LOKAKUU 1856 – MARRASKUU 1857

J. V. Snellman – keisarin monipuolinen luottomies

Toukokuussa 1856 professoriksi nimitetyn Snellmanin filosofiset luennot kulkivat käsi kädessä hänen julkisen toimintansa kanssa. Snellman esitti syksyllä 1856 johdatuksen akateemisiin luentoihin ja piti ensimmäisen kerran luentosarjan oikeusfilosofiasta. Keväällä ja syksyllä 1857 hän piti kaksi luentosarjaa. Yksityiselämässään Snellman koki ankaran iskun 1857, kun hänen vaimonsa kuoli vain 29 vuoden ikäisenä. Viiden alaikäisen lapsen huolenpito jäi 51-vuotiaalle Snellmanille. Surutyötään läpikäyden Snellman jatkoi opetustaan yliopistolla ja kirjoittamistaan Litteraturblad-lehteen. Snellmanin luennot eivät olleet helppotajuisia, vaan ne vaativat kuulijalta tarkkaavaisuutta ja työtä. Opettamisen ohella Snellman toimi yliopiston konsistorissa, historiallis-filosofisessa tiedekunnassa ja vastaväittäjänä. Snellmanilla oli myös epävirallinen rooli ministerivaltiosihteeri Armfeltin neuvonantajana yliopistoa koskevissa asioissa.

J. V. Snellmanin koottujen teosten 14. osa (lokakuu 1856 – marraskuu 1857) sisältää Snellmanin professoriajan kaksi luentokäsikirjoitusta ja Litteraturbladin artikkeleita kirjallisista ja käytännöllisistä aiheista. Hallitsijavaihdos ja muutokset korkeilla virkapaikoilla johtivat Snellmanin aseman nopeaan muuttumiseen. Krimin sodassa Suomen puolustuksen järjestämisessä epäonnistunut ”Snellmanin jahtaaja”, kenraalikuvernööri A. Menšikov, joutui väistymään ja seuraajaksi nimitettiin F. W. R. Berg 26.1.1855. Vielä suurempia muutoksia seurasi, kun keisari Nikolai I kuoleman jälkeen 2.3.1855 hallitsijaksi tuli Aleksanteri II.

Muutokset heijastuivat yliopistoon, kun Snellman nimitettiin vuoden 1856 alussa filosofian professoriksi akateemisen nuorison opastajaksi. Luennoissaan hän pyrki vahvistamaan opiskelijoiden isänmaallisuutta puskuriksi Krimin sodan aikana virinneille skandinavistisille virtauksille. Snellmania tarvittiin toisessakin roolissa, kun Venäjän tappio Krimin sodassa käynnisti suuren uudistusaallon keisarikunnassa sisäisen tyytymättömyyden hillitsemiseksi. Näissä muuttuneissa oloissa Snell­man alkoi uudelleen kirjoittaa Litte­ratur­bladiin. Vielä Nikolai I:n kaudella Snellmanin samansisältöisiä artikkeleita pidettiin kumouksellisen vaarallisina mutta nyt lehtiartikkelit olivat hedelmällinen tuki Aleksanteri II:n uudis­tuslin­jalle. Samaan aikaan Snellmanilta tilattiin asiantuntevia lausuntoja keisarin korkeimpien neuvonantajien käyttöön. Professorin, sanomalehtimiehen ja neuvonantajan roolin lisäksi aikaa leimaa voimakkaasti isän ja lesken rooli, kun Snellman menetti vaimonsa kesäkuussa 1857 ja jäi yksin 51-vuotiaana viiden lapsen kanssa.

Ajanjaksoa on kuvannut Matti Klinge yliopisto- ja ylioppilaskuntahistorioissaan. Luentoja on käsitellyt Tuija Pulkkinen J. V. Snellman Samlade arbeten osien VII–XI kommentaareissaan ja opinnäytteissään sekä Eero Ojanen tuoreessa artikkelissaan.

Akateemisen nuorison opastajana

Vastanimitetyn professorin kunniaksi järjestettiin 4.10.1856 Kaivohuoneella ylioppilasjuhla, johon osallistui 360 ylioppilasta 417:stä. Kandidaatti E. Rudbeck (Salmelainen) piti puheen Suomelle ylistäen Snellmania, joka oli asettanut toimintansa periaatteeksi ”puhtaan ja selvän suomalaisuuden”. Nuorisolle Snellman oli Nikolai I kauden opposition sankari, mielipiteittensä takia kärsinyt lehtimies. Vastauspuheessaan Snellman liudensi juhla­puheissa käytettyjen oikeustaistelun ja idealismin tunnusten äänenpainoja ja puhui nuorison luonnollisesta innostuksesta kaikkiin hyviin asioihin. Tämä lähtökohta sävytti jokaista Snellmanin professoriajan 19 luentokurssia. Hoitaessaan professuuria 1856–1863 hän luennoi kolme kertaa luentosarjan abstraktisesta oikeusopista, teoreettisesta velvollisuusopista ja käytännöllisestä siveysopista, kaksi kertaa luentosarjan psykologiasta, kerran pedagogiasta, kaksi kertaa oikeusfilosofian historiasta, kerran yhteiskuntaopin historiasta ja kolme kertaa valtio-opista.

Professorikauden luennoissaan Snellman liitti täysin avoimesti yhteen tietyt aikaisemmat teemansa. Hänen filosofisen ja muun tuotantonsa läpi kulkee ajatus yksilön ja yhteisön suhteesta, vapauden toteutumisesta siinä, että yksilö puhtaasti toteuttaa itsestään käsin sitä, mikä on objektiivisesti oikein. Saimassa tämä asia esitettiin vielä tunteisiin vetoavien isänmaallisten tarinoiden ja niiden henkilöiden kautta. Nyt luennoissaan hän totesi suoraan, että isänmaallisuuden vaatimus tarkoittaa konkreettista poliittista toimintaa ja vaikuttamista isänmaan asioissa. Päättäessään luentosarjansa akateemisesta opiskelusta syksyllä 1856 (ks. osa 13) hän oli todennut, että puhdas tieteellinen intressi saattoi innostaa vain harvoja. Tiedemiehenkin oli muistettava, että hänen tuli toimia kansallistietoisuuden kohottamiseksi. Siksi isänmaallisuuden tuli olla vaikuttava motiivi myös akateemisessa opiskelussa. Opiskelijoiden oikea isänmaallisuus oli sitä, että he tulevaisuudessa kykenisivät toimimaan isänmaataan ja yhteiskuntaa välittömästi hyödyttävissä tehtävissä.

Ensimmäisen luentosarjansa ”akateemisesta opiskelusta” rinnalla Snellman luennoi ensimmäisellä lukukaudellaan abstraktisesta oikeusopista, jonka toisti syksyllä 1857 ja syksyllä 1860. Hänen luennointinsa tavoitteena oli esittää siveysopin pääosien välinen yhteys: yleinen oikeusoppi, velvollisuusoppi ja käytännön siveysoppi. Punaisena lankana oli sivistyksen avulla va­paut­taa yksilö ympäristön ja fysiikan rajoituksista. Sivistyksen suurin voitonmerkki oli se, että inhimillinen sivistys on älyllistä ja siveellistä, jolloin toiminnalla on sivistyksen ruokkimat päämäärät. Snellman korosti, että satunnaista intohimoa ei tule sekoittaa sellaiseen toiminnan energiaan, joka ilmenee korkeampana, luovana ja muokkaavana työnä valtion ja yhteiskunnan hyväksi. Ilman sellaista intohimoa ei mitään suurta ole maailmassa saatu aikaan. Sivistys historiallisena prosessina johtaa pakon kautta vapauteen.

Keväällä 1857 Snellman päätti luentosarjansa abstraktisesta oikeusopista ja piti luentosarjan teoreettisesta velvollisuusopista, jonka toisti keväällä 1858 ja keväällä 1861. Luentosarja pyrki kokonaisuudessaan määrittämään ihmisen moraalista vapautta – hänen vapauttaan ja oikeuttaan itse ratkaista oikeasta ja väärästä, määrätä itse osallaan olevista velvollisuuksistaan. Snellman pyrki määrittelemään, millaista oikean isänmaanrakkauden tuli olla ja miten sen tuli ilmetä. Isänmaan puolesta taistelevan velvollisuus oli toimia yhteisen edun parhaan puolesta, mutta hänen täytyi aina säilyttää itsellään oikeus ratkaista, mitä yhteinen paras oli. Kysymys on moraalisesta itsetietoisuudesta toiminnan määrääjänä.

Luentojensa runsaat Hegel-viittaukset Snellman selitti sillä, että hän seurasi tämän oikeusfilosofiaa. Oppi-isäänsä enemmän hän painotti kuitenkin kansallistietoisuutta ja yksilön siveellistä omaatuntoa. Hegelistä eriävästi Snellman korosti kansalaisten poliittisen osallistumisen sisältyvän valtion käsitteeseen eikä yhteiskunnan kuten Hegelillä. Snellmanin erityispiirre Hegeliin nähden on, että hän painotti yksityisen subjektin omantunnon mukaista toimintaa. Snellmanilla valtion käsite viittasi moraaliseen toimintaan ja kansalaisyhteiskunnan käsite lainkuuliaiseen toimintaan.

Snellman havaitsi, että kuulijoilla oli aluksi huomattavia ongelmia ymmärtää esitetty mutta uskoi, että loppua kohti mentäessä vaikeudet voitettaisiin. Snellman lohdutti kuulijoitaan sillä, että ankaran systemaattisen esityksen luonteesta huolimatta palkinto voitettiin kärsivällisyydellä, lukemisella ja sitkeydellä. Hän helpotti tilannetta kertaamalla ahkerasti aikaisemmin läpikäytyä, jolloin kolme luentokurssia hahmottuisivat helpommin yhdeksi kokonaisuudeksi.

Yliopiston rauhoittaja skandinavismia vastaan

Akateemisen nuorison henkinen valmentaminen kulki käsi kädessä Snellmanin Litteraturbladissa käymän kynäsodan kanssa ruotsalaisia lehtiä vastaan, joissa pyrittiin mitätöimään Suomen uuden valtioyhteyden edut ja houkuttelemaan paluuseen skandinaaviseen yhteyteen. Snellman ei asettunut kummallekaan puolelle vaan pyrki johdonmukaisesti rakentamaan suomalaiskansallista sivistystä. Tämän mukaisesti hän loi joulukuussa 1856 katsauksen suomalaisen kirjallisuuden lähimpään tulevaisuuteen. Suomen kielioppi oli selvitetty, suomalainen kansanrunous koottu kansiin ja suomen kirjakieli uudistettu. Kansalliskirjallisuuskin oli syntymässä, koska vaikeuksista huolimatta suomalaiset kirjailijat olivat kyenneet luomaan teoksia, joiden varaan tulevaisuuden toiveet saattoi perustaa. Snellmanin historiakäsitys liittyi teoreettisesti kansallisuuskysymykseen, mikä näkyy Snellmanin myönteisessä arviossa Yrjö-Koskisen Nuija-sodasta syyskuussa 1857. Nuijasota ei ollut Snellmanille kansallisen tietoisuuden ilmentymä vaan ennen kaikkea yksilöllisen kansalaisvapauden puolustusta koskenut purkaus. Kysymys oli kansakuntien kohoamisesta historialliseksi toimijaksi, kun niistä tuli yleisinhimillisen sivistyksen kantajia.

Snellmanin kansallisuusohjelma kelpasi hyvin viranomaisille tilanteessa, jossa yleinen mielipide Suomessa oli vahvasti kallistunut sympatioihin ruotsalaisia kohtaan ja kritiikittömään Ruotsin kehumiseen: siellä oli kaikki uskomattoman erinomaista, kun Suomessa kaikki oli huonoa. Tätä kiihkeän antivenäläistä ja Ruotsin avulla Suomen vapauttamiseen tähtäävää ilmapiiriä ylläpitivät ahkerasti Tukholmassa asuvat suomalaiset Emil Qvantenin johdolla. Heidän ideansa oli ilmeisesti myös saada kutsutuksi ruotsalaisia ylioppilaita vuoden 1857 promootioon Helsinkiin. Ruotsalaisdelegaatio sai vastaanottaa Suomessa lukuisia ystävällisyyden osoituksia Ruotsia ja ruotsalaisia kohtaan. Snellman piti puheen Kaisaniemen ylioppilasjuhlissa 27.5.1857 ”Ruotsin suurille hengille”. Puheen johdosta ruotsalaiset myönsivät heränneen suomalaisuusharrastuksen olevan isänmaallista sivistystyötä Ruotsin ja Suomen yhteisten oikeus- ja vapausperiaatteiden hyväksi eikä se suinkaan tarkoittanut Ruotsin vastustamista. Tunnelma särkyi kuitenkin muutaman päivän päästä Seurahuoneella ruotsalaisille järjestetyissä jäähyväispidoissa. Kiihkeässä tunnelmassa ja monen päivän juhlahumun kohottamana promootion priimusmaisteri Adolf Erik Nordenskiöld innostui liikaa ja esitti maljan tulevaisuudelle – ”Suomen hämärälle tulevaisuudelle”.

Snellman ei ollut läsnä Seurahuoneella mutta saatuaan tietää Nordenskiöldin aiheuttamasta selkkauksesta hän moitti ankarasti nuorisoa sen osoittamasta kansallisen itsetunnon puutteesta. Snellman otti julkisesti asian puheeksi Litteraturbladin kesäkuun numerossa 1857. Hän moitti ruotsalaisia lehtiä tapahtumien vääristelystä. Ankarammin hän suomi Nordenskiöldin puhetta, jota piti suurisuisen liberalismin ilmentymänä. Artikkelin johdosta ruotsalaiset lehdet hyökkäsivät tulisesti Snellmanin kimppuun. Lokakuussa Svenska Tidning surkutteli Snellmanin katkeraa henkeä. Kaikkein pisimmälle meni joulukuussa 1857 Aftonbladetiin lähetetty kirje, jonka mukaan Snellman oli kirjoituksellaan lausunut oman tuomionsa, luopunut kunniakkaasta sijastaan siveellisen tajunnan ensimmäisenä taistelijana isänmaassaan. Aika, jolloin hän oli ollut koko kansan mies, oli ohi.

Snellman ei ollut riippuvainen suosiosta Ruotsissa, koska hän halusi pelastaa ja säilyttää Suomen yliopiston. Ruotsalaisten aiheuttama levottomuus osui pahaan aikaan, koska kenraalikuvernööri Berg oli jo vuoden alussa esittänyt muutenkin hallitsijalle, että yliopisto entisessä muodossaan hajotettaisiin ja perustettaisiin teologinen, juridinen ja lääketieteellinen kollegio eli luotaisiin niiden avulla pappis-, virkamies- ja lääkärikorkeakoulut. Tämä oli Nikolai I koulupolitiikan mukainen ehdotus ja noudatteli Venäjän kansanvalistusministeriön vanhaa suunnitelmaa. Samaan yhteyteen liittyi finanssipäällikkö L. G. von Haartmanin ehdotus siirtää yliopisto pois pääkaupungista johonkin rauhalliseen sisämaan kaupunkiin, jossa ei olisi suomalaistamisvaaraa. Suomalainen virkamiesjohto Pietarissa, ministerivaltiosihteeri A. Armfelt ja hänen apulaisensa E. Stjernvall-Walleen, empivät ja halusivat tutkia asian perinpohjin ennen lopullista päätöstä. Heidän pyynnöstään sijaiskansleri J. R. Munck tilasi 25.3.1857 Snellmanilta asiasta muistion. Armfeltin mukaan taitavampaa miestä ei voitu löytää arvioimaan, olivatko yliopistot vielä tarkoituksenmukaisia laitoksia.

Snellman perusteli yliopiston säilyttämisen entisenlaisena ja sen sijaitsemisen pääkaupungissa kahdella syyllä. Ensinnäkin virkamieskoulutus oli joka tapauksessa rakennettava tieteellisen ja yleissivistyksellisen kasvatuksen pohjalle. Sen järjestäminen erikoiskouluihin tulisi kalliiksi ja yhteys katkeaisi. Toiseksi Suomen sivistystraditio, johon yliopistolaitos kuului, oli germaaninen, jolloin ei voitu siirtyä suoraan ranskalaistyyppiseen järjestelmään. Snellman varoitti, että samana päivänä, kun yliopisto siirrettäisiin, katkeaisi vaivalla rakennettu side, joka oli kytkenyt sen eurooppalaiseen kulttuuriin. Pikkukaupunkien juoruileva mentaliteetti korvaisi pääkaupungissa yleisiin asioihin ja julkisiin henkilöihin suuntautumisen. Vain pääkaupungin patriotismi ulottuisi koko maahan ja sitä laajempiin yhteyksiin. Pietarin suomalaiset johtomiehet huolestuivat Snellmanin vastauksesta, koska hänen maalaamansa yliopiston yleinen ja yhteiskunnallinen merkitys muodosti siitä vaaratekijän Suomen ja Venäjän suhteille. Viranomaiset vakuuttuivat lopullisesti, kun Snellman kahdessa Litteraturbladin artikkelissa huhti- ja heinäkuussa 1857 monin esimerkein korosti yliopiston merkitystä ”maan sydämenä” ja ”isänmaan toivona”. Aikalaismuistelmien mukaan artikkeleissa tehtiin perusteellisesti ja vakuuttavasti selväksi, kuinka tärkeä yliopisto pääkaupungille oli, mikä käänsi hallitusmiesten päät keisaria myöten.

Kirjallisista kysymyksistä käytännöllisiin

Professoriluentojen sekä konsistorin ja tiedekunnan kokouksiin osallistumisen lisäksi Snellman seurasi tiiviisti edelleen kotimaista ja ulkomaista kirjallisuutta. Aihepiirit olivat yliopistokysymysten tapaan muuttumassa koko ajan käytännölliseen suuntaan hallituspiirien neuvonantajan roolin kasvaessa.

Kotimaisessa kirjallisuudessa olivat keskeisesti esillä suomalaisten tiedemiesten tutkimusmatkat suomensukuisten heimojen parissa ja heidän laatimansa kieliopit, joita Snellman seikkaperäisesti selosti. Snellman esitteli tunguusin kieliopin yhtenä muistomerkkinä edesmenneen M. A. Castrénin elämäntyöstä. Lisäksi selostettiin hänen etnologiset luentonsa altailaisista kansoista sekä samojedien ja tataarien saduista. Burjaatin kielioppi selostettiin myös. Anton von Schiefner lähetti Snellmanille seikkaperäisen kuvauksen Castrénin elämäntyöstä lehdessä julkaistavaksi. Snellman seurasi tarkasti myös August Ahlqvistin tutkimusmatkaa Venäjällä Uralin ja Volgan laakson alueilla ja selosti tarkasti matkan vaiheita konsistorille lähetettyjen matkakertomusten perusteella. Päähuomio oli tshuvassin kielen tutkimisessa mutta mukana olivat myös mordvalaiset, tsheremissit, vogulit ja otsjakit.

Uskonnolliset kirjoitukset olivat edelleen hyvin esillä. Snellman selostaa dogmatiikan ja etiikan professorin A. F. Granfeltin ja Vetelin kappalaisen A. V. Ingmanin kiistelyä armojärjestyksestä, esittelee Mathias Akianderin teoksen Suomen uskonnollisten liikkeiden historiasta ja käsittelee ehdotusta ruotsalaisesta virsikirjasta. Tärkein katsaus koskee ruotsalaisen piispan C. A. Agardhin teologisia ja uskonnollisia aiheita käsittelevää kirjoituskokoelmaa. Snellman antoi tunnustusta siitä, että piispan tutkimus ei astu kuluneita polkuja vaan niistä löytää joka kohdasta uusia mielipiteitä ja uusia aineistoja. Snellman rinnasti näkemykset pahamaineisena pidetyn D. F. Straussin vastaavanlaiseen lähestymistapaan. Papiston lisäksi Snellman suositteli kirjaa muillekin, koska syvällisen otteensa takia se oli kuitenkin hyvin kirjoitettu ja helposti tajuttava.

Arvostellessaan Fredrika Bremerin Hertha-romaania Snellman torjui kategorisesti naisemansipaation poliittisena liikkeenä. Hänen mukaansa teos kuvasi mitä pitäisi olla eikä sitä mitä on. Hän ei käsittänyt miten sen ajan emansipoitunut nainen voisi elää vapaata elämää, jos hänellä oli riesanaan tusinan verran lapsia ja huolehdittavanaan sisarentyttäret ja veljenpojat sekä työstä väsyneenä kotiin palaava mies. Hän moitti kirjailijaa liiasta teoreettisuudesta. Hänen mukaansa mies saattoi työskennellä jälkimaailman ja historian kunniaksi mutta naisen mahti on nykyhetkessä. Fredrika Runebergin toiminnalle Snellman soi enemmän vapauksia rohkaisemalla tätä runojen laatimiseen.

Aleksanteri II:n senaatin pöytäkirjaan saneleman uudistusohjelman hengessä Snellman palasi yhteiskunnallisten kysymysten käsittelyyn kuten jo aikoinaan Saimassa. Ajankohtaisimmat kysymykset koskivat rautateitä ja koululaitosta. Rautateiden osalta Snellmanilla oli selkeä visio, koska hän oli matkustanut 1840-luvulla runsaasti junalla pitkin Eurooppaa ja tutustunut uranuurtajien tekniikkaan Saksassa, Ranskassa ja Englannissa. Jo Saimassa vuonna 1846 hän korosti rautateiden sivistävää vaikutusta ja suositteli sen käyttöönottoa ylivoimaisesti halvimpana joukkokuljetusmuotona. Vuonna 1849 alettiin suunnitella rautatielinjaa Helsingistä Hämeenlinnaan mutta valmistelut pysähtyivät kunnes vasta kenraalikuvernööri Berg pisti vauhtia asiaan. Lopputuloksena kanavaliikennettä kannattanut ja juuri Saimaan kanavan rakennustyöt päätökseen saanut finanssipäällikkö L. G. von Haartman ja rautateitä kannattanut Snellman lähettivät kilvan suunnitelmia Pietariin. Yleinen mielipide muuttui Snellmanin Litteraturbladin kirjoitusten johdosta. Berg piti niitä hyödyllisinä ja lähetti ne käännöksinä Pietariin keisarille.

Ensimmäisen kerran Snellman otti kantaa rautatien valmisteluihin toukokuussa ja syyskuussa 1856 (osa 13) kolmessa laajassa kirjoituksessa, joissa hän seikkaperäisesti todisti, miten parantuneet kulkuyhteydet synnyttävät maataloutta, teollisuutta ja kotimaan kauppaa; nämä tekijät nostaisivat Suomen hyvinvoinnin ja sivistyksen lähemmäksi Euroopan muiden kansakuntien tasoa. Snellman kävi artikkeleissa systemaattisesti läpi mm. kuljetustekniset asiat, sääolosuhteet, kustannukset, linjaukset. Hän käytti C. M. Rydqvistin teosta, jonka avulla hän vertaili Euroopan ja Yhdysvaltojen liikenneoloja. Tammikuussa 1857 kynäsodassa Helsingfors Tidningarin kanssa Snellman todisteli: ”Nykyajan historia todistaa, että rautatie ja sivilisaatio liittyvät erottamattomasti yhteen. Jokaiselle maalle, joka haluaa seurata yleistä sivilisaatiota, ei rautatie enää ole vain hyvä asia, vaan suorastaan välttämättömyys.” Vielä helmikuussa hän laati kanavien paremmuutta artikkelissaan esitelleelle J. G. von Bonsdorffille pitkän vastakirjoituksen. Samassa kuussa ilmestyi vielä kokoava artikkeli tulevasta rautatiejärjestelmästä, jonka toteuttamisen ainoa päämäärä Snellmanin mielestä oli toteuttaa isänmaan henkistä ja aineellista hyvinvointia. Viralliset päätökset noudattivat Snellmanin kolmessa mainitussa artikkelissa laatimia suuntaviivoja. Rata tultiin 1800-luvun loppuun mennessä rakentamaan hänen laatimiensa linjoitusten mukaan, jotka vastaavat nykyisin käytössä olevaa rataverkkoa.

Aleksanteri II:n ohjelmaan sisältyi myös kansakoulujen perustaminen. Sen johdosta senaatti pyysi tuomiokapituleja antamaan lausuntonsa ja ehdotuksensa asiasta. Lokakuussa 1856 saapuneista ehdotuksista senaatti halusi suuren yleisön arvion ja painatti ne jaettavaksi. Keskustelu alkoi kiivaana sanomalehdissä ja eturintamassa oli Snellman, joka arvioi asiaa lokakuussa 1856. Hän muistutti, että Suomessa on vähän tietoa miten asia on muualla järjestetty. Hän selosti ajatuksiaan tanskalaisen esikuvan mukaisesti esittelemällä seikkaperäisesti L. Ch. Müllerin lausunnon kouluopetuksesta. Näiden perusteella artikkelin liitteenä on Snellmanin laatima oma ehdotus. Sen mukaan koulun pääasiallinen tehtävä on älyllinen sivistäminen. Snellmanin asennetta koulukysymyksessä kuvaa hänen kiivas kirjeensä Hanna-tyttären koulun rehtorille Karl Collanille, jonka johtamassa koulussa oppilaille annettujen läksyjen luonne oli ”silkkaa typeryyttä”. Snellman arvioi tuomio­kapitulien ehdotuksia erikseen maaliskuussa 1857 kuten myös E. T. von Knorring ja Agathon Meurman omilla tahoillaan. Heidän käsityksensä poikkesivat paljon toisistaan mutta Snellman piti jälkimmäisen ehdotusta ajatuksia herättävänä ja poikkeuksellisen lahjakkaasti laadittuna. Suurin ansio oli asianharrastus ja lämpö.

Kirjeenvaihtoa surun keskellä

Snellmanin tiivistä ja monipuolista työrupeamaa varjostivat yksityiselämän surulliset asiat. Perheeseen odotettiin kesäksi 1857 syntyväksi uutta pienokaista. Jeanette-vaimon ankara rintakuume käynnisti synnytyksen etuajassa, ja 29.5. syntyi poikavauva Gustaf, joka eli vain neljä tuntia. Kun vaimon tila alkoi heiketä nopeasti, Snellman kutsui paikalle läheisen perheystävän, Helsingin kirkkoherran sijaisena toimivan Gustaf Bernhard Mortimer Forsténin, jota Jeanette arvosti kirkonmiesten joukossa muiden edelle. Jeanette Snellman menehtyi lapsivuodekuumeeseen 4.6. Snellman kirjoitti lohduttomana sisarelleen Anna von Essenille: ”Kaikki oli ohi viikossa. Tässä minä istun maahan painettuna, ympärilläni viisi äiditöntä, joista vanhin, tyttö, ei ole vielä täyttänyt yhtätoista vuotta, nuorin (poika) on 20 kuukauden ikäinen. Meidän kaunis, lempeä, kärsivällinen, helläsydäminen Mammamme oli vain 29-vuotias. Varmaankin Sinä tiedät, että minusta on ollut lohdullista ajatella, että kun minusta pian aika jättää, lapset jäisivät hänen hoitoonsa ja hän saisi nähdä heidän kasvavan ikään, jossa he ymmärtävät itse. Jumala meidän [Herramme] on halunnut ottaa minulta pois tämän lohdun sekä kaiken ilon jäljellä olevasta elämästäni. [Minun] on se kestettävä ja minä teen parhaani.”

Äiditön perhe vietti haikean kesän 1857 Vihdin Niemenkylässä. Heinäkuussa Snellman kirjoitti Hanna-tyttärelleen maalle: ”Olen ollut pahoillani siitä, että unohdin muistuttaa teitä Äidin nimipäivästä, niin että olisitte voineet viettää sitä rukoillen ja veisaten.” Snellmania painoi kaiken entisen vastuun lisäksi käytännöllinen huolenpito kodista ja lapsista. Tilanne helpottui syksyllä 1857, kun Snellman onnistui nöyrillä pyynnöillään houkuttelemaan taloudenhoitajaksi hyvän ja arvostetun ystävänsä, leskirouva Elise Heintzien, joka oli toiminut Kuopion tyttökoulun johtajana. Nuorimmille lapsille oli palkattu erikseen hoitaja. Snellman otti nyt itse huolehtiakseen lasten kasvatuksesta ja suuntasi sen vaimonsa periaatteiden mukaisesti hengelliseen suuntaan. Hän kävi lasten kanssa kirkossa ellei saarnaa luettu kotona. Iltarukous pidettiin nyt isän huoneessa. Voidakseen säestää äidin lapsilleen opettamia virsiä, hän opetteli vielä yli 50-vuotiaana soittamaan pianoa. Lapset lukivat myös vuorotellen ruokarukouksen silloinkin, kun oli vieraita.

             

                                                                                                                                                                                 Raimo Savolainen

Syksy 1856

Luennot abstraktista oikeusopista

3.11.1856

Suomen tiedeseuran jäseneksi

18.1.1857

Kutsu Uudenmaan ja Hämeen läänin maatalousseuran jäseneksi

Kevät 1857

Luennot teoreettisesta velvollisuusopista ja käytännöllisestä siveysopista

29.5.1857

Poika Gustav syntyi ja kuoli Helsingissä

4.6.1857

Vaimo Jeanette kuoli lapsivuoteeseen Helsingissä

Kesä 1857

Taloudenhoitajaksi kutsuttiin Elisabeth Heintzie Kuopiosta

Syksy 1857

Luennot abstraktista oikeusopista