Litteraturbladin ensimmäinen numero ilmestyi toukokuussa 1847, mutta Snellmanin ajatukset olivat yllättäen muualla. Kun taistelu oli tauonnut Saiman ympärillä ja uusi lehti oli saatu perustetuksi, Snellman koki olevansa henkisesti väsynyt ja kaipasi virkistystä.34 Viimeksi kulunut puoli vuotta oli ollut hänelle koettelemusten aikaa erityisesti siksi, että hän oli havainnut arkuuden ohjaavan ystäviensä ratkaisuja. Hänen vakaumuksensa oli vahvistunut yhä selvemmin siitä, että tavoitteeseen pyrkiessään ei kannattanut samalla tavoitella vastakkaisesta pyrkimyksestä koituvia etuja. Tengströmille hän selitti, että koska hän ei voinut luopua työn tekemisestä suomalaisuuden kehittämiseksi, hän vaivasi päätään päästäkseen riippumattomaksi eduista, jotka saattoi helpoimmin ostaa selviytymällä venäläisistä tutkinnoista. Tämän suuntaisia tavoitteita hänellä oli suunnitelmissa olevalle kesän ulkomaanmatkalleen.35

Vanhojen ystävien hylätessä aatteet Snellman pani toivonsa nuoriin, kuten Robert Tengströmiin ja Herman Kellgreniin, joille hän kirjoitti: ”Ajalliset tarpeet nimittäin kasvavat ihmiselämässä päivä päivältä ja samalla kasvaa kiusaus kaikkien vakaumusten uhraamiseen. – – Jos laskelmoi nyt ottavansa lusikan kauniiseen käteen ja ottavansa tuonnempana vahingon takaisin – antaa pirulle pikkusormen.” Tällä hän viittasi nimenomaan Kellgrenin kiusauksiin.36

Samalla tavalla peilautuvat Snellmanin tuntemukset neuvoissa nuorelle Carl Gustaf Ehrströmille, joka oli pyytänyt arviota kirjakauppahankkeestaan. Toisaalta Snellman tyrmäsi suunnitelman tarkkojen tuloslaskelmiensa perusteella kannattamattomana ja kehotti hylkäämään liikemieshaaveet, mutta toisaalta antoi kannustavan elämänohjeen: ”On pidettävä kiinni koko elämää koskevasta suunnitelmasta poikkeamatta hetkittäin ilmaantuville sivupoluille ja toisaalta varottava ajankohtaisten tarpeiden laiminlyömistä, koska piittaamaton suhtautuminen niihin voi romahduttaa kaikki tulevaisuudensuunnitelmat.” Snellman saarnasi kokemuksesta: ”Uupumaton työ ja kieltäymysten kestäminen vievät tulokseen, jos Jumala suo.” Jos halusi päästä pidemmälle kuin suuret massat, oli uhrattava muutama vuosi elämästään ja kieltäydyttävä kaikesta, mistä voi kieltäytyä.37

Snellmanilla oli keväällä uusia suunnitelmia näköpiirissä, ja hän onnistui suhtautumaan Litteraturbladin toimittamiseen aluksi kepeästi. Ystävilleen hän oli vihjannut useaan otteeseen kesällä toteutuvasta ulkomaanmatkasta.38 Jo huhtikuussa Snellman paljasti 1847 Tengströmille suunnittelevansa matkaa Saksaan, Hollantiin, Englantiin ja Ranskaan. Matkan aikoi rahoittaa varakas liikemies E. J. Längman, jonka tulkkina ja oppaana Snellmanin oli tarkoitus toimia.39 Taloudellisessa ahdingossa eläneelle Snellmanille ilmainen matka oli yllättävä lahja, josta myös hänen ystävänsä iloitsivat. Toukokuussa heidän luonaan vierailulla ollut venäjän kielen professori Jakov Grot kirjoitti ystävälleen innoissaan, että eräs liikemies otti Snellmanin mukaansa ulkomaille eikä ”matka maksa mitään”.40

Längman ei ollut päätynyt sattumalta Snellmaniin, jonka asiantuntevat sanomalehtikirjoitukset olivat tehneet häneen vaikutuksen. Hän halusi Snellmanin tulkikseen ja seurakseen laajalle Euroopan-matkalle perehtymään eurooppalaiseen metsätalouteen. Längman näki uusia keksintöjä artikkeleissaan esitelleessä Snellmanissa sukulaissielunsa, olihan hän itse rakentanut menestyksensä juuri keksintöjen varaan. Vuonna 1834 tämä helsinkiläinen liikemies oli ostanut yhdessä viipurilaisen Paul Wahlin kanssa Varkauden ruukin. Heillä oli paljon pääomia ja liikekokemusta. Yhdessä he perustivat sahan vanhan ruukin rinnalle ja rohkeasti ryhtyivät puuhaamaan puilla lämmitettävää masuunia ja pajaa, johon tulisi useita kankirautavasaroita, melloitusuuneja ja valssilaitos. Katkera kilpailija Nils Ludvig Arppe hävisi kilpailun todeten ivallisesti, että ”herrojen laitoksen kanssa englantilaiset tuskin kestävät vertailun”. Vaikka ammattimiehiä oli kutsuttu Venäjältä asti, ensimmäinen masuuni halkesi, mutta Längman kävi hakemassa lisäoppia Petroskoista ja Ruotsista. Myöhemmin rakennettiin senaatin kiellosta huolimatta toinen ahjo. Ruukki paloi 1839.41

Euroopan-matkaa varten Längmanilla oli pääomia käytössään, koska hän oli myynyt ruukkikokeiluihin väsyneenä osuutensa Wahlille, jonka perustaman perheyhtiön ympärille Varkauden kaupunki sittemmin kehittyi.42

Wahlin aikana Varkaus kohosi huomattavaksi laivanrakennuspaikaksi, jolla oli loistava osa Saimaan liikenteessä. Längman otti haltuunsa Käenkosken sahan.43 Tämän osuuden hän vaihtoi 1851 Arppen omistamaan osuuteen Juankosken sahasta Nilsiässä. Tällä tavalla metsien osto ja niiden käytön järjestäminen tuli ajankohtaiseksi.44 Längman omisti lisäksi Anjalan Ummeljoen sahan. Sahaustoimintaan keskittynyt Längman päätti lähteä tutustumaan eurooppalaiseen metsänhoitoon ja puutavarakuljetusten järjestämiseen Euroopan satamissa. Kielitaitoinen ja aiheeseen perehtynyt Snellman oli mainiota matkaseuraa. Hän tunsi hyvin myös kauppamerenkulkua, koska hänen isänsä, kaksi veljeään ja kasvattipoikansa olivat seilanneet 1799–1858 Suomen keskeisiä vientisatamia, joita olivat Pillau, Antwerpen, Liverpool ja Hull.45

Tutkimusmatka kiinnosti myös Snellmania, jonka kotiseudulta oli lähtöisin Suomen suurin kauppalaivasto. Suurin osa aluksista oli Kokkolasta ja Oulusta, Snellmanin lapsuus- ja koulukaupungeista. Kun puutavaran hinnat nousivat 1830-luvulla Englannissa, purjehtiminen vilkastui sen satamiin.46 Merenkulun nousu selittyi Englannin teollistumisella ja sen heijastumisella Suomen perinnäisten vientitavaroiden, kuten lautojen ja lankkujen kysyntään. Suomalaista vientiliikennettä näyttivät hallitsevan lautarahdit Englantiin, Ranskaan ja Välimerenmaihin. Laivat jäivät talveksi etelään ja palasivat esimerkiksi suolalastissa kotimaahan.47 Vuoden 1842 jälkeen vienti oli heikkoa, mutta vuosikymmenen lopulla seurasi pieni nousu, joka jatkui 1850-luvun alkupuolelle.48 Kauppataseen mukaan sahatavaran vienti oli miljoona hopearuplaa 1845 ja kohosi 1850-luvun alkupuolella 1, 5 miljoonaan hopearuplaan.49

Noususuhdanteen aikana Pohjanmaan veistämöillä riitti työtä, kun koko maapallo oli suomalaisten purjelaivojen työmaata. Alukset olivat suuria: vuonna 1850 Ruotsin kauppalaivaston 1 016 aluksella oli lästejä yli 70 000, mutta Suomen 470 aluksella niitä oli jopa 50 000. Suomalaiset alukset olivat 40 lästiä suurempia. Suomalaisilla kauppiailla ja laivanvarustajilla oli hyvä maine ulkomailla. Suurvarustajia tuohon aikaan olivat Carl Gustaf Wolf Vaasasta ja Petter Malm Pietarsaaresta. Wolf rakennutti Vaasan Palosaaressa yhteensä 44 alusta vuosina 1834–1868.50 Niinpä Etelä- ja Keski-Pohjanmaan tärkeimmillä viljanviljelyseuduilla metsät olikin hakattu vähiin 1850-luvulle mennessä, eikä järeää puutavaraa ollut saatavilla.

Siihen asti puutavaraa oli kuljetettu maanteitse talvella, kuten Samuli Paulaharju todistaa: ”Mutta vasta täysi meno oli, kun ruvettiin lähestymään Kristiinaa. Tiellä ajaa rohisti vaikka minkälaista menijää, hevoset kuurassa, miestenkin naamapuoli ja pälsyjenkarvat valkoisina. Oli kurikkalaasia, jurvalaasia ja teuvalaasia, karijokisia, kauhajokisia ja jalasjärvelääsiä, jopa lopulta miestä isooltajoelta, Hongoonjoelta ja Parkanon periltä. Ja kaikkien kuormat täynnä metsien tavaraa. Siinä ajettiin rullafapriikin puita, neliskulmaiseksi veistettyjä koivuriukuja sekä monenlaista pölökkyjä ja pelekkoja, siinä meni lehtereitä, mahdottoman pitkiä saikaroota, joita ulkomailla tarvittiin savihökkelien rakennuspuiksi. Meni monet kuormat kaikenlaisia laivanparruja, juurakkopelekkoja sekä seilinraakoja. Parkanolaiset raahasivat mahdottomia mastopuita, kaikkien pisimpiä roikalehia, mitä olivat metsästä löytäneet, ja Tiukan hurrit rähjäsivät tukkikuormien kanssa. Vielä muiden mukana mennä kelkutteli kaikenlaista halakokuormaa ja tervakuormaa, mutta kaikkein eniten lankkukuormaa.”51

Snellman sai lähteä nyt tutkimaan kotimaakuntansa lastien määräsatamia Längmanin kanssa. Ennen kaikkea he aikoivat perehtyä metsänhoitoon Baltian ja Saksan metsäoppilaitoksissa. Se oli uraauurtavaa toimintaa, koska vasta hitaasti valtiovalta alkoi rajoittaa metsien haaskausta. Ensimmäisen komitean työ vuodelta 1841 ei ollut johtanut tulokseen ja metsäviraston perustamista saatiin odottaa aina 1850-luvun alkuun.52 Koska Snellmania kiinnosti muutkin kuin metsäasiat, hän halusi vapaat kädet osalle matkaa ja ennen kaikkea itsenäisen matkakassan. Snellmanin arvokas seura oli Längmanille tarpeen, ja mesenaatti suostui ehtoihin vastaan hangoittelematta.

Matka ei käynnistynyt ihan hyvissä tunnelmissa. Henkilökohtaista virkistystä hakemaan lähtenyt Snellman poti huonoa omaatuntoa jättäessään 19-vuotiaan nuorikkonsa puolivuotiaan esikoisensa kanssa moneksi kuukaudeksi yksin Kuopioon. Snellman yritti kätkeä tunteensa äreyteensä, eikä tilannetta parantanut, että vaimo luuli hänen haluavan eroon perheestään. Vaimo ehti ensin kirjeessään pyytää anteeksi sitä, että hän ei ollut onnistunut rakentamaan kotia, josta mies ei haluaisi ikinä pois. Hän oli ollut heikko, antanut lupauksia mutta rikkonut ne. Nyt Jeanette-vaimo vakuutti, että hän yrittäisi vielä innokkaasti työskennellä perheen hyväksi ja omaksi ilokseen: ”Jumala auttaa minua kun lapsen sydämin rukoilen häneltä apua pyrkimyksissäni.”53

Vaimo oli turhaan huolestunut, koska näistä tuntemuksista tietämättä Snellman kirjoitti lohdullisesti ensimmäisessä kirjeessään: ”Eikä sydämeni kärsi olla pitkään erossa Teistä, rakkauden sanoin, kuten ajatukseni alati palaavat kotiini, ainoaan soppeen maailmassa, missä voin odottaa muuta kuin riitaa ja mikä katkeraa on.” Matka oli alkanut tiistaina 29.6. huonosti. Jalan kipeytymisen ja turpoamisen vuoksi Snellman oli joutunut pysähtymään Juvalle keskiviikkoiltana. Torstaina 1.7. illan suussa Snellman saapui Porvooseen, missä tapasi ensin Porvoon lukion rehtorin Alexander Ferdinand Boreniuksen perheineen.54 Snellmanilla oli läheiset suhteet perheeseen, koska Boreniuksen vaimon eno oli hänen hyvä ystävänsä Fredrik Ehrström.55

Perjantai-iltapäivällä 2.7. Snellman saapui Helsinkiin, missä hän tapasi ensimmäiseksi Nervanderit. Lauantaina 3.7. hän tapasi päivällä Ehrströmit ja matkusti iltapäivällä Puotilan kartanoon tervehtimään Tengströmejä, jotka viettivät siellä kesiään.56 Puotilan tienoo oli ollut tunnettu asuinpaikka viikinkiajoista saakka. Seutua hallitsi vuosisadan vaihteessa rakennettu, vaaleanpunaiseksi maalattu päärakennus jalopuiden katveessa. Väitetään, että kartanon viljamakasiinissa allekirjoitettiin kuuluisa Viaporin antautumissopimus. Kaksi puuseppää Pietarista oli rakentanut kustavilaistyyliseen päärakennukseen lasiverannan, jossa vieraat usein nauttivat punssia. Näiltä ajoilta on peräisin kartanon venäläinen kabinetti venäläisbarokkisine kalusteineen. Helsingin kehityttyä hallinnon ja liike-elämän keskukseksi kartano jäi kesänviettopaikaksi, jossa vieraita kävi tiheästi.57

Snellman aiheutti vierailullaan kiusallisen välikohtauksen äityessään kovin sanoin arvostelemaan vanhalle ihastukselleen ja kosinnan kohteelleen, Tengströmin Sofia-tyttärelle Herman Kellgreniä, jonka kanssa tämä oli juuri mennyt kihloihin. Kellgren kuuli morsiameltaan Snellmanin käyttäytymisestä, ja asia alkoi kaihertaa hänen mieltään.58

 Toisessa kirjeessään vaimolleen Snellman kirjoitti jäähyväisjuhlistaan Kaivohuoneella. Sen suuri sali toimi yleisenä ravintolana, jossa hän 200 ihmisen läsnä ollessa, hyvien ystävien seurassa ja musiikin soidessa joi maljan Jeanetten kunniaksi asessori Rabben ehdotuksesta. Snellman oli ehtinyt tehdä myös vaateostoksia: hän lähetti vaimolleen kauniin kankaan pikku kolttua varten ja toisen kankaan ja kengät Callea varten.59 Kirje jäi ajateltua lyhyemmäksi, koska vierailijoita virtasi hänen luonaan jatkuvasti. Kuitenkin hän muisti kehottaa vaimoaan ottamaan matkalle mukaan sinisen takin, joka suojaisi häntä ja tytärtä kylmältä ja sateelta. Snellman tarkoitti matkalla kutsua apteekkari Kellgrenin omistamalle Viannon sahalle Maaningalle. Jeanette oli maininnut tästä, kun hän kirjoitti puolisolleen ikävöivän kirjeen, johon oli painettu Hanna-tyttären suudelma ja liitetty väliin prässätty ja kuivattu kukkanen, ’förgät mig ej’ eli lemmikki.60

Muutaman päivän päästä ikävä oli syventynyt, ja hän yritti runsaiden arkikuulumisten lomassa kirjoittaa tunteistaan. Vaimo pahoitteli, että monet hänen ilmauksensa olivat ehkä virheellisiä, mutta toivoi miehen katsovan niitä läpi sormien kuten paljon muitakin asioita. Hän vaati miestään lupaamaan, että tämä kotiin palattuaan viettäisi ”tunnin päivässä vaimonsa kanssa”. Hän lupasi olla kiltti ja lukea ahkerasti.61

Snellman jatkoi matkaa lemmikki povellaan Helsingistä maanantaiaamuna 5. heinäkuuta höyrylaiva Furst Menšikovilla Tallinnaan. Merenkäynti oli niin kovaa, että hän joutui välillä makaamaan sängyssä meritautia potien. Tallinnassa he odottelivat aluksi kaksi päivää höyrylaiva Finlandia päästäkseen jatkamaan matkaa Riikaan, mutta myrskyn takia odotteluun meni kolmaskin päivä. Perille he pääsivät tähän monipuoliseen kulttuurikaupunkiin perjantaina 9. heinäkuuta klo 11.00.62

Sekä Tallinna että Riika oli perustettu 1200-luvun alkupuolella, ja ne molemmat edustivat hienosti vanhaa eurooppalaista kaupunkikulttuuria. Snellman tutustui kansallisuudeltaan mielenkiintoiseen alueeseen. Viro oli viikinkiajoista asti ollut läheisissä tekemisissä Pohjoismaiden kanssa. Saksalaiset olivat yrittäneet laajentaa vaikutusvaltaansa alueella, ja sen estämiseksi virolaiset olivat hakeneet turvaa vuoroin venäläisiltä, liiviläisiltä ja tanskalaisilta. Ruotsalaiset valloittivat alueen 1500-luvun puolivälin jälkeen ja menettivät sen vasta 1721 Uudenkaupungin rauhassa venäläisille.63  Venäjän hallinto rajoitti systemaattisesti Viron oikeuksia ajaen talonpojat ahtaalle.

Latvia oli kuulunut Viroa pidempään saksalaiseen vaikutuspiirin. Lyypekkiläiset olivat nousseet maihin 1100-luvulla ja heidän perässään lähetyssaarnaajat.64 Osa alueesta kuului Kuurinmaahan, jota 1561–1617 hallitsi Puolan herttua.65

Riiasta matka jatkui seuraavana päivänä Kuurinmaan pääkaupunkiin Mitauhun, jossa kuurinmaalaiset herttuat olivat asuneet 1596–1795. Tänne Snellman ja Längman saapuivat lauantaina 10.7. Seuraava etappi oli vilkas satama- ja kauppakaupunki Libau 1200-luvulta. Matka oli vain 18 peninkulmaa, mutta huteralla kuomu-ajurilla kahdeksi päiväksi venähtänyt matka oli koettelemus, kun perillä oltiin vihdoin 13.7.

Alkumatkan aikana paljon mietiskellyt Snellman kirjoitti vaimolleen tunteikkaan tilityksen hyläten aikakauden asiallisen kirjemuodon ja valjastamalla käyttöönsä ajalle tyypilliset rakkauskirjeiden huudahdukset, tunnustukset ja tunteen kuvaukset.66 Kirjeessään Snellman pyysi anteeksi vaimoltaan sitä, että oli vaatinut häneltä kärsimättömästi todisteita muiden onnen edistämisestä. Snellman kirjoitti: ”Sinulle kai voin sanoa, että olen elämässäni pyrkinyt elämään muiden hyväksi ja silloinkin, kun turhamaisuudesta tai oman onnen tavoittelusta olen liian usein poikennut tieltä, olen huomannut virheeni ja velvollisuuteni ja palannut tielle, joka on oikea.” Tämän jälkeen Snellman paljasti ristiriitojen syyn: ”Kun minä, kuten näissä tapauksissa oikeuden mukaan käy, jään kerran vaille muiden tunnustusta, toivoisin sitä sentään omalta Puolisoltani; ja kun mieleni katkeroituu yleisistä onnettomuuksista, olisi ihanaa saada kiittää Jumalaa rauhaisasta kodin suojasta.” Nuori ja kokematon vaimo ei ollut osoittanut riittävää huomaavaisuutta paljon vastuksia kokeneelle miehelleen. Snellman toivoi vastuun kehittyvän vaimossaan hyvästä tahdosta eikä välinpitämättömästi. Kirjeen lopuksi Snellman vakuutti, että hänen rakkautensa puolisoon oli vakaa ja muuttumaton ja oli täyttänyt hänen sielunsa niinäkin hetkinä, jolloin vaimo oli sitä vähiten aavistanut.

Vaimolleen Snellman paljasti ärtymyksensä syvän ytimen.67 Hän koki olevansa hyvin yksinäinen siinä, minkä hyväksi hän oli tehnyt työtä koko elämänsä. Hänellä ei ollut elämässään muuta ohjenuoraa kuin tehdä omassa piirissään työtä oman kansansa ja oman maansa hyväksi. Snellman kirjoitti: ”Kun nyt en voi tehdä tätä varmassa toivossa hyvästä menestyksestä, kun näen useimpien hylkäävän asian, jota olen palvellut, niin vaaditaan sielun nöyryyttä, jota minun on niin vaikea tavoittaa.” Snellmanin mielestä oli raskasta työskennellä saamatta nähdä, mitä hedelmää se oli tuottava. Vasta nyt hän pystyi kertomaan vaimolleen, että Helsingissä oli tapahtunut lopullinen välirikko Nervanderin kanssa. Riidoissa ystävästä eroaminen tuntui Snellmanista pahalta, vaikka hän oli koettanut varautua siihen henkisesti pitkän aikaa.

Snellman kirjoitti: ”Minun täytyy olla viholliskannalla niin moniin ihmisiin, jopa halveksia monia, joita mielelläni tahtoisin kunnioittaa, mutta jotka omanvoitonpyynnöstä ja rohkeuden puutteesta jättävät isänmaan edut sikseen. Ja mikä pahinta. Ihminen ei tunne Kaitselmuksen teitä. Monet kansat ovat kadonneet maan päältä. Ei ole mitään takeita siitä, ettei meidän vähäpätöisenkansamme osalle tulisi sama kohtalo. Mutta ihmisellä ei olekaan mitään muuta ohjetta teoilleen kuin työskennellä etupäässä siinä piirissä, mihin on joutunut, oman kansansa ja oman maansa hyväksi.”

Snellman halusi selittää vaimolleen, miltä tuntui uhrata vähäiset voimansa isänmaalle ja saada siitä niskoilleen vain syytöksiä, että on sille tuhoksi. Tässä ahdistuksessa Snellman oli huomannut, että hän oli luottanut liian vähän vaimoonsa, pitänyt häntä liian lapsena purkaakseen sisimpiä tuntemuksiaan. Lopuksi hän vakuutti vaimolleen, että hänen toiminnassaan ei ollut kysymys mistään laittomasta. Hän kunnioitti lakia ja yhteiskuntajärjestystä mutta pyrki kykynsä mukaan kannustamaan maanmiehiään osallistumaan lämpimämmin siihen, mikä elämässä oli jaloa ja ylevää.  Snellmanin mukaan tämä voi tapahtua vain, kun ihminen rakastaa kiihkeästi isänmaataan ja työskentelee sen edun puolesta.

Vaimo oli tällä välin ehtinyt matkustaa Iisalmen kirkkoherran pappilaan Robert Valentin af Frosterusten perheen luokse. Hän sai saman huoneen kuin missä hänen sisarensa Iida Emilia ja Katarina Olivia olivat asuneet edellisenä kesänä.68 Perille saavuttuaan Jeanette kertoo saaneensa lämpimän vastaanoton: ”En varmaan koskaan unohda sitä ääretöntä hyvyyttä ja ystävyyttä, jota sekä Täti ja setä Frosterus minulle osoittivat ja meille kaikille, luulen että maailmassa ei ole parempaa ihmistä kuin Täti, ketään josta voisi pitää enemmän, hän pitää Sinusta niin kovasti ja ottaa usein puheeksi Sinut – – Täti ylistää minun onneani.” Saman kirjeen lopussa hän kiitti puolisoaan, joka tuomitsi hänen heikkoutensa niin armeliaasti. Liikuttunein ja vilpittömin sydämin Jeanette lupasi yrittää tulla sellaiseksi kuin aviomies toivoi.69

Tätä kirjettä Snellman ei ollut vielä saanut, kun hän oli jatkanut matkaa Libausta Memeliin, jossa Venäjän valtakunnan provinssit, Viro, Liivinmaa ja Kuurinmaa, jäivät taakse ja alkoi Itä-Preussi. Täällä Längman viihtyi parrujen ja lautojen parissa pidempään, ja Snellman sai tilaisuuden matkustella höyrylaivalla pitkin kapeaa lahtea, jota kutsuttiin nimellä ”Kurisch Haff”. Lautalla hän ystävystyi pietarilaisen valtioneuvoksen 6-vuotiaan tyttären kanssa. Snellman saapui Königsbergiin maanantaina 19.7. Tilsitin kautta matkustanut Längman tuli perille kaksi päivää myöhemmin.70

Vuonna 1544 perustetun Königsbergin yliopiston kirjastossa Snellman tapasi pari oppinutta, joilta hän omien sanojensa mukaan sai tietää sellaista, josta saattoi olla hyötyä Suomelle. Vaikka Snellman ei maininnut nimiä, hän oli todennäköisesti kohdannut vanhan tuttunsa, filosofian professori Rosenkrantzin. Tämä oli kolme kuukautta aikaisemmin keskustellut Herman Kellgrenin kanssa Snellmanin Persoonallisuuden idea -teoksesta. Kellgren puolestaan oli selostanut keskustelun seikkaperäisesti Tengströmille. Rosenkrantz oli ihmetellyt, että teoksen esipuheessa kerrottiin Hegelin olevan suosittu Suomessa, vaikka hän arvasi venäläisen hallinnon asenteen. Hän ei arvostanut kovin korkealle teosta, joka ei tarjonnut mitään uutta, vaikka todistikin Snellmanin terävästä päästä ja erinomaisesta saksan kielen taidoista. Hän ennusti, että kirja unohdettaisiin nopeasti. Kellgren oli kuvaillut Snellmanin persoonallisuutta, ja Rosenkrantz oli ihaillut sen energisyyttä ja voimaa. Tengström puolusti Snellmania eikä hyväksynyt Rosenkranzin kritiikkiä, koska filosofia harvoin pystyi tarjoamaan uutta. Teos oli lajissaan mestarityö, ja jos se unohdettaisiin, se ei olisi Snellmanin vika.71

Snellman vaelsi nyt Itä-Preussissa, joka oli vanhastaan ruotsalaisten hallinnoimaa aluetta. Alun perin se oli kuulunut Saksalle mutta 1400-luvulta saakka se oli ollut Puolan lääni. Vuodesta 1629 siellä oli hallinnut ruotsalainen kenraalikuvernööri, mutta 1657 tämä vaaliruhtinaskunta tunnustettiin suvereeniksi maaksi joka antoi nimensä Preussille. 72 Torstaina 22.7. matkatessaan Königsbergin satamaan Pillauhun Längman ja Snellman tutustuivat Bludaun kruununmetsään paikallisen ylimetsänvartijan opastuksella. Sitten he matkustivat höyrylaivalla avomeren yli Danzigiin, Länsi-Preussiin. Sunnuntaina 25.7. matkalaiset jatkoivat 30 peninkulmaa postivaunuilla Pommerin pääkaupunkiin Stettiniin. Snellman kehui vaimolleen, että vaununpehmusteet ja selkänojat olivat kuin vierassohvat heidän kotonaan, vaikka tottumaton kyllä ruhjoutui 30 tunnin istumisesta ja tärisemisestä.73

Ajan säästämiseksi Snellman jatkoi matkaa rautateitse Stettinistä Brandenburgin metsien halki Berliiniin. Innostuneena hän maalaili vaimolleen rautatien etuja ja hahmotti käytännössä liikennepolitiikan tulevaisuuden suuntaviivoja Suomessa. Junan vauhti oli melkoinen, höyryveturi veti kymmentä suurta vaunua, joissa kussakin oli tilat 30 hengelle ja matkatavaroille. Pariisin ja Lontoon kierrokseen tarvittiin hevosia vain 12 peninkulman matkalle. Laskelmiensa mukaan Snellman olisi rakkaidensa luona nopeasti, jos Kuopioon johtaisi rautatie. Nopeasti vaihtelevat maisemat miellyttivät häntä. Danzigista eteenpäin pelloilla kasvoi vehnää, ruista, ohraa, kauraa, tattaria, hernettä, perunaa, virnaa, apilaa ja pellavaa. Metsissä kasvoi tammea, pyökkiä ja saarnia. Kaikkia teitä reunustivat lehtikujat. Puutarhoissa oli runsaasti hedelmäpuita, ja ne pursuivat vihanneksia ja hohtavia kukkia. Rakennukset olivat rapattuja, kalkittuja ja tiilikattoisia. Rautatieasemat oli koristeltu kukkaistutuksin. Jotta nämä hyvät uutiset leviäisivät tehokkaasti kotimaahan, Snellman kehotti vaimoaan: ”Lue nyt tarkasti ja tutki karttaa ahkerasti, niin et tee erehdyksiä, kun rikkiviisaasti kerrot kaikesta vanhoille Herroille.”74

Noin 45 kilometriä ennen Berliiniä Snellman ja Längman nousivat keskiviikkona 28.7. junasta Neustadt Ebenwaldissa, missä sijaitsi vuonna 1821 perustettu metsäinstituutti.75 Täällä he vaelsivat metsien halki ylimetsäneuvos ja professori Friedrich Wilhelm Leopold Pfeilin opastuksella väsyksiin saakka. Vaimolleen Snellman kertoi, kuinka paljon he oppivat sellaista, mistä voi olla Suomelle hyötyä. Snellman totesi vaimolleen, että maan yleisen hyvinvoinnin edistäminen oli aina tärkeää, koska tämä antoi ihmisille aikaa ja mahdollisuuksia hengenviljelyyn ja poisti myös monia houkutuksia pahaan. Siksi Snellmanin mielestä Längmanilta oli hyvä ja oikea teko, että hän pyrki todellisin uhrauksin käynnistämään Suomessa kunnon metsänhoidon ja tekemään siten metsistä maan hyvinvoinnin lähteen. Tähän mennessä hankittu asiantuntemus lupasi hyvää. Se oli ollut ikävää puurtamista, mutta he olivat tehneet sen hyödyllisen ja hyvän päämäärän hyväksi.  Saavuttuaan Berliiniin maanantaina 2.8. Snellman pettyi, kun vaimolta ei ollutkaan kirjettä hotellissa – konduktöörit eivät kuulemma uskaltaneet kuljettaa kirjeitä mukanaan junissa! Kirjeet pyydettiin toimittamaan Dresdeniin.76

Matkaseurakin saattoi koetella, koska Kuopiossa monet ihmettelivät, miten Snellman kesti olla joka päivä tekemisessä Längmanin kanssa. Vaimo luotti kuitenkin siihen, että mies oli etukäteen luvannut olla hermostumatta.77

Preussin pääkaupungissa Berliinissä Snellman kirjoitti vaimolleen seikkaperäisesti kaupungin historiasta, mutta loi ennen kaikkea poliittisen katsauksen: kuninkaaseen ei oltu tyytyväisiä.78

 Preussissa haviteltiin uskonnonvapautta, oppimisvapautta, painovapautta ja perustuslakia, mutta kuningas ei vaatimuksiin suostunut. Hän oli luvannut kutsua säädyt koolle, mutta myönsi niille vain oikeuden antaa hyviä neuvoja. Berliinissä matkalaiset asuivat Längmanin toivomuksesta isossa ensi luokan hotellissa. Snellmanin mukaan siellä olisi asunut mukavasti jo eteisessä tai kauniissa porraskäytävissä, joissa oli suuria öljyvärimaalauksia. Ympärillä vilisi kantajia, palvelijoita, renkejä, piikoja ja tarjoilijoita. Ruokasali oli isompi kuin koulun voimistelusali, ja päivällisellä oli tarjolla 12–15 ruokalajia. Tarjoilijat päivystivät tuolin takana. Sängyissä oli joustinpatjat alla ja jouhipatjat päällä ja vuodemattona oravannahka. Viikko hotellissa maksoi 40 ruplaa ja juomarahat 7 ruplaa.

Neljänä iltana Snellman kävi teatterissa tai oopperassa. Listalla oli Shakespearen Venetsian kauppias, von Weberin Taika-ampuja, Donizettin Rykmentin morsian ja J. Nestroyn kirjoittama merkityksetön kappale. Eräänä iltana Snellman tapasi professori Michelet’n. Hän ei myöskään malttanut olla käymättä toista kertaa Gropiuksen niin sanotussa Diodraamassa, jossa maalaukseen loihdittiin valojen ja liikuteltavien kankaiden avulla erilaisia tunnelmia.

Berliinissä Snellman ystävystyi kaupungissa huonosti viihtyneen suomalaisen insinööriluutnantti August Fredrik Soldanin kanssa, joka sittemmin tunnettiin Suomen Rahapajan perustajana. Hän oli opiskellut Snellmanin matkakirjaa ja saanut paikan päällä todistaa siinä esitetyt havainnot berliiniläisten teennäisestä sosiaalisuudesta oikeiksi: ”Se on jonkinlaista naamiohuvia, jota ihmiset näyttelevät täällä suurella kohteliaisuudellaan; mutta naamiohuvit eivät ole koskaan menestyneet Pohjolassa, me emme ymmärrä semmoista.” Perimmäinen syy Soldanin alakuloisuuteen oli alkava sai-raus sekä ensikertalaisen yksinäisyys maailmalla, kun turvattomuus ja masennus helposti valtasivat mielen. Hän kuitenkin piristyi Snellmanin seurassa heidän mittaillessaan yhdessä koko yön Berliinin katuja. Tarmokkaana tahdon miehenä Snellman onnistui rohkaisemaan kaikkiin suuntiin hajaantuvaa haaveilijaa ja kokeilijaa keskittymään olennaiseen. Soldanin päiväkirjamerkintöjen mukaan Snellman oli vain sanonut: ”Suuntaa työsi johonkin erityiseen, johonkin perinpohjaiseen.– – Ponnista kiusallakin – ja niin unohdat itsesi. Älä ajattele voimasi heikkoutta. Emme me kaikki ole yleisneroja.” Soldan tunsi itsensä niin rohkaistuneeksi Snellmanin ansiosta, että halkaisi housunsa hypättyään roikkumaan ohiajavien vaunujen taakse!79

Kohtaaminen antoi myös uutta sytykettä Soldanissa juuri virinneelle hegeliläisyydelle. Myöhemmin Soldan kirjoitti myös runsaasti mietteitä Suomen ja sen kansan tulevaisuudesta Snellmanin hengessä. Berliinin kaduilla Snellmanilla ja Soldanilla oli muitakin keskustelunaiheita kuin isänmaa ja sen tulevaisuus. Soldan kehitti näistä aineksista omintakeisen filosofisen järjestelmän, jonka hänen vävynsä Juhani Aho on toimittanut jälkimaailmalle. Koko elämänsä ajan hänellä oli syvänä henkisenä tarpeena päästä täyteen selvyyteen uskonnollisessa ja siveellisessä maailmankatsomuksessaan. Uskonnollisissa kysymyksissä hän ei voinut tyytyä perinteisiin opinkappaleisiin. Vuosina 1847–1848 hän alkoi kirjallisesti kehitellä mielipiteitään näistä asioista. Seurasi 15 vuotta hegeliläistä harhailua hänen omien sanojensa mukaan. Vasta vuonna 1867 tutustuminen Herbartin filosofiaan selvitti ongelmat. Hän alkoi ahkerasti kirjoittaa maailmankatsomuksensa perusteista, mutta teos ei tullut koskaan valmiiksi. Vuonna 1877 hän puolusti kirjoituksessaan Herbartin filosofiaa Reinin hyökkäyksiä vastaan.80

Käännekohtaa Soldanin filosofisessa kehityksessä merkitsi perehtyminen Snellmanin hyvin tuntemaan Straussin teokseen Jeesuksen elämä. Soldan tutki teosta perinpohjaisesti 80 vuorokauden matkallaan Amerikkaan kesällä 1847 ja kirjoitti syyskuun 2. päivänä, matkan lähestyessä loppuaan: ”Kun me sanomme ’Jumala on henki’, niin voimme puhua tästä hengestä ja nimittää sitä Jumalan hengeksi. Tämä Jumalan henki ei ole kuitenkaan mitään muuta kuin Jumalan henki itse. Mutta tämä Jumalan henki, jos se kerran on henki, on myöskin sama kuin ihmishenki; sillä henki on vaan yksi, sillä tavalla, tarkoitamme, että Jumalan henki ja ihmishenki ovat sama asia.”81 Tämäntyylinen spekulointi on tuttua Snellmanin Persoonallisuuden idea -teoksesta, joka oli myös kannanotto Strauss-keskusteluun. Soldanin ajatukset viittaavat perinpohjaisiin keskusteluihin Snellmanin kanssa Berliinissä ja ovat jälleen selkeä osoitus siitä, miten pinnassa uskonnolliset asiat olivat jatkuvasti myös Snellmanilla.

34 Kirje Johan Jacob Tengströmille 12.4.1847. KT 10, 46. Ks. tarkemmin Ari Uino, Suomen aikakausilehdistön historia. Suomen lehdistön historia.

35 Kirje Johan Jacob Tengströmille 31.5.1847. KT 10, 97.

36 Kirje Robert Tengströmille ja Herman Kellgrenille. KT 10, 99.

37 Kirje Karl Gustaf Ehrströmille 3.1.1847. KT 10, 17–19. Hän toimi Snellmanin neuvojen mukaan antautuneena lakimiehen uralle. Hänestä tuli senaattori, Suomen asiain komitean jäsen, prokuraattori ja valtiopäivämies aivan kuten Snellman hänen tulevaisuuttaan oli maalaillut.

38 Kirje Johan Jacob Tengströmille 12.4.1847. KT 10, 46.

39 Kirje Johan Jacob Tengströmille 12.4.1847. KT 10, 46.

40 J. Grot P. Plentjanoville 17.5.1847. Ks. Groundström, 229.

41 Sirpa Ollikainen & Irma Peiponen & Heli Solmu. Varkauden historiikki. Varkaus 1979. Pohjois-Savon maakuntakokoelma.

42 Ks. Asko Salokorpi, Suomen rautaruukit. Keuruu 1999.

43 K. I. Karttunen, Saimaan vesistön höyrylaivaliikenteen 100-vuotishistoria. Helsinki 1945, 115.

44 Olof Mustelin, Nils Ludvig Arppe. Karjalan teollisuuden perustaja. Porvoo 1973, 131.

45 Kai Snellman, ”Snellmanin isä” Merikapteeni Christian Henrik Snellman (1777–1855).

46 K. W. Hoppu, Suomen kauppalaivasto ja laivanvarustus. Oma Maa V. Porvoo 1928, 361–368.

47 Yrjö Kaukiainen, Merenkulku. Suomen taloushistoria I. Helsinki 1980, 459–461. Vrt. Arne Engström, Åbo Sjöfarts historia. Segelsjöfarten 1827-1856 II: 1. Åbo 1930, 109.

48 Gabriel Niklander, Kauppa ja meriliikenne. Suomen kulttuurihistoria. Helsinki 1935, 153.

49 Pehr Schybergson, Ulkomaankaupan kehitys. Suomen taloushistoria I. Helsinki 1980, 454. Ks. kuvio 12.

50 Jorma Pohjanpalo, Suomen kauppamerenkulku ja erityisesti linjaliikenteen osuus siinä. Porvoo 1949, 42–45.

51 Timo Haavisto, Tokeroteitä ja moottoriväyliä. Tiet ja vesiliikenne Vaasan läänissä 1808–1882. Teoksessa Pohjanmaan kautta. Tie ja vesiliikenne Pohjanmaalla keskiajalta 1990-luvulle. Tiemuseon julkaisuja 15. Jyväskylä 1997, 274.

52 Raimo Savolainen, Keskusvirastolinnakkeista virastoarmeijaksi. Senaatin ja valtioneuvoston alainen keskushallinto Suomessa 1809–1995. Hallintohistoriallisia tutkimuksia 23. Helsinki 1996, 57.

53 Kirje Johanna Lovisa ”Jeanette” Snellmanilta 1.7.1847. KT 10, 165–166.

54 Kirje Jeanette Snellmanille 3.7.1847. KT 10, 166–167. ks. Barbro Kindtstedtin kommentaari, SA V:270.

55 Ks. Bergholm I, 174–175 ja 386–387.

56 Kirje Jeanette Snellmanille 3.7.1847. KT 10, 166–167.  

57 Puotilan kartano. Ks. lisätietoja: www.hyl.edu.hel.fi/sivut/rostela/historia. Ks. myös Bo Lönnqvist, Vanhoja kartanoita Helsingin seudulla. 1995, 78–81.Ks. myös ”Puotilan kartano aiotaan suojella asemakaavalla. Alue suunniteltiin metron rakentamisen yhteydessä.” Helsingin Sanomat 4.8.1999.

58 Kirje Jeanette Snellmanille 3.7.1847. KT 10, 166–167. 

59 Kirje Jeanette Snellmanille 4.7.1847. KT 10, 169.

60 Kirje Jeanette Snellmanilta 3.7.1847. KT 10, 168. Ks. Barbro Kindstedtin kommentaari, SA V: 269.

61 Kirje Jeanette Snellmanilta 8.7.1847. KT 10, 169–170.

62 Kirje Jeanette Snellmanille 13.7. 1847. KT 10, 171–174. Ks. Rainer Knapaksen kommentaari, SA V: 272.

63 Ks. Nordisk Familjebok. Malmö 1951–1955.

64 Ks. Nordisk Familjebok.

65 Nordisk Familjebok. Ks. tarkemmin E. Seraphim, Geschichte Liv-, Est und Kurlands. (1895–1896:H 568.IV. 28) sekä B. Von Wilpert ”Geschichte der Herzogtums Kurland” (1917) tai F. Mager, Kurland (1920)

66 Kirje Jeanette Snellmanille 13.7. 1847. KT 10, 171–174. Ks. Rainer Knapaksen kommentaari, SA V:272.

67 Kirje Jeanette Snellmanille 13.7.1847. KT 10, 174–175. Hakasuluilla merkitty kohta puuttuu Samlade arbetenin alkukielisestä laitoksesta (SA V:272, 695).

68 Kirje Jeanette Snellmanilta 15.7. 1847. KT 10, 177.

69 Kirje Jeanette Snellmanilta 22. ja 27.7.1847. KT 10, 178–181.

70 Kirje Jeanette Snellmanille 27.7. 1847. KT 10, 181–183.

71 Herman Kellgren J. J. Tengströmille 20.4.1847 ja Johan Jacob Tengström Herman Kellgrenille 10.5.1847. Ref. Gunnar Castrén, Herman Kellgren. Ett bidrag till 1840- och 1850-talens kulturhistoria. Skrifter av Svenska Litteratursällskapet CCCIII. Helsingfors 1945, 186–187.

72 Nordisk Familjebok. Ks. F. Mieleert, Ostpreussen (1926)

73 Kirje Jeanette Snellmanille 27.7. 1847. KT 10, 181–183. Ks. P. Simson, Geschichte der Stadt Danzig (1913–1918): H 1175.VI.5 sekä M. Wehrmann,  Geschichte von Pommern (1919–1921).

74 Kirje Jeanette Snellmanille 27.7. 1847. KT 10, 183–184. Ks. Euroopan liikennepolitiikasta tarkemmin Otto Blum, Der Weltverkehr und seine Technik im 20. Jahrhundert I–II. Berlin 1921 sekä Nicholas Faith, The World the Railways made. London 1990.

75 Ks. Branderburg agrar@umwelt (www.branderburg.de/land/mlur sekä Geschichte der Stadt Eberswald (www.infotheken.net/eberswg3.htm)

76 Kirje Jeanette Snellmanille 27.7. 1847. KT 10, 184.

77 Kirje Jeanette Snellmanille 1.8.1847. KT 10, 186.

78 Kirje Jeanette Snellmanille 16.8. 1847. KT 10, 197–201. Ks. teatterikappaleista Rainer Knapaksen kommentaari, SA VI:85.

79 Juhani Aho, Aatteiden mies. Piirteitä August Fredrik Soldanin elämästä. Porvoo 1901, 74–76. Ks. Soldanin päiväkirja.

80 Raimo Savolainen, August Fredrik Soldan. Suomen kansallisbiografia.

81 Aho 1901, 164–188.