Rehtorin virkaan pyrkimällä Snellman koetti turvata säännöllisen toimeentulonsa. Näihin aikoihin opettajille maksettiin palkka jo rahana entisen viljan sijasta, ja palkkaus vaihteli koulujen mukaan. Kuopion, Vaasan, Hämeenlinnan, Porin, Oulun ja Savonlinnan yhteiskouluissa rehtorille maksettiin 450 ruplaa, konrehtorille 360 ruplaa, ensimmäiselle kollegalle 240, toiselle 195 ja kolmannelle 150. Snellmanin rehtorikollegat saivat Turussa, Porvoossa ja Helsingissä parempaa palkkaa eli 525 ruplaa vuodessa. Korkein palkka rehtorilla oli Haminan yläalkeiskoulussa eli 600 ruplaa.172 Snellman sai 450 ruplan lisäksi jokaisesta sisään kirjoitetusta oppilaasta 1,5 ruplaa, joten hänen tulonsa saattoivat nousta 500 ruplaan.173

Snellman tarvitsi lisää säännöllisiä tuloja kipeästi, koska Kuopioon tullessaan hänellä oli maksettavanaan 1 500 ruplan velat. Erityisesti Tengströmin velkasaatavat olivat suuret, ja hänelle Snellman selvitteli takaisinmaksuaan useaan otteeseen. Joitakin lyhennyksiä suoritettuaan Snellman toivoi saavansa osan palkastaan säästöön. Raha ei kuitenkaan riittänyt hyvin, koska Kuopiossa elinkustannukset olivat korkeat ja seuraelämä toi ylimääräisiä menoja. Snellman ei voinut ajatella hankkivansa lisätuloja teoksia julkaisemalla, koska uuden viran hoitoon perehtymiseen meni paljon aikaa. Hänen velvollisuutenaan oli opettaa 18 tuntia viikossa siten, että kolmena päivänä oli vain yksi opetustunti. Lisäksi hänen oli korjattava 30–40 kirjoitusta viikoittain. Näissä olosuhteissa hän ei kyennyt tulokselliseen kirjalliseen työhön, vaikka Tengströmille hän vakuutti kirjoittaneensa Ruotsissa ja Saksassa samassa ajassa pari kolme kohtalaisen laajaa nidettä. Mutta hän väläytti jotain kuningassuunnitelmastaan: ”Sanomalehteä voidaan kuitenkin hoidella käsityöläisen tapaan, ja minulla on halua kokeilla, mitä tuollaisella laulujen lurittamisella voi ansaita.”174

Vihjaamaansa sanomalehtihanketta Snellman oli edistänyt pitkälle ja oli jo lähettänyt senaatille sitä koskevan anomuksen 27.9.1843, vain kuukausi Kuopioon muuttonsa jälkeen. Hänen tarkoituksenaan oli julkaista kerran viikossa ”Savolaxarn”-nimistä sanomalehteä, jonka tavoitteena oli tällä syrjäisellä paikkakunnalla ”edistää lukuhalun syntymistä ja vireillä pysymistä” koti- ja ulkomaanuutisilla, kirjallisilla ja taloudellisilla kirjoituksilla sekä historiallisilla kertomuksilla, novelleilla ja muulla kaunokirjallisuudella – esivallan säädösten ja viranomaisten sallimissa rajoissa. Hänen tarkoituksenaan oli nyt käyttää hankkimiaan tietoja ja kirjoittajan kokemustaan selvitäkseen tukalasta taloudellisesta tilanteestaan. Siihen hän oli ajautunut aikaisemman vakavan tutkimustyönsä aikana, jolloin tuloista huolehtiminen oli jäänyt sivuasiaksi.175

Näin Snellmanin vapaaehtoiselle Kuopioon siirtymiselle paljastui todellinen syy, oman lehden perustaminen. Sitä varten tarvittiin kirjapaino, joka Kuopiolla sisämaan kaupunkina oli poikkeuksellisesti tarjota – ainoana laatuaan. Vuonna 1842 Kuopiossa oli aloittanut maan seitsemäs mutta sisämaan ensimmäinen kirjapaino. Sen omisti ”Suomen entisen aktiiviarmeijan majuri” ja suomalaisuusmies Johan Anton Karsten. Hän ei ollut kuitenkaan varsinainen pioneeri Kuopiossa, vaan jo maaliskuussa 1836 oli Carl Axel Gottlund Ruotsista palattuaan anonut lupaa kirjapainon ja kaupan perustamiselle lääninhallinnon ja yksityisten palvelemiseksi ja oman toimeentulonsa turvaamiseksi. Hanke sai jonkinlaista tukea arkkipiispa Melartinilta ja sijaiskuvernööri Ramsaylta. Kuvernöörin sijainen puolsi ensin anomusta, mutta tyrmäsi hankkeen lopulta senaatin käsittelyssä 1836, koska toiminta olisi voinut kiihottaa kansaa kumoukselliseen liikehdintään.

Karsten oli muuttanut Kuopioon 1833 ja suomalaisuusmiehenä saanut sysäyksen Gottlundin kirjapainohankkeesta. Jo 1820-luvulta lähtien Karsten oli ollut kosketuksissa Arwidssonin ja Gottlundin levittämiin aatteisiin. Samaan suuntaan vaikutti Kuopiossa Mårten Lindfors. Karsten haki lupaa ensimmäisen kerran keväällä 1837, mutta Sensuuriylihallitus ei puoltanut anomusta ja se hylättiin. Kun senaatti oli tehnyt päätöksen lukion perustamisesta Kuopioon, Karsten uudisti anomuksensa 1841 perustellen: ”Savossa ja Karjalassa, missä teollisuus on viime vuosina merkittävästi edistynyt, on myös yhä selvemmin alettu tiedostaa, miten suurta hyötyä olisi omasta kirjapainosta, ei vain älyllisen valistuksen vaan myös elinkeinoelämän kehittymisen kannalta.” Suoranaisen hyödyn hän näki siitä koituvan lääninhallitukselle, joka saattoi painattaa tuotteensa omassa kaupungissaan. Sensuuriylihallitus puolsi anomusta tällä kertaa ja senaatti myönsi luvan 12.10.1841. Karstenin kirjapaino aloitti toimintansa vuoden 1843 alussa.176

Pelkät aatteelliset syyt eivät kannustaneet Karstenia perustamaan kirjapainoa. Hän tarvitsi tuloja kipeästi, koska kirjapainon aloittaessa toimintansa hänellä ja hänen vaimollaan Sofia Charlotta von Fieandtilla oli 11 lasta, joista vanhin oli 19-vuotias ja nuorin kuukauden ikäinen. Tämän jälkeen syntyi vielä kaksi lasta.177 Alusta asti Karstenille oli selvää, että toimeentulo ei voinut tulla pelkästään teosten painatustilauksista vaan tarvittiin säännöllinen sanomalehti. Tässä hänen ja Snellmanin intressit kohtasivat. Lehti oli tervetullut, koska töitä ei tuoreessa painossa ollut liikaa. Karsten kirjoitti esimerkiksi marraskuussa 1843 Lönnrotille ottavansa mielellään tämän teoksen painettavaksi. Samalla hän lähetti terveisiä Lindforsilta ja Snellmanilta.178

Kirjapainoa varten Karsten hankki tarpeelliset välineet ulkomailta. Tukholmasta Norstedt & Söner -liikkeestä hän osti Cicero- ja Korpus-kirjakkeet, ja niinpä hänellä oli poikkeuksellisesti käytössään uudenaikaiset antiikvakirjasimet eikä pelkästään fraktuuraa.179 Paino oli gutenbergilainen puupaino, jossa painopöytä oli tehty paksuista tammilankuista. Painokone oli puusta tehty tanakka prässi. Painetut paperiarkit kuivattiin painohuoneen pingotetuilla naruilla. Painomuste keitettiin kesällä jossakin Kallaveden saaressa, jonne pari meistä souteli pistämään padan tulelle.180

Kirjapainon teknisestä asentamisesta vastasi faktori C. W. Holmström, joka oli kutsuttu apuun Viipurista Cederwallin kirjapainosta. Hän oli siellä ensimmäinen faktori mutta muutti samana vuonna Sortavalaan, minne perusti oman painon. Sen jälkeen töitä Kuopiossa johti Johan Henrik Andersson. Painossa oli neljä työntekijää, jotka ilmeisesti kaikki olivat oppipoikia.181 Uuden kirjapainon ensimmäinen tuote oli Biblia Historia eli kertomuksia Pyhästä Raamatusta, jonka Karsten oli itse suomentanut. Kirjapainon ensimmäisenä toimintavuonna maailmalle lähti viisi kirjaa, joiden yhteinen sivumäärä oli 400.

Karstenin kirjapainon perustaminen oli Suomessa erityinen merkkipaalu, koska vuoden 1829 sensuuriasetus oli pysäyttänyt sen ripeän kehityksen, jota kirjapainoalalla oli runsaassa kymmenessä vuodessa tapahtunut. Kirjapainotaito pysyi Suomessa pitkään suljettuna kuuden kirjapainokaupungin sisälle: Helsingissä toimivat Simeliuksen lesken paino (Finlands Allmänna Tidning), G. O. Waseniuksen paino (Helsingfors tidningar) ja J. C. Frenckelin ja Pojan paino (Tidningar ifrån Helsingfors); Turussa J. C. Frenckelin paino (Åbo Tidningar) ja C. L. Hjeltin paino (Åbo Underrättelser ja Turun viikkosanomat); Porvoossa C. L. Hjeltin paino; Viipurissa A. Cedervallerin paino (Wiburgs Wochenblatt); Vaasassa Londicerin lesken ja Oulussa C. E. Barckin paino (Oulun viikkosanomat). 182

Suomeen kirjapainotaito saapui myöhään, vaikka ensimmäiset kirjanpainajat olivat toimineet Tanskassa ja Ruotsissa jo 1400-luvulla. Kun ensimmäiset yritykset 1500-luvulla syntyivät Baltian maihin ja Venäjälle, Suomi oli ainoa maa Itämeren piirissä, jolla ei ollut omaa kirjapainoa. Turun Akatemian suojiin perustettiin pieni ja vaatimaton kirjapaino 1642 ja Vaasaan kirjapaino perustettiin 1776. Seuraavat kirjapainot perustettiin vasta 1800-luvulla: Viipuriin 1815, Helsinkiin 1819, Ouluun 1827 ja Porvooseen 1829.183 Vuonna 1843 Karsten onnistui murtamaan näiden kuuden suuren painon monopolin hankittuaan luvan perustaa Kuopioon Suomen ensimmäinen sisämaan kirjapaino.

Snellmanin suunnitelmista todistaa parhaiten se, että hän oli muuttanut asumaan kirjapainon naapuriin. Karsten oli aluksi vuokralla August Kellgrenin talossa, mutta osti kiinteistön omakseen tammikuussa 1844.184 Niitä kanavia, joista tieto kirjapainosta Snellmanille kantautui, oli useampiakin. Karsten oli vuokralla hänen ystävänsä Herman Kellgrenin isän omistamassa kiinteistössä. Snellmanin serkku Röring oli Kuopion liike-elämän keskushenkilöitä, ja hänen läheinen ystävänsä Elias Lönnrot harrasti yhdessä Karstenin kanssa suomalaista kirjallisuutta ja yöpyi usein tämän luona. Samoin Snellmanin lauantaiseuratoveri Lindfors oli paljon tekemisissä Karstenin kanssa. Yhteyksiä Kuopioon oli monilla muillakin tutuilla, kuten Frosteruksella, Fabian Collanilla, Längmanilla, Ingmanilla ja August Ahlqvistilla. Näyttää selkeästi siltä, että kirjapainon perustaminen sisämaahan oli käytännöllinen kutsu Snellmanille siirtyä Kuopioon.

Muuttamisen motivaatiota lisäsi se tärkeä seikka, että Kuopiossa elettiin snellmanilaisen aktivismin kautta jo ennen tämän tuloa kaupunkiin. Tämä näkyi siinä henkisessä kulttuurissa, joka oli vilkkaimmillaan Savo-karjalaisessa osakunnassa. Kysymys oli suomen kielen viriämisestä. Kun esimerkiksi tulevat Kuopion lukion opettajat Fabian Collan, Julius Immanuel Bergh ja Joachim Zitting valmistuivat Kuopiosta ylioppilaiksi ja liittyivät osakuntaan, kouluvuosien romanttinen innostus kasvoi kiinteäksi kansalliseksi vakaumukseksi. Näistä Kuopion koulun nuorukaisista tuli innokkaimpia suomen kielen viljelijöitä osakunta-aikana juuri Lindforsin, Ingmanin ja Karstenin toiminnan vaikutuksesta.185

Snellman näki tilaisuutensa tulleen, koska tiesi Karstenin hakeneen painatuslupaa 31.12.1842 julkaistakseen ”Wiiko-Sanomia Kuopiosta”. Senaatti epäsi luvan, koska sen mielestä sensorin virkaa ei kannattanut yhtä lehteä varten perustaa. Siksi Snellmanin ja Karstenin kannatti toimia yhdessä. Tämä käy ilmi hyvin Snellmanin kirjeistä Nervanderille, joka asiamiehenä Helsingissä hoiti painolupa-asiaa. Syyskuun lopussa 1843 hän tiedusteli Snellmanilta sidosnäytettä. Hän ilmoitti myös ongelmista maksimi- ja minimilämpömittarin hankkimisessa Karstenille. Nervander suositteli lehden nimeksi ”Savolax Jägärn” (Savon Jääkäri). Nervander epäili ehdotusta ”Savolaxarn” (Savolainen), koska nimen voisi helposti muuttua muotoon ”Savola Czaren”.186

Snellman työskenteli sanomalehden käynnistämiseksi monella rintamalla yhtä aikaa. Piispa Ottelinille hän ehdotti kollegansa Johan von Beckerin nimittämistä sensoriksi tulevalle lehdelleen. Hän toivoi piispan sanovan Beckerin nimittämisen puolesta painavan sanansa päätöksentekijöille, jolloin nämä tulisivat vakuuttuneiksi siitä, että lehden tarkastuksen saattoi hoitaa opetustyön ohella.187

Asia eteni nopeasti ja senaatti myönsi julkaisuluvan lehdelle 7.11.1843. Viime tingassa Snellmanin tietämättä Nervander oli joutunut vaihtamaan sen nimeksi ”Saima” (Saimaa). Snellmanille hän perusteli viime hetken ratkaisuaan: ”Se oli lyhyt ja kaunis nimi, ja sikäli edullinen, ettei sitä kovin helposti voida käyttää Sinua itseäsi tarkoittavana haukkumanimenä.” Nervander rauhoitteli lisäksi kärsimätöntä Snellmania: ”asian järjestämistä pidetään erityisen nopeana ja osoituksena mahtimiesten hyväntahtoisuudesta Sinua kohtaan.” Asiat olivat sujuneet muuten hyvin mutta Nervander oli joutunut tinkimään von Beckerin nimittämisestä sensoriksi. Se olisi onnistunut vain panemalla hänen veljensä asialle, kuten Nervanderin hyvä neuvo kuului. Tämä tarkoitti professori Reinhold von Beckeria, joka työskenteli senaatissa suomen kielen kääntäjänä.188 Viikkoa myöhemmin Nervander lohdutteli taas huolestunutta Snellmania, joka hänen mielestään ei selvästi tuntenut asian käsittelykierroksia.189

Seuraavana päivänä Snellman lähetti postijohtokunnalle anomuksen luvasta saada ilmoittaa, että tilauksia vastaanotetaan kaikissa maan postitoimistoissa.190 Joulukuun 4. päivänä virallisessa lehdessä oli ilmoitus Saiman ilmestymisestä. Snellman ei lähtenyt erittelemään lehtensä sisältöä tarkemmin mutta halusi mainita kuitenkin ”että siinä on jokaisella isolla nelitaittosivulla kolme palstaa ja siten 12 jokaisessa puolen arkin kokoisessa numerossa. Kun edelleen tällainen numero tulee sisältämään suunnilleen yhtä paljon kirjaimia kuin kaksi tavallisten lehtiemme numeroa, niin jokainen varmaankin pitää tarpeettomana, että Saima ilmestyisi useammin kuin kerran viikossa tai vaatisi lukijalta korkeamman tilausmaksun kuin tavalliset kaksi ruplaa hopeassa vuosikerrassa, samoin tavallista postimaksua lukuun ottamatta.”191 Näin alkoi ilmestyä Suomen ensimmäinen eurooppalaisten esikuvien mukainen lehti.

Snellmanin määrätietoisten toimien seurauksena rannikkokaupunkien lehtien joukkoon liittyi nyt ensimmäinen sisämaan lehti, mikä oli suomalaiselle lehdistölle aimo harp-paus eteenpäin. Suomalainen sanomalehdistö oli saanut alkunsa 1771 Turussa, jossa Aurora-seura alkoi julkaista Tidningar utgifne af et sällskap i Åbo -lehteä, joka ilmestyi Åbo Tidningar -nimisenä 1860-luvulle asti. 1800-luvun alkupuolen näkyvin ruotsinkielinen lehti oli Finlands Allmänna Tidning, joka vuodesta 1831 lähtien ilmestyi kuudesti viikossa. Suomen levinnein lehti 1840-luvulla oli Topeliuksen Helsingfors Tidning. Helsingin kolmas lehti oli Helsingfors Morgonblad, jota Runeberg toimitti 1830-luvulla. Turku sai toisen vakinaisen lehden 1824, kun Åbo Underrättelser alkoi ilmestyä. Porvooseen perustettiin 1838 Borgå Tidning ensi sijassa hiippakunnan sisäiseksi tiedotuslehdeksi. Vuonna 1839 Vaasassa alkoi ilmestyä Wasa Tidning. Viipurissa ilmestyi Wiborgs Annonce Blad. Saiman alkaessa ilmestyä vuoden 1844 alussa Suomessa ilmestyi siis kahdeksan ruotsinkielistä sanomalehteä: Helsingissä kolme, Turussa kaksi, Vaasassa, Porvoossa ja Viipurissa yksi sanomalehti.192

Saiman vanavedessä Karsten sai itse luvan alkaa julkaista suomenkielistä Maamiehen Ystävä -lehteä. Lehti oli ensimmäinen suomenkielinen lehti sitten Antti Lizeniuksen 1776 perustaman Suomenkielisten Tietosanomien. Karsten oli kätevästi hyödyntänyt tilanteen, kun Kuopioon oli saatu Saiman perustamisen myötä sensori, jonka puuttuminen oli ollut perusteluna ensimmäisen anomuksen tyrmäämiselle vuonna 1842. Kars-ten perusteli marraskuussa 1843 jättämäänsä anomustaan sillä, että suomenkielisen kirjallisuuden painaminen harvoin peitti edes painatuskulut. Kannattamattomalla kirjapainotoiminnalla ei edistetty isänmaan kieltä eikä kansansivistystä. Sanomalehteä julkaisemalla toiminta saattoi alkaa kannattaa. Lehdessä voitiin vaalia myös savon murteen erityispiirteitä. Sensuuriylihallituksella ei ollut huomauttamista anomukseen, ja senaatti myönsi luvan 12.12.1843. Lehti sai sisältää pääasiallisesti maatalouden alaan kuuluvia kokeita ja tutkielmia, pienehköjä historiallisia, maantieteellisiä ja teknisiä kirjoituksia, Finlands Allmänna Tidningin suomeksi käännettyjä poliittisia uutisia, kotimaan uutisia ja viranomaisten ja yksityisten kuulutuksia. Lehti oli tarkoitettu koko maan laajuiseksi kansaa valistavaksi yleislehdeksi.193

Useiden virhetulkintojen vuoksi Maamiehen Ystävää on sitkeästi pidetty Snellmanin perustamana, vaikka Karstenin pyynnöstä hän ainoastaan otti lehden hoitaakseen neljän kuukauden ajaksi vuoden 1844 alusta. Maamiehen Ystävän toimittamiseen Snellman paneutui yhtä suurella tarmolla kuin oman lehtensäkin. Kirjoituksia ei lainattu muista lehdistä vaan hän kirjoitti kaiken itse.194 Kun Karsten maksoi lehden toimittamisesta huonosti eikä suostunut tekemään siitä kirjallista sopimusta, Snellman luopui tehtävästä 14 numeron jälkeen huhtikuussa 1844. Snellman tunnusti Tengströmille, että kahden lehden oikovedosten lukeminen oli työlästä. Snellmanin suomen kielen taito kangerteli, eikä hän ollut kovinkaan perehtynyt lehden rahvaanläheiseen arkeen. Apuna oli toiminut Joachim Zitting.195

Sivistyneistölle suunnattu ruotsinkielinen Saima ilmestyi kerran viikossa, torstaisin. Lehden toimittamisessa Snellman hoiti kaiken itse: kirjoittamisen, oikoluvun ja lehtien postituksen. Snellman kirjoitti maanantaiyönä lehden ensimmäisen pääartikkelin, joka vietiin painoon klo 6.00. Toinen pääartikkeli vietiin tiistaiaamuna painoon klo 6.00, jolloin ensimmäisen vedos tuotiin tarkistettavaksi. Keskiviikkona sensori tarkasti vedokset, ja myöhään samana iltana Snellman saksi uutiset saapuneista lehdistä. Lehti ilmestyi torstai-iltapäivällä klo 17.00.196 Saiman yhteen numeroon tarvittiin kolme käsikirjoitusliuskaa viikossa, ja silloin kun sen yhteydessä julkaistiin Kallavesi-niminen kirjallisuusliite, tarvittiin toisinaan yhteensä kuusi liuskaa. Kaikki sujui kaavan mukaan, mutta Snellmania harmitti, että paino ei saanut aikaan niin puhdasta jälkeä kuin hän vaati.197 Renkipoika Oskar huolehti käsikirjoitusten kuljettamisesta, postin hakemisesta ja lehtien jakamisesta.198

Lehti- ja koulutyön yhdistäminen onnistui vain tiukan päiväohjelman avulla. Snellman heräsi klo 8.00, peseytyi ja lähti kouluun. Päivällistauon aikana hän luki, kirjoitti, söi ja lepäsi ja palasi kouluun. Koulun jälkeen hän käveli tai teki lyhyitä vierailuja. Aamuisin ja iltaisin hän ei halunnut mitään suuhunpantavaa, mutta päivällisen hän sen sijaan söi ja teekin maistui hänelle silloin tällöin. Kirjoituksiaan Snellman laati myöhään yöhön ja aina aamutunneille asti. Hän oli huomannut, että uusia ideoita ja ajatuksia virisi eniten yöllisessä työssä, koska mielikuvitus oli vilkkaampi ruumiin ollessa väsynyt ja kun kaikkialla oli hiljaisempaa. Yöllä hän laati suunnitelmat seuraavan päivän töitä varten ja tarkisti päivällä tehdyt työt. Kirjoittaessaan hän poltti Dos Amigos -savukkeita, koska arveli sen edistävän ajatustyötä. Kovat työt ja vähäiset unet tekivät hänestä toisinaan kärsimättömän, ankaran, ärtyneen, huolestuneen, alakuloisen tai muuten vain huonotuulisen.199

Lehtien julkaiseminen näytti tuovan parannusta ainakin Snellmanin taloudelliseen tilaan. Saiman menekki oli alusta asti erinomainen ja se kasvoi vääjäämättä. Tammikuun lopussa 1844 sitä oli tilattu vasta 104 kappaletta, mutta kun Snellman vetosi Saimassa sivistyneistöön, papisto ja korkeampi virkamiehistö kiinnostuivat lehdestä ja helmikuun alussa tilauksia oli 244, viikon kuluttua 279 ja maaliskuun alussa 476. Ensimmäisen toimintavuoden lopulla tilauksia oli 903 kappaletta.200 Pian se nousi maan neljänneksi suurimmaksi lehdeksi Maamiehen Ystävän, Helsingfors Tidningarin ja Finlands Allmänna Tidningin jälkeen.201

Painatus- ja paperikulut olivat kustannuksista suurimmat, loput jäivät voittona Snellmanin taskuun, koska hän toimitti lehden itse. Ensimmäisenä vuonna Saiman painoksen paperi ja painatus maksoivat 640 hopearuplaa. Kun vuosikerran hinta oli 2 hopearuplaa, tilauksista kertyi 1 412 hopearuplaa. Tällä tavalla Snellman sai heti ensimmäisenä vuonna voittoa yli 700 hopearuplaa. Tämä summa yli kaksinkertaisti hänen rehtorin palkkansa.202 Karsten sai vielä paremman tuoton Maamiehen Ystävästä. Lehden tilausmaksut tuottivat vuodessa 600–1 000 ruplaa, ja sen painatuskuluihin meni 300 ruplaa. Karsten kääri sievoisen voiton, kun Snellman sai toimituspalkkiota vain 11 hopearuplaa.203

Lehti tuotti tuloja niin nopeasti, että Snellman saattoi lyhentää helmikuun lopussa 1844 velkaansa Tengströmille 121 hopearuplaa. Samalla hän pyysi uuden velkakirjan loppusummasta vuoden takaisinmaksuajalla. Raha ei ollut kuitenkaan tullut Snellmanin mukaan helposti: ”Yleisö maksaa roskasta hyvin, mutta tämäkin antaa minulle näissä oloissani yllin kyllin työtä, etenkin kun korvaukseksi siitä, mitä tässä asiassa rikon, olen ottanut hoitaakseni Maamiehen Ystävän ja tähän mennessä kolmea artikkelia lukuun ottamatta olen kirjoittanut kaiken, mitä lehteen on painettu – rankista, navetan parsista, nauriista. Kun tämä lisätään Saiman sisältämään roskaan, veli myöntänee, että minun mustepullostani on viime aikoina valunut todellista sotkua. Kun lisään, että kehnosti toimiva kirjapaino on aiheuttanut minulle runsaasti työtä korjausluvussa, että olen itse joutunut laskemaan ja tarkastamaan kuhunkin postitoimistoon lähetettävän kappalemäärän jne., enkä tietenkään ole laiminlyönyt koulua, saanen myös kerskua, että syön leipäni otsani hiessä.”

Snellman oli tyytymätön lehtikirjoituksiinsa, koska vielä helmikuun alussa hän oli yrittänyt laatia jotain arvokkaampaa teoksiin liittyvää mutta yritykset olivat olleet turhia.204 Lehden herättämät reaktiot osoittivat nopeasti, että kirjoitukset eivät olleet Snellmanin ylenkatsomaa ”roskaa” vaan niissä oli kysymys paljon muustakin kuin rahan ansaitsemisesta.

172                        Hanho 1955, 63. Vastoin Kari Selénin väitettä, virka ei ollut siis paremmasta päästä koko maan koululaitoksessa. Ks. Miksi Kuopioon, mihin Kuopioon? J. V. Snellmanin muutto Kuopioon elokuussa 1843. Savon Sanomat 20.8.1993. Maakuntakokoelma.

173                        Lappalainen 1982, 16.

174                        Kirje Johan Jacob Tengströmille 15.9.1843. KT 5, 462.

175                        Anomus keisarille luvasta julkaista sanomalehteä 27.9.1843. KT 5, 464.

176                        Eero Hietakari, Kuopion kirjapainotoiminnan ensiaskeleet. Eripainos Savon Sanomista. Kuopio 1948, 3. Toivanen 2000, 200–201. Carl-Rudolf Cardberg, Kirjapainotaito Suomessa III: Turun palosta vuoteen 1918. Helsinki 1973, 111–113. Pekka Lappalainen on muista poiketen hyödyntänyt Kuo-pion kulttuurihistoriallisen museon Kuopion Isänmaallisen Seuran kokoelmia (Lappalainen 1982, nootit 14–16). Ks.  Hietakarin kokoelma, kansio V.

177                        Axel Bergbom, Carsten-suku: taulu 16, 301.

178                        J. Karstenilta Elias Lönnrotille 11.11.1843. Hietakarin kokoelma. Kuopion Isänmaallisen Seuran kokoelma 1336:10. Kuopion kulttuurihistoriallinen kokoelma.

179                        Hietakari 1948, 4.

180                        Helena Riekki, Karstenin kirjapainosta. Kirkko ja Koti 22.9.2000. Ks. myös Kustaa Killisen artikkeli.

181                        Kinnunen 1982, 46–50.

182                        Yrjö Jäntti, Kirjapainotaidon historia. Porvoo 1940, 343.

183                        Matti Nieminen, Suomen kirjatyöntekijöiden liiton historia 1. Kirjatyöntekijöiden ammatillinen järjestäytyminen ja ammattiyhdistyspolitiikka Suomessa vuoteen 1914. Jyväskylä 1977, 23–24.

184                        Kirjapaino toimi Vuorikadun ja Suokadun rajaamassa korttelissa nykyisen Kuopion seurakuntayhtymän virastotalon paikalla Suokatu 22. Porrastasanteella on pylväisiin kiinnitetty muistolaatat.

185                        Heikki Waris, Savo-Karjalaisen osakunnan historia I: 1833–1852. Porvoo-Helsinki 939, 171–172.

186                        Kirje Johan Jacob Nervanderilta 27.9.1843. KT 5, 466–468. ks. Toivanen 2000, 407–408.

187                        Kirjekonsepti Carl Gustav Ottelinille marraskuussa 1843. KT 5, 469-470.

188                        Kirje Johan Jacob Nervanderilta 22.11.1843. KT 5, 470–471.

189                        Kirje Johan Jacob Nervanderilta 1.12.1843. KT 5, 474.

190                        Anomus postijohtokunnalle 2.12. 1843. KT 5, 475–476.

191                        Finlands Allmänna Tidning 282: 4.12.1843, ilmoitus Saima-lehdestä. KT 5, 476–477.

192                        Kinnunen 1982, 25–26.

193                        Kinnunen 1982, 35–36.

194                        Matti Kinnunen, Maltti ja muutos. J. V. Snellmanin Saima-lehden (1844–1846) maailmankuvan perusta, muotoutuminen ja rakenne. Suomen historian lisensiaatintyö huhtikuu 1981. Helsingin yliopisto. (Kinnunen 1981b), 79.

195                        Kinnunen 1982, 59–60.

196                        Kinnunen 1981b, 80–81. Snellmanin passaripoika Oscar Boden on kuvannut tarkasti muistelmissaan kirjoittamisprosessia. Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjallisuusarkisto. Kansio B 90.

197                        Kirje Johan Jacob Tengströmille 28–30.6.1844. KT 6, 333.

198                        Kirje Johan Jacob Tengströmille 12.9.1844, KT 7, 95.

199                        Salomaa 1944, 244–245 sekä Kauko Tervamäki, Kuopio ehti ennen Helsinkiä. Kun J. V. Snellmanin muiston vaalimisesta puhutaan. Savon Sanomat 17.10.1993, Maakuntakokoelma.

200                        Silander 1918, 186.

201                        Kinnunen 1981b, 86.

202                        Kinnunen 1982, 52 ja Tommila 1963, 29–55.

203                        Kinnunen 1982, 52.

204                        ´Kirje Johan Jacob Tengströmille 22.2.1844. KT 6, 133–134.