J. V. Snellmania on suomalaisessa tieteessä ja historiankirjoituksessa tutkittu kaiken kaikkiaan varsin paljon monella eri tieteenalalla, ja hänestä on olemassa paljon erilaista yleistävää ja popularisoivaa kirjallisuutta.
Snellmanin puheena ollen onkin heti todettava, että aineiston kohdalla ei ole syytä pitäytyä pelkästään tieteellisessä tutkimuksessa. Snellmanin keskeinen rooli Suomen historiassa on osaltaan saanut aikaan sen, että hänestä on eri aikoina kirjoitettu myös muuntyyppistä, populaaria ja myös eri tavoin polemisoivaa ja osallistuvaa tekstiä. Snellmania tutkittaessa ei ole syytä rajautua vain akateemisen tutkimuksen tarjoamaan aineistoon, sillä Snellman on niin keskeinen hahmo Suomen historiassa, että hänestä on myös paljon muuta aineistoa.
Snellmanin asema suomalaisen historian keskeisenä hahmona ja valtiomiehenä on aiheuttanut sen, että hänen nimensä nousee esille usein ja sangen erilaisissa yhteyksissä, kuten ulkopolitiikassa, talouspolitiikassa, elinkeinopolitiikassa, kieli- ja kansallisuuspolitiikassa. Snellman todellakin on kansallinen suurmies siinä merkityksessä että hän on vaikuttanut moniin asioihin Suomen historiassa.
Snellmanin itsensäkin tarjoaman esikuvan mukaisesti voidaan siten sanoa, että Snellmaniin liittyvien asioiden ja ajatusten harrastaminen ei ole pelkkää akateemiseen tutkimukseen liittyvää debattia, vaan Snellman on usein eri tavoin liittynyt monenlaisiin ajankohtaisiin poliittisiin tai muihin kansallisiin kysymyksiin. Snellmanin nimi on toistuvasti liittynyt myös esimerkiksi yliopistopoliittisiin kysymyksiin ja yliopiston luonteesta käytävään keskusteluun. 1970-luvulla käydyt keskustelut sivistysyliopistosta olivat myös oman Snellman-harrastukseni olennainen lähtökohta. (katsauksia sivistysyliopistokeskusteluun sekä siihen liittyviä puheenvuoroja mm. Lahtinen, I., 1988, Niiniluoto 2011, Mehtonen 1990, 18–27, Sironen 1987, 18–21)
Pitemmällä tähtäimellä Snellman-tutkimuksessa voidaan nähdä jonkinlaista aaltoliikettä ja myös erilaisia painotuksia. Varhaisempaa Snellman-tutkimusta ei voida sijoittaa vain jonkin yhden näkökulman alle, mutta vahvasti yleistäen voitaneen kuitenkin sanoa, että 1960-luvulle asti yleistä kuvaa Snellmanista leimasi käsitys suomalaiskansallisesta suurmiehestä ja valtiomiehestä, jota tutkittaessa kansalliset näkökulmat myös korostuivat.
1970-ja 1980-luvuilla Snellman-tutkimus voimistui, lisääntyi määrällisesti ja sai myös uuden entistä voimakkaammin filosofisen painotuksen. Kaikesta Snellman-tutkimuksesta oli 1970- ja 1980-luvuilla merkittävä osa filosofista tutkimusta, ja siinä nimenomaan suhde Hegeliin sai mm. Juha Mannisen, Reijo Wileniuksen, Tuija Pulkkisen, Kari Väyrysen sekä Vesa Oittisen kautta sangen korostuneen aseman.
1970-luvulta lähtien tultiin myös tilanteeseen, jossa pelkästään yksittäisten tämän aihepiirin tutkijoiden sijaan oli olemassa laajempaa Snellman-tutkimusta ja siten myös keskustelua. Snellmanin ympärille onkin muodostunut oma tutkimustraditionsa, jonka luonne ja voimakkuus taas ovat liittyneet paljolti Snellmanin ympärillä vietettyihin merkkivuosiin sekä hänen teostensa julkaisuhankkeisiin. (Manninen 1981, Savolainen 2006)
Snellmanin syntymän 175-juhlavuosi 1981 tuotti runsaasti aineistoa, jossa filosofisen näkökulman lisäksi korostui myös Snellmanin valtiollinen ajattelu, etenkin hänen näkemisensä II maailmansodan jälkeisen ulkopoliittisen linjan edeltäjänä ja siten Suomen myöhemmän valtiollisen identiteetin perustanlaskijana (Savolainen 2006, 968–979).
Toisaalta voidaan sanoa, että Snellmanin kohdalla vahvana elänyt kansallismielisyyttä, kansallisajattelua, suomalaisuusaatetta ja suomen kielen asemaa korostanut näkökulma jäi viimeistään 1970-luvun myötä sivuun. Tuota aikaisempaa kansallismielisyyttä ja suurmieskulttia päinvastoin saatettiin arvostella ja julistaa se vanhentuneeksi (Salminen 1985, 75–88, Kunnas 1984, 7–20 ym.) Myöhempi nationalismiin liittyvät tutkimus sekä keskustelu on tuonut monenlaisia näkökulmia myös Snellmanin kansallisuusajatteluun ((esim. Loima 2006, 96–100, 109–113, Ylikangas 2007, 160–174, Kettunen 2006, 147–167).
Snellman-reseptioon liittyvät usein voimakkaatkin kannanotot ja tunnepitoiset väitteet sekä ristiriidat – esimerkiksi kysymyksessä hänen roolistaan Aleksis Kiven kohtalossa tai hänen toiminnastaan nälkävuosien 1867–1868 aikana. (Savolainen 2006, 845–848)
1970- ja 1980-luvuilla noussut filosofinen tai siitä ammentava tutkimusote laajeni moniin erityisaloihin. Snellmanin kasvatusfilosofia ja kasvatusajattelu olivat olleet tutkimuksen kohteena aiemminkin, mutta Kari Väyrynen täsmensi tutkimuksissaan kuvaa koko omaperäisestä hegeliläisestä kasvatusajattelun traditiosta Suomessa. Michel Uljens ja Pauli Siljander ovat myös kytkeneet Snellmania ja häneen liittyvää sivistystraditiota kasvatustieteen nykyiseen keskusteluun. Tämän linjan taustalla voidaan osin nähdä Reijo Wileniuksen ajattelu ja Wileniuksen uraauurtava tutkimus Snellmanin persoonallisuuskäsitteestä ja hengenfilosofiasta.
Kasvatusfilosofiseen Snellman-tutkimusotteeseen liittyy myös Juha Hämäläisen 1990-luvulla alkanut laaja tutkimustyö Snellmanin perhefilosofiasta, ja Snellman on vaikuttanut myös Simo Skinnarin tutkimustyössä. Kasvatusfilosofia on siten erilaisista erityisaloista ehkä kaikkein voimakkaimmin tuottanut Snellmaniin ja hänen traditioonsa liittyvää ja usein myös Snellmanin inspiroimaa tutkimusta. (Wilenius 1978, Väyrynen 1992 ym., Hämäläinen 1997 ja 2005, Skinnari 1981, 45–64 ja 2004, 181, Uljens 2007, 7–16, Siljander 2000, 15–25). Snellmanin merkitystä suomalaisen kasvatusajattelun traditiossa on tutkinut myös Ojakangas (1997)
Tämän tutkimuksen kannalta erityistä merkitystä on puolestaan Snellmaniin kohdistuneella lehdistöhistoriallisella tutkimuksella. Matti Kinnunen teki 1981 edelleenkin ainoan tarkan kokonaistutkimuksen Saima-lehdestä, ja Päiviö Tommila on käsitellyt Snellmanin lehtiä tarkasti suomalaisen sanomalehdistön historian kokonaistutkimuksessaan (Kinnunen 1981, Tommila 1989, 135–140).
Snellmanin esteettisten ja myös kirjallisuuspoliittisten näkemysten tärkein tutkija on ollut Pertti Karkama, joka 1980- ja 1990-luvuilla eritteli hyvin tarkoin Snellmanin kaunokirjallisia teoksia ja niiden aatemaailmaa (Karkama 1985, Karkama 1989 sekä SA:n kommentaarit).
Traditionaalisemman historiankirjoituksen edustajia ovat olleet nykyisen Snellman-tutkimuksen kokoava hahmo Raimo Savolainen sekä pitkän linjan Snellman-tutkija jo 1960-luvulta lähtien Matti Klinge, joilla molemmilla on ollut merkittävä vaikutus myös Snellmaniin liittyviin laajempiin tutkimus- ja kulttuuriprojekteihin.
1990-luvulla valmistunut 12-osainen Snellmanin Samlade Arbeten -projekti, jossa päätoimittajana toimi aluksi Kari Selén ja sittemmin Raimo Savolainen, oli Suomen oloissa poikkeuksellisen laaja julkaisuhanke, joka tuotti suuren määrän uutta, laajan tutkijajoukon tuottamaa aineistoa Snellmanin tuotannon kaikilta puolilta. Samlade Arbetenissa Snellmanin miltei koko tuotanto julkaistiin tieteellisin kommentaarein varustettuna.
Suomenkielinen versio Kootut teokset puolestaan toi 2000-luvun alussa koko materiaalin 24 osassa myös maan valtakielelle, ja koska Kootut teokset on myös toteutustavaltaan hieman erilainen, se avasi edelleen uusia näkökulmia Snellmaniin, vaikka itse aineisto pääpiirteissään oli sama kuin SA:ssa.
Snellmanin teossarjoja on arvosteltukin siitä, että yhteen ajattelijaan panostetaan kohtuuttomasti resursseja, joita voisi suomalaisen kulttuurin hyväksi kohdentaa myös toisella tavalla (vrt. Manninen 2006, 47). Samoin on toisinaan esitetty, että Snellmania on tutkittu jo tarpeeksi, mutta näihin kumpaiseenkin ajatukseen voidaan ottaa myös täysin päinvastainen näkökulma. Snellman epäilemättä on suomalaisittain harvinaisen paljon tutkittu henkilö, ja Snellmanin teosten julkaisemiseen on kiinnitetty suurta huomiota, mutta juuri siksi onkin mahdollista ja aiheellista, että Snellman-tutkimuksen ympärille voidaan luoda aivan omanlaisensa, jatkuva ja aiemmasta perinteestä hyvin tietoisena elävä tutkimustraditio.
Samlade Arbeten -sarja kommentaareineen ei sinänsä välittömästi tuonut merkittävää uutta näkökulmaa Snellmaniin, eikä tämä tietysti ollut ensisijainen tarkoituskaan. Sen sijaan SA nosti lähdemateriaalin saatavilla olon uudelle tasolle ja kommentaarit tarjosivat uudenlaisen faktapohjan myös uusille tutkimuksille ja tulkinnoille. Tämä työ Snellmanin esilletuomiseksi jatkuu yhä Koottuihin teoksiin perustuvan digitaalisen Snellman-lähdeportaalin kehittämisen muodossa.
Välittömästi SA:n valmistumisen jälkeen Snellman-tutkimus ja kirjallisuus oli sangen vähäistä, kunnes Snellmanin syntymän 200-vuotisjuhlavuosi 2006 tuotti jälleen uuden aallon Snellman-kirjallisuutta. Kokonaisuutena voidaan arvioida, että filosofinen näkökulma on edelleenkin määrällisesti hyvin vahva kaikessa Snellman-tutkimuksessa, mutta myös historiallinen tutkimusote on uudelleen voimistunut ja samalla monipuolistunut. Tätä kuvastaa Savolaisen Snellman-elämäkerta, joka kokosi yhteen SA-projektissa syntynyttä tietoa mutta toi myös uusia korostuksia, esimerkiksi Snellmanin hengellisen puolen sekä hänen senaattoriaikansa ja muun myöhemmän aikakauden tutkimiseen. Yleisesti ottaen viime vuosikymmenten Snellman-kirjallisuudessa pääpaino on nimittäin ollut lähinnä 1830-ja 1840-lukuihin liittyvillä kysymyksillä ja Snellmanin myöhemmät vaiheet ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Kuitenkin esimerkiksi Tuija Pulkkisen pitkäaikainen tutkimustyö on tuonut uutta valoa mm. Snellmanin professorikauden luentoihin.
Snellmania on jatkuvasti käsitelty paljon myös muutoin 1800-lukuun liittyvissä tutkimuksissa ja kirjoissa ja esimerkiksi häntä lähellä olleiden ihmisten elämäkerroissa. Juha Siltala on käsitellyt Snellmanin roolia psykohistoriallisesti, Irma Sulkunen hänen kulttuurivaikuttajan rooliaan ja Matti Virtanen Snellmania fennomanian aatehistoriassa. Torsten Steinbyn elämäkerta J. J. Nervanderista sekä Matti Klingen useat teokset, kuten 1800-luvun kokonaisesitys Keisarin Suomi sekä Topeliusta käsittelevä Uhka tai idylli ja Poliittinen Runeberg sivuavat myös Snellmania. ”Suurmieskolmikkoa” Lönnrot, Runeberg, Snellman on yhdessä käsitellyt myös Reijo Wilenius. (Wilenius 1984, Steinby 1991, Klinge 1997, 1998 ja 2006, Siltala 1999, Virtanen 1999, Sulkunen 2004)
Juhlavuoden 2006 Snellman-kirjallisuuden uusista näkökulmista voidaan mainita edelleen sukupuolinäkökulman korostuminen muun muassa Marja Jalavan uudessa kokonaisesityksessä ja ylipäänsä arkielämän, perheen, ja yksityishenkilö-Snellmanin nouseminen aiempaa voimakkaammin esiin, myös esimerkiksi Raija Majamaan ja Leena Tiiran kirjassa. Samana vuonna ilmestyi Mikko Lahtisen kokonaisesitys Snellmanin lehtimiestyöstä uudenlaisena filosofisena toimintana, ja tässä omassa tutkimuksessani on yhtymäkohtia Lahtisen teokseen. (Jalava 2006, Majamaa & Tiira 2006, Lahtinen M. 2006)
Juhlavuoden jälkeen Snellman-tutkimus jälleen väheni, mutta tärkeä kannanotto Snellmanin ajatusten poliittisesta merkityksestä ja myöhemmästä vaikutuksesta oli kuitenkin Risto Volasen teoksessa Ihmisyyden paluu (Volanen 2008, 45–55). Heli Rantalan väitöskirja Snellmanin sivistyskäsityksestä oli oikeastaan ensimmäinen tutkimus, joka ilmestyi suurten Snellmanin teossarjojen jälkeen, ja jossa tukeuduttiin näiden projektien aineistoon ja esitettiin myös kriittisiä kommentteja teossarjojen ratkaisuja kohtaan. (Rantala 2013)
Teorian ja käytännön suhde on Snellmanin kohdalla niin perustavanlaatuinen asia, että lähes kaikki häntä koskeva tutkimus ja kirjoittaminen joutuu jollain tavalla mainitsemaan tämän näkökulman. Toisaalta tätä suhdetta ei kuitenkaan ole varsinaisesti problematisoitu tutkimuskohteeksi. Filosofian ja käytännön suhde koetaan siis tärkeäksi asiaksi, mutta mitä filosofian soveltaminen käytäntöön tai jokin muu näiden kahden asian välinen suhde tarkoittaa, sitä on kuitenkin tutkittu vähemmän.
Olen aikaisemmin esittänyt, että Saima-lehteä voidaan pitää Snellmanin filosofisena pääteoksena.
Lahtinen on jatkanut ja laajan materiaalin avulla konkretisoinut teoksessaan tätä ajatuslinjaa, siis että Snellmanin filosofia löytyykin ehkä pikemmin hänen lehtimiestoiminnastaan kuin pelkästään hänen akateemisesta tuotannostaan. Myös Rantala on tutkimuksessaan pitänyt tätä näkökulmaa merkittävänä. (Rantala 2013, 15–16, Lahtinen M. 2006, 21)
