Kansallisen rahan kustannusten kritiikki

Voitokkaan rahauudistuskäänteen jälkeen Snellman huolestui kotimatkalla parista mää-räyk--sestä, jotka sisältyivät odotettuun säädökseen Venäjän metallirahan välttämättömästä kelpoisuudesta Suomessa. Kotiin päästyään Snellman lähetti Armfeltille muistion, jonka toivoi sanamuodoltaan sellaiseksi, että sen hyväksyminen esti ennakolta uuden säädöksen vaikuttamasta mahdollisesti vahingollisella tavalla hopearahan vaihtoon.198 Muistiossa Snellman selosti perusteellisesti pakkokurssia, joka koski Suomen ja Venäjän setelirahan käyttöä laillisena maksuvälineenä.199

Vaikka Snellman ei saanut muutosta tekstiin, hän päätti esittelypäivän lähestyessä olla esittämästä muistutusta kollegoiden päätettäväksi. Hän pelkäsi asiasta nousevaa hälyä ja hankkeen kaatumista yksityiskohtaan. Kukaan ei huomannutkaan mitään. Snellman pelasi todellista uhkapeliä, kun ei huomauttanut senaatille ehdotuksen heikosta kohdasta. Enemmän hän luotti keisarin hyvää tahtoon korjata myöhemmin asia; eli kun ”loppu on hyvin, kaikki on hyvin”.200

Snellmanin tiukassa tilanteessa aikaansaamat toimenpiteet Pietarissa johtivat nopeasti tulokseen. Snellmanin valmistelujen pohjalta venäläinen finanssikomitea ja finanssiministeri puolsivat salaisessa manifestissa rahauudistusta Snellmanin esittämässä muodossa ja sen toteuttamista 1.6.1865 mennessä. Keisari antoi 20.1.1865 asiaa koskevan käskykirjeen, reskriptin, jonka mukaan senaatin oli ilmoitettava ajankohta reformin toimeenpanemiselle. Senaatti päätti helmikuun alussa, ettei se esittäisi vielä reformin aloittamista, koska se toisi vaikeuksia veron kannolle. Tuttavallisessa kirjeessään af Brunérille Snellman pohdiskeli senaatissa kohtaamaansa vastarintaa.201

Tässä vaiheessa aikataulu näytti huolestuttavan ainoastaan Snellmania, joka toimitti asiasta muistion 28.1.1865 af Brunérille Pietariin.202 Vaikeudet Hypoteekkiyhdistyksen lainan saamisessa antoivat Snellmanille aiheen etsiä muita keinoja. Lopulta lainaneuvottelut saatiin vuoden lopussa toden teolla käyntiin kauppahuone Rothschildin kanssa Frankfurtissa ja laina saatiin sovittua tammikuussa 1865. Hypoteekkiyhdistys talletti Suomen Pankkiin 8 miljoonaa markkaa 28. tammikuuta, joten tämä ehto rahauudistuksen saamiselle oli täytetty.

Kirjeenvaihdossaan Pietariin Snellman toisti, että tieto rahauudistuksen ajankohdasta ei saisi vuotaa, koska se johtaisi vaaralliseen keinotteluun. Yleisö oli alkanut jo joulukuussa 1864 ostaa venäläisellä rahalla markkoja. Suomen Pankki yritti jarruttaa tilannetta vaihtokurssipolitiikalla, mutta yleisö näki siinä vain merkin reformin lähestymisestä. Maaseudulla yritettiin päästä paniikinomaisesti eroon ruplista, joiden kurssi laski. Tilanne rauhoittui kuitenkin, kun reformia ei tullutkaan. Suomen Pankki alkoi jälleen seurata diskonttokurssissaan Pietarin pörssiä ja ottaa vastaan venäläisiä seteleitä. Stjernvall-Walleen kertoi Rokassovskin levittäneen ennustustaan reformin epäonnistumisesta ja kertoneen epäilyksistään jopa keisarille. Af Brunér ei suhtautunut yhtä luottavaisesti Armfeltiin ja Stjernvall-Walleeniin, mutta hänen pessimismistään huolimatta tieto ei levinnyt. Suunnitelman mukaan uudistuksen aikaisin ajankohta oli suunniteltu olevan 13.6.1865. Katkovin puolueen rummutus huolestutti koko ajan. Lisäksi Snellman onnistui saamaan puolelleen Suomen asiain komitean siinä, että pankki siirrettäisiin säätyjen valvontaan vasta reformin jälkeen.203

Vuodenvaihteen arvauksien synnyttämässä markkapulassa Snellman selosti tilannetta virallisessa lehdessä. Venäläinen raha kertyi valtion kassaan, josta markat hupenivat nopeasti. Puolet virkamiesten palkoista jouduttiin maksamaan ruplissa. Tämän johdosta Snellman joutui torjumaan huhut markan korvaamisesta ruplilla.204

Rahauudistuksen ratkaisuhetkien lähestyes-sä Snellmanin huoli lopputuloksesta syveni, ja toistuvasti hän tiedusteli ja muistutti asian yksityiskohdista Armfeltia. Hän joutui pahoittelemaan tiheää kirjeenvaihtoaan: ”Jalosukuinen Herra Kreivi, suokaa erityisen hyväntahtoisesti anteeksi tämän kirjeen pituus pahastumatta siitä, että yleensäkin aiheutan suurta vaivaa kirjeilläni. En voi luottaa mihinkään muuhun tukeen kuin Herra Kreivin hyväntahtoisuuteen; ja Herra Kreivi voi kyllä antaa minusta sen todistuksen, etten ole nöyrillä esityksilläni koskaan ajanut henkilökohtaisia asioita, en omiani enkä muiden. Olen sangen kiitollinen siitä luottamuksesta, jota Herra Kreivi on suvainnut minulle osoittaa.” Jatkuvaa keisariin vetoamista hän puolusteli pateettisesti Stagneliuksen sanoin: ”Mitä ylempänä elämä, sitä suurempi on tuska.” Snellmanin mielestä oli kauhistuttavaa ajatella ”taakkaa, joka tästä syystä painaa Hänen Majesteettinsa hartioita. Jumala suokoon Hänelle voimia ja ennen kaikkea pitäköön yllä Hänen uskoaan oikeuden ja hyvyyden mahtiin ihmisten hallinnassa.”205

Vuoden 1865 veronkannon jälkeen senaatti päätti yksimielisesti reformin pikaisesta toimeenpanosta, koska sen viivyttäminen olisi pysäyttänyt rahaliikenteen. Päätöksestä huolimatta viivytys kävi liikemiehille melkein sietämättömäksi, koska Snellman vaati seteliannon vähentämistä ja lainausliikenteen supistamista. Tämän vuoksi reformin vastustus alkoi näkyä kotimaisissa lehdissä. Yllättäen Rokassovski asettui vastustajien puolelle. Hän oli kosketuksissa katkovilaisiin ja etenkin C. L. von Daehniin. Af Brunér raportoi Pietarista: ”Kenraalikuvernöörimme vähintäänkin merkillinen esiintyminen jäähyväisaudienssillaan ennen viimekertaista lähtöään täältä on mullistanut kaikki täkäläiset asiamme. Kenraalikuvernööri, joka on aiemmin osoittanut olevansa nuorten vapaamielisten valtiopäivä- ja lehdistösankareittemme suosija, on yhtäkkiä kääntänyt kelkkansa ja esiintynyt Katkovin ajatusten innokkaana kannattajana. Hänen ponnistelunsa rahauudistuksen kaatamiseksi on vain yksi hänen viskelemistään palavista kekäleistä, mutta siitä näkee, mistä sytykkeet ovat peräisin.”206

Snellman oli kiitollinen tällaisista tiedoista, koska hänen mielestään ”on kauheaa elää täällä pimeydessä ja toimia tietämättä näkemysten ja asioiden tilasta. Pyydän Herra Senaattoria olemaan täysin vakuuttunut siitä, ettei mikään minulle luottamuksellisesti annettu tieto tule muiden korviin.”207

Eläessään jännityksen kesää rahauudistusta koskevan huhumyllyn keskellä Snellman ei ehtinyt lasten luokse Niemenkylään, mutta muisti heitä tiukoilla kirjeillä:

 

”Pääsen tulemaan vasta tiistaina. Kunpa eläisitte keskenänne ihmisiksi. Luoja tietää, miten huolissani olen Teistä, ainoastaan koska pelkään että häpäisette itsenne. Sano tästä pojille tai anna heidän lukea tämä. Miksi Herran nimessä teidän onnettomien pitää olla toisillenne kuin pedonpentuja. Hanna kuulemma nousee klo 10 aamupäivisin. Muuta kasvatusta täti ei sinulle anna. Sano tädille, että höyrylaiva Österbotten lähtee täältä 20. kesäkuuta klo 2 aamulla Turkuun ja Kristiinankaupunkiin – ei Tammisaareen. Patjanpäälliset pitää pesettää heti. Ne viruvat täällä ullakolla. Surua ja huolta tuntien Rakastava isänne J. V. S:n.”208

 

Rokassovski onnistuttiin rauhoittamaan, mutta häntä jäi kuitenkin vaivaamaan reformin vaikutus venäläisen sotaväen palkkoihin. Reformi merkitsi 20 prosentin nousua sotaväen menoihin. Snellman oli ottanut asian esille muistiossaan rahaministerille ja todennut, että ruplan ostovoima pysyisi Suomessa samana. Tämä piti paikkansa vain hopearuplan, ei seteliruplan, suhteen. Siksi Venäjän sota- ja valtiovarainministeri ja Suomen kenraalikuvernööri vaativat näille korvausten maksamista. Myös keisari oli sitä mieltä, että Suomen oli korvattava kurssitappio, koska vain se hyötyi reformista.209 Senaatti käsitteli asiaa 19.6.1865, jolloin Snellmanin lausunnon mukaan korvaus olisi 10 prosenttia. Asian tarkempaa selvittämistä varten asetettiin komitea, joka alkoi työskennellä 19.8. Siihen liittyy Snellmanin laatima lausunto asiasta.210 Sen avulla ongelma saatiin järjestymään venäläisiä tyydyttävällä tavalla. Snellman kävi jatkuvilla muistioilla taistelua kenraalikuvernöörin rahauudistukselle keksimiä esteitä vastaan. Kun Rokassovski viittasi uudistuksen lykkäämisen lähestyvän kadon takia, Snellman vastasi elokuussa 1865 laajalla muistiolla, jonka mukaan keisari määräsi uudistusta jatkettavan kunnes sadosta oli saatu parempi selko.211

Kaikkien uhkatekijöiden jälkeen senaatti antoi 30.8.1865 rahauudistuksesta lopullisen esityksen, jonka luonnos oli Snellmanin käsialaa.212 Senaatti ilmoitti, että maata heinäkuun loppuun uhannut kadon vaara oli väistynyt. Senaatin mielestä oli tärkeää, että rahauudistus toteutui ennen laivaliikenteen alkua lokakuun 1. päivänä. Kun vastaus viipyi kolme kuukautta, Snellman kävi hermostunutta kirjeenvaihtoa Armfeltin kanssa syksyn mittaan.

Vihdoin 4.11.1865 keisari ratkaisi asian ja jätti päivän määräämisen senaatille. Armfelt ilmoitti Snellmanille heti asiasta sähkeellä arvoituksellisesti: ” Viime kirjeessänne mainittu asia on ratkaistu toivomuksenne mukaan.” Snellman on lyijykynällä kirjoittanut sähkeeseen ”rahauudistus” ja alleviivannut sen neljällä paksulla viivalla.213 Stjernvall-Walleen ilmoitti asiasta heti perään kirjeellä seuraavilla sanoilla: ”Samaan aikaan, kun Puolassa käsketään lyömään kopeekkamääräisiä kolikoita – tähän asti käytettyjen zlotyjen sijaan – meillä heikennetään paperiruplaa ja annetaan sille sama arvo kuin ulkomaillakin. Tämä on tunnustus suomalaisten rehdille asenteelle vuodesta 1809 saakka. Kunpa tämä ei nostattaisi meillä ajattelematonta ylimielisyyttä ja aiheuttaisi venäläisiä loukkaavia mielipiteenilmauksia! Onnittelen kuitenkin Herra Senaattoria koko sydämestäni ja toivon menestystä tälle monella taholla epäilyksiä herättäneelle hankkeelle.” Snellman oli saanut vinkkejä asiasta 21.10., kun Nordenstam toi mukanaan tunnelmia Pietarista.214

Manifesti päivättiin senaatissa 8.11.1865. Seuraavana aamuna julistukset jaettiin suurta salaisuutta noudattaen ympäri maata. Sunnuntaina 12.11. saarnatuoleista luettiin, että seuraavana päivänä metallinen raha, hopeamarkka, oli ainoa laillisesti pätevä maksuväline Suomessa. Snellman oli maksanut suuren palkkion senaatin kirjapainon latojalle, jotta asia ei paljastuisi liian aikaisin. Tällä tavalla toteutettiin Porvoon valtiopäivien lupaus omasta kansallisesta rahasta. Reformin toteutumisesta iloitsivat etenkin ne, jotka tiesivät millaisten vaikeuksien kautta se oli toteutettu.215 Oulun porvarit lähettivät myös onnittelusähkeen.216

Marraskuun 13. päivänä Snellman laati viralliseen lehteen rahauudistuksesta laajan katsauk-sen, jonka aluksi osoitetaan heti kiitos keisari-suuriruhtinaalle: ”Se suuri oikeudenmukaisuus ja hellä huolenpito isänmaastamme, jota rahan-uudistusta koskevat määräykset sille nyt viestittävät, ei ole vähäisin niistä monista asioista, joista Suomen on kiittäminen nyt hallitsevaa armollista hallitsijaa. Kunpa jokainen Suomen asukas tässä yhteydessä muistaisi, että tämäkään hyvänteko ei ole vain Suomen suuriruhtinaan määräys, vaan suuren Venäjän keisarikunnan mahtavan itsevaltiaan tekemä myönnytys.” Lisäksi mukana oli selkeät ohjeet käyttää uutta rahaa. Snellmanin ohje oli, että kukin ostakoon ensimmäisinä päivinä vain kaikkein välttämättömimmän, sen mitä ilman ei tullut toimeen. Ensi hetken hämmentävässä tunnelmassa monikaan ei tiennyt, mitä hänen pitäisi pyytää tai maksaa. Jokaisen piti vaatia 18 prosenttia kurssialennusta.217 Myöhemmässä artikkelissa Snellman halusi vakuuttaa, että Suomen Pankissa oli riittävästi valuuttoja seteleiden katteeksi.218

Vaihtorahaongelma oli kuitenkin selviö. Uudistus aiheutti paljon päänvaivaa senaatille, joka Snellmanin esityksen mukaisesti teki päätöksen velkasitoumuksista 20.11.1865.219 Rahauudistuksen välitön ikävä seuraus oli ala-arvoisen venäläisen vaihtorahan käypyys. Kun sitä täytyi ottaa rajattomasti vastaan tullimaksuissa ja kruununmaksuissa, valtionrahasto kärsi tappiota, kun tulot maksettiin ala-arvoisessa hopearahassa. Uudistuksen piti alun perin sisältää huomautus vaihtorahasta, mutta sen unohtanut Snellman ei halunnut korjata asiaa senaatin avulla, koska pelkäsi menettävänsä koko hankkeen. Hän oli ollut oikeassa siinä, että hallitsija oikaisisi asian sopivalla hetkellä. Senaatti laati 13.11.1865 esityksen hänen lausuntonsa perusteella, mitä Snellman selosti kirjeissään 16.11. af Brunérille ja Armfeltille, joilta haki tukea.220

Asia käsiteltiin hämmästyttävällä nopeudella. Finanssiministeri puolsi esitystä, mistä Armfelt ja af Brunér saattoivat ilmoittaa jo 30.11. ja 2.12. Af Brunér luonnehti, miten odottamatonta oli, ettei yksikään Pietarin sanomalehdistä ollut huomauttanut asiasta. Vallalla oli käsitys, että Suomen rahauudistus oli tienraivaaja myös Venäjällä.221

Vaihtorahaa koskeva asetus julkaistiin 6.12. 1865. Siihenkin jäi se virhe, että kauppiaat, jotka ottivat vaihtorahaa pienissä 10 markan erissä, eivät voineet käyttää sitä suurissa valtionmaksuissa. Kauppiaat joutuivat ilmoittamaan 9.1.1866 virallisessa lehdessä nostavansa tuotteiden markkahintoja 20 prosentilla, jos ne maksettaisiin venäläisellä vaihtorahalla. Vastaavassa tapauksessa hintoja alennettiin. Snellman julkaisi tätä vastaan 11.11. virallisessa lehdessä artikkelin, jossa moitti kauppiai-ta ahneiksi.222

Snellman pyrki jatkuvasti oikomaan kirjoituksia, joissa reformia vastustaneet ”rahaekspertit” veikkasivat reformin epäonnistumista vaihtorahasotkun takia. Hän yritti vakuuttaa, että venäläinen ala-arvoinen vaihtoraha ei vaaranna rahauudistusta, koska sen vastaanottaminen oli rajoitettua eikä kaikkia maksuja voitu suorittaa vaihtorahassa. Lopuksi Snellman vetosi moraaliin keinottelun välttämiseksi. Artikkelin toisessa osassa hän totesi, että vaihtorahaselkkaus oli vähäinen asia suurempien ongelmien voittamisen rinnalla. Snellman moitti Suomen pankkia löysyydestä lainanantoon niiden riskien ja luottotappioiden takia.223

Julkisen pyörityksen keskellä Snellman ei ehtinyt huolehtia omista raha-asioistaan. Ystävälleen Boreniukselle hän joutui valittamaan: ”On tuskastuttavaa, etten pysty maksamaan loppuun tätä velkaa. Mutta niin monet muut velvoitteet ovat vuosien mittaan työntyneet tielle. Ja suurten yleisten asioiden tuottamien huolten painamana on vaikea huolehtia tarkasti omista pienistä asioistaan.”224

Kun spekulointi vielä jatkui, Snellman taivutti Armfeltin hankkimaan kumoamispäätöksen kokonaan ala-arvoiselle venäläiselle vaihtorahalle. Kun kenraalikuvernööri puolsi esitystä 7.2., Snellman antoi rauhallisen tilannekatsauk-sen maan rahatilanteesta 14.2. Lopullinen ratkaisu toteutettiin asetuksella 28.2.1866.225

Snellman sai syyt päälleen, kun kiristynyt lainananto sai liikemiehet puhumaan ”kuristuspolitiikasta”. Hän kielsi jyrkästi reformin ja luotonannon supistamisen välisen yhteyden. Hän ei hyväksynyt käsitystä, että ulkoisen ja sisäisen ostovoiman välinen aukko tuli korjata deflaatiolla eli noin 20 prosentin hinnanlaskulla. Taloudelliset voimat pakottivat Snellmanin menettelemään oikein eli supistamaan pankin lainanantoa, koska muuten lain vaatimasta katteesta ei olisi voitu pitää kiinni. Samalla hän korosti, että reformi oli hoidettu ilman, että Suomen Pankin oli tarvinnut lainata penniäkään. Snellman piti ahkeralla kirjoittelullaan yllä reformin uskottavuutta. Uskon horjuminen olisi laukaissut markan vastaisen valuuttakeinottelun, mikä olisi vaarantanut rahauudistusta.226

Suomen rahauudistusta seurattiin tarkkaan ulkomailla, ja Snellman sai aiheen kirjoitella paljon vastineita ja oikaisuja mm. St. Petersburg Zeitungiin227 ja Golos-lehteen. Näiden lehtien mukaan slavofiiliset piirit olivat syvästi loukkaantuneet Suomen saamista uusista oikeuksista. Rahauudistus oli todiste pyrkimyksestä taloudelliseen autonomiaan. Suomi ei ollut persoonaaliunionissa Venäjän kanssa vaan siihen liitetty alue. Vastauksessaan Snellman varoi tuomasta esiin näkökohtia, jotka olisivat paljastaneet rahauudistuksen Suomen Venäjästä erottavat puolet. Artikkeli on yhteenveto siitä, miten hän halusi esittää asian venäläisille.228

Rahauudistuksen toteuttamisen jälkeen hypoteekkiyhdistyksen ja Suomen Pankin välistä sopimusta arvosteltiin kriittisesti.229 Maaliskuuhun 1866 mennessä saatavia oli kolme miljoonaa ja pankin oli pakko supistaa antolainaustaan. Vaikka hypoteekkiyhdistyksen talletuksella hankittiin aluksi keino metallikassan vahvistamiseksi, se painoi myöhemmin pankkia ja vaikutti välillisesti koko liikemaailmaan. Valtio yritti auttaa hankkimalla liikemiehille rahoja etukäteen ja välitti 500 000 saksan taalarin lainan Rothschildin pankkihuoneelta. Snellman oli jälleen kerran tyytyväinen firman menettelyyn Suomea kohtaan ja hankki kenraalikuvernöörin välityksellä Rothschildille korkean kunniamerkin. Samaan aikaan Snellman puolustautui väitteitä vastaan, että hallitus olisi tahallaan lyönyt laimin varojen lisäämisen Suomen Pankkiin. Kiistatonta on, että ohjelma pankin uloslainauksen rajoittamiseksi oli kaavamainen ja joustamaton. Arvostelu koski yhä suuremmassa määrin Snellmanin laatimaa suunnitelmaa luoton jakoperusteista.230

Toukokuussa 1866 Snellman toimitti Reuternille muistion senaatin esityksestä täysarvoisesta vaihtorahasta.231 Snellman selitteli viivyttelyään kirjeessä Armfeltille. Hän tunnusti, että viivytys johtui laskelmoinnista, koska ala-arvoisen vaihtorahan vetäminen pois käytöstä ja uuden vaihtorahan liikkeelle laskeminen ei olisi käynyt päinsä.232

Rahauudistus teetti kiireitä myös kesällä, eikä ollut varmaa, pääsisikö Snellman lasten kanssa Niemenkylään. Entiseen tapaan hän hoiti asiat kirjeissä kuten elokuussa 1866:

 

Tähän saakka olen ollut epävarma, pääsenkö lähtemään vai en. Tarkoitukseni oli nimittäin tulla Hannan ja Callen kanssa Teidän luoksenne, jotta tekisimme yhdessä pienen kiertomatkan myös Tampereelle. Nyt Winberg on Niemenkylässä, hakemassa Hannaa, ja me tulemme mikäli sää sallii joskus ensi viikolla. Pitäkää vaatteenne kunnossa, jotta olette siistejä. Minä en saanut tilaisuutta lähettää rahaa maisterille. Mutta Hinnihän toi 60 markkaa ja niiden pitäisi kyllä riittää teidän tarpeisiinne.

Jos olette laiminlyöneet opiskelun, niin lukekaa uutterasti näinä päivinä. – aamu- ja iltapäivin. Varsinkin latinan kielioppia ja Suomea. Pyytäkää että maisteri ystävällisesti kuulustelisi teitä.

Luojalle kiitos, ettei Villelle käynyt pahemmin kukkaron kanssa. Maisterille kovasti terveisiä ja pyytäkää häntä suomaan anteeksi, etten ole kirjoittanut. Se on lykkäytynyt siinä toivossa että pääsisin itse tulemaan. Rakastava isänne. J. V. S:n.233

Snellmanin suurta yhteisymmärrystä venäläisten finanssipiirien kanssa ja heidän luottamustaan tämän asiantuntemukseen kuvasti se, että häneltä pyydettiin lausunto Venäjän rahauudistusta varten lokakuussa 1866. Välittäjänä toiminut Stjernvall-Walleen oli ollut ilmeisesti Reuternin innostajana.234 Lisäksi kenraalikuvernööri Adlerberg tarjoutui huolehtimaan muistion toimittamisesta perille.235 L. Mechelin laati muistiosta käännöksen saksaksi ja ranskaksi. 236 Tämän muistion loppuun oli vielä liitetty suunnitelma seteliliikenteen kierron järjestämisestä.237 Tästä Reutern kiitti Snellmania erikseen 16.11.1866: ”Työstä näkyy valistunut kokeneisuus näissä perin vaikeissa asioissa, ja pyydän Teitä, Arvoisa Herra, ottamaan vastaan vilpittömät kiitokseni viestistä, jonka Te olette hyväntahtoisesti minulle niistä lähettänyt. Se otetaan varmasti vakavan tarkastelun kohteeksi, kun tästä kysymyksestä keskustellaan. Suvaitkaa, Ylhäisyys, ottaa vastaan syvän kunnioitukseni vakuutus.”238

Yhtä kohteliaasti Snellman vastasi kirjeeseen 11.12.1866: ”Samalla kun kiitän Teidän Ylhäisyyttänne nöyrimmin tästä hyväntahtoisesta viestistä, rohkenen vakuuttaa, että olisin onnellinen, jos olisin mainitun lahjan tarjoamalla kyennyt osoittamaan syvän kiitollisuuteni keisarikunnan hallituksen Suomen raha-asioille antamasta suojeluksesta, josta saamme ensisijaisesti kiittää Teidän Ylhäisyytenne jaloa oikeamielisyyttä ja valistuneita näkemyksiä.”239

Suomen lehdistö kinasi jatkuvasti Snellmanin kanssa Suomen Pankin rahapolitiikan ja hintojen alenemien välisistä suhteista. Viimeisessä artikkelissaan marraskuussa 1866 hän toisti edelleen aikaisemmat argumentit, joiden mukaan vaatimukset lainansaannin helpottamiseksi olivat Snellmanin mielestä perusteettomia.240

Muualla Euroopassa ihmeteltiin Suomen saamaa edullista sopimusta. Mikään muu läntinen suurvalta ei koskaan aikaisemmin ollut antanut vähemmistökansallisuudelleen omaa rahaa. Pienen maan asema unionissa ei säilyisi loputtomiin, joten tilanne oli hyödynnettävä. Kun muualla Euroopassa solmittiin rahaunioneja, Snellman pyrki samaan aikaan sellaisesta eroon. Vuonna 1865 perustettiin latinalainen rahaunioni, johon kuuluivat Ranska, Belgia, Italia ja Sveitsi ja myöhemmin Itävalta ja Kreikka.241 Suurin etu Suomelle oli päästä irti Venäjän rahapolitiikasta. Valuutanvaihtokustannukset olivat pienempi kustannus sen rinnalla, että ei oltu riippuvaisia Venäjän talouskurista. Vakaalla rahan arvolla ja alhaisilla koroilla oli tärkeä merkitys talouskasvun kannalta.242

Tyytyväisyys Snellmaniin oli yleinen, koska hän sai 23.11. Adlerbergilta ilmoituksen, että hänet oli korotettu aatelissäätyyn.243 Kiitoskirjeessään Snellman kuvaili, miten keisarin palveleminen oli sinänsä palkinto ja oikeutti jälkimaailman muistiin jäämiseen. Lisäksi hän kiitti kenraalikuvernööriä armonosoituksen puoltamisesta ja erityisestä hyväntahtoisuudesta häntä kohtaan.244 Paljon enemmän Snellman kiitti Armfeltia tästä ”Korkeasta Armosta” ja tämän suopeamielisestä myötävaikutuksesta tähän armonosoitukseen. Snellman ymmärsi ”muuten hyvin, että tarkoituksena on ollut huolehtia läsnäolostani valtiopäivillä eikä asia riipu vähäisistä ansioistani”.245

Vuoden 1867 alussa Snellman jätti ritarihuonejohtokunnalle ”Hänen Keisarillisen Majesteettinsa asiaa koskevan armollisen avoimen kirjeen, ehdotuksen kilpikuvaksi ja siihen liittyvän kuvauksen, tiedot vanhemmista, puolisostani ja lapsistani sekä virkaluettelon”.246 Senaatti hyväksyi vaakunakilven 21.1.1867, mutta pari päivää myöhemmin Armfelt joutui sähkeitse kysymään vaakunan latinankielisen lauseen ”Ne ipse maculato, alii non poterunt” merkitystä. Snellmanin mukaan tunnuslause oli isällinen ohje hänen pojilleen: ”Älä tahraa vaakunaasi itse – kukaan muu ei voi sitä tehdä.”247 Vastauksen saatuaan Armfelt hankki muutamaa tuntia myöhemmin hyväksynnän keisarilta, jota tunnuslause oli miellyttänyt suuresti. 248

 

198                        Kirje Alexander Armfeltille 12.1. 1865. KT 20, 501–502.

199                        Pakkokurssista koskien Suomen ja Venäjän setelirahan käyttöä laillisena maksuvälineenä, konsepti. KT 20, 502–504.

200                        Rein 1981 (II), 557–558.

201                        Kirje F. O. af  Brunérille 28.1.1865. KT 20, 508.

202                        SA X.1:458.

203                        Kirje Frans Olof af Brunérilta 4.2. 1865. KT 21, 28. Ks. myös kirje E. Stjernvall–Walleenilta 8.2.1865. KT 21, 34.

204                        Finlands Allmännä tidning 10.3. 1865:58. Palkkaneljännesten maksaminen. KT 21, 63.

205                        Kirje Alexander Armfeltille 11.3. 1865. KT 21, 65–67.

206                        Kirje Frans Olosf af Brunérilta 17.6.1865. KT 21, 109.

207                        Kirje Frans Olof af Brunerille 20.6. 1865. KT 21, 114.

208                        Kirje lapsille kesäkuussa 1865. KT, 110.

209                        Kirje Stjernvall-Walleenilta 8.4. 1865 ja Alexander Armfeltilta 12.4. 1865. KT 21, 85 ja 87.

210                        Muistio sotilaskomitealle sotaväen palkoista, konsepti. KT 21, 124–129.

211                        Muistio rahauudistusten seurauksista maanviljelijöille, veronmaksuun ja vuodentuloon. KT 21, 129–130.

212                        Senaatin esitys rahajärjestelmän muutoksista, konsepti. KT 21, 130–136.

213                        Sähke Alexander Armfeltilta 4.11. 1865. KT 21, 154.

214                        Kirje E. Stjernvall–Walleenilta 4.11.1865. KT 212, 153–154.

215                        Rein 1981 (II), 555–556.

216                        Kirje Carl Gustaf Bergstedtiltä 19.11.1865. KT 21, 169

217                        Finlands Allmänna Tidning 13.11. 1865:264. Rahauudistus, se suuri oikeudenmukaisuus ja hellä huolenpito isänmaastamme. KT 21, 156–159.

218                        Finlands Allmänna Tidning 24.11. 1865:274. Suomen Pankin katsaus hypoteekkirahastosta. KT 21, 175.

219                        Rahauudistus, lausunto senaatin täysistunnossa 20.11.1865. KT 21, 169.

220                        Kirje F. O. af Brunérille ja A. Armfeltille 16.11.1865. KT 21, 165 ja 166.

221                        Kirje Alexander Armfeltilta sekä F. O. af Brunérilta 2.12.1865. KT 21, 179–180.

222                        Finlands Allmänna Tidning 11.1. 1866:8 Venäläinen vaihtoraha. KT 21, 203–205.

223                        Finlands Allmänna Tidning 13.1. 1866:10. I: Raha-arvon säilyttämistä uhkaavista luulotelluista vaaroista, II:Rahapulasta ja muusta pulasta. KT 21, 205–209.

224                        Kirje Alexander Fredrik Boreniukselle 30.1.1866. KT 21, 214.

225                        Finlands Allmänna Tidning 14.2. 1866:37. Finlands Allmännä Tidningin toimitukselle. KT 21, 233–236.

226                        Finlands Allmänna Tidning 12.4. 1866:56. Vielä pankista. KT 21, 280. Ks. Erkki Pihkalan kommentaari, SA XI:56. Ks. myös Folkvännen 1866:30, 33 ja 35. KT 21, 319–324 ja 329–340.

227                        Ks. Vastine artikkeliin Suomen rahauudistuksesta St. Petersburger Zeitung-lehden numerossa 123, joka käsittelee Suomen rahauudistusta. KT 21, 193–195.

228                       Finlands Allmänna Tidning 16.8. 1866:189. Venäläisen Golos-lehden n:o 200 artikkelin ”Rahareformi Suomessa” johdosta. KT 21, 331–336..

229                        Ks. SA X.1:666.

230                        Finlands Allmänna Tidning 25.8. 1866:197. Ks. Erkki Pihkalan kommentaari XI:60. Hänen mukaansa Snellmanin rahateoreettisista näkemyksistä ei saa selvää, kannanotot ovat ristiriidassa keskenään ja myös hänen käytännön toimiensa kanssa. Pihkala ei kommentaareja laatiessaan ole hyödyntänyt alkuperäismuistioita Kansallisarkiston virkakokoelmassa. Siksi sanomalehtikirjoitusten, pöytäkirjojen ja kirjeiden sisältöjen kommentaareista puuttuu tärkeä näkökulma.

231                        Esitys vaihtorahan lyömisestä täysarvoisena. KT 21, 296–298.

232                        Kirje Alexander Armfeltille 15.5. 1866. KT 21, 295.

233                        Kirje lapsille 11.8.1866. KT 21, 330–331.

234                        Kirje E. Stjernvall–Walleenilta  lokakuussa 1866. KT 21, 367.

235                        Kirje Nikolai Adlerbergiltä 9.10. 1866. KT 21, 352.

236                        Ehdotus Venäjän rahalaitoksen uudistamiseksi, konsepti. KT 21, 368–377.

237                        Ehdotus valtiotalouden uudistamisesta liikkeellä olevan setelirahan konvertoimiseksi. KT 21, 377–383.

238                        Kirje M. von Reuternilta 16.11. 1866.  KT  21, 391.

239                        Kirje M. von Reuternille 11.12. 1866, konsepti. KT 21, 403.

240                        Finlands Allmanna Tidning 9.11. 1866:262. Viimeinen oikaisu, jos asianomaisten totuudenrakkaus sen sallii. KT 21, 387–390.

241                        Eero Ojanen, Suomen markan mies. Kauppalehti Optio 1996/17, 86–87.

242                        Anssi Hautala, Euroon siirtyminen oli tarpeellinen askel. Hallinto 2001/2, 27–28.

243                        Kirje Nikolai Adlerbergilta 23.11. 1866. KT 21, 393.

244                        Kirje Nikolai Adlerbergille 24.11. 1866. KT 21, 394.

245                        Kirje Alexander Armfeltille 8.12. 1866. KT 21, 402.

246                        Kirje Ritarihuonejohtokunnalle 15.11.1867. KT 21, 443.

247                        Kirje Alexander Armfeltilta 23.1. 1867 ja Armfeltille 23.1.1867. KT 21, 445.

248                        Kirje Alexander Armfeltilta 28.1. 1867. KT 21, 446.

Valtiontalouden peiton parsimista. August Mannerheimin pilakuva finanssipäälliköistä, von Trappista ja Snellmanista. Museovirasto.