Julkisista viroista suljettu Snellman ei jäänyt tyhjän päälle makaamaan. Vaimolleen hän oli varhaisessa vaiheessa väläyttänyt, että kävi heidän suunnitelmissaan kuinka hyvänsä, perheen toimeentulon takasi heidän ystävänsä kauppaneuvos Henrik Borgström. Kauppaneuvoksesta Snellman oli saanut luotettavan suojelijan, joka tarvitsi hänen monipuolista asiantuntemustaan. Heitä yhdisti selvästi sama porvarillisen yrittämisen ja kokeilunhalun tausta, minkä sinetöi lisäksi sukulaisuus. Snellmanin läheinen nuoruudentoveri Johan Kjemmer oli Borgströmin Carolina-vaimon veli. Kjemmerit olivat äitinsä puolelta Kyntzeleitä ja Snellmaneja, ja niin ollen Borgströmin vaimon ja Snellmanin vanhemmat olivat pikkuserkkuja ja isovanhemmat serkkuja keskenään. Snellman oli toiminut aikoinaan kotiopettajana molemmissa perheissä.327

Snellman tapasi Borgströmiä Helsingissä tai satunnaisesti Euroopan-matkoillaan ja usein hänen isänsä lähetti tältä terveisiä. Ei ollut sattumaa, että Borgström tiivisti yhteistyötä Snellmanin kanssa näihin aikoihin. Tämä ei tapahtunut pelkästään sukulaisuuden vuoksi, vaan yhteistoiminnassa kohtasi kaksi dynaamista, pelkäämätöntä ja ennakkoluulotonta kansainvälistä sielua. Kun Borgström ei onnistunut järjestämään Snellmania kauppaopiston johtajaksi eikä merivahinkolaskijaksi, hän piti sitkeästi kiinni käsityksestään, että Snellmanin lahjoja tarvitaan liike-elämän palveluksessa ja tarjosi keväällä 1851 kauppahuoneensa pääkonttorissa konttoristin paikkaa. Näin Snellman pääsi liiketaloudelliseen korkeakouluun todelliseen mestarioppiin osallistumaan toimintaan, jonka aihepiirejä hän oli sujuvasti sanomalehtiartikkeleissaan käsitellyt jo kauan.

Snellman ja Borgström olivat molemmat aatteellisia oman tiensä kulkijoita. Henrik Borg-ström oli loviisalaisen kauppiaan ja raatimiehen poika, joka isänsä kuoltua (1808) muutti Porvooseen palvelemaan sukulaisensa, raatimies Erik Borgströmin liikkeessä. Varattomana hänellä ei ollut mahdollisuutta säännölliseen koulunkäyntiin, mutta hän käytti kaiken vapaa-aikansa kauppatietojen ja yleissivistyksen hankkimiseen. Vuonna 1818 vain 19-vuotiaana hän matkusti Liverpooliin Leightin kauppahuoneen palvelukseen, jossa hän työskenteli kolme vuotta. Tänä aikana hän omaksui englantilaisen liikemiestradition ja herrasmiestavan hoitaa liiketoimia niin julkisesti kuin yksityisesti. Konttoritoverinsa Gibsonin välityksellä hän tutustui musiikkipiireihin ja jatkoi itsekin viulutuntejaan. Englannin-matkallaan hän ihastui myös puutarhanhoitoon. Vuonna 1822 hän palasi Helsinkiin, sai porvarioikeudet 4.11.1822, harjoitti aluksi tukkukauppaa Erik Johan Granbergin kanssa vuodesta 1823 kunnes perusti 1825 oman kauppahuoneen, Borgström & Co, josta kehittyi ajan myötä Suomen suurimpia ja vankimpia.328

Vuonna 1834 Borgström perusti apteekkari Konrad Appelgrenin kanssa tupakkatehtaan. Tehdastoiminta kulki suvussa; Borgströmin useilla sukulaisilla oli ollut Porvoossa jonkin kokoinen tehdas. Privilegio tupakkatehtaalle myönnettiin 16.7.1834. Ensimmäiseltä kymmeneltä vuodelta tilikirjat eivät ole säilyneet, mutta vuonna 1843 tehtaassa oli kaksi mestaria, kisällejä, oppipoikia ja yhteensä 77 työntekijää. Höyrykonetta ei vielä ollut, vaan kaikkia koneita käytettiin käsivoimalla. Tehdas valmisti vuodessa 91 000 kiloa piipputupakkaa, 14 000 kiloa nuuskaa ja 661 500 savuketta. Ensimmäisenä Suomessa Borgström valmisti sikareita: ”Bruna Prima” oli suosituin merkki. Liikevaihdoltaan tehdas oli maan suurin. Vuosina 1847–1853 tehtaan tuotanto kasvoi tasaisesti ja sen bruttoarvo läheni 300 000 markkaa. Borgström perusti ensimmäisen työväen avustuskassan 1859.329 Tupakkatehtaan toiminnan vakiinnuttua Borgström perusti sokeritehtaan, jossa käyttöön otettiin uudenaikaisin valmistusmenetelmä Englannista.330

Vuonna 1847 Borgström perusti yhdessä Axel Wilhelm Wahrenin kanssa Forssan puuvillakehräämön ja -kutomon.331 Wahren oli syntynyt Tukholmassa ja muuttanut 1838 Suomeen, jossa vuokrasi ja uudisti Jokioisten verkatehtaan. Kirjeenvaihto kertoo tasaisesta ja kylmäjärkisestä miehestä, jolle kaikki tunteellisuus ja haihattelu oli vierasta. Aluksi Borgström suhtautui epäilevästi Wahreniin, mutta kun luottamus oli saavutettu, seurasi siitä molemminpuolinen ystävyys ja kunnioitus. Herrat täydensivät toisiaan erinomaisesti: Wahren oli täynnä suunnitelmia, palavaa toiminnanhalua ja säihkyvää vilkkautta, Borgström puolestaan oli tyyni ja rauhallinen. Forssan tehtaiden asioissa hän jarrutti, jos Wahrenilla meni liian kovaa. Kolmas osakas oli liikemies Conrad Gustaf Knut Hernmarck.

Tehtaan toiminta alkoi hyvin, ja vuonna 1851 koneet kävivät niin, että koko talo tärisi. Lankojen tuotannossa se voitti pian Finlaysonin. Tuskastunut Borgström ei antanut rahaa kehräämön laajentamiseen. Hän hoiti kaupallisen puolen: tilaukset tulivat pääkonttoriin, joka määräsi tehtaan konttorin toimittamaan tavaran perille. Helsingin, Turun ja Porin myyntivarastoista toimitettiin tavaraa suoraan jälleenmyyjille. Puuvilla ostettiin Englannista, josta se tuli Turkuun tai Helsinkiin. Tehdas kävi yötä päivää ja seurasi raaka-aineen hankkijana valppaasti poliittista kehitystä Pariisin ja Lontoon lehdistä.

Kaikkea tätä monipuolista liiketoimintaa ohjattiin Helsingistä kauppahuoneen pääkonttorista, joka sijaitsi Mariankatu 5:ssä. Talo oli Engelin suunnittelema, ja sen pohjakerroksen holvikattojen alta oli varattu kaksi huonetta konttoria varten. Valoa tulvi sisään suurista ikkunoista, ja hämärän aikaan tilaa valaisivat suurten pulpettien päällä olevat öljylamput. Pulpettien korkeille jakkaroille konttoristien piti loikata kuin kuskipukille. Kulmassa oli korkea kaakeliuuni, peräseinällä Euroopan kartta ja pitkällä seinällä suuri arkistokaappi, jossa säilytettiin kirjanpitoa ja muita konttorikirjoja. 332

Konttorissa omistajalla oli ”ensimmäisenä miehenään” konttoripäällikkö, joka usein oli prokuristi-isäntänsä neuvonantaja ja uskottu mies. Konttoripäälliköllä oli oikeus toimia prokuuravaltakirjalla päämiehensä puolesta kaikissa liikettä koskevissa asioissa. Kaikki liikkeessä työskentelevät olivat velvollisia tottelemaan hänen käskyjään ja määräyksiään. Saatavien perimisistä ja velkojen suorittamisesta ja kassakirjan ylläpidosta huolehti konttorin kasööri. Kolmanneksi tuli kirjeenvaihtaja, jolta edellytettiin kielitaitoa, ajatuksen selkeyttä, helppolukuista käsialaa ja perehtyneisyyttä toiminimen liikesuhteisiin. Kirjanpitäjä siirsi memoriaalin ja kassakirjan pääkirjaan sekä teki inventaarin ja tilinpäätöksen. Fakturisti eli kirjuri kirjoitti laskut. Kopisti jäljensi kirjeitä ja kauppa-asiakirjoja, hoiti postitusta ja kirjoitti jäljennöksiä. Konttorin ulkopuolella työskentelivät kauppa-apulaiset, varastokirjanpitäjät ja kauppa-agentit.333

Snellman pääsi Borgströmin monipuolisen liiketoiminnan päälliköksi: kauppaneuvos uskoi valtakuntansa Snellmanille tehden hänestä konttorin ”ensimmäisen miehen”, konttoristin. Tällä paikalla hän sai esimiehensä uskottuna arvokasta kokemusta tulevia ja vielä suurempia tehtäviä varten.334 Palveleminen Suomen suurimman ja arvostetuimman kauppahuoneen luottamustehtävissä tarjosi Snellmanille oivallisen näköalapaikan Suomen taloudellisen hyvinvoinnin rakennustyöhön, koska kauppaneuvos Borgström oli osoittanut kaukokatseisuutta omissa liiketoimissaan ja maan yleisiä talousasioita käsitellessään.335 Yhtiö toimi tiukasti eurooppalaisen liike-elämän sykkeellä: sillä oli toimivat liikeyhteydet ympäri Eurooppaa, erityisesti Englantiin, ja laaja asiakaskunta Suomessa.336

Konttoristit olivat avainhenkilöitä kauppahuoneissa, kun uusia liikesuhteita alettiin kehitellä. 1840-luvulla kaupanteko ei sujunut, ennen kuin molemmat osapuolet olivat ”parhaita veljiä”. Siksi aluksi veljeiltiin suurien kauppahuoneiden konttoristien kanssa isojen herrojen pysytellessä esiripun takana. Esimerkiksi Suomeen muuttanut Wahren hoiteli Turussa asioitaan ensin pitkään kauppahuone Kingelinin konttoristin A. F. Palmin välityksellä. Kun tämä siirtyi Borgströmin palvelukseen 1839, myös Wahrenin suhteet alkoivat lämmetä siihen suuntaan. Wahren palkkasi Borgströmin kirjeenvaihtajan Palmin 1840–1850 juoksemaan pankinjohtajan puheilla kertomassa hyvää isännästään, jos luotto alkoi loppua. Luottamus loppui, kun pankkiasioita huolella hoitanut Palm erehtyi pistämään 500 ruplaa omiin tarkoituksiinsa. Tilalle Wahren palkkasi Carl Selim Forssmanin, joka palveli talossa vuoteen 1856.337

Kaikella tällä toiminnallaan Borgström hallitsi valtavaa kauppavaltaista vientiorganisaatiota, kun purjelaivakauden päättyessä laivanvarustus eriytyi kaupasta omaksi elinkeinokseen. Vientitavaroiden osto ja myynti jäi kauppiaalle ja kuljetus ostettiin liikennevuoroja välittäviltä laivayhtiöiltä. Forssan tehdas edusti taas tuotantovaltaista vientiorganisaatiota, jossa tuottajat hoitivat tavaransa raaka-aineen oston, sen valmisteiksi käsittelyn ja ulkomaille myynnin.338

Elettiin kauppahuoneiden valtakautta. Rannikkokaupunkien kauppahuoneet olivat kehittyneet monialayrityksiksi, joiden vaikutus ulottui syvälle maan talouselämään. Ulkomaankaupasta saaduilla pääomilla he saattoivat kehittää teollista toimintaa ja – liikepankkien puuttuessa – hoitaa pankkitehtäviä, kuten talletusten vastaanottoa, valuuttakauppaa ja lainoitusta. Kauppahuoneet harjoittivat monipuolista toimintaa: vienti- ja tuontikauppaa, vähittäiskauppaa ja erilaisia välitystehtäviä. Monialayrityksinä ne saattoivat pitää taloutensa tasapainossa liiketoiminnan suurista riskeistä huolimatta. Pohjanmaalla niiden toiminta painottui laivanvarustukseen ja -rakennukseen, Helsingissä, Turussa ja Viipurissa teolliseen tuotantoon ja tuontiin.339

Konttoristina Snellman syvensi liiketalouden tuntemustaan ja harjaantui taloudelliseen ajatteluun. Hän ei ollut lainkaan neuvoton tällaisen kauppaverkoston johdossa. Kaikesta tästä hänellä oli kokemusta lapsuuden ajoilta asti, ja myöhemmin hän oli osoittanut jatkuvaa kiinnostusta talouselämää kohtaan. Kokkolassa ja Oulussa hänen sukulaisensa olivat hoitaneet kuljetusvaltaista vientikauppaa 1700-luvulta asti. Erityisesti Längmanin kanssa tehty ulkomaanmatka perehdytti hänet viimeistään elinkeinoelämän kysymyksiin. Siksi paluumatkalla Borgströmin tapaaminen Hampurissa oli merkittävä heidän tulevan yhteistyönsä kannalta. Keskusteluista hänen kanssaan on voinut syntyä myös Pienten kansakuntien kaupasta ja teollisuudesta -artikkeli, jonka hän julkaisi Litteraturbladissa joulukuussa 1849. 340 Sitä voisi pitää Snellmanin ohjelmanjulistuksena niille vuosille, jolloin hän oli sivussa julkisesta toiminnasta yksityisen pääoman palveluksessa.

Artikkelissaan Snellman kiinnitti huomiota Johannes von Müllerin kuuluisan teoksen johdattelemana siihen, miten silmiinpistävää oli, että merellinen asema, kauppa ja teollisuus olivat olleet pienten kansojen maailmanhistoriallisen esiintymisen ehtona ja välineenä. Tästä edusta nauttineet pienet kansakunnat olivat saaneet kohota korkealle sivistyksen tasolle ja vaikuttaa voimakkaasti inhimillisen kulttuurin kehittymiseen. Nämä keinot tekivät kansan liikkuvammaksi, yritteliäämmäksi ja toimeliaammaksi. Merenkulku ja kauppa liittivät eri maiden asukkaita tehokkaammin yhteen kuin maitse käytävä kauppa. Ne välittivät tietoja vieraista maista, niiden tuotteista, asukkaiden kielestä, tavoista, laitoksista, tieteestä ja taiteesta.

Merenkulkua ja kauppaa tärkeämpi tiedonvälittäjä ja yhteydenluoja oli kuitenkin kirjallisuus, ja niinpä täytyi olla tehokkaampi tapa, jolla kauppa edisti sivistystä. Kysymys oli siitä, että kauppa loi yleistä vaurautta: ruumiilliset tarpeet voitiin tyydyttää vähäisemmin ponnistuksin ja voimia jäi henkisten tarpeiden tyydyttämiseen. Niin kauan kuin ihmisen harrastus kohdistui ainoastaan elämän välttämättömimpien tarpeiden tyydyttämiseen, hän oli kulttuurin alimmalla porrasaskelmalla. Kun sivistys oli näin alussa, ihmiskunnan korkeimmat intressit olivat hänelle tuntemattomat. Siksi teollisuus ja kauppa olivat sitäkin tärkeämpiä kansakunnille, jotka alueensa ja väkilukunsa takia olivat poliittisesti verrattain merkityksettömiä. Artikkelissa puhui itsetuntoinen pohjalainen, merenkävijän poika, joka oli saanut nauttia näistä eduista ja jolla oli motivaatiota perehtyä alaan entistä syvällisemmin.

Käytännössä Snellman oli työskennellyt Borgströmin palveluksessa syksystä 1849, jolloin kauppakoulua alettiin suunnitella. Hänen palkkaamisensa vakituiseen tehtävään kauppahuoneen konttoriin oli johdonmukainen jatko heidän yhteistyölleen. Vakinainen työ alkoi kesäkuussa 1851, jolloin Borgström matkusti viideksi kuukaudeksi Länsi-Eurooppaan. Työ jatkui vuoden 1854 loppuun. Tänä aikana Snellman hoiti juoksevat asiat ja raportoi niistä yhtiökumppaneille.341

Liikkeen hoidon arjesta kertovat säilyneet liikekirjeet Conrad Hernmarckille. Hyvin kunnioittavaan ja kuuliaiseen sävyyn hän raportoi laivojen saapumisista: ”Hengististä ei kuulu mitään uutta vaan laivaa odotetaan tänne tämän kuun lopulla” tai ”C. E. Kelin Vaasasta on tilannut 100 vyyhtiä Water Twistiä” tai valituksista: ”Forssan valmisteiden likaiselta näyttävästä ulkoasusta valitetaan” tai toimituksista ”Herrat Westberg & Co. ovat lähettäneet Riiasta 10 lästiä ruista Turkuun Forssan yhtiöiden laskuun.” Usein hän totesi, että liikeasioissa ei ollut tapahtunut mitään erityisen merkittävää. Kirjeessään hän saattoi vakuuttaa, että ilmaantuneet asiat oli hoidettu oikeaan aikaan ja hänen toivoakseen herrojen kaupallisen kokemuksen pohjalta oikealla tavalla. Saattoipa hän myös kertoa odottavansa kärsimättömästi herrojen paluuta, mutta ”peläten, että ponnistuksistamme huolimatta jotakin jää huomioon ottamatta tai käsitellään virheellisesti”.342 Lisäksi hän välitti ainakin Cygnaeuksen ja Laurellin pankkiasioita.343

Snellmanin elämän epäsäännöllisyyttä lisäsi se, että Borgströmin konttorityön ohella ja sen jälkeen hän toimi vuoden 1853 lopulta ja vuoden 1854 aikana englantilaisen vakuutusyhtiö ”Northern Assurance Companyn” asiamiehenä. Ensimmäisen matkan sen asioissa Snellman teki Turkuun – rekikelillä, selkä kipeänä ja hajamielisesti vakuutuslomakkeet kotiin unohtaneena. Snellman lähetti Albergan kestikievarista kotiin niistä viestin vaimolleen ja pyysi panemaan matkalukemiseksi mukaan pienen englanninkielisen kirjan. Callen toimitettua tavarat perille Snellman huomasi vaimon poimineen mukaan englannin kielen sanakirjan!344 Turusta hän lähetti vaimolleen avaimen vakuutusyhdistyksen kaappiin, josta piti kaivaa lomakkeita eri tarkoituksiin. Ne piti kääriä ensin kartuusipaperiin ja sitten vahakankaaseen.345

Toisen pitkän vakuutusmatkan hän teki Haminaan ja Viipuriin vuoden 1854 alussa. Matkan aikana vaimo piti miehensä ajan tasalla arjen sujumisesta, postin sisällöstä ja vieraiden tapaamisesta.346 Vakuutusasioissa Snellman oli kirjeenvaihdossa myös Oulun serkkunsa kanssa.347 Kesäkuussa 1854 perhe vietti kesää Oulunkylässä, josta vaimo kirjoitti kaupunkiin jääneelle miehelleen.348

Snellmanin halua kehittyä liikealalla kuvastavat hänen kaksi teostaan tältä ajalta. Hän viihtyi uudessa toimintaympäristöstään siinä määrin, että hän julkaisi laajan nekrologin apteekkari, tiedemies ja keksijä Johan Julinista tämän muistojuhlassa 26.9.1852. Johan Julin oli kauppaneuvos Erik Julinin poika. Muistokirjoitus kuvasti hyvin Snellmanin innostusta yritysmaailman tunnelmaan. Hänen mielestään oli yleinen inhimillinen velvollisuus kunnioittaa huomattavien edesmenneiden miesten muistoa palauttamalla mieleen se hyvä, mitä he olivat saaneet aikaan. Siten kohotettiin jälkeenjääneiden mieltä ja jalostettiin heidän ajatuksiaan. Snellman lainasi Julinin omia, perheraamatun välissä säilyneitä muistelmia, koska hänen mukaansa ”sillä on suurempi kyky kohottaa lukijan mieltä, sillä sankarin menestys ei ole riippunut ihmeellisestä kohtalosta, vaan hänen omasta tyynestä voimastaan ja uutteruudestaan”. Snellmanin mukaan tämä uutteruus selitti sen, että Julin oli pystynyt omin voimin kohoamaan köyhyydestä riippumattomuuteen ja hyvinvointiin sekä nousemaan tukalan elämäntilanteensa synnyttämästä tietämättömyydestä laajempien tietojen haltijaksi kuin monet muut.349

Vielä selkeämmin Snellman kiteytti liike-elämässä kokemansa ilon esipuheessaan Edwin T. Freedleyn teokseen Käytännön tutkimus liike-elämässä, jonka hän oli kääntänyt ruotsiksi. Hänen mukaansa teoksella oli niin vakaa tarkoitus kohottaa liike-elämä vakaumuksen ja velvollisuuden toteutuksen asiaksi, että se vaikutti sivistykseen ja moraaliin enemmän kuin suuri määrä niitä kirjoja, joiden nimi viittasi uskontoon tai moraaliin. Kirjan punaisena lankana oli Horace Greeleyn innoittamana se, että ”oikean kauppiaan pitää harjoittaa vakaasti uskomaansa kutsua, että hän siinä parhaiten palvelee Jumalaa tekemällä onnelliseksi lähimmäisensä”. Snellman allekirjoitti opin, että hoitaessaan omia etujaan liikemies toimii myös yleisen, perheensä, yhteisönsä, isänmaansa ja ihmiskunnan hyväksi. Mutta tässä liikemiehellä ei ole etusijaa muihin nähden. Sivistyneessä elämässä annetaan rajat oikeudelle hankkia rahaa ja tiettyjä rajoja oikeudelle pitää ne. Liikemiehen etu on alistua näille rajoituksille. Yksilö, perhe, yhteisö, valtio, koko ihmissuku eivät elä vain itselleen vaan myös tulevalle. Kaikki mitä nykyaika tietää, osaa ja omistaa on perintöä menneiltä sukupolvilta. Tästä perintöosasta joutuu suljetuksi se, jolta puuttuu kyky kohottaa ajatus ja tahto hengelliseen ja ikuiseen, vaikka olisi koko maan kullan perijä.350

 Aikaisempi tutkimus on Reinin tulkintaa uskollisesti seuraten hiljentänyt Snellmanin vuosiksi 1850–1855 lyömällä häneen dramaattisesti kauppa-apulaisen leiman. Syntynyt kuva on aivan väärä. Snellman oli poissa julkisuudesta eikä toiminut virkamiehistön tai sivistyneistön piirissä, mutta yksityisen liike-elämän parissa hän vietti antoisaa ja sosiaalista elämää. Varallisuus sotki kaupungissa helposti säätyrajoja. Johtava tukkukauppias- ja tehtailijakunta laskettiin kuuluvaksi herrasväkeen. Tätä auttoi teollisuuden piirissä tapahtunut tittelikehitys, kun ruukeissa ja kartanoissa oli omat patruunansa, inspehtorinsa, disponenttinsa, konttoristinsa ja rasturinsa.351 Tällä tavalla konttoristin titteli määritti Snellmania ja hänen sosiaalista asemaansa Helsingin seurapiireissä muutaman vuoden ajan. Tähän aukesi Borgströmin ystävyyden kautta uusia sävyjä.

Borgström ei vaikuttanut ainoastaan Helsingin kunnalliseen ja taloudelliseen elämään vaan myös pääkaupungin kulttuurielämään. Hän perusti Kaivopuistoon kylpylän ja muokkasi alueen puistoksi. Venäjän rikkaille Kaivohuoneesta tuli Euroopan korvike Nikolai I:n matkustuskiellon aikana. Myös Eläintarhan vuokraviljelykset Borgström kunnosti puistoksi. Lisäksi hän kunnosti Tullisaaren kartanon huvilakseen. Helsingin keskeisenä kulttuuripersoonana Borgström teki vieraanvaraisesta kodistaan Mariankatu 7:stä kirjailijoiden, taiteilijoiden ja ulkomaisten esiintyjien keskuksen lähes puoleksi vuosisadaksi.352

Yksikään tunnettu nimi ei jäänyt pois heidän kutsuiltaan. Paikalla olivat kaikki kenraalikuvernööristä ylioppilaisiin. Vuosi vuodelta Borgströmin vieraanvaraisuudesta nauttiva piiri kasvoi. Joukossa olivat Engel ja Rosenkamff ja hänen kauttaan sukulaispoika Topelius. Mukana olivat usein Runeberg ja Cygnaeus, joiden runoja kutsuilla lausuttiin. Myös Lönnrot oli usein paikalla. Borgströmin piiriin oli kuulunut myös Nervander, jonka hän oli kerran lähettänyt Ranskaan ja Italiaan ostamaan grafiikkaa ja maalauksia. Borgström ei ollut kuulunut Lauantaiseuraan mutta osallistui läheisesti sitä jatkaneen Tengströmin piirin toimintaan, koska sen keskeinen hahmo, professori Johan Jacob Tengström asui Mariankatu 9:ssä. Tengströmin vävyt Herman Kellgren, Paavo Tikkanen ja Mathias Castrén olivat vakituisia vieraita myös Borgströmeillä. Lisäksi Tengströmin ja Borgströmin kesänviettopaikat, Puotila ja Tullisaari, olivat naapurikartanoita.

 Snellman nautti täysin rinnoin seuranpidosta ja oli Topeliuksen mukaan harvoin yhteisistä riennoista poissa. Musiikki oli seurustelussa keskeisellä sijalla. Borgström oli vuonna 1835 perustetun Musikaalisen seuran rahastonhoitaja. Fredrik Pacius oli kotikonserttien kantava voima. Kvartetti kokoontui esiintymään joka torstai näihin yksityisiin tilaisuuksiin, joissa ei tarjoiltu mitään alkoholia. Borgströmin innostusta kuvasi se, että yleisesti ajateltiin, että hän ei palkannut konttoriinsa muita kuin ensiluokkaisia viulisteja.353

Erossa julkisuudesta Snellman seurusteli Borgströmin piirin lisäksi Tengströmin perheen kanssa. Ystäväpiiriin kuuluivat myös lääkärit Pipping, Ingman ja von Willebrand. Heidän asuntonsa olivat lähellä Snellmanin asuintaloa tämän muutettua Kirkkokatu 12:een. Poliittisessa tilanteessa Snellman katsoi paremmaksi pysytellä syrjässä ylioppilaselämästäkin. Kun hän kerran jäi pois von Willebrandin kutsujen vuoksi Castrénin kunniaksi järjestetystä Pohjalaisen osakunnan tilaisuudesta 9.11.1849, ylioppilaat marssivat laulajat etunenässä von Willebrandin talolle ja lauloivat isänmaallisia lauluja. Snellman kiitti laulusta ja totesi olosuhteiden pakosta osallistuvansa mahdollisimman vähän ylioppilaiden pyrintöihin. Ajan henkeä kuvasti Cygnaeuksen yritys esittää Elmgrenin toimittamassa Litteraturbladissa valitus Snellmanin ”alennuksesta”. Sensuuri poisti kohdan. Iskut seurasivat toisiaan: suomalaisen kirjallisuuden kuristamisasetus annettiin 1850 ja yliopisto sai uudet statuutit 1852.354

Snellman ei halunnut antaa uusia syitä osakuntien vainoamiseen, koska vuonna 1851 voimaan astunut univormupakko ja pedellijärjestelmä synnyttivät muutenkin tarpeeksi kahnauksia. Järjestelmän venäläinen alkuperä yliopistopoliiseineen teki sen vihatuksi Helsingissä ja sijaiskansleri Nordenstamia pilkattiin ”Tsingis Kaaniksi”. Pedellit joutuivat usein pilkan kohteeksi. Esimerkiksi kun 17.10.1853 savo-karjalaiset maisterit, Snellmanin Kuopiosta hyvin tuntemat Ahlqvist, Roschier ja Oppman, nauttivat pikkutunneilla kovaäänisesti juhlajuomia Öhmanin kirjakaupan portailla, pedelli yllätti heidät. Ahlqvist iski pedelliä nyrkillä ja tuomittiin neljän päivän arestiin. Nordenstam kaksinkertaisti rangaistuksen isällisesti, koska kysymyksessä oli hänen avioton poikansa.  Sijaiskanslerin ja osakuntien jatkuvien yhteentörmäysten takia osakunnat päätettiin lakkauttaa. Joulukuussa 1852 savokarjalainen osakunta oli kutsunut lakkauttamisjuhlaansa Snellmanin ja Schaumanin. Juhlassa kajautettiin yhdessä vasta pari päivää aikaisemmin syntynyt Savolaisten laulu.355

Snellmanin yksinäistä taistelua ja eristyneisyyttä julkisesta elämästä korosti läheisten ystävien poismeno. Castrén kuoli vuonna 1852 vain 39-vuotiaana ehdittyään toimia vuoden suomen kielen professorina. Kellgren kuoli 1856 vain 34-vuotiaana ehdittyään toimia vain vuoden itämaisen kirjallisuuden professorina. Nervanderin äkillinen poismeno kalvoi Snellmania eniten. Julkaisuun, johon 1850 oli koottu Nervanderin jälkeenjääneitä kirjoituksia, hän oli laatinut johdannon, jossa hän lämpimästi ja perusteellisesti esitteli ystävänsä. Snellmanin mukaan Nervanderin ”kykyjen runsaus” oli ”isänmaassamme harvinaista” ja hänen kaltaisensa elämäntyön tarkasteleminen oli yleishyödyllistä: ”kansakuntaa näet jalostaa ja kohottaa omaa elämäänsä etsiessään ja kunnioittaessaan sitä, mikä sen mainioissa miehissä on jaloa ja ylevää.” Snellman piirsi kuvan uutterasta ja lahjakkaasta tiedemiehestä niin humanististen kuin luonnontieteiden alalla. Erityisesti hän korosti maailmaa mullistaneen galvanometrin keksimisen merkitystä Nervanderin kansainvälisen maineen siivittäjänä. Nervander oli esitellyt keksintönsä Pariisin tiedeakatemiassa 1835. Snellmanin mukaan yliopisto ja isänmaa menettivät hänessä erinomaisen ja kummankin hyväksi innostuneesti uurastaneen kyvyn. Syvimmässä sielussaan hän olikin laulanut:

”Henkeni sä löydät aina sieltä,

missä hehkuvimmin sytyttävät mieltä

valo, vapaus ja isänmaa.”356

Puolisoiden erilläänolo synnytti jälkeen itsetilityksen tulvan ja tällä kertaa vaimolta keskellä jouluvalmisteluja ja lasten sairastumisia. Näinä aikoina iloisiin asioihin oli kuulunut Kuopiossa kahden ensimmäisen lapsen Hannan (s. 20.11.1846) ja Anders Henrikin ”Hinnin” (s. 16.8.1848) kasvaminen. Helsingissä syntyivät Johan Ludvig ,”Janne” 15.3.1850, Wilhelm, ”Ville” 6.10.1851 ja Magdalena, ”Malena” 28.10.1853. Perheeseen kuului myös kasvattina veljenpoika Calle (s. 1837).

Lasten ja vaatimusten kasvaessa Jeanette kiitti Jumalaa sielunsa pohjasta, kun lähetti miehensä pelastamaan hänet, harhautuneen ihmisparan, ”sillä mitä minä olisin ilman Sinua”. Hän nujertui usein seurassa ja koki itsensä taitamattomaksi ja vähäpätöiseksi muihin tuttaviin verrattuna: ”Usein kun sanon Sinulle jotakin, tuntuu kuin kieli ei kääntyisi puhumaan niin kuin pitäisi, ja silloin minä puhun ihan päin seiniä, ja tieto, että pidät minua niin äärettömän yksinkertaisena saa mieleni kovin raskaaksi. Mutta rakas puoliso ole kärsivällinen minun kanssani äläkä ajattele niin pahaa kuin miltä näyttää.” Iisalmen pappilassa oleskellessaan Jeanette oli keksinyt syyn käyttäytymiseensä: ”Minun lapsuusaikana lyötiin laimin niin paljon mitä olisi pitänyt, siinä mielessä että juuri niinä vuosina kun eniten olisin tarvinnut, jäin ilman Äitiä, ja kun minulla ei ollut yhtään äidillistä ystävää jonka puoleen kääntyä, minusta tuli niin sulkeutunut, ja nyt sitä on vaikea parantaa. Nyt ehkä luulet että en puhu totta, mutta minun lohtuni on, että se kerran maailmassa selviää Sinulle.”357

Snellman ilahtui suuresti vaimon itsetutkistelusta, mutta arveli, että siinä piili hieman itsepetosta, jota yleensä ei itse huomannut. ”Kirjeiden laita on yleensä niin, kun asettuu niitä kirjoittamaan, mieliala muuttuu erilaiseksi.” Snellman ei ottanut kantaa asiaan muuten, mutta suositteli lepyttämään aiheellisesti tyytymättömän miehensä hyvällä sanalla, suudelmalla tai ystävällisellä katseella. Tämä auttaisi nopeimmin. Snellman pyysi olemaan myös masentumatta, vaikka kirjoittikin ankarasti. Kyynelsilmin hän oli kuitenkin lukenut kirjeen siunaten vaimoaan.358

Joulun alla 1851 Snellmanin isä ja lanko patistelivat tätä kirjeissään kertomaan edes joitain kuulumisia perhe-elämästään. Lähiomaisilla ei ollut mitään tietoa Snellmanin elämänoloista eikä hänen työtilanteestaan. Ainoa tieto oli saatu rouva Kjemmeriltä Kokkolasta: oli selvinnyt, että poika oli elossa. Isä arveli pojan laativan suurta teosta, joka olisi pian valmistumassa. Hän toivoi, että tämän jälkeen poika pääsisi katsomaan isäänsä. Isä pyysi pojan lähettämään tietoja vain liikekirjemäiseen tyyliin ilman mitään anteeksipyyntöjä.

Vasta kahden vuoden päästä uutenavuotena isä sai haluamansa tiedot ja rauhoittui siinä määrin, että pyysi auttamaan rahallisesti erästä ystäväänsä Uudessakaarlepyyssä. Kirjeen lopussa hän rohkaisi poikaansa: ”Sinun asemasi, Rakas Poikani, ei todellakaan ole kadehdittava, mutta älä myöskään kadehdi niitä vanhoja asioista märehtiviä tyhjänpuhujia, jotka imevät sisäänsä aasialaista široccoa mukavasti eläen, 30–50 vuotta koiran iässä kukin. Kaikki voi muuttua ajan mukana. Olen eniten huolissani terveydestäsi.” Isä jäi haaveilemaan tulevasta Helsingin matkasta.359

Snellmanin isä onnistui tekemään matkan Helsinkiin huhtikuussa 1853 ja heltyi jälkeenpäin kuvaamaan: ”Jeanette ja lapset vaikuttivat minuun syvästi; kadehdin sitä äidinisää, joka saa tavata heitä alituisesti. Säilytän Teidät kaikki rakkaudella muistissani, ja teidän ajattelemisenne on ajanvietettäni, arvokkaampaa kuin Teidän illanistujaisenne Helsingissä.” Kirjeensä jälkisanoissa isä palasi keskusteluun katekismuksestaan, jonka ajatukset olivat alkaneet itää jo silloin kun hän 7-vuotiaana poikasena osallistui isänsä rippikouluun: ”Ne ovat kasvaneet syntiinlankeemuksen eli mietiskelyn kautta ja saaneet muodon; ne vaativat elämää uskonnon kautta sekä älyn elämää eli Jumalan olemusta, jota kaikki elämä on, vaikkakin maan päällä tai planeettojen elämässä organismiin sidottuna epävapaata alkuperusteina ja vaistona. Summa: ei varsinaisesti tapahtunutta syntiinlankeemusta: kaikki evoluutiota.” Isä totesi yrittävänsä esittää ”tämän kaiken selkeästi 12 paradoksissa, 5 olettamuksessa ja 21 antropologisessa tai teologisessa teesissä”.360 Isän ja pojan ajattelutavat olivat 30 vuodessa kasvaneet hyvin kauas toisistaan. Snellmanille filosofia oli koeteltava käytännön elämässä.

327                        Bergholm 1984 (I), 184–187. ja Kokkolan porvarissuvut, 12–13. Johan Kjemmerin kirjeitä on säilynyt, ks. KT 1, 31–33 sekä Nervanderin ilmoitus hänen varhaisesta kuolemastaan 1833, 90. Ks. myös Hoving 1949, 95.

328                        Victor Hoving, Henrik Borgström. En storborgare i det gamla Helsingfors. Helsingfors 1949, 56–67.

329                        Hoving 1949, 80–82. Ks. Martti Kovero, Teollisuus teoksessa Helsingin kaupungin historia III.1. Helsinki 1950, 507–508 sekä Heikki Waris, Helsinkiläisyhteiskunta teoksessa Helsingin kaupungin historia III.2. Helsinki 1951, 90 ja 130.

330                        Hoving 1949, 86–90.

331                        K. V. Kaukovalta, Forssan puuvillatehtaan historia 1847–1934. Forssa 1934, 106–137. Ks. myös Wahrenin elämäkertakuvaus teoksessa J. Maanpää. Suomalaisia suurliikemiehiä. Helsinki 1942.

332                        Hoving 1949, 92–93. Konttorista on maalannut kuvan Jac. Ahrenberg 1877 Borgströmin kultahäätauluun.

333                        Carl Fliesberg, Kauppaoppi. Suomalaisen kirjallisuuden seuran kustannuksia 100. Kuopio 1903, 98–105. Wilhelm Bensow kuvaa myös elävästi konttorielämää teoksessa Affrärs- ovh industrimannen Wilhelm Bensow. Nydanare av Finlands näringsliv. Borgå 1993, 31–34.

334                        Samalla tavalla Gustav Paulig kehittyi merkittäväksi tehtailijaksi palvellessaan konttoristina Nokia-yhtiössä Fredrik Idestamin alaisuudessa. Ks. Victor Hoving, Gustav Paulig 1876–1951. Helsinki 1952, 18.20. Rein on aiheuttanut suuren väärinkäsityksen myöhemmälle tutkimukselle Snellmanin asemasta Borgströmin kauppahuoneessa nimittämällä häntä ”vähäiseksi kauppa-apulaiseksi”, mistä myöhempi tutkimus on innokkaasti pitänyt kiinni halutessaan korostaa Snellmanin elämän vaikeaa ja hiljaista ajanjaksoa, kun tilanne oli vähintään päinvastoin.

335                        Hugo E. Pipping, Sata vuotta pankkitoimintaa. Suomen Yhdyspankki 1962–1919. Helsinki 1962, 38.

336                        Hoving 1949, 76. Liikkeen kauppakirjat eivät ole säilyneet vuodesta 1845.

337                        Kaukovalta 1934, 19 ja 48–49.

338                        Kyösti Järvinen, Vientiorganisaation kehitys Suomessa. Helsinki 1943, 41–42.

339                        Tapani Mauranen, Kotimaankauppa. Suomen taloushistoria 1980 (I) 336–441.

340                        Litteraturblad joulukuu 1849:12. KT 12, 175–189.

341                        Snellmanin laatimia liikekirjeitä Axel Wahrenille on löytynyt Oy Forssa AB:n arkiston F-sarjan kirjeistössä. Arkisto sijaitsee Suomen Elinkeinoelämän keskusarkistossa Mikkelissä. Wahrenin kirjeitä säilytetään myös Lounais-Hämeen museossa Forssassa ja Hämeenlinnan maakunta-arkistossa. Ks. myös Helsingin Sanomat 14.11.1982, jossa tekstiilitaiteilija Ulla Nummikoski löysi liikekirjeet sattumalta Forssan tehtailta penkoessaan muita asioita jyskyttävien kehräämökoneiden alla.

342                        Snellmanin laatimia liikekirjeitä vuonna 1851 kulki 13.6, 16.6., 18.6, 18.6, 20.6, 18.10 ja 5.11. KT 12, 276–279 ja 280–282.

343                        Kirje Fredrik Cygnaeukselle 11.10. 1851 ja Axel Adolf Laurellille. KT 12, 280 ja 285.

344                        Kirje Jeanette Snellmanille 11.12. 1853. KT 12, 300.

345                        Kirje Jeanette Snellmanille 14.12. 1853. KT 12, 302.

346                        Kirje Jeanette Snellmanilta 31.1., 2.2., 4.2, 1854. KT 12, 308–311.

347                        Kirje Johan Wilhelm G:son Snellmanille 15.5. ja 11.8.1854. KT 12, 313 ja 316.

348                        Kirje Jeanette Snellmanille kesäkuussa 1854. KT 12, 314. Ks. Barbro Kindstedtin kommentaari, SA VII:146.

349                        ”Johan Julin. Muistosanoja kunnioitetusta ja rakastetusta isästä perhejuhlassa sata vuotta hänen syntymänsä jälkeen. Helsinki 1852”. KT 12, 285–294. Ks. myös Pertti Hakalan kommentaari, SA VII:2.

350                       Teoksen kääntäjänä Snellmanin laatima esipuhe Edwin T. Freedleyn teokseen ”Käytännön tutkimus liike-elämässä”. KT 13, 76–79. Ks. myös Rainer Knapaksen kommentaari, SAVII:36.

351                        Kaarlo Wirilander, Herrasväkeä. Suomen säätyläistö 1721–1870. Suomen Historiallisen seuran julkaisuja nro 93. Helsinki 1974, 101–104.

352                        Wiherheimo & Lagus, 342. Ks. Raija Lamminen, Kaivohuone 150 vuotta. Artikkeli Seura-lehdessä.

353                        Hovin 1949, 240–272. Steinby 1991, 32 ja 65 ja 119 ja 164 ja 282. Nybergh 1923, 127, 163–165 ja 227–228. Havu 1945, 151, 247, 292–293, 307. Robert Laguksen kirjeessä Wilhelm Lagukselle on tarkka henkilöluettelo. Ks. Hugo Lagus, En gammal akademisk släkt. Enligt familjebrev tecknad. Skrifter av svenska litteratursällskap CCLVII. Helsingfors 1936, 202.

354                        Havu 1945, 334–336.

355                        Waris 241–255.

356                        ”Johan Jacob Nervanderin teoksia I-II. Suomalainen kirjallisuuden seura 1850.” KT 12, 228–247.

357                        Kirje Jeanette Snellmanilta joulukuussa 1853. KT 12, 301–302.

358                        Kirje Jeanette Snellmanille 16.12.1853. KT 12, 304.

359                        Kirje Christian Henrik Snellmanilta 6.12.1851 ja Otto von Esseniltä 6.12.1851. KT 12, 283–284.

360                        Kirje Christian Henrik Snellmanilta 29.1.1853. KT 12, 297–298.

361                        Kirje Christian Henrik Snellmanilta 18.4.1854. KT 12, 311–313.