J. V. Snellman – sanomalehtimies ja kirjailija Tukholmassa

Kun Snellman välirikon takia jätti toistaiseksi yliopiston taakseen, vietti hän aluksi aikaa Pohjanmaalla sukulaisissa. Tänä aikana Snellman alkoi julkaista Spanska Flugan -lehteä; se oli yritys luoda akateemiset rajat ylittävä keskustelufoorumi Suomeen. Marraskuussa 7839 Snellman matkusti Tukholmaan, missä Ruotsin vilkkaan valtiollisen elämän seuraaminen oli vastapainoa Nikolai I:n ajan poliittiselle talviunelle Suomessa. Snellman osallistui lehdistökeskusteluun poleemisen tukholmalaisen Freja-lehden palstoilla. Kirjallisuuspiireissä Snellman tuli tunnetuksi teoksellaan Käy laatuun. Elämänkuvaus. Jatkoa, missä hän vastusti C. J. L. Almqvistin Det går an - teoksen käsityksiä avioliitosta ja perheestä puolustaen perinteellistä kristillistä avioliittoa. Vuonna 1840 ilmestyivät Tukholmassa myös logiikan ja oikeusopin oppikirjat sekä kirjoitus akateemisesta vapaudesta. Kesän 1840 lopulla Snellman lähti matkalle Keski-Eurooppaan, jossa hän esittäytyi oppineille sekä tutustui museoihin ja gallerioihin.

J. V. Snellmanin Kootut teokset 2 (lokakuu 1839 – elokuu 1840) sisältää Snell­manin Tukholman oleskelun aikana syntynyttä aineistoa. Hän saapui Tukholmaan marraskuussa 1839, ja jo muutamassa kuukaudessa hänen onnistui saavuttaa näkyvä asema Ruotsin kulttuurielämässä ja kirjallisuudessa. Useiden sanomalehtiartikkeleiden lisäksi Snellman julkaisi vuoden 1840 aikana yhden romaanin, kolmiosaisen kirjallisen aikakausilehden ja kaksi filosofista oppikirjaa sekä suppean tutkielman. Osa käsikirjoituksista oli laadittu jo Suomessa ennen ulkomaanmatkaa, joka jatkui myöhemmin Saksaan.

Tämän katsauksen perustana ovat alkukielisen laitoksen ”J. V. Snellman Samlade arbeten” I ja II osassa julkaistut asiakirjojen kommentaarit. Vesa Oittinen ja Eino Murtorinne ovat laatineet väitöskirja-arviointien kommentaarit Spanska Fluganista, Pertti Karkama ”Käy laatuun”-teoksesta, Jouni Alavuotunki Frejan sanomalehtiartikkeleista ja ”Oikeusoppi”-teoksesta, Vesa Oittinen ”Logiikka”-teoksesta ja Juha Manninen ”Akateemisesta vapaudesta” -teoksesta. Lisäksi on käytetty keskeistä tutkimuskirjallisuutta.

Spanska Flugan

Snellman ajautui Suomessa vuoden 1837 lopussa välirikkoon yliopiston kanssa. Häneltä kiellettiin oikeus luennoida akateemisesta vapaudesta yliopistolla. Samoihin aikoihin kieltäytyminen Pohjalaisen osakunnan kuraattoritehtävistä kärjisti tilanteen oikeudenkäynniksi Snellmania vastaan. Tämä johti vuoden mittaiseen odotteluun, jonka aikana hän oleskeli sukulaisissa Pohjanmaalla ja käytti aikansa tieteellisiin ja kirjallisiin töihin, kuten kirjallisen aikakausilehden tekemiseen. Tämä Spanska Flugan ilmestyi kolmena vihkona vuosina 1839, 1840 ja 1841. Lehdet ilmestyivät paljon aiottua myö­hemmin, koska julkaisemisesta Suomessa huolehtinut Fredrik Cygnaeus ei toiminut asiassa kovinkaan tarmokkaasti. Snellman ilmaisi närkästyksensä useissa kirjeissä. Viivytyksen pääasiallisena syynä oli kuitenkin sensuuri, joka kävi artikkelit läpi huolellisesti ja hitaasti. Lopputuloksena syntynyt lehti oli merkittävä poikkeus ajan lehdistöstä, koska se oli yritys luoda Suomeen ahtaat akateemiset rajat ylittävä keskustelufoorumi. Sisällyksen pääpaino oli akateemisten teosten kriittisessä arvioinnissa. Lisäksi mukana oli selontekoja ja arvosteluja ulkomaisesta kirjallisuudesta.

Spanska Fluganin ensimmäisen vihkon ensimmäinen arviointi koskee J. M. Sundvallin väitöskirjaa ihmisen syntiinlankeemuksen mahdollisuudesta. Tämä jo 1832 ilmestynyt teos sai harvinaista huomiota ulkomailla, koska sen oli esitellyt Berliner Jahrbücherissa Hegelin oppilas K. F. Göschel. Sundvall on Hegelin ajatusten varhaisimpia levittäjiä Suomessa, mikä merkitys on jäänyt sen varjoon, että hän hävisi 1826 professuurin ensimmäiseltä ehdokassijalta J. J. Tengströmille, joka on tunnetuin Hegelin aatteiden levittäjä Suomessa. Hänen ohellaan Karl Rosenkrantz nimeää Hegel-elämäkerrassaan myös Sundvallin ja A. A. Laurellin Hegelin filosofian opettajiksi Helsingissä. Snellman arvosteli kuitenkin Sundvallin väitöskirjaa liukumisena pois oikeaoppisista hegeliläisistä näkökohdista, koska jo 1830-luvulla Sundvall oli etääntynyt Hegelistä erityisesti uskonkäsitysten vuoksi ja kiinnostunut sen sijaan Frantz von Baaderin baijerilaisesta mystis-teosofisesta koulukunnasta. Sundvallin filosofian kehitystä on vaikea arvioida jatkossa, koska hän ei professuurin saatuaan 1833 julkaissut riviäkään. Jotain voi päätellä siitä, että kirjahyllyssään hänellä oli parisenkymmentä Baaderin kirjoitusta. Siten Snellman puolusti arviossaan puhdasta hegeliläistä koulukuntaa.

Ensimmäisessä Spanska Fluganissa toinen keskeinen Snellmanin arvioima teos oli tulevan professorin ja piispan F. L. Schaumanin väitöskirja ”De fundamento fidei” [Uskon perusteista]. Sitä on pidetty eräänlaisena suomalaisen teologian itsenäisyyden julistuksena, joka heijasteli Friedrich Schleiermacherista alkunsa saanutta protestanttisen teologian kehitystä itsenäiseksi tieteenalaksi. Snellmanin varsinainen arvostelun kohde oli itse asiassa tämän tohtoriväitöskirjan jälkeen vain pari viikkoa myöhemmin ilmestynyt virkaväitöskirja, joka hänen mielestään oli liian pikaisesti julkaistu ja vain 26-sivuinen. Schauman julkaisi arvostelulle vastineen Helsingfors Tidningarissa 23.10.1839, johon Snellman vastasi samassa lehdessä 20.11.1839.

Ensimmäisen vihkon muiden lyhyehköjen arviointien kohteena on lukuisia teoksia. Arvostelussaan suomalaisesta runotaiteesta Snellman ivailee J. F. Lagervallin teoksen perusteella kotimaisen kaunokirjallisuuden köyhyyttä. Kommentissaan Kalevala-artikkeliin Snellman vastusti H. Piponiuksen käsitystä kansalliseepoksen historiallisesta todenperäisyydestä. Kirjal­lisuuskat­sauksen mielenkiintoisin teos on D. F. Straussin ”Das Leben Jesu”, jonka synnyttämään keskusteluun Snellman myöhemmin osallistui. Strauss yritti näet Hegelin avulla todistaa evankeliumit tarunmuodostukseksi. Aiheen arkaluontoisuutta kuvaa hyvin se, että asian varsinainen käsittely sensuroitiin Spanska Fluganin toisesta vihkosta. Seuraavaksi Snellman analysoi Friedrich Rückertin runotuotantoa ja pohti, onko tästä Goethen seuraajaksi. Tätä voi lukijakin arvioida lukuisten runonäytteiden perusteella. Kuitenkaan Rückertin arabiasta saksantaman runokokoelman tekstinäytettä ei ole julkaistu. Myös norjalaisen vuonopapin, lapin kieliopin julkaisijan, Niels Stockflethin esittely on mielenkiintoinen. ”Paradokseja” artikkelissa Snellman käsittelee kolmannen koulukomitean mietintöä vuodelta 1835. Lehdis­tökatsauksessa Snellman käy hauskoin sanankääntein läpi ilmestyvät sanomalehdet ja arvioi niiden vaikutusta. Ilmaisultaan tyyli lähenee todellista revyytä.

Spanska Fluganin toisen vihkon ilmestyminen viivästyi sensuurin tutkimusten vuoksi ja ilmoitettiin lehdessä vasta 17.10.1840. Kesäkuussa 1840 sensuuri oli poistanut käsikirjoituksesta artikkelin ”Friedrich Strauss”. Vaikka Porvoon tuomiokapitulilta hankitun lausunnon mukaan teksti oli täysin filosofinen, nähtiin siinä kristinuskolle vieraita piirteitä, joissa kiistettiin Jumalan historiallinen persoona. Julkaistuista artikkeleista ensimmäisessä Snellman käsitteli Alexander Blomqvistin väitöskirjaa. Blomqvist oli toiminut vuodesta 1826 Finlands Allmänna Tidningin päätoimittajana ja Snellman oli kritisoinut hänen sanomalehtitoimintaansa. Lisäksi vuonna 1838 Snellman oli notaarina jättänyt Blomqvistin professuuriehdokkuudesta eriävän mielipiteen tiedekunnan pöytäkirjaan. Monipuolisessa teosesittelyssään Snellman kommentoi F. W. A. Argelanderin laatimaa arvostelua F. G. W. Struven kaksoistähtiä koskevasta teoksesta. Snellman arvioi lisäksi E. G. Geijerin vuosina 1838–1840 julkaisemaa Litteraturbladet-lehteä, joka sittemmin oli eräs hänen oman sanomalehtityönsä esikuvista. Snellman arvosteli myös kriittisesti tilastotieteen uranuurtajan, professori G. Reinin Suomen suuriruhtinaskunnan tilastoja käsittelevän teoksen, jonka heikon lähdekritiikin ohella Snellman toi esille useat muotovirheet.

Spanska Fluganin kolmannen vihkon ilmestymisestä ilmoitettiin lehdessä vasta 5.5.1841. Vaikka tämä ja myös edellinen lehti ovat ilmestymisaikansa puo­lesta 2. osan ajallisen periodin ulkopuolella, sisällöllisistä syistä ne on haluttu julkaista ensimmäisen vihkon yhteydessä. Viimeisessä vihkossa on tavalliseen tapaan esitelty suuri määrä akateemisia teoksia ja kosketeltu sanomalehdistön tilaa. Vaikuttavuudeltaan ylitse muiden kohosi ”Eräs päivän kysymys” -artikkeli, jossa arvosteltiin suurta uskonnollista herätysliikettä, herännäisyyttä. Artikkelillaan Snellman liittyi idealismi-romantiikasta vaikutteita saaneiden nuorten kansallisuusmiesten rinnalle: Elias Lönnrot oli julkaissut 1835 oman kannanottonsa ja J. L. Runeberg omansa 1837. Snellman lähestyi asiaa uudesta näkökulmasta. Muiden tavoin hän arvosteli liikettä inhimillisen sivistyksen väheksymisestä, subjektiivisen uskonkokemuksen yli­korostamisesta ja eristäytymisestä omaan yhteisöön. Snellmanin kritiikki perus­­tui syvälliseen uskonnollis-teologiseen pohdintaan, joka pohjautui sangen hyvään ajan teologiseen tuntemukseen. Parhaiten Snellmanin asiantuntemus ilmeni armonjärjestyksessä, jonka eri asteiden kaavamainen soveltaminen johti hänen mielestään väärään uskonnolliseen subjektivismiin ja kristittyjen erotteluun. Hän uskoi kuitenkin, että aikanaan herätysliikkeen työ tulee kanta­maan hyvää hedelmää. Snellmanin arvostelun linjaa jatkoivat teologian professorit A. A. Laurell ja B. O. Lille muutamaa vuotta myöhemmin Ecclesiastiskt Litteraturblad -lehdessä. Kirjoituksensa lopuksi Snellman julkaisi ruotsalaisen Samuel Ödmanin traktaatin. Vaikka artikkelissa kosketeltiin samaa subjektiivisen uskonkokemuksen problematiikkaa, se ei läheisesti liittynyt Snellmanin käsittelemään aihepiiriin. Siksi sitä ei julkaista tässä yhteydessä.

Frejan kynäsodat

Heti Tukholmaan saavuttuaan Snellman alkoi osallistua lehdistödebatteihin Freja-lehden palstoilla ja toimi lehden aputoimittajana. Tämä toiminta jatkui koko hänen Tukholmassa olonsa ajan. Snellman tunsi entuudestaan toimittajakunnan, päätoimittajan August Blanchen ja avustajat G. H. Mellinin ja C. A. Nicanderin, jotka avosylin ottivat Snellmanin vastaan lehtensä toimitukseen. Heidän mielestään Snellman oli ilmestynyt Tukholmaan kuin kutsuttuna uudistamaan Frejaa. Artikkeleissaan Snellman käytti nimimerkkiä ”F–e” tai ”F.”, jotka tulivat ilmeisesti sanasta ”Finne”, suomalainen. Suurin osa artikkeleista on ilman nimeä tai nimimerkkiä, joten ne on tunnistettu tyylin tai viittausten perusteella Snellmanin laatimiksi.

Tiukasti asioihin kantaa ottava Freja oli Tukholman nuoren sivistyneistön merkittävimpiä keskustelufoorumeja, jossa Snellman tutustui tunnettuihin kaunokirjailijoihin. Lähin ystävyys kehittyi päätoimittaja August Blanchen kanssa. Frejan piirin kirjailijoista Snellmaniin syvällisimmän vaikutuksen teki sanomalehtimies Johan Johansson, joka Argus-lehdessä oli 1820-luvulta alkaen arvostellut Ruotsin vanhoillista yhteiskuntajärjestystä. Toiminnastaan hän oli saanut maineen Ruotsin poliittisen lehdistön perustajana. Snellmanin ja Johanssonin kohtaamisessa yhdistyivät myös kaksi erilaista hegeliläistä traditiota: Suomessa miltei akateemisen koulukunnan aseman saavuttanut valtasuoni ja Ruotsissa käytännön yhteiskuntaelämän muokkaama, vain hämärästi erottuva säie. Joissakin yhteyksissä Frejan toimitus samaistettiin niin kutsuttuun Nuoren Ruotsin liikkeeseen, yleiseurooppalaista esikuvaa noudattavaan kaunokirjalliseen ja osittain myös poliittisen ajan ilmiöön.

Ankarin polemiikki Frejalla oli Aftonbladetin kanssa, jota se solvasi lehdeksi ”joka polkuhinnasta juoksee kenen asioita tahansa” tai ”ei ajattele muuta kuin kurjaa voittoa”. Aftonbladet puolestaan nimitti Frejaa konservatiivisen hallituksen salaiseksi tukijaksi. Keskinäisistä kiistoista huolimatta molempien lehtien pääasiallinen vastustaja oli hallitusta tukeva konservatiivilehdistö. Konservatiivit kuvasivat Frejan toimintaa ”rabulismiksi”. Snellmanin mielestä Frejan poliittinen toiminta oli nuorten, innostuneiden miesten esiintymistä ilman sivutarkoituksia, puoluevihaa. Kaikkein kiivaimmin hallitus ahdisti Aftonbladetia, jonka nimen edessä useiden lakkauttamisten jäl­keen oli järjestysnumero 21. Myös Freja lakkautettiin useita kertoja. Se ilmestyi myös nimillä Nya Freja, Nyare Freja ja Nyaste Freja.

Snellman sai nopeasti havaita yleisön vähäisen innostuksen filosofisiin kysymyksiin, kun hän julkaisi Frejassa laajan kolmiosaisen artikkelisarjan Hegelin filosofiasta ja erityisesti sen asemasta Ruotsin yliopistoissa. Sysäyksen antoi Eos-lehdessä arvio Snellmanin psykologian oppikirjasta, missä Anders Beckman oli arvostelussaan esittänyt Hegelistä yleisempiäkin kommentteja, joita Snellman piti epämääräisinä. Artikkeleiden puhtaasti akateeminen sisältö ei herättänyt laajemmalti huomiota eikä Snellmanin ponnisteluista huolimatta hegeliläisyys saavuttanut koskaan mainittavaa jalansijaa Ruotsin akateemisessa elämässä. Nopeasti Snellman alkoikin ottaa kantaa moniin ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Näin sanomalehtityön myötä Snellman liukui filosofisista abstraktioista yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Filosofinen näkemys kulki taustalla kuitenkin punaisena lankana ja kutakin aihetta hän tarkasteli sen vuoksi pintaa syvemmältä.

Yhteiskunnallisesti Snellmanin sanomalehtikirjoituksia alkoi merkittävästi inspiroida valtiopäivien käynnistyminen 14.1.1840 ja niiden valpas seuraaminen. Artikkeleissaan Snellman pohdiskeli Ruotsin valtiopäiväuudistusta, joka kokonaisuudessaan oli varsin monimutkainen. Lähinnä kysymys oli kolmesta ongelmasta: parlamentarismiperiaatteen toteutumisesta, kamarien luku­määrästä ja äänioikeuden laajuudesta. Näistä teemoista Snellman julkaisi maaliskuun puolivälissä 1840 neliosaisen artikkelisarjan. Ideat noudattivat läheisesti Johan Johanssonin lentolehtisissä valtio­päivämietinnöistä julkaisemia ajatuksia, joita mukaillen Snellman sommitteli omat ehdotuksensa. Ne ovat virstanpylväs hänen aatteellisessa kehityksessään tilanteessa, jossa säätyprivilegioista kiinni pitävät konservatiivit taistelivat rajoittamatonta yksilönvapautta ajavien liberaalien kanssa, jotka olivat saaneet enemmistön säädyille mietinnön laativassa perustuslakivaliokunnassa. Kirjoituksissaan Snellman toi hyvin käytännölliselle tasolle Hegelin ajatuksen valtiosta laitoksena, joka samalla kertaa oli sekä oma päämääränsä että yksityisten kansalaisten hyvinvoinnin toteuttamisen väline.

Frejan keskustelussa oli mukana myös taloudellinen vapaus, koska kiista Ruotsin kansanedustuslaitoksen uudistuksesta oli vain osa laajaa sosiaalista ja yhteiskunnallista ongelmakenttää, jonka teollistuminen oli Euroopassa synnyttänyt. Snellman osallistui myös tähän keskusteluun. Esimerkiksi ”Yksilön suhde lakiin” -artikkelissa Snellman tarkasteli taloudellista lainsäädäntöä ja otti kiinnekohdakseen Friedrich Listin näkemykset. Hän liitti ne kansallishengen käsitteeseen, koska se oli perusta, jolle yhteiskunnassa toimivan ihmisen työ välttämättömyyden pakosta sitoutui. Snellmanin mukaan siis yksityinen ihminen ei voi harjoittaa taloudellista toimintaa yhteisöstään ja sitä sitovista laeista riippumatta. Snellmanin taloudellinen ajattelu näkyy myös artikkelissa ”Sääty ja korporaatio”, jossa hän otti kantaa ammattikuntalaitoksen olemassaoloon. Snellmanin mielestä säätyjen säilyttäminen oli tarpeellista mutta ammattikunnat muodostivat esteen taloudelliselle kehitykselle, joten tässä Snellman erosi Hegelistä. Snellman piti kuitenkin kuntia uudenlaisina korporaatioina, joiden tärkein tehtävä oli köyhäinhoidon järjestäminen.

Snellmanin ja Hegelin ajattelussa pelkästään taloudellinen toiminta ei langennut kansalaisyhteiskunnan alueelle vaan siihen kuului myös koulutus ja sivistys, joihin Snellman otti kantaa artikkeleissaan ”Aftonbladetin teorioita” ja ”Kansakouluista”. Niissä Snellman perusteli Hegelin sivistyksellisen vapautumisen hengessä yleisen kansaopetuksen välttämättömyyttä. Kirkon järjestämää lukemisen ja uskonkappaleiden opetusta laajempi pakollinen kansanopetus oli yleisesti tunnustettu välttämättömänä. Snellmanin kanta poikkesi hallituksen kokeilukoulun rehtorin C. J. L. Almqvistin ja köyhäinhoitokomitean johtajan piispa C. A. Agardhin näkemyksistä. Hegeliä mukaillen hän vastusti ajatusta, että sivistys ja koulutus tähtäsivät pelkästään yksilön välittömään hyötyyn. Koulutus merkitsi Snellmanille kansallishengen laajentamista ja muovaamista. Lisäksi koulun antaman opetuksen tuli olla mahdollisimman laaja-alaista ja siinä tuli huomioida myös eettinen puoli.

Käy laatuun -romaani ja Tukholman kirjalliset piirit

Rinnan Frejan kynäsodan kanssa Snellman osallistui heti Tukholmaan saavuttuaan innokkaasti vapaamuotoisen kirjallisuuspiirin ns. Aganippisen seuran kokouksiin. Seurustelu poliittisesti liberaalien ja realistiseen yhteiskuntakuvaukseen suuntautuvien kirjailijoiden, runoilijoiden ja lehtimiesten kanssa muodostui tärkeäksi. Seuran sosiaalinen hauskuus konkretisoitui keväällä 1840 näytelmäkäsikirjoituksessa ”Rakkauden riemu ja tuska” ja tutkielmassa ”Missä sielu sijaitsee?”.

Konkreettisesti Snellmanin nousun Tukholman kirjallisuuspiirien tietoisuuteen vahvisti romaani ”Käy laatuun, elämänkuvaus. Jatkoa”, jonka avulla hän pyrki torjumaan C. J. L. Almqvistin ”Det går an” -teoksessa esiintyneet utopistisosialisti C. H. Saint-Simonin inspiroimat liberaaliset käsitykset vapaasta avioliitosta ilman lain ja uskonnon rajoituksia. Snellmanin mielestä Almqvistin ajatukset kumottaisiin kirjoittamalla teokselle jatko-osa. Tehokas kirjoittaminen kesti joulukuusta 1839 helmikuuhun 1840. Päiväkirjassaan Snellman totesi seitsemän viikon työn sujuneen hitaasti mutta hauskasti. Teos painettiin lisäksi samaan ulkoasuun, kokoon ja samoilla kirjasimilla kuin Almqvistin teos. Alkuperäisen nimen perään lisättiin vain ”Jatko”. Päättämällä tarinan onnettomasti Snellman halusi osoittaa konkreettisesti, että perinteellisen kristillisen avioliiton hylkääminen johti lopulta tuhoon. Romaanin synnyttämässä kiistassa Snellman sai tukea Ruotsin luterilaisen kirkon piiristä, jossa Almqvistin teos koettiin vaaralliseksi vallitsevalle yhteiskuntajärjestelmälle. Almqvist haastettiin Uppsalan tuomiokapitulin eteen vastaamaan ajatuksistaan.

Romaanissaan Snellman tarkasteli Hegeliä seuraten avioliittoa ja perhe-elämää aivan erityisellä mielenkiinnolla. Harmoninen perhe-elämä antoi ihmisen yksilölliselle olemassaololle perustan, jolta yksilön kaikki toiminta nousi. Tällä tavalla Snellman tarkasteli avioliittoa perhe-elämän siveellisyyden (die Sittlichkeit) perustana. Hegeliläisittäin Snellmanille avioliitto oli kahden siveel­lisen tahdon yhteys, joka toteutui puolisoiden keskinäisessä rakkaudessa. Avioliitossa valtio laillisti puolisoiden yhteiset moraaliset velvoitteet ja kirkko laillisti heidän sukupuolisen kiintymyksensä. Jo ennen romaaninsa ilmestymistä Snellman oli ehtinyt arvostella Almqvistin käsityksiä kahdessa Frejan artikkelissaan ”Ihmisoikeus ja luonnon laki” ja ”Punaisten nauharuusukkeiden solmu nro –17” tammi­kuussa 1840. Vastoin Almqvistin väitteitä Snellman todisteli, että useimpiin yhteiskunnallisiin tapoihin ja instituutioihin kätkeytyi järjellinen sisältö, vaikka ne näyttävätkin tyhjiltä muodoilta ensi näkemältä. Snellmanin mukaan hyvä esimerkki oli lapsen kastaminen kristilliseen uskoon, joka ei ole niinkään uskonnollinen rituaali vaan tapahtuma, jossa yhteiskunta istuttaa ymmärtämättömään lapseen käsityksen siitä, mikä on totta ja oikeaa. Kristinuskoa tunnustavassa yhteisössä tämä vakaumus oli kristinoppi, jolloin kaste muodollisena toimituksena sai järjellisen merkityksen.

Romaanissaan Snellmanin naiskäsitys oli patriarkaalinen: nainen oli tunne-elämän ja aistillisuuden leimaava puolikas, eikä Hegelin oppilaana Snellman voinut hyväksyä tunteen ja aistillisuuden etuasemaa järkeen nähden. Snellmanin naiskäsitys on mielenkiintoinen siinä mielessä, että Aganippisessa seurassa sen tunnettu naisjäsen Emilie Flygare-Carlén vahvisti asemaansa ajalle harvinaisena naiskirjailijana juuri Snellmanin ja muiden kuuluisuuksien ystävyyden avulla. Lisäksi Snellman rakastui häneen kosien häntä jopa kahdesti. Ihastusta jäi todista­maan Snellmanin lähtöjuhlassaan hänelle omistama runo 18.8.1840. Lisäksi Snellman oli kirjoittanut suopean arvostelun Frejassa 20.12.1839 ihastuksensa romaanista ”Gustaf Lindorm”. Sama myönteinen linja säilyi romaanin ”Fosterbröderne” arvostelussa 4.9.1840 Frejassa.

Snellmanin ”Käy laatuun, elämänkuvaus. Jatko” -romaani on elimellinen osa sitä kehitysprosessia, jonka kuluessa Snellmanin filosofian sisältö muokkaantui. Teoksen filosofisen latauksen voi ymmärtää vain seuraamalla vuodenvaihteen 1839–1840 lehtikeskustelua sekä lisäksi perehtymällä samoihin aikoihin ilmestyneisiin Snellmanin filosofisiin oppikirjoihin, joiden ajatusten kanssa romaanin ongelmanasettelussa on havaittavissa yhdenmukaisuuksia.

Filosofisten oppikirjojen heikko menekki

Syksyllä 1840 ilmestyivät Tukholmassa logiikan ja oikeusopin oppikirjat ja teos akateemisesta vapaudesta. Näiden käsikirjoitukset olivat jo pääosin valmiina Snellmanin saapuessa Tukholmaan. Näin Snellmanin tavoitteena oli levittää Hegelin ajatuksia oppikirjoina. Jo syksyllä 1837 ilmestyneessä psykologian oppikirjassaan Snellman kritisoi opetuksessa pelkkää muistitietoa ja halusi siirtää pääpainon käsitteiden ja ajatusten kehittämiseen, mikä oli siihen asti laiminlyöty. Teos ei kuitenkaan saavuttanut suosiota oppikirjana Ruotsissa, koska Hegelin filosofia oli Ruotsissa verraten tuntematon aatejärjestelmä. Ruotsalaisen kustantajan Zacharias Haeggströmin tylyn arvion mukaan Snellmanin oppikirjat jäisivät kirjallisiksi kummajaisiksi ja kustantaja ilman leipää koko hankkeessa. Kaikesta huolimatta hän päätti painaa myös kaksi muuta filosofian alkeiskurssin oppikirjaa.

Kustantajan olikin ilmeisen vaikeata saavuttaa myyntitavoitteita, koska logiikan oppikirjaa pidettiin yhtä vaikeaselkoisena kuin Hegelin ”Wissenschaft der Logik” -teosta. Snellman oli hyvin valmistautunut kirjoitustyöhön, koska dosenttina hän oli luennoinut aiheesta sekä 1837 julkaissut teoksen ”Yritys logiikan esitykseksi”. Uusi esitys poikkesi kuitenkin perusteellisesti näistä.

Oikeusopin oppikirja osoittaa, miten Tukholman oleskelun aikana yhteiskuntafilosofiset kysymykset olivat nousseet keskeiseen asemaan Snellmanin ajattelussa. Frejan kirjoituksissa niitä sovellettiin käytännön kysymyksiin ja ”Käy laatuun” -romaanissa ne saivat kaunokirjallisen muodon. Oikeus­opissa on pyritty selviin määritelmiin ja tarkkoihin jaotteluihin. Tiukasti looginen esitys on helposti verrattavissa Hegelin ”Grundlinien der Philosophie des Rechts” -teokseen, josta Snellmanilla oli käytössään 1833 ilmestynyt Eduard Gansin toimittama, Hegelin oppilaiden muistiinpanojen avulla täydennetty laitos. Esikuvaansa suppeampi teos ei ole kuitenkaan pelkkä lyhennelmä Hegelin oikeusfilosofiasta. Snellman huomauttaa itse esipuheessaan, että omintakeisuus ilmenee ennen muuta moraalin §§ 40–75 ja kansalaisyhteiskunnan §§ 84–101 alueilla. Kysymys näissä kohdissa oli subjektiuden erilaisesta ymmärtämisestä. Snellman painotti Hegeliä voimakkaammin subjektin autonomiaa. ”Oikeusoppi” oli ensimmäinen ruotsinkielellä julkaistu teos Hegelin yhteiskuntafilosofiasta.

Snellmanilta ilmestyi kolmaskin kirja, ”Akateemisesta vapau­desta” syksyllä 1840. Snellmanin vapauden tunnelmia Tukholmassa voi ym­mär­tää, kun hän saattoi siellä julkaista sensuurin ulottumattomissa kielletyn luentosarjansa. Teos perustui luentokäsikirjoitukseen, jonka luentokielto oli sysännyt liikkeelle tapahtumasarjan, joka vei hänet eroon yliopistosta ja pakotti lähtemään ulkomaille. Verrattuna alkuperäiseen tekstiin uusi versio on ilmaisultaan selkeämpi ja iskevämpi ja samalla vähemmän filosofinen.

Kansallisuusohjelma käyntiin

Snellmanin kirjoituksissa vuodelta 1840 hahmottuu hänen oppinsa, jossa perhe-, valtio-, talous- koulu- ja sivistyskäsitysten yläpuolella kaiken läpäisevänä periaatteena oli kansallisuusaate. Ruotsin valtiollisen elämän seuraaminen antoi virikkeitä aivan erityiseen suuntaan. ”Käy laatuun” -romaanissaan Snellman näki historiallisen tapahtuman ennalta määrättynä prosessina, jonka kulkuun yksilö ei pääse vaikuttamaan. Oikeusopissaan Snellman esittää yhteiskunnallisen edistyksen puolesta toimivalle yksilölle toimintakentäksi valtion. Valtiollisessa ajattelussaan Snellman oli Hegeliä selvästi vapaamielisempi. Valtiollisten ohjelmien laajentamisessa tuli ottaa huomioon kuitenkin kansakunnan keskuudessa vallitseva sivistystaso. Tässä mielessä hän näki Suomen tilanteen haastavana, koska valtiopäivät eivät olleet kokoontuneet vuosikymmeniin ja sivistys oli keskittynyt kapean yläluokan käsiin, jonka ruotsinkielisyys eristi kansasta. Snellmanin ratkaisu tilanteeseen, tuleva kansallisuusohjelma, hahmottuu hyvin Fredrik Cygnaeukselle ja B. O. Lillelle lähetetyssä pitkässä kirjeessä kesällä 1840.

Kirjeessään Snellman kehitti Hegelin käsityksiä oman filosofisen erikoislaatunsa ja ympäristön antamien virikkeiden varassa. Hän asetti suomalaiselle sivistysporvaristolle velvoitteen osoittaa tie kansalle ulos yhteiskunnallisen vapauden maailmaan. Terävin ase oli sivistyksen voima. Hegelin ”henki” pukeutui Snellmanilla ”kansallishengen” muotoon, jonka herättämisen hän otti tehtäväkseen. Snellman koki sivistyneistön historialliseksi tehtäväksi alkaa huolehtia siitä, että jokainen kansalainen kykenisi päättämään yhteisönsä asioista valtiokansalaisena, omien lakien säätäjänä. Tähän työhön hän kehotti ystäviään Helsingissä ryhtymään.

Raimo Savolainen