J. V. Snellman – suomalaiset herättävä sanomalehtimies Kuopiossa

Snellman toimi Kuopiossa yläalkeiskoulun rehtorina mutta kirjoitti samaan aikaan ravistelevia artikkeleita Saima-lehdessään. Muista alamaisuskollisista lehdistä poiketen asiat sanottiin Saimassa suoraan kuvia kumartelematta, mikä piti sensuurin valppaana ja sai lopulta viranomaisten mitan täyttymään. Snellmanin lehtikirjoittelussa nähtiin vaarallisen kumouksellisuuden vivahteita. Ystävien lukuisista varoituksista huolimatta Snellman pysyi linjallaan. Vaarattomia viranomaisten silmissä olivat vielä artikkelit kansakoulujen perustamisesta, herätysliikkeistä ja professoreiden virkanimityksistä tai vaatimukset J. J. Nervanderin, E. von Qvantenin, Z. Topeliuksen ja F Cygnaeuksen lyriikan parantamisesta sivistyksen hyväksi. Laaja artikkelisarja elinkeinovapauden toteuttamisesta ja pakkomääräysten poistamisesta ajoi kuitenkin lehden lopulliselle törmäyskurssille viranomaisten kanssa. Kuopion läänin kuvernöörin ja Suomen kenraalikuvernöörin yhteistyöllä Saima lehti lopulta lakkautettiin joulukuussa 1846.

J. V. Snellmanin koottujen teosten yhdeksäs osa (maaliskuu 1846 – joulukuu 1846) sisältää Snellmanin Kuopiossa toimittaman Saima-lehden vuoden 1846 numeroiden 12–51 sisällön: artikkelit, novellit, runot, arvostelut, kotimaan- ja ulkomaanuutiset sekä Kuopion paikallisuutiset. Lehden sisältö korostaa julki­suuden merkitystä euroop­palaisten esikuvien mukai­sesti yhteiskunnal­listen asioiden hoidos­sa. Siten Snellmanin sanomalehtimiestoiminnalla on ollut suuri vaikutus Suomen lehdistön kehitykseen ja Suomen kansalliseen heräämiseen. Suomen ensimmäisenä poliittisena lehtenä Saiman artik­kelit kuvastavat sanoma­leh­distön yh­teiskun­nallisen merkityksen kasvamista Euroopassa. Lehtiartikkeleiden lisäksi osa sisältää runoja vaimolle, ystäväkirjeenvaihtoa ja kirjeenvaihtoa sensuuria hoitavien viranomaisten kanssa.

Tämän katsauksen perustana on J. V. Snellman Samlade arbetenin V osassa ilmestyneet kommentaarit Saiman sisällöstä. Tämän lisäksi sanomalehdistön roolia on hahmoteltu Päiviö Tommilan sanomalehdistön historian avulla. Samassa hankkeessa on syntynyt myös Matti Kinnusen lisensiaatintyö ja muita hyödyllisiä tutkimuksia. Snellmanin taloudellista ja sosiaalista ajattelua on arvioitu E. Alf-Halosen tutkimuksen perusteella. Snellmanin kaunokirjallista tuotantoa on arvioitu Pentti Karkaman tutkimusten perusteella. Myös Seppo Venton artikkeli Saiman uutisista on hyödyllinen.

Saima-lehti kansakunnan herättäjänä

Snellman muutti Kuopioon ryhtyäkseen yläalkeiskoulun rehtorin virkaan mutta perimmäinen halu hänellä oli sanomalehden toimittaminen. Tämä toteutui, kun Snellman sai senaatilta luvan perustaa Saima-lehden, joka aloitti toimintansa 1.1.1844. Sensoriksi määrättiin opettajakollega Johan von Becker. Lehden perustaminen Kuopioon oli mahdollista, koska kaupungissa toimi sisämaan ensimmäinen kirjapaino, mikä oli vaikuttanut Snellmanin Kuopioon siirtymiseenkin. Kirjapainon omistaja majuri J. A. Karsten sai Saiman vanavedessä itse luvan alkaa julkaista suomenkielistä Maamiehen ystävä -lehteä, jonka Snellman otti hoitaakseen neljän kuukauden ajaksi vuoden 1844 alusta.

Saiman ensimmäinen numero herätti heti suurta huomiota jo pelkällä ulkoasullaan: se oli foliokokoinen (painoarkki oli taitettu kahdeksi lehdeksi), kolmipalstainen ja pääosin antiikvalla painettu yleisen fraktuuran sijaan. Mallina olivat ruotsalaiset ja saksalaiset lehdet. Snellman hoiti kaiken itse: sisällön kirjoittamisen, oikoluvun ja lehtien postituksen. Hän laati tekstit myöhään maanantai- ja tiistai-iltana, keskiviikkona sensori tarkasti ne, samana päivänä Snellman saksi uutiset saapuneista lehdistä ja lehti ilmestyi torstaina klo 5 iltapäivällä. Saiman menekki oli alusta asti erinomainen. Ensimmäisenä vuonna tilaajia oli 706, ja se nousi maan neljänneksi suurimmaksi lehdeksi Maamiehen ystävän, Helsingfors Tidningarin ja Finlands Allmänna Tidningin jälkeen.

Snellman ei luonut lehden sisältöä saksien ja liiman avulla sattumanvaraisesti, kuten muissa lehdissä tehtiin. Hän valitsi vain sellaista aineistoa, joka palveli lehden linjaa; hän tietoisesti rakensi omaa talous- ja sosiaalipoliittista- sekä sivistysohjelmaa. Koska päätavoite oli kansallisen tietoisuuden herättäminen, kaikkien artikkeleiden, uutisten ja runojen piti edistää tätä tavoitetta, joten kannanotto saattoi piillä lyhyissäkin uutisissa. Kirjoittaminen oli hänelle helppoa, ja monipuolinen lukeneisuus ja viehtymys kirjalliseen ilmaisuun yhdistettynä julistajan taipumuksiin tekivät Snellmanista ensiluokkaisen omien aatteidensa markkinamiehen. Harva filosofi on ollut Snellmanin kaltainen omien oppiensa pätevä kansanomaistaja, jolla oli tilaisuus soveltaa ohjelmaansa käytännössä. Snellmanin mielestä käytännöllisyys oli filosofian perimmäinen tavoite, muuten se vajosi ”kirotuksi skolastiikaksi”.

Heti lehden ensinumerossa Snellman leimasi kilpailevat sanomalehdet, Finlands Allmänna Tidningin, Helsingfors Tidningarin, Helsingfors Morgonbladin, Borgå Tidningin, Åbo Underrättelserin, Åbo Tidningarin ja Wasa Tidningin, ”seitsemäksi viisaaksi”. Hän pilkkasi niitä kelvottomiksi ja tehottomiksi lehdiksi, jotka viettivät nimipäiviään unikeon päivänä. Tällaiset ivalliset sivallukset säikähdyttivät muut lehdet lentoon kuin parven nukkuvia yölepakoita. Kynäsota oli nopeasti täydessä vauhdissa. Snellmanin tyylinä ei ollut silitellä päätä. Hän oli pikemminkin vanha koulumestari, joka löi poikia sormille viivoittimella siltä varalta, että he joka tapauksessa ovat laiskoja ensi viikolla. Kilpailijat pitivät Saimaa ukkosenjohdattimena, joka tuuletti yleisiä asioita mutta moittivat sitä samalla liiasta innosta ja asiantuntemattomuudesta. Snellman halusi kuitenkin pitää kurssinsa eikä hyväksynyt missään tapauksessa Helsingfors Tidningarin toimittajan Topeliuksen kantaa, että sanomalehtien tuli olla myös ”helposti sulavaa hengenravintoa” ranskalaisen lehdistöihanteen mukaisesti. Snellmanin kiihkeät kannanotot johtivat useisiin lehdistödebatteihin. Jotkin kiistat johtivat välirikkoon vanhojen ystävien kanssa.

Snellman ajoi lehdessään niin voimakkaasti taloudellisiin ja sosiaalisiin uudistusvaatimuksiin puettua kansallisohjelmaa, että ristiriidan syntyminen virkamiesbyrokratian kanssa oli väistämätön. Saiman vaarallisuus oli viranomaisten mielestä lehden yhteiskunnallisissa vaatimuksissa, joiden pelättiin aiheuttavan samanlaista valtiollista kuohuntaa kuin Länsi-Euroopan kumousliikkeiden.

Kouluasioita ja pietismiä

Vuoden 1846 keväällä Snellman palasi aikaisemmin laajasti käsittelemiinsä kouluasioihin kolmessa artikkelissa (nro 12, 18, 42). Sytykkeenä oli vuoden 1845 esitys uudeksi kirkkolaiksi, jonka pohjalta Morgonbladet oli tehnyt ehdotuksia kansakoulun järjestämiseksi. Snellmanin mielestä kirkkolaki voi vain yleisin sananmuodoin määrätä kansakoulun järjestämisestä kunnallisesti, koska velvollisuus kuului valtiolle. Kansakoulun merkitys kansansivistyksessä oli keskeinen, jonka vuoksi opettajien ammattitaito piti taata stipendien rahoittamana seminaareissa. Kolmannen kirjoituksensa lopussa Snellman kiteyttää koulun merkityksen: ”Kouluelämä on lapsen julkista elämää ja vain sellaisena se voi vaikuttaa lapsen moraaliseen sivistämiseen. Mutta ilman yksityistä elämää, perheen myötävaikutusta, koulu ei tule toimeen ja vielä vähemmän se voi sitä korvata.” Samoilla linjoilla kulki Snellmanin koulupuhe lukukauden päättäjäisissä.

Kimmokkeen pietismiä arvioiviin kirjoituksiin Snellman sai, kun Kuopion lukion lehtoriksi nimitettiin J. I. Bergh, josta tuli pietistien johtohahmo Kuopion seudulla. Snellman kertoi lyhyesti ilmiöstä ja esitteli kolmen tunnetuimman pietistijohtajan F. G. Hedbergin, H. Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen toimintaa (nro 13). Snellman palasi aiheeseen laajasti paikallisuutisessa (nro 38), jonka ainoa aihe oli Berghin virkaanastujaispuhe ”Kirkon suhde maailmaan”. Tässä yhteydessä Snellman ruoti tarkemmin pietismin syvintä olemusta. Erityisesti Snellman iloitsi, että Bergh suvaitsemattoman pietismin edustajana asetti puheessaan todellisen kristinuskon ehdoksi tunnustuksen vapauden. Snellman oli samaa mieltä, koska muussa tapauksessa kirkko vajoaisi tyhjään muodollisuuteen. Lukijoiden osoittaman suuren kiinnostuksen vuoksi Snellman jatkoi aiheesta pidemmässä artikkelissa (nro 39), jossa hän veti rajan itse edustamansa idealistisen kulttuurinäkemyksen ja Berghin pietistisen kulttuurinäkemyksen välille. Snellmanin mielestä sokeasta uskosta tiettyihin dogmeihin ei ole maailman pelastajaksi: ”Nykyaika tarvitsee vain sellaista uskoa, joka elää teoissa ja toiminnassa. Se tarvitsee lujaa uskoa Kaitselmuksen johdatukseen ja hyvän voittoon, Jumalan hengen voimaan nöyrässä ja itsekkyydestä vapautuneesta mielessä.”

Sosiaaliohjelma kiteytyy elinkeinovapauden vaatimiseen

Erityisen paljon viranomaisia ärsytti heinäkuussa 1846 Snellmanin artikkelisarja, joka oli voimakas hätähuuto ja käytännöllinen korjausohjelma pysähtyneen maaseudun puolesta (nro 28, 29, 32, 33, 35, 41). Snellman kritisoi sitä, että kaikki tavarat hienoimmista ylellisyysesineistä talonpojan lapioon saakka tuotettiin ulkomailla, vaikka maa oli täynnä ihmisiä ilman työtä ja toimeentuloa. Hänen mielestään suurin syy tähän oli ammattikuntalaitos. Ongelma oli syntynyt siitä, että valtiovalta oli ottanut vastaan tämän laitoksen siinä muodossa kuin se palveli omistajien valtaa ja oman edun ajamista.

Snellmanin vaatimukset elinkeinovapaudesta ja pakkomääräyksien purkamisesta johtuivat hänen Ruotsissa oleskelustaan, jonka aikana hän oli seurannut valtiopäiväkeskustelua ja osallistunut eri kysymyksistä lehdistödebattiin vuonna 1840. Tämän pohjalta Snellman esitteli ”Valtio-oppi”-teok­sessaan laajasti elinkeinovapauden tärkeyttä. Snellman ryhtyi seuraamaan ruotsalaista keskustelua uudelleen, kun keskustelu elinkeinovapaudesta syttyi Tukholman vapaamielisessä lehdistössä jälleen maaliskuussa 1846. Tapahtumat johtivat ammattikuntalaitoksen kumoamiseen joulukuussa 1846. Snellmanin mukaan menestyvää teollista toimintaa Suomessakin esti ammattikuntapakko, joka oli johtanut yleiseen ammattitaidottomuuteen. Suomen käsityöläisammattikunnissa ei ollut tehty moniakaan työkoneisiin, työtapoihin tai tavaran laatuun kohdistuvia keksintöjä, koska mestarit pitivät kiinni vanhoista menetelmistä. Tämä esti kaiken kehitystä synnyttävän kilpailun. Snellmanin mielestä ammattikuntapakon kumoaminen mahdollistaisi sen, että jokainen voisi etsiä toimeentulonsa miltä paikkakunnalta ja miltä alalta tahansa. Todisteena tuloksista Snellman esitteli historiallisia ja tilastollisia tietoja Preussin ja muutaman muun Saksan valtion oloista sekä Englannista ja Ranskasta.

Esiintyessään rohkeana liberaalina uudistajana Snellman ei kuitenkaan kannattanut täydellistä elinkeinovapautta. Valtion edun kannalta Snellmanin mielestä valtion ohjaus oli talouselämän kannalta välttämätön.

Kansallisuusohjelma kiteytyy professorinimityksiin

Yliopiston kylmästä suhtautumisesta nouseviin kansallisiin merkkimiehiin nousi polemiikki, kun Snellman kertoi pienessä uutisessa (nro 13) tohtori G. S. Crusellin sähköhoidon, ns. galvanismin, kemiallisesta tehosta kaikenlaisiin kroonisiin kipuihin, jopa syövän ja erilaisten kasvaimien parantamiseen. Snellman halusi tällä tavalla kiinnittää huomion suomalaiseen tiedemieheen, joka ulkomaisesta tunnustuksesta huolimatta oli tehty Suomessa naurunalaiseksi. Crusell oli mainittu muissakin kotimaan lehdissä mutta ainoastaan Saima kiinnitti huomiota hänen syrjimiseensä yliopistossa. Useissa artikkeleissa käyty kiista (nro 21, 23, 24, 29, 30, 32, 35, 47) alkoi, kun Snellman vaati Crusellille sijaa Suomen yliopistossa kritisoiden samalla sitä, ettei muitakaan päteviä tiedemiehiä haluta professoreiksi.

Seuranneessa väittelyssä Snellman sai vastustajakseen ystävänsä J. J. Nervanderin, jonka mukaan Crusell ei ollut koskaan hakenut edes dosentuuria eivätkä toisaalta hänen tieteelliset ansionsa olisikaan edellyttäneet sitä. Myöhemmin väittely kiteytyi siihen, miksi sellaisia päteviä tiedemiehiä kuten A. von Nordman, A. J. Sjögren, Elias Lönnrot, M. A. Castrén ja J. L. Runeberg ei ollut saatu kiinnitettyä yliopistoon. Snellman kritisoi Nervanderin selityksiä pitää yliopisto harvojen valittujen tiedeakatemiana parhaimpien tiedemiesten jakaman opetuksen sijaan. Viranomaisten asenteen tarkasti huomioon ottaneen Nervanderin tavoitteena oli pitää yleinen mielipide erossa virkanimityksistä vetäytymällä kiistassa muodollis-byrokraattisten selitysten taakse.

Toinen kiista kansallisuusasioista käytiin Suomalaisen kirjallisuuden seuran roolista, kun Snellman oli julkaissut uutisen Viipuriin perustetusta kirjallisuuden seurasta (nro 17). Hänen mielestään paikalliset seurat edistivät kansallisen kirjallisuuden asemaa ja merkitystä. Muut lehdet eivät olleet samaa mieltä ja syntyneessä polemiikissa alettiin pohtia yleisemminkin Suomalaisen kirjallisuuden seuran asemaa ja toimintaa. Kantaa ottivat Helsingfors Morgonblad (nro 28, 29, 30/1846) ja Helsingfors Tidningar (nro 25 ja 31/1846). Niiden mielestä sisarseurat vain hajottaisivat toimintaa. Tätä kantaa vastustivat K. A. Gottlundin lehti Suomalainen ja Pietari Hannikaisen lehti Kanava, jotka puolustivat oman paikallisen seuran tarpeellisuutta. Snellman puuttui uudelleen keskusteluun, kun Suomalainen ja Kanava alkoivat kiistellä asiasta keskenään (nro 26).

Novellit, runot ja runoarvostelut

Kertomuksessaan ”Vanki” (nro 12, 14, 15, 17) Snellman havainnollistaa niitä oikeudellisia ongelmia, joihin hän artikkeleissaan on kiinnittänyt jatkuvasti huomiota. Hän kuvaa torpparia, joka menettää kaiken omaisuutensa naapurin häikäilemättömän keinottelun tuloksena ja joutuu olosuhteiden paineessa tekemään murhan. Snellman kritisoi lainkäyttöä, joka sotii kansan oikeuskäsitystä vastaan. Parhaana suojana tällaista oikeudenkäyttöä vastaan hän näki kansanvalistuksen.

Snellmanin laatimia runoja julkaistiin runokalenteri Neckenissä. Ne ovat nimeltään ”Hän on tällainen”, ”Hän on myös tällainen”, Nuppu ja ruusu” ja ”Timantin myötä”. Lisäksi on julkaisematon runokatkelma ”Ylevä ritari on olemassa”. On arvioitu, että hänen oma runoutensa on heikompaa kuin hänen käännösrunonsa. Se on sovinnaista eikä se kumpua aidosta luomisvoimasta tai ilmaisuntarpeesta. Teknisesti, kuten riimitykseltään runot ovat kuitenkin laadukkaita. Runojen takana on voimakkaita tunteita. Vallitseva teema on rakkaus intohimoisen minän ja kohteena olevan naisen välillä. Nainen esiintyy eri rooleissa: ujosta lämpöä jakavasta neidosta itsetietoiseen daamiin, joka ei tunne armoa. Myös runojen ”minällä” on eri asenteita: vaativa, masokistinen, itsesäälissä pyöriskelevä. Runojen naiskuva on hyvin aikaan sidottu: alistuva, ujo, viaton, jolla on jalo sielu ja erinomainen luonne. Runot ovat alun perin eroottista käyttölyriikkaa, jonka tarkoituksena on muuttaa naisen asenne suosiolliseksi, asettaa niiden kirjoittaja romanttiseen valoon tai vakuuttaa tunteen voimakkuutta ja aitoutta.

Snellman arvioi Saiman kirjallisuusliitteen Kallaveden numeroissa 7–9 viiden keskeisen runoalbumin lyriikkaa. Osa oli harrastelijarunoutta, osa merkittävämpien tekijöiden töitä, joiden joukosta Snellman kritisoi erityisesti J. J. Nervanderin ja Emil von Qvantenin runoja, vaikka myös Z. Topelius ja F. Cygnaeus saivat osansa. Kritiikillään Snellman halusi osoittaa, että huomattava osa ajan lyriikkaa oli suuntautunut väärille urille; se oli pelkkää tunnevuodatusta ilman ajatuksellista sisältöä. Snellmanin antoi runon muodolle suuren merkityksen maailmankatsomuksen välittäjänä, koska sivistyksellä on yhteys muotoon. Runoudessa ajattelun piti yhdistyä tunteeseen. Koska runoudesta heijastuu kaikki, se oli hänen mielestään kansallistunteen paras ilmentäjä aikana, jolloin kansallinen tietoisuus ei ollut kehittynyt. Eurooppalaisen kulttuuriperinnön tuli välittyä sivistyneistön runoudessa ja syventää suomalaista kansankulttuuria. Myöhemmin Snellman palasi vielä runojen suomen kielen ja sen muoto-opin ongelmiin ja esitti yhteenvedon lyriikkaa koskevista käsityksistään (Kallavesi 13 ja 14).

Omantyyliset uutiset

Saiman uutiset koskivat hallitsijahuonetta, ulkomaita, kotimaata ja paikallista tasoa eli Kuopiota. Esitystapa vaihteli uutisittain. Asiallisimpia olivat uutiset hallitsijahuoneesta, jotka koskivat matkoja, avioliittoja ja kuolemia. Ulkomaanuutiset eivät olleet lukijalle kovin informatiivisia yksityiskohtineen, koska taustoja ei esitelty. Kotimaanuutiset olivat informatiivisempia vaikkakin asenteellisia ja poleemisia. Täsmällisempiä olivat Kuopion seudun jokapäiväisiä asioita käsittelevät uutiset. Saiman tärkeimpänä uutislähteenä olivat muut sanomalehdet. Kun posti tuli keskiviikkona Kuopioon, Snellman ehti hyvin saksia uutiset seuraavana päivänä ilmestyvään lehteen. Nopeimmin Kuopioon saapui 12–13 päivää vanha Finlands Allmänna Tidning. Varsinkin kelirikot viivästyttivät postia viikkokausia ja vaikuttivat tällä tavalla uutissisältöön. Saiman tapa ryydittää uutisia huumorilla epäilytti muita lehtiä mutta myönnettiin kyllä, että se oli ainoa tapa kertoa sellaista, joka oli jo kaikille ennestään tuttua.

Kotimaan uutiset olivat kaikkein niukimpia. Ensimmäisellä sijalla olivat suomalaiskansallista sivistystä, suomen kieltä ja kirjallisuutta koskevat uutiset ja toisella sijalla liikenneyhteyksien paranemisesta, sadosta ja elintarviketilanteesta kertovat uutiset. Onnettomuus- ja rikosuutiset olivat erittäin harvinaisia. Topeliuksen toimittaman Helsingfors Tidningarin suosimia seurapiiriuutisia Snellman ei arvostanut ollenkaan vaan osoitti suoran halveksuntansa niitä kohtaan. Linja oli niin tiukka, että yleisenä puheenaiheena pidettyjä uutisia ei mainittu Saimassa välillä lainkaan. Virasto- ja henkilöuutisten lähteinä olivat muut lehdet, joista nimitykset, vihityt, kuolleet, avoimet virat, tuomiot, testamentit yms. saksittiin. Erityisesti hiippakuntauutisissa oli usein unohduksia ja jotkut uutiset julkaistiin kahteen kertaan.

Paikallisuutisten tarkkuudessa näkyy, että uutistapahtuman merkitystä määrää tapahtumapaikan ja ilmestymispaikan etäisyys. Joka lehdessä oli säätiedotus, jonka avulla vuodenaikojen etenemistä seurattiin seikkaperäisesti. Kaksi kertaa vuodessa käsiteltiin markkinatapahtumia. Joka kevät Snellman julkaisi lehdessä ilmoituksen Kuopion raamattuseuran vuosikokouksesta. Lehdessä tiedotettiin myös paikallisten koulujen lukukausien alkamisesta ja loppumisesta. Maanviljelyksen puolella seurattiin kesällä sadon kehittymistä ja korjaamista. Joulukuussa lehti kertoi Nikolain päivän 18.12. juhlallisuuksista. Satunnaisia uutisaiheita olivat rikos- ja tulipalouutiset. Rikollisten liikkumista maakunnassa seurattiin heidän kiinnijäämiseensä saakka. Suuri liikenneuutinen oli esimerkiksi Kuopion ensimmäinen höyrylaiva. Myös arvohenkilöiden vierailuista tiedotettiin tarkkaan. Korkeiden virkamiesten lähdöt ja tulot mainittiin, usein mainittiin myös Lönnrotin vierailut sekä teatteriseurueiden ja musiikkiryhmien vierailut.

Ulkomaan poliittisia uutisia julkaistiin 1840-luvun lehdistössä vähän. Vuoteen 1848 asti ne olivat enemmänkin palstantäytettä ja kuriositeetteja. Puolet niistä käsitteli valtiollisia tai poliittisia tapahtumia usein Ruotsissa, Englannissa, Espanjassa ja Kreikassa. Snellman otti tavakseen käsitellä ulkomaan uutisia hyvin vapaasti värittäen niitä terävin rinnastuksin. Tekaistu uutinen Turkin suurvisiirin ja paavin kohtaamisesta Roomassa oli enemmän viihdettä kuin vakavaa tiedonvälitystä. Koska muut lehdet yleensä seurasivat vain Ruotsin tapahtumia, oli Saiman ulkomaanosasto joka tapauksessa monipuolisempi.

Sensuuri ja Saima törmäyskurssilla

Saiman todelliset ongelmat sensuuriviranomaisten kanssa alkoivat, kun sensorit määrättiin 11.5.1846 kuvernöörien alaisuuteen ja siten suoraan maan kenraalikuvernöörin valvontaan. Saiman toiminnan valvojaksi tuli Kuopion läänin kuvernööri G. A. Ramsay, jolla oli alusta asti vaikeuksia sopeutua Snellmanin kaltaisen sanankäyttäjän valvojaksi. Snellman koki joutuneensa mielivallan uhriksi ja hän käyttäytyi entistä taipumattomammin ja itsepäisemmin. Tunnelmia kuvaa hyvin se, että kesällä kenraalikuvernööri A. Menšikov vannotti Snellmania olemaan puhumatta ivallisesti ulkomaiden hallituksista, kotimaan senaatista tai hänen keisarillisesta majesteetistaan, sillä se kuulosti kommunismilta. Menšikovin äänenpainoissa heijastui suoraan asema keisarikunnan hallinnossa, koska hän oli samalla myös meriministeri ja Venäjän laivastoesikunnan päällikkö. Saiman vaarallisuus Pietarin näkökulmasta oli siinä, että se ei tyytynyt itsevaltaisen virkakoneiston kuuliaiseksi rattaaksi vaan levitti tietoja sosiaalisista ja taloudellisista epäkohdista. Niiden pelättiin synnyttävän kumouksellisia uudistusvaatimuksia, vaikka Snellman ei niitä esittänytkään.

Snellman kävi sitä taipumattomammaksi mitä enemmän häntä ahdisteltiin. Tilanne alkoi olla kuitenkin sietämätön, kun Kuopion lääninsihteeri Thure Sjöman oli saanut kuvernööriltä laajat valtuudet sensuurivalvontaan kuvernöörin virkamatkojen ja lomien aikana ja lopulta myös hänen rinnallaan. Sjöman haki vedokset suoraan kirjapainosta, jolloin Saiman teksteillä oli kolminkertainen tarkastus: lääninsihteeri, kuvernööri ja virallinen sensori. Snellman hyökkäsi voimakkaasti Sjömanin menettelyä vastaan ja vaati häntä virkavelvollisuuksien ylittämisestä syytteeseen. Laatimassaan kirjelmässä Snellman syytti häntä virkamiesaseman karkeasta väärinkäytöstä, kun Sjöman vaati itselleen Saiman vedoksia ennen niiden painamista. Snellman aikoi valittaa prokuraattorille myös kuvernöörin toiminnasta, koska Ramsay oli poistanut Saiman muista lehdistä lainaamista jutuista kohtia, jotka toisen läänin kuvernöörit olivat jo kerran päästäneet sensuurista. Koska näissä oloissa valituksilla ei olisi voittanut mitään, jäi valitus konseptiasteelle. Viimeistään tästä eteenpäin kuvernööri piti kuitenkin Snellmania ja Saimaa ylivertaisina poliittisina kiusankappaleina.

Saiman lakkauttamiseen johtanut prosessi käynnistyi heinäkuussa 1846 ilmestyneiden Saiman numeroiden johdosta, joissa käsiteltiin elinkeinova­pautta ja pakkomääräyksiä. Kenraalikuvernööri antoi lehden lakkauttamisen senaatin tehtäväksi. Lopputuloksena Saima lakkautettiin joulukuun lopussa. Snellman joutui ilmoittamaan lakkauttamisesta epäsuorasti uutisessa (nro 51), koska hänelle ei annettu lupaa käsitellä asiaa julkisesti. Saiman kukistaminen oli viranomaisille kuitenkin vain väliaikainen voitto, koska Snellman oli nopea käänteissään. Kirjeessään Lönnrotille 26.12.1846 hän kertoo: ”Pitkään odotettu isku on tullut ja Saima on lakkautettu” ja samaan hengenvetoon hän pyytää ystävältään, että tämä omalla nimellään laittaisi hakemuksen uudesta lehdestä: Litteraturtidnig! Snellmanin uusi lehti aloitti vuonna 1847 toimintansa nimellä Litteraturblad.

Raimo Savolainen