J. V. Snellman – suurten nälkävuosien kriisijohtaja

Suurten nälkävuosien olosuhteet 1867—68 olivat senaattori ja finanssipäällikkö Snellmanille todellinen haaste, johon hän oli oikeastaan valmistautunut 1840-luvulta saakka. Aina Saima-lehdestään asti Snellman oli kehittänyt askel askeleelta lehtikirjoituksissaan hätäfilosofiaansa, jota hän yritti nyt senaattorina johdonmukaisesti toteuttaa. Keisari ei voinut ruokkia loputtomiin kansaa, koska valtion kassa ei ollut pohjaton. Snellmanin mukaan valtio ei saanut holhota, vaan sen piti rohkaista ihmisiä selviytymään kriisistä omin voimin. Nämä periaatteet hän toi esiin virallisen lehden artikkeleissa. Artikkeleiden sisältö kulki käsi kädessä senaatin päätösten kanssa niitä täydentäen ja yrittäen helpottaa niiden toimeen panoa. Kirjeenvaihdon välityksellä Snellman organisoi viljanjakelua yhdessä läänien kuvernöörien, kauppiaiden ja pankinjohtajien kanssa. Normaalien senaatinasioiden ohella aatelissäätyyn korotettua Snellmania työllisti osallistuminen vuoden 1867 valtiopäiville. Välirikko uuden kenraalikuvernöörin kanssa Riihimäen—Pietarin radan rakentamisesta johti Snellmanin eroon senaatista maaliskuussa 1868. Kesällä 1869 hän aloitti Suomen Hypoteekkiyhdistyksen johdossa.

J. V. Snellmanin koottujen teosten 22. osa (maaliskuu 1867 – marraskuu 1870) sisältää Snellmanin muistioita ja lausuntoja senaatissa katovuosien toimen­piteistä sekä virallisen lehden, Finlands Allmänna Tidningin useita artikkeleita, joilla rohkaistiin väestöä selviytymään eri keinoin nälkävuosien olosuhteista. Todellinen toiminta virallisen aineiston takana paljastuu laajassa kirjeen­vaihdossa kuvernöörien, kauppiaiden ja pankkiirien kanssa, millä organisoitiin viljanhankintaa, jakelua ja hätäaputöitä.

Korottaminen aatelissäätyyn antoi Snellmanille vaikutuspaikan vuoden 1867 valtiopäivillä, jossa hän käytti useita puheenvuoroja keskeisistä asioista kuten lahjoitustilojen lunastuksesta, kirkkokurista, painovapaudesta, alkeisopetuksen parantamisesta viinanpolttokysymyksestä, kauppa- ja elinkeinovapaudesta, Pietarin-radan rakentamisesta, rautateollisuuden verovapaudesta , kuolemanrangaistuksesta ja sahausmaksujen muuttamisesta.

Yhteentörmäys kenraalikuvernöörin kanssa hätätoimenpiteiden linjasta johti eroon senaatista. Snellmanin toiminta taloudellisten kysymysten parissa jatkui Suomen Hypoteekkiyhdistyksen toimitusjohtajana vuodesta 1869.

Niukka valtiontalous sanelee hätäohjelman 

Katovuosien seurausten hoitaminen kuului senaatin finanssitoimituskunnan päällikön vastuualueeseen. Snellmanin aloittaessa tässä tehtävässä maa kärsi vielä vuoden 1862 ankaran kadon seurauksista. Katovuodet varjostivat Snellmanin senaattoriaikaa tästäkin eteenpäin; vuodet 1863 ja 1864 olivat heikkoja vuosia ja vuonna 1865 kato koetteli neljää pohjoisinta lääniä. Vuosi 1866 oli heikko vuosi koko läntisessä ja luoteisessa Suomessa. Vuonna 1856 alkanut katojen sarja, jonka aikana vain vuodet 1859 ja 1861 olivat normaaleja, huipentui vuoden 1867 katoon, joka kohtasi koko maata. Viimeinen kato kärjistyi katastrofiksi lisääntyneen väestönkasvun ja maatalouden alkeellisen tilan yhteentörmäyksenä.

Koko 1840-luvun ajan Saima- ja Maamiehen ystävä- sekä Litteraturblad-lehden ajoista asti Snellman oli kiinnittänyt huomiota maatalouden ongelmiin. Hän palasi samoihin aiheisiin 1855 alkaessaan jälleen kirjoittaa Litteraturbladiin. Samojen periaatteiden mukaan hän finanssipäällikkönä seurasi katojen vaikutuksia ja vetosi virkaveljiin, viranomaisiin ja yleiseen mielipiteeseen katoihin varautumisessa. Jatkuvien hallojen, vaikean rahatilanteen ja huonon kauppatilanteen vuoksi edessä oli vaikeat ajat. Valtion kassa ei ollut pohjaton.

Maan kuvernöörien tiheään lähettämistä raporteista finanssipäällikölle aukesi tilanteen vakavuus; tilanne alkuvuodesta 1867 ei ollut rohkaiseva. Vaasan läänin kuvernööri C. G. Wrede kirjoitti, että lukuisa irtolaisväestö on katovuosina mieltynyt kerjuuseen ja kaikkea siveellisyyttä turmelevaan kulkulaiselämään. Kuopion läänissä kuvernööri Johan August von Essen kiiruhti senaatin vastausta vilja-apuun, koska siihen asti jouduttiin istumaan kädet ristissä. Oulun läänin kuvernööri von Alfthan kirjoitti, että talonpojan viljavarastot olivat lopussa kuten ostokykykin ja luotto oli nolla. Kalajoen kevättulvat olivat huuhdelleet lannan pelloilta, syövyttäneet teiden pohjat ja vieneet siltoja. Laitumelle päässeet elikot hoipertelivat nälkiintyneinä ja osa oli kuollut navettaan. Samanlaisia viestejä tuli myös Hämeen läänin kuvernööri C. H. Molanderilta ja Turun läänin C. M. Creutzilta.

Viljanhankinta rahoitetaan ulkomaan lainalla

Snellmanin toivoi viimeiseen asti vuoden 1867 sadosta elvytystä tilanteeseen, koska valtion kassa oli tyhjä. Kylvöt ehdittiin suorittaa, vaikka juhannuksena olivat jossain vielä järvet jäässä ja kesä alkoi kuukauden myöhässä. Tämä viritti toiveet hyvästä vuodentulosta korkealle. Toiveet kuolivat lopullisesti, kun syyskuun alussa sattuneet hallat palelluttivat viljan koko maassa. Ruis ei ehtinyt tuleentua. Samoin kävi kauralle monessa paikassa. Satoa saatiin vain 2,4 milj. tynnyriä normaalin 4,5 sijasta ja sato oli laadullisesti heikko. Kato oli pahin kolmessa pohjoisessa läänissä Oulussa, Kuopiossa ja Vaasassa, joissa asui 730 000 maan 1 800 000 asukkaasta. Kaikista lääneistä alkoi virrata finanssipäällikölle viestejä, että viljavarat eivät riittäisi väestön ruokkimiseen seuraavaan viljankorjuuseen asti.

Snellmanin senaatille antama katsaus syyskuun hallan aiheuttamista katotuhoista ei jättänyt tulkinnan varaa. Sen mukaan toistuvat kadot lisäsivät verorästien määrää ja tuloihin syntyi huomattava vajaus vähentyneiden tullitulojen myötä. Snellman osoitti laskelmillaan, että valtion varoista ei voi myöntää mitään ylimääräisiä lainoja hädän lieventämiseen. Ainoa keino rahoittaa hätäaputoimenpiteet oli ottaa ulkomainen laina. Samanhenkinen oli Snellmanin raportti kenraalikuvernööri Nikolai Adlerbergille. Snellman edellytti hätäaputyöt järjestettäväksi siten, että niistä koitui pysyvää hyötyä pohjoisille lääneille. Avun toimittaminen väestölle omaan lääniin on pääasia eikä sitä pidä houkutella pitkien matkojen päähän turhien työtilaisuuksien toivossa.

Hallan aiheuttamien tuhojen selvittyä Snellman alkoi aikailematta järjestellä viljalainaa. Hän ei halunnut kääntyä Venäjän finanssiministeri Reuternin puoleen, koska keisarikunnassa oli valloitukset meneillään Keski-Aasiassa ja rautatien rakentaminen ja kato nielivät rahaa. Snellman suuntasi katseensa mieluummin Keski-Euroopan markkinoille ja otti yhteyttä Frankfurtiin M. C. de Rothschildiin. Snellman perusteli 6 miljoonan laina-anomusta sillä, että vaihtoehtona oli väestön nälkäkuolema. Vasta kun paikan päälle lähetettiin pankinjohtaja R. von Frenckell välittämään lainaa Frankfurtiin, Rotschild myöntyi kirjoittamaan Suomen valtiolle 5,4 milj. kreditiivilainan. Samalla hän vakuutti tyytyväisyyttään voidessaan antaa uuden todistuksen huolenpidostaan Suomessa.

Snellman aloitti vuoden 1867 kadon seurausten torjunnan epäkiitollisista asemista: valtiolla oli tuskin neljä miljoonaa markkaa käteisenä. Omien sanojensa mukaan Snellman uhrasi katovuosien aikana kuitenkin miljoonia hädän lieventämiseen, vaikka ”ei ollut tietoa leivästä huomispäiväksi.” Lainatut miljoonat käytettiin ulkomaisiin viljanostoihin sekä hätäapulainaksi vaivaishoitohallituksille ja kunnille.

Laina teki mahdolliseksi viljanhankkimisen ulkomailta mutta talven lähestyessä ei ehditty enää rekrytoida yksityisiä kauppiaita viljantuontia varten vaan tarvittiin erillisiä valtion asiamiehiä, joista keskeisin oli A. F. Wasenius. Hänen lisäkseen tehtävässä toimivat J. Harff, F. K. J. Nybom ja R. Lydecken. Näiden kauppiaiden ja pankkiirien kanssa Snellman oli tiiviissä kirjeenvaihdossa. Asiamiehet toimittivat kirjeitse ja sähkeitse tietoja Euroopan viljan hinnoista, viljan ostomääristä, laivojen hankinnasta, viljan rahtauksesta ja määräsatamista. Saamiensa tietojen perusteella Snellman suunnitteli viljaostot ja niiden jakelun. Hän oli ajan tasalla joka käänteestä ja oli päivittäin yhteydessä viljanhankkijoihinsa. Snellman sai hankituksi asiamiesten avulla leipäviljaa yhteensä 55 653,25 tynnyriä.

Snellmanin laatiman suunnitelman mukaan pääosa viljasta jaettiin pohjoisten läänien tarpeisiin, joissa kato oli ollut tuhoisin. Vaikka tilanne ei ollut vielä aivan tarkasti selvillä, Snellman tiesi kokemuksesta, että seurauksena oli usein ollut kerjäläislaumojen vaeltaminen ruoan perässä paremmin säilyneeseen maan eteläosaan. Hän yritti nyt ehkäistä tämän käynnistämällä pohjoisessa hätäaputoimenpiteet riittävän nopeasti ja tehokkaasti mutta joutui puolustamaan kantaansa senaatin talousosastossa.

Viljan ostaminen kotiteollisuuden tuotteilla

Hätäaputoimet rahoitettiin ulkomaanlainalla. Snellmanin mielestä lainattu apu piti saada takaisin eikä jakaa suoranaisiksi almuiksi kansalle. Väestön oli unohdettava harhaanjohtava sananparsi: ”kyllä keisari ruokkii”. Tilalle oli nostettava väestön omat ponnistelut ensimmäiseksi keinoksi nälkään vastaan. Snellman esitti hätäohjelmansa perusteet useissa Finlands Allmänna Tidningin kirjoituksissa. Elokuun lopusta lokakuun alkuun hän julkaisi kolme artikkelia, joissa pohdittiin viljanoston rahoittamista. Vuoden 1867 kadon seurauksena viljaa oli tuotava maahan runsaasti, mutta väestöllä oli vaikeuksia lunastaa sitä. Valtio ei aikonut jakaa sitä enää lahjaksi, eli lainaksi ilman takeita takaisinmaksusta. Lisäksi tuontikauppiaat eivät uskaltaneet tuoda enää maahan viljaa, koska velkaantuneelle väestölle ei voitu myöntää enää lisää luottoa. Snellman torjui jyrkästi rahojen lainaamisen suoraan väestölle tuontikauppiaille annettavien ennakkomaksujen sijaan. Keskeinen ajatus oli, että valtiolainalla ostettu vilja piti lunastaa kotiteollisuuden tuotteilla.

Kotiteollisuuden elvyttämisestä käytiin senaatissa 12.9.1867 tiivis keskustelu. Oulun läänin kuvernöörin G. von Alftanin sähke 11.9.1867 nosti esiin kysymyksen siitä, annetaanko rahat lainaksi kansalle vai liikemiehille, koska sähkeessä pyydettiin miljoonan markan lainaa kauppiaille, jotka sitoutuisivat tuomaan viljaa maahan. Senaatin talousosaston enemmistön kanta tiedotettiin suurelle yleisölle Snellmanin artikkelissa ”Millä viljaa ostetaan”, jossa hän tyrmäsi heti julkisuudessa esitetyn ajatuksen, että rahat olisi lainattava kansalle tuontikauppiaille maksettujen ennakkomaksujen sijaan. Toisessa artikkelissa ”Kotiteollisuudesta” Snellman muistutti, että valtion varat eivät ole tyhjentymätön kultakaivos. Hän esitti, että kansa maksaisi viljan sopivilla vientituotteilla kuten kuusilaudoilla, riu’uilla, airopuilla, potaskalla, nahkoilla, luulla, villoilla ja kankailla. Tämän järjestelyn pohjalta valtio saattoi myöntää ennakkomaksuja tuontikauppiaille. Ainoastaan näin liikemiehet varmistuivat saatavistaan ja sitä kautta myös valtio. Snellmanin lainausmalli edellytti käsityön ja kotiteollisuuden elvyttämistä.

Sopivien kotiteollisuustuotteiden selvittämiseksi ja myyntilaisuuksien luomiseksi Snellman otti yhteyttä kauppaneuvos J. F. Hackmaniin Viipurissa, jotta löytyisi sopivia henkilöitä lähettää Lyypekkiin, Hampuriin, Bremeniin ja Englannin satamiin selvittämään millaisille tavaroille olisi menekkiä. Markkinoita piti etsiä tuotteille, joita kulutetaan suuria määriä kuten säilytysastioille, laudoille, rimoille, listoille jne. A. W. Wahren kirjoitti Manchesteristä saavansa tietoja tärpätistä, hartsista ja pihkasta. Nybom kirjoitti päivittäin melkein kuukauden ajan Snellmanille kotiteollisuuden markkinoista Englannissa kuten tynnyrivanteiden, humalasalkojen, tulitikkuaihioiden, ratapölk­kyjen ja hiilisäkkien viennistä. A. O. Saelan lähetti samoihin aikoihin tietoja leseiden tuontia koskevien laskelmien pohjaksi. Snellman välitti kuvernööreille näitä ideoita ja sitä kautta edelleen väestölle tiedoksi. Esimerkiksi Vaasasta kuvernööri Wrede kiitti Snellmanin lähettämästä kangaspuiden parannetusta mallista, joka innostaa rahvasta kankaan kudontaan. Lisäksi suunniteltiin männyn- ja kuusensiemenen keräämistä.

Hätätyömaat lisäävät kerjäläisongelmaa

Väestön omatoimisuuteen luottaminen osoittautui pian pettymykseksi koko senaatille. Kotiteollisuuden ja muiden sivuelinkeinojen verkkainen käynnistyminen asetti valtionavun jakamisen uuteen tilanteeseen; se ei riittänyt hyvän­tekeväisyyteen, mutta toisaalta väestöä ei voinut näännyttää nälkäänkään. Väestölle oli pakko alkaa jakaa viljaa yhä useammin palkkana hätäaputöistä. Koska oman kunnan alueella hätäaputöitäkään ei riittänyt kaikille, väestö lähti vaeltamaan aina siihen suuntaan, missä huhut kertoivat niitä olevan. Koska huhut osoittautuivat usein liioitelluiksi tai paikkansapitämättömiksi, väestöä oli pakko alkaa huoltaa myös kaukana kotiseudultaan työ- ja köyhäinhuoneissa, jotka muuttuivat pian tungoksen seurauksena sairashuoneiksi.

Lehtikirjoituksessaan ”Kerjuun ehkäisemisestä” lokakuussa 1867 Snellman otti tiukasti kantaa työntekijöiden irtisanomiseen tiloilta, jotka yrittivät lieventää omaa hätäänsä työntämällä ylimääräiset ruokittavat maantielle. Hänen mieles­tään piti ymmärtää, että seurauksena olivat suuret kerjäläislaumat, jotka epätoivoisesti vaelsivat ympäri maata leivän ja työn perässä. Snellman vetosi yksityisten tilallisten vastuuseen. Työntekijöidensä suojelemiseksi tilallisten oli suunniteltava sivuelinkeinoja, jotka tarjoavat työtä silloin, kun maanviljelys ei sitä anna. Kunnallishallitusten, hätäapukomiteoiden ja vaivaishoitohallitusten vastuu tuli vasta yksityisten ponnistelujen jälkeen. Snellman toistaa edelleen, että valtiolla oli vastuu avun jakajana mutta liian aktiivinen rooli synnyttäisi vaarallista passiivisuutta väestön keskuudessa.

Entistä enemmän senaatissa alettiin keskustella hätäaputöiden järjestämisestä ja siihen kiinteästi liittyvästä kerjäläisongelman ratkaisemisesta. Snellman toisti edelleen käsitystään, että suuret ja valtakunnalliset hätäaputyöt olivat toissijaisena auttamiskeinona, koska ne houkuttelivat väestöä lähtemään pois paikkakunnilta. Snellmanin mielestä kunnat piti pakottaa järjestämään pienempiä hätäaputöitä, koska kotiteollisuus ei tuonut riittävästi ansioita väestölle. Snellman esitti, että joko hätätöihin ei ryhdytä tai ne järjestetään niin, että kurjuutta ei lisätä kuten lokakuussa 1867. Snellman väitti hätätöiden lisäävän kurjuutta, mikä oli nähtävissä jo Nerkkoon kanavatyömaalla ja Kalvolan tietyömaalla.

Kerjäläisongelmaa yritettiin purkaa työ- ja köyhäinhuoneisiin. Snellman ei ollut työ- ja köyhäinhuonelaitosten kannattaja mutta pakon edessä apua oli annettava miten voitiin, vaikka käytännössä tautien uuvuttamat ihmiset alkoivat kuolla niissä. Paikallistasolta kruununvoudit ja nimismiehet raportoivat kuolemantapauksista lääniensä kuvernööreille, jotka piirilääkäreiden lausuntojen kera raportoivat edelleen kenraalikuvernöörille. Tämä kirjoitti yhä useammin raportin reunaan yzhasno (hirveää), mutta ei tehnyt senaatille konkreettista ehdotusta tilanteen korjaamiseksi. Senaatilla ei ollut keinoja puuttua paikallisiin ongelmiin muuten kuin yrittämällä jakaa apua sinne, missä sen tarve näytti olevan suurin. Kun keväällä 1868 kotimaiset elintarvikkeet rupesivat loppu­maan eikä niitä voinut saada muista maista meritse, alkoivat talven heikentämät ihmiset suurin joukoin kuolla. Tammikuussa kuoli 7 959 henkeä mutta toukokuussa jo 25 248 henkeä. Kesäkuussa kuoli vielä 17 668 henkeä. Vuonna 1868 maan väestöstä kuoli 137 720 henkeä eli 8 % koko väestöstä.

Senaattoriura päättyy erimielisyyteen hätäapulinjasta kenraalikuvernöörin kanssa

Kenraalikuvernööri Adlerberg ei arvostellut Snellmania hätätoimenpiteiden organisoimisesta ennen kuin ne liittyivät Riihimäen–Pietarin ratahankkeeseen, jota Snellman oli puoltanut aatelissäädyssä 24.5.1867. Myöhemmin hän finanssipäällikkönä muistutti radan rahoituksen riippuvan tulevasta sadosta antaessaan tietoja hankkeen rahoituksesta. Kesällä 1867 Snellmanin johdolla valmisteltiin laaja kertomus rautateiden mahdollisuudesta Suomessa, mitä kenraalikuvernööri erityisesti kiitti kansliapäällikkönsä välityksellä.

Vuoden 1867 syyskuun hallojen olosuhteissa Snellmanin ja Alderbergin suhteet joutuivat nopeasti törmäyskurssille. Kenraalikuvernööri laittoi lisää vauhtia ratahankkeeseen, koska hänen mielestään ratatyömaa olisi erinomainen hätäaputyö. Tätä käsitystä Snellman ei voinut mitenkään hyväksyä. Ensiksi ihmisiä kuoli muutenkin runsaasti, toiseksi ratahanke oli liian kallis ja kolmanneksi rautateiden tuli Snellmanin mielestä olla kansallisesti eikä valtakunnallisesti merkittäviä. Kenraalikuvernööri halusi asiassa nopeasti ratkaisun. Snellman kutsuttiin Pietariin, koska asialla oli kiire. Pietarissa Snellman pysyi itsepäisesti mielipiteessään ja odotti turhaan ministerivaltiosihteeri Armfeltilta tukea. Sotilaalliset ja poliittiset näkökohdat vaikuttivat siihen, että radasta tuli leveäraiteinen Venäjän tyyliin vastoin senaatin ja Snellmanin säästäväisyysnäkökohtia.

Tappiosta huolimatta Snellmanin ei annettu vielä väistyä, koska häntä tarvittiin valtiolainan hankkimiseen. Snellmanin aseman takasi vielä jonkin aikaan hänen Adlerbergille kullanarvoinen suhteensa Rotschildin pankkihuoneeseen. Snellman päätti lokakuussa 1867 lähettämänsä laina-anomuksen rautatien rakentamisen esittelyyn, joka oli hänen mielestään järkevällä pohjalla. Snellman korosti, että tätä ennakkotiedustelua oli pidettävä täysin luottamuksellisena ja toivoi hyväntahtoista vastausta. Lainapäätöksen odottelu kiristi kaikkien hermoja erityisesti suomalaisvirkamiesten joukossa Pietarissa. Joulukuussa 1867 Snellman sai tiedon myönnetystä lainasta. Senaatti päätti 25.1.1868 katkaista neuvottelut Rothschildin kanssa ja kääntyä Frankfurtissa kilpailevan pankkikonsortio Erlangerin puoleen, jolta oli saatu edullisempi tarjous.

Lopullinen yhteentörmäys Snellmanin ja Adlerbergin välillä tapahtui senaatin istunnossa 19.2., kun puhetta johtanut kenraalikuvernööri oli tyytymätön finanssipäällikön budjettilaskelmiin rautateiden rakentamisessa. Snellman oli laatimassaan muistiossa koettanut todistaa laskelmillaan, että Erlangerin laina ei riitä, rautatien rakentamista ei pidä kiirehtiä ja koko rakentamista olisi vältettävä rahavarojen säästämiseksi. Kanta hävisi. Myrskyisän istunnon jälkeen Adlerbergille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin päästä eroon Snellmanista, josta hänen kerrotaan sanoneen: ”En siedä nähdä sitä miestä.” Maaliskuussa 1868 Armfelt ilmoitti, että keisari oli hyväksynyt senaatin enemmistön kannan mukaisen ratkaisun ja salli Adlerbergin toimia Snellmanin syrjäyttämisessä, jos tämä piti sitä välttämättömänä.

Armfeltin onnistui lieventämään Snellmanin erottamista sen verran, että Adlerbergin ratkaisun sisältävä kirje oli sokeroidun tahdikas. Kirjeessään 27.3.1868 kenraalikuvernööri Adlerberg ilmoitti Snellmanille, että senaatin enemmistö on torjunut Snellmanin käsityksen maan valtiontalouden tilasta ja sen auttamisesta. Koska keisari on myös hylännyt tämän käsityksen Suomen asiain komiteassa tapahtuneen käsittelyn jälkeen, Adlerbergin mukaan Snellmanin vastuulle ei voi antaa hanketta, joka on ratkaistu vastoin hänen vakaumustaan. Hän luotti siihen, että Snellman osasi tehdä johtopäätökset ja pyytää itse eroa. Koska välitön ero vaarantaisi Snellmanin perheen eläke-edut, kenraalikuvernööri neuvoi Snellmania hakemaan lomaa jollakin verukkeella siksi ajaksi, jotta edut varmistuisivat. Ero myönnettiin 15.7.1868.

Snellman piti linjansa loppuun asti ja sai sen lisäksi todeta myöhemmin, miten oikeassa hän oli ollut. Kävi kuten hän oli ennustanutkin.

Riihimäki–Pietari-radan rakentaminen muuttui nopeasti katastrofiksi. Se tarjosi työtilaisuuksia mutta 22 % työvoimasta jäi sille tielleen. Ratalinja rakennettiin luiden päälle, kun vainajia haudattiin ratavalleihin. Snellmanin vastustaman Erlangerin edullinen laina muuttui valtiontaloudelle tappiolliseksi. Uudelle finanssi­pääl­likölle Trappille oli todellinen haaste selvitä asiasta.

Suomen Hypoteekkiyhdistyksen johdossa

Taistelu katovuosien seurausten korjaamisessa ei päätynyt eroon senaatista, kun 7.6.1869 Snellman valittiin Suomen Hypoteekkiyhdistyksen, maan suurimman kiinteistöluottolaitoksen, toimitusjohtajaksi. Useissa lehtikirjoituksissaan hän oli esitellyt ajatusta ulkomaalaisten esikuvien mukaisesti. Lausunnossaan Suomen Talousseuralle 1856 hän suositteli luottolaitoksia koskevan lainsäädännön parantamista ja yksityispankkien ja hypoteekkiyhdistysten perustamista maanviljelyn kehittämiseksi, vaikka näki yksityispankit ensisijaisena. Lopputuloksena keisari antoi 25.5.1859 julistuksen, jolta pohjalta hypoteekkiyhdistystä voitiin alkaa luomaan. Snellman toimi varajäsenenä komiteassa, jonka tehtävänä oli laatia säännöt yhdistykselle. Puheenjohtajana oli kreivi C. M. Creutz ja sihteerinä H. Borgström.

Uuden pankkilaitoksen toiminnan käynnistäminen sai vauhtia, kun tuoreena finanssitoimituskunnan päällikkönä Snellman kytki rahauudistuksen toimeenpanon pankin lainan valtiontakuuseen. Ensimmäisenä virkatoimenaan senaattorina Snellman järjesti Suomen Pankkiin riittävän katteen rahauudistuksen toteuttamiselle. Puolan kapinan olosuhteissa suora valtiolaina ei tullut kysymykseen mutta Snellman keksi kiertotien; luotto otettaisiin hypoteekkiyhdistykselle, joka tallettaisi sen Suomen Pankkiin. Sittemmin hopeamarkkaan pääseminen syvensi huonojen satojen ja heikon vientikysynnän lamaa. Samaan aikaan hypoteekkiyhdistys lähti mukaan runsaaseen lainanantoon. Lopulta nälkävuodet ajoivat yhdistyksen kriisiin, kun ennalta arvaamattomat katovuodet johtivat tilojen laajamittaiseen maksukyvyttömyyteen.

Hypoteekkiyhdistys ei pannut taloudellisia vastuita toimeen kylmästi vaan koetti ratkaista ongelmat pehmeästi. Snellmanin tullessa hypoteekkiyhdistyksen toimitusjohtajaksi laitoksella oli hallussaan 429 tilaa luottojen panttina. Snellman joutui järjestämättömien saatavien hoitajaksi, kun luotonanto oli lopetettu 1867 taalaritalletusten ehdyttyä. Hypoteekkiyhdistyksen lainoittamista tiloista 29 % oli joutunut suoritustilaan, jolloin ne oli lunastettu yhdistyksen hallintaan. Snellmanin saama perintö oli huonoin mahdollinen.

Snellman tarttui kuitenkin tarmokkaasti toimeen kuten näkyy hänen laatimassaan ensimmäisessä vuosikertomuksesta 31.12.1869. Vuosikertomuksessa hän ensiksi käsittelee niiden 429 tilan kohtaloa, jotka yhdistyksellä on. Seikkaperäisellä laskelmalla, jossa otetaan huomioon lainapääoma, korkosaatavat ja hallintakulut, hän ehdottaa niiden nopeaa myymistä mieluummin kuin pitkää hallinta-aikaa. Yksikin huono sato lisäisi hallintakuluja ja vähentäisi myyntimahdollisuuksia. Seuraavaksi hän pohti rahoituskysymystä, koska yhdistys oli joutunut käyttämään reservejään, esim. Suomen Pankin alkuperäisrahaston lainoja, peittääkseen rästiin jääneet korkomaksut. Kolmas kohta oli kirjanpidollinen puutteellisuus tilojen hallinnassa, mitä ei ollut helppo korjata. Lopuksi Snellman kommentoi sanomalehtikirjoittelua koskien hypoteekkiyhdistyksen hyötyä maataloudelle. Keskustelu ei hänen mielestään ansainnut vastausta, koska sen toiminta ei olisi voinut käynnistyä vaikeampaan aikaan. Hänen mielestään pankkilaitokselle oli tarvetta, koska hypoteekkiyhdistyksen tarjoamia kuoletuslainoja tarvittiin.

Vaikuttajana tiedemaailmassa

Syksyllä 1868 Snellman kutsuttiin arvioimaan filosofian professuurin hakemista varten laadittuja väitöskirjoja. Näin hän sai vaikuttaa oman seuraajansa valitsemiseen.

Kolmesta hakijasta Wilhelm Bolin ja Th. Rein olivat laatineet väitöskirjan. Bolin käsitteli vapaan tahdon ongelmaa Kantin filosofiassa ja Rein filosofisen metodin suhdetta muihin metodeihin. Molempien vastaväittäjänä toiminut Z. J. Cleve antoi hakijoista lausunnon 7.10.1868 konsistorissa ja asetti etusijalle Reinin, jota hän kiitti. Bolinin käsityksiä hän ei sen sijaan arvostanut ollenkaan. Tiedekunnan kokouksessa kuitenkin äänet menivät 5–4 Bolinin hyväksi. Konsistorin kokouksessa 21.10. Cleve toivoi, että asiassa käännyttäisiin vielä Snellmanin puoleen, jota alun perin oli pyydetty vastaväittäjäksi mutta joka oli kieltäytynyt. C. G. von Essen tuki ehdotusta edellyttäen, että lausunto olisi täysin neutraali. Kun lausunnot valmistuivat 6.11.1868, omia filosofisia lähtökohtiaan noudattaen Snellman päätyi Reinin kannalle. Cleven, Granfeltin ja Topeliuksen mielipiteillä protestiäänet voitettiin ja Rein asetettiin ensimmäiselle ehdokassijalle ja valittiin virkaan. Näin naturalismi ja empirismi tuli torjutuksi yliopistossa.

Senaattorikautensa jälkeen Snellman alkoi esiintyä yhä enemmän eri tieteellisillä foorumeilla pankinjohtajakaudellaan. Pohjalaisen osakunnan aikakauskirjassa Joukahaisessa hän julkaisi vuoden 1869 lopulla laajan tutkielman kotimaakuntansa Pohjanmaan oloista kuvaillen sen elinkeinoja, asutusta ja kulkulaitoksia. Hän korosti kuvauksen perustuvan omiin havaintoihin ja kokemuksiin mutta käytti apunaan myös G. Reinin vuonna 1846 julkaistua teosta Oulun läänin oloista kuten myös piirilääkäreiden kertomuksia. Kirjoituksen kantava teema oli Pohjanmaan taloudellinen ja kulttuurillinen eristäytyminen muusta Suomesta. Tämä vahva maakunnallisuus näkyi Snellmanin mielestä eniten siinä, että pohjalaisia virkamiehiä tai papistoa oli harvoin kotimaakuntansa ulkopuolella.

Pian professorinimityksensä jälkeen Snellman oli kutsuttu 1856 Suomen Tiedeseuran jäseneksi. Vuoden 1870 alusta oli hänen vuoronsa toimia puheenjohtajana. Avajaisesitelmänsä hän piti vuoden 1788 sodan syistä. Teema on vahvan historiallinen ja ottaa osaa Ruotsissa samaan aikaan käynnissä olevasta kiistasta sankarikuningas Kustaa III:n jälkimaineesta. Kysymys oli monarkismin toimivuudesta.

Raimo Savolainen