J. V. Snellman – suomalaiset herättävä sanomalehtimies Kuopiossa

Snellman toimi yläalkeiskoulun rehtorina Kuopiossa mutta kirjoitti samaan aikaan Saima-lehdessään tärkeinä pitämistään asioista. Kirjoitukset kansakunnan sivistämisestä ja vaatimukset taloudellisista ja sosiaalisista uudistuksista saivat yhä suurempaa huomiota. Ne haastoivat muut lehdet väittelyihin mutta toisaalta onnistuivat myös ärsyttämään viranomaisia. Artikkelit koskivat mm. teollisuuden kehittämistä suomalaisen kansallisuuden edellytyksenä ja suomalaista tilastoa. Lainsäädäntöä Snellman arvosteli kriittisesti kirjoittaessaan rikoslain uudistuksesta ja sahateollisuuden rajoituksista. Arvostellessaan uutta metsälakimietintöä Snellman joutui kiivaaseen ja henkilökohtaisuuksiin menneeseen väittelyyn professori J. J. Nordströmin kanssa. Artikkeli kyytilaitoksesta sai kenraalikuvernööri A. Mensikovin suuttumaan, jolloin sensuuri alkoi seurata Snellmanin kirjoittelua entistä tarkemmin. Snellmanin runot saavat uusia sävyjä hänen avioituessaan apteekkarintytär Johanna Lovisa Wennbergin kanssa.

 J. V. Snellmanin koottujen teosten kahdeksas osa (toukokuu 1845 – maaliskuu 1846) sisältää Snellmanin Kuopiossa toimittaman Saima-lehden vuoden 1845 numerot 21–52 ja vuoden 1846 numerot 1–11: artikkelit, novellit, runot, arvostelut, kotimaan- ja ulkomaanuutiset sekä Kuopion paikallisuutiset. Lehden sisältö korostaa euroop­palaisten esikuvien mukai­sesti julki­suuden merkitystä yhteiskunnal­listen asioiden hoidos­sa. Siten Snellmanin sanomalehtimiestoiminnalla on ollut suuri vaikutus Suomen lehdistön kehitykseen ja Suomen kansalliseen heräämiseen. Suomen ensimmäisenä poliittisena lehtenä Saiman artik­kelit kuvastavat sanoma­leh­distön yh­teiskun­nallisen merkityksen kasvamista Euroopassa. Lehtiartikkeleiden lisäksi mukana on ystäväkirjeenvaihtoa sekä kirjeitä ja runoja morsiamelle Johanna Lovisa Wennbergille.

Tämän katsauksen perustana on J. V. Snellman Samlade arbetenin IV ja V osassa julkaistut kommentaarit Saiman sisällöstä. Tämän lisäksi sanomalehdistön roolia on hahmoteltu Päiviö Tommilan sanomalehdistön historian avulla. Samassa hankkeessa on syntynyt myös Matti Kinnusen lisensiaatintyö ja muita hyödyllisiä tutkimuksia. Snellmanin taloudellista ja sosiaalista ajattelua on arvioitu E. Alf-Halosen, Ilkka Patoluodon, Erkki Pihkalan ja Marjatta Tarkoman tutkimusten perusteella. Snellmanin kaunokirjallista tuotantoa on arvioitu Pertti Karkaman tutkimusten perusteella. Myös Seppo Venton artikkeli Saiman uutisista on hyödyllinen.

Saima-lehti kansakunnan herättäjänä

Snellman muutti Kuopioon ryhtyäkseen yläalkeiskoulun rehtorin virkaan mutta perimmäinen halu hänellä oli sanomalehden toimittaminen. Tämä toteutui, kun Snellman sai senaatilta luvan perustaa Saima-lehden, joka aloitti toimintansa 1.1.1844. Sensoriksi määrättiin opettajakollega Johan von Becker. Lehden perustaminen Kuopioon oli mahdollista, koska kaupungissa toimi sisämaan ensimmäinen kirjapaino, mikä oli vaikuttanut Snellmanin Kuopioon siirtymiseenkin. Kirjapainon omistaja majuri J. A. Karsten sai Saiman vanavedessä itse luvan alkaa julkaista suomenkielistä Maamiehen ystävä -lehteä, jonka Snellman otti hoitaakseen neljän kuukauden ajaksi vuoden 1844 alusta.

Saiman ensimmäinen numero herätti heti suurta huomiota jo pelkällä ulkoasullaan: se oli foliokokoinen (painoarkki oli taitettu kahdeksi lehdeksi), kolmipalstainen ja pääosin antiikvalla painettu yleisen fraktuuran sijaan. Mallina olivat ruotsalaiset ja saksalaiset lehdet. Snellman hoiti kaiken itse: sisällön kirjoittamisen, oikoluvun ja lehtien postituksen. Snellman laati tekstit myöhään maanantai- ja tiistai-iltana, keskiviikkona sensori tarkasti ne, samana päivänä Snellman saksi uutiset saapuneista lehdistä ja lehti ilmestyi torstaina klo 5 iltapäivällä. Saiman menekki oli alusta asti erinomainen. Ensimmäisenä vuonna tilaajia oli 706, ja se nousi maan neljänneksi suurimmaksi lehdeksi Maamiehen ystävän, Helsingfors Tidningarin ja Finlands Allmänna Tidningin jälkeen.

Snellman ei luonut lehden sisältöä saksien ja liiman avulla sattumanvaraisesti, kuten muissa lehdissä tehtiin. Hän valitsi vain sellaista aineistoa, joka palveli lehden linjaa; hän tietoisesti rakensi omaa talous- ja sosiaalipoliittista- sekä sivistysohjelmaa. Koska päätavoite oli kansallisen tietoisuuden herättäminen, kaikkien artikkeleiden, uutisten ja runojen piti edistää tätä tavoitetta, joten kannanotto saattoi piillä lyhyissäkin uutisissa. Kirjoittaminen oli hänelle helppoa, ja monipuolinen lukeneisuus ja viehtymys kirjalliseen ilmaisuun yhdistettynä julistajan taipumuksiin tekivät Snellmanista ensiluokkaisen omien aatteidensa markkinamiehen. Harva filosofi on ollut Snellmanin kaltainen omien oppiensa pätevä kansanomaistaja, jolla oli tilaisuus soveltaa ohjelmaansa käytännössä. Snellmanin mielestä käytännöllisyys oli filosofian perimmäinen tavoite, muuten se vajosi ”kirotuksi skolastiikaksi”.

Heti lehden ensinumerossa Snellman leimasi kilpailevat sanomalehdet, Finlands Allmänna Tidningin, Helsingfors Tidningarin, Helsingfors Morgonbladin, Borgå Tidningin, Åbo Underrättelserin, Åbo Tidningarin ja Wasa Tidningin, ”seitsemäksi viisaaksi”. Hän pilkkasi niitä kelvottomiksi ja tehottomiksi lehdiksi, jotka viettivät nimipäiviään unikeon päivänä. Tällaiset ivalliset sivallukset säikähdyttivät muut lehdet lentoon kuin parven nukkuvia yölepakoita. Kynäsota oli nopeasti täydessä vauhdissa. Snellmanin tyylinä ei ollut silitellä päätä. Hän oli pikemminkin vanha koulumestari, joka löi poikia sormille viivoittimella siltä varalta, että he joka tapauksessa ovat laiskoja ensi viikolla. Kilpailijat pitivät Saimaa ukkosenjohdattimena, joka tuuletti yleisiä asioita mutta moittivat sitä samalla liiasta innosta ja asiantuntemattomuudesta. Snellman halusi kuitenkin pitää kurssinsa eikä hyväksynyt missään tapauksessa Helsingfors Tidningarin toimittajan Topeliuksen kantaa, että sanomalehtien tuli olla myös ”helposti sulavaa hengenravintoa” ranskalaisen lehdistöihanteen mukaisesti. Snellmanin kiihkeät kannanotot johtivat useisiin lehdistödebatteihin. Jotkin kiistat aiheuttivat välirikon vanhojen ystävien kanssa.

Lakien vaikutus yleiseen moraaliin

Snellman ottaa useaan otteeseen terävästi kantaa lakien tarkoitukseen ja tarkastelee niiden heijastumista yhteiskunnan yleiseen moraaliin. Pääosin artikkelit koskevat rikoslain uudistamista, jonka sytykkeenä on Ruotsissa 1844 käyttöön otettu uusi rikoslaki (nro 20, 35, 36, 43, 44 ja 45).

Eräs suurimmista lainsäädännön epäkohdista Snellmanin mielestä oli kyytilaitos, jota kohtaan Snellman esitti kritiikkiä (nro 22). Kannanotto muodosti johdannon Elias Lönnrotin Saimaan lähettämälle tosikertomukselle: ”Talon­pojan loukattu kunnia”, joka julkaistiin samassa numerossa. Kyytilaitos perustui vuoden 1743 lakiin, jonka mukaan valtakunnallisen kestikievareiden verkoston kautta matkustajilla oli aina tarjolla majoitus, ruoka ja levänneet hevoset uudessa etapissa. Snellman tuli kiinnittäneeksi huomiota niin moneen epäkohtaan tässä järjestelmässä, että artikkelin sävy ärsytti monia viranomaisia; erityisesti kenraalikuvernööri Menšikov suuttui. Koska artikkeli käsitteli epäasiallista oikeudenkäyttöä, asiasta kiinnostui prokuraattori, jolle Snellman joutui selvittämään oikean tapahtuma-ajan ja -paikan sekä henkilöiden oikeat nimet asian tarkemmaksi selvittämiseksi (26.6.1845). Snellman varoitti myös Lönnrotia jutun seurauksista (5.7.1845).

Lainsäädäntöön kytkeytyi myös Snellmanin laaja artikkelisarja Itä-Suomen oloista (nro 38–41), joka liittyi senaatin talousosaston varapuheenjohtajan ja finanssipäällikön L. G. von Haartmanin tekemään tarkastusmatkaan läänin vankiloihin. Tämän keisarin määräyksestä tehdyn matkan aikana von Haartman tapasi myös Snellmanin, jolta hän oli tiedustellut syytä elinkeinojen ja moraalin lamaan Itä-Suomessa. Artikkelisarja julkaistiin välittömästi von Haartmanin vierailun jälkeen. Snellman antoi Savon oloista varsin lohduttoman kuvan: 50 vuodessa väestö oli kaksinkertaistunut, mikä aiheutti jatkuvan viljantuonnin. Loislaumat kaskesivat kesäisin ja elivät talvisin laiskuudessa ja kerjuulla. Maanviljelyksen kehno taso ei voinut elättää koko väestöä. Laukkuryssien ja Pietarin läheisyyden tuottamien huonojen vaikutteiden tiliin Snellman pani savolaisen epärehellisyyden kaupankäynnissä, löyhän sukupuolimoraalin ja käräjöimisinnon. Kirjoitukset herättivät viranomaisissa paljon tyytymättömyyttä. Kenraalikuvernööri Menšikov tutustui artikkeleihin huolellisesti, sillä ne käännettiin hänelle venäjäksi. Myös Viipurin läänin kuvernööri Casimir von Kothen oli kirjoitusten johdosta yhteydessä kenraalikuvernööriin.

Suurin polemiikki oikeudenkäytöstä syntyi kirjoitusarjasta, jossa Snellman tarkasteli metsätalouskomitean tuoretta mietintöä metsänkäyttöä rajoittavista asetuksista. Ensimmäisessä artikkelissa Snellman viittasi Ranskaan (nro 47), jonka periaatteiden mukaan, ”laissez-nous à nous-mêmes”, metsänomistajat tuli jättää omiin oloihinsa hoitamaan elinkeinoaan – lakien tuli taata yksilön toiminnalle niin vapaa liikkumisala kuin mahdollista. Tämä ei toteutunut Snellmanin mukaan mietinnössä, joka jätti edelleen voimaan metsänhoitoa rajoittavat monet kiellot ja valvontamääräykset. Erityisesti sahausrajoituksia koskevilla mielipiteillään Snellman ajautui kipakkaan sananvaihtoon komitean jäsenen, professori J. J. Nordströmin kanssa. Tämä ajoi takaa monimutkaisempaa säännöstöä, millä olisi estetty metsän haaskaus ja sahausveron kiertäminen. Sen sijaan Snellmanin mielestä olisi tullut pyrkiä Ruotsin esimerkin mukaisesti vapaaseen kilpailuun, jolloin sahausrajoitukset olisi kumottu ja valtio olisi saanut veroista hyvät tulot. Kiistan aikana Nordström tunnusti Snellmanin kyvyt filosofina mutta kiisti tämän tiedot kansantaloudesta, jonka piiriin metsänhoito kuului. Vastineissaan hän toi voimakkaasti esiin Snellmanin artikkeleiden kansantaloudelliset ja juridiset puutteet. Keskinäisissä syytöksissä mentiin myös henkilökohtaisuuksiin (nro 51). Lopuksi äänenpainot alkoivat olla jo sovittelevampia, mikä näkyy Snellmanin viimeisessä aihetta käsittelevässä artikkelissa aiheesta (nro 5).

Kansallisen sivistyksen taloudellinen perusta

Vuoden 1846 ensimmäisessä kirjoituksessaan Snellman korostaa teollisuuden merkitystä suomalaisen kansallisuuden edellytyksenä (nro 1); filosofialleen tyypillisesti Snellman näki taloudelliset ja kulttuuritekijät erottamattomana kokonaisuutena. Hänen ajattelussaan teollisuuden korkeimpana päämääränä ei ollut aineellisen vaurauden lisääminen vaan henkisen kehityksen edistäminen. Näin teollisuus palvelisi ja hyödyttäisi ihmiskuntaa. Kaikkialla Euroopassa teollinen kilpailu oli kohottanut kansakuntia suurempaan vaurauteen ja korkeampaan sivistykseen. Kumpikaan tekijä ei toiminut toisen veturina vaan kehitys oli kävelyä kahdella jalalla – kumpikin jalka oli vuorollaan askeleen edellä.

Teollisuutta käsittelevä artikkeli osoittaa selvästi, kuinka saksalaisen taloustietieteilijän Friedrich Listin ajatukset olivat inspiroineet Snellmanin taloudellisia kirjoituksia Saimassa. Snellman tunsi ne Ruotsissa julkaistujen käännösten perusteella. Esimerkiksi ”Valtio-opissaan” (1842) Snellman siteeraa F. J. Schmitthennerin ajatuksia, jotka olivat läheisessä sukulaissuhteessa Listiin. List kiinnosti Snellmania siksi, että tämä oli kehitellyt Adam Smithin talousoppeja joustavammiksi ja realistisemmiksi. List tulkitsi liberaalit tavoitteet ihanteeksi, joihin piti pyrkiä mutta joita piti soveltaa kussakin maassa kansakunnan edut huomioon ottaen. Siten Snellman teki Suomessa listiläiseen tyyliin paljon rajoituksia Adam Smithin sovelluksiin.

Elinkeinoelämälle oli merkitystä myös tilastoilla, joita Snellman innostui arvioimaan (nro 29), kun G. Rein julkaisi ensimmäisen Suomea koskevan tilastohistoriallisen tutkimuksen. Snellmanin mukaan tilastot tarjoavat monipuolista pohdiskelun aihetta. Hän lainasi saksalaista historioitsijaa A. L. Schlözeriä, jonka mukaan tilaston tulee olla nykyisyyden historiaa. Snellmanin mukaan Reinin teos paikkaa aikaisempaa puutetta, kun siihen asti summittaisia tilastoja on ollut vain virastojen vuosikertomuksissa. Esimerkillisenä tilastoteoksena Snellman piti vähän aiemmin ilmestynyttä C. G. af Forsellin teosta Ruotsin tilastoista, jossa lähteinä oli käytetty valtiopäivien tilastoja valtion tuloista ja menoista sekä eri komiteoiden laatimia selvityksiä eri hallintohaaroilta. Reinin teoksesta huolimatta Snellmanin mielestä Suomen tilastoa ei ollut vielä olemassakaan, varsinkin kun useissa Euroopan maissa on tilastollisia toimistoja kokoamassa tietoja ja laatimassa tilastoja.

Novellit ja runot

Snellmanin kirjallisessa toiminnassa inspiraatioksi nousi käytännön elämä filosofisten pohdiskelujen sijaan. Siirtyminen rakkaudesta ja perhekäsityksistä isänmaan teemoihin näkyy hyvin hänen useissa novelleissaan. Etualalle nousevat isänmaanrakkauden teemat, kuten Suomen sodan tapahtumia käsittelevässä novellissa ”Heikon voima” (nro 43, 44, 46, 47, 48, 49 ja 50). Siinä Snellman asettaa vastakkain patriotismin ja rakkauden miehen ja naisen välillä, jossa kamppailussa isänmaallisuus vie voiton. Tällä tavalla Snellman alkaa painottaa entistä selvemmin yksityisen ja esteettisen sijasta sanataiteen julkisia ja yhteiskunnallisia tehtäviä. Tämä arkipäivän idealisointi tulee konkreettisemmin näkyviin juuri näissä sotanovelleissa, joissa Suomen sota tarjoaa tavalliselle kansan ihmiselle mahdollisuuden ottaa osaa julkiseen toimintaan ja kantaa kortensa kansakunnan historian suunnattomaan kekoon. Huomattavaa on, että nämä ajatukset esitettiin jo vuotta ennen Runebergin ”Vänrikki Stoolin tarinoita”. Tässä mielessä hän on runebergilainen ennen Runebergia itseään.

”Kalastuspaikka”(nro 26, 27, 28 ja 29) on novelleista ainoa, jossa Snellman puuttuu uskonnollisen ahdasmielisyyden ongelmiin. ”Kallis kepponen” (nro 37, 38 ja 39) on pikemminkin palstantäytettä kuin vakavaa sanomaa sisältävä novelli. Kertomus ”Maalaistytöstä” (nro 3, 5 ja 6) sisältää kuvauksen isänsä mukana kaupunkiin matkustavasta tytöstä. Teema ja rakenne muistuttavat tosielämän kuvausten ajanvietteellistä maailmaa mutta poikkeava loppu on Snellmanin tyylinen: sattuma ja rakkaus ensisilmäyksellä eivät voi synnyttää todellista, siveellisyyteen pohjautuvaa suhdetta ainakaan, kun osapuolet kuuluvat eri säätyyn.

Snellman julkaisi Saimassa monia kääntämiään runoja ja ennen kaikkea laati niitä myös itse. On esitetty, että hänen oma runoutensa on heikompaa kuin hänen käännösrunonsa. Se on sovinnaista eikä se kumpua aidosta luomisvoimasta tai ilmaisuntarpeesta. Teknisesti, kuten riimitykseltään runot ovat kuitenkin laadukkaita. Runojen takana on voimakkaita tunteita. Vallitseva teema on rakkaus intohimoisen minän ja kohteena olevan naisen välillä. Nainen esiintyy eri rooleissa: ujosta lämpöä jakavasta neidosta itsetietoiseen daamiin, joka ei tunne armoa. Myös runojen ”minällä” on eri asenteita: vaativa, masokistinen, itsesäälissä pyöriskelevä. Runojen naiskuva on hyvin aikaan sidottu: alistuva, ujo, viaton, jolla on jalo sielu ja erinomainen luonne. Runot ovat alun perin eroottista käyttölyriikkaa, jonka tarkoituksena on muuttaa naisen asenne suosiolliseksi, asettaa niiden kirjoittaja romanttiseen valoon tai vakuuttaa tunteen voimakkuutta ja aitoutta.

Runo ”Surevalle äidille” on julkinen osanotto kuvernööri Ramsayn puolisolle, joka oli menettänyt alle vuoden ikäisen Edvard-poikansa; Snellman oli yksi pojan lukuisista kummeista. Useat henkilökohtaiset runot morsiamelle ennustavat poikamiespäivien päättymistä. Suuresta onnen tunteesta kertovat päiväämättömät runot: ”Onneeni en saata luotaa”, neljä ”Hänelle”-otsikolla olevaa runoa, ”Kysymykseen vastaa, kulta” ja ”Tervetuloa nyt toki”. Snellmanin palavista tunteista rakastettuaan kohtaan kertovat lukuisat pikkukirjeet, joista eräs alkaa: ”Rakas, suloinen, ihana, pikkuinen, soma viettelijätär!” Runo ”Yön ilo” viittaa Snellmanin häihin 18.11.1845.

Saimassa ja sen kirjallisuusliitteissä Snellman käsitteli usein Ruotsin kirjallisuuden tilaa ja historiaa. Useimmiten hän tyytyi luettelemaan keskeiset kirjailijat ajallisessa ja historiallisessa järjestyksessä. Perusteellinen artikkeli oli numeroissa 21–23, joissa hän etenee Nils Tiällmannista ja Jonas Petristä Georg Stiernhielmiin ja A. F. Daliniin päätyen lopulta romantiikkaan ja sen eri suuntiin. Snellmanin tarkoitus ilmeisesti oli osoittaa, miten kirjallisuus tietyssä kulttuuripiirissä kehittyy. Samalla hän luonnosteli käytännön esimerkein kansallisuuskirjallisuuden aluetta ja merkitystä. Kirjoitus perustuu suurimmalta osin ruotsalaiseen Intelligensblad-lehteen, jota Snellman arvosti suuresti sen hegeliläisen hengen vuoksi.

Omantyyliset uutiset

Saiman uutiset koskivat hallitsijahuonetta, ulkomaita, kotimaata ja paikallista tasoa eli Kuopiota. Esitystapa vaihteli uutisittain. Asiallisimpia olivat uutiset hallitsijahuoneesta, jotka koskivat matkoja, avioliittoja ja kuolemia. Ulkomaanuutiset eivät olleet lukijalle kovin informatiivisia yksityiskohtineen, koska taustoja ei esitelty. Kotimaanuutiset olivat informatiivisempia vaikkakin asenteellisia ja poleemisia. Täsmällisempiä olivat Kuopiota koskevat uutiset, jotka käsittelivät seudun jokapäiväisiä asioita. Saiman tärkeimpänä uutislähteenä olivat muut sanomalehdet. Kun posti tuli keskiviikkona Kuopioon, Snellman ehti hyvin saksia uutiset seuraavana päivänä ilmestyvään lehteen. Nopeimmin Kuopioon saapui 12–13 päivää vanha Finlands Allmänna Tidning. Varsinkin kelirikot viivästyttivät postia viikkokausia ja vaikuttivat tällä tavalla uutissisältöön. Saiman tapa ryydittää uutisia huumorilla epäilytti muita lehtiä mutta myönnettiin myös, että se oli ainoa tapa kertoa sellaista, joka oli jo kaikille ennestään tuttua.

Kotimaan uutiset olivat kaikkein niukimpia. Ensimmäisellä sijalla olivat suomalaiskansallista sivistystä, suomen kieltä ja kirjallisuutta koskevat uutiset ja toisella sijalla liikenneyhteyksien paranemisesta, sadosta ja elintarviketilanteesta kertovat uutiset. Onnettomuus- ja rikosuutiset olivat erittäin harvinaisia. Topeliuksen toimittaman Helsingfors Tidningarin suosimia seurapiiriuutisia Snellman ei arvostanut ollenkaan vaan osoitti suoran halveksuntansa niitä kohtaan. Linja oli niin tiukka, että yleisenä puheenaiheena pidettyjä uutisia ei mainittu Saimassa välillä ollenkaan. Virasto- ja henkilöuutisten lähteinä oli muut lehdet, jossa nimitykset, vihityt, kuolleet, avoimet virat, tuomiot, testamentit yms. saksittiin. Erityisesti hiippakuntauutisissa oli usein unohduksia ja jotkut uutiset julkaistiin kahteen kertaan.

Paikallisuutisten tarkkuudessa näkyy, että uutistapahtuman merkitystä määrää tapahtumapaikan ja ilmestymispaikan etäisyys. Joka lehdessä oli säätiedotus, jonka avulla vuodenaikojen etenemistä seurattiin seikkaperäisesti. Kaksi kertaa vuodessa käsiteltiin markkinatapahtumia. Joka kevät Snellman julkaisi lehdessä ilmoituksen Kuopion raamattuseuran vuosikokouksesta. Lehdessä tiedotettiin myös paikallisten koulujen lukukausien alkamisesta ja loppumisesta. Maanviljelyksen puolella seurattiin kesällä sadon kehittymistä ja korjaamista. Joulukuussa lehti kertoi Nikolain päivän 18.12. juhlallisuuksista. Satunnaisia uutisaiheita olivat rikos- ja tulipalouutiset. Rikollisten liikkumista maakunnassa seurattiin heidän kiinnijäämiseensä saakka. Suuri liikenneuutinen oli esimerkiksi Kuopion ensimmäinen höyrylaiva. Myös arvohenkilöiden vierailuista tiedotettiin tarkkaan. Korkeiden virkamiesten lähdöt ja tulot mainittiin, usein myös Lönnrotin vierailut kuten myös teatteriseurueiden ja musiikkiryhmien vierailut mainittiin.

Ulkomaan poliittisia uutisia julkaistiin 1840-luvun lehdistössä vähän. Vuoteen 1848 asti ne olivat enemmänkin palstantäytettä ja kuriositeetteja. Puolet niistä käsitteli valtiollisia tai poliittisia tapahtumia usein Ruotsissa, Englannissa, Espanjassa ja Kreikassa. Snellman otti tavakseen käsitellä ulkomaan uutisia hyvin vapaasti värittäen niitä terävin rinnastuksin. Tekaistu uutinen Turkin suurvisiirin ja paavin kohtaamisesta Roomassa oli enemmän viihdettä kuin vakavaa tiedonvälitystä. Koska muut lehdet yleensä seurasivat vain Ruotsin tapahtumia, oli Saiman ulkomaanosasto joka tapauksessa monipuolisempi.

Sensuuri kiinnostuu Snellmanista

Snellman ajoi lehdessään tänä tarkasteltavana jaksona niin voimakkaasti taloudellisiin ja sosiaalisiin uudistusvaatimuksiin puettua kansallisohjelmaa, että ristiriidan syntyminen virkamiesbyrokratian kanssa oli väistämätön. Saiman vaarallisuus oli yhteiskunnallisissa vaatimuksissa, joiden pelättiin aiheuttavan samanlaista valtiollista kuohuntaa kuin Länsi-Euroopan kumousliikkeet.

Ensimmäisen kerran Saiman kirjoittelua käsiteltiin sensuuriylihallituksessa 25.3.1845. Lopputuloksena sensori Johan von Becker sai varoituksen, koska hän oli päästänyt julkisuuteen kiellettyä kirjoittelua ulkomaan asioista. Heinäkuussa kenraalikuvernööri Menšikov vaati sensuuriylihallitusta huolehtimaan, että olemassa olevien olojen arvostelu oli estettävä Saimassa. Kenraalikuvernööriä oli kiihdyttänyt toukokuussa 1845 julkaistu artikkeli kyyditysjärjestelmästä (nro 22): kansalaisia ei saanut kiihottaa puuttumaan virkamiehille kuuluviin asioihin vaan parannusvaatimukset oli tehtävä suoraan kuvernöörille. Sensuuriylihallitus sieti Saiman sävyjä paremmin kuin kenraalikuvernööri, koska asian käsittely lykkääntyi puoli vuotta. Koko syksyn ajan Saima sai kuitenkin lisää moitteita. Snellmanin tyyliin ne eivät tuoneet kuitenkaan muutosta: lopputuloksena tehoton von Becker erotettiin ja tilalle tuli K. A. Bygdén. Tästä eteenpäin valtiovallan asenne Saimaa kohtaan muuttui. Snellmanin toimia alettiin seurata entistä tarkemmin. Lehdistösensuurin kiristyminen näkyi lehden palstoilla siten, että poistettujen kirjoitusten tilalla julkaistiin ilmoituksia myytävistä kirjoista.

Vakavin konflikti syntyi, kun Pietari Hannikainen julkaisi Kanava-lehdessään kirpeän arvostelun Viipurin läänin oloista. Tämä kimpaannutti kuvernööri Casimir von Kothenin, jonka raivosta Snellman sai osansa, kun sama artikkeli julkaistiin maaliskuussa 1846 Saimassa otsikolla ”Uusi proletaaritehdas” (nro 10). Tätä kautta asia levisi tehokkaasti yleiseen tietoisuuteen. Huhtikuussa 1846 Menšikov vaati sensuuriylihallitusta asettamaan sensorin ja Snellmanin syytteeseen tyytymättömyyden levittämisestä maan hallitusta ja virkamiehiä kohtaan. Sensuuriylihallitus viivytteli, koska sen mielestä syyte aiheuttaisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Suomen sensuuriviranomaisten haluttomuus puuttua Saiman toimintaan sai kenraalikuvernöörin kääntymään keisarin puoleen ja hankkimaan sensuurin valvonnan omiin käsiinsä sensuuriylihallituksen ohi. Muutos vuoden 1829 painoasetukseen syntyi, kun sensorit määrättiin 11.5.1846 kuvernöörien alaisuuteen ja siten kenraalikuvernöörin valvontaan.

                                                                                                                                                                          Raimo Savolainen