Hengellisesti inspiroivan naapuruston lisäksi Snellman sai uudessa kodissaan myös hyvät ulkoiset puitteet kirjoitustöihinsä. Hän oli vuokrannut talon lääninsairaalan taloudenhoitajalta O. E. Oppmanilta. Asunto oli Snellmanin poikamiesasuntoon verrattuna huomattavan suuri, huonealaa oli 122 neliömetriä. Yksikerroksinen talo oli kahdeksan metriä korkea, kahdeksan metriä leveä mutta 18 metriä pitkä. Talossa oli eteinen, sali, viisi kamaria ja keittiö. Rouvalla oli oma kamari, kahdella palvelijalla yhteinen kamari ja isännällä oma työhuone ja tupakkahuone. Työhuoneessa oli vuode Calle-pojalle ja varavuode vieraille. Tupakkahuoneessa oli myös divaani, jossa Lönnrot tai Snellmanin isä Kuopiossa vieraillessaan nukkuivat. Lisäksi oli tilava kuisti ja eteinen499

Professori Grot muisteli kesällä 1846, miten he menivät vierailulle Snellmanille ja heille tarjottiin kahvia. Lönnrot makasi sohvalla aamutakissa, poltteli ja luki sanomalehteä.500

Snellman työskenteli sisäpihalle antavan ikkunan ääressä. Työhuoneen mustan kirjoituspöydän ja tuolin hän oli suunnitellut itse, ja puuseppä oli valmistanut ne hänen piirtämiensä mallien perusteella. Pöydässä oli avattava kansi ja sen molemmilla puolilla oli kirjahyllyt, joissa oli Snellmanin kaunokirjallinen ja tieteellinen kirjasto.501 Kirjahyllyssä oli myös perheraamattu, joka oli kuulunut vaimon äidille. Snellman työskenteli pöytänsä ääressä ensin päivänvalossa ja illan hämärtyessä kynttilänvalossa. Kynttilöitä kului runsaasti lukemattomiin kirjoitustöihin. Niitä tilattiin vastapäätä sijainneesta Wiikin liikkeestä – joskus jopa 10 leiviskää eli 85 kiloa kerralla. Viereisessä tupakkahuoneessa Snellman saattoi rentoutua loikoilemalla divaanilla ja valitsemalla nurkassa seisoneesta telineestä sopivan piipun kymmenen ehdokkaan joukosta. Joskus pelattiin lautapeliä, backgammonia pelipöydällä, jonka päissä oli ulokkeet kynttilöitä varten.502

Rouvan huoneessa lukuisat yksityiskohdat todistavat Jeanetten ompelijan taidoista. Hänen töistään on säilynyt ohuesta valkoisesta puuvillapalttinasta ommeltu lakana, jonka kolmelle sivulle on kirjailtu kukkaraita. Musteella on nimikoitu J. L.W.503 Jeanetten harmaanvihreästä ja kermanvärisestä puuvillaisesta helmilangasta virkkaama kolikkokukkaro on myös säilynyt.504

Äidin perua olevaan perheraamattuun saatiin merkitä ensimmäinen lapsi, tytär Hanna syntyneeksi 26.11.1846, melkein tasan vuosi häiden jälkeen. Säilyneet kastemyssy ja -mekko ovat mahdollisesti kuuluneet hänelle.505 Esikoisen kastoi joulukuussa pastori Jacob Zitting. Kummeina oli tämän vaimo Charlotta, Snellmanin appi Wennberg ja serkku Röring ja opettajakollegat Rongain ja Lagi sekä insinööri Carl Forstén ja vaimon ystävät Evelina Schmidt ja Annette Hedberg. Toinen lapsi Anders Henrik syntyi elokuussa 1848. Kun Zitting oli muuttanut kirkkoherraksi Rautuun, kasteen suoritti kappalainen G. W. Jäderholm. Kummeina olivat piirilääkäri Lindfors rouvineen, Snellmanin kollega H. L. Melander ja vanha ystävä Fredrik Tengström, Kellgren vaimoineen ja tyttärineen, kauppias Edvard Ahlén rouvineen, ja Iisalmen rovastin tytär Nanny Frosterus.506

Snellmanin avioituminen ja perheen kasvaminen eivät näkyneet hänen lehtikirjoituksissaan eivätkä pehmentäneet Saiman sävyjä. Tuoreen aviomiehen ja tulevan isän äänenpainot saattoivat olla jopa jyrkempiä. Kirjeessään serkulleen hän lähetti terveisiä sukulaisilleen myös vaimoltaan, joka liitti tuntemattoman tervehdyksensä mukaan. Snellman totesi, että hänen pitäisi ehkä kertoa jotakin vaimostaan ja avioliitostaan, mutta kuittasi sen toteamalla, että kaksi kuukautta häiden jälkeen asiat olivat oikein miellyttävästi.507

Perheen perustettuaan Snellman rajoitti taloudellisista syistä ulkomaiset lehtitilauksensa Aftonbladetiin. Ruotsalaisten lehtien puutteesta Saiman kirjoitusten sävy ei kärsinyt. Ennen kuin Snellman avioitui, hänen tyylinsä oli sensuurin härnäilyä, ja osumia tuli järjestään yksittäisistä heitoista. Tämä oli kissa–hiiri-leikkiä verrattuna niihin iskuihin, joita Snellmanin kokosi suuriksi panoksiksi laajoissa ohjelmakirjoituksissaan. Hän ajoi lehdessään niin voimakkaasti taloudellisiin ja sosiaalisiin uudistusvaatimuksiin puettua kansallisohjelmaa, että sovittamattoman ristiriidan syntyminen virkamiesbyrokratian kanssa oli väistämätöntä.

Nikolai I:n ajan järjestelmässä Saiman vaarallisuus kyti julkisissa yhteiskunnallisissa vaatimuksissa, joiden pelättiin aiheuttavan samanlaista valtiollista kuohuntaa kuin Länsi-Euroopan kumousliikkeiden. Varoituksista huolimatta Snellman paransi vain vauhtia ja jyrkensi sävyä samaan tahtiin kuin kontrolli kasvoi. Hänen asenteensa tuntui olevan se, että kun mitään ei ollut enää menettävissä, kaikki kannatti pistää peliin lopun kuitenkin varmasti häämöttäessä. Ennen sitä kaikki oli voittoa asian hyväksi.

Yksityiselämän sävyt kirkastuivat samaan tahtiin kuin pilvet synkkenivät Saiman artikkeleiden yllä. Von Haartmanilla oli suuri vaikutus Saiman sensuurin kiristymiseen alusta alkaen. Nervander kirjoitti jo joulukuussa 1844: ”On sinulla pahuksen hankalaa Saimasi kanssa. Sinun olisi pitänyt jäädä Helsinkiin julkaisemaan sitä tai ainakin jättää rehtorinvirka ja tulla tänne verstaasi kanssa. Lakkautusuhasta huhutaan eikä savua ilman tulta.” Von Haartman itse oli lausunut Nervanderille, että ”ystävämme Snellman on parantumaton”. Jokin Suomen Venäjän-suhteita koskettava puhetulva oli onnistunut ärsyttämään häntä. Samassa yhteydessä hän mainitsi Saimaan kanavasta laatimansa muistion, joka Armfeltin mukaan oli ehkä auttanut asiassa, vaikkakin huomaamattomasti.508 Tällä tavalla Nervander varoitteli Snellmania järjestelmän todellisen luottomiehen roolissa.

Ensimmäisen kerran Saiman kirjoituksia käsiteltiin Sensuuriylihallituksessa 25.3.1845. Lopputuloksena sensori Johan von Becker sai varoituksen, koska hän oli Saimassa päästänyt julkisuuteen kiellettyä kirjoittelua ulkomaan asioista. Heinäkuussa kenraalikuvernööri Menšikov vaati Sensuuriylihallitusta huolehtimaan, että olemassa olevien olojen arvostelu pysyvästi estettäisiin Saimassa. Seuraavan kerran kenraalikuvernööriä kiihdytti toukokuussa 1845 julkaistu artikkeli kyyditysjärjestelmästä, jota Snellman piti eräänä suurimmista lainsäädännön epäkohdista. Kannanotto muodosti johdannon Elias Lönnrotin Saimaan lähettämälle tosikertomukselle Talonpojan loukattu kunnia, joka julkaistiin samassa numerossa. Kyytilaitos perustui vuoden 1743 lakiin, jonka mukaan valtakunnallisen kestikievareiden verkoston kautta matkustajille oli aina oltava tarjolla majoitus, ruoka ja levänneet hevoset uudessa etapissa. Snellman tuli kiinnittäneeksi huomiota niin moneen epäkohtaan tässä järjestelmässä, että artikkelin sävy ärsytti monia viranomaisia; erityisesti kenraalikuvernööri Menšikov suuttui.509

Menšikovin tinkimätön periaate oli, että alamaisia ei saanut julkisesti kiihottaa puuttumaan virkamiehille kuuluviin asioihin vaan parannusvaatimukset oli tehtävä suoraan kuvernöörille. Myös prokuraattori kiinnostui asiasta, koska artikkeli käsitteli selvittämätöntä oikeustapausta. Snellman joutui lähettämään selvityksen prokuraattorivirastolle oikeasta tapahtuma-ajasta ja -paikasta sekä henkilöiden oikeista nimistä asian tarkemmaksi selvittämiseksi. Samalla hän varoitti myös Lönnrotia jutun seurauksista. 510

Sensuuriylihallitus sieti Saiman jyrkkiä sävyjä paremmin kuin kenraalikuvernööri, koska asian verkkainen käsittely vei puoli vuotta. Koko syksyn ajan Saima keräsi kiihtyvään tahtiin lisää moitteita. Snellmanin tyyliin ne eivät tuoneet kuitenkaan muutosta: lopputuloksena tehoton sensori von Becker erotettiin ja tilalle tuli K. A. Bygdén.511 Nervander kertoi Snellmanille nimityksestä. Hienotunteisesti erottamisen julkistamista lykättiin siihen asti että Becker ehdittiin nimittää kirkkoherraksi. 512

Uuden sensorin myötä valtiovallan asenne Saimaa kohtaan jyrkentyi ja Snellmanin toimia alettiin seurata entistä tarkemmin. Lehdistösensuurin kiristyminen näkyi lehden palstoilla siten, että poistettujen kirjoitusten tilalla julkaistiin ilmoituksia myytävistä kirjoista. Näin alkoi käydä yhä useammin, koska Snellmanin aiheet koettiin koko ajan vaarallisemmiksi. Kriittinen raja ylittyi viimeistään silloin, kun hän alkoi kritisoida heikkoja lakeja, jotka vaikuttivat yhteiskunnan yleiseen moraaliin. Ensiksi Snellman käsitteli kriittisesti rikoslain uudistamista sytykkeenään Ruotsissa 1844 käyttöön otettu uusi rikoslaki. Kuolemanrangaistuksen oikeudellisuus ja hyödyllisyys oli keskusteluttanut kauan. Snellman julkaisi asiasta ruotsalaisen liberaalipoliitikon Johan Gabriel Richterin kirjoituksen. Vaikka Suomessa kuolemanrangaistus oli laissa, keisarin päätöksellä se korvattiin aina Siperiaan karkotuksella eikä muutakaan sellaista ruumiinrangaistusta käytetty, joka johtaisi välittömästi kuolemaan.513

Sellaiset rangaistusmuodot kuin raipparangaistus oli Snellmanin mielestä hylättävä niiden epäoikeusmukaisuuden ja niiden ylläpitämän raa’an ajattelutavan vuoksi. Rikas voi sovittaa rikoksensa mitättömällä rahasummalla, kun köyhä tuomittiin aina raippoihin. Samanlaisia rangaistusmuotoja olivat vesileipärangaistus, kaakinpuu, jalkapuu ja kirkkorangaistus. Rangaistusmääräysten suhteen mikään niistä ei vastannut Snellmanin mielestä sivistyksen käsityksiä oikeudenmukaisuudesta eikä humaanisuuden vaatimuksia. 514

Ruotsissa uudessa rikoslaissa mietinnön mu-kaan säilyisi vain kuolemanrangaistus, vapausrangaistus ja sakot; muut poistettaisiin. Snellmanin mielestä lainsäätäjä teki virheen etsiessään oikean ja väärän normia omista mielipiteistään eikä kansakunnan yleisestä sivistyksestä ja sen tavoista. Snellmanin mukaan ”eihän sille, minkä tulee olla laki, voida löytää muuta perustetta kuin se, minkä kansakunta oikeaksi tunnustaa”. Kuolemanrangaistustakin tuli arvioida tässä valossa. Hänen mielestään lievempi rangaistusjärjestelmä toimi yhtä lailla pelotuksena kuin ankarampi, kunhan kansalle annettiin aikaa tottua sellaiseen. Kansaa ei parannettu uusien rikoslakien avulla, koska rikosten lisääntymiseen tai vähenemiseen oli muita syitä: ”Veltostunut kansallishenki, vallitsevan kirkon kuollut muodollisuus ja siihen aina yhdistyvä perhe-elämän epäsiveellisyys olivat useammassa tapauksessa kuin yhdessä maassa hädän ja rikollisuuden todelliset juuret.”515 Myöhemmin Snellman jatkoi teeman käsittelyä uudessa kolmiosaisessa kirjoitussarjassaan laeista, jotka vahingoittivat yleistä siveellisyyttä.

Snellmanin mielestä lain tuli olla yleisen tahdon, kansan korkeimman järjen ilmaus. Jos siviililainsäädäntö ei ollut kyllin täsmällinen, se jätti tilaa petokselle ja lain vääristelylle. Hänen mukaansa suurimman vahingon teetti kuitenkin rikoslaki.516 Kysymys oli esimerkiksi siitä, olivatko rangaistukset äitien epäsiveellisestä käyttäytymisestä ja aviottomien lasten perimysoikeuden kieltämisestä onnistuneet vähentämään huonoa tapaa. Vaikka kohtuuton syöminen ja juopottelu olivat synnyttäneet tuhlailevaa elämäntapaa, laiskuutta ja rikoksia, Snellman kysyi miksi lait eivät rankaisseet näistä asioista. Mitkään lait eivät voineet estää huonoja tapoja, mutta lainsäädännöllä voitiin estää huonon tavan julkisuus ja sen yhteiskunnan järjestykselle aiheuttamat haitat. Snellman lainasi berliiniläisen teologian professorin Johan August Wilhelmin Neanderin tunnettua lausumaa Straussin opeista: ”Vaikka kristillisen valtion ei pidä millään tavoin estää vapaata tutkimusta, niin sen tulee silti esittää paheksuntansa uskonnonvapaisia oppeja kohtaan.” Samaa voisi soveltaa Snellmanin mielestä lakeihin huonon tavan suhteen.517

Snellmanin mielestä turmiollisesti yhteiskunnan siveellisyyteen vaikuttivat myös kieltoasetukset. Sinänsä ei ollut mitään pahaa siinä, että ihminen elätti itsensä oppimallaan työllä ja möi ja osti omaksi edukseen. Kuitenkin siitä tuli rikos, jos se ei täyttänyt elinkeinovapauden, kauppavapauden ja tullilainsäädännön määräämiä ehtoja. Hänen suosituksensa mukaan kiellot tulisi rajoittaa vain todella välttämättömimpään ja ne tuli pitää ankarasti voimassa. ”Jos kieltäminen nimittäin menee kohtuuttomuuksiin, sen noudattaminen käy mahdottomaksi.” Muuten Snellmanin mukaan laki voi hävittää itse sen kunnioittamisen. Lainsäätäjä ei voinut riittävästi kiinnittää siksi huomiota sen torjumiseen, että lait eivät loukkaisi yleistä moraalia.518

Näitä moraalia turmelevia lakeja Snellman esitteli viiltävän havainnollisesti laajassa artikkelisarjassaan Itä-Suomen oloista. 519 Sysäyksen tähän oli antanut senaatin talousosaston varapuheenjohtajan ja finanssipäällikön L. G. von Haartmanin tekemä tarkastusmatka Kuopion läänin vankiloihin. Keisarin määräyksestä tekemänsä matkan aikana von Haartman tapasi myös Snellmanin, jolta hän oli tiedustellut syytä elinkeinojen ja moraalin lamaan Itä-Suomessa. Tyhjentävä vastaus tähän kysymykseen tuli Saiman pitkässä artikkelisarjassa välittömästi von Haartmanin vierailun jälkeen. Toinen syy kirjoituksiin oli Borgå Tidningin tarjoama kaakinpuu, koska Saima oli moittinut sikäläistä rahvasta raa’aksi ja villiksi verratessaan heitä muiden maakuntien asukkaisiin. Vuoden kuluttuakin Snellman oli tästä samaa mieltä ja halusi esittää nyt kunnon todisteet. ”Jos kansan puutteiden esiin nostamista pidetään sen loukkaamisena, niin silloin edellytetään, ettei toisilla ole halua pahan poistamiseen, tai että heillä on suorastaan huonot motiivit.”

Snellmanin mielestä sivistyneistö oli kaikissa maissa lyönyt laimin tärkeimmän velvollisuutensa isänmaataan kohtaan, jos se ei uutterasti työskennellyt kansan yleisen sivistyksen hyväksi. Tällaisen huolenpidon leimaaminen ilkityöksi oli Snellmanin mielestä viheliäinen teko Borgå Tidningiltä, joka liehakoi suuren yleisön omahyväisiä ennakkoluuloja. Se ei jäänyt rankaisematta. Vastapainoksi lehden luomalle savolaiselle idyllille Snellman antoi Savon oloista varsin lohduttoman kuvan: 50 vuodessa väestö oli kaksinkertaistunut, mikä aiheutti jatkuvan viljantuonnin. Loislaumat kaskesivat kesäisin ja elivät talvisin laiskuudessa ja kerjuulla. Maanviljelyksen kehno taso ei voinut elättää koko väestöä. Laukkuryssien ja Pietarin läheisyyden tuottamien huonojen vaikutteiden tiliin Snellman pani savolaisen epärehellisyyden kaupankäynnissä, löyhän sukupuolimoraalin ja käräjöimisinnon. Kuten aikaisemminkin Snellman näki Savon kurjuuden erityisen räikeänä Pohjanmaahan verrattuna.520 Tämä kuva eroaa täysin Lönnrotin luomasta romanttisesta idyllistä, jonka mukaan savolaisessa kansassa oli ahkeruutta, rehellisyyttä, tunnollisuutta ja puhtautta.521

Snellman pisti kirkon syyksi kansan taantumuksen, koska missään protestanttisessa maassa kirkko ei kyennyt tyydyttämään kansan tarpeita. Ajan muutoksissa valtiokirkko oli viimeiseen saakka vastustanut uudistuksia ja samalla hukannut henkensä, jolloin uskonnollisuus oli rappeutunut kaavamaiseksi. Tämä oli ongelma, kun maan runsasväkisimmät ja laajimmat seurakunnat sijaitsivat juuri Savossa ja Karjalassa, joissa rannikkoseutuja vähemmän oltiin tekemisissä vilkkaan kaupankäynnin ja elinkeinoelämän tuottaman sivistyksen kanssa. Snellmanin mielestä ei ollut mikään ihme, että nämä seudut olivat älyllisen sivistyksen suhteen muuta Suomea jäljessä. Uskonnollisen tietoisuuden nykytila esti innostuksen yhteiskunnallisiin asioihin. ”Jopa tietoisuutta kuulumisesta kansakuntaan, jolla on oma kielensä, omat lakinsa ja tapansa, voi syntyä rahvaan parissa vasta sitten kun sivistynyt yhteiskuntaluokka ei enää häpeile kuulumistaan suomalaiseen kansakuntaan.” Snellmanin mukaan rahvas seuraisi esikuvia, jos sillä niitä olisi.522

Muutosta ei tapahtunut niin kauan kuin sivistyneistö puhui rahvaalle käsittämätöntä kieltä. Luottamusta ei voinut tuntea esivaltaa kohtaan, jos virallisessa paperissa luetetut hieroglyfit joutui tarkistuttamaan oikeudenkäyntilaitoksen ulkopuolisilla henkilöillä. Ruumiillisen rappion korjaamiseksi hän esitti maajaon helpottamista, jotta toimeentulon vahvistuessa yleisen siveellisyyden rapistuminen päättyisi.523

Snellman palasi papiston rooliin myöhemmässä artikkelissaan.524 Hänen mukaansa pappi oli myös henkisesti riippuvainen seurakunnasta eikä päinvastoin. Voi käydä niin, että papisto pyrki vastustamaan, jos kuulijat omaksumansa sivistyksen vuoksi alkoivat vaatia muuta kuin tavanomaista oppia. Tässä tapauksessa kansan omista riveistä täytyi löytää miehiä, jotka pystyivät täyttämään kansan toiveet. Snellman ei ollut koskaan nähnyt papiston omasta aloitteesta uudistuvaa tai uudelleenorganisoituvaa seurakuntaa. Snellmanin mukaan sivistys oli ensisijassa elävää vakaumusta, joka edellytti aina myös vapautta. ”Jos vakaumuksen sisältö on määrätty, jos tietäminen riippuu joko lain tai mielivallan pakosta, ei mitään vakaumusta ole olemassa.” Tällaiset kirjoitukset herättivät viranomaisissa paljon tyytymättömyyttä. Kenraalikuvernööri Menšikov tutustui artikkeleihin huolellisesti, sillä ne käännettiin hänelle venäjäksi.525 Myös Viipurin läänin kuvernööri Casimir von Kothen oli kirjoitusten johdosta yhteydessä kenraalikuvernööriin.526

Snellman ei antanut säikäyttää itseään vaan riensi polemiikista toiseen etsien yhä uusia epäkohtia ja paljastaen ne. Suuri polemiikki lainsäädännön puutteista syntyi myös kirjoitussarjasta, jossa Snellman tarkasteli metsätalous-komitean tuoretta mietintöä metsänkäyttöä rajoittavista asetuksista.527

Elinkeinojen elvyttämiseksi Snellman viittasi artikkelissaan Ranskan tapahtumiin. Kun ranskalaisilta kauppiailta ja tehtailijoilta oli kysytty neuvoa heidän asioidensa järjestämiseksi, he olivat vastanneet Ludvig XIV:n ministerille Jean-Baptiste Colbertille: ”Laissez-nous à nous-mêmes. (Jättäkää meidät omiin oloihimme.) Snellmanin mielestä nämä sanat ilmaisivat taloudellisen lainsäädännön kaikkein tärkeimmän periaatteen.

Tältä kannalta hän arvioi myös uutta metsälakia, joka ei antanut metsänomistajien rauhassa hoitaa elinkeinoaan. Snellman moitti mietintöä siitä, että siinä ei toteutunut se, että lakien tuli taata yksilön toiminnalle niin vapaa liikkumis-ala kuin mahdollista. Se jätti edelleen voimaan metsänhoitoa rajoittavat monet kiellot, rajoitukset ja valvontamääräykset. Kuitenkin maanomistaja osaisi itse käyttää kelvollisemminkin maataan, mitä laki ei voinut saada aikaan. Kun valtio omisti kaikki kruununtilat, se ei pitänyt tilan perinnöllistä haltijaa omistajana. Syntyi ristiriita: osaa metsistä hoitivat parhaiten yksityiset, osaa taas hoidettaisiin määräysten avulla. Snellman ihmetteli, mitä sillä parannettiin, että sadoissa pykälissä omistusoikeus alistettiin rajoitus rajoituksen perään.Oliko tavoitteena säästää metsiä tulevaisuuteen ja estää kruunulle tulevan sahausveron kiertäminen? Kaikilla rajoituksilla puutavaran vienti siirtyisi kauan tulevien sukupolvien hyödyksi.

Erityisesti sahausrajoituksia koskevilla mielipiteillään Snellman ajautui kipakkaan sananvaihtoon ystävänsä Nordströmin kanssa, joka oli toiminut komitean sihteerinä. Polemiikki oli mielenkiintoinen, koska Nordström oli ollut hänen lähes ainoa tukijansa yliopistossa. Snellman ei kuitenkaan aikonut antaa mitään armoa ystävällekään, jos isänmaallisuus ei ollut tämän toiminnan kriteerinä.528 Snellmania ärsytti eniten se, että komitean sihteerinä Nordström lähti puolustamaan metsälakia, joka hänen mielestään ajoi takaa monimutkaisempaa säännöstöä, millä oli tarkoitus estää metsän haaskaus ja sahausveron kiertäminen. Tämän sijasta Snellmanin mielestä olisi tullut pyrkiä Ruotsin esimerkin mukaisesti vapaaseen kilpailuun, jolloin sahausrajoitukset olisi kumottu ja valtio olisi saanut veroista hyvät tulot.

Kiistan aikana Nordström tunnusti Snellmanin kyvyt filosofina, mutta kiisti tämän tiedot kansantaloudesta, jonka piiriin metsänhoito kuului. Hän toi voimakkaasti esiin Snellmanin artikkeleiden kansantaloudelliset ja juridiset puutteet. Joulukuun alussa 1846 hän kirjoitti: ”Ei silti mikään Savigny, vaikka olisikin Hegel; eikä liioin Smith eikä McGulloch, vaikka olisikin hieman paneutunut harrastelemaan kansantaloustiedettä. Kaiken käytännöllisiä asioita koskevan ansiokkaan puhumisen välttämätön edellytys on tieto, syvä, laaja, perusteellinen tieto, ja siksi me, samalla kun vilpittömästi tunnustamme, että Saimallakin on oikeus ilmaista mitä on sydämellään, luulemme, että melkoinen määrä vaatimattomuutta ei olisi sille haitaksi siksi kunnes se on ehtinyt hankkia itselleen tietoa.”529

Snellman vastasi samalla mitalla. Hänen mukaansa Nordströmin sihteeriys komiteassa ei muuttanut pikkumaisuutta ylevyydeksi: ”On päinvastoin uusi askel pikkumaisuuden suuntaan, kun H. H. jätti ehdotuksen laatineen komitean täysin sivuun ja huolehtii vain oman riikinkukonpyrstönsä asianmukaisesta pöyhistelystä.” Snellman vaati totuudenmukaista, herättävää ja asiallista sanaa, mutta Nordström oli kyvytön tähän. Hän pilkkasi tätä professoriksi, joka tahtoi säätää lakeja tulevaisuutta muttei nykyaikaa varten ja miksei sitten myös menneisyyttä varten saman tien. Snellman suri sitä, ettei Nordström käyttänyt oppineisuuttaan paremmin asian hyödyksi.530

Lopuksi äänenpainot alkoivat olla jo sovittelevampia, mikä näkyy Snellmanin viimeisessä aihetta käsittelevässä artikkelissa. Snellman ivaili vieläkin, että halot olivat hyödyllisiä talvella mutta nyt rajoitetaan tätä toimintaa niin, että tulevat sukupolvet jäisivät ilman tulitikkujenkin raaka-ainetta. Kun metsälain mukaan parhaimman huolenpidon metsänhoidosta takaisi vapaa omistusoikeus, Snellmanin mukaan tämä merkitsisi sitä, että verolle ostoa eli kruununtalonpojan muuttumista perintötalonpojaksi pitäisi helpottaa. Ilman tällaista tahtoa tulevaisuuden halkovarastot jäisivät niukoiksi. Varmin keino olisi metsäntuotteiden kannattava myyminen, jonka takaisi rajoittamaton sahausliike.531 Kiistaa tarkasti seurannut Snellmanin isä antoi pojalleen tunnustusta vastaväittäjien kurittamisesta: ”Minäkin tunnen mielipahaa nähdessäni, miten paljon kehnoutta virtaa niistä yhteiskunnan suonista, joista tavallisesti odotetaan parempaa. Niin poikani! Koen usein samaa, vaikka tapaan ihmisiä harvoin.”532

Kiistan ydin oli siinä, että Nordström ei nähnyt mitään erityistä pakkoa sen aikaisessa taloudellisessa lainsäädännössä. Hän oli perehtynyt asiaan, koska vuonna 1832 julkaisemassaan väitöskirjassa hän oli käsitellyt elinkeinovapautta ja ammattikuntalaitoskysymystä. Hänen peruskatsomuksensa ei ollut hegeliläinen, mutta sillä oli ollut vaikutuksensa. Lauantaiseurassa hän oli ollut Snellmanin, Tengströmin, Laurellin ja Aminoffin seurassa. Geijerin vaikutusta oli puhuminen korporaatioista ammattikuntien sijaan. Kiistellessään Snellmanin kanssa hän ei osoittanut mitään myötätuntoa liberalistisille aatteille. Vasta 1840-luvun loppupuolella ne alkoivat näkyä Stuart Millin vaikutuksesta hänen luennoillaan.533

Nordströmin käyttäytymiseen vaikutti näihin aikoihin myös hänen muuttonsa Ruotsiin vastoin omaa haluaan. Kruununprinssin johdolla häntä oli houkuteltu Ruotsiin ja hävitessään Helsingissä rehtorinvaalissa 2.6.1845 hän anoi eroa professuurista. Hän katui pian tekoaan, mutta peruuttaminen oli vaikeaa. Nervanderin mukaan hän sai syyttää itseään, kun ei ollut kuunnellut hänen eikä muidenkaan neuvoja. Hän pelkäsi, että haluttomuudessaan lähteä Nordström tekisi virheitä, jotka pilaisivat hänen maineensa myös Suomessa. ”Hän valittaa jokaiselle, joka viitsii kuunnella, ettei näin hyvästä ja näin välttämättä tarpeellisesta miehestä ymmärretty pitää kiinni.” Nervander suhtautui häneen myönteisesti, mutta harmitteli hänen horjuvuuttaan.534 Tilannetta ei auttanut yhtään Snellmanin hyökkäys, joka kyseenalaisti hänen arvovaltansa.

Snellman oli kuitenkin Nordströmiä paremmin selvillä lainsäädännön puutteista. Voimakkaimman hyökkäyksen taloudellista lainsäädäntöä vastaan Snellman teki arvostellessaan ankarasti ammattikuntalaitosta. Vaikutteet tulivat tuoreina ja voimakkaina Ruotsista, jossa taistelu ammattikuntalaitoksesta oli ilmiliekeissä. Roihun Snellmanissa oli sytyttänyt maaliskuussa 1846 Aftonbladet, joka vaati täydellistä elinkeinovapautta eikä valtiovallan taholta mitään säännöstelyn tai holhoamisen yrittelyä. Dagligt Allehanda käsitteli huhtikuussa kysymystä paljon leppoisammin ja varovaisemmin. Ammattikuntalaitoksen puolustusta johti Post och Tidningarissa Jacob August von Hartmansdorff, jonka selkänojana oli käännös Preussin vuoden 1845 elinkeinojärjestyksestä. Sen perusteella hän toi esiin merkantilismin hyväksi elinkeinovapauden haittapuolia, jotka olivat yhtä kaukana liberalismista ja sosialismista. Lopputuloksena 22.12.1846 ammattikuntalaitos kumottiin Ruotsissa, ja kuningas vahvisti uuden tehdas- ja käsityösäännön.535

Snellmania eivät ammattikuntalaitoksen kritiikissä motivoineet pelkästään Ruotsin tapahtumat, vaan Kuopion paikalliset olosuhteet olivat kiitollinen kokemuskenttä sukeltaa ongelman ytimeen. Kaupunki oli alun perin tarkoitettu kauppa- ja tehdaskaupungiksi mutta sen kehitys oli vielä kaukana näistä toiveista Snellmanin saapuessa Kuopioon. Kaupallinen elämä oli vilkastunut hitaasti, kauppiaita oli vähän mutta käsityöläismestareita runsaammin. Kaupungissa sovellettiin tiukasti vanhan ammattikuntalaitoksen muotoja. Esimerkiksi 1843 puuseppämestarit suuttuivat silmittömästi kolmen kuopiolaisen palovahdin yrityksistä ansaita sivutuloja heidän alallaan. He valittivat senaattiin asti ja vetosivat perustuslakien ja ammattikuntasäännösten pyhyyteen ja keisarin viisauteen.536

Erityisen paljon viranomaisia ärsytti heinäkuussa 1846 Snellmanin artikkelisarja, joka oli voimakas hätähuuto ja käytännöllinen korjausohjelma pysähtyneen maaseudun puolesta. Jokainen artikkeli käännettiin huolella venäjäksi ja yksityiskohdat osoitettiin alleviivaamalla. Snellman heitti taisteluhansikkaan väittämällä, että työtä olisi Suomessa miljoonille käsille. Ylellisyystuotteiden tuonnin takia Suomi lahjoitti vieraan maan asukkaille toimeentulon ja hyvinvoinnin samaan aikaan kun sen omilta lapsilta puuttui leipä. Snellmanin kokemuksen mukaan sivistyksen puute ei ollut ainoastaan kurjuuden seuralainen vaan kaikkialla myös sen merkittävä aiheuttaja. Kansan sivistäminen oli kaikissa maissa varma keino köyhyyden ehkäisemiseen. Koulu ja opetus eivät olleet ainoa keino, vaan Snellman viittasi ihmisen vapauteen käyttää kykyään ja voimiaan. Ne maat, joissa ammattikuntalaitos ja privilegiot olivat yhä voimassa, olivat elinkeinojensa suhteen verrattain alhaisella kehitysasteella.537

Ensimmäiseksi Snellmanin mukaan kauppiaille oli sallittava maakauppa. Kaupunkien yksinoikeus kaupan harjoittamiseen ei tuonut mitään etua, vaan se ehkäisi kaupan kehittymistä ja kauppiaita saamasta suurempaa hyötyä kaupungin kunnallisesta järjestysmuodosta. Maakauppiaiden paljous estäisi suuren liiketoiminnan ja pääomien keskittymisen yksiin käsiin. Tällä tavalla merikaupunkien kauppa muuttuisi tukkukaupaksi ja tavaranvälitykseksi kuten muissakin maissa sillä hetkellä.538

Toiseksi ammattikuntapakon seurauksena hyvinvoivia käsityöläisiä ei ollut paljon. Monet perheet elivät köyhyydessä ja kuormittivat köyhäinhoidon kustannuksia. Suomen käsityöläisammattikunnissa ei ollut tehty moniakaan työkoneisiin, työtapoihin tai tavaran laatuun kohdistuvia keksintöjä, koska mestarit pitivät kiinni vanhoista menetelmistä. Tämä esti kaiken kehitystä synnyttävän kilpailun. Snellmanin mukaan kekseliäisyyttä ja ammattitaitoa näki vain talonpojilla, jotka vapaina ammattikuntapakon kahleista harjoittivat jotain käsityötä. Näissä olosuhteissa ei ollut ihme, että käsityöläisissä vain harvoin näki mitään rakkautta ammattiaan kohtaan, kun sattuma oli sen tuonut ja oppivuosien orjuus oli vienyt työntekemisestä nautinnon.539 Suomi oli jyrkkänä vastakohtana Euroopan suurille teollisuuskeskuksille, joissa käsityöläisten ammattitaito oli ollut perustana industrialismin mullistaville keksinnöille esimerkiksi kelloseppien, myllynrakentajien tai vuorimiesten keskuudessa. Ammattitaito oli periytynyt polvesta polveen, vuosisadasta toiseen. Keksijä ja tehtailija olivat usein sama henkilö.540

Snellmanin vaatimuksia elinkeinovapaudesta ja muiden pakkomääräyksien purkamisesta sävyttivät voimakkaasti hänen Ruotsin-kokemuksensa. Hän oli saanut seurata valtiopäiväkeskustelua ja osallistua lehdistödebattiin eri kysymyksistä vuonna 1840. Tämän pohjalta Snellman korosti Valtio-opissaan elinkeinovapauden merkitystä.541 Snellmanin mielestä ongelma oli syntynyt siitä, että valtiovalta oli ottanut vastaan tämän laitoksen siinä muodossa kuin se palveli omistajien valtaa ja oman edun ajamista.542

Privilegiot syntyivät Snellmanin mukaan sellaisina aikoina, jolloin yhden yhteiskuntaluokan tuella tukahdutettiin toisen vaatimukset. Jokainen privilegio piti sisällään kuitenkin sen, että se riisti sen toiselta. Nämä välttämättömyydet olivat kuitenkin johtaneet järjestelmän omaan rappioon, kun kaikkien yhtäläisestä oikeudesta oli tullut kaikkien hyvinvoinnin ehto. Muutos ei käynnistyisi etuoikeudettomille koituneen vahingon esittelemisestä vaan privilegiojärjestelmän purkamisesta syntyneiden etujen esittelemisestä privilegioiduille itselleen. Suomen ammattikuntalaitos oli Snellmanin mukaan perustuslain ja hallitsijavakuutuksen mukaan yksi neljästä privilegiosta, jolloin elinkeinovapauden voi saattaa voimaan ainoastaan porvariston omalla suostumuksella. 543

Snellmanin mukaan menestyvää teollista toimintaa Suomessakin esti ammattikuntapakko, joka oli johtanut yleiseen ammattitaidottomuuteen. Ammattikuntapakon kumoaminen mahdollistaisi sen, että jokainen voisi etsiä toimeentulonsa miltä paikkakunnalta ja miltä alalta tahansa. Todisteena tuloksista Snellman esitteli historiallisia ja tilastollisia tietoja Preussin ja muutaman muun Saksan valtion oloista sekä Englannista ja Ranskasta. Snellmanin arvion mukaan elinkeinovapaus oli vanha asia Englannissa, jossa ammattikuntapakko oli kumottu 1835. Vaikka sielläkin oli kurjuutta ja köyhyyttä käsityöläisten keskuudessa, kukaan ei väittänyt sen johtuvan elinkeinovapaudesta vaan pikemminkin suojatulleista ja tuontikielloista. Englannissa tiedemiesten, käsityöläisten ja tehtailijoiden harrastus nosti Englannin teollisuuden ennennäkemättömälle tasolle. Jo 1820-luvulla elintasoa kuvattiin siellä muita paremmaksi.544

Ammattikuntapakon hävittämisen vaikutukset näkyivät vielä paremmin Ranskassa, jossa vuoden 1789 vallankumous toi täydellisen elinkeinovapauden. Mullistus irrotti maan aatelin käsistä ja maan pilkkominen esteittä alkoi. Lyhyessä ajassa teollisuustuotanto kaksinkertaistui. Elinkeinovapaus toteutettiin Preussissa 1807, ja tulokset olivat samansuuntaisia kuin Ranskassa. Tätä vasten Snellman esitti esimerkin kitkerästä maasuutarista, joka tuli 20 kilometrin päästä myymään valmistamansa saapasparin Tukholmaan. Kaupan synnyttyä paikalliset mestarit haastoivat hänet oikeuteen luvattoman elinkeinon harjoittamisesta. Hän sai suuremman tuomion kuin jos olisi varastanut kaupunkilaismestarin tekemät saappaat ja myynyt ne. Sama tilanne olisi Kuopiossakin, jossa kaikki kaupoissa myytävät sukset olivat venäläisiä. Jos maalainen tulisi myymään kaupunkiin valmistamansa sukset, hänen kohtalonsa olisi sama kuin ruotsalaisen suutarin.545

Yleisen hyvinvoinnin luomiseksi oli siis parannettava kauppiaiden ja käsityöläisten olosuhteita, mutta yhtä tärkeää Snellmanin mielestä oli irtolaisväestön aseman korjaaminen muuttamalla lainsäädäntöä, joka oli syntynyt vastaavalla tavalla kuin ammattikuntasäännökset nurkkamestareita vastaan. Maakunnat ja kihlakunnan tilalliset liittyivät yhteen säilyttääkseen maanrauhan. Tilaton ihminen antoi tästä huonommat takuut, jolloin tilallisen piti ottaa hänet palvelukseensa, ”suojelukseen”. Hänet pakotettiin työskentelemään hintaan mihin hyvänsä ja mahdollisimman riippuvaisena.546

Snellman tähtäsi siihen, että yksilöllä tulisi olla oikeus harjoittaa mitä hyvänsä rehellistä elinkeinoa millä hyvänsä paikkakunnalla ja sen tulisi olla missä tahansa yhteiskunnassa tavoittelemisen arvoinen päämäärä. Hänen mielestään se toteutui uudessa irtolaisasetuksessa Ruotsissa. Siellä oli kuitenkin vielä jäljellä toinen tärkeä toimenpide proletariaatin synnyn estämiseksi, nimittäin elinkeinovapauden julistaminen. Kolmas tärkeä tekijä, tilanjaon vaikeus, oli siellä jo voitettu.547 Snellmanin huolen taustalla oli jo aikaisemmin esitetty väite elintarvikkeiden määrään nähden liian nopeasta väestönkasvusta. Ricardoon viitaten Snellman väitti, että myös vauraampien yhteiskuntaluokkien asema vaikeutui köyhän kansanosan rinnalla. Taustalla oli Malthusin teoria.548

Snellman sai tukea kritiikilleen ammattikuntalaitoksesta, kun Berndtson ja Elmgren esittivät Morgonbladissa sosiaalipoliittisesti valveutuneita ja omintakeisia kannanottojaan. Ensimmäisen kerran lehti käsitteli elinkeinovapautta helmikuussa 1845 köyhäinhoitoa pohtivassa artikkelissaan. Laaja artikkelisarja vei kaksi kolmasosaa lehdestä ja noudatteli pitkälle Geijerin artikkelia, joka oli julkaistu Litteraturbladissa 1839. Vielä paremmin Snellmanin kanta tuli esille toisessa kirjoitussarjassa lokakuussa 1846. Se oli vastaus Åbo Tidningarin artikkelille, joka vastusti elinkeinovapautta protestina Saimalle ja käänsi aseensa Morgonbladia vastaan.549

Muilta lehdiltä Snellman ei paljon odottanut, koska hänen mukaansa Helsingfors Tidningarin optimismi oli ”hermostuneen naisen vastenmielisyyttä kaikkea moitetta kohtaan” ja Borgå Tidning taas vakuutti: ”asiat, hitto vieköön, olivat hyvällä kannalla”. Snellman huomautti, että lehti oli ollut aluksi myötätuntoinen mutta pelästyneenä Saiman rummutuksesta oli alkanut nyt moittia sitä radikalismista, jonka se katsoi olevan peräisin Aftonbladista ja muista yhtä turmiollisista ulkomaan lehdistä. Snellmanin mukaan Porvoon toimituksesta kuului parhaiten vapaamielisten ja humaanisten aatteiden sykintää Saiman rinnalla. Esimerkiksi helmikuussa 1845 Borgå Tidning esitteli Ruotsin vankeinhoitolaitoksen pääjohtajan Clas Livijnin artikkelia, jossa tämä vaati laillista suojelua koskevien asetusten tarkistamista.550

Pääkaupungin toinen lehti Finlands Allmänna Tidning toimi keisarin ja kenraalikuvernöörin ohjeiden mukaan Pyhän allianssin hengessä. Ranskan vallankumouksen haamu ja siitä versoneet aatteet saivat sen toimittajasta Alex. Blomqvistista jyrkän vastustajan. Puolustaessaan ammattikuntalaitosta se hyökkäsi lujasti Saiman kimppuun. Lehden mukaan ammattikuntalaitoksen avulla maahan saatiin työtaitoa. Se oli paras malli työn organisointiin, jota elinkeinovapaus ei taannut. Koska mestarit olivat sitoutuneet painaviin velvollisuuksiin, oli kohtuullista, että heille annettiin vastaavat oikeudet eli privilegiot. Lehti viittasi perusteluissaan sveitsiläis-saksalaisen Heinrich Zschokken esittämiin mielipiteisiin.551

Turun ikivanhat käsityötraditiot heijastuivat kaupungin molempien lehtien vastustavassa kannassa. Sohlbergin toimittaman Åbo Underrättelserin liberaalinen kanta oli varovainen. Jo heinäkuussa 1844 lehti myönsi, että Saima oli vaatimuksissaan oikeassa, vaikka kokemusta ja asiantuntemusta puuttui. Ammattikuntalaitoksen lakkauttamisella saavutettaisiin paljon. Tavoitteeseen pääsemiseksi Saima oli kuitenkin käyttänyt liian räikeitä värejä ja liioitellut ammattikuntalaitoksen epäkohtia. Turun 193 mestarilla oli tarpeellinen sivistys ja riippumaton taloudellinen asema, eikä kukaan heidän 584 kisällistään ja 400 oppilaastaan kärsinyt sellaisia vaivoja kuin Snellman väitti.552

Saiman peräänkuuluttamia periaatteita maaseudun ongelmien ratkaisemiseksi sivuttiin läheltä tuntemattoman kirjoittajan artikkelissa Åbo Underrättelserissä marraskuussa 1846. Saiman hengessä siinä todettiin, että ankarat ammattikuntaa koskevat säännökset estivät kaiken sen elämää ja olemassaoloa helpottavan teollisuuden syntymisen. Ratkaisuna Suomessa olisi entistä laajempi tilanjako-oikeus ja elinkeinovapaus.553

Åbo Tidningarin konservatiivisuus oli ammattikuntalaitoskysymyksessä selväpiirteisempää kuin kielikysymyksessä. Syyskuussa 1846 lehden toimittaja Nils Henrik Pinello hyökkäsi laajalla artikkelisarjalla Saiman ja Morgonbladin mielipiteiden kimppuun. Se syytti Saimaa elinkeinovapauden ylistämisestä ja kohottamisesta taikakeinoksi kaikkien epäkohtien parantamiseksi. Pinellon mukaan Morgonblad oli hätäilemällä yhtynyt tähän ja keksinyt, että toteuttamalla elinkeinovapaus päästäisiin eroon kerralla kerjäläisistä ja köyhäinhoitolaitoksista, mutta unohtanut, että elinkeinovapauden maissa köyhäinhoitoverot olivat korkeimmat. Jatkossa lehti tiesi kertoa Euroopasta elinkeinovapauden vahingollisista vaikutuksista.554

Jyrkkäsävyisillä kirjoituksillaan Snellman pelasi uhkapeliä aikaa vastaan. Eniten merkintöjä kenraalikuvernöörin salaisissa raporteissa on Snellmanin Saimasta. Vaikka muut kirjoittivat samoista asioista, heitä ei seurattu samalla tarkkuudella. Muut olivat enemmän tai vähemmän omaksuneet Åbo Tidningarin kesäkuussa 1846 julkilausuman linjan: ”Maan hallituksen muodostavat sen etevimmät miehet, ja sen toiminnat eivät niin muodoin ole sitä laatua, että niistä sopisi käydä keskustelemaan sanomalehtien palstoilla. Maan hallitus on yläpuolella sekä moitteen että kiitoksen.”555 Tätä linjaa Snellman ei koskaan ollut noudattanut.

499                        Timo Niiranen, Näin J. V. Snellman asui Kuopiossa. Snellman-instituutin B-sarja 5. Kuopio 1985, 6–13. Ks. myös Jouko Aroalho ja Helena Riekki (toim.), J. V. Snellmanin kotimuseo. Kuopio 1992. sekä Lappalainen 1092, 34–36 ja Pekka Lappalainen, J. V. Snellman Kuopion kaupungin matalat. Historiallinen arkisto 67. Helsinki 1975, 95–137.

500                        Paula Ilvetsalo, Snellmaneilla elettiin herroiksi. Suomen kuvalehti 1988/19. Maakuntakokoelma 99.12.

501                        Helsingin yliopiston kirjaston Snellman-kokoelmassa on muutamia hänelle kuuluneita kirjoja. Ks. IX.2

502                        J. V. Snellmanin kotimuseo, 57–59.

503                        Snellman-museo, Kuopion kulttuurihistoriallisen museon kokoelmat, esine 6769:1. Lahjoittaja Kerttu Rydman, Snellmanin Wilhelm-pojantytär.

504                        Snellman-museo, Kuopion kulttuurihistoriallisen museon kokoelmat, esine 6754:23. Lahjoittaja taiteilija Christina Snellman.

505                        Snellman-museo, Kuopion kulttuurihistoriallisen museon kokoelmat, esine 6754:26a ja 26b. Lahjoittaja taiteilija Christina Snellman. Kuuluneet Snellmanin pojalle Johan Ludvig Snellmanille.

506                        Havu 1970, 76.

507                        Kirje Johan Wilhelm G:son Snellmanille 19.1.1846. KT 8, 352–353.

508                        Kirje Johan Jacob Nervanderilta joulukuussa 1844. KT 7, 260–261.

509                        Matti Kinnusen ja Kari Selénin kommentaari, SA IV:216. Ks. Kenraalikuvernöörin kanslian salaiset aktit nro 43, kansio Fc 37, 7–16. Kansallisarkisto.

510                        Snellmanin vastaus prokuraattorille 26.6.1845 ja kirje Elias Lönnrotille 5.7.1845. KT 8, 86 ja 90. Myöhemminkin Snellman jatkoi samasta teemasta. Kertomuksessaan ”Vanki” (1846:12, 14, 15, 17) Snellman havainnollistaa niitä oikeudellisia ongelmia, joihin hän artikkeleissaan on kiinnittänyt jatkuvasti huomiota. Hän kuvaa torpparia, joka menettää kaiken omaisuutensa naapurin häikäilemättömän keinottelun tuloksena ja joutuu olosuhteiden paineessa tekemään murhan. Snellman kritisoi lainkäyttöä, joka sotii kansan oikeuskäsitystä vastaan. Parhaana suojana tällaista oikeudenkäyttöä vastaan hän näki kansanvalistuksen. Ks. Pertti Karkaman kommentaari, SA V:55.

511                        Kinnunen 1881b, 125–127. ks. Saima 22:29.5.1845, Kyytilaitos. KT 8, 42–46. ks. KKK salaiset aktit nro 43, kansio Fc 37, 13–14 ja 38–40.

512                        Kirje Johan Jacob Nervanderilta tammikuussa 1846. KT 8, 365–367.

513                        Saima 20:15.5.1845, Kuolemanrangaistuksesta. KT 7, 438–439.

514                        Saima 35:28.8.1845, Ruotsin uusi rikoslaki. KT 8, 140–143.

515                        Saima 36:4.9.1845. Ruotsin uusi rikoslaki II. KT 8, 140–147.

516                        Saima 43:23.10.1845, Lakeja, jotka vaikuttavat yleiseen siveellisyyteen I. KT 8, 214–216.

517                        Saima 43:23.10.1845, Lakeja, jotka vaikuttavat yleiseen siveellisyyteen II. KT 8, 216–221.

518                        Saima 43:23.10.1845, Lakeja, jotka vaikuttavat yleiseen siveellisyyteen III. KT 8, 221–225.

519                        Saima 38 ja 39:18.9.1845ja 25.9. 1845. Erinäisistä Itä-Suomen asioista I–II. KT 8, 165–172.

520                        Kinnunen 1981b, 116. Ks. Saima 34:22.8.1844, Tilanjaosta Suomessa.

521                        Ks. Elias Lönnrot, matkat 1828–1844. Toim. Väinö Kaukonen. Espoo 1980.

522                        Saima 40:2.10.1845. Erinäisistä Itä-Suomen asioista III. KT 8, 172–177. von Haartman oli toimittanut 14.11.1845 erityisesti tämän artikkelin Menšikoville venäjäksi käännettynä. KKK salainen akti 43 (Fc 37), 17–32. Myöhemmin hän kirjoitti ranskaksi pitkän analyysin Snellmanin toiminnasta.

523                        Saima 41:9.10.1845, Erinäisistä Itä-Suomen asioista IV. KT 9, 177–182.

524                        Saima 34: 29.8.1846, Syy vai seuraus. KT 9, 227–228.

525                        ks. venäjänkielinen käännös: KKK salainen akti nro 43 (Fc 37), 268–271 ja 275–282.

526                        Marina Norrbackin kommentaari, V:10. Ks. myös Kinnunen 1981b, 116 ja Alf-Halonen 1954, 100–104.

527                        Saima 47:20.11.1845, Metsäta-lous ja sahatoiminta. KT 8, 285–291. Tarkoma 2001, 74–75.

528                        Lindman 1948, 152–154.

529                        Ks. Helsingfors Tidningar 96: 6.12.1845, ”Saima, statsekonom, skogshållerska och sågpatronessa”. Ref. Alf-Halonen 1954, 150.

530                        Saima 51:18.12.1845, Oppineelle kansantaloustieteilijälle B. B:lle. KT 8, 306–312.

531                        Saima 5:5.2.1846: Kuinka tulevaisuus pidetään lämpimänä. KT 8, 373–375. Susanna Fellmanin kommentaari, SA V:27. Ks. myös Kinnunen 1981b, 118. Ks. KKK salainen akti 43 (Fc 37), 167.

532                        Kirje Christian Henrik Snellmanilta 28.2.1846. KT 8, 401–402.

533                        Alf-Halonen 1954, 151–155. Väitöskirjan nimi oli ”Skildring af Municipal-författningen i Finland”.

534                        Kirje Johan Jacob Nervanderilta helmikuussa 1846. KT 8, 402–403.

535                        Alf-Halonen 1954, 92–99.

536                        Alf-Halonen 1954, 100. ks. AD 601/179, 1843.

537                        Saima 28:20.7,1846, Laillinen suojelus ja elinkeinovapaus. Kootut teokset 9, 146–149. Artikkeli käännettiin venäjäksi kenraalikuvernöörille sekä keskustelua kirjeissä, KKK salainen akti 43 (Fc 37), 217–225.

538                        Saima 28:20.7,1846:Hyödyttävätkö kaupunkien privilegiot kauppaa ja sen harjoittajia? KT 9, 149–152.

539                        Saima 29:25.7.1846, Miten ammattikuntasäädökset hyödyttävät käsityötä?, KT 9, 152–155. Ks. käännös venäjäksi: Kenraalikuvernöörin kanslian salainen akti 43 (Fc 37), 232–233.

540                        Alf-Halonen 1954, 121.

541                        Alf-Halonen 1954, 92–99.

542                        Alf-Halonen 1954, 134–137 ja 141.

543                        Saima 32:15.8.1846, Ammattikuntajärjestyksen lakkauttamisen vaikutukset. KT 9, 155–159.

544                        Alf-Halonen 1954, 120–124.

545                        Saima 33:22.8.1846, Elinkeinovapauden vaikutukset muissa maissa. KT 9, 159–162. Ks. käännös venäjäksi ja painettuna: Kenraalikuvernöörin kanslian salainen akti 43 (Fc 37), 238–244.

546                        Saima 35:5.9.1846, Ei laillista työtä vaan laillista suojelua. Kootut teokset 9, 163–166. Useita otteita venäjäksi: Kenraalikuvernöörin kanslian salainen akti 43 (Fc 37), 247–252,272-274 ja 283–286.

547                        Saima 41:17.10.1846, Ruotsin uusista irtolaisia ja yleiseen työhön määrättyjä koskevasta asetuksesta. KT 9, 296–299.

548                        Alf-Halonen 1954, 138.

549                        Ks. Morgonblad 76-78: 6., 10.,13. ja 17.2.1845, ”Principer öfver fattigvård” ja Morgonblad 76–78:5., 8., ja 12.10.1846, ”Näringsfrihet och fattigvård”. Ref. Alf-Halonen 1954, 144–145.

550                        Ks. Borgå Tidning 53: 9.7.1845, ”Om laga försvar”. Ref. Alf-Halogen 1954, 155–156.

551                        Alf-Halonen 1954, 166–170.

552                        Åbo Underrättelser 60: 31.7.1844, ”Några ord om industrien i Finland”. Ref. Alf-Halonen 1954, 158.

553                        Åbo Underrättelser 90: 1811, 1846, ”Även några ord i frågan om näringsfrihet.” Ref. Alf-Halonen 1954, 160–161.

554                        Åbo Tidningar 74–75: 23. ja 26.9.1846, Några tankar om näringsfriheten. Ref. Alf-Halonen 1954, 170–174.

555                        Åbo Tidningar 46:13.6.1846, Hurudan bör tidningspressen vara”. Ref. Alf-Halonen 1954, 174.