Juhlavuoden aikana Snellmanin käytännöllinen toiminta – aatteista tekoihin -linja – ei päässyt paljonkaan esiin. Sitkeästi hänet puettiin hegeliläisen filosofin viittaan kytkemättä häntä arjen taisteluihin ja ratkaisuihin. Juhlavuoden itsenäisyyspäivänä 6.12.1981 Snellmanin juhlinta saavutti kliimaksinsa ainakin Juhani Niemen tutkielmassa, jossa Snellman sijoitetaan Tolstoin ja Järnefeltin väliin. Teoksessaan Isänmaa Järnefelt kasvattaa Snellmanista koko maailmanhenkeä heijastavan ja opastavan filosofin. Keitä hänen rinnalleen tässä voitaisiin asettaa? Mitä ovat Napoleonit ja muut? Niemen tulkinnan mukaan Järnefeltin kansallisuusideologia tulee lähelle sitä nykyaikaista kantaa, jonka presidentti Kekkonen muotoili viimeisessä suuressa julkisessa puheessaan pääjuhlassa 12.5.1981. Snellmanin vakaumus oli, että kansakunnan pyrintöjen on edistettävä koko ihmiskunnan parasta. Samalla tavalla romaani päättyy paljonpuhuvalla tavalla suuren synteesin tunnelmiin.190

Snellmanin juhlavuoden kriittisen tilinpäätöksen julkisti Johannes Salminen esseessään.191 Hänen mielestään Snellman tyydytti kansan suurmiestarvetta, joka koettiin loukkaamattomaksi kansalliseksi kiinnekohdaksi. Kultin ulkoisina merkkeinä ovat liputuspäivät, muistomitalit ja hartaat elämäkerrat. Kun 1981 oli kilpailtu oikealla ja vasemmalla Snellmanin omimisesta, oli helppo unohtaa hänet aikansa kiistellyimpänä merkkimiehenä. Snellmanin kansallisuusoppi oli kuitenkin voimassa, koska 1900-luvun suuria yllätyksiä oli kansallistunteen säilyminen. Snellmanin voima oli eurooppalaisuudessa, jolla hän ruokki intohimoaan ottamalla jatkuvasti vastaan uusia vaikutteita. Salmisen mukaan hän oli ällistyttävä sekoitus avoimuutta ja sulkeutuneisuutta. Snellmanin mielestä yksittäinen ihminen ei saanut asettaa omia kevytmielisiä ajatuksiaan valtion pysyvyyttä vastaan, eli Salmisen mukaan yksilö suljettiin äkkiä perittyyn yhteisöönsä kuin pehmustettuun selliin.192

Ilmeisesti juhlavuoden Hegel-symposiumit ovat saaneet aikaan Salmisen ohilaukauksen pitää Snellmania hegeliläisenä. Tutkijaliiton filosofinen ryhmä oli järjestänyt toukokuussa 1981 Hegelin filosofiaa käsittelevän seminaarin, mutta tulokset julkaistiin vasta kolme vuotta myöhemmin, koska sinä aikana Hegelistä oli valmistunut Suomessa yllättävän paljon opinnäytteitä lisensiaatintöitä myöten. Yleisön tietoisuus Hegelistä oli korkeammalla tasolla. Kirjoittajien mukaan Hegel oli saavuttamassa Suomessa uudenlaisen aseman, koska häntä ei tutkittu enää kapitalismin ja taloustieteen näkökulmasta vaan hän oli usein itsenäinen tutkimuskohde unohtamatta liittymäkohtia marxismiin ja muihin filosofioihin.193

Myös Jyväskylän yliopiston filosofian laitos järjesti Snellman ja sivistys -symposiumin syyskuussa 1981. Sen keskeisenä aiheena oli Snellmanin käytännöllinen ja teoreettinen laaja-alainen toiminta kasvattajana ja sen kytkentä sivistykseen. Mukana oli myös Hegelin kasvatusajattelu.194 Hegeliläinen ote huipentui joulukuussa 1981, kun Suomen filosofinen yhdistys järjesti kaksipäiväisen kansainvälisen kollokvion J. V. Snellmanin filosofia ja sen hegeliläinen tausta. Kotimaisten asiantuntijoiden lisäksi mukana oli kaksi ulkomaista asiantuntijaa. Avauspuheessaan Ilkka Niiniluoto korosti, että Snellman oli pragmaattisuudessaan äärimmäisen menestyksekäs filosofi. 195

Salminen operoi sillä, että hän pitää Snellmania umpihegeliläisenä (ilmeisesti E. N. Tigerstedtin johdattamana), jonka oli liian helppo vannoa mestarinsa nimiin puhumattakaan että uskaltaisi poiketa tämän viitoittamalta tieltä. Vaikka Snellman neuvoi muille toista, hän asettui itse vastarintaan, koska uskoi tietävänsä muita paremmin mitä järki tahtoo. Oli ironista, että sisällissota iski maahan, jota Snellman oli yrittänyt opettaa ajattelemaan tahdissa. Siitä ei voinut syyttää Snellmania, mutta hegeliläisenä kurinpitäjänä hän esti kohtalokkaalla tavalla liberaalin vaihtoehdon toteutumisen Suomessa ja onnistui heikentämään työväenliikkeen skandinaavisia piirteitä. Snellmanin ulkopoliittinen realismikaan ei toiminut, koska Suomen kaltainen pieni maa elää niin uhanalaisena, että sen on pakko valppaasti rekisteröidä vallan nousevat ja laskevat käyrät. Snellmanin realismissa oli kuitenkin se hyvä optimistinen puoli, että tappion keskelläkin hänelle jäi aina joitakin rakennuskiviä elämää ja huomispäivää varten.196

Snellmanin professorikautta tarkasteltaessa on korostettu yksipuolisesti hänen luomaansa filosofista järjestelmää. Tuija Pulkkinen on esittänyt jo pro gradussaan (1982) konstruktion Snellmanin luennoista läpikäymällä alkuperäisen aineiston. Analyysin tuloksia on sittemmin esitelty useissa artikkeleissa vuosina 1983–1987.197 Hänen mukaansa Snellman piti saman luentosarjan neljä kertaa abstraktista oikeusopista, teoreettisesta velvollisuusopista ja käytännöllisestä siveysopista. Lisäksi hän piti kaksi kertaa saman luentosarjan psykologiasta, oikeusfilosofiasta ja yhteiskuntaopista. Yhden kerran hän piti luentosarjan pedagogiikasta ja akateemisesta opiskelusta.198

Vuonna 1983 Risto Volanen valotti Snellmanin todellista suhdetta Hegeliin, kun syksyn lehdistökeskustelussa oli esitetty kaksi vastakkaista kantaa. Johannes Salminen kutsui Snellmania kansallisen itsekkyyden profeetaksi, kun Pauli Snellman ja Juha Manninen korostivat Snellmanin ajattelun koskevan ihmiskunnan etuja. Volasen mukaan Snellman oli Hegelin oppilas mutta revisioi häntä tärkeissä kohdin. Kaksi irtiottoa ovat keskeisiä; Snellman ei sitonut historiaa yhteen päämäärään, ja valtion perustana hänellä oli kansallishenki. Itsensä ja ympäristön täydellistämishalu oli isänmaallisuutta. Järkevänä se oli isänmaan hyväksi toimivaa sivistystä. Snellman ei uskonut, että pieni valtio saattoi vaikuttaa kansainväliseen kehitykseen muuten kuin oman kehityksensä kautta. Kekkosen Tamminiemi-kirjan uuden aktiivisuuden korostus rakentui edelleen snellmanilaiselle järkevälle isänmaallisuudelle: ”Kansakunnan tulee luottaa vain itseensä – – . Kukaan toinen ei puhalla puurolusikkaamme, ja ellemme tee sitä itse, saattaa suumme palaa rakoille.”199

Jonkin verran Snellman-tulkinta tuli lähemmäksi käytäntöä Snellman, valtakunta ja keisarikunta -seminaarissa Kuopiossa syyskuussa 1986. Jälleen kerran hänet valjastettiin ulkopolitiikan oppi-isäksi selvitettäessä kansallisuuskysymyksiä sekä pienten ja suurten maiden suhteiden ajankohtaisia ongelmia. Seminaarissa koetettiin vastata kysymyksiin: Millaista mielenkiintoa Snellman tunsi Venäjää kohtaan? Oliko hänellä Venäjän olojen asiantuntemusta? Mitä mieltä Snellman oli slaavilaisten kansojen noususta? Yhdistettiinkö Suomi Venäjään vai keisariin? Oliko Snellman rojalisti? Millainen oli hänen suhteensa Ruotsiin? Oliko Suomi osa keisarikuntaa? 200

Osmo Jussila ei itse päässyt seminaariin, mutta tilaisuudessa luettiin hänen alustuksensa, jossa hän teki Snellmanista monarkistin: Snellman halusi antaa kaiken vallan keisarille, kunhan tämä käytti sitä lakien mukaan ja yhdessä suomalaisten edusmiesten kanssa. Seminaarijulkaisun julkistamistilaisuudessa Jussila kuvaili, miten Euroopan silloiset tapahtumat voitiin nähdä osana Snellmanin historiallista käsikirjoitusta. Snellmanin mukaan slaavilaisten kansojen merkitys korostui samassa tahdissa kuin germaanisten kansojen merkitys laski. Suurten valtioyhtymien hajoaminen alkoi, kun niitä koossa pitävä henkinen perusta mureni. Vaikka tällainen historiallinen jossittelu oli kielletty opiskelijoilta, oli se ”meille tutkijoille sallittua, jopa hyödyllistä”. Jaakko Numminen peräänkuulutti Snellmanin reseptiohistoriaa, jossa perehdyttäisiin eri aikakausien reaktioihin Snellmanin ajatteluun.201 Myös teoksen arvioinnissa todettiin, miten hämmästyttävän oikeita valintoja Snellman teki.202

190                        Juhani Niemi, Vihreä isänmaa – ja koko isänmaa. Arvid Järnefelt Snellmanin ja Tolstoin välissä. Helsingin Sanomat 6.12.1981.

191                        Esitelmä pidettiin suomalais-ruotsalaisessa symposiumissa Hässelbyn linnassa ”J. V. Snellman och hans gärning”

192                        Johannes Salminen, Rajamaa. Juva 1985, 75–78.

193                        Ks. alkusanat teoksessa Marja-Liisa Kakkuri & Ilkka Patoluoto. Tutkimuksia Hegelistä. Helsinki 1984. Esitelmöitsijöitä olivat M. Mäki, P. Kalli, M.-L. Kakkuri, K. Väyrynen, I. Patoluoto, J. Kotkavirsta, J. Manninen, T. Malmberg.

194                        Snellman ja sivistys. Jyväskylän yliopiston filosofian laitos 1981/14. Esitelmöitsijöinä olivat Reijo Wilenius, Lauri Mehtonen, Esa Sironen, Eero Ojanen, Simo Skinnari, Jarmo Toiskallio, Juhani Suortti, Kari Väyrynen.

195                        Ilkka Patoluoto (toim.) J. V. Snellmanin filosofia ja sen hegeliläinen tausta. Suomen filosofisen yhdistyksen järjestämä kansainvälinen kollokvio 4–5. 12.1981. 1/1984. Esitelmöitsijöinä oli I. Niiniluoto, J. Manninen, A. Wood, H. Ottman, T. Airaksinen, J. Tenkku, R. Wilenius, K. von Fieandt, I. Patoluoto, L. Taiminen, M. Noro, J. Pietarinen ja K. Väyrynen.

196                        Salminen 1985, 78–88.

197                        Myöhemmin Samlade Arbeten –teossarjan osien VII–XI luentokäsikirjoitusten kommentaareissaan hän on tarkentanut tätä (1997) yhdessä Vesa Oittisen kanssa.

198                       Tuoja Pulkkinen, J. V. Snellmanin yhteiskuntafilosofian järjestelmä vuosien 1856–1863 luennoissa. Poliittisen historian pro gradu. Helsingin yliopisto, syyskuu 1982, 41–49. Ks. myös Tuija Pulkkinen, Valtio ja vapaus. Jyväskylä 1989 ja artikkelit teoksessa Käsitteet liikkeessä. Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria. Vastapaino 2003.

199                        Risto Volanen, Toimiko Snellman ihmiskunnan vai kansakunnan hyväksi. Helsingin Sanomat: alakerta 6.12.1983. ks. myös Volanen, Snellmanin kansallisuusaate. Savon Sanomat 16.6.1985.

200                        Heikki Viitala (toim.) Snellman, valtakunta ja keisarikunta. Snellman-instituutin julkaisuja 10. Jyväskylä 1990. Kirjoittajina olivat Jouni Alavuotunki, Osmo Jussila, Jussi T. Lappalainen, Jaakko Numminen, Erkki Pihkala ja Kari Selén.

201                        Jorma Meller, Snellmanin käsikirjoitus toteutuu. Savon Sanomat 10.3.1990. ks. myös Snellman oli monarkisti. Savon Sanomat 28.9.1986.

202                        Erkki Savolainen, Vaikka J. V. Snellmanin Venäjän tuntemus oli rajallinen, hän teki hämmästyttävän oikeita havaintoja. Savon Sanomat 4.4.1990.