J. V. Snellman – kansallisuuden rakentaja monella foorumilla

Kansallisuuskysymykset alkoivat näkyä entistä enemmän Snellmanin sanomalehtimiestyössä. Esimerkiksi vuoden 1859 aikana Snellman kävi Litteraturblad-lehdessä kynäsotaa August Schaumanin toimittaman Papperslyktan-lehden kanssa, koska sen eräässä artikkelissa oli väitetty, että useisiin kieliin jakautunut kansa saattoi muodostaa kansakunnan. Seuranneen väittelyn aikana Snellman tarkasteli kysymystä seitsemässä perinpohjaisessa artikkelissa. Niistä kävi hyvin ilmi Snellmanin ohjelman ydin yhdestä kielestä ja yhdestä kansakunnasta. Aiheeseen liittyen Snellman arvioi professori J. Ph. Palmenin teoksen Lainopin käsikirja kovin sanoin, sillä siinä puhuttiin Suomesta maakuntana. Snellman joutui kiistaan myös yliopiston rehtorin A. E. Arppen kanssa lukukauden avajaispuheen sisällöstä. Snellman mitteli voimiaan myös kauppaneuvos Henrik Borgströmin kanssa, jonka teos yksityispankeista kohdistui Snellmanin teollisuudelle ja kaupalle suunnattuja valtionapuja käsitteleviä kirjoituksia vastaan. Snellman jatkoi myös opetustaan yliopistolla luennoiden keväällä ja syksyllä 1859 oikeusfilosofian historiasta ja keväällä 1860 psykologiasta.

J. V. Snellmanin koottujen teosten 16. osa (lokakuu 1859 – toukokuu 1860) sisältää Snellmanin pitämien oikeusfilosofian historian ja psykologian luentojen käsikirjoitukset ja Litteraturbladin poleemisia artikkeleita kansallisuuskysymyksistä. Professorina ja sanomalehtimiehenä Snellman käytti avainpaikoilta teräviä puheenvuoroja kansallisuuskysymyksistä vaikuttaakseen yleiseen mielipiteeseen ja nuorison toimintaan. Näkyvän roolin sai aikaan hallitsijan­vaihdos ja muutokset korkeilla virkapaikoilla. Snellmanista tuli Aleksanteri II:n uudistuspolitiikan luottomies ja yleisen mielipiteen rauhoittaja.

Oikeusfilosofian historiaa ja psykologiaa

Snellman aloitti oikeusfilosofian historian luennoimisen keväällä 1859 ja päätti sen saman vuoden syksyllä. Snellman kiinnitti huomiota uskonpuhdistuksen jälkeiseen yhteiskuntakehitykseen, jonka filosofisessa tarkastelussa ei voinut aliarvioida kristillisen hengen vaikutusta. Tässä kehityksessä Snellman pureutui erityisen tarkasti Immanuel Kantin (1724–1804), J. G. Fichten (1762–1814) ja F. D. E. Schleiermacherin (1768–1834) rooliin.

Snellmanin mielestä Kantin ”Puhtaan järjen kritiikin” teoreettinen osa on arvioitu vaikeaksi; Kant yritti päästä syytöksistä popularisoinnilla. Snellman arvioi kuitenkin Kantin tutkimukset erityisesti tahdon vapauden ja velvollisuuden osalta arvokkaiksi. Hän kiinnitti huomiota myös Kantin valtio-opissa opetuksiin kansansuvereniteetista. Kant ei halunnut luennoida ”neroille eikä tyhmille” vaan järkeville ihmisille, jotka tulivat omistautumaan kansalaistoiminnalle.

Snellmanin mukaan Fichte jatkoi Kantin vapauskäsitteen kehittelyä. Tämä perusti käytännöllisen filosofiansa siihen, että äärellisyyden yläpuolella ”minä” on absoluuttisena vaatimuksena itsensä kanssa identtisyydestä, puhtaana itsemääräämisenä eli vapautena. Fichte pyrki korkeampaan identiteettiin mo­raa­lisessa maailmanjärjestyksessä. Se oli sidottu subjektiiviseen toimintaan ja sen lisäksi se oli loputon päämäärä, joka ei koskaan toteudu. Siksi häntä on syytetty ateismista. Fichte käsittää vapauden käsitteen selvemmin kuin Kant, ja järjen, järjellisen todellisuuden ainoana oikeana ja hyvänä.

Schleiermacherin näkemyksessä Snellmanin mielestä kiinnostavinta oli, että hän asetti historian siveellisyysopin perustaksi. Hän opetti, että siveellisen toiminnan mitta oli historiallisesti annetussa: perheessä, valtiossa, yleisessä inhimillisessä yhteiselämässä. Luonnonvälttämättömyys oli itse asiassa tehdä vapaus siveellisenä mahdolliseksi. Hän oli sidottu edeltäjiinsä Kantiin ja Fichteen mutta oli toisaalta lujan kriittinen. Lopuksi Snellman kiinnitti huomiota saksalaisen romantiikan uskonnolliseen tendenssiin. Kantilla ja Fichtellä oli molemmilla käsitys uskonnosta moraalina, Jumalasta moraalisena maailmanjärjestyksenä. Schleiermacher häilyi panteismin ja teismin välillä.

Syksyllä 1859 ja keväällä 1860 Snellman luennoi psykologiasta. Snellman piti psykologiaa kiehtovana filosofian osa-alueena, joka kaikkina aikoina oli ollut erityisen tärkeä, koska on käsitettävä, mitä ihmissielu ja henki ovat. Hän käytti luentosarjansa perustana ennen kaikkea J. K. F. Rosenkrantzin psykologiaa (1843), Hegelin Ensyklopediaa ja itse laatimaansa psykologian alkeiskurssia. Snellmanin lähtökohta oli, että vallitseva psykologia ei pitänyt sielua yhtenä olentona ja itsetietoista henkeä toisena, niin että ne yhdessä muodostaisivat ihmishengen.

Snellmanin lähtökohta oli Descartesin oivallus siitä, että ajattelu sinänsä ja itselleen on olevaista, tarjoaa tietoisuuden siitä, että hengen oleminen muodostuu henkisestä toiminnasta itsestään. Hegelin opin mukaan hengestä ihmiskunta saavutti historiassa tietoisuuden itsestään – ihmishenki oppii ylipäänsä tuntemaan itsensä. Snellmanin mukaan tavoite oli tulla luonnollisen elämänsä herraksi, tehdä siitä henkisen elämänsä momentti. Snellmanin mukaan siirtymisessä teoreettisen itsetietoisuuden prosessista käytännölliseen itsetietoisuuteen ajattelussa subjekti tulee itsetietoiseksi objektiivisen hengen maailmasta. Teon järjellinen määrääminen vapauttaa halujen ja intressien pakottavasta vallasta. Kun subjekti asettuu järjelliseen yhteyteen maailmanjärjestyksen kanssa, se tekee päämääränsä historian päämääriksi. Luonnon ja sivistyksen mahdista tulee historian, objektiivisen järjestyksen omaa mahtia, subjektin järjellisen vapauden mahtia.

Polemiikissa Suomen kansallisen kehityksen puolesta

Krimin sodan olosuhteista lähtien Snellman oli kriittisesti käsitellyt Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten Suomen vastaisia kirjoituksia. Kaikkia ei miellyttänyt se, että Snellman veti tiukan rajan skandinavismiin ja korosti suomalaisen kansakunnan rakentamista omista lähtökohdista käsin Venäjän yhteydessä. Polemiikissa ainoastaan G. Z. Forsman (sittemmin Yrjö Koskinen) suomenkielisten lehtien johdossa nimimerkillä Sakari Teppo tuki Litteraturbladin linjaa. Ruotsinkieliset lehdet ryhmittyivät Snellmanin kiistakumppanin August Schaumanin toimittaman Papperslyktanin ympärille. Vuoden 1859 aikana taistelu kääntyi henkilökohtaisemmaksi ja kiivaammaksi. Syyskuussa 1859 Schauman valitti että häntä moitittiin tietämättömäksi ja sekavaksi. Snellmanin mukaan arvostelu johtui siitä, että tämä oli käyttänyt puhevaltaa asioissa, joita piti tutkia paljon tarkemmin ja harkita enemmän.

Loukkaantuneena Schauman vastasi omassa lehdessään otsikolla ”Henkilökiistaa ja kansalliskiistaa”, mihin Snellman taas vastasi heti seuraavassa numerossa. Snellman toisti, että jokaisen tervejärkisen on myönnettävä, että suomi on Suomen kansalliskieli, ruotsi Ruotsin. Hänen mielestään Schauman ei halunnut palata pääkysymykseen vaan hämmensi selvää asiaa turhaan. Ei ollut kysymys Suomen kahdesta kielestä vaan siitä, että toinen oli sivistystä varten, toinen sivistyksestä eristettyä suurta ihmisjoukkoa varten. Ruotsi oli Suomessa kieli, jota käytetään kaikissa yhteiskunnallisissa asioissa, jolloin 7/8 osaa kansasta suljetaan tämän tietoisuuden ja osallistumisen ulkopuolelle. Schauman kirjoitti aiheesta vielä 27.12. yhden kirjoituksen ensim­mäisen kerran omalla nimellään. Snellman vastasi numerossa 11 aivan lyhyesti, koska ei halunnut vastata tämän solvauksiin anteeksi antaen tai halveksivalla vaitiololla kuten muille.

Kiistan jälkimaininkeihin kuului vielä kaksi Snellmanin pitkää tutkielmaa kansallisesta sivistyksestä vuoden 1860 alussa. Ensimmäisessä ”Yleisinhimillinen ja kansallinen sivistys” hän pohtii kansakuntien oikeutta. Hänen mukaansa ihmiskunnassa ei ole mitään korkeampaa ratkaisua oikeasta ja väärästä kuin kansakunnan ratkaisu. Kansakunnan yläpuolella ei ole mitään lakia tai toimeenpanevaa valtaa. Ainoa raja, jonka se voi suvaita on sen oma valta, kansakunnan oma laki ja tapa. Jos kansakunta kieltää osansa vapaasti määrätä, mitä yleisinhimillinen sivistys on, se lakkaa olemasta kansakunta.

Toisessa artikkelissa hän jatkaa samasta aiheesta ja tarkastelee äidinkielen roolia tässä kehityksessä. Snellmanin periaate oli, että kansallinen yhtenäisyys ei voinut syntyä ilman kielellistä yhtenäisyyttä. Tämä ei ollut mikään uutuus, koska kansalliskieli oli kuulunut Euroopan kansojen yleisinhimilliseen sivistykseen. Suomessa vaatimus oli esitetty jo 40 vuotta aiemmin ja hän oli itse pitänyt ajatusta pinnalla 20 vuotta. Tämä on välttämätöntä, koska vanha vihollinen, valloituksiin pyrkivä yksinvaltius, ei ole koskaan varmuudella ohimennyt aika. Snellmanin mukaan vanhentunut oppi oli myöskin, että viriävä kansallinen itsetunto olisi esteenä kansojen liitolle. Tällaiset liitot ovat sitä lujempia mitä suurempaa kunnioitusta kansakunnat voivat toisissaan herättää persoonallisuudellaan. Pääasiana on tehdä yksinkertaisesti työtä kansallisen opetuksen ja kansalliskirjallisuuden hyväksi, kansallisen itsenäisyyden lujittamiseksi aineellisia etuja edistämällä, kehittämällä maan lakeja ja oikeudenhoitoa kansalliseksi. Ilman kielellistä yhtenäisyyttä Suomen kansa ei voi tässä onnistua.

Näitä näkökohtia Snellman puolusti August Schaumanin lisäksi monia muitakin vastaan muissa polemiikeissa. Snellman kiinnitti Litteraturbladissa huomionsa yhteen ilmaukseen yliopiston rehtorin A. E. Arppen syyslukukauden avajaispuheessa 14.9.1859 ja kirjoitti sille pitkän vastineen. Snellman protestoi rehtorin ilmausta ”innostus on usein kypsymättömyyttä ja todellisen sivistyksen puutetta peittävä verho”. Snellmanin mielestä rehtori Arppe kävi syyttä suomenmielisen nuorison kimppuun edustaen svekomaanisia arvoja. Arveluttavaa oli, että rehtori varoitti nuorisoa innostuksesta työhön suomalaisen kansallisuuden hyväksi. Arppe näet oli toivonut puheessaan, että suomen kieli pääsisi vapaasti kehittymään ja vaikuttamaan mutta että ruotsin kieli ja suomenruotsalaiset saisivat elää rauhassa. Snellmanin mielestä tätä rauhaa ei ole häirinnyt kukaan. Arppe on itse nähnyt, että suomen kielen ystävät eivät olleet rauhanhäiritsijöitä. Nuoriin miehiin voi vaikuttaa terveellisesti, että he innostuvat toimimaan kansansa ”eduksi ja onneksi”.

Arppen julkaistua puheensa kirjana Snellman arvosteli sen vuoden 1860 alussa. Kirjassaan Arppe selitti puhuneensa entisistä fennomaaneista. Hän ei ollut väittänyt suomen kielen harrastamista fennomaniaksi tai varoittanut ”liian nopeasti poistamasta ikivanhaa sivistyksen välinettä (ruotsin kieltä)”. Tätä lausuntoa myöhempi esitys ei kuitenkaan tukenut. Arppe vastasi Litteraturbladin seuraavassa numerossa otsikolla ”Vielä eräs selitys”. Snellman sai tästä syyn eritellä kirjan sisältöä erittäin perusteellisesti artikkelissaan ”Innostus ja sivistys”. Snellman ei hyväksynyt, että rehtori piti teeskentelynä, että nuorisoa kehotettaisiin voimakkaaseen innostukseen suomen kieltä kohtaan mitään uhrauksia karttamatta ja säikähtämättä mitään esteitä. Snellman kiteytti, että arkielämässään ihminen ei tarvitse mitään innostusta eikä se voi häntä elähdyttää. Innostus edellyttää sielun kohoamista tavallisen tason yläpuolelle – vain älykäs egoisti voi tätä epäillä. Yksilön todellinen sivistys ilmenee itsekkäiden tarkoitusten uhraamisena. Rehtori Arppe ei Snellmanin mielestä ymmärtänyt tätä sivistyksen määritelmää.

Snellman ei säästellyt muitakaan virkatovereita arvostelulta, kun kysymys oli kansallisuuskysymyksestä. Hän joutui näihin aikoihin myös ankaraan polemiikkiin roomalaisen ja venäläisen oikeuden professorin J. Ph. Palménin kanssa Suomen asemasta Venäjän yhteydessä. Ruotsin yhteyksiensä inspiroimana Palmén oli ruotsalaisen lakiperinnön säilyttämisen harras puolestapuhuja. Palménin mukaan Venäjän keisari oli Porvoon valtiopäivillä antanut suomalaisille oikeuden pitää vanhat Ruotsilta periytyneet instituutiot muuttu­matto­mina. Tätä ”jaloa esi-isien perintöä” suomalaiset oli nyt herätettävä arvostamaan ja kehittämään, koska siten myös estettiin Palménin mukaan Venäjän lakien voimaantu­lo Suomen suuriruhtinaskun­nassa. Luennoillaan esittämänsä ajatukset Palmén levitti laajemmalle yleisölle vuonna 1859 ilmestyneellä teoksellaan ”Juridisk handbok för medborgerlig bildning”. Teos oli alunperin tilattu Suomen kadettikoulun kurssikirjak­si, jonka lukemisen tarkoitus oli kasvattaa kokelaat uskollisiksi alamaisiksi ja opettaa kunnioitta­maan isänmaan lakeja ja yhteiskuntajärjestystä. Vaikka teos ei oppikirjaksi tarkoitettuna voinut olla mikään Suomen uuden valtioideologian manifesti, siinä esitettiin julkisuudessa ensimmäisen kerran kokonaisuudessaan se käsitejärjestelmä, jolla Suomen suuriruhtinaskunnan oikeudelli­nen asema ja keskushallinto Venäjän yhteydessä oli järjestetty.

Teoksen ilmestyttyä Snellman sai aiheen puuttua Palménin käyttämään terminologiaan. Arvostelu kirjasta oli yleensä myönteinen mutta yksi kohta oli Snellmanin mielestä virheellinen ja selitys epätyydyttävä. Kiista koski sitä, tuliko Suomen suuriruh­tinaskunnasta vuonna 1809 Palménin kirjassaan mainitsema ”provinssi” vai Snellmanin peräänkuulut­tama ”valtio”, jolla oli oma valtiosääntö. Palmén ei edes vaivautunut vastaamaan Snellmanin kritiikkiin. Hän katsoi tarkkaavaisen lukijan ymmärtä­vän koko teokseen tutustuttuaan, ettei kirjoittajan voinut ajatella pitävän Suomea maakunta­na. Snellmanin kritiikki oli tarpeellinen, koska Palménin ”Lainopilli­sesta käsikirjasta” julkaistiin otteita Venäjän oikeusministe­riön virallisissa julkaisuis­sa ja venäläiset professorit julkaisivat teoksen perusteella tutkielmia Suomen suuriruhtinaskunnan erillisasemasta omissa aikakauslehdis­sään. Vastapainoksi tälle Suomen asemaa koskevien säädöstekstien tutkimiselle Snellman rakensi valtiolliselle olemassaololle henkistä sisältöä kansallisuusohjelmallaan lehtikirjoituksillaan ja luennoillaan.

Kansallisuusohjelma kulki käsi kädessä aineellisten olojen kehittämisen kanssa. Tiettyihin ongelmiin Snellman palasi yhä uudelleen. Nämä kysymykset koskivat seteliantoa, talletusliikettä, osakkeiden omistamisen laajentamista ja vastuuta, pankkien elvyttävää vaikutusta Englannissa, Skotlannissa ja Ruotsissa. Erityisen lähellä Snellmanin sydäntä olivat yksityispankit. Kannanotot koskivat toisaalta yksityis- ja kiinnityspankkien perustamista ja toisaalta ajankohtaista tai valuuttapoliittista tilannetta. Kysymys on samasta asiasta, koska rahamarkkinoiden toimivuutta voitiin parantaa rahalaitoksia perustamalla ja valuuttaoloja järjestelemällä. Hän kiisteli asiasta useamman kerran Henrik Borgström nuoremman kanssa. Artikkeleillaan Suomen rahakriisistä Snellman antoi Suomen ensimmäisen suhdanne- tai rahapoliittisen katsauksen.

Raimo Savolainen