Snellman oli saapunut Helsinkiin vähän ennen yliopiston avajaisia. Turun palon jälkeisen syksyn hän oli viettänyt Degerbyssä. Alkuvuodesta 1828 hän hakeutui toimeentulon takia kotiopettajaksi Kirkkonummelle, Gillobackan tilalle, jossa hän opetti asessori Gustaf Fredrik Sjöstedtin kolmea poikaa. Yhden pojan muistelusten mukaan Snellman oli ankara, kenties hiukan liian kiivas, mutta taitava opettaja.

Suurimman osan vuodesta 1828 Snellman vietti Vihdin Haittisissa. Muutaman kuukauden hän opiskeli Helsingissä ja suoritti stipenditutkinnon. Tänä aikana hän asui Runebergin kanssa pienessä porstuakamarissa Iso Roobertinkatu 17:ssa, joka oli siihen aikaan aivan laitakaupunkia hienosta nimestään huolimatta. Katu oli saanut nimensä vaikutusvaltaisen Rehbinderin mukaan vielä tämän eläessä. Alueen muutkin kadunnimet – kuten Albertin-, Erikin- ja Fredrikinkatu – olivat suuressa ristiriidassa asutuksen kanssa.

Tällä Punavuoren seudulla ei ollut tietoakaan vahvistetusta asemakaavasta tai järjestelmällisestä kaupunkirakentamisesta. Karttaan oli suurimmaksi osaksi piirretty pelkkiä kallioita. Satunnaiset kulkijat eksyivät puolivahingossa vaikeakulkuiseen maastoon, jossa oli edettävä polkuja pitkin. Kalastajat ja muut vähävaraiset olivat rakentaneet alueelle pieniä turve- ja pärekattoisia mökkejään kalliorotkojen lomiin ilman kaupungin lupaa 1810-luvulta alkaen.

Vuonna 1819 Punavuoresta tuli hallinnollisesti osa kaupunkia, kun alueen epävirallisten asukkaiden tontit ensimmäisen kerran mitattiin ja kartoitettiin. Vuonna 1829 alue paalutettiin tonteiksi ja asukkaiden vuokraoikeus ja vuokrasummat vahvistettiin. Kalastajista tuli näiden kaukaisten kallioiden kantaväestöä. Vuoden 1832 vuokrasopimuksen mukaan joukossa oli myös rahdinsoutajia ja kalanostajia.18 Tähän joukkoon kuului myös opiskelijoita, joilla ei ollut varaa asua lähempänä keskustaa.

Snellmanin oman kuvauksen mukaan hän jakoi Runebergin kanssa pienen yhteisen kamarin, mutta he saattoivat usein käyttää myös uuden toverinsa Fredrik Cygnaeuksen huonetta, jossa tämä harvoin oleskeli. Kamarin ainoa huonekalu valtavien kirjapinojen keskellä oli sänky, jossa ystävykset nukkuivat vuorotellen. He joivat kursailematta Cygnaeuksen tilaaman maidon ja ostivat vehnäkorppuja. Puhtaita paitoja he kaivoivat itselleen Cygnaeuk-sen matkalaukusta, jonka rikas pietarilainen piispatar oli lähettänyt pojalleen. Kun äiti sai laukun takaisin, osa hienoista paidoista oli kadonnut ja tilalla oli repaleisia erisuuruisia ja -laatuisia paitoja.

Yhdessä eläminen oli niin tiivistä, että Snellmanin jälkeenjääneiden papereiden joukkoon on jäänyt monta Runebergin runoluonnosta. Erään stipendivaltakirjan kääntöpuolelle Runeberg oli sommitellut Idyllejään ja epigrammejaan. Yhden kirjekuoren taakse oli kirjoitettu Färd från Åbo ja toisen Till den ålderstigne. Samoin papereista löytyy alku kokoelmaan Svartsjukans nätter. Luonnokset eroavat vain vähän painetuista versioista, mutta arvokkaita ne ovat siinä mielessä, että Runeberg itse mainitsee hävittäneensä käsikirjoitukset.

Näiltä ajoilta on versonut Runebergin ja Snellmanin elämän pituinen ystävyys, vaikka Runeberg on todennutkin: ”Kyllähän me olemme maanneet saman peitteen alla mutta kyllä me olemme potkineetkin.” He olivat kuin kaksi kukkoa, yhdessä tappelemassa mutta erillään kiekumassa heti toisen perään.19

Naismaailmassa juuri 21 vuotta täyttänyt Snellman koetti saavuttaa ahkerasti menestystä toimiessaan eri paikoissa kotiopettajana ja seurustellessaan paikkakunnan nuorison kanssa. Joulun 1828 Snellman vietti Vihdin Haittisissa, mutta palasi keväällä opetettaviensa kanssa Helsinkiin. He asuivat Schönbergin taitekattoisessa talossa Hämeenkadulla eli nykyisellä Snellmaninkadulla. Katu kulki kaaressa torilta Pitkänsillan juureen. Koko kevään hän oli säännöllisesti tekemisissä sekä Runebergin ja Nervanderin että uusien ystäviensä A. G. Borgin ja F. G. Hedbergin kanssa. Joukkoon oli liittynyt myös Henrik Heikel.

Rakkausasioissa nuori Snellman koki vakavimman takaiskunsa vuoden 1829 alussa. Kotonaan Alahärmässä hän oli jo 1820-luvun alussa rakastunut äitipuolensa kauniiseen ja älykkääseen sisareen Anna Ahlaan, joka oli tullut vierailemaan sisarensa perheen luokse. Vierailun aikana syntyi romanssi ja kihlaus, mutta asiasta ilmoitettiin vain lähimmille omaisille. Kun morsian asui kuitenkin kaukana Rautalammilla vaikeiden matkojen päässä, kilpakosijat, paikallisen rovastin pojat, onnistuivat katkaisemaan rakastavaisten yhteydenpidon varastamalla kirjeet ja levittämällä perättömiä huhuja kihlauksen purkautumisesta.

Kun huhut kantautuivat Snellmanin korviin, hän pakeni ihmisten keskeltä metsiin suremaan asiaa. Saadakseen lopullisen varmuuden hän matkusti suorinta tietä Rautalammille. Siellä hän tajusi lopullisesti, että hänen morsiamensa oli vääryydellä erotettu hänestä ja oli menossa naimisiin toisen kanssa. Yhtä järkyttynyt morsian ei katsonut voivansa perua enää toiselle antamaansa aviolupausta. Asiaa ei ollut helppo unohtaa, ja kun toinen vehkeilijä myöhemmin tuli katuvaisena anelemaan anteeksiantoa, Snellman ajoi hänet ulos kuin kulkukoiran.20

Pian seurasi uusia valloitusyrityksiä. Kevään ja kesän 1829 Snellman toimi kotiopettajana Vihdin Haittisissa ja ihastui Veikkolan kartanon 15-vuotiaaseen tyttäreen Cecilia Aurora von Rehauseniin kirjoitellen tälle surumielisiä runoja. Eräs niistä on sattumalta säilynyt:

”Ihmeellisen laulun lumousta

taivas ei mulle tahtonut suoda.

Keräsinpä sentään uskallusta

tunteeni näin Sulle julkituoda.

Mykkä tuskani jo saapuu salaa

sinne, missä pielukselle painat pään, muista nuorukaista jonka sielu palaa,

jolta kaikki kielletään.

Milloinkaan ei kukaan toinen nainen

armas puolisoni olla voi.

Sydämeni, suruun taipuvainen

lemmen autuutta ei soi.”21

Kosinta ei johtanut tulokseen ja traagisinta on, että kaipauksen kohde kuoli naimattomana Tammisaaressa 9.7.1881, melkein samana päivänä kuin yli 30 vuotta leskenä jo elänyt Snellman.22 Muutenkaan Snellmanilla ei tuntunut olevan menestystä naisten kanssa, koska häntä pidettiin väittelyintonsa vuoksi suupalttina ja sietämättömänä. Sanotaan, että edes hänen ulkomuotonsa ei onnistunut saamaan naisia suopeiksi. On arveltu, että hän pakeni murheitaan huilunsoittoon, jota hän mielellään harrasti viulun säestyksellä.23

Snellman poti yksinäisyyttä perhepiirissäkin, koska isä ja sisarukset eivät ymmärtäneet hänen valintojaan. Entistä määrätietoisemmin hän pyrki keskittämään kunnianhimonsa tutkijanuran edistämiseen ja harkitsi papinviran lopullista hylkäämistä. Vielä marraskuussa 1829 Runeberg oli arvaillut, että Snellmanilla oli ”joitain askareita rakkauden teillä” ja että ”hän oli saanut hyvän alun”24. Snellman päätti tämän tuntemattomaksi jääneen ihmissuhteen kuitenkin tylysti, mistä hänen August-veljensä häntä ankarasti moitti kesällä 1830: ”Sinä pyysit hänen sydäntään, hän lahjoitti sen sinulle, sinä heitit sen pois lähtiessäsi tavoittelemaan kunniaa, ja missä hän on nyt.” Veljen mukaan hylätty nainen syytti Snellmania siitä, että oli nyt onneton. Lopuksi veli vielä kysyi, millaista kunniaa isoveli oli nyt voittanut ja mitä hän oli sillä tekevä. Veljen kitkeryys selittyy sillä, että Snellman oli kehottanut tätä luopumaan omasta rakastetustaan Sophie Herlinistä, vaikka veljen mukaan se ei ollut ystävän teko ja vaatimus oli kohtuuton. Snellman sai samalla kuulla, että nyt muukin perhe tiesi Anna Ahlan avioitumisesta.25

Snellmania alkoi ahdistaa myös se, että hänen läheiset ystävänsä hohtivat samoihin aikoihin perheonnea. Vaikka Cygnaeuksen mukaan Nervander, Runeberg ja Snellman olivat ”jakaneet samaa sänkyä sekä ottaneet ravintonsa samalta pöydältä”, romanssit eivät sujuneet aivan samaan tahtiin. Runeberg oli mennyt ennen joulua 1828 salakihloihin Fredrika Tengströmin kanssa. Iloa ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä Runebergin isä kuoli seuraavana päivänä ja vastuu äidin ja sisaren huolenpidosta laskeutui raskaana nuoren sulhasen hartioille. Joulukuun puolivälissä hänet oli todettu epäpäteväksi roomalaisen kirjallisuuden apulaisen virkaan. Lisäksi pääkaupungin raaka ilma kaatoi Runebergin pitkiksi ajoiksi sairasvuoteeseen. Vaikeinta oli varmasti morsiamen sairastelu pitkin kihlausaikaa. Rakkausrunotkaan eivät kuulostaneet aivan tavanomaisilta: ”Näin viivyn vierelläs, sua katsoin hiljan: hipiä taudin raastama, silmä oli sumea sulla, kasvoilla kuolon kalpeus kuin kinos synkeä jo.” Runebergin morsiamen toipumista ei edistänyt Karoliina-sisaren puolison, professori Bergbomin kuolema tammikuussa 1830. Kun tuleva anoppi vielä avoimesti epäili Runebergin kykyä elättää perheensä, lähtökohdat eivät olleet motivoivat. Kaikki nämä asiat Runeberg jakoi luottamuksellisesti Snellmanin kanssa.26

Yhteisenä ihmettelyn aiheena toveripiirissä olivat Nervanderin naissuhteet, joista riitti puhumista. Vuonna 1824 tuolloin 19-vuotias Nervander oli ollut Ruotsissa kotiopettajana Jacob Bonsdorffin luona ja ryhtynyt seurustelemaan tämän 27-vuotiaan kasvattityttären Agatha Öhmanin kanssa. Elokuussa 1825 suhteesta syntynyt tytär aiheutti katastrofaalisen tilanteen. Nervander joutui palaamaan Turkuun jatkamaan opintojaan, mutta heti promootion jälkeen hän palasi Gävleen virallistaakseen suhteensa. Avioliitto solmittiin 26.8.1827, mutta Turun palo sai Nervanderin palaamaan Turkuun. Sieltä huono taloudellinen tilanne pakotti hänet hakeutumaan kotiopettajaksi Tampereelle talousneuvos Gustaf Lundahlin luo. Perheen 16-vuotiaan tyttären Augustan ja Nervanderin välille syntyi suhde. Uudessa rakastetussaan Augustassa Nervander kohtasi elämänsä naisen ja runoutensa muusan. Kotiopettajan avioliitto paljastui Augustalle vasta, kun Nervander pyysi ystäväänsä Runebergiä kertomaan tytölle, että hän oli perheellinen mies. Rakastavaisten tiet erosivat. Augustalle jäivät muistot, Nervanderille runot, niistä yksi neidon tanssiaiskenkään.27

Jälkeenpäin Runeberg kertoo kirjeessään Snellmanille, että Nervanderin ”pieni juttu Augustan kanssa tiedetään ja leviää tiedoksi parhaillaan. – – Tästä tavalliset kielet saavat kalkatusta”.28 Snellman oli yrittänyt ahdistella Nervanderia asiassa kirjeitse, mutta aiheen arkaluontoisuus ei saanut tätä paljastamaan ystävilleen muuta kuin, että oli ”entinen poikamies”. 29

Rakkausasioiden hoitamisen lisäksi ystävysten kirjeenvaihto on täynnä keskinäisen rahanlainaamisen järjestelyä ja taloudellisen ahdingon ehkäisyä jatkuvista kotiopettajapaikoista huolimatta. Snellmania alkoivat painaa myös kotikirjeiden tuomat huonot uutiset. Niistä ensimmäinen oli isoveljen Christian Gerhardin karkaaminen laivalta joskus 1820-luvulla ja nyt tieto hänen kuolemastaan 1830 Etelä-Amerikassa. Lopulliseen alakuloon Snellmanin ajoivat hänen kahden pienen sisarensa kuolemat.

Suru-uutiset kotoa olivat suuri isku senkin tähden, että esimerkiksi August-veli ei tammikuussa 1830 tiennyt, missä Snellman oli oleskellut Turun palon jälkeen ja minne kirjeet oli lähetettävä. Samaa hiljaisuutta valittavat muutkin perheenjäsenet. Tämän pitkän hiljaisuuden katkaisi Snellmania suuresti järkyttänyt uutinen 15-vuotiaan sisaren menehtymisestä keuhkotautiin. Isä kirjoitti huhtikuussa 1830: ”Marie on nyt siirtynyt jonnekin korkeammalle kuin filosofian ylioppilaat olettavat koskaan kuitenkaan varmaan tietoon pääsemättä; me, jotka Härmässä filosofoimme Jumalan ilmoitus kädessämme, tiedämme kuitenkin, että hän on vaihtanut parempaan, me itkemme talonpoikaisen uskon mukaisia ilon kyyneliä ja koskettelemme vielä hellästi hänen kylmiä maallisia jäännöksiään, kun hän nyt lepää salissa ja palelee.”30

Omassa kirjeessään August-veli toivoi, että Snellman jaksaisi ottaa sisaren poismenon Kaitselmuksen johdatuksena paremmin kuin nuorempi veljensä.31 Hän joutui kovasti pettymään siinä, että ”rakas Janne, olisit päässyt syvemmälle tämän maailman tyhjyyden tuntemuksessa”. Veljen järkytykseksi Snellmania ei syvässä surussa lohduttanut yhtään se, että rippikoulun käynyt sisar oli juuri oppinut tuntemaan Jumalan ja että tämän omatunto oli puhdas. Veli moitti Snellmania syntisestä valittamisesta, kun tuli kiittää Jumalaa hänen rukoustensa kuulemisesta.32 Snellmanin miettiessä näitä sanoja Alahärmässä kesällä 1830 kuoli hänen toinenkin sisarensa, vain kolmivuotias Albertina.33

August-veli kirjoittaa koettelemusten ajasta Snellmanille heinäkuussa 1830: ”Meidän on todellakin aina oltava valmiina kohtaamaan suurempia ja suurempia suruja; sinä rakas Janneni, olet kuitenkin kärsinyt jo aikaisemmin niin paljon, etten lainkaan ihmettele sitä, että taakkasi tuntuu sinusta liian raskaalta kantaa.”34 Etsiäkseen lohdutusta henkilökohtaisiin takaiskuihinsa ja selvitäkseen niistä Snellman saattoi mielellään antautua opiskelulle ja tutkimiselle. Näin näyttää käyneenkin, koska August-veli voi huokaista jo lokakuussa 1820: ”Onnittelen sydämestäni siitä, minkä nyt olet jättänyt taaksesi, ja toivotan onnea siihen, mitä on edessä.”35 Tätä ennen isä oli myös lähettänyt kannustavia sanoja: ”Mieltymyksesi filosofian tutkimiseen ilahduttaa minua: on siitä ainakin saman verran hyötyä kuin pumpulista korvissa estämässä kylmää tuulta tuhoamasta niitä kokonaan.”36

Nuoren miehen naishuolet, läheisten menetykset ja alituiset toimeentulohuolet saivat Snellmanin entistä enemmän vetäytymään ja eristäytymään kovaan työhön maailmankuvansa selvittämiseksi. Tätä ankaraan työhön kanavoitunutta alakuloa uuden murroksen kynnyksellä kuvaa hyvin hänen muistiinpanoistaan tavattu runokappale:

”Ei intohimo minkään lajinen

ei vimma totuuteen tai neidon suuteloon

tuo ihmismieleen tyyntä rauhaa. Vain hyödyllinen toimi tuottaa järjestyksen.” 37

Tästä mietelmästä tuli moniksi vuosiksi hänen huoneentaulunsa, jolla hän suojasi sisintään ja jonka siivittämänä hän jaksoi eteenpäin suurienkin pettymysten kourissa.

17  Carl von Bonsdorff, Muutto Turusta Helsinkiin. Teoksessa Helsingin yliopiston alkuajoilta. Porvoo 1928, 22–23. ks. myös Heikel 1940, 391–392.

18  Raimo Savolainen, Slummien Rööperistä Albertuksen Punavuoreen. Teoksessa Albertus 1839–1999. As. Oy Albertus 60 vuotta. Helsinki 2000, 9–10.

19  J. E. Strömborg, Biografiska anteckningar om Johan Ludvig Runeberg. I–III. Helsingfors 1928, 82 ja 126–128. Rein (1981) I, 48–49. ks. myös E. Nervander, Fredrik Cygnaeus. Muotokuva. Elämäkerrallisia piirteitä ja muistiinpanoja. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 117. Helsinki 1907, 72–73.

20  Anna Ahlan sisar Beata Lovisa on muistellut asiaa pojan tyttärelleen Edla Maria Hintikalle (1881–1954), jonka poika Veikko O. Hintikka on kirjoittanut artikkelin: Johan Vilhelm Snellmanin nuoruudenrakkaus. Maaseudun tulevaisuus 8.5.1999. Ks. myös Rein 1981 (I), 39–41. Borenius 1968, 39–41 ja 52–53.

21  Runo Aurora von Rehausenille. KT 1, 60–61.

22  Tor Carpelan, Adelska ättärtaflor III, 869.

23  Rein 1981 (I), 48.

24  Kirje Johan Ludvig Runebergiltä 7.11.1829. KT 1, 43.

25  Kirje Carl August Snellmanilta 25.7 ja 1.8. 1830. KT 1, 52–55.

26  Kirje Johan Ludvig Runebergiltä 21.12.1828. KT 1, 39–40. Viljanen 1944, 195–198.

27  Vähäkangas 1996, 15 ja 25–26. ks. myös Havu 1945, 84–86.

28  Kirje Johan Ludvig Runebergiltä 7.11.1829. KT 1, 43.

29  Kirje Johan Kjemmeriltä 3.6.1828, KT 1, 34–35.

30  Kirje Christian Henrik Snellmanilta 29.4.1830. KT 1, 46–47.

31  Kirje Carl August Snellmanilta 20.5.1830. KT 1, 48–49.

32  Kirje Carl August Snellmanilta 3.6.1830. KT 1, 49–51.

33  Kirje Carl August Snellmanilta 15.7.1830. KT 1, 51–52.

34  Kirje Carl August Snellmanilta 25.7 ja 1.8. 1830. KT 1, 52–55.

35  Kirje Carl August Snellmanilta 28.10.1830. KT 1, 57–58.

36  Kirje Christian Henrik Snellmanilta 29.4.1830. KT 1, 46–47.