Avioliitto siveellisenä suhteena
Hegelin mukaan avioliitto ei ole varsinaisesti sopimuksellinen
suhde, vaikka se alkaakin yhteisestä sopimuksesta. Siihen
sisältyy eettinen idea, joka käsittää puolisoiden tietoisuuden
perheen ykseydestä heidän avioliittonsa todellisena päämääränä.
Persoonallisuutensa luovuttaminen avioliiton ja perheen
ykseydelle merkitsee itsensä rajoittamista, mikä Hegelin mukaan
todellisuudessa on itsensä vapauttamista, koska siinä puolisot
saavuttavat todellisen itsetietoisuutensa. Avioliiton dialektiikassa
41
kohdataan partikulaarisuuden ja substantiaalisuuden, luonnon ja
hengen, yksilöllisyyden ja yhteisyyden, subjektiivisen ja
objektiivisen jännitteet, kuten seuraavat vapaamuotoisesti
referoidut ajatuskulut Hegelin Oikeusfilosofia-teoksesta osoittavat
(Oikeusfilosofia, '' 161B165):
Välittömänä siveellisenä suhteena avioliittoon kuuluu
ensinnäkin luonnollisen elävyyden momentti, ja koska
avioliitto on substantiaalinen suhde, elävyys on siinä
totaalisuudessaan luonnollisen suvun ja sen prosessin
todellisuutena. Mutta toisaalta vain sisäinen eli sinänsä oleva
ja juuri siksi olemassaolossaan vain ulkonainen luonnollisten
sukupuolten ykseys muuttuu itsetajunnassa henkiseksi,
itsestään tietoiseksi rakkaudeksi.
Avioliiton subjektiivisena lähtökohtana saattaa ilmetä
joko kummankin tähän suhteeseen astuvan persoonan
erityinen kiintymys toisiinsa tai sitten vanhempien
harjoittama huolenpito, järjestely jne. Objektiivinen
lähtökohta on kuitenkin persoonien vapaa suostumus, ja
vieläpä siihen, että ne muodostavat yhden persoonan ja
luopuvat tässä ykseydessä luontaisesta ja yksityisestä
persoonallisuudestaan. Tässä persoonien ykseys on
itserajoitusta, mutta koska he saavuttavat siinä
substantiaalisen itsetajuntansa, se on samalla heidän
vapauttamistaan.
Avioliiton siveellisyys perustuu tietoisuuteen tästä
ykseydestä substantiaalisena päämääränä ja siten
rakkauteen, luottamukseen ja kaiken yksilöllisen
olemassaolon yhteisyyteen. Tässä asenteessa ja
todellisuudessa luonnonvietti alennetaan yhden
luonnonmomentin modaalisuudeksi, tuokion, joka sammuu
välttämättä tyydytykseensä, ja henkinen yhdysside kohoaa
oikeudessaan substantiaaliseksi ja siten intohimojen
satunnaisuuden ja ajallisen erityishalun ylittäväksi ja sinänsä
purkautumattomaksi.
Kummankin sukupuolen luonnollinen määreisyys saa
järjellisyytensä välityksellä intellektuaalisen ja siveellisen
merkityksen. Tämän merkityksen määrää ero, johon
42
siveellinen substantiaalisuus eriytyy käsitteenä omassa
itsessään saavuttaakseen eroavuudesta elävyytensä
konkreettisena ykseytenä.
Hegelille avioliitto on ensisijaisesti siveellinen suhde puolisoiden
välillä. Siinä on sisäinen ja ulkoinen puoli: aviopuolisoiden
tietoisuudessa (itsetietoisuudessa) luonnollinen seksuaalisuus, joka
on olemukseltaan puhtaasti sisäinen ja (siksi) ilmenee puhtaasti
ulkoisena, on muuttunut mielen tasolla yhteydeksi ja ykseydeksi,
itsetietoiseksi rakkaudeksi. Tämän rakkauden korkein aspekti on
siveellisyys, joka sisältää puolisoiden tietoisuuden siitä, että
perheen ykseys on heidän suhteensa todellinen päämäärä.
Snellmanilta löytyy sama ajatus, mutta hän painotti Hegeliä
voimakkaammin vanhemmuutta ja lasten kasvattamista perheelämän
siveellisyydessä: avioliitossa yksilöt kyllä luovuttavat
yksilöllisen persoonallisuutensa keskenään muodostamalleen
ykseydelle ja ylittävät luonnollisen yksilöllisyytensä, mutta
varsinaisesti saavuttavat siveellisyyden siinä, kun toteuttavat
lastenkasvatustehtäväänsä.
Erotuksena Kantin avioliittokäsityksestä, jossa avioliittoa
tarkasteltiin lähinnä sopimusteoreettisesti yhteiskunnallisena ja
oikeudellisena suhteena eikä emotionaalisena ja luonnollisena
suhteena, Hegelin ja Snellmanin avioliittokäsitys perustui
tunnesuhdetta korostavaan romanttiseen rakkauskäsitykseen ja
siihen kuului olennaisesti myös perheen näkeminen
kasvatustehtävää toteuttavana tunneyhteisönä (Väyrynen 2000,
50B51). Erityisesti Snellman korosti sitä, että nimenomaan
kasvatustehtävän kautta perhe on siveellinen yhteisö ja avioliitto
siveellinen suhde.
Snellman suhtautui avoimen kriittisesti ruotsalaisen C. J. L.
Almqvistin liberaaliin avioliittonäkemykseen, jonka tämä esitti
vapaata rakkautta ihannoivassa romaanissa Det går an, ja kirjoitti
romaaniin jatko-osan, jossa hän pyrki osoittamaan liberaalille
avioliittokäsitykselle rakentuvan perhe-elämän epäsiveellisen
luonteen ja kielteiset seuraukset. Aihe toistui myös Snellmanin
muissa kaunokirjallisissa teoksissa. 1840-luvun alussa ilmestyneet
avioliittoromaanit ilmensivät samoja henkisiä prosesseja kuin
niiden kirjoittamisen aikaan syntyneet tieteelliset kirjoitukset (ks.
43
Savolainen 2000b, 15B16; 2001b, 9B10; Karkama 1992, 739;
1993, 761). Ne tulkitsivat kaunokirjallisessa muodossa hegeliläistä
ihmis- ja yhteiskuntateoriaa, ja niistä löytyvät samat äänenpainot
kuin Snellmanin 1840-luvun taitteessa kirjoittamista filosofisista
teksteistä. Kaunokirjalliset teokset voidaan myös nähdä osana
nuoren Snellmanin filosofisen perhe- ja avioliittokäsityksen
muotoutumista.
Snellmanin avioliittoromaaneista B Det går an. En tafla ur
lifvet. Fortsättning (1840) ja Fyra giftermål. Taflor i Terburgs
manér. Kärlek och kärlek (1842) B välittyi hänen filosofisesti
perusteltu avioliittokäsityksensä. Romaaneissaan Snellman käsitteli
perhe-elämän arjen tasolla perheen, avioliiton ja rakkauden
yhteen nivoutumista. Hän kuvasi sitä henkistä kehitystä, jonka
kautta yksilö kasvaa ulos nuoruuden mielivaltaisesta ja
itsekeskeisestä rakkaudesta aviolliseen järjellis-siveelliseen
rakkauteen ja tulee kykeneväksi täyttämään moraaliset
velvollisuutensa avioliiton ja perhe-elämän arjessa, ja sisällytti
tarkasteluun samalla yleisemmän kysymyksenasettelun yksityisen
ja julkisen jännitteisestä suhteesta (Karkama 1993, 761).
Snellman korosti romaaneissaan kaunokirjallisin keinoin avioliiton
siveellistä funktiota erotuksena vapaan rakkauden turmiollisesta
vaikutuksesta kaikelle inhimilliselle yhteiselämälle.
Snellman torjui promiskuiteetin, puolusti monogamiaa ja
vastusti mielivaltaista avioeroa. Valtio-opissa hän toteaa, että ”ne,
jotka ovat viime aikoina puhuneet mielivaltaisesta vapaudesta
avioliiton kestävyyden yhteydessä, ovat lähteneet onnesta
moraaliperiaatteena ja siten arvioineet väärin siveellisyyden
olemuksen” (Valtio-oppi, luku 8; Kootut teokset 5, 57). Hän siis
katsoi, että vapaan rakkauden periaate korostaessaan onnea
ylimpänä moraaliprinsiippinä nojasi väärään käsitykseen
ihmisluonnosta ja inhimillisen yhteiselämän luonteesta ja
vaatimuksista. Avioliitto edustaa järjellistä vastavoimaa ihmisen
luontaisen itsekkyyden mielivallalle.
Snellman viittasi niihin ikäviin seurauksiin, joita vapaan
rakkauden periaate aiheuttaa sekä yksittäisille ihmisille ja perheille
että laajemmalle yhteisölle. Siveellisyys toteutuu yksiavioisessa
elämänmuodossa. Snellmanin näkemys vastasi Hegelin
44
toteamusta Oikeusfilosofiassa (' 167): ”Olemukseltaan
monogaaminen avioliitto on eräs niistä absoluuttisista
periaatteista, joihin yhteisön siveellisyys perustuu”. Kyse ei siis
ollut vain yksityisen onnen edistämisestä vaan edellytysten
luomisesta yhteisöllisen hyvän toteutumiselle.
Snellman vastusti oppia yksilön luonnollisesta oikeudesta elää
vapaissa sukupuolisuhteissa ilman yhteiskuntajärjestykseen
kuuluvaa avioliiton sidettä. Samoin hän piti järjettömänä ajatusta
luonnonjärjestystä noudattavasta kansalaisyhteiskunnasta, jossa
ihmiset eläisivät vapaasti halujensa mukaan ilman lain asettamia
velvoitteita ja rajoituksia. Snellmanin mukaan ”käsitys abstraktisesta
oikeudesta eli ihmisen luonnollisista oikeuksista kätkee sisäänsä
mielivallan: käsityksen että yksilöllä on oikeus päättää oikeasta ja
väärästä”. Tällainen ajattelu tuhoaa kaiken järjellisen yhteiselämän,
siveellisyyden, ja johtaa despotismiin. Siveellisyydeksi kutsuttu
”yksilön tahdon ja lain käskyn vastaavuus osoittaa yksilöllä olevan
järkeä”. Se ei rakennu millekään abstraktille luonnonjärjestykselle
vaan konkreettiselle yhteiskuntajärjestykselle. (Kootut teokset 2,
88B90.)
Snellman aloitti Valtio-opin viittauksella Rousseaun
määritykseen yhteiskuntasopimuksesta ihmisten valtiollisena
yhteenliittymänä, jossa ”jokainen meistä luovuttaa itsensä yleiselle
ja voimansa yleisen tahdon korkeimman johdon alaisuuteen ja
yhteisesti me hyväksymme jokaisen jäsenen kokonaisuuden
erottamattomana osana” jolloin ”tämä yhdistämistapahtuma
synnyttää heti kunkin sopimuspuolen erillisen persoonallisuuden
sijasta moraalisen ja kollektiivisen persoonan, jossa on yhtä monta
jäsentä kuin sopimuksen tehneessä kokouksessa on ollut ääniä;
kollektiivinen persoona saa tästä tapahtumasta yhtenäisyytensä,
yhteisen Minänsä, elämänsä ja tahtonsa”. Tälle analogisesti
Snellman piti avioliittoa puolisoiden yhdistymisenä siten, että heidän
yksityinen tahtonsa on yhteisellä sopimuksella alistettu yhteiselle
kollektiiviselle persoonalle. Samoin kuin ”yhteiskunnan olemassaolo
kokonaisuudessaan olisi mahdottomuus ellei yksityinen tahto,
samalla kun se säilyttää vapautensa, voisi alistua yleiseen tahtoon”
myös avioliitto merkitsee yksityisen tahdon luovuttamista
yhteiselämälle ja siinä vapauden säilyttämistä. Muussa
45
tapauksessa B kuten Snellman yhteiskuntasopimuksen
yhteiskunnallista merkitystä tulkitessaan toteaa B avioliitossakin ja
perhe-elämässä ”yksityisen tahdon mielivaltainen herruus näet
purkaisi kaiken ihmisten välisen vapaan yhteyden ja saattaisi
voimaan vahvemman oikeuden, kun taas yksilö luopuisi vapaan
tahtonsa ohella ihmisyydestään, kieltäisi henkensä olemuksen”.
(Valtio-oppi, luku 1; Kootut teokset 5, 34B35.)
Ajatukseen puolisoiden ykseydestä sisältyy ajatus täydemmän
ihmisyyden saavuttamisesta avioliitossa. Tällainen
aviopuolisoiden ykseyden korostus esiintyy usein myös
uskonnollisissa opeissa. Jopa moniavioisuuden hyväksyvässä
islamissa ajatellaan, että ”avioliitto ja perhe-elämä ovat harjoitusta
tiellä kohti täydellistymisen ihannetta” ja ”tästä syystä suositellaan
voimakkaasti avioliittoa, salliihan se yksilön (miehen tai naisen)
nousta täydentyvyyden ja täydellistymisen korkeammalle
sisäiselle tasolle@ (Haeri 1995, 151). Islamissa puolisot kuitenkin
kuuluvat avioliiton solmimisen jälkeenkin edelleen isänsä sukuun
eivätkä muodosta samanlaista jakamatonta yksikköä kuin
juutalaisuudessa ja kristinuskossa (Hallenberg 2001, 34), vaikka
myös islamissa avioliitto käsitetään Jumalan luomistyöhön
perustuvaksi yhteiselämän muodoksi, joka kirkastaa Jumalan
luomistyötä ihmisessä.
Hegel esitti modernin avioliitto- ja perhenäkemyksen filosofian
kielellä, osana humanistiseen rationalismiin nojaavaa filosofista
järjestelmäänsä. Filosofina hän ei käyttänyt uskonnollista
argumentaatiota puolustaessaan yksiavioista avioliitto- ja
perhemuotoa, mutta hän tulkitsi kristinuskoon perustuvat
yhteiskunta- ja kulttuurimuodot muita kehittyneemmiksi ja näki
erityisesti protestanttisen kristillisyyden avaavan tietä järkiperäisen
asenteen vahvistumiselle yhteiskuntaelämässä ja sen
instituutioiden toiminnassa. Avioliiton ontologiassaan Hegel ei
käsitellyt kristillisessä perinteessä korostuvaa avioliiton
metafyysistä ulottuvuutta vaan tarkasteli avioliittoa maallisena
instituutiona.
Hegeliä ei voitane pitää varsinaisesti kristillisenä ajattelijana,
vaikka hänen avioliittokäsityksensä kiinnittyikin kristillisen
perinteen luomiin muotoihin. Katolisessa sosiaaliopissa avioliitto
46
määritellään sakramentiksi, jossa jumalallinen tarkoitus toteutuu ja
joka jalostaa ihmistä hengellisesti, ja Lutherkin B vaikka ei
pannutkaan painoa ajatukselle ihmisen jalostumisesta B ylistää
avioliittoa Jumalan luomaan elämänjärjestykseen kuuluvana
instituutiona, joka kaikesta siihen sisältyvästä vaivannäöstä ja
kärsimyksestä huolimatta on siunaukseksi ja ”ylläpitää keskellä
syntiäkin kaikkea sitä hyvää, minkä hän on siihen pannut ja siinä
siunannut” (Luther 1522/1983, 214). Hegelin näkökulma
perheeseen, yhteiskuntaan ja historiaan oli immanenttinen, vaikka
hän eri yhteyksissä puhuikin Jumalasta ja Kaitselmuksesta.
Hegelin tavoin Snellmankaan ei tarkastellut avioliittoa
sakraaliselta kannalta. Hänelle avioliitto oli ensisijaisesti maallinen
instituutio, joskin hän ajatteli, että sen yhteydessä esiintyvillä
kirkollisilla tavoilla B kuten kirkollisilla toimituksilla yleensäkin B on
yhteiskuntaelämän kannalta järjellinen sisältö (ks. Savolainen
2000b, 16). Avioliiton tarkastelu yhteiskunnallisena instituutiona
sellaisessa yhteiskunnassa, jonka avioliittolainsäädäntö rakentui
vahvasti kristinopin pohjalle, edellytti joka tapauksessa huomion
kiinnittämistä myös uskonnollisiin näkökohtiin. Snellman suhtautui
periaatteessa myönteisesti yhteiskuntaelämässä vaikuttavaan
kirkolliseen perinteeseen vaikka kritisoikin inhimillisen hengen
vapautta kahlitsevaa teologista dogmaattisuutta ja torjui
yksipuolisesti henkilökohtaista uskonkokemusta korostavan
ahdasmielisen herätyskristillisyyden. Hän myös piti uskontoa
kotikasvatuksen ”olennaisena perustana”, koska uskonto herättää
ja edistää lapsessa pyrkimystä hyvään ja koska ”ihminen pystyy jo
varhaisessa iässä omaksumaan tämän opetuksen” (Valtio-oppi,
luku 12). Uskonnolla ei kuitenkaan ole perheen ulkopuolella,
kansalaisyhteiskunnassa ja valtiollisessa toiminnassa, samanlaista
siveellistä merkitystä kuin perheessä.
Snellman käsitti avioliiton instituutioksi, jolla on inhimillisen
yhteiselämän lainalaisuuksiin perustuva yhteiskunnallinen
lähtökohta ja tarkoitus. Samalla hän katsoi, että avioliiton tarkoitus
ei oikeuta tarkastelemaan sen solmimista ihmisen mielivaltaisena
sopimuksena, vaikka sillä onkin sopimuksen muoto. Sen tarkoitus
sisältyy perheen olemukseen. Siten avioliitossa ei ole kysymys vain
puolisoiden subjektiivisesta kiintymyksestä vaan siveellisyyden
47
objektiivisesta toteuttamisesta vanhemmuudessa ja lasten
kasvattamisessa. Avioliitto miehen ja vaimon välisenä suhteena
on legaalinen, koska sitä määrää järjellinen tarkoitus, ja se on
moraalinen, koska tuo järjellinen tarkoitus sisältyy siihen. (Valtiooppi,
mm. luku 9.) Vertailukohdetta nykypäivään antavana
kuriositeettina todettakoon, että Suomen 1980-luvulla uudistetun
avioliittolain lähtökohtana on näkemys avioliitosta pelkästään
sopimuksellisena instituutiona.
Snellmanin mukaan avioliitto ei ole vain yksilöiden
mielivaltainen sopimus, joka voitaisiin mielivaltaisesti purkaa.
Avioliitto on yhteiskunnallinen instituutio, jonka solmiminen ja
mahdollinen purkaminen on lainsäädännön piiriin kuuluva
juridinen tapahtuma. Samalla se on perhe-elämän siveellisyyden
perusta, koska sen kautta valtio tunnustaa perheen lailliset
oikeudet. Avioliitossa yhdistyy subjektiivinen ja objektiivinen. Sen
subjektiivinen lähtökohta on huolenpitona ilmenevä rakkaus
puolisoiden keskinäisessä suhteessa ja vanhempien suhteessa
lapsiin. Objektiivisuuden avioliitto saa siitä, kun valtio takaa
puolisoille omistusoikeuden ja oikeuden kasvattaa lapsensa.
Avioliitto luo edellytykset vapauden ja järjellisyyden pohjalle
muodostuvan siveellisyyden toteutumiselle perhe-elämässä, mutta
ei takaa sitä.
Subjektiivisesta kiintymyksestä objektiiviseen
rationaalisuuteen
Hegeliläisyys tarjosi Snellmanille mahdollisuuden rationalisoida
myös miehen ja naisen väliseen rakkauteen kuuluvat subjektiiviset
tunteet. Subjektiivisen idealismin korostaessa elämän salaisuuden
löytyvän kokonaisvaltaisesta minuuden ja maailman
yhdentymisestä yksilön subjektiivisessa kokemuksessa,
hegeliläinen suuntaus asetti yleisen yksityisen yläpuolelle.
Objektiivinen järjellisyys on siinä ennen satunnaisuutta, yleinen
ennen yksityistä, järki ennen tunnetta, olemuksellinen ennen
olemassaoloa, kulttuuriperinne ennen yksilön kehitystä.
48
Snellmanin mukaan miehen ja naisen ”luonnollinen vietti” ei
vielä tee perheestä siveellistä yhteiskuntaa, koska se ei sisällä
siveellisen toiminnan osatekijöitä, moraalisuutta ja legaalisuutta.
Perheen siveellisyys syntyy ”vanhempien rakkaudella täyttämästä
velvollisuudesta kasvattaa lapsiaan järkeen ja siveellisyyteen ...
kunnon kansalaisiksi” (Valtio-oppi, mm. luku 12). Pelkkä tunne ei
tee parisuhteesta siveellistä, koska siitä puuttuu järjellinen
päämäärä. Avioliitossa tämä toteutuu yhteisessä
kasvatustehtävässä, puolisoiden yhteisessä ponnistelussa lasten
hyväksi.
Vaikka Snellman korostaakin perheen kasvatustehtävää,
miehen ja naisen luonnollinen rakkaus on lähtökohta sille
siveellisyydelle, joka muodostuu heidän tahtojensa yhtyessä
avioliitossa ja sen pohjalta syntyvässä yhteisessä
kasvatustehtävässä. Tosin esimerkiksi Lehmusto (1953, 66B67)
toteaa, että Snellman ei oikein näytä ymmärtävän, mitä
aviopuolisot merkitsevät toisilleen henkisesti. Siveellisyyden
käsittäminen yksistään järjen ja velvollisuuden valossa johtaa
Snellmanin varsin yksipuoliseen lastenkasvatustehtävän
korostamiseen parisuhteessa eikä hänen analyysinsa oikein
osoita suopeutta edes ihmisen kaikkein herkimmille tunteille.
Snellmanin ajattelussa avioliiton moraalisuus ja legaalisuus
näyttäisivät perustuvan viime kädessä niihin intresseihin, joita valtio
kohdistaa perhe-elämään.
Avioliiton legaalinen ja moraalinen luonne oikeuttaa valtion
asettamaan tiettyjä velvoitteita aviopuolisoille. Kysymys on ennen
kaikkea heidän tehtävästään vanhempina. Ensisijaisesti
puolisoiden kasvatustehtävään vedoten Snellman perusteli niin
yksiavioisuuden kuin aviollisen uskollisuuden vaatimukset, joita
hän piti avioliiton tarkoituksen toteutumisen edellytyksinä. Avioliiton
mielivaltaisen purkamisen kannattajat ovat Snellmanin mukaan
ymmärtäneet väärin siveellisyyden olemuksen korostaessaan
yksinomaan onnellisuutta moraalisena periaatteena ilman
järjellisyyden ja tahdonvapauden aspekteja, joita ilman myös
onnellisuus jää ihmiseltä saavuttamatta. (Valtio-oppi, luku 8.)
Snellmanin jyrkkä, nykypäivän mittapuun mukaan ahdasmielinen
kanta pysyvän avioliiton puolesta tulee ymmärrettäväksi, kun sitä
49
tarkastellaan suhteessa hänen perhekäsityksensä
kokonaisuuteen, jossa avioliiton ja perhe-elämän tarkoituksena on
lastenkasvatuksessa toteutuva siveellisyys. Yksilöllistä onnen
tavoittelua korostavan moraaliopin sijaan Snellman korosti
yhteistä hyvää tavoittelevan lain moraalista sitovuutta, myös
avioliiton perustana.
Snellmanin mielestä avioliitto ei ole sen enempää yksilöiden
satunnainen ja mielivaltainen yhteenliittymä kuin pelkkä julkinen
sopimuskaan. Se tosin sisältää luonnollisen tunnesiteen miehen ja
vaimon välillä ja sen muotona on sopimus. Tärkeintä siinä kuitenkin
on yksityisen ja julkisen yhdistyminen siten, että partikulaarinen
saa universaalin tarkoituksen, subjektiivinen tulee objektiivisesti
mielekkääksi. Avioliiton varsinainen tarkoitus on lastenkasvatus,
koska sen kautta subjektiivisen tarkoituksen ylittävä objektiivinen
tarkoitus pääsee parisuhteessa toteutumaan. Avioliittoon sisältyy
perheen siveellinen olemus, sillä sen päämäärä ja sen sisältämä
intentio on siveellinen perhe-elämä.
Avioliiton solmimisella puolisot ilmaisevat sitoutuvansa niihin
velvollisuuksiin, jotka laki puolisoille määrää, ja ymmärtävänsä
niihin sisältyvän järjellisyyden. Sen kautta heidän suhteessaan
toteutuu laillisuus ja moraalisuus, ja siveellisyys, joka sisältää nämä
molemmat, pääsee toteutumaan. Avioliitto ”yhteiskunnallistaa”
luonnollisen suhteen, ja siihen sisältyvien velvollisuuksien
täyttäminen, erityisesti lasten kasvatuksesta huolehtiminen, luo
suhteeseen objektiivisen tarkoituksen ja tekee siitä siveellisen.
Avioliitossa puolisoiden välinen luonnollinen rakkaus ei kumoudu,
mutta laillistuu. Sen kautta parisuhteesta tulee yhteiskunnallinen
suhde ja se tulee yhteiskunnallisesti oikeutetuksi. Avioliiton kautta
perhe määrittyy yhteiskunnalliseksi instituutioksi, joka toteuttaa sen
oman rajallisuuden ylittäviä yleisempiä yhteiskunnallisia
tarkoitusperiä.
Snellman ei pitänyt puolisoiden luonnollista rakkautta ja
avioliiton siveellisyyden toteutumista mitenkään toistensa
vastakohtina B päinvastoin. Sukupuolinen kiintymys, kuten kaikki
luonnolliset halut ja pyyteet, ovat tarkoituksellisia ja järjellisiä.
Kuitenkin vasta ihmisen tiedostaessa tämän järjellisyyden
luonnollisessa olemisessaan hän vapautuu toimimaan
50
siveellisesti, tulee itse kykeneväksi toimimaan järjellisesti. Tällöin
ihminen antaa tahdolleen järjellisen sisällön, jolloin aistillinen
halukin saa järjellisen muodon. Siveellisyys avioliitossa syntyy
siitä, että puolisoiden luonnollinen sukupuolinen halu saa toisiaan
rakastavien vapaiden siveellisten tahtojen yhdistymisessä
järjellisen sisällön. Tämän Hegeliltä omaksumansa ajatuksen
Snellman esitti yksiselitteisesti jo vuonna 1840 ilmestyneessä
Oikeusopissa ('' 77B78; Samlade arbeten II, 131; Kootut teokset
2, 433):
”Den omedelbara känslan är naturligt begär, böjelse.
Dennas tillfredsställande fordrar, att böjelsen är ömnesidig,
och beror derföre af individernas fria val, af tvänne villjors
fria föreningen i en gemensam villja. Men det naturliga
begäret är ett band på Subjectets frihet. ... Den Subjectiva
villjan måste derföre befria sig från beroendet af begäret,
och den gemensamma villjan vara en förnuftig, sedlig villja.
... En sådan förening af tvänne sedliga villjor genom en
ömsesidiga sedlig böjelse (kärlek) är Äktenskap. Till
äktenskapet hörer derföre, 1:o, att det är fritt, en omnesidigt
uttalad fri vilja, 2:o att denna villja är sedlig känsla, kärlek.”
”Välitön tunne on luonnollista halua, taipumusta. Sen
tyydyttäminen vaatii sitä, että taipumus on molemminpuolista
ja siksi sen pitää perustua yksilöiden vapaaseen valintaan,
kahden tahdon vapaaseen yhtymiseen yhdeksi tahdoksi.
Mutta luonnollinen halu on subjektin vapauden este. ... Siksi
subjektiivisen tahdon tulee vapautua riippuvuudestaan
halusta, ja yhteisen tahdon tulee olla järjellinen, siveellinen
tahto. ... Tällainen kahden siveellisen tahdon yhdistyminen
molemminpuolisen siveellisen taipumuksen (rakkauden)
kautta on avioliitto. Avioliittoon kuuluu siis ensinnäkin, että se
on vapaa, molemminpuolisesti ilmaistua vapaata tahtoa, ja
toiseksi, että tämä tahto on siveellistä tunnetta, rakkautta.”
Snellman korosti luonnollisen ja moraalisen dialektista
yhteenkuuluvuutta. Hengen kehityksessä
”luonnonvälttämättömyys ei mitenkään voi haitata ihmisen
vapautta, koska luonto on hengen kumottu edellytys ... kun taas
51
itse henki on prosessi, jolla se kohottaa itsensä ei-olemisestaan
määrätyksi, henkiseksi olemiseksi”. Tahdonvapaus ei tarkoita
tahdon mielivaltaa, vaan siinä prosessissa, jossa ”tahto asettaa
moraalisen maailmanjärjestyksen luonnollisen maailman totuutena”
ja asettaa henkisen kumoamalla luonnollisen, ”järjen
välttämättömyys käy välittömästi yhteen tahdon vapauden kanssa”.
Samalla subjektiivinen ja yksilöllinen saavat järjellisen tarkoituksen
osana hengen objektiivista ja kollektiivista järjellisyyttä.
(Persoonallisuuden idea, Kootut teokset 3, 179B185.)
Snellmanillepuolisoiden keskinäinen rakkaus ei ole vain
subjektiivinen mielle. Se on siveellinen tunne, joka luo itselleen
ulkoisen objektiivisuuden perheessä, perhe-elämänä (Oikeusoppi,
' 78). Sama ajatus löytyy myös Hegeliltä, jonka mukaan
”perheelle, sellaisena kuin se mielelle välittömästi ilmenee, on
tunnusomaista tunne sen omasta ykseydestä” (Oikeusfilosofia, '
158). Hegelin mukaan avioliitossa puolisot luovuttavat
luonnollisen, yksilöllisen persoonallisuutensa keskenään
muodostamalleen ykseydelle, jonka olemus on eettinen
(siveellinen) (Oikeusfilosofia, '' 162, 163). Jo Aristoteles oli
korostanut miehen ja naisen keskinäisen suhteen siveellistä
luonnetta puhuen hyveeseen perustuvasta ystävyydestä
parisuhteessa (mm. Nikomakhoksen etiikka, VIII, 12, 1162a,
16B29). Snellman ikään kuin lisäsi tähän huomautuksen siitä, että
puolisot ovat myös vanhempia: ”Kun siveellisyydellä on tunteen
välitön muoto rakkautena, niin aidon rakkauden puolisoiden välillä
täytyy välttämättä olla lapsiin kohdistuvan rakkauden ja ylipäänsä
perheen parasta tarkoittavan pyrkimyksen välittämää” (Valtio-oppi,
luku 12).
Lasten kasvatuksesta huolehtiminen on Snellmanin mukaan
avioliiton pysyvyyden edellytys ja tae. Se vaatii puolisoiden
suhteen laillistamista, sillä yksinomaan luonnollisen kiintymyksen
tunteiden häilyvälle pohjalle rakennettu perhe-elämä ei turvaa
lapsen asemaa ja siveellisyyden toteutumista. Siksi avioliitto ei
myöskään ole vain yksityiseen elämänpiiriin kuuluva puolisoiden
kahdenkeskinen sopimus, vaan edellyttää lisäksi yleisemmän
tahdon, valtion, antamaa objektiivisuutta. Avioliitossa puolisot
52
muodostavat yhdessä siveellisen subjektin, erityisesti
toteuttaessaan kasvatustehtäväänsä.
Snellmanin mukaan tunneperäinen kiintymys on alistettava
järjen äänelle ja parisuhteelle löydettävä objektiivinen tarkoitus.
Tämä on löydettävissä puolisoiden yhdessä toteuttamasta
lastenkasvatuksesta. Perheelle on tunnusomaista sen jäsenten
tapojen ykseys. Puolisoiden lapsuudenkodista omaksumat tavat
yhdistyvät avioliiton kautta saavuttaen vihdoin lapsen
moraalisessa kehityksessä lopullisen ykseyden. Siksi Snellman
piti avioliiton tarkoituksena ennen muuta puolisoiden yhteistä
kasvatustehtävää.
Snellman käsitti avioliiton hegeliläisittäin kahden siveellisen
tahdon yhteydeksi, joka toteutuu puolisoiden keskinäisessä
rakkaudessa. Valtio-opin 12. luvussa ja Pedagogiikan luentojen
12. luennossa Snellman toteaa, että kodissa tapahtuva siveellinen
kasvatus saa objektiivisesti yleispätevän luonteen, kun
vanhemmat totuttavat lapsen hyviin tapoihin. Avioliiton perustana
on miehen ja vaimon luonnollinen rakkaussuhde, jossa siirtyminen
siveelliseen yhteyteen edellyttää suhteen laillistamista. Snellmanin
mukaan avioliitossa valtio laillistaa heidän sukupuolisen
kiintymyksensä, rakkauden luonnollisena tunteena. Lasten
kasvatuksesta huolehtiminen antaa sitten avioliitolle ja perheelämälle
objektiivisen tarkoituksen.
Snellman piti rationaalisuutta ihmisen perusominaisuutena ja
järkevää toimintaa itsetietoisena subjektina ihmisen korkeimpana
pyrkimyksenä. Kaikki inhimillinen kehitys perustuu tähän,
itsetietoiseen järjen käyttöön. Järki näet ei hyväksy maailmaa
sellaisena kuin se on vaan havaitsee sen epätäydelliseksi ja pyrkii
parempaan. Järjelliseen toimintaan kuuluu kehityksen ja
muutoksen mahdollisuuden ymmärtäminen, mikä saa ihmisen
”uhraamaan välittömät aistilliset etunsa ja tavoittelemaan asioiden
korkeampaa järjestystä” (Persoonallisuuden idea, Kootut teokset
3, 188). Tämä koskee kaikkea inhimillistä toimintaa avioelämästä
ja lasten kasvatuksesta valtiolliseen toimintaan ja lakien
säätämiseen. Esimerkiksi ”avioliitto lakkaa olemasta siveellinen,
kun siinä ei ole yleistä järjellistä päämäärää ja se tähtää vain
subjektiiviseen onneen” (Valtio-oppi, luku 12; Kootut teokset 5,
53
65). Siveellisessä maailmanjärjestyksessä subjektiivinen antaa
tilaa objektiiviselle, tunne järjelle, yksilöllinen yleiselle.
Rakkaus oli Snellmanin rakennelmassa keskeisessä
asemassa. Perhe-elämässä se ilmenee puolisoiden sekä
vanhempien ja lasten keskinäisenä rakkautena. Snellman ei siis
väheksynyt tunnetta vaan kuvasi sen perheelämän
peruselementiksi. Siitä versoo siveellisyys, kun se saa puolisot
avioliitossa yhdistämään tahtonsa. Hegel puhui jopa
persoonallisuuden luovuttamisesta avioliiton ykseydelle, jota hän
piti avioliiton todellisena päämääränä. Karkaman ilmausta ”järkevä
rakkaus” ei siis tule ymmärtää siten, että Snellman olisi
puolustanut rakkautta, jossa ei ole tunteita, tai avioliittoa, joka ei
perustu puolisoiden keskinäiseen kiintymykseen. Snellmanille
rakkaus ei vain ollut vain tunteen vaan myös järjen ja tahdon asia.
Subjektiivisen sukupuolisen rakkauden kehittymiseen
objektiivisen tarkoituksen sisältäväksi siveelliseksi yhteiselämäksi
kuuluu olennaisesti myös rakkaus isänmaahan. Niinpä myös
Snellmanin romaaneissa miehen ja naisen välinen rakkaus kehittyy
avioliitossa isänmaanrakkaudeksi, mikä antaa sille yksilöllisen
minuuden rajat ylittävän sisällön (Karkama 1993, 7; Savolainen
2001b, 10). Tämä konkretisoituu vanhempien yhteisessä
lastenkasvatustehtävässä.