Snellmanin yhdeksän vuotta kestäneet opinnot päättyivät 7.4.1831, kun hän yhdessä ystävänsä Carl Robert Ehrströmin kanssa suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon tenttimällä suullisessa kuulustelussa 12 ainetta: käytännöllinen ja teoreettinen filosofia, latina, kreikka, matematiikka, fysiikka, kemia, eläintiede, kasvitiede, historia, kirjallisuudenhistoria ja itämainen kirjallisuus. Niistä hän sai ääniä yhteensä 19, kun paras tulos olisi ollut 36. Tulos ei ollut aivan loistava, kun ottaa huomioon Snellmanin pitkän opiskeluajan ja ahkeruuden, jolla hän oli tehnyt moniin vaikutuksen. Se ei vastannut myöskään opiskelutovereiden käsitystä Snellmanin korkeasta oppineisuudesta. Suurin syy vaatimattomaan tulokseen saattoi olla Snellmanin kiivas esiintyminen kuulustelussa ja se, että hänellä ei ollut kovin korkeaa käsitystään opettajistaan.58

Snellmanin tulos 60 muun vuosina 1827–1832 valmistuneen joukossa ei ole kuitenkaan huono. Näistä kandidaateista jopa puolella arvosana vaihteli 7:n ja 15:n välillä, kolmanneksella 16:n ja 20:n välillä eli Snellmanin tasolla. Vain seitsemän kandidaatin arvosana oli 21:n ja 25:n välillä ja vain neljällä 26:n ja 29:n välillä: paras oli siis 29 ääntä ja huonoin 7 ääntä 36:sta. Tutkinnon arvosana ei antanut mitään viitteitä kandidaatin elämänurasta. Tuleva arkkipiispa F. L. Schauman sai myöhemmin keväällä valmistuessaan yhteensä 15 ääntä ja laudaturin vain kreikassa. Tuleva senaattori ja finanssipäällikkö Fabian Langenskiöld sai vuotta myöhemmin 14 ääntä ja laudaturit kylläkin fysiikassa ja matematiikassa.59

Myös Snellmanin ystävien opintomenestys vaihteli. 8.6.1832 valmistunut Cygnaeus sai 26 ääntä, ja vuonna 1827 valmistunut Nervander oli taas saanut ennen näkemättömän loistavat 33 ääntä, joihin sisältyi peräti 8 laudaturia. Huonoiten menestyi Runeberg ainoastaan 16 äänellään. Runeberg onnitteli kuitenkin ystäväänsä juhlarunolla:

”Herra kandidaatti Snellman,

ken kandidaattitutkinnon sai suoritetuksi vaivoin

ei enää kirjaan kajoa, käy tietään tyhjin aivoin.

On häntä turha muistuttaa luvuista vähistä,

mies silloin oitis alkaa huutaa ja rähistä.

Ei pysty enää lukemaan, ei kuunnellakaan huoli,

on ajatukset vallannut kauniimpi sukupuoli.

Kun tämän kirjan lähetän, niin vähän pelkään kyllä;

kas luulen että sillä pitäis olla hame yllä.”60

Ennen kuin Snellman pääsi tutkijankammioista takaisin Runebergin viittaamille avioliittomarkkinoille, hän oli kovalla työllä valmistautunut tentteihin, mistä Runeberg antoi runossaan silminnäkijän todistuksen:

”Miehelle vastenmielinen on koko ihmissuku,

kun täyttää pään ja sydämen vain tenttikirjan luku.

On paras ettei lähistöllä edes avaa suuta,

hän muuten tuota pikaa alkaa kiroilla ja huutaa.

Ja aivan ainutlaatuinen on hahmo synkkä, musta

ei otsapehkon alta näy kulmien kurtistusta.

Jos jotain hältä kyselet, niin vastauksetta jäänet,

kas miestä ei muu kiinnosta kuin äänet, äänet, äänet.

Vaan eipä äänet laulavat, ei mitkään jotka soi,

vain niitä pohtii joita dekaanilta saada voi.”

Runebergin mukaan Snellman ei tiennyt ”istua vai seisoa, oliko aurinko ulkona lännessä vain idässä”.61 Snellmanin seikkaperäiset ja perinpohjaiset muistiinpanot todistavat huolellisesta valmistautumisesta tenttiin. Vaikka Snellman suuntautui pääaineeseensa varsin myöhään, vasta 21-vuotiaana, filosofian opinnot etenivät vuosina 1827–1831 nopeasti siksikin, että pappisseminaarivuosinaan hän oli kartuttanut tietojaan muissakin aineissa kuin teologiassa. Pääaineen selvittyä Snellman ei tarvinnut maisteriksi tähtäävään loppurutistukseensa kuin kaksi ja puoli vuotta.

Vahvin aine Snellmanilla oli käytännöllinen ja teoreettinen filosofia, joista molemmista hän sai laudaturin.

Vuoden 1831muistiinpanoissa Snellman referoi J. B. Schadin Fichte-tutkimuksen kolmatta osaa.62 Kokonaisuuden hahmottamiseksi Snellman laati 500-sivuiselle teokselle sisällysluettelon, kommentoi marginaaleihin sisällystä tarkasti ja arvioi Kantin ja Fichten järjestelmiä. Teokseen perehtyminen osoittaa Snellmanin kiinnostuksen uskonnollisfilosofisiin kysymyksiin, vaikka vastausta hän ei tästä maailmasta löytänyt.63 Näiden kysymysten pohtimiseen viittaa myös Själ, luonnostelma sielun eri ominaisuuksien hierarkiasta. Tällainen erittely oli tyypillistä saksalaiselle filosofialle ennen Kantia.64 Samaa aihetta käsittelevät myös Snellmanin kopioimat otteet teoksesta Doctor Edvard Youngs Nätter. Vapaamuotoisessa runoelmassa oli hylätty valistuksen muoto-ihanteet ja tunteelle annettiin vahva asema. Teoksella oli suuri merkitys varhaisromantikoille.65

Hegelin filosofiaan perehtyminen auttoi Snellmania hävittämään eron tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen maailman välillä. Jumalankieltäjää Snellmanista ei tullut, mutta Hegelin tavoin hän käsitti jumaluuden ilmenevän nykyisyydessä, tässä maailmassa ja yhtyvän tiedostavaan, toimivaan ja eettiseen ihmispersoonaan. Katoavan maailman turmeltuneen ihmisen tilalle Snellman löysi kehittymiskykyisen, itseään kehittävän ja yhä suurempaa täydellisyyttä tavoittelevan ihmisen. Tämä oli toista kuin oman isän mainostama syntiinlankeemuksen synkkä varjo. Kun sivistys oli isälle kirosana, pojalle se oli yleislääke, lähes taikasana. Kamppailu egoismia, itsekkyyttä vastaan nousi Snellmanin ajattelun yhdeksi päälinjaksi.66 Kandidaatintutkinnossaan Snellman perehtyi vaadittua syvemmin Hegelin filosofiaan ja sai tästä oppiaineesta laudaturin. Hän selvitti kuulustelijana toimineelle professori Tengströmille muun muassa kommentaareja Hegelin Phänomenologie des Geistes -teoksesta, jota kuulustelija ei ollut vielä lukenut.67

Filosofian lisäksi myös kreikasta tuli laudatur. Se ei ole yllättävää, koska laatimiensa muistiinpanovihkojen pohjalta Snellman näyttää valmistautuneen perusteellisesti kreikan kuulusteluun. Snellmanin edistyminen maallisen kreikan luvuissa oli muutenkin nopeaa, koska pohjana oli monen vuoden raamatunkreikan opiskelut Oulun triviaalikoulussa ja Turun pappisseminaarissa. Snellmanin innostus laatia lyhennelmiä antiikin filosofiasta saattoi johtui professori Tengströmin gresistin menneisyydestä. Toinen syy varmasti oli myös Kreikan vapaussota Turkkia vastaan, koska sen kohtalossa yhdistyivät antiikin pyhä maaperä ja kansallisuusaate.

Ensimmäinen heinä-elokuussa 1828 laadittu vihko on antiikin filosofian kertausta tietojen syventämiseksi Jenan yliopiston filosofian professorin W. G. Tennemannin filosofian historian perusrungon pohjalta. Marginaaliin on sijoitettu anekdoottimaisia yksityistietoja, kirjallisuusviitteitä ja oppikokonaisuuksien hahmotelmia, joita ei löydy teoksesta. Marginaalimerkintöjen lähteenä on ollut Tennemannin laajempi esitys, mahdollinen opintopiiri tai Tengströmin yksityisluento. Snellman ei näytä olleen poikkeuksellisen kiinnostunut mistään oppisuunnasta, mutta näyttää keskittyneen enemmän pytagoralaisuuteen Aristoteleen, stoalaisuuden ja skepsismin ohella. Jälkimmäistä Snellman käsittelee hämmästyttävän yksityiskohtaisesti ja antaa sille paljon arvostusta. Myös sofisteihin Snellman suhtautuu myönteisesti.68

Toisen muistiinpanovihon Snellman on tehnyt esisokraattisesta antiikin filosofian historiasta Berliinin yliopiston filosofian professorin H. Ritterin 12-osaisen filosofian historian ensimmäisen osan perusteella. Paksu vihko osoittaa suurta ahkeruutta ja pyrkimystä keskittyä tiettyihin koulukuntiin. Laajat, mekaanisesti kopioidut kreikankieliset sitaatit viittaavat kreikan opintoihin. Snellmanin ote vaikuttaa varsin suvereenilta ja tekstissä on jopa syvempiä omia tulkintoja. Kyseessä saattaa olla valmistautuminen kreikan lopputenttiin,69 mihin viittaisi myös Snellmanin laatima taulukko ”Activum”, jossa muistin tueksi esitellään antiikin kreikan verbien aktiivisia finiittimuotoja, jos ne poikkeavat tavallisista (attikalaisista) muodoista joonialaisessa, eeppisessä tai doorilaisessa murteessa. Saman paperin kääntöpuolella on latinan kielen kirjoitusharjoitus Horatiuksen lauseesta.70

Kreikkaa Snellmanille opetti Axel Gabriel Sjöström, kun varsinainen professori Johan Bonsdorff oli sairauden vuoksi virkavapaalla. Sjöström ei ollut varsinainen tiedemies vaan jo nuorena Turun akatemian aikoina tunnetuksi tullut fosforismiin taipuvainen runoilija. Sjöström menetti kuitenkin runoilijanmaineensa, kun hänen aikaansaannoksissaan ei ollut merkkejä esteettisestä arvostelukyvystä. Sjöström menestykin paremmin yliopiston opettajana: hän pyrki monipuolisesti tulkitsemaan kreikan kirjallisuutta, kiinnitti huomiota muinaistieteeseen ja vain sivumennen kielen ilmiöihin. Luennot olivat epäsäännöllisiä mutta niiden vilkas esitystapa miellytti opiskelijoita. Yksityisesti pidetyt väittelyharjoitukset olivat erityisen hauskoja. Snellman oli lukenut tutkintoa varten Homerosta, Herodotosta ja Ksenofonin Anabasiksen sekä Buttmannin kreikan kieliopin Griechische Grammatik (1792). Joidenkin muistelusten mukaan Sjöströmin kreikantutkinto oli helpohko ja lopputulos usein tyydytti molempia osapuolia. Käännösharjoitukset muuttuivat usein ilveilyiksi, kun vaadittiin sanatarkkoja runokäännöksiä, jotka olivat ruotsin kielen kannalta mahdottomia. Sjöströmin ohella Snellmanin kreikan opettajana toimi myös Nils Abraham Gyldén, joka liitti opetukseen filologisia kursseja termin ahtaammassa merkityksessä.71

Matematiikasta Snellman sai cum laude approbaturin. Hänen opettajanaan oli Nathanael Gerhard af Schultén, joka kuului Venäjän vallan ensimmäisiin luottosukuihin. Professori af Schultén oli taitava ja tunnollinen tutkija ja opettaja. Hänen tutkimuksensa ilmestyivät Tukholman ja Pietarin tiedeakatemian julkaisuissa ja herättivät laajaa huomiota. Hänen laaja tuotantonsa koskee aritmetiikan, algebran, geometrian ja desimaalilaskennan peruskysymyksiä sekä erilaisia mekaniikan ja optiikan alaan kuuluvia probleemeja. Juuri viimeksi mainittuihin seikkoihin Snellmanin runsaat piirrokset muistiinpanojen joukossa viittaavat.72

Fysiikasta Snellman sai approbaturin. Piirroksillaan Snellman on tarkoin havainnollistanut useita fysikaalisia ilmiöitä, kuten lämmön, valon, akustiikan, sähkön, magnetismin ja mekaniikan vaikutuksia. Snellman kävi professori G. G. Hällströmin luennoilla keväällä 1829 ja syksyllä ystävänsä fysiikan dosentti Nervanderin luennoilla, kun Hällström oli rehtorina. Saattaa olla, että Snellman oli saanut myös yksityisopetusta Nervanderilta, koska muistiinpanojen sisältö viittaa enemmän Nervanderin aiheisiin (kuten elektromagnetismiin) kuin Hällströmin aloihin, lämpöoppiin tai meteorologiaan.73

Kemiasta Snellman sai matematiikan tapaan approbatur cum lauden. Hän pääsi suorittamaan myös käytännön laboratoriotöitä, joita hänen opettajansa Pehr Adolf von Bonsdorff järjesti poikkeuksellisen varhain verrattuna muihin yliopistoihin.74 Von Bonsdorffin kauden myötä yliopistossa alettiin selvittää kemiallisia yhdisteitä atomiteorian ja elektrokemiallisen dualismiteorian mukaan. Von Bonsdorff oli itse kiinnostunut mineraalianalyyseistä ja selvitti sittemmin monet suolamaiset yhdisteet. Lisäksi hän tutki ilman vaikutusta metallin hapettumiseen. Hänen työnsä keskeytyi Turun paloon, jossa hänen muistiinpanonsa ja valmisteensa sekä suuri kivennäiskokoelma ja laboratorio tuhoutuivat. Toimintaansa hän jatkoi Helsingissä, jossa hän onnistui herättämään kiinnostuksen kemiaan ja järjestämään opetuksen ajanmukaiseksi, niin että Snellmaninkin saattoi valmistaa harjoitustöinä erilaisia kivennäisanalyysejä.75

Eläintieteestä ja kasvitieteestä Snellman sai approbaturin. Luonnonhistorian opetuksesta vastasi professori Karl Reinhold Sahlberg. Hänen johtoajatuksenaan oli: ”Nyt on kaikin voimin kerättävä kokoelmia, ja vasta sitten ajateltakoon luonnontuntemuksen filosofista puolta.” Kokoelmia ostettiin ja saatiin lahjoituksina. Itse hän haki Venäjältä esimerkiksi 240 juurta, versoa ja tainta sekä 1 500 uutta siemenlajiketta. Kaikki oli kuitenkin aloitettava alusta, kun Turun palo tuhosi melkein kokonaan luonnonhistoriallisen museon, jossa oli sillä hetkellä 8 450 siemenkasvia ja 870 itiökasvia. Yliopiston muutettua Helsinkiin Nikolai I määräsi kuitenkin rakennettavaksi uuden kasvitieteellisen puutarhan nykyiselle paikalleen. Tämä vei paljon aikaa, eikä Sahlberg ehtinyt antaa käytännössä lainkaan opetusta, mikä jäikin hänen apulaisensa Johan Magnus af Tengströmin vastuulle. Luonnonhistorian museon valvojana Sahlberg saattoi pitää oppilailleen havainnollisia luentoja, mutta – toisin kuin Turun aikana – luontoon ei ehditty enää mennä. Luento-ohjelmat näyttivät liian hyvältä ollakseen totta käytännössä.76

Historiasta Snellman sai approbaturin. Hänen opettajanaan oli Johan Henrik Avellan, joka seurasi virassaan Franzénia. Avellan ei kuitenkaan halunnut käyttää itsestään historioitsijan nimeä, koska hän oli enemmänkin filosofi ja kuului ensimmäisiin hegeliläisiin. Avellan käsitteli luennoillaan historiaa maailmanhistorian näkökulmasta. Hänen mielestään ”vain sellaista historiaa kannattaa tutkia, joka antaa tietoja inhimillisestä kulttuurista, uskonnosta, tavoista, sielunkyvyistä, ruumiinvoimista ja vihdoin kansallisesta yhteisöstä, kaikista näistä inhimillisen arvon perustuksista”. Luennot keskittyivät vanhempaan historiaan, Kreikan ja Rooman aikaan – keskiajan historiassa hän ei päässyt koskaan Kaarle Suurta edemmäksi. Opettajana Avellan oli kehnonlainen: hän oli hajamielinen, eikä hänen hidas ja änkyttävä puhetapansa houkutellut oppilaita. Snellman oli Avellanin viimeisiä oppilaita, tämä kun sairasteli paljon vuosina 1824–1827 ja kuoli 1832. Saattoi olla, että Snellman tentti loppukuulustelun Reinhold von Beckerille.77

Latinasta Snellman sai approbaturin. Latinan opetuksessa painopiste oli käytännön kielitaidon kehittämisessä, koska vuoden 1828 statuuttien mukaan luennotkin pidettiin latinaksi tai jollakin muulla, uudemmalla kielellä. Vaikka käytännössä luentoja ei pidetty latinaksi, kandidaatintutkintoa varten vaaditut pro exercitio- ja pro gradu -opinnäytteet oli laadittava latinaksi. Ennen pro gradu -koetta oli puolustettava latinaksi niin sanottua pro exercitio -väitöskirjaa, jonka väittelyn esimies oli laatinut. Oppiakseen ilmaisemaan ajatuk-siaan latinaksi opiskelijat suorittivat runsaasti käytännön harjoituksia.78 Snellmanin jälkeenjääneet paperit ovat täynnä merkkejä latinan perinpohjaisesta opiskelusta. Käsikirjoitusten joukossa on pro exercitio -tekstit ja muita ainekirjoitusharjoituksia.

Latinan kirjallisten harjoitusten lisäksi oli osallistuttava suullisiin väittelyharjoituksiin, joiden avulla harjaannuttiin latinan suullisessa ilmaisussa ja väittelytaidossa. Snellmanin esittämät teesit ovat syntyneet niin sanottujen väittäjäiskokouksien yhteydessä, joita pidettiin osakuntien piirissä. Väitöstilaisuuden esimiehenä oli tavallisesti inspehtori tai kuraattori, joka esitti teesit. Tilaisuuteen oli etukäteen valittu respondentti ja opponentti. Aiheet olivat etupäässä teologisia, filosofisia, valtio-opillisia ja moraaliopillisia, mutta myös luonnontieteelliset asiat nousivat esille. Esimerkiksi Pohjalaisen osakunnan arkistossa ovat säilyneet Snellmanin yhdessä A. H. Ingmanin kanssa esittämät teesit, joiden aiheita oli filosofian merkitys yliopisto-opetukselle, Kantin merkitys filosofina, sodan vaikutus edistykseen ja velvollisuus olla laiminlyömättä tehtäviään isänmaan palveluksessa.79 Snellmanin perinpohjaista valmistautumista kuvaavat muistiinpanot aristoteelisesta logiikasta hänen toimiessaan Henrik Heikelin vastaväittäjänä.80´

Snellmanin elämäntilanteeseen viittaa monikin asia listassa, johon hän on kerännyt elämänviisauksia antiikin oppineiden teoksista, Horatiuksen oodeista, satiirikirjasta ja runokirjeistä sekä Vergiliuksen Georgicasta tai Terentiuksen Eunuchuksesta.81 Snellmanin poiminnat toivat selvästi lohdutusta vaikeuksiin, joita hän oli kohdannut useilla elämänalueilla. Epäonnistumisiin naissuhteissa viittaa Vergiliuksen lause: ”Millään keinolla ei paremmin lujiteta voimia kuin torjumalla lemmenhuuma ja kiiman silmitön kiihko.” Lukuisiin vastoinkäymisiin viittaavat Horatiuksen lauseet: ”Se, joka on valmistautunut kaiken varalta, elättää sydämessään toivoa vastoinkäymisissä ja pelkää onnen kääntymistä myötäkäymisissä.” tai ”Eläkää siis rohkeasti ja tehkää vastoinkäymisille kovaa vastarintaa.” Jatkuviin taloudellisiin vaikeuksiin viittaa Horatius-sitaatti: ”Ei talo kiinteistöineen eikä suuri määrä kultaa ja vaskea auta sairasta isäntää parantumaan kuumeesta eikä poistamaan murheita mielestä.” Ilmeisesti vaikeaa luonnettaan Snellman koettaa rauhoitella Horatiuksen viisaudella: ”Se, joka ei hillitse suuttumistaan, katuu myöhemmin sitä, minkä on tullut tehneeksi harmissaan ja äkkipikaistuksissaan. Tämän rangaistuksen hän saa kärsiä vihastumisestaan. Suuttuminen on lyhytaikainen mielenhäiriö. Pidä siis mielenliikkeesi kurissa, sillä ellet hillitse niitä, ne hallitsevat sinua” ja ”Tärkeät kysymykset ratkaistaan useimmiten tehokkaammin ja paremmin leikinlaskulla kuin totisella vakavuudella”. Snellmanin selville vesille pääsemisestä kertoo kohta: ”Hyvin aloitettu on puoliksi tehty. Uskalla olla viisas ja aloita! Se joka haluaa aloittaa oikean elämäntavan, mutta lykkää sitä, tekee kuin typerys: hän odottaa, kunnes joki olisi virrannut vetensä loppuun. Mutta joki virtaa ja virtaa eikä lakkaa koskaan virtaamasta.”82

Filosofis-moraalisia sitaatteja käytettiin myös harjoitusaineiden aiheina. Huhtikuussa 1827 Snellman laati ensimmäisen aineensa M. A. Muret’n lauseesta: ”Ei sovi edes epäillä sitä, että kunnia voittaa aina taistelun hyötyä vastaan.” Snellmanin mielestä kokemus on täysin osoittanut, että onneen päästään ainoastaan hyve ja kunniallisuus oppaina, koska tunteiden vallassa ihminen tekee varsin usein virheitä. Toukokuussa 1829 Snellman laati aineen Quintilianuksen lauseesta: ”Varsin ylimielisesti suhtautuu onnettomuuksiin kauan kestänyt onni.” Aiheen käsittely viittaa monien vastoinkäymisten kouliman kirjoittajan realistisuuden kehittymiseen. Tämän aineen loppuun on merkitty hyväksytty suoritus alimmalla arvosanalla. Vuodelta 1831 on säilynyt kaksi ainetta. Sisaren kuoleman jälkeen hyvinkin ajankohtainen aihe oli Ciceron lause: ”Kuolemaa ei pidä surra, koska sitä seuraa kuolemattomuus.” Horatiuksen lause ”Mikään ei ole joka suhteessa onnellista” saa Snellmanin toteamaan, että täydellisen onnen ja rikkauden yhdistämistä voi vain hullu ajatella!83

Latinan kielen käytännön hallitsemiseksi jouduttiin ponnistelemaan kielen tieteellisen tutkimuksen kustannuksella. Snellmanin latinan opettaja, näkyvä Turun romantikko ja Mnemosynen toimittaja, professori J. G. Linsén pyrki luennoillaan etupäässä antamaan mahdollisimman sananmukaisen käännöksen käsiteltävästä teoksesta. Selitykset rajoitettiin vähiin, koska muuten yhteys juoneen olisi katkennut. Niinpä teoksen kirjoittajan sanat nousivat etusijalle, ja asiat jäivät syrjään. Linsénin kuivakiskoisuus ja ärtyisyys tulivat erityisesti kiivaan Snellmanin kuulusteluissa esille.84 Ilmiriita oli odotettavissa, kun professori oli yhtä äkkipikainen kuin kuulusteltavansa ja tiuski yleensäkin oppilailleen. Kerrankin Snellman paiskasi kesken kuulustelun kirjan pöydälle ja nousi kiivaasti seisomaan, jolloin Linsén ajoi hänet suoraan ulos. Vaikka Snellman ei tullut enää takaisin, professori hyväksyi hänen suorituksensa.

Snellmanin toiminnassa ei ollut mitään yllätyksellistä, koska opettajien keskuudessa hänellä oli taitavan, mutta ylimielisen, jatkuvasti opettajiaan arvostelevan ylioppilaan maine. Myöhemmin, kun yli 45 vuotta oli kulunut mainitusta tapauksesta, Snellman tunnusti kuitenkin ymmärtäneensä Linséniä ja säälineensä opettajaansa tämän menetysten takia. Heitä oli yhdistänyt eräs tilanne, jossa Snellman oli laatinut ainetta aiheesta ”vanhuuden ja nuoruuden viehätykset”. Aineessaan hän ylisti nuoruusaikaa ja säälitteli vanhuutta. Linsén, joka tarkasti vihot heti seisaaltaan kirjoittajan vieressä, totesi luettuaan aineen lyhyesti: ”Herra ylistää nuoruutta ja halventaa vanhuutta; ihminen on siis sitä parempi, mitä lähempänä eläintä hän on.” Opettaja poistui työhuoneeseensa ja Snellman jäi järkyttyneenä odottamaan hänen palaamistaan. Snellman liikuttui kovasti, kun hän näki luokkaan palanneen opettajansa itkeneen. Snellman tunnustaa puheessaan opiskelijoille 1876, että nämä ankarat sanat olivat hänelle silloin sopivana ojennuksena. Vaikka nuoruuden aika on ihana ja toiveikas, käy ihmisen vapautuminen luonnon siteistä hengen vapauteen hitaasti. Vasta vähitellen ihminen kykenee selvästi käsittämään elämänsä päämääriä.85

Kirjallisuudenhistoriasta tuli approbatur. Snellmanin opettajana oli oppineisuuden historian professori ja yliopiston kirjaston hoitaja F. W. Pipping, joka oli jatkanut Porthanin työtä yliopiston kirjaston kartuttajana. Pipping onnistui keräämään 40 000 niteen kirjaston, joka tuhoutui Turun palossa lukuun ottamatta 830 lainassa ollutta nidettä. Tuhon jälkeen hänen arvionsa oli lohduton: ”Ripeimpien ikävuosieni työ on tuhoutunut ja minulta puuttuu voimaa ja tarmoa, jota vaaditaan uuden kierroksen aloittamiseksi.” Helsingissä kirjastolle koitti kuitenkin uusi aika oman rakennuksenkin myötä. Pippingin johdolla kirjakokoelma karttui parissakymmenessä vuodessa kaksinkertaiseksi Turun kokoelmiin verrattuna. Arvokkain oli Fennica-kokoelma, johon on koottu kaikki kotimaassa ilmestyneet ja Suomea koskeneet painotuotteet. Kirjastosta tulikin samalla Suomen kansalliskirjasto. Snellman saattoi alusta asti käyttää hyödykseen kirjaston kokoelmia, koska toiminta alkoi 3.11.1828 senaatintalon itäsiiven julkisen kirjaston huoneessa.86

Huonoimman arvosanansa – niin sanotun admitturin – Snellman sai itämaisesta kirjallisuudesta. Opettajana oli Hans Henrik Fatterborg, joka luennoi Vanhan testamentin kirjoituksista sekä arabialaisista, roomalaisista ja kreikkalaisista klassikoista. Laajojen kokonaisuuksien hallinta ei antanut aikaa syvällisemmälle tieteelliselle pohdiskelulle.87

Helsingissä Snellman oli suorittanut kaikki opintonsa yliopiston tilapäisissä tiloissa, mutta hänet promovoitiin maisteriksi yliopiston uudessa päärakennuksessa, joka oli noussut Unioninkadulle opintosuorituksien karttumisen tahdissa. Toiminnan siirtymistä uusiin tiloihin oli lykännyt syksyllä koleraepidemia, jonka takia yliopisto suljettiin. 21. kesäkuuta 1832 Snellman pääsi osallistumaan 57 ystävänsä kanssa promootioon, joka oli ensimmäinen yliopiston uudessa päärakennuksessa. Tilaisuus oli erityisen juhlallinen siksi, että talo oli vihitty käyttöönsä vain kaksi päivää aikaisemmin. Yliopiston nimi – Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto – nähtiin nyt ensimmäistä kertaa painettuna promootio-ohjelman etukanteen.88

Snellmanin promootiopäivä alkoi komeas-ti kello kuusi Eteläsatamassa ammutuilla tykinlaukauksilla. Promootio alkoi aamupäivällä yliopiston juhlasalissa, jonka pääovet ja puhujakoroke oli tuotu muistoina Turun Akatemiasta. Kutsuvieraina olivat oman virkakunnan lisäksi senaatin jäsenet, piispat ja muun virkamiehistön edustajat sekä omaiset, joista Snellmanilla ei ollut ketään paikalla. Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, saliin astuivat marssin soidessa opettajat ja virkamiehet kanslerin tai sijaiskanslerin johdolla. Heidän perässään tulivat promoottori ja promovendit, jotka kuoron laulaessa koraalia ryhmittyivät parnassolle, seppelöitävien korokkeelle. He olivat pukeutuneet frakkehin, joissa oli kultakirjaillut kaulukset, sekä polvihousuihin, silkkisukkiin ja hopeasolkisiin kenkiin.

Promoottori piti esitelmänomaisen puheen, jonka jälkeen yliopiston sihteeri luki promootioluvan. Tämän jälkeen yleisöllä oli mielenkiintoista seurattavaa: Jokaisella promovendillä oli mukanaan suurikokoinen kirja, ja Pippingin kehotettua heitä vielä kerran käyttämään kalliin ajan hyödyksi kaikki alkoivat tutkia kirjojaan suurella innolla totisen näköisenä. Muutaman minuutin hiiskumattoman hiljaisuuden jälkeen Pipping sanoi lujalla äänellä: ”Claudite jam rivos, pueri, sat prata biberunt.”(Sulkekaa jo joet, pojat, niityt ovat kylliksi juoneet.) Kaikki paiskasivat kirjat yhtä aikaa kiinni, niin että kuului valtava jysäys, joka teki suuren vaikutuksen yleisöön. Kirjan avaaminen kuvasi jatkuvien tietojen tarpeellisuutta, sen sulkeminen tietojen tallettamista.

Seuraavaksi oli vuorossa priimuskysymys ja valan vannominen. Kukin sanoi vuorollaan nimensä, kuunteli yhteisesti valan kaavan ja pani vuorollaan sormensa kursorisauvan päälle ja sanoi: ”Ita me Deus adjuvet.” (Siten Jumala minua auttakoon.) Filosofian vala oli kaikkein ylimalkaisin: luvattiin välttää vapaisiin taiteisiin kuuluvien kohtien opetuksessa hämärää puhetta ja sekavia hyödyttömiä kysymyksiä. Lisäksi luvattiin ahkerasti kuunnella luentoja siinä tiedekunnassa, jossa aiottiin jatkaa opintoja. Filosofien valateksti poikkesi suuresti esimerkiksi teologien valasta, jossa luvattiin pysyä oikeassa uskossa ja puolustaa sitä kerettiläisyyttä ja harhaoppeja vastaan.89

Valanteon jälkeen alkoi varsinainen vihkiminen. Ensiksi maisterit saivat laakeriseppeleen, joka oli palkinto voitosta ”tieteiden kilpakentillä”. Sormuksella heidät kihlattiin tieteelle. Viimeiseksi he saivat diplomin. Diplomien jakamisen aikana esitettiin kuorolaulua tai orkesterimusiikkia. Säväyttävintä oli kuitenkin tykinlaukaus, jolla jokaista promovendiä kunnioitettiin, kun seppelettä asetettiin hänen päähänsä. Merkinantajilla oli tärkeä tehtävä: he viittoivat eteisestä yliopistotalon ulkoparvekkeelle, josta annettiin merkki Nikolainkirkon torniin, josta edelleen annettiin merkki kauppatorin rannalle tykkimiehille. Pitkän latinankielisen seremonian aikana naisille tarjottiin viihdykkeeksi konvehteja, joita nautittiin runsaasti. Vihkimisen päätyttyä Pipping lausui vielä muutamia sanoja. Sen jälkeen ultimus esitti kiitoksensa kutsuvieraille, lausui naisille runon ja piti lyhyen rukouksen.90

Promootio oli hyvin symbolinen siksikin, että 57 promovoitavan joukossa oli se ydinjoukko, joka tieteellisen ja julkisen uransa alkumetreillä tuli edistämään yhteiskunnallisia asioita Lauantaiseurassa ja osakunnissa. Promootiota seuraavana syksynä Snellman vastaanotti isältään vahvan vetoomuksen: ”Olen saanut ystäviltä kuulla melko tarkoin siitä, mitä Sinulla on meneillään, ja toivon vain, että pääsisit hyvään kuntoon. Minä nyt varmasti elän tyytyväisempänä omissa käsityksissäni kuin Sinä järkeilyssäsi, yhdestä asiasta olemme kuitenkin samaa mieltä, nimittäin siitä, että voimme toivoa parempaa tulevaisuudelta. Maan tila on surkea. Te oppineet voisitte tehdä selkoa tämän asiaintilan syistä tai suunnitelmasta, jolla asia olisi autettavissa.”91

Samassa promootiossa seppeleen saivat niin tulevat kansallisuusmiehet Snellman ja Cygnaeus kuin tulevat herännäisjohtajat Aron Gustaf Borg ja Fredrik Gabriel Hedberg. Samassa rivissä seisoi myös tulevia kirkollisia ja valtiollisia johtajia: Frans Ludvig Schauman, Johan Philip Palmén ja Fabian Langenskiöld. Suomalaisen kansakunnan tulevaisuuden kysymys kuuluikin, saatiinko kansallinen ja hengellinen herätys toimimaan saman päämäärän hyväksi samalla tavalla kuin aatteelliset arkkitehdit promootiossa seisoivat parnassolla vierekkäin. Promootiorunoilijana toimineen Nervanderin säkeet sytyttivät ainakin toimintaan.

”Den höga acten redan gått förbi

och kranssen sluts kring ynglingarnes lockar

En stor, en helig stund för hvarje af dem!

– – Framåt då för det! Se ikring Er tinnig

Dess tecken ju sin helga rundel slår;

Med stora steg – hvart steg en serervinnig –

Dess här allt närmare till målet går,

Och hvem ej följer med, med rask besinning,

Snart efter alla, ensam lemnad, står;

Välan, framåt! kämpar på Er bana,

Framåt! Framåt! Och följen ljusets fana!”

Arki ei aina palvele ihanteita, eikä Nervander  itse kyennyt tätä polkua seuraamaan. Symbolista oli myös se, että Snellman vastaanotti seppeleensä Pippingiltä, jonka aikana hän seitsemän vuotta myöhemmin joutui lähtemään yliopistosta seurattuaan konkreettisesti omaa kutsumustaan.

58  Rein 1981 (I), 56.

59  Tutkintoluettelot 1828–1832, 1832–1836 ja 1837–1849. Turun akatemia, filosofisen tiedekunnan arkisto, kansiot Ba 1 ja Db 1. Helsingin yliopiston keskusarkisto.

60  Runotervehdys Johan Ludvig Runebergiltä 1831. KT 1, 62.

61  Runotervehdys J. L. Runebergiltä 1831. KT 1, 60.

62  Juha Manninen, Härmän katekismus. Christian Henrik Snellmanin (1777–1855) swedenborgilainen maailmankuva.

63  Juha Mannisen kommentaari, SA I:85 ja 86.

64  Juha Mannisen kommentaari. SA I:102. Kysymys on teoksesta ”Gemeinfassliche Darstellung des Fichteschen Systems und der daraus hervorgehenden Religionstheorien III: Absolute Harmonie des Fichteschen Systems mit der Religion. (Jena 1802).”

65  Vesa Oittisen kommentaari, SA I:100.

66  Kari Selénin kommentaari. SA I:88. Youngin teos on ”The Complaint, or Night Thoughts on Life, Death and Mortality (1742–1743). Snellman käytti sen 1791 ilmestynyttä ruotsinkielistä käännöstä, joka saattaa olla juuri yliopiston pääkirjaston kappale alleviivauksista päätellen (VI.A.1).

67  Ks. Juha Manninen, Härmä-katekesen. Christian Henrik Snellmans (1777–1855) swedenborgianisk-mystiska världsbild. Historiallinen Arkisto vol. 105 (1995).

68  Rein 1981 (I), 55.

69  Snellman viittaa sivuille 37–145 teoksessa W. G. Tennemann, Grundriss der Geschichte der Philosophie für den akademischen Unterricht. Leipzig 1820 ja myös osin saman ”Geschichte der Philosophie I–II. Leipzig 1798–1817.” Ks. Erkki Sirosen kommentaari. SA I: 60.

70  Erki Sirosen kommentaari. SA I:101.

71  SA I:90.

72  Edvard Rein, Kreikan kieli. teoksessa Helsingin yliopiston alkuajoilta. Julkaissut Helsingin yliopisto Helsinkiin siirtymisen satavuotismuistoksi. Porvoo 1928, 205–219. Homeros viittaa Iiliakseen ja Odysseiaan ja Herodotos yhdeksään kirjeeseen Halikarnassosta. Kielioppi tarkoitti: Ph. Buttman, Grekisk Skol-Grammatik. Lund 1825. ks. Bernhard Lundstedt, Bidrag till kännedomen om grekiska språkets studium vid de svenska läroverken från äldsta till närvarande tid. Stockholm 1875, 71–84.

73  K. F. Slotte, Matematikens och fysikens studium vid Åbo universitet. Teoksessa Åbo universitets Lärdomshistoria 7. Matematiken och fysiken. Skrifter af Svenska Litteratursällskapet i Finland XXXVII. Helsingfors 1898, 138–154. Ks. Peter Holmbergin ja Henrik Knifin kommentaari. SA I: 103.

74  Slotte 1898, 240–259 ja 276–293.

75  Arvo Grotenfelt, Korkeakoulut ja tieteellinen tutkimus. Teoksessa Suomen kulttuurihistoria IV. Jyväskylä 1938, 564.

76  N. J. Toivonen, Kemiallinen tutkimustyö Suomessa. Oma Maa IV, 842–843. ks. myös Edvard Hjelt, Det kemiska institutionen vid det finska universitetet 1761–1890. Hfors 1890 ja R. Tigerstedt, Åbo universitets Lärdomshistoria 8. Kemien. Hfors 1899.

77  Fredr. Elfving 1928, Luonnonhistoria, 254–275.

78  M. G. Schybergson, Historiens studium vid Åbo Universitet. Teoksessa Åbo universitets lärdomshistoria 3. Historien. Skrifter af Svenska Litteratursällskapet i Finland XIX. Helsingfors 1891, 149. ks. myös Päiviö Tommila, Suomen historiankirjoitus. Tutkimuksen historia. Porvoo 1989, 72–73.

79  Edwin Linkomies 1928, Latina, 188–192.

80  Teesit on julkaistu SA I: 94, 95, 96, 97, 98. Ks. Reijo Pitkärannan kommentaari SA I: 53.

81  ”Consequentia mediata vel ratiocinia”. Ks. Vesa Oittisen kommentaari SA I:99.

82  Reijo Pitkärannan selitys nro 20014, ”Elämänohjeita”. J. V. Snellmanin koottujen teosten toimituskunta.

83  Käännökset latinasta Reijo Pitkäranta.

84  Latinan kielen pro exertio -harjoitusaineet vuosilta 1827–1831. KT 1, 24, 41–42, 61–62 ja 62.

85  Linkomies 1928, 201–203. ks. erityisesti Topeliuksen eloisa kuvaus Linsénin menetelmistä 1839. Ks. myös I. A. Heikel, Filologins studium vid Åbo Universitet. Teoksessa Åbo Universitets lärdomshistoria 5. Filologin. Skrifter af Svenska Litteratursällskapet i Finland XXVI. Helsingfors 1894, 289–291.

86  Snellmanin puhe nuorisolle 12.5. 1876 hänen täyttäessään 70 vuotta, Morgonbladet 13.5.1876/110, SA XII: 79.

87  Heikel 1940, 417–449.

88  Heikel 1894, 271.

89  Promootioasiakirjoja 1832–1907, Kansio Ha 1, Filosofisen tiedekunnan arkisto. Helsingin yliopiston keskusarkisto.

90  Taina Bagge, Promootiot Helsingin yliopistossa 1832–1967. Helsingin yliopiston historian laitoksen julkaisuja 5. Helsinki 1974, 32–37. Ks. Topeliuksen päiväkirjat. Ks. myös statuutit 1655:XVII. III.4.

91  Bagge 1974, 37–41.