Vasta havaittuaan yleisön vähäisen innostuksen filosofiaa kohtaan Snellman alkoi Frejan avustajana painottaa yhteiskunnallisia kysymyksiä. Aluksi hän oli pyrkinyt lähestymään lukijoita filosofina julkaisemalla Frejassa laajan kolmiosaisen artikkelisarjan Hegelin filosofiasta ja erityisesti sen asemasta Ruotsin yliopistoissa.20 Sysäyksen kirjoitukselle oli antanut Eos-lehdessä julkaistu arvio Snellmanin psykologian oppikirjasta. Arvostelussaan Upsalan yliopiston teoreettisen filosofian dosentti A. F. Beckman oli esittänyt Hegelistä yleisempiäkin kommentteja, joita Snellman piti epämääräisinä.

Tällaiset artikkelit eivät puhtaasti akateemisella sisällöllään herättäneet laajemmalti huomiota, eikä hegeliläisyys Snellmanin toivomuksesta huolimatta saavuttanut koskaan mainittavaa jalansijaa Ruotsin akateemisessa elämässä. Mielekkäämpää oli siis siirtyä ajankohtaisten yhteiskunnallisten kysymysten pariin. Sanomalehtityön myötä Snellman siirtyi filosofisista abstraktioista yhteiskunnalliseen käytäntöön. Filosofinen näkemys kulki taustalla kuitenkin punaisena lankana, ja kutakin aihetta hän tarkasteli sen vuoksi pintaa syvemmältä.21

Ajankohtaisia virikkeitä Snellmanin sanomalehtikirjoituksille antoivat 14.1.1840 käynnistyneet valtiopäivät. Ruotsissa valtiopäivät olivat jo seitsemännet, kun Suomessa säädyt olivat olleet koolla vain Porvoossa, eikä niitä sen jälkeen ollut kutsuttu koolle. Muutenkin yhteiskunnallinen kehitys Ruotsissa oli vilkkaampaa kuin Suomessa. Porvaristo oli marssimassa esiin ja talonpojat vaativat yhtäläisiä oikeuksia säätyläisten joukossa. Ruotsin valtiopäivälaitos noudatti kuitenkin perinteisiä feodaalisia muotojaan.22

Snellman pääsi hyvin valtiopäivien avajaisten tunnelmaan mukaan paikan päällä kuninkaanlinnan valtiosalissa. Säädyt ja laaja kutsuvierasjoukko olivat saapuneet kuulemaan avajaispuhetta, jonka kruununprinssi Oskar piti vanhan isänsä, kuningas Kaarle XIV Juhanan puolesta. Ennen puhetta yleisö sai kuitenkin todistaa jotain, joka Snellmanin mielestä symboloi hyvin Ruotsin valtion heikkoutta. Kun valtakunnanmarsalkka Brahe oli kopauttanut sauvallaan lattiaa kolme kertaa, salin katosta oli pudonnut jylisten valtava kappale vanhaa kattofriisiä pappissäädyn niskaan. Seurauksena oli muutamia naarmuja ja valtava pölypilvi, mutta kuningas pysyi mykkänä.23 Snellman näki tämän merkkinä siitä, että vaikka henkinen elämä Ruotsissa olikin kehittynyt korkealle tasolle, valtiolliset laitokset eivät olleet seuranneet perässä. Erityisesti valtiopäivien aikana lainsäätäjän tehtävänä oli oivaltaa kunakin ajankohtana jo todellisuudessa vallinnut käytäntö ja vakiinnuttaa sille hyvän tavan mukaisesti lain asema. Seuratessaan tapahtumia valtiopäivillä Snellman pohti tarkemmin tätä valtiokentän problematiikkaa. Pohjana oli Ruotsissa laajalle levinnyt käsitys valtiopäivälaitoksesta ”kuolleena kirjaimena”.24

Vuoden 1812 valtiopäiviltä saakka pyrkimys itsevaltaiseen järjestelmään oli ollut selvä. Vuodesta 1815 ritarihuoneella oli alkanut esiintyä hallituksen vastainen oppositio. Ensin rovasti ja kreivi F. B. Schwerin oli peräänkuuluttanut parlamentarismia. Vuodesta 1817 opposition toiminta oli jyrkentynyt, kun katkerasti ja kiivaasti hallitusta arvostellut kreivi C. H. Anckarsvärd halusi saada aikaan täydellisen muutoksen: hallituksen jäseniä yritettiin saada juridiseen vastuuseen. Kaikki nämä vaatimukset olivat ärsyttäneet kuningasta ja hallitusta. Niitä ei kuitenkaan nähty vaaraksi järjestelmälle, koska oppositio oli aatelissäädyssä pieni ja sen ohjelma selkiintymätön. Vasta vuodesta 1830 oli alkanut uusi kausi ruotsalaisen liberalismin kehityksessä, kun Anckarsvärd oli julkaissut lakimies J. G. Richterin kanssa ehdotuksen kansanedustuslaitoksen uudistamisesta. Lentokirjasessa heijastui selvä katkeruus kuningasta ja hänen ”kamarilla-kabinettiaan” kohtaan. Ehdotuksen laatijoiden pyrkimyksenä oli ollut vahvistaa porvariston poliittiset oikeudet. Kun samaan aikaan Aftonbladet aloitti toimintansa, vapaamielisyys sai entistä tehokkaamman ohjelman ja taisteluvälineen. Porvarissäädystä tuli opposition keskus, jonka johdossa olivat ruukinpatruunat. Kuningas kävi taistelua oppositiolehdistöä vastaan painokantein ja lakkautuksin. Hänen pahimman lehtimiesvastustajansa M. J. Crusenstolpen tuomio nostatti mellakoita 1838 Tukholmassa. Suurin voitto liberaaleille oli ruotsalaisen konservatismin teoreetikon Theodor Geijerin kannanmuutos: uudessa tilanteessa hän ei voinut enää jatkaa sääty-yhteiskunnan puolustamista, jonka perusteet hän oli julkaissut 1822 teoksessaan Nytt, ett och annat.25

Tämän kiistan kulminoituessa valtiopäivillä 1840–1841 Snellman pääsi soveltamaan yhteiskuntafilosofiaansa historialliseen tilanteeseen. Valtiopäivien alla tyytymättömät konservatiivit – aatelissäädyn oppositio Anckarsvärdin johdolla – ja vasemmistolaiset, kuten Hierta ja Petre, onnistuivat sopimaan toimintasuunnitelmasta, jonka tavoitteena oli pakottaa Kaarle Juhana luopumaan kruunusta. Valiokuntavaaleissa oppositio saavutti yllättävän voiton ja edustuslaitoksen uudistus tuli aikaisempaa ponnekkaammin esiin, kun liberaalit saivat enemmistön perustuslakivaliokunnan vaalissa. Puheenjohtajaksi tuli ajatuksen ensimmäinen puolustaja kreivi Anckarsvärd.

Valtataistelun luonnetta kuvaa hyvin se, että Johansson havitteli valiokunnan sihteerin tointa niin innokkaasti, että nöyrtyi vierailemaan uuden puheenjohtajan luona. Aftonbladetin toimittaja C. W. Liljecrona pilkkasi käyntiä, koska edellisenä vuonna Johansson oli paljastanut Anckarsvärdin koalition: ”Mikä röyhkeys kaiken sen jälkeen, mitä tuo roisto on kirjoittanut Anckarsvärdiä vastaan yrittäen tahrata hänen mainettaan. Se ylittää melkein kaiken ymmärryksen, vaikkakaan en ole koskaan ajatellut Johanssonista muuta kuin että hän on heittiö.” Kumarruskäynti oli turha, sillä sihteeriksi nimitettiin Upsalan yliopiston oikeustieteen professori P. E. Bergfalk, joka oli tunnettu liberaaleista mielipiteistään.26

Maaliskuussa 1840 Snellman alkoi pohtia Frejan artikkeleissaan Ruotsin valtiopäiväuudistusta, joka kokonaisuudessaan oli varsin monimutkainen. Lähinnä keskusteluissa puitiin kolmea asiaa: parlamentarismiperiaatteen toteutumista, kamarien lukumäärää ja äänioikeuden laajuutta.27 Näistä teemoista Snellman julkaisi neliosaisen artikkelisarjan28 sommitellen omat ehdotuksensa Johan Johanssonin valtiopäivämietinnöistä esittämien ajatusten pohjalta.29

Ensimmäisessä kirjoituksessaan Yhteiskunnallisten uudistusten periaatteesta Snellman esitti ne kriteerit, joiden avulla perustuslain uudistusta koskevia ehdotuksia tulisi tarkastella. Hän korosti – vallitsevaan tapaan – kansallistietoisuuteen perustuvan oikeuden merkitystä: ”Tavat ovat lakeja vahvemmat.” Yhteiskunnallisten laitosten ja yleisen sivistyksen eli kansallistietoisuuden molemminpuolisen riippuvuuden Snellman kiteytti sanoihin: ”Kansallinen tietoisuus onkin todellinen vasta, kun se on toteutettu hallitusmuodossa ja kun kansa näkee siinä oman hallituksensa ja hallituksen majesteettisuudessa oman majesteettisuutensa.”30

Toisessa artikkelissaan Edustuksen ja edustuksellisen yhteiskuntajärjestelmän merkityksestä hän ei lisännyt olennaisesti uutta esitettyyn periaatteeseen, mutta täydensi sitä ja havainnollisti ajatusta esimerkein. Samalla Snellman torjui radikaalidemokraatit julkeuksien esittäjinä: ”Jos hallitsijan nenä ei satu miellyttämään kansaa, tällä on oikeus ottaa toinen hallitsija, sellainen, jonka nenä kelpaa.” Hän ei hyväksynyt ajatusta yhteiskunnan ja koko hallitusvallan perustumisesta sopimukseen hallitsevien ja hallittujen välillä. Sopimuksia saattoi tulkita loputtomiin, ja tällainen oikeustila tarvitsi aina kolmannen tuomariksi, joka omalla tulkinnallaan ratkaisi, kuka oli oikeassa.31

Snellmanin varsinainen kritiikki sisältyy kolmanteen artikkeliin Edustusjärjestelmän uudistus, jossa hän selvitti suhteensa molempien äärisuuntien uudistusehdotuksiin. Lähtökohdakseen hän esitti, että edustuslaitoksen keskeisimpänä tehtävänä oli edustaa kansakunnan älyllisiä ja aineellisia voimia ja intressejä. ”Edustuslaitoksen päämäärä on tehdä hallitus kansalliseksi siten, että se välittömästi kansakunnasta lähtöisin olevana antaa hallituksen käyttöön kansakunnan aineellisia ja henkisiä voimia, jotka hallitus puolestaan tekee hedelmälliseksi lisätäkseen kansakunnan ruumiillista ja henkistä kehitystä.” Kun lähdettiin etsimään kansakunnan oleellisia voimia ja intressejä, säätyvaali tarjosi hänen mielestään parhaimman lähtökohdan. Vaikka siltä näyttääkin, Snellman ei kuitenkaan asettunut puolustamaan voimassa olevaa valtiosääntöä. Sanouduttuaan irti liberaalien kannattamasta yleisten vaalien periaatteesta Snellman alkoi perustella kantaansa arvioimalla muita ehdotuksia. Snellman vastusti kreivi C. M. L. Björnstjernan vuonna 183532 esittelemää tulkintaa aatelista ja piti tätä aristokraattista ehdotusta kuvitteellisena. Aateli saattoi ”toimia isänmaan parhaaksi” ja kehittyä laillisen vallan tueksi ja rehellisen vapauden tukipylvääksi ainoastaan siinä tapauksessa, että sillä oli todellista kiinnostusta kansalliseen etuun. Aateli oli sääty, joka huolehti valtion yleisistä asioista.33

Snellmanin kanta tuli vielä selvemmin esiin hänen kritisoidessaan Anckarsvärdin ja Richterin ehdotusta. Hänen mukaansa näiden esittämä Norjan edustuslainsäädäntöä jäljittelevä edustuksellisuus ei toteutunut pelkästään ääniä lisäämällä, vaan jokainen vaalioikeutettu oli velvollinen yksilöllisellä kyvykkyydellään lisäämään edustuslaitoksen järkevyyttä. Ei ollut järkevää tähdätä mahdollisimman monien äänien kuulumiseen välittämättä siitä, oliko niiden takana tietoisuus kansakunnasta yhteiskuntana. Snellmanin edustuksellisen valtiosäännön vaatimukset löytyivät Johan Johanssonin vuoden 1839 ehdotuksesta ja sen jatkokirjoituksista. Snellman piti Johanssonin näkemyksiä verrattomasti muita kypsempänä ja asettui muutamin pienin poikkeuksin tukemaan hänen ehdotustaan. Tältä pohjalta Snellman ryhtyi rakentamaan omaa konkreettista ehdotustaan.34

Oman ehdotuksensa Snellman esitteli neljännessä kirjoituksessaan Edustusjärjestelmän muutos. Snellmanin näkemyksen mukaan ”lahjakkuudella ja korkeammalla tietoisuudella olisi mahdollisuus tulla käytetyksi isänmaan parantamiseen” ja edustuslaitoksen tulisi olla kutsuttuna ”kansakunnan vapaasta luottamuksesta”. Snellmanin ehdotuksessa paikkakuntarajat ja säätyerot ylittävä äänestysoikeus ei olisi laajentanut demokratiaa vaan olisi käytännössä kaventanut sitä. Kun säädyt hoitaisivat ehdokasasettelun, kuka tahansa onnenonkija ei voisi päästä edustajaksi.

Demokratian periaate oli Snellmanille kauhistus siinä kansallistietoisuuden tilassa, mikä hänen aikanaan vallitsi. Hänen valtiossaan sivistynyt, kansallistietoisuuden saavuttanut vähemmistö otti itselleen johtavan paikan erilaisten välittömien etujen rikki repimässä yhteiskunnassa. Snellmania huolestuttivat enemmistövalta, joukkojen toiminta ja vallankumouksen mahdollisuus. Hänen mielestään demokratia enemmistön valtana ei tullut kysymykseen. Valtiossa tuli turvata keskeinen asema sivistyneelle, uudistuksia toteuttavalle virkamieskunnalle.35 Snellman esitteli vielä lisäperusteluja kahdessa artikkelissa vastatessaan Dagligt Allehandan kirjoituksissa saamaansa kritiikkiin.36

Snellmanin kirjoitussarjassaan hahmottelema malli ei ollut kaavailtu vain hetken tarpeita varten. Vaikka Snellman seurasikin Johanssonin esittämiä ajatuksia, nousivat yhteiskuntaa ja valtiota koskevat ajatukset viime kädessä hänen oman yhteiskuntafilosofiansa keskeisimmistä kohdista.37 Kirjoituksissaan Snellman esitti hyvin käytännöllisessä muodossa Hegelin ajatuksen valtiosta laitoksena, joka samalla kertaa oli sekä oma päämääränsä että yksityisten kansalaisten hyvinvoinnin toteuttamisen väline. Snellmanille ja Hegelille valtio oli yhteisöllisen oikeudenmukaisuuden toteuttaja, joka oli riippumaton sen jäsenien yksilöllisistä mielihaluista ja hetkellisistä tarpeista. Toisaalta se takasi myös jokaiselle yksilön erityislaadun ja yksilöllisen toiminnan vapauden.38 Snellmanin käsityksen mukaan mikään yhteiskunnallinen uudistus ei voinut tapahtua siten, että enemmistön muodostavat yksilöt jonakin hetkenä päättäisivät sen tehdä. Tärkeintä oli kansallishengen tai kansallistietoisuuden kehitys, jota kaiken lainsäädännön tuli mukailla. Laki ja kansallistietoisuus edellyttivät toisiaan.39

Erityiskysymyksenä Frejan keskusteluissa oli myös taloudellinen vapaus, koska kiista Ruotsin kansanedustuslaitoksen uudistuksesta oli vain osa laajaa sosiaalista ja yhteiskunnallista ongelmakenttää, jonka teollistuminen oli Euroopassa synnyttänyt. Snellman osallistui myös tähän keskusteluun. Esimerkiksi elokuussa 1840 hän tarkasteli taloudellista lainsäädäntöä artikkelissaan Yksilön suhde lakiin ottaen kiinnekohdakseen Friedrich Listin näkemykset. Hän liitti ne kansallishengen käsitteeseen, koska se oli perusta, jolle yhteiskunnassa toimivan ihmisen työ välttämättömyyden pakosta sitoutui. Snellmanin mukaan yksityinen ihminen ei voi harjoittaa taloudellista toimintaa yhteisöstään ja sitä sitovista laeista riippumatta. Snellmanin taloudellinen ajattelu näkyy myös maaliskuun 1840 artikkelissa Sääty ja korporaatio, jossa hän otti kantaa ammattikuntalaitokseen. Snellmanin mielestä säätyjen säilyttäminen oli tarpeellista, mutta ammattikunnat muodostivat esteen taloudelliselle kehitykselle. Tässä kannassa hän erosi Hegelistä. Snellman piti kuitenkin kuntia uudenlaisina korporaatioina, joiden tärkein tehtävä oli köyhäinhoidon järjestäminen.40

Snellmanin ja Hegelin ajattelussa kansalaisyhteiskunnan alueelle ei langennut pelkästään taloudellinen toiminta, vaan siihen kuuluivat myös koulutus ja sivistys. Näihin kysymyksiin Snellman otti kantaa kahdessa kesä- ja elokuussa 1840 ilmestyneessä artikkelissaan: Aftonbladetin teorioita ja Kansakouluista. Niissä Snellman perusteli yleisen kansanopetuksen välttämättömyyttä Hegelin sivistyksellisen vapautumisen hengessä. Kirkon järjestämää lukemisen ja uskonkappaleiden opetusta laajempi pakollinen kansanopetus oli yleisesti tunnustettu välttämättömäksi. Snellmanin kanta poikkesi hallituksen kokeilukoulun rehtorin C. J. L. Almqvistin ja köyhäinhoitokomitean johtajan, piispa C. A. Agardhin näkemyksistä. Hegeliä mukaillen hän vastusti ajatusta, että sivistys ja koulutus tähtäsivät pelkästään yksilön välittömään hyötyyn. Koulutus merkitsi Snellmanille kansallishengen laajentamista ja muovaamista. Lisäksi koulun antaman opetuksen tuli olla mahdollisimman laaja-alaista ja siinä tuli huomioida myös eettinen puoli.41

Lehdistön terävä mielipiteenohjaus ei heijastunut käytännön valtiopäivätoimintaan, vaikka opposition järjestäytynyt toiminta johtikin joihinkin tuloksiin. Valtiovarainvaliokunta kykeni purkamaan hallituksen budjettiesityksen, ja perustuslakivaliokunnan syytelista pelästytti hallituksen eroamaan. Kuningas pysyi kuitenkin lujana ja myönsi vain vanhimmalle ministerille eron. Ministeriöreformi ei ollut todellinen uudistus. Opposition ilo jäi lyhytaikaiseksi, kun valtiopäivien loppuvaiheessa vanhoilliset järjestäytyivät aatelissäädyssä J. A. von Hartmansdorffin taitavalla johdolla. Vapaamieliset joutuivat vähemmistöön kahdessa ylemmässä kamarissa. Kun valtiopäiväkysymys tuli vihdoin käsiteltäväksi, osoittautui, etteivät alemman säädyn liberaalitkaan olleet yksimielisiä. Liberaalien voitoiksi jäivät lehtien lakkauttamisoikeuden kumoaminen ja valtiopäivien välisen ajan vahvistaminen kolmeksi vuodeksi. Vaikka opposition voitto jäi vaillinaiseksi, saatiin kaikesta huolimatta opetella parlamentarismin teoriaa ja käytäntöä.42 Kun Anckarsvärdin johtaman perustuslakivaliokunnan mietintö valmistui syyskuussa, Snellman ei Saksan-matkansa takia ollut paikalla kommentoimassa esitystä, vaikka matkapäiväkirjan mukaan hän oli perillä sen sisällöstä.43

20  Freja nro 97, 6.12.1839: Hegel Fyrisjoen rannalla; Freja nro 98, 10.12.1839: Hegel ja Eos; Freja nro 99, 13.12.1839: Eoksen esteettinen kaaos. KT 2, 72–79.

21  Alavuotunki 1986, 62–93.

22  Alavuotunki 1986, 111.

23  KT 10, 423.

24  Alavuotunki 1986, 107–110.

25  Åke Holmberg, Ruotsi vuoden 1809 jälkeen. Jyväskylä 1966, 26–34. Ks. myös Oppositionen 1815–1840. Teoksessa Sten Carlsson, Den svenska historien 8: Karl Johanstiden och den borgerliga liberalismen 1809–1865. Stockholm 1968, 163–171. Ks. liberaali- ja konservatiivileiristä tarkemmin myös Manninen ja Alavuotunki 1987, 95–100.

26  Alavuotunki 1986, 112–114.

27  Juha Manninen & Jouni Alavuotunki, J. V. Snellmanin vuoden 1840 kirjoitukset valtiosääntöuudistuksen periaatteista. Teoksessa Miten tulkita J. V. Snellmania? Kirjoituksia J. V. Snellmanin ajattelun kehittymisestä ja taustoista. Snellman-instituutin julkaisuja 5. Kuopio 1987, 94.

28  Freja 20/10.3.1840: Yhteiskunnallisten uudistusten periaatteesta;  Freja 21/13.3.1840: Edustuksen ja edustuksellisen yhteiskuntajärjestyksen merkityksestä; Freja 22/17.3.1840: Edustusjärjestelmän uudistus (Ruotsia koskevan uudistusehdotuksen kritiikkiä) ja Freja 23/20.3.1840: Edustusjärjestelmän uudistus.  Huom. artikkeleita ei ole julkaistu 1890-luvun kootuissa ilmeisesti toimituskuntaan kuuluneen Th. Reinin kannan mukaisesti. Kaksi ensimmäistä hän katsoi olevan Snellmanin käsialaa, mutta kahta jälkimmäistä hän epäili. Vasta Juha Manninen ja Jouni Alavuotunki ottivat asian uudelleen esille ja osoittivat tekstin Snellmanin käsialaksi, ks. 1987, 86-87. Tämän periaatteen mukaisesti ne on julkaistu 1998 tieteellis-kriittisessä editiossa, SA II:30, 31, 32, 33 ja käännettynä 2000, KT 2, 189–198 ja 200–206. Aikaisemmin artikkelisarjasta on ollut suomennos teoksessa Aate ja maailmakuva (toim. S. Knuuttila). Suomen filosofista perintöä keskiajalta vuosisadallemme. Juva 1979.

29  Ks. B. Borell, De svenska liberalerna och representationsfrågan på 1840-talet. Stockholm 1948.

30  Manninen & Alavuotunki 1987, 105–106. Ks. Freja nro 20:10.3.1840.

31  Manninen & Alavuotunki 1987, 111–112. Ks. Freja nro 21:13.3.1840.

32  ”Grunder för representationen av möjliga ombyggnad och förnekning”.

33  ”Förslag till Nationalrepresentation”

34  Manninen & Alavuotunki 1987, 113–116. Ks. Freja nro 22:17.3.1840

35  Manninen & Alavuotunki 1987, 116–119 ja 128. Ks. Freja nro 23: 20.3.1840

36  Ks. Freja nro 25:27.3.1840: Huomautuksia artikkeliin ”Edustuskysymys” Dagligt Allehandan nroissa 64, 66 ja 69 sekä Freja nro 27: 3.4.1840: Huomautuksia artikkeliin ”Edustuskysymys” Dagligt Allehandan nrossa 73. KT 2, 206–209.

37  Alavuotunki 1986, 116.

38 Alavuotunki 1986, 106–130. ks. myös Jouni Alavuotungin kommentaari teoksessa J. V. Snellman Samlade arbeten I: 30 sekä Ks. S. Knuuttila ym. Aate ja maailmakuva. Suomen filosofinen perintö keskiajalta vuosisadallemme. Juva 1979.

39  Alavuotunki 1986, 118.

40  Freja 47/16.6.1840: Sääty ja korporaatio ja Freja 65/18.8.1840: Yksilön suhde lakiin, arvostelu. KT 2, 241–243 ja 284–288. Ks. Alavuotunki 1986, 131–143.

41  Freja 49/23.6.1840: Aftonbladetin teorioita ja Freja 63/11.8.1840: Kansakouluista. KT 2, 248–251 ja 281–284. Ks. Alavuotunki 1986, 144–151.

42  Holmberg 1966, 34–37. Ks. myös Liberalt genombrott teoksessa Sten Carlsson, Den svenska historien 8: Karl Johanstiden och den borgerliga liberalismen 1809–1865. Stockholm 1968, 198-207. Ks. lisää Erik Fahlbeck, Ståndsriksdagens sista skede 1809–1866. Teoksessa Sveriges Riksdag. Historisk och statsvetenskaplig framställning. Stockholm 1934.

43  Alavuotunki 1986, 126.