Vuonna 1946 Yrjö Kivimies pohti Snellmanin suhdetta nykyaikaan. Lähtökohtanaan hänellä oli Reinin 60 vuotta aikaisemmin luoma kabinettikuva, liian läheltä kirjoitettu elämäkerta. Hänen mielestään teoksessa oli kuitenkin paljon silloin itsestään selviä asioita, joita ei ollut enää. Kivimies toi esiin sen, että esimerkiksi Snellmanin perusteellinen sivistys ei kummastuttanut Reiniä ollenkaan. Nykyajan ihmistä tällainen sivistysmäärä kummastuttaisi, koska oli totuttu siihen, että maan asioita hoitavat henkilöt täyttivät vain perustuslain minimivaatimukset. Kivimiehen mukaan oli helppo aavistaa, mistä Snellman sai hirvittävän iskuvoimansa.123

Pentti Airas huolehti koko ajan tarkan rajan vetämisestä Snellmanin hegeliläisyyteen, koska tämä erosi inspiroijastaan juuri historianfilosofiassaan. Snellmanin mukaan jokainen aika oli täydellinen, yhtä todellinen hengen ilmaus. Se oli vapautta, jolloin se tuotti ehtymättömästi uusia aikakausia. Kehityksen päämäärä ei ollut uusi aikakausi, vaan omalaatuisuudessaan se ilmaisi hengen rajatonta vapautta. Snellmanin mukaan kansojen historiassa oikea ei ollut yksilöiden oikeaa vaan kansojen oikea oli sen yläpuolella. Hän oli pienen kansan jäsen, jolloin hän tahtoi erottaa valtiollisen mahtavuuden suhteessa naapuriin kansan historiallisesta kyvystä vaikuttaa ihmiskunnan kohtaloihin historian pituussuunnassa. Kunkin kansan olot ovat viime kädessä sen omaa työtä: ”Hengen työt eivät kysy päitten lukua vaan niiden laatua.” Snellman ei ollut historioitsija, mutta lähti ajattelussaan menneisyyden tapahtumasarjojen tutkimisesta.124

Ajan henkeä kuvaa tapaus, kun Snellmanin pojanpoika, entinen lähetysneuvos Teo Snellman ei ilmestynytkään eräänä aamuna työpaikalleen Ulkomaankauppaliittoon. Huhu kertoi, että Valtiollinen poliisi oli vienyt hänet ”Ratakadulle”. Syynä oli se, että jo vuoden 1944 syyskuussa Valpon päällikkö Paavo Kastari oli vaatinut ennen sotaa ja sen aikana kansallissosialistisia mielipiteitä Vapaa Suomi -lehdessä esittänyttä Snellmania jättämään Helsingin. Tämä muutti Larsmohon, Luotoon, mutta palasi vuoden päästä uskoen sovittaneensa rikoksen, josta oli joutunut ”Ždanovin 150 nimen listalle”. Toisin kuin Teo Snellmanin Valpo jätti ajoissa johtopäätökset tehneen Yrjö Ruudun rauhaan. Kekkosen nuoruudessaan ihailema Ruutu oli ansioitunut aktivisti ja kalterijääkäri, joka 1930-luvulla johti dosenttina mustapaitojen armeijaa tähdätessään Hitlerin tuhatvuotiseen valtakuntaan. Jatkosodan jälkeen hän sukelsi esiin sosiaalidemokraattisen puolueen vasemmistosiivessä vastustamassa Tanneria ja siirtyi ennen pitkää SKDL:n jäseneksi. Lopulta hänet palkittiin Kouluhallituksen pääjohtajuudella.125

Heijastuksia Snellmanin ajattelusta sisältyi vuonna 1948 Suomen ja Venäjän välillä solmittuun YYA-sopimukseen. Tämän rauhantahtoisen idänpolitiikan aatehistoriallinen tausta on monimuotoinen, ja aatteellisia esitaistelijoita on lukemattomia. On erotettavissa aatteellisen pohjan luojat ja käytännön toimenpiteiden suorittajat. Snellmanin taustalla häämöttää Tengströmin piiri, Paasikiven ja Kekkosen takana rauhanoppositio ja Paasikiven ja Mannerheimin takana ensimmäisten ajatusten taustalla kenraali Erik Heinrichs. Kansallisen idänpolitiikan isiä ja äitejä on suuri joukko. Sprengtporten oli realistisen itsenäisyysajatuksen luoja. Snellman oli autonomian vakiinnuttaja ja laajentaja ja itsenäisyyden aatteellisen pohjan luoja. Mannerheim irrotti Suomen toisesta maailmansodasta. Paasikivi loi realistisen idänpolitiikan itsenäiselle maalle ja Kekkonen oli tämän linjan vakiinnuttaja. Mauri Ryömä loi Suomen kansan suureen enemmistöön nojautuneen joukkopohjaisen ystävyysseuran. Hertta Kuusinen oli muutospaineiden torjuja. Sylvi-Kyllikki Kilpi ja Toivo Karvonen vakiinnuttivat puolivirallisen ystävyystoiminnan.126

Myöhemmin pitkän aikavälin historialliseen kehitykseen on viitannut Osmo Jussila, jonka mukaan: ”Hegelin historismista on tullut oleellinen osa aikamme älyllistä perintöä. Meille se purjehti Snellmanin purressa, kasvoi ja kukoisti Yrjö-Koskisen, Danielson-Kalmarin sekä hänen oppilapsensa Paasikiven ajatuksissa ja töissä.”127 Samoin Erkki Tuomioja totesi, että ”ajatus YYA-sopimuksen kaltaisesta turvallisuuspoliittisesta suhteesta on paljon vanhempaa perua kuin edes neuvostovaltion olemassaolo”.128

Paasikivi tekee radiopuheessaan sopimuksen allekirjoittamisen johdosta selvän pesäeron Snellmaniin. Paasikiven mukaan historia osoitti, että suurvaltojen välisissä taisteluissa pieniä ei säästetä. Tämä on valitettava tosiasia, jolle pienet eivät voi mitään. Se on otettava huomioon, jos halutaan pysyä todellisuuden pohjalla ja päästä ehjänä alas elämän huhmaresta. Paasikivi huomautti, että kauan oli oltu sitä mieltä, että pienten valtioiden kannattaa välttää sopimuksia. Menneisyyttä tulee kunnioittaa, mutta uusissa historiallisissa oloissa vanhasta kiinni pitäminen ja tavassa eläminen voi johtaa huonoihin tuloksiin. Uusissa oloissa on löydettävä uusi menettely ongelmien ratkaisemiseksi, ”mikä on tämä sopimus”.129

Sodanjälkeisessä yhteiskunnassa Snellmanin ja jälkimaailman suhteen kiteytti artikkelissaan Snellman ja me yleisen valtio-opin professori K. R. Brotherus 1949 vain muutamia viikkoja ennen kuolemaansa. Hänen mielestään oli kaksi tapaa suhtautua historian suuriin henkilöihin. Toinen tapa oli nähdä heidät totuuksien julistajina, sellaisina, joilla on pysyvä arvo kaikissa olosuhteissa. Tällä tavalla suurmiehistä voi tulla yli-ihmisiä tai profeettoja, jolloin vaarana oli, että heistä tulisi kanonisoituja pyhimyksiä ja elävä ihminen katoaisi. Toinen tapa olisi nähdä heidät historiallisina henkilöinä, jotka harvinaisella tarmolla, antaumuksella ja viisaudella ovat taistelleet eturintamassa päämäärien puolesta omassa inhimillisessä erehtyväisyydessään. Tältä kannalta hän ihaili ja arvosti Snellmania käytännöllisenä valtiomiehenä. Hänen mielestään oman aikansa kylvötie oli kantanut hedelmää, josta oli tullut uusia siemeniä seuraaville polville. Tässä oli Snellmanin suuruus eikä hänen ajatuksiensa ikuisuudessa. Modernille maailmalle ajatusrakennelmat olivat vanhentuneita, mutta pelkkä teoria ja oppi elikin vain aikansa. Snellmanin suuruus on hänen käytännöllisessä vaikutuksessaan, jolle ajattelu antoi vakaumuksellista syvyyttä.130

Omassa reaalitodellisuudessaan uuden ajan valtiomiehinä Paasikiveä ja Kekkosta eivät puhutelleet Snellmanin abstraktit ja metafyysiset ajatuksenjuoksut vaan käytännöllinen esimerkki vastaavissa olosuhteissa omana aikanaan eli miten periaatteilleen uskollinen mies toimi. Kekkosen ensimmäistä presidenttikautta 1956–1962 leimasivat ulkoiset ja sisäiset kriisit. Suurlakosta asti hän tunsi itsensä eristetyksi; eri puolilta löi vastaan kylmä ja vieroksuva asenne. Näissä olosuhteissa korvaamattoman tärkeäksi Kekkoselle muodostui läheinen suhde edeltäjäänsä Paasikiveen.

Kekkoselle siirtyi edeltävän sukupolven pääomaa, mikä kasvatti hänen itseluottamustaan. Sitä hän tarvitsi, koska häntä kohtaan hyökättiin maan merkittävimpien sanomalehtien johdolla ja syytettiin Neuvostoliiton tahdottomaksi myötäilijäksi. Kekkonen kuitenkin hyödynsi hallitusmuodon 33. pykälän täydellisesti Paasikiven ohjeen mukaisesti: tasavallan presidentin tärkein tehtävä oli ajatella oikein kansakunnan puolesta ulkopolitiikan alalla. Hän muistutti jatkuvasti, että suomalaisten oli herkeämättä etsittävä tietä vapauden, itsenäisyyden ja ulkopoliittisen liikkumavaran turvaamiseksi. Oppi-isänsä Paasikiven tavoin hänen oli tunnustettava realiteetit; politiikkaa ei tehnyt huonoksi se, että se oli välttämättömyyden sanelemaa. Päiväkirjaansa hän kirjoitti, että itsenäisyydellä ei pitänyt elämöidä, se piti osata elää. Kautensa lopulla hän luonnehti Kekkosen linjan eroa Paasikiven–Kekkosen linjaan puolueettomuuspolitiikalla. Vuoden 1962 presidentinvaalin voittajana hän saattoi todeta: ”Minä uskon, luotan tähän kansaan. Historiansa aikana se on monet kerrat lyöty maahan, mutta aina se on noussut ja rakentanut yhteiskuntaa uudestaan.”131

Kekkosen vastustajien lyömäaseeksi tuli vaaleja varten keksitty iskulause ”Paasikiven–Kekkosen linja”, jonka keksijäksi ilmoittautui presidentinvaalien yksi päämasinoija, Maaseudun Nuorten Liiton tiedotussihteeri Johannes Huumo. Toinen propagandisti, liiton opintosihteeri Martti Särkelä innostui: ”Vaalikampanja on ratkaistu ja vaalit voitettu.” Suurelle yleisölle nimi paljastettiin 17.9.1955 eli samana päivänä, kun tuli ilmoitus Porkkalan palauttamisesta Suomelle. Myöhemmin kun Max Jakobson väitti venäläisten keksineen Paasikiven–Kekkosen linjan, Huumo luovutti asiasta 4.10.2004 UKK-seuran arkistolle muistion, jossa linjan synnyn alkuperää valaistaan. Muistio loppuu sanoihin: ”Se symbolisoi olemassaoloamme kansakuntana.”132

Kekkosen myöntyväisyys- ja yhteistoimintalinja ei periydy suoraan Yrjö-Koskisen linjasta, joka lähti Hegelin ja Snellmanin metafyysisen kansallishengen käsitteistä. Suomalaisuusliikkeeseen olivat tunkeutuneet luonnontieteet, darwinismi ja positivismi, jotka olivat keskeinen osa sitä ideologista ympäristöä, jossa Kekkosen poliittinen kypsyminen tapahtui. Organistinen valtioteoria toi mukaan yhteiskuntien keskinäisen riippuvuuden opin. Vaikka snellmanilainen kansallisuusohjelma katkeaa Yrjö-Koskiseen, on tärkeää huomata, että byrokraattisesta kansallistunteesta alkanut yhteistyön oppi jatkui Paasikiven kautta Kekkoseen.

Vuoden 1944 jälkeen Suomi palasi idänpolitiikkaan, joka oli muotoutunut 1800-luvun alkupuolella. Jo Snellmanin ja Yrjö-Koskisen pragmatismissa rauhanomaisen rinnakkaiselon ajatus oli käytännön muodossaan. Kekkosen laajimmat periaatteelliset ulkopoliittiset kannanotot sisältyvät puheisiin ja kirjoituksiin kriisiajoilta 1943–1948 ja 1958–1961. Niissä esittäytyy poliittinen ajattelija, jolla on kosketuskohtia Paasikiveen, Yrjö-Koskiseen ja Snellmaniin. Kannanotoissa on alkuperäistä syvyyttä toisin kuin myöhemmässä, ulkoasiainhallinnon mankeloimassa kapulakielessä.133

Ajan murrosta kuvaa hyvin tapaus, jossa sodasta palannut kirjailija Matti Kuusi syksyllä 1944 oli pyyhekumin etsintämatkalla Aleksanterinkadulla ja törmäsi filosofi Pentti Airakseen, AKS- ja RUK-toveriinsa. Kun Airas kuuli tilanteesta, hän kaivoi taskustaan muhkean kumin, mursi sen kahtia ja antoi isomman puolen Kuuselle. Yhdessä he jatkoivat matkaa yliopistolle. Kuusen mukaan Suomen viimeisellä historianfilosofilla Airaksella, Mäntyharjun kirkkoherran pojalla, oli työpöytänsä yläpuolella raamatunlause: ”Kirottu olkoon se, joka tekee laiskasti Herran työtä.” Kuuselle sota oli episodi, Airakselle elinikäinen taakka, jonka kriisin hän muunsi elämäntyöksi, Snellmanin filosofian tutkimiseksi. Hänen tohtorinväitöskaronkassaan 1956 Ostrobotnian jääkärihuoneessa kohtasi kaksi maailmaa. Vastaväittäjä Arvi Korhonen hyökkäsi kiivaasti: ”Sinä siteeraat Snellmania kuin luterilainen pappi Pyhää Paavalia. Koeta uskoa, ettei se ole ihmistä kummempi. Ihan tavallinen erehtyväinen ihminen. Tiedemiehellä ei saa olla mitään muuta auktoriteettia kuin tosiasiat. Tiedemiehen on kysyttävä, wie es eigentlich ist.”

Airas vastasi samalla mitalla: ”Sinulle tiede on jonkinlaista peliä, jossa noudatetaan sovittuja sääntöjä. Minun on pantava siihen mitä kirjoitan koko itseni, koko maailmankatsomukseni. Pantava vaakaan pohjimmaiset vakaumukseni. Niin kuin Snellman pani. Jos se tie ei kelpaa tiedemiehille, niin hyvästi tiede! Tässä seison enkä muuta voi.”134

Väitöskirjassaan Airas korosti Snellmanin yksilön tahtoa.135 Snellmanin mukaan yksilön toiminta on vapautta selvittää, miten päämäärän mahdollisimman suuri täydellisyys tavoitetaan eli saavutetaan yhtäpitävyys yleisen tarkoitusperän kanssa. Toiminta on alistumalla vapautumista. Toiminta, jossa subjektiivinen ja objektiivinen hyvä yhtyvät, on siveellistä toimintaa. Sen synnyttävät yksilö ja traditio yhdessä, jolloin yksilön kiinteä yhteys kansakunnan tietämykseen ja tapaan synnyttää tietoisuuden teon yleisestä luonteesta. Koska nykyisyys on entisten polvien järkevien ratkaisujen tulosta, on viisaita ratkaisuja tehtäessä tunnettava, mitä ennen on ollut. Yksilön on pyrittävä saamaan valtatekijäksi oma käsityksensä oikeasta, koska se ei voi koskaan sellaisenaan toteutua. Taistelussa ratkaisee tahdonvoima ja sen järjellisyys. Lujatahtoinen yksilö tekee ajanhengestä johtopäätökset seuraavaa toimintaa varten ja saa toiset kannattamaan valintaansa. Jos hän on syvästi perehtynyt ajanhenkeen, hänen ajatuksensa innostavat toisia.

Snellmanin osalta Suomen sodanjälkeisen ulkopoliittisen linjan isyyden jäädessä hämäräksi hänen kuvansa säilyi kuitenkin setelissä vuoden 1955 uudistuksessa. Jo tammikuussa 1949 pankkivaltuusmiehet olivat hyväksyneet Tapio Wirkkalan suunnittelemat ja setelipainon ammattilaisten valmistamat mallit uusien sete-lien pohjaksi. Snellman ei ollut kuitenkaan enää setelien ainoa henkilöhahmo, vaikka pääsikin suurimpaan, 10 000 markan seteliin. 5 000 markan seteliin tuli Ståhlberg ja 1 000 markan seteliin Paasikivi, joka asiaan lupaa kysyttäessä vastasi: ”Jos Ståhlberg suostuu, niin kyllä minäkin.” Setelien arvot määrättiin 1952 ja niiden ulkonäöstä päätettiin 1955. Snellmanin kuva painettiin käsintehdylle sinertävälle paperille, muut konepaperille.136

Snellmanin 150-vuotisjuhlat nostivat hänet jälleen esiin. Akateemikko Eino Kaila laati 12.5.1956 Uudelle Suomelle juhlakirjoituksen Kuinka J. V. Snellman on ymmärrettävä. Hän avasi Snellmanin merkitystä hegeliläisyyden kautta kiinnittämällä huomiota siihen, että hegeliläisyys ei tee eroa uskonnon ja filosofian välillä: uskonto on sulatettu filosofiseen tietoon. Ihminen voi siirtää koko vakaumuksensa tähän. Snellman poikkeaa hänen mukaansa sovelluksen osalta oikeaoppisesta hegeliläisestä. Hänelle filosofinen tieto ei ollut toimetonta kirjaviisautta vaan se astui ulos yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen tilaan, jossa teoria toteuttaa itsensä inhimillisen toiminnan vaikuttimena. Hänen tavoitteenaan oli ”saavuttaa aamu, jolloin kansakunta on herännyt tietoiseksi itsestään”. Se on tyypillinen pitkän aikavälin ennuste, johon hän järkähtämättä uskoi loppuun saakka. Käytännössä hän kuitenkin toiminnan miehenä vaikutti olevissa oloissa ja arvosteli asioita lyhyellä aikavälillä. Kailan mukaan ”riippumatta siitä, mikä on tulevan kehityksen lopputulos, se linja jota se tulee noudattamaan, on edelleenkin oleva Snellmanin linja”.137

L. A. Puntila laati 1959 Oma Maa -teokseen Snellmanista elämäkerran, jossa hän tarkasteli kohdettaan toisen maailmansodan tapahtumien valossa. Vasta sodan aikana oli Snellmanin merkitys Puntilan mielestä auennut Suomen kansalle.138 Paasivirta esitteli 1959 Becker Beyn vuonna 1880 julkaiseman ”brosyyrin” La Finlande independante et neutre, jossa kehotettiin suomalaisia ryhtymään kapinaan Venäjää vastaan. Näkökulma oli erilainen kuin Snellmanin, joka tarkasteli Suomen valtiollisen olemassaolon kehitysedellytyksiä perinteen ja vallitsevan tilanteen perusteella. Pyrkiessään luomaan uutta hän tunsi voimakkaasti vastuun koskettavan itseään. Becker oli radikaali ulkopuolinen tarkkailija, joka toimi ulkomaiden esikuvien mukaan. Becker oli aikaansa edellä mutta itsenäistymisen sisäisistä edellytyksistä tietämätön. Hän edusti itsenäistymisajatuksen varhaishistoriaa. Snellman tähtäsi kansallisena herättäjänä itsenäisyyden edellytysten luojana korkea-asteisempaan valtiolliseen elämänmuotoon.139

Myös vastavalittu tasavallan presidentti Kekkonen tunsi Snellmaninsa. Kekkosen päiväkirjassa on aiheesta lehtileikkeitä. Yksi on syyskuulta 1959, kun Uusi Suomi piti hauskaa sen kustannuksella, että Paasikiven–Kekkosen linjaa perusteltiin Snellmanin käsityksillä. Olavi Hurmerinnan pilapiirroksen Paasikiven–Kekkosen ja Snellmanin linja tekstissä korostettiin Snellmanin sanoneen, että aseeton kansa on kelvoton. Edellisen päivän lehdessä oli Suomi–Neuvostoliitto-seuran puheenjohtajan kannanotto, jossa Paasikiven–Kekkosen linjan juuria etsittiin J. V. Snellmanin näkemyksistä. Helsingin Sanomissa Pauli Snellman totesi 16.9., että jos hänen esi-isänsä J. V. Snellman eläisi, hän taistelisi kaikkea sitä vastaan, mitä kutsutaan Paasikiven–Kekkosen linjaksi. 140 Kekkonen kirjoittaa 17.12.1959 päiväkirjassaan: ”Tuli mieleen. Jos suomalainen elää täällä siinä vakaumuksessa, että Neuvostoliitto nielee meidät ja lopettaa itsenäisyytemme, on hänen elämänsä jatkuvasti niin synkkä, että on parasta muuttaa Australiaan, jossa vasta lastenlapset saavat kokea keltaisen rodun voiton. Jos luottaa siihen, että omalla järjellämme luottavaisina hoidamme itsenäisyyttämme ja voimme sen hoitaa, täällä maassa riittää työtä meille kaikille.”141

500 miljoonan ruplan kauppasopimuksen allekirjoittamisen aikoihin Kekkonen kirjoitti päiväkirjaansa jouluaattona Snellmaniin viitaten: ”Epäonnistuminen on historian tuomio.” Uutenavuonna Helsingin Sanomat julkaisi New York Timesin artikkelin, jonka mukaan Kekkonen oli suurin onnettomuus, joka maata oli kohdannut ja että tämä pelasi kyynistä peliä Neuvostoliiton kanssa varmistaakseen vallassa pysymisensä. Samana päivänä A. I. Virtanen totesi Uudessa Suomessa, että Suomi on itsenäisenä kansana kaltevalla pinnalla ja vaati hallitustilannetta ”luonnolliselle kannalle”. Kekkonen on merkinnyt leikkeen huutomerkillä.142

Heinäkuussa 1960 päiväkirjassa on kaksi Snellman-sitaattia. Toinen koskee Snellmanin lausetta, joka korostaa ”hengen merkitystä, jos aseellinen puolustautuminen on mahdotonta”. Samassa yhteydessä Matti Kuusi varoittaa kuvittelemasta, että Snellman olisi 1960-luvulla eläes-sään ollut oikeistolainen kansanedustaja. Joulukuussa 1961 Raoul Palmgren esitteli Tilanne-lehdessä suurina valtiomiehinä vain Snellmanin, Ståhlbergin, Paasikiven ja Kekkosen.143

Vastapainoksi kaikelle arvostelulle Airas julkaisi 1963 artikkelin, jossa hän selosti historian punaista lankaa Snellmanin historianfilosofiassa eli historiallisen tapahtuman määräävää tekijää. Tällainen johtomotiivi oli Snellmanillakin. Hänen mukaansa ihminen oli levottomasti tyytymätön olemassa olevaan ja pyrki jatkuvasti luomaan uutta. Uuden luomisen tahto oli ihmiselle niin luonnollinen, että se kuului välttämättömästi hänen toimintaansa. Hän löysi eteenpäin pyrkivän levottoman hengen kaikkialla historiassa. Tässä mielessä hän poikkesi Hegelin terminologiasta, koska sanalla ”henki” oli Snellmanilla inhimillisen aktiviteetin, toiminnan merkitys. Kysymys oli tietoisesta kulttuuritoiminnasta omassa ympäristössä. Ihminen ei tyytynyt pelkkään ruumiilliseen vapauteen vaan vapauteen hankkia itselleen sivistystä ja vapauteen toimia yhteiskunnassa. Lopulta vapaus laajeni oikeudeksi päästä vaikuttamaan valtion asioihin. Snellman piti Hegelin historiankuvaa puhtaana humaniteetin esityksenä. Hänellä säilyi loppuun saakka poliittisille suurmiehille ominainen yliyksilöllinen katsomus.144

Suomen kirjallisuuden historiassa 1964 Otso Kukkonen kuvasi sitä, miten suomalainen kulttuuri perustui Snellmanin elämäntyöhön mitä moninaisimmilla aloilla. Hänestä teki kestävän taistelijan tieteellinen vakaumus, jonka sovellukset ulottuivat lähes kaikille aineellisen ja kulttuurielämän aloille. Taipumaton tahto oli välttämätön lisävarustus. Kukkosen mukaan jälkipolville on jäänyt eheä kuva Snellmanista nerokkaana aatteen ja vakaumuksen miehenä. Ilman Snellmanin perustavaa työtä itsenäistä Suomea olisi vaikea kuvitella.145 Muutamat ruotsinkieliset tutkijat olivat paljon kriittisempiä ja päinvastaista mieltä. Takana on ilmeisesti kokonainen koulukunta, joka näytti lukeneen Snellmaninsa nopeasti.

Voimakas puheenvuoro selvästi irrallaan yleisestä yksimielisyydestä tuli 1964 ruotsinkieliseltä filosofirintamalta Lars D. Erikssonin artikkelissa,146 jossa Snellmanin asema kansakunnan perustajana kyseenalaistettiin täysin. Eriksson piti Snellmania perinteeseen kuuluvana, ei nykyajassa elävänä. Hänen mielestään Snellman ei tuonut mitään viestiä tälle ajalle. Huolimatta laajuudestaan ja syvyydestään Snellmanin aikaansa sidottu filosofia oli hänen mielestään käyttökelvotonta. Snellman oli hegeliaa-ni, substanssiajattelun uhri, jonka tieteellisellä kultakaivoksella ei ollut käyttöarvoa nykypäivän analyyttiselle ajattelulle. Eriksson piti Snellmanin edellyttämää siveellisyyden olemassaoloa perheessä, yhteiskunnassa ja valtiossa fanatismin kasvualustana, koska teesejä oli sovellettava tinkimättömästi. Snellman oli metafyysikko, koska uskonto oli osa hänen ajatte-luaan. Snellman petti tällä itseään ja ympäristöään, joka ei aavistanut pahaa. Intellektuaalisesti hän oli muukalainen, kummitus kaukaisilta ajoilta.

Eriksson on tulkinnut Snellmanin vapaus-käsitteen niin, että se on totaalista alistumista valtion lakeihin kollektiivisen valtiotradition mukaan. Erikssonin mielestä sokea usko lakiin muistutti fasismin vaaroista. Hän muistutti, että Snellman oli Edmund Burken lämmin ihailija, ja sielunsa syvyydessä konservatiivina kehitysusko oli hänellä kastroitu: oli pakko puolustaa kaikkea annettua koska se oli annettu.

Erikssonia ärsytti eniten snellmanilainen ulkopolitiikka, koska se oli hänen mielestään taantumuksellista. Se ei ollut yllättävää, koska historia antoi muutenkin vähän eväitä nykyajan integraatiolle ja kauhun tasapainolle. Hänen mielestään moraalia ja politiikkaa ei pitänyt sekoittaa ja leikkiä Machiavellia. Nykyaikana kansallisen riippumattomuuden vahvistaminen ei ollut tavoite, vaan kansainvälisen oikeusjärjestelmän vahvistaminen. Tavoitteena oli pyrkiminen suprakansalliseen maailmanvaltioon, jonka jäsenet vapaaehtoisesti luopuisivat osasta suvereenisuudestaan. Hän ei nähnyt tulevaisuutta Paasikiven snellmanilaisessa ulkopolitiikanfilosofiassa, joka oli ankaran nationalistista, kun pitäisi pyrkiä internationalismiin. Erikssonin mukaan Snellman oli täyttänyt historial-lisen tehtävänsä, joka ei ollut sama asia kuin perintö. Hänen tilillään ei ollut pysyviä arvoja; hänen merkityksensä nykyaikana oli enemmän ”tankeväckare”, ajatusten herättäjä.

Samoilla linjoilla Snellmanin henkisestä perinnöstä oli Marina Stenius Ylioppilaslehdessä. Se sai Johannes Salmisen kysymään: Är Snellman passé? Salminen toi uusia sävyjä nuorien filosofien takomaan Hegel-kuvaan Snellmanista ja nosti keskusteluun myös Snellmanin käytännön toiminnan. Hän muistutti, että samaan tapaan kuin Hegel, preussilainen hovifilosofi, Snellman vahti keisarin suojissa ajan tendenssejä. Snellmanilla ei ollut käsitystä Ruotsin tai Englannin tapaisesta perustuslaillisesta turvallisuusjärjestelmästä vaan hän toimi konservatiivien suurmestarin Edmund Burken tyyliin. Asiaan kuului, että Snellman oli Bismarckin ihailija. Salmisen mukaan syvällä sisimmässään Snellman oli K. R. Popperin avoimen yhteiskunnan vihollinen. Suomalainen yhteiskunta tarvitsee siviilirohkeutta joka tasolla, ja Salmisen mukaan Snellmanin persoona ei ole koskaan passé, koska hänen kaltaistaan täyden voiman poleemista vitaalisuutta tarvitaan. Kuten Nietzsche kerran sanoi Schopenhauerista: ”Was er lehrte, ist getan. Was er lebte, wird bleiben stahn.”147

123                        Yrjö Kivimies, Esipuhetta Snellmanin valittuihin kirjoitelmiin (”Sitten kun ne ilmestyvät”). Suomalainen Suomi 1946, 207–208.

124                        Pentti Airas, J. V. Snellmanin ajatuksia historian aikakausista. Jouko. Pohjois–pohjolaisen osakunnan kotiseutujulkaisu IV. Oulu 1947, 85–96. Vrt. Heli Rantalan gradu.

125                        Ahti M. Salonen. Linjat. Helsinki 1972, 22–25.

126                        Heikki Mikko Viitala, SN–seura, kansalaisyhteisö ja Yya. Teoksessa Heikki Viitala (toim.) Suomi ja YYA. Snellman–instituutin julkaisuja 12. Jyväskylä 1990, 54–55.

127                        Viitala 1999, 8. Ks. Helsingin Sanomat 25.3.1990.

128                        Viitala 1999, 8. Ks. Helsingin Sanomat 21.12.1989.

129                        Puhe radiossa ystävyys- ja avunantosopimuksen allekirjoittamisen johdosta 9.4.1948. Teoksessa Paasikiven linja. Puheita vuosilta 1944–1956. Porvoo 1966, 116–117.

130                        Jaakko Numminen, J. V. Snellman oppimestarina. Teoksessa Heikki Viitala (toim.) Snellman, valtakunta ja keisarikunta. Snellman-instituutin julkaisuja 10. Jyväskylä 1990, 42–43.

131                        Ks. Urho Kekkosen ensimmäisestä presidenttikaudesta teoksessa Kekkosen päiväkirjat I: 1958–62. Toim. Juhani Suomi. Keuruu 2001, 17–26..

132                        Satu Takala, ”Kyllä se oli Huumo”. Paasikivi–Kekkosen linjan keksijä viiden vuosikymmenen jälkeen. Ilkka 5.10.2004.

133                        Osmo Apunen, Tilintekoa Kekkosen aikaan. Ulkopoliittinen valta ja vallankäyttö Suomessa. Helsinki 1984, 165–171.

134                        Matti Kuusi, Ohituksia. Helsinki 1985, 189–192.

135                        P. Airas, Yksilö ja hänen suhteensa yhteisöön J. V. Snellmanin yhteiskun-ta-fi-losofiassa. Jyväskylä 1956

136                        Tuukka Talvio, Suomen rahat. Jyväskylä 1993, 144.

137                        Eino Kaila, ”Kuinka Snellman on ymmärrettävä” Uusi Suomi 12.5. 1956. Ks. Kalle Sorainen, Snellman och Höffding. FT 1944.

138                        L. A. Puntila, J. V. Snellman. Oma maa V. Porvoo 1959.

139                        Juhani Paasivirta, ”Becker Bey” ja J. V. Snellman. Suomen tulevaisuuden kaavailuja 1880. Turun historiallinen arkisto XIV. Turku 1958, 226–232.

140                        Urho Kekkosen päiväkirjat 1, 261 ja 271.

141                        Urho Kekkosen päiväkirjat 1, 295.

142                        Urho Kekkosen päiväkirjat 1, 295–296.

143                        Urho Kekkosen päiväkirjat 1, 350 ja 451.

144                        Pentti Airas, ´Historian punainen lanka’ J. V. Snellmanin historianfilosofiassa. Turun historiallinen arkisto XVI. Turku 1963, 150–155 ja 162–163.

145                        Otso Kukkonen, J. V. Snellman. Teoksessa Suomen kirjallisuus III. Toim. Matti Kuusi & Simo Konsala. Helsinki 1964, 288.

146                        Lars E. Eriksson, J. V. Snellman och vår tid. Finsk tidskrift CLXXXV–CLXXVI 1964, 173.

147                        Johannes Salminen, Är Snellman passé? Finsk tidskrift CLXXXV–CLXXVI 1964, 393–401.