Upsalan kokemusten jälkeen Snellmanin yksityisesti esittämä vetoomus Suomen kansan herättämiseksi jäi vielä pieneen piiriin, ystävien tietoon. Suurempaa julkisuutta sen sijaan sai Snellmanin lyhyessä ajassa joulukuusta heinäkuuhun saavuttama näkyvä asema Ruotsin kulttuuri- ja tiede-elämässä. Sanomalehtiartikkeleiden lisäksi hän julkaisi vuoden 1840 aikana yhden romaanin ja kaksi filosofian oppikirjaa sekä suppean tutkielman akateemisista opinnoista. Kuumeinen tuotteliaisuus toi apua myös Snellmanin jatkuvaan rahapulaan. Ilman kirjoituksista saamiaan palkkioita Snellman ei olisi voinut jatkaa Tukholmassa oleskeluaan eikä aloittaa Saksan-matkaansa.

Saksan-kierroksellaan Snellmanilla oli tarkoitus tutkia hegeliläisyyden syvintä olemusta eurooppalaisen todellisuuden ytimessä.121 Matkan ajoitus oli tärkeä: opiskeltuaan, luennoi-tuaan, julkaistuaan oppikirjoja ja aloitettuaan sanomalehtimiestoiminnan hän oli alkanut saada asioita päässään järjestykseen ja maailmankuva oli alkanut selkiintyä. Tärkeintä oli, että hän tiesi tehneensä rakennustyön itsenäisesti tukeutumatta liikaa muihin esikuviin. Tässä mielessä Tukholman ja Upsalan kokemukset olivat tuoneet hänelle lisää tervettä itsetuntoa. Mieli avoinna hän oli nyt valmis lähtemään ajatukselliseen myrskynsilmään, paikan päälle Saksan yliopistokaupunkeihin kokemaan kaiken henkilökohtaisesti itse. Opintomatkaansa Snellmanilta kului vuosi ja palattuaan hän oli ratkaissut lopullisesti kysymyksen, missä oli hänen todellinen isänmaansa, jolle elämänsä voi omistaa.

Matkan aattona ystävät hyvästelivät Snellmanin runolla, jonka säkeet kuvastavat oivallisesti hänen asemaansa:

” Oi Snellman, jätä Ruotsin vaarat

ja hongikoiden uljaat oksanhaarat, käyt Saksan maahan latteaan! – –

Vaan paluu pikainen tulvikoon tajuntaasi,

Pohjolaan siispä saavu viivyttelemättä,

sua vuottaa monta uskollista kättä.

Et Svean rantoja voi unohdukseen jättää, on Ruotsi

sentään ainut isänmaasi.”122

Snellman saapui sunnuntaina 30. elokuuta 1840 Kööpenhaminaan matkustettuaan 32 tuntia höyrylaiva Sverigellä yhdessä ystävänsä Blanchen kanssa – ja tällä kertaa merimatka oli ollut miellyttävä. Tulo oli komea, koska aluksen päällystönä oli sotalaivaston upseereita ja lippu ja tervehdys olivat sen mukaiset. Viikon ajan Snellman asui Kööpenhaminassa Hotel du Nordissa Kongen Nytorvin varrella.

Kööpenhaminassa Snellman tutustui heti uusiin ihmisiin. Jo maanantaina 31.8. hän kävi luovuttamassa Logiikka-teoksensa Johan Ludvig Heibergille, filosofille, kirjailijalle ja sanomalehtimiehelle. Tämä vastaanotti teoksen ystävällisesti ilman seremonioita ja kutsui Snellmanin myöhemmin ystävällisellä kirjeellä päivälliselle saman viikon torstaiksi.123

Illalla Snellman nautti teetä D. G. Monradin kanssa, joka oli tunnettu liberaalipoliitikko, teologi ja Faedrelandet-lehden toimittaja. Seuraavana päivänä tiistaina 1. syyskuuta hän sai oppaakseen satukirjailija H. C. Andersenin, joka oli ”kovin altis mielistelemään, melkein narri”. Andersen vei hänet tapaamaan kuuluisaa kuvanveistäjää Bertel Thorvaldsenia, jonka galleriassa Amalienborgin linnassa he tutustuivat mestarin töihin koko iltapäivän. Snellmanin silmissä tämä kunnianarvoisa mies muistutti hahmoltaan rehellistä ja ajattelevaa pohjoismaista talonpoikaa, joka vaelsi galleriassaan puolipukeissa ja otti vieraat vastaan valtavalla kädenpuristuksella. Illalla Snellman meni oopperaan seuraamaan Scriben ja Halévyn uuden oopperan Sheriffi esitystä. Musiikki oli hänestä huonoa. Iltateen hän sai nauttia oopperalaulajatar Catharina Simonsenin luona.

Keskiviikkoaamuna 2. syyskuuta Snellman valmistautui kirjastossa seuraavaksi päiväksi sopimaansa tapaamiseen teologian professori H. L. Martensenin kanssa. Illalla Snellman nautti oopperassa Heibergin esityksestä kappaleessa Recensenten og Dyret. Hän piti koreografi ja balettimestari Antoine Bournonvillen ohjaamasta pantomiimista, jossa Tanskan kuuluisin ja pidetyin näyttelijätär Johanna Louise Heiberg ja ballerina Augusta Nielsen esittivät soolon. Johan Ferdinand Hoppen ja Caroline Fjelstedtin tarantella oli hänen mielestään ”ihana, ihana”. Seuraavana päivänä torstaina 3.9. Snellman tapasi heti aamusta Martensenin, jota hän piti kiinnostavana keskustelijana mutta hieman kopeilevana. Snellman selviytyi keskustelusta omasta mielestään hyvin. Lounaan hän nautti ampumaradalla Monradin ja kolmen muun Faedrelandet-lehden toimittajan seurassa.

Iltapäivällä Snellman meni yliopistolle, jossa sattumalta pääsi kuulemaan Rooman kirjallisuuden professori J. N. Madvigin yleisen kielitieteen luentoa. Esitys oli mielenkiintoinen, koska Madvig oli syvällisesti perehtynyt myös filosofiaan. Blanchen arvion mukaan luento ei ollut mitään sisälukua ja tämä elävä esitys poikkesi merkittävästi siitä, mitä yleensä oli totuttu kuulemaan. Madvig oli julkaissut edellisenä vuonna kriittisen laitoksen Ciceron De finibus -teoksesta ja saavuttanut loistavalla työllään mainetta kautta koko Euroopan. Luennon jälkeen hän liittyi Snellmanin ja Blanchen seuraan, vei heidät yliopiston noin 400 000 niteen kirjastoon ja lukuseura Atheneumiin, jonka kirjastossa oli hyvä valikoima poliittisia ja kirjallisia aikakausilehtiä.124

Snellmanin havaintojen mukaan viime vuosikymmeninä tieteen kaikilla alueilla Tanskalla oli ollut paljon mittavampi ja luomisvoimaisempi elämä kuin Ruotsilla, koska Tanska oli lähempänä Saksan ”tieteellisten aatteiden polttopistettä”. Myös yliopiston sijainti maan kulttuurielämän keskuksessa, pääkaupungissa Kööpenhaminassa, oli toimivampi ratkaisu kuin Ruotsin rauhallisten maakuntakeskusten yliopistot. Ero Ruotsiin oli suuri myös ylioppilastutkinnoissa vaadittujen tietojen laajuudessa ja syvyydessä. Kun Tanskassa tehtiin paksuja väitöskirjoja, Ruotsin kokelaat julkaisivat 3–4 sivua yksinkertaisia käännöksiä professorin tuella tai ”yksinkertaisia komplikaatioita, joita nerontuotteita ruokatavarakauppiaat käyttävät käärepaperina”.125

Vaiheikas torstai huipentui illalla hienoihin päivällisiin Heibergien luona, mutta ”Tanskan suuri ylpeys” Heiberg ei tehnyt vaikutusta Snellmaniin. Isäntä oli suuri samppanjan ystävä, mutta harvasanainen eikä erottunut keskustelussa edukseen. Vaikka Heiberg olikin ankaran tieteellisen koulutuksen läpikäynyt filosofi, Snellman piti häntä teatterirunoilijana, joka tutki filosofiaa harrastukseen. Aivan eri asia oli Snellmanin jo oopperan näyttämöllä näkemä Heibergin vaimo Johanna Louise, Tanskan etevin näyttelijätär. Hänen rakastettavuutensa kuvaukseen eivät Snellmanin sanat tahtoneet riittää. Blanche onnistui kiteyttämään kummankin miehen hurmaantumisen: ”Kauniimpaa naisellisen viehätyksen, puhtaan sivistyksen, toden yleisen taidekäsityksen, vaatimattomuuden ja perheen äidillisyyden harmoniaa on vaikea löytää.”

Illanvietossa oli läsnä myös tuomirovasti E. C. Tryde, vaatimaton ja hilpeäluontoinen mies. Snellman tutustui myös professori F. C. Peterseniin, kielentutkijaan, joka julkaisi aikakauslehteä Maanedsskrift for Litteratur. Martensen oli myös paikalla. Aterian jälkeen rouva Heiberg lauloi Bellmania virheettömällä ruotsilla. Ilta jäi pysyvästi Snellmanin mieleen, kuten näyttää käyneen rouvallekin, joka vielä 37 vuotta myöhemmin kirjeessään Snellmanille todistaa: ”Muististani ei ole koskaan kadonnut tuo ilta Brogaden varrella Christianshavnissa, jolloin meillä oli kaksi mainiota vierasta.”126

Vielä perjantaina 4.9. Snellman ehti vierailla yhdessä Blanchen kanssa runoilija A. G. Oehlen-schlägerin luona, joka oli kohte-lias mutta alentuvainen. Vaikka tämä Goethen valtaistuimen perijä oli huonossa kunnossa, hän jaksoi ottaa vieraat vastaan. Snellmanin muistikuvien mukaan runoilijan silmät olivat vilkkaat mutta puhe kopeaa ja jäykkää. Koko hänen olemuksensa paljasti joko todellisen ”salaneuvoksen” tai runoilijakuninkaan. Lyhyt keskustelu koski ruotsalaista kaunokirjallisuutta. Snellmanin helpotukseksi he olivat pian päässeet onnekkaasti pois leijonan pesästä. Samana päivänä Blanche lähti paluumatkalle jättäen hyvästejä monelle taholle. Snellman nautti illalla teetä Martensenin luona.

Lauantaina 5. syyskuuta, viimeisenä päivänään Kööpenhaminassa Snellman kävi Madvigin kanssa Atheneumissa ja Monradin luona. Vielä hän kävi luovuttamassa rouva Heibergille Käy laatuun. Jatkoa -teoksen varustettuna laajalla omistuskirjoituksella, joka päättyi säkeisiin: ”On Teillä teatterissa hurmaamisen taito, ihanin sentään Oma itsenne on aito.” Jo samana iltapäivänä klo 16.00 Snellman lähti Kööpenhaminasta kohti Saksaa Kristian VIII -aluksella sen toiseen kajuuttaan majoittuneena. Matkan aikana Snellman eli teellä ja siemaili rommia heti kun pienikin meritaudin oire ilmaantui.

Snellman sai paljon kokemuksia yhdestä tiiviistä arkiviikosta Tanskan pääkaupungissa. Valtaosa tapaamisista valmisti häntä hyvin jatkomatkalle. Kirjallisuuspiirit eivät suoraan kytkeytyneet matkan päätarkoitukseen, mutta persoonalliset tuttavuudet – kuten Andersen – avasivat yllättävän hedelmällisiä näkökulmia. Snellman ei anna Andersenista kovin mairittelevaa kuvaa. Synkkä lausunto kirjailijamestarista johtui siitä, että tämä eli juuri kriittistä vaihetta elämässään. Kun Andersen oli aikoinaan jo 14-vuotiaana lähtenyt kotoaan hän oli todennut romaanien innoittamana ja mielikuvituksen kiihottamana: ”Ensin saa kokea hirveän paljon pahaa – sitten tulee kuuluisaksi.” Tähän lauseeseen kiteytyi ajan porvarillisen yhteiskunnan mallikertomus, yksilöllisen suorituskyvyn ylenpalttinen ihailu, minkä periaatteen noudattamisessa Andersen ei tuntunut onnistuvan mitenkään.

Jotain hänen sielunelämästään kertoo se, että hän alkoi jo 27-vuotiaana vuonna 1832 kirjoittaa kattavaa omaelämäkertaa. Alitajuisena tarkoituksenaan hänellä oli kai lähinnä tilittää elämäänsä, kun hän paljasti teoksessaan myöhäisen ensirakkautensa, homoeroottiset tuntemuksensa, läheisten ihmissuhteiden puutteensa, äitinsä taikauskon ja isän edustaman järkeisuskon ristiriidan. Kertomalla omasta elämästään Andersen, ”tämä innokas Narkissos”, tahtoi oppia tuntemaan itseään tiedostamatta kuitenkaan oman minänsä etsintää tai tunnustuksiaan. Kertojaminä oli vasta astumassa aikuisuuteen ylipitkän puberteetin jälkeen, ja hänen rakentamansa suojakilpi ulkomaailmaa vastaan alkoi murtua.127

Snellmanin tavatessa Andersenin tilanne ei kahdeksassa vuodessa ollut vielä edistynyt. Puoli vuotta aikaisemmin Andersen oli saavuttanut menestystä, kun hänen näytelmänsä Mulatti oli saanut ensiesityksensä 3.2.1840. Myös Ruotsissa näytelmä oli mennyt täysille saleille. Kun Andersenille hurrattiin Lundissa, hän oli kyynelsilmin vakuuttanut: ”Minun oli pakko tulla kuuluisaksi vain ansaitakseni nuo kunnian-osoitukset.” Menestystä varjostivat vihjeet tarinan alkuperästä ranskalaisena lainatavarana, mikä kyllä pitikin paikkansa. Saadakseen hyvityksen hän kirjoitti uuden draaman Maurityttö, josta Heiberg ei pitänyt, kuten ei muustakaan Andersenin tuotannosta. Lisäksi rouva Heiberg kieltäytyi näyttelemästä kappaletta, mikä käytännössä tarkoitti sitä, ettei yleisö tullut katsomaan muitakaan näyttelijöitä. Andersenin mukaan tästä hetkestä asti Heibergistä tuli hänen vastustajansa.128

Toisaalta Andersen oli Snellmanin tapaamisen aikoihin tolaltaan sydänsurujen vuoksi, kun hänen ihastuksensa Louise Collin oli menossa naimisiin toisen kanssa. Hän saattoi vain huokaista: ”Tahdon pois kotimaasta, jossa niin monet ihmiset soisivat minulle pahaa.”129 Vasta 1846 Andersen tunsi olevansa toinen ihminen; asemaltaan ja maineeltaan vakiintunut kirjailija, seurapiireissä ja matkoilla parkkiintunut maailmanmies. Tätä ennen Snellman oli ehtinyt kuitenkin tavata todellisen etsijän.

Monradin kautta Snellman saattoi nähdä Kööpenhaminan poliittista elämää ja käytännön lehtityötä. Snellman sai tutustua myös muihin Faedrelandetin toimittajiin, kuten B. Christenseniin, J. F. Giodwadiin ja A. Wesselyyn. Hänen mukaansa nämä nuoret miehet toimittivat lehteään loistavalla tyylillä, järjellä ja maltilla, henkilökohtaista kunniaa arvossa pitäen. Puolueettomina he eivät myyneet vakaumustaan eniten tarjoavalle. Blanchen arvio on samansuuntainen tästä loistavasti toimitetusta lehdestä: ”Olimme usein yhdessä näiden puhtaiden isänmaanystävien kanssa, joille jokainen vaino oli uusi kannustin suuressa taistelussa isänmaan auttamiseksi ja todelliseksi hyväksi.”130 Lehden kannattamat kansallismieliset aatteet pääsivät Tanskassa vallalle 1849, kun maa sai uuden perustuslain ja ministeristön, jonka jäseneksi Monradkin tuli.131

Monradin elämänkohtalo puhutteli Snellmania voimakkaasti. Tämä teologian lisensiaat-ti ja hegeliläinen ajattelija oli kokenut omat kriisinsä. Kotiolojen rikkinäisyyden vuoksi uskonto alkoi merkitä Monradille jo varhaisessa vaiheessa turvallisuutta. Tätä vahvisti kouluaikana se, että koulun opettaja ja teologi Laurits Westengaard piti pojasta ja otti hänet ohjaukseensa. Pojan uskonnollisia ja eettisiä aiheita käsittelevät esseet olivat vaikuttavia. Lahjakkaan pojan opiskelua varjostivat jatkuva sairastelu ja vaipuminen melankoliaan. Vuonna 1830 hän aloitti teologian, heprean, arabian ja sanskriitin opiskelut Kööpenhaminan yliopistossa. Professorit ennustivat hänelle loistavaa akateemista uraa. Monradin sairastelu kuitenkin paheni ja ilmeisesti kysymys oli eräänlaisesta psykogeenisestä psykoosista. Opintojen keskeytyminen ja epäonnistuminen rakkauselämässä johti myös uskonnolliseen kriisiin: ”Epäilys on tarttunut minuun. Uskoni Jumalaan ja kuolemattomuuteen on romahtanut.”

Monrad oli Snellmanille kiinnostava keskustelutoveri, koska hänen runoudessaan käy selkeästi ilmi, miten Hegel eheytti hänen rikkoontuneen sielunsa. Vuonna 1835 hän oli palannut takaisin teologiaan todeten, että hänen henkensä tulee vahvaksi ja onnelliseksi Jumalan avulla. Valmistuttuaan 1836 hän halusi syventyä entistä paremmin kristinopin olemukseen ja suunnitteli pitkää matkaa myös Kairoon, Mekkaan, Jerusalemiin ja Konstantinopoliin. Samaan aikaan hänellä esiintyi myös taipumusta yliluonnolliseen ja mystiikkaan. Vielä vähän ennen Snellmanin tapaamista tammikuussa 1839 hän pohti elämänsä suuntaa: tullako orientalistiksi vai maalaispastoriksi. Varma hän oli vain siitä, että hän ei voinut hyväksyä kirkon virallisia dogmeja.132 Tällä tavalla Monradin ja Snellmanin tiet ovat kulkeneet samoja linjoja.

Todellinen käänne Monradin elämässä tapahtui, kun joulukuussa 1839 kuningas Fredrik VI kuoli ja toiveet heräsivät siitä, että hänen seuraajansa Kristian VIII käynnistäisi uudistusohjelman. Kun opiskelijat kokoontuivat 3. joulukuuta Hotel d’Angleterreen laatimaan anomusta asiasta, ystävät kaappasivat morsiamensa luota palaavan Monradin kadulta kokouk-seen. Kokoukseen yllättävällä tavalla mukaan joutunut Monrad nousi yhtäkkiä seisomaan ja piti anomuksen puolesta loistavan, etukäteen täysin valmistelemattoman puheen, joka piti kuulijoita demonisessa otteessaan. Häikäisevästi esiintynyt Monrad valittiin heti lähetystön jäseneksi. Hänen kirjeissään oli aikaisemmin jo oireita yhteiskunnallisesta toiminnasta mutta nyt vasta poliittinen intohimo täytti hänet täydellisesti. Ensimmäisissä kirjoitelmissaan hän toi esiin sen, että vain demokraattinen valtiosääntö voi pelastaa Tanskan monarkian. Huhtikuussa 1840 Monradista tuli toimittaja Faedrelandet-lehteen, josta kehittyi pian maan liberaalisen liikkeen puhetorvi. Miehen elämää eheytti myös avioituminen toukokuussa.133

Monradille kaikki tämä oli tapahtunut vain neljä kuukautta ennen kuin hän tapasi Snellmanin. Saman aaltopituuden miehet löysivät helposti, koska niin samoja teitä he olivat etsineet varmuutta ja elämänsä suuntaa. Snellmanin tapaan Monradissa yhdistyivät etsijä, eksyjä, löytäjä ja toimija. Snellman oli luopunut papinurasta jo aikaisemmin, mutta lupaavan yliopistouran jälkeen hän etsi vielä toimintakanavaa. Monradin elämäntilanne ja tulevaisuudennäkymät antoivat tästä rohkaisevia viitteitä. Keskustelut heidän välillään olivat hedelmällisiä, koska Monrad oli juuri löytänyt sisäisen varmuuden ja sähköisti myös varmasti Snellmanin tulevaisuuden näkyjä. Häntäkin odotti suuri työmaa kotimaassa. Jossain määrin Snellman ehti ilmeisesti perehtyä myös Monradin valtio-opillisiin näkemyksiin hänen lehtensä välityksellä. Snellmanin mielestä oli suuri etu, että tällaiset miehet huolehtivat poliittisesta kirjoitustyöstä, etenkin kun kansakunnalla ei ollut tässä suhteessa minkäänlaista koulutusta ja varsinaisen rahvaan sivistys ei ulottunut uskontotietoa pidemmälle. Sillä kuten aina itsevaltaisesti hallituissa valtioissa, tiede ei ollut vaikuttanut tavalliseen kansaan.134

Snellman sai paljon irti myös keskusteluista hegeliläiseen filosofiaan perusteellisesti syventyneen Heibergin kanssa, joka oli Hegelin ensimmäinen oppilas Tanskassa. Matkalla Berliiniin 1824 Heiberg oli ystävänsä Johan Erik von Bergerin kehotuksesta käynyt kuuntelemassa yliopistolla luennoivaa Hegeliä. Hän lainasi Hegelin teoksen logiikasta, kuunteli luen-toja, vieraili Hegelin kotona ja oli kirjeenvaihdossa hänen etevimmän oppilaansa, Berliinin oikeus-tieteen professorin Eduard Gansin kanssa. Hegelin järjestelmän omaksuminen oli Heibergin elämän tärkein hetki, kuten hän itse toteaa: ”Se antoi minulle iloa, varmuutta ja itsetuntoa, jollaista en koskaan aikaisemmin ole tuntenut.” Missään tehtävässään hän ei väsynyt esittelemästä ja puolustamasta Hegelin ajatuksia ankarastakin vastustuksesta huolimatta.135 Hegelin oppeihin tukeutumalla hän osallistui kiistaan tahdon vapaudesta kirjasellaan Om den menneskelige Frihed vuonna 1824.136 Humanistisen maailmankatsomuksensa hän oli rakentanut idealismin pohjalta, ja hänen myötään Tanskan kirjallisuus loitontui romantiikasta. Snellman tunsi hänen lehtensä Perseus, Journal for spekulative Idé, joka oli hegeliläisyyden äänenkannattaja Tanskassa.137

Snellmanin kannalta oli vahinko, että hän ei tavannut enää esteettisessä teatterimiehessä ja näytelmäkirjoittajassa sitä tulisieluista filosofia, joka oli sytyttänyt Tanskassa kiistan Hegelin uskonnonfilosofiasta. Heiberg oli omaksunut Hegelin kristinuskon kannalta kiistanalaiset käsitykset logiikan ja jumaluuden suhteesta, kuten hänen dosenttiluentonsa kuninkaallisessa sotakorkeakoulussa 1831–1832 osoittavat. Heibergin mielestä ikuista elämää ei pitänyt tarkastella kuolemanjälkeisenä elämänä vaan elämänä, joka oli olemassa jo maan päällä. Heiberg nimitti filosofiaansa kristilliseksi, mutta Hegelin käyttämässä merkityksessä: ”Jumalan tietoisuus itsestään on ihmisen tietoisuutta Jumalasta.” Kun Heiberg esitteli ajatuksensa kirjassa, hän sai vastaansa teologien ja erityisesti filosofian professori F. C. Sibbernin hyökkäykset. Myös Poul Martin Möller esitti 1837 ankaraa arvostelua Hegeliä ja Heibergiä vastaan. Hän katsoi näiden hajottavan persoonallisuuden ja jumalan käsitteet ja pohjustavan kaikkien arvojen kieltämisen ”loogisella panteismillaan”.138

Kunnon keskustelua Heibergin ja Snellmanin välillä ei syntynyt siitä syystä, että tanskalaisen hegeliläisyys alkoi ajan myötä rajautua estetiikkaan. Heibergin Hegeliä koskevat sanomalehtikirjoitukset voidaan nähdä hänen oman teatteripolitiikkansa puolustuksena. Heibergin teokset ovat merkittäviä siinäkin mielessä, että ne toimivat Sören Kierkegaardille, Henrik Ibsenille ja K. H. Brandesille ensimmäisenä johdatuksena Hegelin maailmaan. Heibergille filosofia merkitsi sisäisen idean tunnistamista, syyn tai logiikan löytämistä. Ankkuroituneena Goethen ja Hegelin panteismiin hän näki filosofian ainoana keinona saada järjestystä ajan kaaokseen. Juuri ajan suurimpana runoilijana pitämänsä Goethe esikuvanaan Heiberg halusi tavoitella todellista ihannetta, spekulatiivis-filosofista runoutta, joka yksin saattoi tarjota stimuloivia virikkeitä sivistyneelle luokalle. Näistä lähestymistavoista nousivat Heibergin koulun perusteet.139

Heibergin kehitykseen vaikutti voimakkaasti Martensen, joka oli 1830-luvulla lahjakkain Hegelistä kiinnostunut filosofi Tanskassa. Tämä asettaa Snellmanin ja teologian professoriksi ja piispaksi edenneen Martensenin useat tapaamiset mielenkiintoiseen valoon. Martensenin hegeliläisyys ei ollut kuitenkaan täysin puhdasoppista. Martensen tutustui 1834–1836 Berliinissä hegeliläiseen uskonnonfilosofiin P. K. Marheinekeen, jolta ei kuitenkaan saanut vastausta ongelmiinsa. Mainitut kiistat ajoivat hänet henkilökohtaiseen kriisiin: oliko teismi vai panteismi oikeassa? Schellingin avulla hän vakuuttui, että Hegelillä tunne syrjäytyy järjen tieltä, samoin kuin usko, henkilökohtainen riippuvuus Jumalasta. Heidelbergissä Martensen kiinnostui spekulatiivisen teologian isän, Carl Daubin ajatuksista. Kun Straussin teos kärjisti kiistan äärimmilleen, Martensen löysi ravintoa mystikoilta lukiessaan Taulerin ja Eckartin saarnoja yliopiston kirjastossa.140

Matkaansa varten Snellman sai hyödyllisiä tietoja Martensenilta, joka oli seurannut Schellingiä Müncheniin, missä tämä kehitteli kristillistä ”vapauden filosofiaa”. Matkan varrella Tübingenissä Martensen oli kohdannut Straussin ja Tübingenin koulun päämiehen F. C. Baurin, joka kiitteli Sraussin teosta. Strauss kertoi pitävänsä Hegelin suurena ansiona sitä, että unelma tuonpuoleisesta oli tuhottu ja palautettu läsnä olevaan maailmaan. Münchenissä Schellingin sekava ja puolinainen metafysiikka oli Martensenille pettymys. Sen sijaan katoliseen Franz von Baaderiin tutustuminen oli merkittävää. Martensen kirjoitti: ”Baader on erittäin kiinnostava ja nerokas ihminen. Hän elää Jacob Böhmensä kanssa eikä piittaa mistään muusta.” Baader vahvisti sen käsityksen, että usko on ensisijainen ja tieto toissijainen. Vuonna 1837 Martensen esitteli Kööpenhaminassa sensaation aiheuttaneen väitöskirjansa. Hänen mukaansa ihmisen perusasenne oli uskonnollinen: omatunto oli järjen edellä. Hän korosti jumalakeskeisyyttä vastapainoksi Descartesille, Kantille ja Hegelille, joiden käsitys autonomisesta itsetajunnasta hänen mielestään murskasi uskonnon.141

Snellmanin tavatessa Martensenin tätä pidettiin yhtenä lupaavimmista nuorista kyvyistä. Martensen oli juuri julkaissut uuden kirjan mestari Eckartista aiheenaan keskiajan mystiikka. Heillä oli paljon keskusteltavaa, koska Snellmanin aiottu matkareitti tuli kulkemaan samojen kohteiden läpi kuin Martensenin oma matka. Vaikka Snellmanin tiedot olivat monipuolisemmat, hän varmuuden vuoksi kertasi tietojaan etukäteen kirjastossa. Ensimmäinen tapaaminen ei ollut myönteinen kokemus mutta jatkossa sujui paremmin. Ehkä kahden nuoren kuuluisuuden kohtaamisessa oli hieman alkujännitystä mukana. Martensenin kohdattuaan Snellman pohdiskeli: ”Saa nähdä, ovatko Saksan mahtajat vaarallisempia.”

121                         Seikkaperäinen kuvaus perustuu Snellmanin omiin matkamuistiinpanoihin. SA II:41 tai KT 3, 25–59 Heikki Eskelisen kääntämänä.

122                         Sillisalaattia ja hyvästit Snellmanille, runo elokuun lopussa 1840. KT 2, 293–294.

123                         Kirje Johan Ludvig Heibergiltä 1.9.1840. KT 3, 21.

124                         Ks. lisää Povl Johs. Jensen, J. N. Madvig avec une esquisse de l´histoire de la philologie classique au Danemark. Traduit du danois par André Nicolet. Odense 1981.

125                         Manninen 1986, 155.

126                         Kirje Johanna Louise Heibergiltä 15.6.1877. KT 24, 83.

127                         Sirkka Heiskanen-Mäkelä (kääntäjä ja toimittaja) H. C. Andersen. Elämäni tositarina. Tampere 1995, 3–10.

128                         Andersen 1995, 91–97.

129                         Signe Toksvig, Satukuningas Andersen. Porvoo 1939, 263.

130                         Manninen 1986, 160.

131                         Rein (1981) I, 211.

132                         Johan Schioldann-Nielsen, The Life of D. G. Monrad (1811–1887). Manic-Depressive Disorder and Political Leadership. Odense University Studies in Psychiatry and Medical Psychkology Vol 4. Odense 1988, 22–46.

133                         Schioldann-Nielsen 1988, 47–51. ks. myös P. Stavnstrup, D. G. Monrad. Politiker og Gejstlig. Köbenhavn 1948, 47–56. Myös Asger Nyholm, Religion og politik. En Monrad Studie. Kjöbenhavn 1937, 49–59. Erityisesti valtioaatteesta ks. Povl Bagge, D. G. Monrads statstanker. Köbenhavn 1936, 21–53.

134                         KT 4, 23.

135                         Morten Borup, Johan Ludvig Heiberg I. Köbenhavn 1947, 137–138.

136                         Borup 1947, 148–153.

137                         Manninen 1986, 156–157.

138                         Manninen 1986, 157–158. Fenger 1971, 139–140.

139                         Henning Fenger, The Heibergs. New York 1971, 132–139. Teos on käännetty tanskaksi 1992 nimellä Familjen Heiberg. Julkaisija on Heiberg-Selskabet.

140                                      Ks. Skat Arildsen, Biskop Hans Lassen Martensen. Hans liv, udvikling og arbejde I. Kobenhavn 1932.

141                         Manninen 1986, 158-159. Ks. lisää Arildsen 1932, 151–187.