J. V. Snellman – suomalaisen kansallisvaltion rakentajana

Snellman jatkoi toimitusjohtajana taistelua Suomen Hypoteekkiyhdistyksen taloudellisen tilan parantamiseksi. Vuosien 1877—78 valtiopäivien lausunnoissaan ja Morgonbladetin kirjoituksissaan hän käsitteli rautatiekysymystä, kouluasioita, kultakantaan siirtymistä ja asevelvollisuuskysymystä, jonka perustelemiseksi hän toimitti säännöllisesti pikkutarkkoja sotakuvauksia Venäjän—Turkin sodan rintamalta. Viimeisen kunnon polemiikin Snellman kävi ns. liberaalipuolueesta ja sen ohjelmasta; kirjoituksillaan hän antoi käytännössä kuoliniskun puolueelle. Useissa puheissaan nuorisolle hän korosti työtä kansakunnan rakentamiseksi, mitä tarkoitusta palvelivat myös muistopuheet J. L. Runebergin ja Fr. Cygnaeuksen haudoilla. Lapsille lähetetyissä kirjeissä näkyy huolehtiva ja rakastava isä. Kesäkuussa 1881 ministerivaltiosihteeri E. Stjernvall-Walleenille kirjoitettua mutta lähettämättä jäänyttä muistiota voidaan pitää Snellmanin poliittisena testamenttina ja analyysinä Aleksanteri II:n kaudesta. J. V. Snellman kuoli kesäasunnollaan Kirkkonummen Danskarbyssä heinäkuun neljäntenä päivänä 1881.

J. V. Snellmanin koottujen teosten 24. osa (toukokuu 1877 – kesäkuu 1881) sisältää mm. Snellmanin viimeiset lausunnot ja lehtikirjoitukset Suomen Hypoteekkiyhdistyksen johdossa liiketoiminnan tervehdyttämiseksi. Samaan aikaan hän otti vuosien 1877 valtiopäivillä kantaa moniin keskeisiin asioihin kuten rautateiden rakennukseen, koulujen opetuskieleen, kultakantaan siirtymiseen ja yleisen asevelvollisuuden toteuttamiseen. Morgonbladetin laajoissa kirjoituksissa hän perusteli kannanottojaan suurelle yleisölle. Elämänsä loppuun saakka lukuisilla puheillaan ja Vilhelmin-päivän vastaanotoillaan hän herätti nuorison innostusta kansallisuusasioihin ja työskentelyyn oman maan hyväksi. Ystävien hautapuheissa hän veti yhteen viimeisten vuosikymmenien kansallisuuskehityksen. Perhekirjeenvaihto kuvaa harrasta huolenpitoa lasten tulevaisuudesta ja toimeentulosta.

Ero hypoteekkiyhdistyksen toimitusjohtajuudesta

Vuonna 1877 säätyjen valtiovarainvaliokunta alkoi etsiä laiminlyöntejä ja puutteellisuuksia Suomen Hypoteekkiyhdistyksen toiminnasta. Johtokunnasta tuntui epäoikeudenmukaiselta perustelematon syytös ohjesäännön rikkomisesta. Kun asia siirtyi valtiopäivien käsittelyyn, Snellman puolusti toimintaa aatelissäädyssä 19.12.1877 retorisessa puheenvuorossa. Sen mukaan yhdistys oli pelastanut lainoillaan kymmeniätuhansia ihmisiä nälkäkuolemalta ja veronmaksukyvyttömiä tiloja pakkohuutokaupalta. Hän muistutti, että rahareformi ei olisi ollut mahdollista ilman hypoteekkiyhdistyksen lainaa. Snellmanin laatima vastine johtokunnan puolesta säätyjen selvittelykomitealle on valaiseva. Helmikuussa 1878 Snellman selitti Morgonbladetissa yleisölle kysymystä laajemmin.

Lokakuussa 1880 Snellmanin aseman hypoteekkiyhdistyksen toimitusjohtajana teki entistä ahtaammaksi ylimääräisessä yhtiökokouksessa asetetut kaksi komiteaa, joiden tehtävänä oli pohtia hypoteekkiyhdistyksen uudelleen organisointia. Komitean asettamisessa oli otettu huomioon valtiopäivien ehdot lainojen poispyyhkimisestä mutta myös eräiden osakkaiden tyytymättömyys Snellmaniin. Komiteoiden esitykset käsiteltiin 14.6.1881 varsinaisessa yhtiökokouksessa, jolloin lähes toistakymmentä osakasta oli paikalla kiivaasti välejä selvittelemässä. Kun Snellman oli johtokunnassa erovuorossa, häntä ei valittu uudelleen.

Snellman ehti johtaa 12 vuotta hypoteekkiyhdistystä vaikeissa olosuhteissa. Hänen taloudellinen asiantuntemuksena näkyy monissa Morgonbladetin kirjoituksissa kultakantaan siirtymisestä. Snellmanin oli otettava kantaa, kun kullan hinta oli 1873 alkanut kohota niin, että rahauudistuksessa saadut edut uhkasivat hävitä kokonaan. Hopeakannassa alkoi muodostua epäedullisia kurssisuhteita kultakannassa oleviin ulkomaan valuuttoihin. Kun säädyt käsittelivät kultakantaan siirtymistä 24.5.1877, Snellman osallistui asian käsittelyyn. Tämän jälkeen hän arvioi useissa Morgonbladetin kirjoituksissa vuoden 1878 loppuun asti kurssikehitystä ja sopivaa liiketaloudellista hetkeä siirtyä kultakantaan.

Morgonbladet mielipidejohtajana koulukysymyksessä

Kirjoittaessaan Morgonbladetiin Snellman ei tyytynyt ulkopuolisen avustajan asemaan vaan tahtoi määrätä lehden kannan muissakin asioissa kuin mistä itse kirjoitti. Hän kutsui päätoimittaja Hagmanin usein luokseen tai lähetteli toimitukseen kirjelappusilla määräyksiään ja ohjeitaan.

Snellman siirsi oikovedosten lukemisen myös itselleen sen jälkeen, kun päätoimittaja oli vaihtanut ilman hänen lupaansa kirjoitusta. Vuonna 1877 Snellmanilla oli lehdessä 25 kirjoitusta, vuosina 1878 ja 1879 niitä oli 9, vuonna 1880 vielä 7 ja 1881 enää 3. Niiden avulla hän vahvasti ohjasi yleistä mielipidettä asioissa, joita käsiteltiin vuosien 1877–78 valtiopäivillä. Yksi näistä oli rautatiekysymys, jota hän seurasi tarkasti runkoradan rakentamisen yhteydessä. Erityisen paljon olivat esillä kouluasiat.

Snellman tarkasteli erityisesti kielenopetusta ja opetuskieltä pureutuessaan lyseoiden opetusohjelmaan. Ensimmäiseksi hän eritteli lyseoiden oppikursseja ja opetusta, seuraavaksi niiden kahta opetuskieltä ja lopuksi niiden käsittelyä opettajankokouksissa. Lisäksi Snellman peräänkuulutti yksityiskouluja, joiden perustamiseen tuli olla vapaus, koska piti valtion opetusmonopolia vahingollisena. Joulukuussa 1878 Snellman sanoo suoraan, että koulukiistassa on kysymys kieliriidasta. Siitä oli tullut keppihevonen. Hän toi esiin selvästi sen, mitä pääkaupungin suomenkielisten koulujen hävittäminen oli saanut aikaan. Kuitenkin kokemus oli osoittanut, että maan suomenkielisen väestön vapautuminen valtasi päivä päivältä sitä enemmän tilaa mitä enemmän sitä oli koetettu estää. Monista pienistä purosista kertyi suuri joki.

Snellman sai mahdollisuuden arvioida valtakunnallista koulupolitiikkaa, kun kansanvalistusministeri Dimitri Tolstoi erosi. Sen seuraukset aiheuttivat Venäjällä laajaa arviointia sanomalehdistössä, mitä Snellman selosti tarkasti esittäen pitkiä lainauksia eri lehdistä. Ensimmäises­sä artikkelissaan hän käsitteli Golos- ja Bereg-lehtien lausuntoja. Toisessa artikkelissa keskitytään S:t Petersburs­ka Vedomostin lausuntoihin ja kolmannessa lehdessä Novoje Vremjan käsityksiin. Snellman pitää lausuntoja merkittävinä, koska niissä oli luettavissa valtakunnallisen koulupoli­tiikan uudistuksen suunta ministerin eron seurauksena.

Snellman arvosteli sittemmin kovin sanoin koulukomitean toimintaa pitkässä artikkelisarjassaan Hänen mukaansa kolmen vuosikymmenen aikana maamme koululaitos oli saanut kolme uutta koulujärjestystä ja lisäksi se oli alistettu lukuisiin osauudistuksiin. Kun koulukomitean ehdotuksia alkoi ilmestyä, Snellman ivasi heti aluksi komitean yleisiä pohdiskeluja, joiden yli voitiin haitatta hypätä. Useissa yksityiskohdissa Snellman antoi kuitenkin tunnustusta komitean työskentelylle. Hänen mielestään tärkein sanoma oli humanististen opintojen merkitys sivistysvälineenä. Hänen mielestään ei tarvita monta sanaa osoittamaan, miten äärettömän tärkeitä humanistiset opinnot ovat esimerkiksi Suomen kansalle, joka on astunut kansakuntien joukkoon vasta eilen ja joka yhä hakee kulttuurimuotoa, jota voidaan kutsua sen omaksi. Snellman kiteyttää: ”Tieto hengestä ja sen toiminnasta on tietoa ihmissuvun sivistystyöstä ja sen tuloksista. Ja vain tämä sisältää oppia elämää varten = sivistystä.”

Kielikysymys kiihdytti mieliä valtiopäivillä, kun myönnytykset suomen kielen aseman parantamiseksi olivat pysähdyksissä ja vanhojakin parannuksia peruu­tettiin. Huoli johtui siitä, että ruotsin ja suomen tasavertaisuuden piti astua voimaan 1883 mutta tilanne näytti aivan toiselta. Snellman käytti asiassa puheenvuoron 23.5.1877. Hän moitti alkajaisiksi kasvatusoppineita, jotka olivat vaikuttaneet vahingollisesti koulujen järjestysmuotoon kieliasioissa. Suomalaissa kouluissa luettiin ruotsia mutta ei käytetty sitä opetuskielenä. Tärkein tavoite oli saada lapset oppimaan molempia kieliä, eikä kasvattaa heistä kokonaan suomen- tai kokonaan ruotsinkielisiä.

Yleinen asevelvollisuuden puolestapuhujana

Kirjoituksillaan Morgonbladetiin ja valtiopäiväesiintymisellään Snellman johti yleistä mielipidettä erityisesti asevelvollisuuskysymyksessä. Sitä alettiin käsitellä vuoden 1877–78 valtiopäivillä vakavissa tunnelmissa Venäjän sotiessa Turkkia vastaan samaan aikaan Balkanilla.

Snellman oli voinut valmistautua asiaan perusteellisesti, koska hänen ystävänsä Viipurin läänin kuvernööri Chr. T. Oker-Blom oli julkaissut 1877 teoksen Suomen puolustusvoimien järjestämisestä. Yleisesti tiedossa oli, että Snellmania käytettiin asiantuntijana.

Esityksen tultua maaliskuussa 1877 säädyille se oli vaikeuksissa alusta asti. Keskusteluissa nousi esiin epäilys esityksen perustuslainmukaisuudesta. Snell­man perusteli asiaa monissa lehtikirjoituksissa; asevelvollisuus ei merkinnyt perustuslainmuutosta, koska esityksen mukaan ruotujakolaitosta ei lakkautettu. Ruotsinvallan aikanakaan ei ruotuväki muodostanut koko sotaväkeä. Hän korosti, että keisarikunnan puolustus oli suomalaisten velvollisuus, koska Suomi ei nauttinut mitään tunnustusta muilta kansakunnilta muulla tavalla kuin osana Venäjän valtakuntaa. Siksi Suomen kansalainen ja hänen omaisuutensa nautti laillista suojelusta kaikissa maissa, jolloin Venäjän velvollisuus ei yksin ole hankkia niille kansainvälistä tunnustusta. Kun Venäjällä keisarinnan johdolla oli alettu rahankeräys sodan uhrien hoitamiseksi, Snellman puhui lämpimästi 26.5 miljoonan mk:n kreditiivin puolesta keisarinnan johtamaan keräykseen Venäjän ja Turkin sodan uhrien hädän lievittämiseen. Hänen mielestään se oli suomalaisten velvollisuus, kun maa säästyi tuntu­vasta sodan taakasta.

Kesällä keskustelu asevelvollisuudesta sai lisää vauhtia, kun A. Meurman julkisti ajatuksensa palkka-armeijasta Morgonbladetissa 13.8.1877. Hän sai kimppuunsa heti Snellmanin, joka valitti Meurmanin, tunnettun mielipidejohtajan horjuvaa esiintymistä. Snellmanin mukaan julkinen kritiikki oli tarpeeton, koska maata omistava luokka oli 200 vuoden ajan nauttinut etuoikeutta osallistua maanpuolustukseen rahalla ja jättänyt maan puolustaminen maata omistamattomille ja puutteenalaisille. Kysymys oli kuitenkin jokaisen asekuntoisen miehen velvollisuudesta puolustaa isänmaataan.

Syksyn alussa keskustelu sai lisäväriä L. Mechelinin korostaessa Helsingfors Dagbladissa, että Suomella oli sekä oikeus että velvollisuus ylläpitää tarpeellista määrää sotaväkeä. Tämä sai Ruotsissa Aftonbladetin kummastelemaan, eikö asevelvollisuus kuulunut vain niille vapaille kansakunnille, joilla on muiden kansojen suhteen täysi itsemääräämisoikeus. Lehden mielestä Suomi oli Venäjän alusmaana kaukana tästä vaiheesta ja ihmetteli, että Suomi tässä asemassa uhraisi poikiaan vieraan maan kunnian, etujen ja oikkujen tähden. Tähän kirjoitukseen Snellman reagoi jyrkästi marraskuussa 1877. Hänen mukaansa yleisessä asevelvollisuudessa oli kysymys sotataakan jakamisesta oikeudenmukaisesti kansalaisten kesken. Voitiin olla varmoja, että Suomi vuosisatoja taistelutantereena oltuaan, ei tulisi enää koskaan vihollisen tallattavaksi, mistä sitä suojeli yhteys suurvaltaan. Tässä lojaalissa hengessä Suomen säädyt tulisivat ratkaisemaan asevelvollisuuskysymyksen selkeästi suuriruhtinaskuntana eikä maakuntana.

Samaan aikaan Snellman muokkasi yleistä mielipidettä selostaen tarkasti Balkanin sotatapahtumia jo vuoden 1876 jälkipuoliskolta ja koko seuraavan vuoden ajan. Hän halusi maalata konkreettisen kuvan siitä, mistä suomalaiset säästyvät valtakunnan yhteydessä. Hän selosti perinpohjaisesti tapauk­sia Balkanilla, serbialais-turkkilaista sotaa, turkkilaisten riehumista Bulgariassa ja venäläis-turkkilaista sotaa siihen kuuluvine diplomaattisine väittelyineen. Perinpohjaiseen tyyliinsä hän valmisteli huolella kertomuksensa sotatapahtumista tutkien sotakirjeenvaihtajien tiedonantoja ja sotanäyttämön karttoja. Kun ihmisiä näihin aikoihin kävi hänen luonaan, hän sukelsi heidän kanssaan vielä enemmän yksityiskohtiin analysoimalla sotatapahtumia, arvostelemalla kenraaleja ja näyttämällä paikat kartasta. Joskus hän havainnollisti esitystään piirtämällä sotaliikkeet liidulla mustaan pöytään.

Asevelvollisuusesitystä käsiteltiin joulukuussa 1877 säädyissä. Snellman käytti kiivaassa keskustelussa asiassa monta puheenvuoroa vedoten samaan aikaan monilla lehtikirjoituksillaan yleiseen mielipiteeseen. Snellman korosti, että tässä vaiheessa ei ollut mitään syytä jättää isänmaan puolustusta yhteiskunnan köyhemmälle luokalle ja antaa varakkaamman maksamalla vapautua siitä. Hän pitäisi itseään onnellisena, jos hänellä olisi nuoruudestaan muisto yleisen asevelvollisuuden täyttämisestä. Useissa kohdissa hän teki tärkeitä muutosehdotuksia koskien reservin määrää, vakanssimaksun poistamista ja lain perustuslainmukaisuutta.

Valtiopäivien jälkeen Snellman palasi useissa lehtikirjoituksissa asevelvollisuusasiaan kuten esimerkiksi vuoden 1879 laajassa kirjoitussarjassa. Useissa artikkeleissaan Snellman kertasi, että asevelvollisuus on tosiasia, josta keskustelu oli turhaa. Hän pohti armeijan perustamisen käytännöllisiä puolia seikkaperäisen huolellisesti: kasarmien rakentamista, joukkojen sijoittamista, saniteettitilojen rakentamista, harjoituskiväärien laatua, päällystön koulutusta, armeijan taloudellista ylläpitoa.

Liberaalipuolueen kukistaminen

Snellmanin roolia fennomaaniliikkeen äänitorvena vahvisti väsymätön taistelu Ruotsin lehdistön kanssa. Erityisesti Aftonbladet suhtautui suomalaisiin kansallispyrintöihin jatkuvan ivallisesti ja asiantuntemattomasti kuten syyskuussa 1880. Snellman muistutti, että Suomessa ei kukaan kiellä kansallispyrkimysten syntyneen ruotsalaisesta perinnöstä ja saaneen siitä sisältöä. Kuitenkin myös kansan syvien rivien on päästävä tästä perinnöstä osallisiksi, minkä välineeksi he tarvitsevat suomen kielen. Snellman kiteytti, että suomalaiset kansallisuuspyrinnöt eivät tarkoittaneet vihamielisyyttä ruotsin kieltä kohtaan. Maan korkeampi sivistys pitää kaikkialla ruotsalaista perinnettä poliittisten ja sotilaallisten laitosten, lakien ja asetusten lähteinä. Kieltä tarvitaan jo pelkästään menneen ajan kulttuurityön tuntemisen takia. Ruotsin kielellä ei siis ole mitään vaaraa.

Snellman suhtautui kaikkein armottomimmin ruotsalaista lehdistöä jäljittelevää kotimaista lehdistöä kohtaan. Viimeisinä vuosinaan Snellmanin henkilö joutui yhä kiivaampien hyökkäysten kohteeksi Helsingfors Dagbladin taholta hypoteekkiyhdistyksen, asevelvollisuusasian, kielikysymyksen ja monien muiden asioiden hoitamisesta. Taistelu oli katkeraa molemmin puolin. Loppuselvittely tapahtui, kun Dagblad-ryhmä koetti järjestäytyä puolueeksi ja julkaisi tätä varten mahtipontisen ohjelman joulukuussa 1880. Käytännössä kilpailtiin siitä, mille taholle kuului kunnia tapahtuneesta runsaasta kehityksestä. Ensimmäisessä vastakirjoituksessaan Snellman totesi, että tämä kunnia ei kuulunut liberaalipuolueelle eikä puolueella ollut oikeutta käyttää liberaalien nimeä. Hänen mielestään oli puhuttava suoraan Dagblad-puolueesta, koska ohjelma oli liittokirja niiden välillä, jotka olivat omistaneet sivistyksen, rikkauden ja vallan ja olivat alkaneet puolustaa näitä etujaan säilyttääkseen ne ikipäiväksi.

Snellmanin lopullinen isku tuli kirjoituksessa ”Dagbladin puolueen ohjelma”. Sen tyyli oli parasta Snellmania Saiman ja Litteraturbladetin ajoilta. Hän kehotti puoluetta kaikin mokomin ottamaan nimekseen liberaalinen puolue, koska sen kilven alle kätkeytyi tavallisesti kaikki kelvottomuus, tietämättömyys ja tyhjien hokemien sepittely. Kohta kohdalta Snellman kumosi säälimättä heidän väitteensä siitä, että kaikki liberaaliset uudistukset vuoden 1860 jälkeen olivat puolueen aikaansaannosta. Iskun voimaa hän lisäsi vielä joulukuun viimeisenä päivänä otsikolla ”Pelästyneille”. Näillä kirjoituksillaan Snellman käytännössä tappoi liberaalisen ohjelman ja sen myötä koko ns. liberaalisen puolueen. Sen vakauttamisyritys johti hajaantumiseen, kun useimmat ohjelman allekirjoittajista liittyivät ruotsinmieliseen puolueeseen.

Liberaalien ohella Snellman oli jo aikaisemmin elokuussa 1878 tuominnut sosialismin väljänä kosmopolitiikkana, mistä oli varoitellut opiske­lijoita jo 1875 ”Ylioppilaan velvollisuuksissa”. Huolena oli, että liberaalien tai sosialistien vaikutuksesta kansa alkaisi kokoontua joidenkin muiden arvojen kuin kansallisuuden ympärille.

Nuorisoa kohottavia puheita

Jokaisena Vilhelmin-päivänä 6.4. Snellman tapasi nuorisoa sen esittäessä onnittelutervehdyksen hänen kotinsa pihalla Yrjönkatu 24:ssä. Pikakirjoittaja kirjoitti puheen muistiin ja se julkaistiin seuraavan päivän Morgonbladetissa. Kiitospuheessaan vuonna 1878 hän totesi, että kansallishenki syntyy teossa, jossa se osoittaa suuriman voimansa. Tämän nuoriso tuntee sydämessään, kun se laulaa ”Lif och blod för Finlands ära.” Vuoden 1879 puheessaan hän palasi siihen, että historiassa on erilainen järjestys kuin luonnossa. Luonnossa katoaminen ja syntyminen vuorottelevat mutta historiassa siirrytään uusiin ja jalompiin muotoihin. Niin kauan kuin usko tähän on kansamme keskuudessa, sen todellinen onni kansanakin on turvattu. Yleensä Snellman puhui aina ruotsiksi mutta viimeisen kerran 6.4.1881 hän puhui suomeksi, josta iloittiin yleisesti.

Vuonna 1881 ylioppilaiden keskuudessa syntyi idea järjestää suuri juhla 75 vuotta täyttävän Snellmanin kunniaksi. Heidän mielestään Snellmania ei saa­nut laskea hautaan ennen kuin hänelle oli osoitettu kansan yksimielinen tunnustus Juhlapäivä huipentui iltajuhlassa G. Z. Yrjö-Koskisen juhlapuheeseen, jossa hän osoitti miten juhlapersoonan hengen täydellinen koulutus oli painanut leimansa koko hänen julkiseen vaikutukseensa. Snellmanin johdonmukaisuus pysyä samoissa periaatteissa yhteiskunnallisessa uudistuksessa ja kansallisessa uudestisyntymisessä oli johtanut siihen, ettei hänen mielipiteensä voisi milloinkaan vanhentua.

Snellman aloitti kiitospuheensa ruotsiksi ja osoitti sanansa niille, jotka eivät suomea ymmärrä, mutta joiden läsnäolo todisti heidän isänmaanrakkaudestaan. Heille hän tahtoi sanoa, miten tuolloin Euroopassa jokainen päivä oli todisteena siitä, mitä merkitsee työ kansan kansallistietoisuuden herättämiseksi ja kansakunnan johtamiseksi selvempään tietoisuuteen siitä, mitä kansa on ja mikä sen tarkoituksen tulee olla. Siksi suomalainen liike tulee voittamaan eikä ole mitään inhimillistä mahtia, joka voisi sitä estää. Tämän jälkeen Snellman kohdisti sanansa ylioppilaille suomeksi ja muisteli aluksi elämänkäänteitään todeten lopuksi, ettei ihminen itse ohjaa kohtaloitaan; hänen täytyy tyytyä siihen, minkä Jumala hänelle suo. Pääasia on täyttää velvollisuutensa ja tehdä työtä kovasti. Paha päivä menee niin kuin hyväkin.

Uuttera kuolemaan saakka

Snellman työskenteli elämänsä loppuun saakka vanhojen rutiinien mukaisesti. Pojalleen hän kirjoitti maaliskuussa 1875: ”Olen tänä iltana (yönä) kirjoittanut paljon ja olen väsynyt.” Vanhenevan miehen mielialat vaihtelivat kovasti mutta aina häntä piristi kesänvietto Kirkkonummen Danskarbyssä. Heinäkuussa 1879 hän kirjoitti pojalleen: ”Olen pannut kuntoon kaikki kalavehkeet ja vetänyt pitkän siiman – ja saanutkin varsin mukavasti haukea ja ankeriasta. Liikun aika sukkelasti ja minulla on poika apuna.”

Viimeisinä vuosinaan Snellmania piristi valtavasti vanhimman pojan Anders Henrikin avioituminen viipurilaisen kauppiaan tyttären, Anna Maria Alfthanin kanssa. Isän kirje kesäkuussa 1880 pojalle oli riemuisa: ”Rakas Hinni. Luoja Sinua siunatkoon ja varjelkoon Sinun tulevaisuuttasi! Sinun onnesi ja mielihyväsi ovat myös minun. Olet kyllin vanha tietääksesi, että kosiorakkaus, vaikka onkin tarpeellista, ei takaa avio-onnea. Siihen vaaditaan syvää velvollisuudentuntoa ja vähäisiä omien oikeuksien vaatimuksia. Sekä ymmärrystä perustaa ja säilyttää vakavarainen koti ja löytää sieltä elämänsä ilo.”

Jo monissa Vilhelmin-päivän puheissaan hän oli alkanut viitata yhä enemmän lähestyvään kuolemaansa. Näissä puheissaan hän otti tavakseen mainita poisnukkuneet ja luoda katsauksen heidän merkitykseensä. Suuri menetys oli pitkäaikaisen ystävän Runebergin poismeno 6.5.1877. Snellman puhui ruotsiksi hänen haudallaan, miten hänen runojensa alkulähde oli rakkaus isänmaahan, siksi kansanjoukot tungeksivat hänen hautansa ympärillä. Suomeksi hän puhui saman mutta korosti, että ”ei kukaan muu kuin suomalainen häntä oikein ymmärrä, kun hän näissä kuvailee mitkä hengen voimat ovat menneitä sukupolvia ylläpitäneet, kun hän näihin luottaen viittaa tulevaisuuden toivoon.” Snellman muistutti, että käännöksissäkin voitiin havaita tämän suomalainen henki.

Toinen läheinen ystävä Fredrik Cygnaeus kuoli 7.2.1881. Hänen haudallaan Snellman kiinnitti huomiota Cygnaeuksen uupumattomaan työhön, kun ”hän aarteenetsijöiden tavoin etsi iduillaan olevia kykyjä, ja kun hän sellaisen löysi, hän ojensi eteenpäin pyrkivälle tarvittaessa auttavan kätensä.” Tällä tavalla hän saattoi isänmaan osalliseksi inhimillisen kulttuurin aikaansaannoksista.

Alkukesästä 1881 Snellmanin kunto alkoi huonontua nopeasti ja vain kaksi päivää 75-vuotiskansalaisjuhlan jälkeen hän kärsi kovia tuskia kotonaan. Snellman päätti yrittää hankkia lepoa ja virkistystä lähtemällä Kirkkonummen Danskarbyhyn, jossa hän sairastui lopullisesti pitkälle kehittyneeseen sydämen ja verisuonten kalkkiutumiseen. Heinäkuun 1. päivänä tuskat vähenivät, tilalle tuli voimattomuus ja lopulta rauhallinen kuolema 4.7.1881. Hautajaiset pidettiin kolmen päivän päästä 7.7.. Höyryvene Lotta Svärd oli noutanut vainajan. Siunauksen jälkeen Topelius piti ruotsiksi sydämeenkäyvän puheen: ”Tässä lepää kansan soturi lippunsa päällä – – Ja missä hän taisteli, ryntäsi hän esiin vakaumuksen voimalla, totuuden varmuudella ja avomielisellä äänellä, sen vuoksi hän ei väistänyt antaessaan tai saadessaan verisiä haavoja. – – se oli hänen tapansa rakastaa oikeutta.”

Jonkinlaisena poliittisena perintönä Suomen oikeuksien puolustaminen jäi Snellmanin viimeisen kirjallisen esityksen sisällöksikin. Aihe oli tullut ajankohtaiseksi viimeistään, kun Suomen aseman takuumies Aleksanteri II oli usean murhayrityksen jälkeen kuollut attentaatissa 13.3.1881. Snellman oli käsitellyt aihetta useissa kirjoituksissaan. Hallitsijavaihdoksen johdosta Snellman kirjoitti varoituksen sanoja ministerivaltiosihteerin apulaiselle E. Stjernvall-Walleenille kenraalikuvernöörien vallasta ja siitä miten tärkeää oli päästä eroon Nikolai Adlerbergistä. Snellmanin mielestä kenraalikuvernöörin kuviteltu hallitsijan sijaisuus oli johtanut siihen, että Venäjän vallasta Suomessa oli tullut itämaista satraappivaltaa. Kirjeessä, jota ei koskaan ehditty lähettää, viimeinen lause kuului: ”Rehtiys ja kunnia on meidän ankkurimme. Mutta venäläinen tšinovnikka, vaikkapa näennäisesti suomalaissyntyinenkin, ymmärtää ne toisella tavalla kuin me.”

Raimo Savolainen