J. V. Snellman – suomalaiset herättävä sanomalehtimies Kuopiossa

Snellman jatkoi työtään koulun rehtorina Kuopiossa ja samalla kirjoittamista Litteraturblad-lehteensä. Kun keväällä 1848 avautui filosofian professorin virka, oli Snellman hakijoiden joukossa. Hän laati latinankielisen väitöskirjan “Hengen suhteesta aineeseen” professuuria varten. Vaikka hän pääsi konsistorin äänestyksessä ensimmäiselle sijalle, Pietarissa Snellman katsottiin sopimattomaksi virkaan sanomalehtimiestoimintansa takia. Snellman jatkoi pettymyksestä huolimatta laajojen tutkielmien laatimista kansallisuuskirjallisuuden synnyttämisen näkökulmasta, mutta ote oli varovaisempi. Saksan ja ruotsinkielisen kirjallisuuden arvioinnin avulla Snellman toi keskusteluun yhä uudelleen kansallisuuskysymyksen. Käytännön toteutusta pohdittiin kirjeenvaihdossa J. L. Runebergin, Elias Lönnrotin ja M. A. Castrénin kanssa. Koulun rehtorin rooli alkaa painua taka-alalle kansallisen herättäjän roolin aktivoituessa.

J. V. Snellmanin koottujen teosten 11. osa (maaliskuu 1848 – kesäkuu 1849) sisältää Snellmanin ystävänsä Elias Lönnrotin nimissä perustaman lehden ”Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning” artikkeleita. Uusi lehti perustettiin vuoden 1846 lopussa lakkautetun Saima-lehden tilalle. Snellman toimitti lehteä aluksi vuosina 1847–49, minä aikana hän jatkoi Saiman ajatusten juurruttamista lukijoiden mieliin ja pyrki varmistamaan niiden perillemenon. Uuden lehden leimallinen piirre oli ajankohtaisista aiheista liikkeelle lähtevien artikkeleiden muodostuminen laajoiksi katsauksiksi, pienoistutkielmiksi. Tähän aikaan Suomessa ei ollut montakaan henkilöä, joka olisi Snellmanin tavoin osannut kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta. Kaikessa kirjoittamisessa heijastui Snellmanin halu toteuttaa sivistysohjelmansa. Tämä loi lehteen aivan oman vireytensä, minkä vuoksi sitä on pidetty kaikkien aikojen vaikuttavimpana aikakauslehtenä.

Lehden nimen mukaisesti tarkoituksena oli antaa lukijoille tietoja kotimaisesta ja ulkomaisesta kirjallisuudesta. Artikkelit laadittiin vuosina 1844–46 ilmestyneen Saiman kirjoitusten tapaan edelleen suomalaiskansallisesta näkökulmasta mutta ote oli varovaisempi. Esitellessään saksan- ja ruotsinkielistä kirjallisuutta Snellman toi keskusteluun yhä uudelleen kansallisuuskysymyksen ja suomalaisen kulttuurin aina uudesta näkökulmasta esiteltävästä teoksesta riippuen. Aiheiden käytännön toteutusta pohdittiin kirjeenvaihdossa, jota hän kävi J. L. Runebergin, Elias Lönnrotin ja M. A. Castrénin kanssa. Koulunrehtorin rooli alkaa painua taka-alalle kansallisen herättäjän roolin aktivoituessa. Toiveita elämänmuutoksesta heijasti filosofian professuurin hakeminen ja väitöskirjan laatiminen sitä varten.

Tämän katsauksen perustana ovat J. V. Snellman Samlade arbetenin VI osassa ilmestyneet Rainer Knapaksen, Pertti Karkaman, Henrik Knifin, Hannu Kultasen, Marina Norrbackin ja Vesa Oittisen laatimat kommentaarit Litteraturbladin kirjallisuusartikkeleista. Erityisen hyödyllinen on ollut Pertti Karkaman kirjallisuuspoliittinen tutkimus sekä Erkki Sirosen artikkeli Snellmanin latinan taidoista.

Kansallisuuden kirjallisuushistorialliset juuret

Esitellessään useissa kirjoituksissaan muiden Euroopan maiden kirjallisuutta Snellman halusi korostaa kirjallisuuden merkitystä kansalliselle kulttuurille. Toisaalta hän halusi osoittaa, että kansallinen kirjallisuus ei voinut eikä saanut jäädä sivuun maailmakirjallisuuden virtauksista vaan että kaikki hyvä kirjallisuus on kansainvälistä. Päälähteenä Snellman käytti berliiniläistä kirjallisuuslehteä Literarische Zeitungia. Samaan aikaan hän arvosteli muiden lehtien tapaa hoitaa tehtävänsä.

Snellmanin merkittävin kirjallisuuden historiaa käsittelevä artikkeli koskee modernia ranskalaista kirjallisuutta toukokuussa 1848. Laajan artikkelin tarkoitus oli estää painopisteen asettumista liiaksi saksalaiseen kirjallisuuteen. Muita virikkeitä oli vuoden 1848 Ranskan vallankumous ja kesällä 1847 Englantiin ja Ranskaan tehty ulkomaanmatka. Kirjoituksen mukaan kirjallisuus on osa ihmiskunnan kehityshistoriaa, jolloin aina joku yhteiskuntaluokka toimi kehityksen kantajana. Snellmanin kirjallisuus­historiallinen käsitys pohjautuikin yhteiskuntaluokkien asemaan sivistystyön subjektina. Hänen mukaansa kirjallisuuden ja muun koko henkisen kulttuurin oli oltava lähellä kansan enemmistöä. Snellman moitti kosmopolitismin surkeita ja hupaisia äärimmäisyyksiä, joita edusti Augustuksen ajan Rooma ja Ludvig XIV:n Ranska. Sen sijaan patriotismi loi hänen mielestään ihmiskunnan sankareita, kun kansallishengen vapaa kehitys johti tosi inhimillisyyteen sekä yksilön älyllisessä kehityksessä että kansalliskirjallisuudessa. Klassismin ja yleensä kaikkien korkeakulttuureiden vastapainoksi hän asetti kansankulttuurin, kansanrunouden ja kansalliskirjallisuuden. Snellman punnitsi kirjallisuuden arvon kansan sivistystason ja elämäntason suureella.

Artikkelinsa jälkiosassa elokuussa 1848 (nro 9, 1848) Snellman kiinnitti huomiota yleiseen maailmantilaan ja väitti, että Ranskan vallankumous ei onnistunut parantamaan kansan elinehtoja. Pahimpana sivistymisen esteenä hän näki poliittisen ja taloudellisen vallan keskittymisen samoihin käsiin. Hänen mielestään yhteiskunnallisten epäkohtien syyt olivat siveellisyyden puutteessa, mikä sairaus oli tarttunut keskiluokkaan. Snellman analysoi laajasti kommunismin ja sosialismin oppeja parannuskeinoina. Oman vakaumuksensa mukaan valtion tehtävä oli reformein taata, että jokainen kansalainen saattoi perusturvallisuuttaan uhmaamatta ja muita sortamatta toimia vapaasti omaksi ja yhteiseksi eduksi. Tällä tavalla Snellmanin ajattelussa sekoittuvat omalaatuisesti klassisen porvarillisen filosofian ja talousteorian, hegeliläisyyden ja nuorhegeliläisyyden sekä kansalliset vaikutteet.

Ranskan vuoden 1848 vallankumouksen vuoksi Snellman joutui tarkentamaan optimismiaan, että sivistys voittaisi puolelleen yhtä laajenevan osan ihmiskunnasta ilman väkivaltaisia vallankumouksia. Se heijastui Valtio-oppi -teoksessa esitettyihin näkemyksiin poliittisen, yhteiskunnallisen ja uskonnollisen kehityksen suhteista. Uudessa tilanteessa Snellman painotti Jenan professorin Theodor Mundtin teosten mukaan voimakkaammin uskonnollisen ajattelun merkitystä kumouksellisen prosessin sääntelijänä. Näin Snellman oli joutunut harkitsemaan uudelleen kansalliskirjallisuuden ideaaleja tehtäviä, koska ristiriita Ranskan kansallisten olojen ja kehityksen välillä oli niin silmiinpistävä. Kehityksen kantajana ei ollutkaan sivistyneistö, saksalaismallinen kulttuuriporvaristo, vaan porvarillinen keskiluokka, johon sivistyneistön lisäksi kuuluivat poliittisen vallan haltijat. Snellmanin mukaan moderni ranskalainen kirjallisuus todisti tämän keskiluokan turmeluksen. Malliesimerkkinä tästä hän esitteli Eugène Suen tuotantoa. Tällaisten sensaatioromaanien tarkastelu johti Snellmanin arvioimaan myönteisemmin C. J. L. Almqvistin ja George Sandin romaanituotantoa. Aikaisemman viileän arvion sijaan hän korosti näiden aikaansa edellä olevia tulkintoja.

Artikkelissaan Snellman esitteli modernia kirjallisuutta, joka oli poliittisen vallankumouksen mukana muuttamassa yhteiskuntaa ja arkielämän proosallisuutta yhteiskunnalliseen suuntaan. Tämä tehtävä oli hänen mielestään jäänyt kesken: sanataide oli jumiutunut proosalliseen todellisuuteen eikä pystynyt paljastamaan siinä piilevää järjellisyyttä. Hän katsoi nyt velvollisuudekseen esitellä, millaista uuden tulevaisuuden kirjallisuuden tuli olla. Kehityksen avaimet hän löysi ideaalirealismista, jonka todelliseksi edustajaksi hän näki kansan.

Kansalliskirjallisuuden tärkeä rooli

Kotimaisen kirjallisuuden arviointi on myös keskeisesti esillä. Maaliskuussa 1848 Snellman palasi kansanrunouden merkityksen arviointiin ”Lukemisia Suomen kansan hyödyksi” arvostelussaan. Aikaisemmin Snellman oli kritisoinut Lönnrotin näkemystä, että oppinut runous oli alempiarvoisempaa kuin kansanrunous. Nyt Snellman kirjoitti kansanrunoudesta varsin myönteiseen sävyyn mutta totesi, että kansanrunous ei voi koskaan palata. Runoilijan oli siksi löydettävä omasta ajastaan se mikä kuvasi yleistä tietoisuutta. Snellman toi tällä tavalla esiin runouden historiallisen luonteen ja sanoutui irti romantikkojen väitteistä, että entinen aika voidaan palauttaa. Snellmanin ymmärrys kansanrunoutta kohtaan oli historiallista. Kirjallisuuskäsitykselleen luonteenomaisesti Snellman arvioi samassa yhteydessä G. Reinin teoksen ”Suomen suuriruhtinaanmaan nykyinen tilasto”. Snellman korosti jatkuvasti empiirisen tiedon merkitystä kansallisen tietoisuuden kehitykselle. Kansan elämätapojen tuntemus on sivistystyön perusta.

Kesäkuun Litteraturbladissa Fredrik Cygnaeuksen Nervander-elämä­kerran arviointi ei ollut pelkkä kirjallisuusarvio. Snellman ja hänen ystävänsä Johan Jakob Nervander olivat käyneet kiihkeää kirjallista polemiikkia vielä vuonna 1847. Ystävän yllättävä kuolema maaliskuussa 1848, jonka hän kuuli J. J. Tengströmiltä näytti vaivaavan häntä. Snellman selitti arvioinnissaan laajasti niitä seikkoja, jotka aiheuttivat heidän väliensä rikkoontumisen. Samassa yhteydessä hän arvioi Aura-albumin kaksi ensimmäistä vihkoa. Arvioinnissa kiinnittää huomiota Snellmanin tekemä jaottelu, jonka mukaisesti toiset romaanit perustuivat henkilöiden ja toiminnan kuvaukseen, toiset henkilöiden tunteiden erittelyyn. Tällä tavalla hän veti rajan klassisen ja romanttisen romaanin välille. Koska albumi oli suunnattu naislukijoille, kirjoitus liittyi laajemmin Snellmanin naissivistystä pohtiviin artikkeleihin Saimassa. Naissivistystä ja naisten yhteiskunnallista asemaa hän oli käsitellyt useissa erillisartikkeleissa, joissa hän selosti Kuopion tyttökoulun toimintaa. Hän toimi itse sen johtokunnan neuvoa-antavana sihteerinä ja laati sen pöytäkirjat. Kesäkuussa 1849 Snellman toi käsityksiään esiin naisen asemasta yhteiskunnassa sepittämällä kuvitteellisen dialogin saksalaisen filosofin ja kirjailijan A. Zeisingin kanssa. Snellman oli kääntänyt tämän väitteitä naisten oikeuksista ja emansipaatiosta ja vastasi niihin vuoropuheluna.

Arvosteluissa uskonnollinen kirjallisuus oli hyvin edustettuna kaunokirjallisuuden, näytelmien ja kansanvalistuksen rinnalla. Teologian rooli korostui, koska Snellmania kiinnosti uskontojen suhde todelliseen elämään. Uskonnollisissa kysymyksissä hän otti kipakasti yhteen A. A. Laurellin kanssa Väktaren-lehden artikkeleiden johdosta. Hän hyökkäsi koko koneistollaan Laurellin vastineen kimppuun ja osoitti valtavalla sitaattimäärällä tämän erehtyneen. Snellman toisti aikaisemman käsityksensä nykyajan sivistyksen puolustamisesta. Hän vaati kristinopin peruskäsitteiden positivistista tutkimista alkaen 1700-luvun skeptisismistä romantiikkaan ja siitä herätysliikkeisiin.

Snellman palasi Runebergin runouden arviointiin marraskuussa 1848 (nro 12, 1848) Vänrikki Stoolin tarinoiden ensimmäisen osan ilmestyessä. Aikaisemmin Maamme-laulun patrioottinen paatos ei ollut saanut Snellmanin täyttä hyväksyntää. Snellman näki, että laulu oli laadittu useiden ulkomaisten vaikutteiden pohjalta eikä hänelle riittänyt pelkkä maantieteellis-maise­mallinen tapa määritellä kansallinen identiteetti. Nyt kun Runeberg julkaisi Maamme-runon Vänrikki Stoolin ensisivuilla, Snellman totesi, että sen puutteellisen sisällön täyttivät lukijalle teoksen muut runot. Tyytyväisenä Snellman totesi, että Runeberg oli siirtynyt idyllistä kohti patriotismia. Antiikkisen runon alueelle kuuluivat Hirvenhiihtäjät ja Hanna; romanttiseen taas Nadescha ja Kuningas Fjalar. Vänrikki Stoolin tarinat täyttivät Snellmanin odotukset uudesta modernista runoudesta. Siinä klassiset ja romanttiset piirteet sovittuivat patrioottisessa paatoksessa. Tässä mielessä Runeberg oli onnistunut, koska hänen päälähteenään oli ollut G. A. Montgomeryn teos Suomen sodan tapahtumista (1842), jonka perustana olivat kansan keskuudessa kiertäneet tarinat sotatapahtumista. He olivat yhtä mieltä siitä, että Suomen sota oli suomalaisen kansakunnan sankariaika, jolloin kansa sankarijohtajiensa johdolla synnytti kansalliset valtiolliset laitoksensa. Tässä mielessä Runeberg oli onnistunut luomaan ”vänrikeissään” kansalliskirjallisuutta.

Eräässä artikkelissaan (nro 13, 1848) Snellman esitti, että mitään kunnollista suomenkielistä proosaa ei ollut vielä olemassa huolimatta Kalevalan ja Kantelettaren kauniista kielestä. Snellman esitteli tarkasti suomalaisen kirjakielen luomista ja suositteli Länsi-Suomen murteita sen perustaksi. Artikkelissaan ”Kielitiedettä oppimattomille” Snellman käsitteli laajasti yhtä 1800-luvun keskeisintä tieteellistä kysymystä, vertailevan kielitieteen kasvua. Hän esitteli 1700-luvun homeeriset kysymykset ja raamattukritiikin, Saksan ajankohtaisen keskustelun, ja lopuksi suomalaiset kieli- ja kielioppi­kysymykset sekä kouluolot. Snellman esitteli kielen muinaishistorian paralleelina kansan muinaishistorialle. Snellmanin asiantuntemus perustui tiheisiin kontakteihin G. A. Wallinin, A. J. Sjögrenin, M. A. Castrénin ja A. H. A. Kellgrenin kanssa. Parhaiten Snellman seurasi Castrénin suurta Siperian matkaa keskinäisen kirjeenvaihdon ja matkaraporttien perusteella. Niissä välittyy Castrénin tavoite yhdistää henkilökohtaiset uhraukset tieteen ja isänmaan puolesta.

Suomenkielisen kirjallisuuden arviointi oli myös keskeisellä sijalla. Tällainen oli esimerkiksi Pietari Hannikaisen näytelmä ”Silmänkääntäjä eli Jussi Ouvisen matka Hölmölään”, joka ilmestyi itsenäisenä teoksena 1847. Snellman piti näytelmää suuressa arvossa huolimatta sen ilmeisen vaatimattomasta tasosta. Hän halusi pitää suomen kieltä arvossa ja korosti näytelmän opettavaista sisältöä. Hän rinnasti näytelmän jopa norjalais-tanskalaisen runoilijan Ludvig Holbergin tunnettuihin komedioihin. Suomenkieliset lakioppaat kansalle saivat Snellmanilta myönteisen vastaanoton, vaikka suomenkielinen lakitermistö vakiintui vasta 1900-luvun vaihteessa. Erityinen lakikirja talonpojille jatkoi Maamiehen ystävän jalanjäljillä. Joulukuussa 1848 Snellman arvioi neljä uutta suomenkielistä teosta, joiden joukossa on H. Renqvistin ”Väärän opin kauhistus”, joka on osa pietistien välien selvittelyä. Snellmanin mielestä teos osoittaa, kuinka vähän heränneissä on kristillistä rakkautta ja sävyisyyttä.

Eurooppalaiset kansallisuuskysymykset esikuvana suomalaisille

Saksankielinen kirjallisuus toimi hyvin usein Snellmanin inspiraationa, kun hän arvioi Suomen kansallisuuskehitystä tai yhteiskunnallisten kysymysten ratkaisua. Snellmanin arvostelu illyrialaisesta kirjallisuudesta perustuu H. Desprezin matkakuvaukseen Balkanilla (1847). Hän esittää illyrismin ja slaavilaisten kansojen sivistysvaatimukset esikuvana Suomen kansallistietoisuuden kehitykselle ja kansansivistykselle. Liikkeen perusti 1828 joukko kroatialaisia opiskelijoita Grazissa. Illyria oli maantieteellinen nimi roomalaisille Balkanin provinsseille. Nimitys otettiin uudelleen käyttöön Napoleonin sotien aikana, kun Dalmatia, Kroatia, Karajina ja Slovenia vallattiin. Sittemmin illyrialaisen kulttuurin pääpaikaksi tuli Zagreb. Samalla tavalla Snellman kuvasi kansallisuuskehitystä Liivinmaassa, Virossa ja Kuurinmaalla ja teki vertailua Suomen kehitykseen. Hän esitteli lukuisia esimerkkejä Baltian maiden yhdistystoiminnasta ja julkaisuista ja analysoi saksankielen asemaa kansankielen rinnalla.

Snellmanin ajattelussa tilastoilla on tärkeä rooli valtio-opin ja käytännön politiikan empiirisenä perustana. Siksi hän teki tarkkaa selkoa Venäjän, Itävallan, Preussin, Englannin ja Ranskan väestötilastoista Berliinissä 1846 julkaistun saksankielisen tilastoesityksen avulla sekä teki vertailua Suomeen. Näissä olosuhteissa Snellman esittelee tulenaran teoksen vallankumouksen jälkeen, H. W. Bensenin ”Proletariaatin”. Tämän mukaisesti Snellman ennusti Suomen maatalousväestön proletarisoitumista, mitä hän todisteli laajoilla tilastoilla. Hänen mukaansa tämä oli edessä, jos maataloudelle välttämättömiä uudistuksia ei toteuteta eikä esimerkiksi parempia viljelymenetelmiä oteta käyttöön.

Väitöskirja tuo esiin ansiokkaan latinistin

Filosofian professorin viran avautuessa J. J. Tengströmin vetäytyessä eläkkeelle tammikuussa 1848 yliopistossa heräsi laajalti toive saada Snellman kiinnitetyksi sinne takaisin. Tämä oli myös Tengsrömin oma toive, joka käy hyvin ilmi heidän keskinäisessä kirjeenvaihdossaan. Pahin kilpailija oli Snellmania iäkkäämpi G. F. Aminoff. Hän ei ollut tieteellisesti yhtä ansioitunut mutta hänellä oli virkavuosia enemmän ja poliittisesti hän oli luotettavampi. Snellman kävi keskustelua asiasta ystäviensä kanssa ja näytti valmistautuvan asiaan vakavasti. Snellman palasi vielä kerran hegeliläiseen filosofiaan perustellakseen pätevyytensä professoriksi. Kesän 1848 hän kirjoitti väitöskirjaa, jota prosessia hän kuvaa kirjeessään Fr. Cygnaeukselle. Väitöskirja syntyi kovan ponnistuksen tuloksena sanomalehtityön ohella mutta vapaana koulutyöstä.

Verrattaessa Snellmanin väitöskirjaa ”Hengen suhteesta aineeseen” muihin ajan hegeliläisiin väitöskirjoihin (F. Collan, R. E. Lagus, C. I. Qvist ja J. R. Tengström) havaitaan, että ne kaikki operoivat enemmän tai vähemmän vakiintuneilla filosofisilla termeillä. Vaikka Snellman ei tee tästä poikkeusta, muista hän erosi lauseiden nasevuudessa, kun hän pyrki kielelliseen ja ajatukselliseen selkeyteen. Tyylinsä puolesta Snellman näyttää olevan latinankielisessä väitöskirjatraditiossa täysin oman tiensä kulkija. Kun Snellman vaati pedagogina ”lyhyyttä, yksinkertaisuutta, selvyyttä ja selkeyttä”, noudatti hän opetuksiaan myös omassa ilmauksessaan.

Snellmanin ansiot latinankielessä tulevat esiin väitöstilaisuuden alkuluennon huolellisessa viimeistelyssä. Korjaukset osoittavat, että hän hallitsi latinansa loistavasti: parin sivun pituisessa tekstissä on vaihdettu sanoja tai sanajärjestystä, useita kohtia on lievennetty tai kärjistetty jollain pikku sanalla. Tästä huolimatta Snellman totesi: ”Seuraten tapaa meidän on tunnustettava, että olemme käyttäneet väkinäisesti kieltä joka on roomalaisilla kirjailijoilla todella selkeää ja merkittävää, mutta suussamme ajan ja paikan arvoista.” Tässä on kysymys kuitenkin retoriikasta, itsensä vähättelystä kuulijoiden suopeuden herättämiseksi. Arvioijan mielestä Snellmanin painettu latina oli niin harvoin virheellistä, ettei hän uskalla heittää ensimmäistä kiveä.

Snellman puolusti väitöskirjaansa 27.9.1848. Opponenttina oli professori N. Gyldén. Konsistorin kokouksessa 14.10.1848 professoreista 14 asetti Snellmanin ensimmäiselle ehdokassijalle ja kolme Aminoffin. Kenraalikuvernööri A. Menšikovin silmissä Snellmanin sanomalehtitoiminta oli tehnyt tämän kuitenkin täysin sopimattomaksi tähän virkaan. Ei edes kirje ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltille joulukuun lopussa 1848 auttanut asiassa. Virkaan nimitettiin 23.2.1849 Aminoff. Opiskelijat protestoivat jär­jes­tämällä Aminoffin ikkunan alla kissannaukujaiset. Muutenkin Aminoffin ilo oli lyhytaikainen; filosofian professuuri lakkautettiin 1853.

                                                                                                                                                                                        Raimo Savolainen