Snellman kirjoittautui ylioppilaaksi Turun Akatemiaan Arwidssonin karkotuksen jälkeisissä tunnelmissa. Kaupunki oli vielä toipumassa konseljin ja muiden virastojen siirtämisestä Helsinkiin. Hyvitykseksi keisari Aleksanteri I oli vahvistanut akatemian asemaa, mihin oli alun perin pääkaupungin siirrollakin tähdätty. Keisarin lähtökohta oli, että pääkaupungin olosuhteet ”vilkkaan ja tieteiden harjoittajille tarpeelliseen rauhaan soveltumattoman seuraelämän kautta tuhoaisivat sikäläisen akatemian, ja siten jäisi saavuttamatta se päämäärä, johon me asukkaiden sivistyksen ja yleisen valistuksen hyväksi olemme pyrkineet tämän oppilaitoksen laajentamisella”. Sanojensa vakuudeksi keisari antoi 1811 uuden ’menosäännön’, jota lukiessaan akatemian väki ei ollut uskoa silmiään: muun virkakunnan lisäämisen ohella akatemiaan perustettiin 6 uutta professorin, 12 apulaisen ja 3 lehtorin virkaa. Viisi vuotta myöhemmin keisari nimitti akatemian kansleriksi veljensä, tulevan keisari Nikolai I:n.59

Yliopisto sai 1817 uuden kolmikerroksisen päärakennuksen, jossa Snellman seitsemän muun Oulun triviaalikoulusta valmistuneen toverinsa kanssa esitti lokakuun alussa 1822 akatemian rehtorille Johan Henrik Avellanille Oulun triviaalikoulusta 10.6. saamansa todistuksen.60 Sen jälkeen Snellman suoritti suullisen ylioppilastutkinnon tovereidensa kanssa filosofisen tiedekunnan dekaanille H. H. Fatterborgille osoittaakseen taitonsa ymmärtää ja puhua akatemian opetuskieltä latinaa. Samassa kuulustelussa läsnä olleet 13 poikaa saivat kaikki vaatimattoman arvosanan ”bonae spei”. Runeberg, terävä latinisti, kimpaantui huonosta arvosanasta, vaikka se ei oikeastaan mitannut mitään. Kuulustelu oli joskus niin helppo, että ylioppilaaksi kannatti pyrkiä ilman valmistavan koulun tietoja. Mutta vuodesta 1819 yläluokalla olevien tiedot tarkistettiin rehtoreiden lähettämistä listoista, jolloin kouluista eronneet eivät voineet osallistua kuulusteluun. Hyväksytyn kuulustelun jälkeen opiskelijat vannoivat rehtorin luona ylioppilasvalan, jossa he sitoutuivat olemaan kuuliaisia yliopiston viranomaisille, ja heidän nimensä kirjoitettiin akatemian matrikkeliin 5.10.1822. Runeberg oli kirjattu matrikkeliin 2.10.1822. Viimeinen vanhamuotoinen ylioppilastutkinto pidettiin syyslukukaudella 1828, jonka jälkeen uudet statuutit kiristivät pääsyvaatimuksia.61

Snellmanille opiskelun alkaminen synnytti heti paljon menoja. Ylioppilastutkinnosta tuli kustannuksia: Tutkinnon suorittajille, puheenjohtajalle ja kahdelle jäsenelle piti maksaa 1,41 ruplaa, sekä venäjän kielen kuulustelijalle puoli ruplaa. Rehtorille piti maksaa sisäänkirjoituksesta rupla, kirjastolle kaksi ruplaa ja fiscus rectorikselle rupla. Vahtimestareille ja kursoreille maksettiin erityistaksan mukaan. Yhteensä ylioppilas joutui maksamaan 7,33 ruplaa.62

Yliopiston opiskelijamäärät kasvoivat tasaisesti koko 1820-luvun. Sodan aikana lukuvuonna kirjoihin oli otettu vain 45 uutta ylioppilasta. Hans Henrik Fatterborgin rehtoraatin aikana 1821–1822 sisään otettiin ennätykselliset 186 ylioppilasta, kun seuraavina vuosina määrä pysyi 120–140 uuden ylioppilaan tasolla. Opiskelijamäärien kasvu osuu hyvin yhteen yliopiston uuden menosäännön kanssa, kun professoreiden ja apulaisten lukumäärää ja opetuksen määrärahoja ja stipendejä korotettiin. Sama kehitys on nähtävissä myös ulkomailla Napoleonin sotien jälkeen. Esimerkiksi Tartossa, Upsalassa ja Oxfordissa uusia ylioppilaita oli 200–400 vuodessa.63 Snellman ilmoittautui rehtori Avellanille, jonka toimikauden aikana 27.6.1822–30.6.1823 yliopistoon kirjoittautui 145 uutta ylioppilasta. Opiskelijat jakautuivat kahdeksaan osakuntaan. Yliopiston sijainti näytti suosivan Turun ympäristön maakuntia. 64

Lokakuun alku 1822 merkitsi pohjalaisten rynnäkköä, kun lukukauden aikana opiskelijoiksi ilmoittautui yhteensä 27 pohjalaista.65 Yhdessä 44 Viipurilaisen osakunnan ylioppilaan kanssa nämä pitkämatkalaiset muodostivat vastapainon niille länsisuomalaisille ylioppilaille, jotka pääsivät nauttimaan akateemista opetusta kotikenttäetunaan. Turkulaisia, länsisuomalaisia ja satakuntalaisia oli 40. Eri maakunnista tulleet ylioppilaat tulivat antamaan oman leimansa kaupungin kulttuurille ja elämälle. Erityisesti pohjalaiset panivat kiihkeällä toiminnallaan kaupungin ja opiskelusalit sekaisin.

Pohjalaisia ylioppilaita velvoittivat lähes kahden vuosisadan perinteet: vuodesta 1640 akatemiassa oli opiskellut yhteensä 2 000 pohjalaista ylioppilasta merenkulun ja tervakaupan synnyttämän vaurauden turvin. Turun aikaisen Pohjalaisen osakunnan perintö kiteytyy akateemisen nuorison ihailemaan ja 1730-luvulta asti jatkuneeseen johtajaketjuun: C. F. Mennander, Porthan ja Franzén. Erityisesti Porthanin kaltainen kulttuuripersoona merkitsi akateemiselle nuorisolle henkisenä johtajana ja opettajana paljon. Nyt heidän jalanjäljissään osakuntaan kirjoittautuivat lyhyen ajan sisällä J. J. Nervander 1820, J. L. Runeberg, Elias Lönnrot ja Snellman 1822, L. J. Stenbäck 1827, J. J. Östring 1829, M. A. Castrén 1830 ja Z. Topelius 1833. Nämä myöhemmin hyvin tunnetut kansalliset merkkihenkilöt edustivat niitä ominaisuuksia, jotka kohottivat Pohjalaisen osakunnan yliopistoelämän voimakeskukseksi 1820- ja 1830-luvulla. Vahvan perustan tälle kehitykselle antoi samaan aikaan voimakasta kukoistuskauttaan elävä kotimaakunta Pohjanmaa.66

Pohjalaiset saapuivat Turkuun melkoisen itsevarmoina. Snellmanin omien sanojen mukaan Pohjanmaalla oli hyvin vähän tekemistä muun Suomen kanssa. Kartoissakin puhuttiin erikseen Suomesta ja Pohjanmaasta. Vuosisatainen eristäytyneisyys oli vaikuttanut pohjalaiseen luonteeseen; Topeliuksen mukaan toiminta oli pohjalaisen elämä. Sille oli leimaa-antavaa vapaus, riippumattomuus ja itsetietoinen pystypäisyys. Pohjanmaalla oli aina oltu tarkkoja omasta arvosta, eikä maakunnassa ollut kärsitty vieraan valtaa. Suomen yhdistyttyä Venäjään Pohjanmaa läheni muuta maata hitaasti. Ruotsin ja Suomen valtiollisen yhteyden katkettua Tukholma pysyi vielä vuosikymmeniä pohjalaisille varsinaisena pääkaupunkina ja porttina maailmalle aina Välimeren satamiin asti. Koska Turku oli alun perin perustettu Pohjanmaan kaupan varaan, akatemian maineen kaavussa elänyt kaupunki joutui kaupankäynnissään sivuraiteille. Vuonna 1830 Suomen kaupunkien 72 000 asukkaasta 18 000 asui Pohjanmaan kaupungeissa. Oulun, Vaasan, Kokkolan, Kristiinankaupungin, Pietarsaaren, Raahen ja Uusikaarlepyyn kaupungeilla oli ikkunat auki Eurooppaan. Näissä kaupungeissa kansa oli lähempänä säätyläistöä kuin missään muualla, ja maakunta oli kuin luotu synnyttämään keskuudestaan itsetietoisen ja sivistyneen nuorisojoukon.67

Erityisen hyvin kehitys näkyi Snellmanin omassa suvussa, jonka kolmatta akateemista polvea hän edusti. Hän oli järjestyksessä sukunsa 22. jäsen, joka kirjoittautui akatemiaan. Suvun akateemisen uran oli aloittanut Snellmanin isän isoisä ja tämän veli, joita nimitettiin aikoinaan Upsalan yliopiston voimaveljiksi. Heidän isänsä, oululainen tullinhoitaja Johan Snellman oli asunut isonvihan melskeiltä turvassa seitsemän vuotta Ruotsissa. Poikien opintojen rahoittamisen mahdollistivat äidin rikas kauppias-suku Ruotsissa ja isän omistukset oululaisiin laivoihin. Ensimmäiset kaksi poikaa Johan ja Peter vietiin akatemian kirjoihin 1731 pohjalaisina veljeksinä – ”fratres Ostrob”. Myöhemmin Upsalaan tulivat vielä Nils vuonna 1734 ja Gerhard vuonna 1742. Johan-veli hukkui purjehdusretkellä Iijoen suistoon, mutta muut kolme ehtivät perustaa perheen ja synnyttää kolme peräkkäistä akateemista polvea Turkuun opiskelemaan.68

Snellmanin aloittaessa opiskelunsa hänen isänsä pikkuserkkuja tai heidän puolisoitaan toimi kappalaisina ja kirkkoherroina Kuortaneella, Rantsilassa, Tervolassa, Sotkamossa, Limingalla, Säräisniemellä, Uudessakaarlepyyssä, Vaasassa ja Mustasaaressa. Lisäksi yksi pikkuserkku toimi Oulun varamaaherrana ja sittemmin Tullilaitoksen pääjohtajana. Snellmanin sedät olivat Utajärvellä kappalaisena, Haukiputaalla lukkarina ja proviisorina Oulussa.69

Pohjalaisia ylioppilaita tuntui yhdistävän myös jonkinlainen tunnetila, mikä käy ilmi vaasalaisen kultasepän pojan kirjeestä akatemiasta ystävälleen: ”Jos tahdon itkeä taikka jos minä, sitten kun minun on täytynyt kuulla puhuttavan maallisista ja rivoista seikoista, kotia tultua tahdon kohottaa ja vapauttaa sydäntäni päivän useinkin inhottavista muistoista, niin on Romeon ja Julian lukeminen aikaansaava sen.” Edelleen hän kirjoittaa, että pohjalaisilla on sama maku ja samat tunteet. Pari kuukautta myöhemmin hän haluaa papiksi Pohjanmaalle, jos mahdollista ei Kokkolaa pohjoisemmaksi. Lopuksi hän lisää: ”Vielä kerran, olen päättänyt kohta ruveta suomalaiseksi, puhtaaksi suomalaiseksi – mitä tuumit? Eikö se ole paras – paljon työtä aluksi – mutta ei se suurta merkitse.”70

Kirjeen kansallistuntoinen paatos osoittaa, että Turun romantiikan jälkikaiut puhuttelivat erityisen vahvasti juuri Oulun koulusta tulleita ylioppilaita. Olihan heidän rehtorinsa J. Höckert Porthanian ajan ylioppilaita ja tunnettu kansallisista harrastuksistaan. Snellmanin koulunkäynnin aikoina hän oli esimerkiksi 1819 antanut kielteisen lausunnon venäjän kielen opetuksesta kouluissa. Sen sijaan hän vaati kouluihin suomen kielen opettajia ja tutkinnon säätämistä pakolliseksi akatemiassa. Perusteluina hän viittasi suuriin haittoihin, joita aiheutui suomen kieltä osaamattomista papeista ja tuomareista kansan keskuudessa. Snellman itse toteutti toveripiirissä sitä periaatetta, että keskustelukielenä oli suomi.

Suomalaisuusharrastus istui Oulussa tiukasti vielä senkin jälkeen, kun muut kaupungit ruotsalaistuivat. Jo vuoden 1815 tienoilla oululaiset ylioppilaat perustivat toveripiirin suomen kielen harrastusta varten. Johtavana sieluna oli Franzénin velipuoli Carl Niklas Keckman. Tästä alusta kehittyi ensimmäinen kansallinen herätys, jonka merkittävimpiä miehiä olivat akatemian apulaiset ja dosentit: Arwidsson, R. von Becker, J. G. Linsén, F. Bergbom, E. G. Ehrström ja J. J. Tengström, joista kolme viimeksi mainittua olivat pohjalaisia. Kansallisen herätyksen ensimmäinen vaihe päättyi Arwidssonin Ruotsiin karkotuksen myötä lamaannukseen. 71

Snellmanin virittäytyminen ajan virtauksiin käy ilmi eräässä hänen 50 vuotta myöhemmin pitämässään puheessa nuorisolle. Snellman selitti ylioppilaille, miksi hän ei puhunut enempää poliittisesta toiminnasta, joka hänen mielestään oli usein häiriöksi kypsemmässäkin elämänvaiheessa: ”Vaara nuorisolle siitä on se, että se kuluttaa voimat nopeasti, vetää henkiset pyrkimykset alemmaksi. Tästä kärsii ihanteen tavoittelu, jota ihmisen ei pitäisi koskaan kadottaa näköpiiristään.”

Vanhuudenpäivinään Snellman vakuutti, että ”nuoruudessamme emmekä opiskeluaikanamme myöskään tietäneet mitään politiikasta. – – Olimme kuitenkin hengessä mukana kreikkalaisten vapaussodassa, koska kyseessä oli Homeroksen, Herodotoksen, Thukydideen, Platonin ja Aristoteleen isänmaa, koska kyseessä oli eurooppalaisen kulttuurin kehto. Silloisten ylioppilaiden poliittiset pohdiskelut jäivät tähän. Sen sijaan me emme suinkaan kokonaan antautuneet spekulatiiviseen ajatteluun; meillä oli Schiller, meillä oli Goethe, joiden teokset olivat vasta silloin tulleet yleisemmin tunnetuiksi, meillä olivat Tegnér, Geijer, Atterbom, jotka juuri tuohon aikaan elivät ja toimivat, meillä oli Thorild, meillä oli riittävästi kaikkea tätä sie-luamme ja mieltämme lämmittämään. Uskoakseni tällaiset lämmön nostattajat eivät kuluvalla hetkelläkään, nykyaikana jää vaikutusta vaille.”72 Vaikka Snellman ei mainitse listassaan Arwidssonia nimeltä, kaikki hänen mainitsemansa kirjailijat edustivat sitä kiihkoilua ja vallankumoushenkeä, jota Suomenkin viranomaiset vainusivat Arwidssonin toiminnan saaneen aikaan.

Aluksi viranomaisilla oli muutakin jahdattavaa kuin opiskelijoiden yltiökansalliset mielipiteet. Suurimpana huolenaiheena olivat ylioppilaiden ja venäläisten sotilaiden välienselvittelyt. Sotaväki oli jäänyt akatemian seuraksi Turkuun, kun siviilihallinto muutti Helsinkiin. Arkkitehtuurissa venäläisten läsnäolo näkyi hyvin. Hämeen tullin taakse oli 1816 rakennettu valtion varoin leipomo, tuomiokirkon muurissa sijainnut vanha kirjastotalo muutettiin 1818–1819 kreikkalaiskatoliseksi kirkoksi ja vuodesta 1822 venäläinen sotilassairaala toimi Elfvingin talossa.

Vuonna 1822 valtiovalta osti venäläiselle varuskunnalle Rantakadun varrelta kaupungin suurimman ja komeimman rakennuksen, Willebrandin talon, johon divisioonan komentaja muutti esikuntineen. Lisäksi Skanssinkentälle paalutettiin 1823 venäläinen hautausmaa. Turkulaiset olivat myös velvollisia järjestämään sotilaille majoituksen. Huoneiden lukumäärä määräytyi sotilasarvon mukaan. Tästä velvollisuudesta oli vapautettu aateli, papisto ja akatemian väki. Ongelmia tuli helposti, kun päivittäin oli pakko tavata ihmisiä, jotka eivät ymmärtäneet kansan puhetta ja käyttäytyivät omien oikeuskäsitystensä ja tapojensa mukaan. Kääntöpuolena oli se, että upseeristo sai Turun seurapiirielämän kukoistamaan.73

Opiskelijoiden nujakoinnit olivat perinne – 1600- ja 1700-luvuilla Turun ylioppilaat olivat tapelleet kisällien kanssa. Nyt 1800-luvun alussa he ottivat yhteen venäläisten sotilaiden kanssa. Mitään poliittista tarkoitusperää kahakoissa tuskin oli, vaikka yliopiston johto näki niissä samaa radikalismia kuin Saksan ylioppilaiden häiriköinnissä. Syksyllä 1819 levottomuuksia oli erityisen paljon, ja ylioppilaat jopa kävivät partioiden ja vahtisotilaiden kimppuun. Keisari käski kenraalikuvernööri Steinheilin ja ministerivaltiosihteeri Rehbinderin tutkia asiaa. Rehtori Melartin puolusti opiskelijoita, koska venäläiset sotilaat itse olivat pilkanneet ylioppilaita, käyneet heidän kimppuunsa ja vieneet heiltä rahaa ja vaatteita. Kun selvyyttä ei saatu, uhkasi perintöruhtinas Nikolai erota kanslerin virasta, jos rettelöinnit eivät lopu. Kun levottomuudet jatkuivat, keisari antoi lopulta käskyn vartiomiehille ladata aseet patruunoilla: kukaan ei saisi enää rankaisematta käydä keisarin sotilaiden kimppuun. Maaherra K. von Troilin mielestä oli parasta sulkea yliopisto toistaiseksi vahinkojen välttämiseksi, jos keisari ei peru määräystään. Määräys peruutettiin joulukuussa 1821 vakuuttavien selvitysten jälkeen.74

Kaiken rähinöinnin keskellä kansallisuusaate tuli selkeimmin kuuluville ylioppilaslaulussa kuorolauluharrastuksen levittyä Upsalasta Turkuun. Tärkeimmät ylioppilaslaulut julkaistiin 1823–1832 Pohjalaisessa osakunnassa vihkosena Sångbok Österbottniska nationen Tillhörig. Vaikutteet toi Upsalassa opiskellut Josef Pippinskiöld, joka oli Arwidssonin opiskelukaveri. Ensimmäisiä tunnettuja ylioppilaslauluja on Jaakko Juteinin Arvon mekin ansaitsemme eli Kaiku Suomesta. Aina kun kaupungissa tapahtui jotain merkittävää, ylioppilaslaulajat kutsuttiin paikalle. Venäjän hallituspiirien suhtautuminen ylioppilaslauluun vaihteli; kuoro ei päässyt esimerkiksi esiintymään kanslerin vieraillessa akatemiassa 1820. Arwidssonin lausunnoista arvaa syyn: ”Mutta vapaat sävelet tekevät mieletkin vapaiksi ja niistä nauttiessa me sävelten soinnukkaissa aalloissa yhdymme veljeskansaan.”75

Viranomaisten pelko suomalaisten suuntautumisesta vanhaan emämaahan oli aina läsnä. Koska kuorolla oli vaikutusvaltaisia kannattajia, ylioppilaslaulu toimi usein vaikeiden tilanteiden laukaisijana. Esimerkiksi vuodesta 1823 konsertteja pidettiin ylioppilaiden ja hallituspiirien välillä onnistuneesti tasapainotelleen sijaiskansleri Aminoffin kodissa. Hänen mielestään laulu kohotti merkittävästi opiskelijoiden kunnia- ja oikeuskäsitystä. Turun romantiikan lauluinnostus ei kuitenkaan jäänyt Pietarin hallituspiireiltä huomaamatta. Kuitenkaan suomen kielen harrastusta ja oman kansanperinteen tutkimista ei nähty uhkana, kun ruotsalaishenkisiä tekstejä muokattiin Suomen oloihin sopivaksi. Ohjelmisto sai olla isänmaallista. Kappaleista mainittakoon Arwidssonin Sång, josta tuli turkulaisen ylioppilaskunnan tunnuslaulu. J. A. Gadolin sepitti Marseljeesin melodiaan suositun laulun Som norrskenflamman högst i Norden, joka kertoo Suomen kunnian jumalloistosta ja suomalaisen sankariheimon mahdista. Marssien tehtävänä oli kohottaa mieltä ja vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Laulamalla ylioppilaat pitivät hengissä kansallisen heräämisen idean. Toisin kuin serenadeja ja tervehdyksiä korostanut Pippinskiöld, Gottlund vei ylioppilaat kadulle laulamaan, moniäänisesti ja siivosti 3.11.1820. Kadulla laulaminen sai jatkua vuoteen 1827, jolloin kansleri kielsi sen häiriöntekona.76

Ylioppilaat pysyivät kuitenkin enimmäkseen kurissa arkisessa aherruksessa. Päivittäinen 8–9 tunnin työskentely ja 38 tunnin viikoittaiset luennot eivät olleet harvinaisia ainakaan tenttikaudella.77 Erään opiskelijan, Olof Anders Järnefeltin päiväjärjestys syksyltä 1818 on säilynyt. Omien sanojensa mukaan hän heräsi aamulla klo 3.00 tai 3.30 ja luki klo 8.30:een saakka. Sen jälkeen hän puki nopeasti ja kiiruhti luennolle. Seurasi useampi luento peräkkäin: matematiikkaa klo 9.00–10.00, lisää matematiikkaa ja aritmetiikkaa klo 11.00–12.00, historiaa klo 12.00–13.00, logiikan yksityisluento klo 15.00–16.00, julkisia luentoja klo 17.00–18.00. Keskiviikkona ja lauantaina hän kirjoitti klo 8.00–9.00 ruotsalaisia aineita. Illalla hän luki kirjoja klo 20.30:een tai 21.00:een saakka ja meni nukkumaan.78

Opiskelijan aineelliset olot riippuivat hänen perheensä varallisuudesta. Vain harvalla oli oma palvelija, ja suurin osa, vaikka olikin pappien tai porvareiden poikia, eli melko vaatimattomasti. Ylioppilaat elivät vähäisissä käsityöläis- ja työläiskodeissa Turun köyhimmissä kaupunginosissa Ryssänmäen puolella vuokranaan rupla lukukaudelta. Ylioppilaat tulivat toimeen kotoaan tuomilla eväillä, leivällä, suolatulla lihalla, perunoilla ja voilla. Ainoastaan muutama ateria saatettiin syödä jossain ruokapaikassa. Ravintoloita oli vähän, ainoastaan joissakin kahvihuoneissa mamsellit tarjoilivat kahvia ja virvokkeita, mitä pidettiin kuitenkin ylellisyytenä. Brahenkadulla oli puuropaikka, jossa opiskelijat kävivät innokkaasti viikon alkajaisiksi. Elämä oli hiljaista ja kulki tasaista latuaan. Näissä olosuhteissa ylioppilaat koettivat suorittaa tutkintonsa nopeasti. Rahvaan ja keskisäädyn nuoret miehet valmistuivat poikkeuksetta papeiksi.79 Turvallisen toimeentulon toivossa päätyi Snellmankin aluksi tähän ratkaisuun.

59  Viljo Helanen, Pohjalainen osakunta I: vv. 1828–1837. Porvoo 1937, 8–9.

60  Koulutodistukset 1815–1822, kansio Ec 3: kirjoittautumisasiakirjat. Turun Akatemian arkisto. Helsingin yliopiston keskusarkisto. Ks. myös J. Vallinkoski, Turun akatemiaan pyrkineiden ylioppilaiden todistukset 1645, 1725–1828. Helsingin yliopiston monistesarja 9. Helsinki 1974, 30. Samaan aikaan Snellmanin kanssa pyrkivät Konstantin Törnudd, Samuel Gustaf Berg, Abraham Edvard Ingman, Gustav Wilhelm Appelgren, Johan Jacob Ingman ja Johan Henrik Keckman. Todistukset olivat samassa nipussa.

61 A. H. Snellman, Pohjalaisen osakunnan historia II: 1721–1827. Helsinki 1891, 98–99. Ivar A. Heikel, Helsingin yliopisto 1640–1940. Helsinki 1940, 37–38. John Strömberg, Ylioppilaat. Teoksessa Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917. Keuruu 1989, 277–279. Viljo Nissilä, Viipurilainen osakunta I. Turun akatemian aika 1640–1827. Lahti 1953, 228–231.

62  Adolf Wilhelm Wegeliuksen laatima ehdotus kirjoitusmaksuista. KD 53/1829,. kansio Ea 32. Kanslerin arkisto. Helsingin yliopiston keskusarkisto.

63  Strömberg 1989, 291–292.

64  Vilhelm Lagus, Åbo Akademis studentmatrikel å nyo upprättad af Vilh. Lagus. Senare afdelningen 1740–1827. Album Studiosorum. Academie Aboensis MDCXL–MDCCCXXVII. Helsingfors 1895.

65  J. Vallinkoski, Turun akatemiaan pyrkineiden ylioppilaiden todistukset 1645, 1725–1828. Helsingin yliopiston monistesarja 9. Helsinki 1974, 30.

66  Helanen 1939, 16–19.

67  Helanen 1939, 20–41.

68 Veli Virkkunen, Snellmanit opintiellä Tukholman yliopistossa ja Turun akatemiassa. Snellmanien tiedotuslehti 11/1991, 15. Ks. myös E. J. Snellman, Tullinhoitaja Johan Hansinpoika Snellmanin elämänvaiheita. Snellmanien tiedotuslehti 1994.

69  Ks. Snellman-sukutaulut, 1194–1220. Teoksessa Axel Bergbom (toim.), Sukukirja. Suomen aatelittomia sukuja II. Jyväskylä 1984. Tietoja myös sukukaaviosta Snellman-suku (koonnut Mikko E. Snellman). Imatra 1991. Sukutaulut on julkaistu myös teoksessa Snellmanit Suomessa. Olof Jönsson Snellmanin jälkeläiset 1600-luvulta nykypäivään. (toim. Jorma Selovuori), Snellman-instituutin B-sarja 47. Kuopio 2000, 243–370.

70  Gustaf Adolf Andström Anders Gustaf Kihlmanille 29.3.1816 ja 21.5.1816. ks. Eliel Aspelin-Haapkylä, Erään pohjalaisen ylioppilaan kirjeitä Turusta 1816–1817, 176 ja 178. Aika 1914.

71  Helanen 1939, 269–272.

72  Finlands Allmänna Tidning nro 255, 1.11.1872: J. V. Snellmanin vastauspuhe riemuylioppilaille järjestetyssä juhlassa 30. lokakuuta. Kootut teokset 23, 207.

73  Nikula 1972, 15–25.

74  Nikula 1972, 26–28.

75  Nikula 1972, 28–32.

76  Heikki Aho, Ylioppilaslaulun synty 1800-luvun alun Suomessa ”Turun romantiikan viitekehyksessä. Chydenius-instituutin tutkimuksia. Kokkola 22/1986.

77  G. Heinricus, Skrildringar från Åbo Akademi 1808–1828. Helsingfors 1911, 47.

78  A. R. Cederberg, Otteita turkulaisen ylioppilaan kirjeistä. Historiallinen aikakausikirja 1907, 15.

79  A. R. Cederberg, Ylioppilaselämää Turussa viime vuosisadan alussa. Teoksessa Elämää Suomessa 1800-luvulla. Historiain ystäväin liitto V. Helsinki 1934, 9–10.