Snellmanilla ei ollut mitään käytännöllistä roolia fennomaanisen liikkeen politisoitumisessa ja kypsymisessä puolueeksi. Hän pääsi kuitenkin ratkaisijan paikalle fennomaanisen perinnön kilpajuoksussa johtaessaan esimiehenä vuodesta 1870 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa, josta muodostui keskeinen foorumi hegemoniakamppailun ratkeamiselle. Samoin kuin Snellmanin oppirakennelmassa, kansalaisten vapaaehtoisella järjestäytymisellä ei ollut suurta sijaa fennomaanisen sivistyneistön Snellmanin senaattoriaikana harjoittamassa politiikassa. Sitä tapahtui ainoastaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puitteissa. Sen tarkoitus vastasi pitkälle Snellmanin ohjelmaa: se pyrki vaalimaan ja edistämään kansallista sivistystä, joka nähtiin kansallisen olemassaolon perustaksi. Tavoitteena oli ensin saada sivistyneistö omaksumaan kansan kieli ja kulttuuri ja synnyttää suomenkielinen ja -mielinen yläluokka. 1870-luvulla Snellman suhtautui epäillen rahvaan parissa työskentelevän valistusseuran perustamishankkeisiin. Hänen mielestään ne vain sortivat yksityisten yritteliäisyyttä.87

Snellman piti vahingollisena poliittisesti yksituumaisten fennomaanisten yhdistysten perustamista. Koska Snellmanin tavoitteena oli yhtenäisen kansakunnan luominen, puolueet ja puoluetaistelu hajottivat kansallisen liikkeen yhtenäisyyttä. Oppimattoman kansan vetäminen sen piiriin saattoi johtaa kehityksen väärille raiteille. Yrjö-Koskisen juuret olivat samassa hegeliläisessä perinteessä, mutta kansanvalistusseuran perustaminen merkitsi poikkeamista tältä linjalta. Yrjö-Koskisen mielestä puolueet olivat vahingollisia, kaikki paitsi yksi: Suomalainen puolue. 88

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura joutui hegemoniataistelun tulilinjalle, kun Lönnrot erosi suomen kielen professorin virasta ja samalla seuran johdosta (1854–1863) ja muutti pois pääkaupungista. Yrjö-Koskisen johtama läntinen fennomaaniryhmittymä haastoi heti seuraa hallinneen kulttuurifennomaanisen ja poliittisesti liberaalin savokarjalaisen fraktion. Valtataistelun alkamista oli edeltänyt kiivas lehdistöpolemiikki, jossa Yrjö-Koskinen oli muotoillut kärkevän kielipolitiikan perusteet seuran sisäpiiriin kuulumattomaan Snellmaniin nojautuen. Uusi nationalismitulkinta ei jättänyt tilaa kompromisseille vaan pyrki aukottomaan yksinvaltaan kansallisuusliikkeen kaikilla osa-alueilla. Aggressiivinen valtataistelu ei näy vielä seuran vuosikokouksessa 1863, mutta äänimäärän hajoaminen esimiehen valinnassa viittaa siihen. Rauhallisen ja sovittelevan Gabriel Reinin valinta oli yritys säilyttää toiminnan poliittinen vakaus. Avauspuheessaan Rein korosti isänmaallisten harrastusten ylimmälle hallitusvallalle uskollista luonnetta ja veti rajaa sekä ruotsikiihkoisiin että suomikiihkoisiin, heidän tyhjiin puheisiinsa ja ajattelemattomiin tekoihinsa. Hänen onnistui pitää seuran julkisivu kunnossa, mutta sisäiset jännitteet alkoivat kärjistyä Yrjö-Koskisen ja Lönnrotin tukeman Ahlqvistin väliseksi valtataisteluksi. 89

Yrjö-Koskisen kannalta tästä taistelussa oli kiusallista, että muiden nuorfennomaanien tapaan hän oli kielikäännynnäinen. Hänen kielitajunsa ei nojannut luontaisesti opittuun vaan aikuisiällä opiskeltuun ja kieliopin kautta jäsenneltyyn suomen kieleen. Ahlqvist iski tähän puutteeseen koko ivansa voimalla nimittäen Yrjö-Koskisen puhetta ”rennun-kieleksi”. Hänen mielestään kieli oli horjuvaa lapsen askellusta ja hän suositteli ”piipottimien” vahvistamista Maanselän takana. Pahinta Yrjö-Koskisen kannalta oli, että professori Ahlqvist edusti sitä virallista auktoriteettiasemaa, mikä seuralla oli suomen kielen rakentamisessa ja legitimoinnissa. Siksi Yrjö-Koskinen halusi valloittaa seuran ja kääntää kokonaisuudessaan kansallisen sivistyksen päälinjan oman fennomaanipolitiikkansa kannalle.

Esteenä oli Ahlqvistin arvovalta, joka oli murrettava. Yrjö-Koskinen aloitti johdonmukaiset hyökkäykset Ahlqvistin tieteellisen maineen kyseenalaistamiseksi virka- ja sivistyskielen normittajana, kun omanarvontuntoinen Ahlqvist toi itseään esiin. Seuran sisälle Yrjö-Koskinen sai perustettua Historiallisen osakunnan, jonka jäsenyyden mukaan hän saattoi rakentaa toimintalinjaansa seuran sisällä. Vuoden 1865 vuosikokouksessa Ahlqvist luopui sihteerin tehtävästään ja tilalle valittiin koskislainen Julius Krohn.90

Ahlqvistin nöyryyttäminen huipentui valtion kirjallisuuspalkinnon jakamiseen. Palkinto oli Snellmanin kehittämä ja finanssipäällikön ominaisuudessa organisoima. Se tuki hyvin hänen käsitystään kansalliskirjallisuuden roolista sivistysvaltion henkisenä perustana. Hänestä riippumatta palkinto politisoitui nopeasti, kun raadin nuorfennomaaniset jäsenet Yrjö-Koskisen johdolla tyrmäsivät Ahlqvistin runokokoelman Säkenet ja valitsivat voittajaksi Aleksis Kiven Nummisuutarit. Isku oli suunnattu henkilökohtaisesti Ahlqvistiin, joka oli juuri murjonut julkisuudessa Kiven Kullervon. Ahlqvistin jyrkentynyt kanta Kiven teoksiin johtui myös ihmissuhdeongelmien kärjistymisestä. Aggressiot Kiven tuotantoa kohtaan kuvasivat epätoivoista yritystä murtautua siitä saartorenkaasta, jota oli punottu hänen ympärilleen Yrjö-Koskisen johdolla vuodesta 1863. Jo ennen Seitsemän veljeksen ilmestymistä Kivi oli Ahlqvistin silmissä merkitty mies, mutta niin oli hänkin Yrjö-Koskisen ryhmittymän silmissä. Ahlqvistia kohtaan oltiin yhä piittaamattomampia, kun fennomaaniryhmittymä näytti voimaansa ajaessaan historiapainotteista kansallisuusohjelmaa seuran valtalinjaksi.91

Viimeinen este nuorfennomaanien hegemoniapyrkimysten tieltä näytti poistuvan, kun seuran esimiehenä kulisseja pystyssä pitänyt Rein kuoli yllättäen 1867. Hänen äkillinen poismenonsa suisti sisäisistä jännitteistä kärsivän seuran kriisiin, jonka loppunäytös käytiin Kiven teosten ympärillä. Vuonna 1868 seuran esimieheksi valittiin Mathias Akiander ja varaesimieheksi Yrjö-Koskinen. Ahlqvist oli mukana 1869 haaveillen kunniakkaasta paluusta ja Yrjö-Koskisen lyömisestä mutta äänet eivät riittäneet. Ahlqvist oli jälleen mukana 1870, jolloin hävisi surkeasti 32–3 Snellmanille, joka oli yllättäen nostettu ehdokkaaksi esimiehen paikalle. Tämän jälkeen Ahlqvist hävisi varaesimiesvaalin 30–2 Yrjö-Koskiselle. Ahlqvistin tilanne alkoi olla kypsä: aikaisemmin häneltä oli kuollut tytär ja 1869 kuoli kolme poikaa tulirokkoon. Tästä oli seurauksena joukko kaunaisia tekoja, jotka kärjistyivät provokatoriseksi vastakkainasetteluksi. Tämän asetelman uhriksi joutui Aleksis Kivi, jonka Seitsemän veljestä oli valmistunut keväällä 1869 ja ilmestynyt neljänä vihkona vuoden 1870 alkupuolella.92

Kiven kimppuun käyminen merkitsi suurta revanssia julkisesti syrjäytetylle ja yksityisesti menetyksiä kärsineelle Ahlqvistille. Viimeinen pisara oli, että teos oli julkaistu Novellikirjasto-sarjassa, joka oli yrjö-koskislainen kopio savokarjalaisten vastaavasta. Ahlqvistin katkeruutta lisäsi se, että sarjan tarkoituksena oli korvata kansallispoliittisesti hänen edustamansa akateeminen kielitiede. Ahlqvistin hyökkäys ilmestyi Finlands Allmänna Tidningissä toukokuussa 1870. Se oli Kiven teoksen sumeilematon ja alhainen teilaus, mutta ennen kaikkea hyökkäys seuran kirjallisuuspoliittista linjaa vastaan. Ahlqvistin taktiikka oli, että mitä iljettävämmäksi ja esteettisesti mitättömämmäksi hän teoksen leimaisi, sitä nolompaan asemaan hän saattaisi kirjan julkaisijat: ”Eipä ollut onnekas se hetki, jolloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura päätti julkaista teoksen, sillä siten on Seura syystä toimittanut itselleen moitetta, herra Kivi itselleen säälittelyä ja naurua ja suomalainen kirjallisuus itselleen sekä moitetta, säälittelyä että naurua.” Pilkka jatkuu: ”Innokkaita kun oltiin, luultiin herra Kiven Seitsemässä veljeksessä tavatun jotakin alkusuomalaista, aitoa tschuudilaista, joka oli yhdellä iskulla nostava suomalaisen kirjallisuuden kunnian kukkuloille ja näyttävä maailmalle mongoolilais-turaanilais hengen koko sen loistossa ja alkuperäisyydessään.”93

Luonnollisesti hyökkäys osui pahiten Kiveen, mutta myös seura sai osumia: kiistelty teos sai odottaa vuosikausia ilmestymistään yhtenä teoksena. Huomiota on pitkään jaksanut herättää se, että seura jätti Kiven yksin. Ratkaisevaa tässä oli esimiehen vaihdos 16.3.1870, kun Akianderin seuraajaksi valittiin Snellman. Valinta oli erikoinen, koska Snellman ei kuulunut seuran sisäpiiriin eikä sen aktiivisiin toimijoihin. Hän ei ollut aikoinaan edes sen perustajajäseniä. Aloituspuheenvuorossaan hän totesi itsekin ulkopuolisuutensa.94

Ensimmäisen kokouksensa Snellman johti 6.4.1870, jolloin keskusteltiin Novellikirjaston kohtalosta. Kokouksessa 4.5.1870 Snellman esitti vieraskielisen kirjallisuuden laajamittaista suomentamista. Tämä kansalliskirjallisuushanke oli paljon suurisuuntaisempi kuin Novellikirjasto. Suurisuuntaisella kirjallisuuspoliittisella ohjelmallaan Snellman viitoitti kansallisen sivistysprojektin sisällölliset painoalat ja legitimoi myös sitä kannattelevan henkilökultin keskeiset ainekset. Asiaa valmisteleva toimikunta laati luettelon eurooppalaisen kirjallisuuden klassikoista ja liitti niiden rinnalle myös Runebergin ja Snellmanin teokset. Projektiin päätettiin budjetoida 2 000 markkaa vuodessa. Hanke oli kädenojennus myös Ahlqvistin suuntaan, koska Snellman puki ehdotuksensa tämän kirjallisuusnäkemykseen, jonka mukaan julkaistavilta teok-silta vaadittiin kielen muotoa ja ilmaisutavan puhtautta. Snellman ei ilmeisesti kuitenkaan sietänyt hyvin Kiven ilmaisutapaa ja kirjallisuusvisiota. Toisaalta kysymys saattoi olla kurinpalautuksesta esteettisiä lähtökohtia hakevalle suomalaiselle romaanikirjallisuudelle.95

Perimmäinen syy oli, että Snellman ei yksinkertaisesti hyväksynyt Yrjö-Koskisen yksisilmäistä tapaa hakea Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa hegemonia-asemaa nostamalla suosikkejaan ja mitätöimällä vastustajiaan. Yrjö-Koskinen saattoi näyttäytyä Snellmanille intomielisenä poliitikkona, liikkeen hajottajana, joka edusti alkuperäiselle ajatukselle sopimattomia piirteitä. Snellmanin viesti meni nopeasti perille hänen Kuopion aikaiselle tukijalleen Ahlqvistille, joka palasi innokkaasti mukaan seuran toimintaan todettuaan Snellmanin selvästi hillitsevän Yrjö-Koskisen vallanhimoa. Toisaalta tämä saattoi johtaa liioitteluun Kiven kohtelussa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä Snellman viivästytti romaanin ilmestymistä kirjana, ja kun se kolmen vuoden odottelun jälkeen julkaistiin itsenäisenä teoksena vuonna 1873, Kivi oli jo ehtinyt kuolla. Teoksen esipuheessa Snellman puolsi Kiven oikeutta runolliseen vapauteen veljesten pahennusta herättävän elämäntavan kuvauksessa. Hän muistutti, että teoksen perusajatus oli se, että sivistys ja siivot tavat ovat välttämätön ehto ihmisen vapaudelle, rauhalle sekä onnelle.96

Suuri inhimillinen kustannus Snellmanin strategiassa oli se, että myönteisen tunnustuksen taktinen lykkääminen saattoi olla viimeinen pisara Kiven voimia hivuttavaan ahdistukseen ja elämänjanon sammumiseen. Asia ilmeisesti vaivasi Snellmania, koska hän oli maksanut Kiven 35 päivän hoitojakson uusilla klinikoilla huhtikuun lopusta toukokuun loppuun vuonna 1871. Kiven oleskelun Lapinlahden psykiat-risessa sairaalassa helmikuun loppuun 1872 maksoi J. L. F. Krohn. Tällä tavalla Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kustansi Kiven hoidot.97 Tässä ei ollut mitään uutta, koska Snellman oli pyrkinyt auttamaan Kiveä jo tämän uran alkuvaiheessa. Vuonna 1857 hän kehotti ystäviään keräämään rahaa Kivelle, ja lopputuloksena oli iso summa. Konsistorissa Snellman vaikutti siihen, että Kivelle myönnettiin 25 ruplan apuraha Eriika-kertomuksesta.98

Snellmanin toimintaa Kiven tapauksessa on yleensä tarkasteltu mustavalkoisesti petoksen näkökulmasta: koska Snellman ei ajoissa puolustanut Kiveä, hän syyllistyi moraalisesti Kiven ennenaikaiseen kuolemaan.99 Väitettäessä näin ei oteta huomioon lainkaan sitä, mitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa ja yleensä koko fennomaanisen puoluemuodostuksen kentällä tapahtui samaan aikaan. On esitetty myös tulkinta, että intellektuelli, joka vaikenee päivänpolitiikassa, ei syyllisty petokseen. Snellman vaikeni siksi, että hänellä oli laajempi vastuu tai hän puuttui asiaan toisella tavalla kuin esiintymällä välittömästi julkisella foorumilla. Kivi oli joutunut kohtuuttoman ankaran kritiikin kohteeksi, mutta se ei voinut johtaa Snellmania pettämään suurempaa moraalista ja poliittista kokonaisuutta. Hän palveli kestävässä kehityksessä suomalaista valtiointelligentsiä.100

Kirjallisuudenhistoria on selittänyt Kiven vastustamisen makukysymyksenä; Snellman ja Ahlqvist eivät pitäneet raakalaiskuvauksesta. Heitä yhdisti palava usko suomalaisten mahdollisuuksiin kulttuurikansana. Maailmalle piti näyttää, että metsäläisvaihe oli ohi. Tässä maassa asui kansa, joka oli kypsä ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä. Pelättiin että teoksen kuvaus ruokki vallalla olleita rotukäsityksiä. Lisäksi on viitattu Ahlqvistin lehtolapsen rooliin, minkä hän halusi kieltää teoksessa.101 Kun ei ole kyetty näkemään Kirjallisuuden Seuraa fennomanian sisäisen valtataistelun foorumina, on yksipuolisesti väitetty, ettei Snellman ollut tarpeeksi suuri kirjallisuuskriitikko tajutakseen teoksen sisältöä.102

Toisaalta ei sovi unohtaa, että Runeberg moitti Snellmania siitä, että tämä oli suhtautunut Kiven teokseen suopeasti. Hänen mielestään tämä aina epäonnistui arvostelijana. Snellman oli poikkeus silloisessa kulttuurin valtavirrassa, jossa yleensä suhtauduttiin kielteisesti Kiven ilmaisuun.103 Kirjallisuuden näkökulmassa on vain se vika, että tunnustus haluttiin heti, eikä sillä ollut enää arvoa kolmen vuoden päästä. Outoa on myös antaa kuva, että Snellman olisi inhonnut Kiven ”raakalaiskuvausta” ja pyrkinyt hävittämään sen. Myös Snellman oli lukenut teoksen loppuun ja arvioi sitä kokonaisuutena. Hänkin oli kokenut teoksen sovinnollisen päätöksen edustavan ”yhteiskunnallista vastuuntuntoa, joka on kaiken kypsyyden ehto”.

Kaikki tällainen spekulaatio on turhaa, kun muistaa millaisen lisäyksen Snellmanin kirjoitti Seitsemän veljeksen esipuheeseen 1873: ”Hän ei ole antanut yhden ainoankaan noista seitsemästä veljeksestä saada loppuansa hirsipuussa. Se loppu oli enemmän hänen runoluonteensa mukainen, että he oman kokemuksensa ja miettimisensä kautta tulisivat näkemään sivistyksen arvon, ja että he omin voimin ponnistaisivat ylös hurjasta ja raa’asta metsäelämästään ihmiselle sopivana sivistykseen ja tapoihin.”104

Snellmanin oman ohjelman mukaisesti romaani oli hänen silmissään kehityksen kuvaus empiirisestä ja emotionaalisesta luontosuhteesta kohti objektiivista itsetietoisuutta. Siten Kivi oli esittänyt kuvina niitä ajatuksia, jotka Snellman oli esittänyt Persoonallisuuden idea -teoksessaan. Kiven tuotanto toteutti monella tavoin sen toiveen, jonka Snellman oli usein esittänyt kansallisuuskirjallisuuden laadusta: yleisen eurooppalaisen kulttuuritradition tuli yhtyä siinä elämään. Seitsemän veljestä ilmensi kaikessa suomen kielen rikkaudessaan niitä teemoja, joita Snellman oli esittänyt teoksissaan filosofisessa muodossa.105

Snellman toimi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä täsmälleen Kivi-kiistan ajan. Hän erosi vuoden 1874 vuosikokouksessa ilmoittamalla, että halusi antaa tilaa nuoremmille, tarkoittaen lähinnä Yrjö-Koskista. Snellman oli mielestään suorittanut tehtävänsä seuran johdossa. Seitsemän veljeksen hyllyttäjänä ja takavarikosta vapauttajana Snellman halusi pelastaa orastavan suomenkielisen kirjallisuuden, joka oli fennomaanipolitiikan keskeinen kulmakivi. Keskinäisten salajuonien keskellä Snellman oli ulkopuolisena ainoa, jolla oli arvovaltaa pelastaa fennomaanileirin ideologinen ja kulttuurinen uskottavuus eli sen poliittinen olemassaolo.

Alusta alkaen Snellmanin ripeät toimet pyrkivät eheyttämään seuran sisäisesti ja selkeyttämään sen kansallisen linjan. Hyllyttämällä teoksen Snellman rauhoitti repivimmät poliittiset taistelut ja onnistui siirtämään fennomaanileirin hajaannuksen 1870-luvun puoliväliin. Antamalla suostumuksensa teoksen julkaisemiselle ja tulkitsemalla sen kansallisuusliikettä tukevaksi hän hyväksyi sen fennomaanikelpoiseksi ja ratkaisi taistelun lopullisesti Yrjö-Koskisen hyväksi. Snellman pitkitti hajaannusta vanhan kansallisuusjohtajan arvovallalla ja antoi liikkeelle kypsymisrauhaa. Samalla hän toimi ponnahduslautana nuorfennomaanien hegemonian lopulliselle läpimurrolle.106

Erottuaan seuran johdosta Snellmanille itselleen jäi aikaa kartuttaa kansalliskirjallisuutta. Puheillaan, esitelmillään ja pienimuotoisilla kirjoituksillaan eri foorumeilla hän muistutti jatkuvasti olennaisista elementeistä, jotka vievät kansalliskehitystä eteenpäin. Muistuttamalla olemassaolostaan hän muistutti ohjelmastaan.

Kirjallisessa Kuukauslehdessä julkaistut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puheenjohtajan neljä avajaispuhetta ovat merkityksellisiä, koska Snellman piti ne suomeksi. Ensimmäisessä puheessaan 1871 hän totesi: ”Pidän kuitenkin velvollisuutena tällä erällä noudattaa tavallista tapaa, sitä kieltä puhuen, jonka kirjallinen viljelys on Seuran pääasiana – olkoothan sanani itse kielenkin puolesta köyhänlaiset ja epätasaiset.” Hän ottaa esille sen, että suomen kirjakieli oli 300 vuotta vanha, vaikka sen aineisto olikin kristinoppia, mutta ”jo Pyhä Raamattu on aineen puolesta niin ylön rikas, että se kirjakieli totisesti ei saata olla köyhä, jolla Raamattu löytyy kirjoitettuna. Kristinopista on myös riippunut Suomen kansan koko järjellinen sivistys”.

Seuraavana vuonna hän pohti, mitkä kansat jatkavat elämäänsä, mitkä ”hukkautuvat ennen aikojaan”. Suomessakin oli kymmeniätuhansia ihmisiä, jotka tuskin tiesivät suomalaisia olevansakaan. Vasta vuosisatojen kuluessa kansallistunto selkenisi tiedoksi kansalle. Parhaiten se leviäisi, kun yleisö oppisi tuntemaan, rakastamaan ja puolustamaan kansalliskirjallisuuttaan. Ne olivat kelvollisia kansallishengen luomiseen, jotka olivat synnyttäneet kirjallisuudessa henkensä teokseen, joka ”perustaa uuden jakson ihmisyyden kehkeämisessä ja jonka kelpaa jättää perinnöksi tuleville sukupolville”. Kirjallisuuden täytyi kansassa syntyä, kasvaa ja hedelmöittyä ennen kuin se tavoitti valtiollisen olemassaolon.

Viimeisessä vuosipuheessaan 1874 hän vetää asiat yhteen. Snellman korosti jälleen kerran, että ne ihmishengen työt, joita kannattelee niiden oman hengen luoma kieli, eivät ole luonnonvaihtelun alaisia vaan pysyvää perintöä. Kirjallisuus kuvailee tämän hengen kasvamista. ”Kirjallisuus sisältää ihmiskunnan aatteellisesti järjestetyn ajatuksen liikkeen, joka suvusta sukuun on kartuttanut hengen elatusta ja voimia.” Samoin kuin se viittaa menneisyyteen se näkee myös tulevaisuuteen. Snellman kehottaa luottamaan siihen, että maailmassa ei ole sitä valtaa, joka voisi tukahduttaa kasvun hengen alalla. Euroopan ”nykyisissä” oloissa ei löydy niin hentoista kansaa, ettei se voisi päästä osalliseksi ihmisyyden henkiseen perintöön. Voima tulee sen kartuttamisesta itsestään.

Tehokas foorumi kansalliskehityksen ohjaamiseen oli myös Suomen tiedeseura, jonka jäsen Snellman oli ollut vuodesta 1856. Snellmanin ensimmäinen seurassa pitämä esitelmä koski Uudenaikaista materialismia. Hän piti myös esitelmän Gerhard Rohlfsin matkasta Pohjois-Afrikkaan 1868. Lisäksi hän painatti 1700-luvun historian arkistolähteitä, joita hän sai Venäjän ulkoministeriössä palvelevalta Otto Furuhjelmiltä. Suomen tiedeseuran puheenjohtajana 1870–1871 hän piti paimensi vuotuisilla esitelmillään henkisiä aseenkantajiaan, jotka julkisessa politiikassa manifestoivat hänen kansallisuusohjelmaansa. Virkaanastujais-esitelmä Syyt vuoden 1778 sotaan perustui von Beskowin esitykseen Kustaa III:sta.107 Tämän elämäkerran inspiroimana Snellman korosti, että ei pitänyt unohtaa, että ”Kaitselmus ei ole antanut ihmiskunnan kohtaloita kenenkään yksilöiden käsiin, vaikkapa hän olisi mitä nerokkain”. Yksilö oli aina ajanhenkensä ja kansanhengen palvelija. Nerous piili kuitenkin kyvyssä, jolla hän käsitti, mitä aika ja kansakunta vaativat; ja tällä voimalla hän vaikutti.

Suomen tiedeseuran läksiäisesitelmänsä aiheeksi 29.4.1871108 hän oli valinnut nykyaikaisen materialismin, vaikka hänen mukaansa ”filosofia oli seurassa kiellettyä tavaraa”. Snellman kumosi materialismin sillä, että luonnossa ilmenevän järjen käsittäminen luonnossa ilmeneväksi Hengeksi oli edelleen luonnontieteen järkkymätön päämäärä. Ilmiöiden lakia päättelemään oppinut luonnontieteilijä ei voinut olla sokea sille, että ihmiskunnan historiassa ilmenevä järjestys oli toinen kuin luonnon järjestys. Kaikkien ratkaisemattomien tieteellisten arvoitusten yläpuolella roikkuva niitä suurempi arvoitus opettaa tiedemiestä taivuttamana nöyrästi päänsä ja tunnustamaan erään suuren englantilaisen runoilijan kanssa: ”Paljon on taivaassa ja maan päällä, mistä ei filosofianne ole uneksinutkaan.”

Näinä aikoina Snellman vetosi kirjoituksillaan erityisesti nuorisoon. Hän muisteli vanhoja Oulun koulun aikojaan esimerkkinä muille 1873 Joukahaisen kirjoituksessa Vanha koulu.109 Hän totesi: ”Kaikki kertomani pyrkii osoittamaan, että vanha koulu jätti sielun avoimeksi ja vastaanottavaksi opinnoille con amore [rakkaudella]. Tiedon maailma näytti minusta niin suurelta, tuntemattomalta, houkuttelevalta maalta; minä tiesin vielä niin vähän, kaikki oli vielä niin houkuttelevan uutta.” Snellman halusi kirjoituksellaan todistaa siitä rakkaudesta, joka hänen mielessään yhä kohdistui siihen maankolkkaan, jossa hän oli elänyt yksinomaan onnellisia, suruttomia ja kuitenkin koko elämänsä kannalta hedelmällisiä päiviä.

Samoja asioita hän todisti vuonna 1875 Suomen ylioppilas -vihossa artikkelissaan Ylioppilaan velvollisuudet.110 Hänen mielestään nuorisoon ei tarvinnut kylvää rohkeutta ja luottamusta, koska se oli kansan luottamus ja rohkeus. Mitä enemmän isänmaan hyväksi oli tehtävä, sitä rikkaampi oli nuorison tulevaisuus. Suuri isänmaanhenki voi tehdä jokaisesta kasvatuksesta hyvän ja korvata rajallisen opetuksen puutteita. Kansa oli kutsunut ylioppilaan tieteelliseen sivistykseen. Ylioppilaat olivat isänmaan nuorison kukka, joihin isänmaa asetti toivonsa. Heidän ankara uhrautuva työnsä antoi takeen isänmaata ja ihmiskuntaa hyödyttävästä miehuuselämästä.

Taidelehti Concordiassa Snellman julkaisi 1873 artikkelin Oikeusko ennen kaikkea, jossa hän totesi: ”Yksikään kuolevainen ei kuitenkaan ole vielä selvinnyt haavoittumattomana vapauden ja pakon välisestä taistelusta toiminnan maailmassa. Sivistys onkin siksi tuottanut todellista hedelmää, jos se on opettanut ihmisen löytämään pakopaikan tiedon maailmasta, missä vapauden koti on. Ja silloin kun ihmisen heikko ymmärrys kohtaa rajansa totuuden käsittämisessä, niin taide pukee ajatuksen kauneus-ihanteen muotoon ja antaa meidän ihastuneina aavistella, mitä hämärän verhon taakse kätkeytyykään.”111

Snellmanin sivistyssanoman ydin konkretisoituu hänen sanoissaan Pohjalaisen osakunnan ylioppilaille ja koko hänen kotimaakunnalleen, jossa hänen esi-isänsä olivat syntyneet ja hän itse kasvanut. Joukahaiseen 1869 painettu artikkeli Muutamia huomioita Pohjanmaan maasta ja kansasta112 oli suunnattu myös fennomaanijohtajille, joista Koskinen oli kotoisin Pohjanmaalta. Myös muilla johtajilla oli selvä osakuntatausta. Snellmanin mielestä nurkkaisänmaallisuus ei ollut hylättävä pyrkimys. Oli oikein, että ihminen rakasti kotiseutuaan. Toisaalta sivistys oli kuitenkin sitä, että yksilö laajentaa näköpiiriään yhteisen isänmaan ja ihmiskunnan yleisiin asioihin. Onnistuessaan tässä hän tietää, mitä ”nurkkaisänmaallisesti” pitää tehdä tai olla tekemättä. Korkeampi sivistys ei syrjäytä sitä, mutta se on sitä yksipuolisempaa mitä vähemmän korkeampaa sivistystä on.

Ongelma poistuu, kun yksilö oppii tuntemaan oman maansa. Kirjatieto ei sitä pelkästään ratkaise vaan henkilökohtainen kokemus, jolla oma maa ja kansa opitaan tuntemaan. Pohjalaisilla oli tässä erityinen haasteensa suuren omavaraisuutensa vuoksi, koska sitä seurasi tietämättömyys kaikesta, mikä oli hieman kauempana kotinurkista. Snellmanin mielestä Pohjanmaalla oli tässä töitä, koska sen yhteys muuhun maahan solmiutui muuta maata myöhemmin. Edes osallistuminen valtiopäivätyöhön ei ollut virkistänyt yhteyttä.

87 Liikanen 1995, 132–133. ks. Päivärinnan muistelmia 1882.

88 Liikanen 1995, 133.

89 Irma Sulkunen, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831–1892. Helsinki 2004, 137–143.

90 Sulkunen 2004, 143–149.

91 Sulkunen 2004, 149–151.

92 Sulkunen 2004, 152–154.

93 Sulkunen 2004, 156.

94 Sulkunen 2004, 157–158. Ks. myös Rein ja Karkama.

95 Sulkunen 2004, 159.

96 Sulkunen 2004, 162–163.

97 Ks. kuva SA XII, 758. Alkuperäinen kuitti on Kansallisarkistossa.

98 Karkama 1988, 234. Ks. myös J. V. Lehtonen, Aleksis Kivi aikalaistensa kuvaamana. Helsinki 1931, 16–17 ja 281–286.

99 Ks. esimerkiksi Johannes Salminen ja Oiva Ketonen.

100                        Matti Klinge, ”Snellman ei syyllistynyt petokseen. Matti Klinge palauttaa Seitsemän veljeksen kohtalon kirjallisuushistoriasta 1800-luvun politiikkaan.” Helsingin Sanomat 8.10.1989. ks. myös Johannes Salmisen vastaus Helsingin Sanomat 15.10.1989 ja muu keskustelu.

101                        Ks. Oiva Ketosen esitelmä Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa 16.3.1989. Julkaistu Eliaksessa 1989 ja teos Kohtalon vaihtoehdot.

102                        Johannes Salminen, Eliitit, koulukunnat, yksilöt. Johannes Salminen vastaa Matti Klingelle. Suomalaiset hoitivat Kiven omin neuvoin. Helsingin Sanomat 15.10.1989.

103                        Oiva Ketonen, Runeberg hyväksyi Ahlqvistin jyrkän arvion Seitsemästä veljeksestä. Helsingin Sanomat 22.10.1989.

104                        Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä. Esipuhe. KT 23, 228–230 sekä. Ks. Esko Rahikaisen kommentaari SA XII:57.

105                        Pertti Karkama, J. V. Snellmanin kirjallisuuspolitiikka. Helsinki 1988, 233–235.

106                        Sulkunen 2004, 164–165.

107                        Vuoden 1788 sodan syistä, esitelmä Suomen tiedeseuran vuosijuhlassa 29.4.1870. KT 22, 480–491.

108                        Nykyajan materialismista, päättäjäisesitelmä Suomen tiedeseuran vuosijuhlassa 29.4.187. KT 23, 109–118.

109                        Joukahainen nro VII 1873: Eräs van-ha koulu. KT 23, 230–245.

110                        Ylioppilaan velvollisuuksista. Pohjalaiselle osakunnalle omistettuja sanoja. KT 23, 302–326. Finska Studenten, Helsingfors 1875

111                        Concordia. Taiteilijakillan juhlajulkaisu 25.3.1873:Oikeusko ennen kaikkea? KT 23, 223–225.

112                        Joukahainen nro VI, 1869: Muutamia huomioita Pohjanmaan maasta ja kansasta. KT 22, 439–458.