Aganippisen kirjallisuusseuran jäsenenä

Kiihkeä polemiikki sellaisen kuuluisuuden kuin Almqvistin kanssa takasi Snellmanille vankan aseman kaunokirjallisuuden ystävien yhdistyksessä Aganippisessa seurassa eli ”Kaivoseurassa Aganippen lähteen luona”.74 Snellmanin mielestä seura oli hetken ja sattuman lapsi. Se eli kiihkeästi viiden kuukauden ajan: se perustettiin vuoden 1839 lopussa ja jo toukokuussa 1840 se hajosi.75 Seura piti kokouksiaan runoilija ja pastori C. G. Dahlgrenin vieraanvaraisessa pappilassa Storkyrkobrinkenillä kahdesti kuussa joka kuun toinen ja neljäs torstai. Teekupillisen jälkeen alkoi kirjallinen seurustelu, joka jatkui iltayhdeksään tai kymmeneen.76 Snellmanille oli tärkeä kokemus päästä seurustelemaan poliittisesti liberaalien ja realistiseen yhteiskuntakuvaukseen suuntautuneiden kirjailijoiden, runoilijoiden ja lehtimiesten kanssa. Tässä piirissä hän tutustui Ruotsin merkittävimpiin kirjailijoihin, jotka kokouksissa esittelivät toisilleen hengentuotteitaan. Teosten lukemisen lomassa illan ohjelmaan kuului laulu ja soitto, toisinaan uudet sävellykset sekä nokkelat pilat ja hupinumerot.

”Lähteen ylivalvojana” toimi itse Dahlgren, jolla oli vankka maine myös muiden huomattavien seurojen toiminnan organisoijana. Tunnetuimmat niistä olivat Manhemsförbundet, Gröna rutan ja Bellmanska sällskapet.77 Ystävänä hän oli luotettava ja mukava mies mutta poliittisilta mielipiteiltään Snellmanin mukaan tuuliviiri. Hänen runosuonensa näytti ehtyneen, mutta isäntänä hän oli voittamaton esikuva, ja hänen ”harvinaisen vilkas ja välkkyvä silmäparinsa ja hymynsä haastoivat aina väittelyyn”, jossa pelättiin hänen iskevää sukkeluuttaan, vaikka turhaan, koska ”iloisuutensa takia hän harvoin hioi aseensa teräväksi”.

Juuri runokokoelmansa julkaissut Carlén toimi seuran ”kirjastonhoitajana”. Snellmanin mielestä Carlénin runot olivat iloisia nuoruudenmuistoja eivätkä yltäneet Ruotsin runouden kärkipaikoille, mutta ne olivat miellyttäviä naiivin raikkautensa ja kevyen muotonsa takia. ”Lähteen saarnaaja” Mellin vastasi kirjallisten tuotteiden ääneen lukemisesta. Kahdenkymmenen vuoden ajan hän oli ollut Ruotsin merkittävin novellikirjailija. Vaikka novellia pidettiin romaaniin verrattuna toisarvoisena kirjallisuuden lajina, se edellytti Snellmanin mielestä suurempaa taitoa ja lahjakkuutta kuin romaanin synnyttäminen: novelli oli tiivistämistä. Seuramiehenä Mellin oli korvaamaton, aina kekseliäs aloitteiden ja niiden toteuttamistapojen esittäjä. Hänellä oli kaikki edellytykset sovitella yhteen erilaisia luonteita, ja tässä hän tarvitsi hauskuttajankykyjään.

Seuran sihteerinä Blanche kirjoitti hauskoja pöytäkirjoja. Näytelmät tekivät hänestä sangen kuuluisan ja ne olivat Kustaa III:n kirjoittamien näytelmien ohella kansallishenkisimpiä näytelmiä Ruotsin teatterissa. Hän oli myös epätavallisen tuottelias. Runoilija, kirjailija ja lehtimies O. P. Sturzenbecher tunnettiin kirjailijanimellä Orvar Odd. Tyylillisesti hänen runoutensa ja proosansa edustivat Snellmanin mielestä Saksan ja Ranskan modernin koulukuntaa. Oddin tuotanto oli Snellmanin mielestä hieman ”capricciomaista” mutta siinä oli ”modernin liberalismin sävy”. Historioitsija ja pappi Anders Grafström antoi Snellmanille tunnustusta hänen ”jatkostaan” ja vaati jatkamaan samalla linjalla. Useista pyynnöistä huolimatta Snellman vieraili hänen luonaan vain kerran. Kerrottiin, että hänet oli nimitetty akatemiaan kohteliaisuudesta Franzénia kohtaan, jonka veljenpoika hän oli. Ainakin hänen neitsytpuheensa akatemiassa oli Snellmanin mielestä kehnonlainen.

Seuran kokouksissa Snellman tapasi kolme kertaa kuuluisan Esaias Tegnérin. Hän oli runoilija, pappi ja akatemian jäsen, muttei tehnyt Snellmaniin vaikutusta. Hänen alkava mielisairautensa oirehti siten, että hän oli ”törkeä puheissaan olematta sukkela”. Edullista vaikutusta Snellmaniin eivät myöskään tehneet ”virnuileva, kyyninen ilme ja epämiellyttävä, käheä ääni”. Snellmanin mukaan ylpeys vei hänet lopulta äärimmäisyyksiin, kun Ruotsissa hyökättiin hänen politiikkaansa vastaan. Mielisairaus puhkesi esiin, kun tätä aikaisemmin jumaloitua henkilöä pöllyttivät sekä sanomalehdet ja valtiosäädyt.

Seuran ”lähdeviskaalina” toimi Snellmanin maanmies Arwidsson, joka oli alusta asti hänelle hyväntahtoinen ja rehti ystävä. Snellmanin edellisellä Ruotsin-matkalla vuonna 1837 alkanut tuttavuus kehittyi nyt ystävyydeksi. Snellman arvosti Arwidssonia, joka auttoi häntä myös taloudellisesti ja kuunteli hänen tulevaisuudensuunnitelmiaan. Kun Snellman aloitti läheisen yhteistyön Freja-seuran jäsenten kanssa, Arwidsson ei ymmärtänyt tätä veljeilyä. Hänen mielestään tämä kuppikunta oli ”kirjallisuuden täysin väärentämättömiä ryysymekkoja”. Hän suhtautui kuitenkin lämpimästi Snellmanin Almqvist-kritiikkiin ja oli samaa mieltä siitä, että yksilön onni ja vapaus eivät olleet riittäviä perusteita yhteiskunnan sääntöjen rikkomiseen. Snellman ja Arwidsson lähtivät yhdessä siitä, että yksilö saattoi saavuttaa vapauden ja onnen vain yhteisön jäsenenä, yhtenä lenkkinä katkeamattomassa ketjussa. Myöhemmin (1847) Arwidsson kummasteli ja paheksui Suomessa alkanutta Almqvist-palvontaa. Hän tuomitsi Runebergin kiittävät lausunnot ja totesi tämän osoittaneen heikkoutensa kirjallisuusarvostelijana. Arwidsson pilkkasi Almqvistin kirjoituksia muotituotteiksi, jotka olivat menettäneet arvonsa Ruotsissa. Siksi niitä oli alettu markkinoida Suomeen, jossa ne pian myös kadottaisivat viehätyksensä ja joutuisivat seuraavaksi kaupattaviksi lappalaisille!78

Seuran vaikenevin jäsen J. E. Rydqvist, esteetikko ja kielitieteilijä, oli hiljainen ja vaatimaton ja näytti masentuneelta. Runoilija G. G. Ingelman oli Snellmanin mielestä nuorekas, 50-vuotias ukko, joka pohdiskeli aina ja luotti ”aavemaisesti” uskontoon. Snellmanin mukaan hänen melkeinpä lapsenomaisen hurskaan maailmankatsomuksensa omalaatuinen piirre oli vahva usko siihen, että näkymätön henkimaailma oli yhteydessä tavalliseen maalliseen olemassaoloon. Henkien näkemisen kiistäminen oli Ingelmanin silmissä ylimielistä epäuskoa. Tämä näkemys huvitti Snellmania siinä määrin, että hän kiusasi Ingelmania kerran tekaistulla kertomuksella Kattegatista, jossa hän nähtyään henkiolennon olisi alkanut uskoa Ingelmanin oppiin. Myöhemmin Snellman muisteli surumielisesti Ingelmanin voitonriemua tämän uutisen kuultuaan.

Seuran jäsenistä Snellman piti Wilhelm von Braunia väärin ymmärrettynä runoilijana, joka toteutti runoilijankutsumustaan, mutta ei löytänyt vakaata asemaa yhteiskunnassa. Ruotsi ei arvostanut hänen runouttaan, koska hänen varhaiset ja myöhemmätkin runonsa kuuluvat sellaiseen kevytmieliseen runouden lajiin, jolle aika ei voinut eikä sen koskaan Snellmanin mielestä pitänytkään osoittaa suosiota. Monen turmeltunut mielikuvitus nautti kuitenkin salaa Braunin runojen sisällöstä. Snellmanin mielestä oli väärin pitää von Braunia pelkkänä hilpeänä laulajana, jonka runot olivat vain hetken ilon ilmauksia. Hänen runoissaan oli kuitenkin enemmän vakavuutta kuin monen arvokkaan virsirunoilijan tuotteissa. Elatuksensa hän ansaitsi Länsi-Göötan rykmentissä upseerina. Kun hän ensi kerran kulki luutnantin univormussaan, ystävät olivat sitä mieltä, että hän kantoi kynäänsä paremmin kuin miekkaansa.79 Blanchella oli Braunista erityisen hyvä käsitys: oli suuri kunnia olla veli hänen kanssaan, vielä suurempi kuin olla ystävä.80

Seurassa oli mukana kaksi pappia, Lögman ja Wenström, joita Snellman ei oppinut tuntemaan lähemmin. Kamreeri Boman oli pianisti ja huono säveltäjä. Kirjailija T. G. Rudbeck, paroni, oli vaitonainen, vaatimaton ja mutkaton ja ehkä hieman luulosairas henkilö, joka näytti kärsivän siitä, ettei ollut menestynyt kirjailijana. Kirjailija ja pappi Olof Fryxell oli ”esimerkillinen mies, työssä ja vaivannäössä pedanttinen”. Snellmanin muistikuvien mukaan hän oli merkillisen tasainen ja järkähtämätön mieleltään; ulkopuoliset neuvot eivät parantaneet hänen runouttaan. Hän otti seuran kokouksissa palautteen vastaan synkkäilmeisenä kädet ristissä kommentoimatta arviointeja, olivat ne sitten myönteisiä tai kielteisiä. Kun tulipalo kerran uhkasi kustantajan taloa, hän marssi sisään, pelasti oman käsikirjoituksensa ja palasi kotiinsa. Snellmanin mielestä hieman väkinäinen omaperäisyyden tavoittelu ja liian kylmä harkinta vähensivät hänen hengentuotteidensa viehätysvoimaa.

Seuran naispuolisiin merkkihenkilöihin kuului romaanikirjailija Emilie Flygare, joka leskeksi jäätyään oli muuttanut pienen poikansa kanssa Strömstadista Tukholmaan syyskuussa 1839 ja asettunut asumaan Ladugårdstorget 10:een. Täältä Dahlgren kävi henkilökohtaisesti kutsumassa hänet seuran jäseneksi. 81 Flygaren kustantaja Niclas Thomson ei patriarkaalisena työnantajana katsonut hyvällä, kun hänen suojattiaan yritettiin houkutella muihin piireihin. Suojeleminen meni niin pitkälle, että hän jopa yritti kosiskella kirjailijaansa. Mutta kauppiaantyttärenä tämä osasi toimia sopimuksen mukaan ja pitää liikeasiat liikeasioina.82 Kirjallisuuspiirissä hänen viehättävä olemuksensa herätti huomiota ja oli poikamiesten jatkuvan kiinnostuksen kohteena. Myös Snellman ihastui häneen ja kosi häntä kaksikin kertaa. Kosinnat torjunut kirjailija joutui moittimaan suomalaisia itsepäiseksi kansakunnaksi, kun Snellman oli vielä toisenkin torjumisen jälkeen todennut: ”Minä toivon kuitenkin.” Snellmanin uskollisuutta ihastukselleen jäi todistamaan 18.8.1840 päivätty runo, jonka keskimmäinen säkeistö kuului:

 

”Älysi toki säkenöi ja luomuksesi, mutta

sun olemukses säteilee myös naisen suloutta. Siis armain mielin sinulle me maljan kohotamme.”83

 

Emilie Flygare tunnusti Snellmanin nerouden, mutta halusi rinnalleen aviomiehen, joka tukisi häntä hänen kirjallisissa pyrinnöissään.84 Hänen ystävyytensä Snellmaniin syveni, kun tämä kirjoitti arvostelun hänen Gustaf Lindorm -romaanistaan Frejassa 20.12.1839.85 Kriittisesti Snellman ei uskonut hänen romaaneistaan tulevan suuria, koska viihdyttävät romaanit oli kirjoitettu korvakuulolta ilman selkeää sommittelua. Flygare kirjoitti ”ilman taiteellista itsekritiikkiä sen mukaan kuin rikas mielikuvitus ja läpitunkevan terävä järki hänelle oikeaksi osoittavat”.86 Ajalle harvinaisena naiskirjailijana Flygare vahvisti asemaansa kirjallisuusseuran miessuhteidensa avulla, joista erityisen hyödyllinen oli ystävyys Mellinin ja Arwidssonin kanssa.87

Kirjeessään Snellmanille heinäkuun lopussa 1840 Flygare aluksi pahoitteli kosinnan torjumista: ”En ole ollut koskaan kohtuuttomampi kuin 31. toukokuuta, olen katunut sitä, miten paljon olenkaan katunut. Ja silti asiat ovat niin kuin ovat.” Imartelevaa pahoittelua seurasi pyyntö, jota hän kielsi näyttämästä kenellekään: saada arvostelu uusimmasta romaanista Fosterbröderna: ”En janoa en en en janoa imartelua, antakaa minun kuulla totuus, ja millaisen tuomion saankin, se on oleva ohjenuorani tulevaisuudessa.” Allekirjoituksena oli ”Pikku Tohtorinna”. Snellman julkaisi teoksesta myönteisen arvioinnin 4.9.1840 Frejassa.88

Monen toivoa ylläpitäneen yllätykseksi Flygare avioitui 20.1.1841 Carlénin kanssa. Joutuessaan valitsemaan Snellmanin ja Carlénin välillä Flygare oli kääntynyt asiassa Hiertan puoleen ja kysynyt, kummalla näistä oli edessään paremmat tulevaisuudennäkymät. Ymmärtämättä mihin kysymyksellä tähdättiin Hierta oli ironisesti asettanut Carlénin etusijalle. Sen mukaisesti vauras Flygare avioitui seitsemän vuotta nuoremman miehen kanssa, joka työskenteli ylimääräisenä virkamiehenä vailla tuloja ja oli suurissa veloissa. Carlénin rinnalla Flygare oli ”turvassa muiden demonisilta intohimoilta”.89 Avioliittonsa myötä hän halusi rauhaa, kuten ilmeni kirjeessä Snellmanille heinäkuussa 1840: ”Hyvä Jumala, mikä onkaan käsittämättömämpää kuin meidän oma sydämemme, minun ainakin. Pimeys ja valo vaihtelevat siellä, levottomat aallot lainehtivat sen muurien sisällä. Mutta kerran tulee rauha.”90

Seuran toinen tunnettu naisjäsen oli taitava muotokuvamaalari Maria Kristiina Röhl. Hän maalasi kokoelmiinsa myös muotokuvan Snellmanista, joka hämillään huomionosoituksesta ei katsonut voivansa kieltäytyä. Menetettyään varhain vanhempansa Röhl oli muuttanut 1823 Vermlannista Tukholmaan suojatiksi professori C. D. Forssellin perheeseen, jossa hänen taiteelliset kykynsä huomattiin. Hän pääsi Hambrén oppilaaksi ja työskenteli pienessä ateljeessa Handverkaregatanilla. Kovan maalaamisen vastapainoksi hän vietti iloista aikaa Tukholman korkeissa seurapiireissä.  Omalla tavallaan Röhlin menestyksestä todistavat hänen maalaamansa lukuisat muotokuvat.91

Seuran naisjäsenistä mieleenpainuvin tuttavuus Snellmanille oli runoilija Sophie Nyberg, taiteilijanimeltään Eufrosyne. Snellman kuvaili häntä reheväksi 40–50-vuotiaaksi eukoksi, jolla oli rajusti läikkyvä luonne. Monet poikamiehet pääsivät hänen kanssaan sinuttelun asteelle. Kun Snellman joutui erään kerran riitaan hänen kanssaan, hän ”kirosi kuin mies”. Hyvitykseksi seurue joi pari tuntia samppanjaa terassilla. Sophien lempilauseita oli ”mies se on sentään jotain” ja hän näytteli mielellään miehen roolia. Runoilijan miehekäs ja ennakkoluuloton ajatustapa elämän tosiasioista heikensi Snellmanin mukaan hieman hänen naisellista herkkyyttään. Hänen runoissaan ei ollut ”etelämaalaisen lämmintä mielikuvitusta”, mutta sen sijaan ”ihmisyyden korkeimpiin pyrintöihin suuntautuvaa lämpöä”.

Joukossa oli myös muutamia neitoja, jotka kirjoittivat runoja tai soittivat fortepianoa. Koska heidän piirteensä ja ansionsa kuuluivat ”pelkästään yksityiselämän piiriin”, Snellman tahtoi omien sanojensa mukaan ”kätkeä heidän muistonsa yksityisyyden rauhoitetulle alueelle”.

Snellmanille itselleen oli seurassa uskottu ylimääräisen viskaalin toimi, jonka mukaisesti hän antoi muutamia lausuntoja. Yksi niistä oli tutkielma Missä sielu sijaitsee.92 Tutkielman tarkoitus oli hauskuuttaa, ja Snellman yritti parastaan. Hänen mielestään sielun sijaintia piti kysyä runoilijalta, joka riimittelisi:

 

”Sinisilmät tyttöseni

sielua vain heijastaa.

Niihin sielukkuus kun meni,

asuinsijan niistä saa!”

 

Lisäksi runoilijoiden ja prosaistien mielipiteet tästä ovat varsin jakautuneet:

 

”Ahneen ja Aftonbladetin sielu luultavasti sijaitsee rahakirstussa; kunnianhimoisen valtaistuimella, ministerintuolilla tai sanomalehden palstoilla; hellämielisen sydämessä; nälkäisen mahassa; Ruotsin hallituksen linnan vasemmassa siivessä ja sen seurueen, jota olen juljennut uuvuttaa tällä plätinällä, pöydän takana; divaanilla.”

Snellman kirjoitti yhdessä Carlénin kanssa näytelmän Rakkauden riemu ja tuska. 93 Seuran jäsenet esittivät rooleissa itseään ja aiheet olivat melko uskallettujakin. Ainakin Flygaren ja Carlénin suhdetta käsiteltiin avoimesti, kuten seuraavassa dialogissa näytelmän ensimmäisessä kohtauksessa paljastuu:

 

”(Emilie istuu kylpyläsalongissa pianon ääressä ja laulaa suukoista ja Dahlgren tulee sisään)

D: ketä sinä tahdot suudella, Emilie kultani?

E: Ketäs muutakaan kuin sinua eno hyvä (huokaa syvään)

D: Soo soo, kultani, tottahan minä tiedän miten asiat ovat. Kerro nyt kursailematta ja suoraan, mitä sinulla on sydämellä! Uskoudu minulle! Sinähän tiedät että olen aina ollut sinun ystäväsi.

E: Ei minulla ole mitään uskoutumista.

D: Tunnusta pois vain, että olet rakastunut. Minä olen jo monta herran aikaa kuullut miten sinä livertelet niitä siunattuja Carlénin lauluja – ja kuka muu nyt voisi olla sinun sydämesi haaveiden kohde kuin se värjyvä runoilija. Sinä rakastat häntä, Emilie – mutta suoraan sanoen – hän ei ole sinun arvoisesi. Semmoinen hulivili, joka liihottaa kukasta kukkaan, ei voi ikinä tehdä sinua onnelliseksi.”

 

Juhlapäivänään 1. kesäkuuta 1840 kirjallinen seura kokoontui viimeisen kerran eräälle maatilalle Tukholman saaristossa. Kohtelias isäntä oli lähettänyt höyrylaivan seuran käyttöön. Runoilija, filosofi ja esteetikko P. D. Atterbom ja poliittinen näytelmäkirjailija C. J. Livijn olivat kunniavieraita. Ihanana kesäpäivänä soitto, laulu, puheet ja runot ylläpitivät runsaan kestityksen kanssa yllä iloista mielialaa. Naisille kohoteltiin maljoja. Juhlapäivän jälkeen seura hajosi, mutta Snellman oli ehtinyt solmia moniin seuran jäseniin elinikäiset suhteet.94

 

74  Ks. Aganippiska Sällskapets Papper. Kungliga Biblioteket. Stockholm. Paperit luovutettu 1847.

75  Seuran henkilökuvaukset perustuvat Snellmanin omiin arvioihin, jotka on julkaistu hänen matkamuistiinpanoissaan (1840), (KT 3) ja ruotsalaisia siluetteja -artikkelissa Litteraturbladissa 1848 (KT 10).

76  Erdman 1892, 177.

77  Maria Holmström, Emilie Flygare-Carlén. Västkustromanens ryktbara författarinna. Stockholm 1918, 94.

78  Olavi Junnila, Adolf Ivar Arwidsson. Historian Aitta 19. Vaasa 1979, 128–131.

79  Ture Nerman, Wilhelm von Braun I: Ungdom och kärleksdröm. Stockholm 1937, 200.

80  Erdman 1892, 177.

81  Gustaf Smith, Emilie Flygaré-Carlén. Hennes liv och verk. Lindköping 1958, 28.

82  Alf Kjéllen, Emilie Flygare-Carlén. En litteraturhistorisk studie. Akademisk avhandling i Stockholm. Stockholm 1932, 51–55.

83  Runo Emilie Flygarelle 18.8.1840. KT 2, 288 Liisa Ryömän kääntämänä. Ks. Kjéllen 1932, 62–64.

84  Smith 1954, 29.

85  Freja 101/20.12.1839: L Kirjallisuutta, arvostelu teoksesta Gustaf Lindorm. KT 2, 79–82. Suom. Antero Tiusanen.

86  KT 10, 440.

87  Holmström 1918, 81–92.

88  Kirje Emilie Flygarelta heinäkuun lopussa 1840 ja Freja nro 70, 4.9.1840: Kirjallisuutta, arvostelu Emilie Flygaren romaanista Fosterbröderna. KT 2, 277 ja, 294. Ks. Holmström 1918, 102–113 ja myös Kjéllen 1932, 64.

89  Kjéllen 1932, 64–68.

90  KT 2, 276.

91  Carl Forsstrand, Biografisk inledning teoksessa Ur Maria Röhls Portfölj. Sextiofem porträtt efter teckningar af Maria Röhl utgifna af Albin Roosval. Stockholm 1916, 11–21.

92  Missä sielu sijaitsee? psykologinen tutkielma Aganippisen seuran kirjallisuuslehdessä. KT 2, 181.

93  Rakkauden riemu ja tuska, näytelmäkäsikirjoitus Aganippiselle seuralle. KT 2, 181–183.

94  Erdman 1892, 180.

Ihastuksen ja kosinnan kohde, kirjailija Emilie Flygare. C. S. Benettin lyijykynäpiirros 1849. Museovirasto.