KESÄKUU 1860 – HEINÄKUU 1861

J. V. Snellman –kansallisuuden rakentaja ja mielipidejohtaja

Valtiopäivien lähestyessä ja tammikuun valiokunnan kokoontuessa Snellmanin kirjoitusten sävy Litteraturblad-lehdessä muuttui koko ajan valtiollisempaan ja konkreettisempaan suuntaan. Kirjoitusten aiheet liittyivät valtiopäiväasioihin, naisten ja miesten perimysoikeuteen, paloviinalainsäädäntöön painolakiin, rahauudistukseen, katovuosiin ja rautateihin. Samalla Snellman seurasi tammikuun valiokunnan toimintaa. Hän huolehti yleisen mielipiteen rauhoittamisesta valtiopäivien aattotunnelmissa käymällä ankaraa lehdistöpolemiikkia ja laatimalla rohkaisevia katsauksia kansakunnan tulevaisuudesta. Keväällä 1862 Snellman aloitti uuden luentosarjan yhteiskuntaopin historiasta.

J. V. Snellmanin koottujen teosten 17. osa (kesäkuu 1860 – heinäkuu 1861) sisältää Snellmanin pitämän kasvatustieteen luentosarjan käsikirjoituksen sekä Litteraturbladin yleistä mielipidettä herättäviä artikkeleita kansallisuus- ja koulukysymyksistä. Professorina ja sanomalehtimiehenä Snellman käytti asiantuntevia puheenvuoroja kansallisuuskysymyksistä ohjatakseen nuorison toimintaa valtiopäiväodotusten luomissa kiihkeissä tunnelmissa. Hänet nostivat näkyvään rooliin hallitsijavaihdos ja muutokset korkeilla virkapaikoilla. Monikymmenvuotisen linjansa johdosta Snellmanista tuli Aleksanteri II:n uudistuspolitiikan käsikirjoittaja ja yleisen mielialan takuumies Suomessa.

Kasvatustieteen luennot korostamassa perhekasvatusta

Snellmanin nimitys kasvatustieteen professuurin hoitajaksi oman filosofin professuurinsa ohella ei ollut yllätys, koska yleisesti tunnettua oli hänen pitkäaikainen teoreettinen ja käytännöllinen kiinnostuksensa kasvatuskysymyksiin, jotka olivat olennainen osa hänen yhteiskuntafilosofiaansa. Käsitykset tulivat esiin keväällä 1861 pidetyissä kasvatustieteen luennoissa. Vaikka vuoden 1856 koulujärjestyksen mukaan opettajakoulutus oli osa pedagogiikan professorin tehtäväalaa, koulukasvatus jäi hänen luennoissaan vähemmälle huomiolle. Snellman käytti enemmän aikaa perhekasvatukseen, josta luennot ovat systemaattinen esitys.

Korjatakseen vallitsevia virheellisyyksiä suomalaisessa kasvatuksessa ja opetuksessa Snellman nojasi historiaan, sen tarjoamaan suureen elämänkokemukseen. Lähtökohta oli, että ihminen oli syntymästään sidottu maailmahistoriaan, joka ympäröi häntä nykyisyydessä elävänä siteenä. Tämä näkyy yksilön ulkopuolella kansakunnan, kansalaisten ja perheenjäsenten tapana. Snellman korosti, että yksilön tahtomista ja tietämistä määräävät annettu maail­mantilanne, kansakunnan paikka historiassa ja perheen yhteiskunnal­linen asema.

Snellmanin mukaan kansakunnan yleinen tapa kumpusi tästä luonnollisen yhteiskunnan juuresta, jonka nimi on perhe. Perheen elämällä on siveellinen oikeus itsessään; kukaan perheen ulkopuolinen ei saanut siihen sekaantua. Yhteiskunnan valta jää kodin kynnyksen ulkopuolelle. Oikea on perheessä todellisena valtana, vanhempien valtana, joka tunnustetaan päteväksi. Kun ihminen toimii perhe-elämässä todellisessa perherakkaudessa, hänen ei tarvitse huolehtia lainkuuliaisuudesta ja isänmaallisuudesta, koska sellainen teko on ilman muuta myös lainkuuliainen ja isänmaallinen.

Päähuomion Snellman kiinnitti lastenhoitoon, joka muovasi kansallisen tavan. Äidilliseen uhrautuvaisuuteen ei kykene kukaan muu kuin äiti itse. Yksikään äiti ei hoida omaa lastaan sen mukaan mitä kasvatustieteen professori määrää vaan tekee oman mielensä mukaan. Snellman tähtäsi siihen, että kodin siveellisen kasvatuksen tuli viime kädessä olla isänmaalliseen tapaan kasvattamista. Perheen tapa on kansallista, mikä kumpuaa isien perinnöstä ja inhimillinen tieto muovaa sitä, mutta kansallisessa muodossa.

Snellmanin ajattelussa äidin roolin tärkeyden korostaminen johti naiskasvatuksen perusteiden kehittämiseen. Naiselle isänmaallinen toiminta on toimintaa äidin ja puolison tehtävissä. Nainen on perityn tavan säilyttäjä ja äidintehtävässään hänen tulee olla tietoinen velvollisuudestaan isänmaata kohtaan. Jos kansakunnan naisilla on perheroolissaan isänmaallista tietoisuutta, niin kansakunnassa on isänmaallisia miehiä. Nainen ei vaikuta vain lapsiin vaan puolisoon ja miehiin yleensä. Tämä välillinen, miehen kautta tapahtuva isänmaallinen toiminta on naisen toimintaa.

Lopuksi Snellman määritteli julkisen opetuksen tehtävän; se oli kansakunnan tiedon ja yleisinhimillisen tiedon välittäminen. Valtiovallan kansallisen toiminnan oikeus ja velvollisuus on ylläpitää opetuslaitosten kautta tätä kansakunnan yhteyttä ihmiskuntaan. Kaikki koulutus – niin kansakoulu kuin oppikoulukin – joka ei perustu tähän, on väärällä pohjalla. Snellmanin aja­tukset alkoivat toteutua myös käytännössä. Pitkässä ja tyhjentävässä lausun­nossaan normaalikoulun perustamisesta 30.1.1861 Snellman osoitti asiantuntemustaan opettajanvalmistuksessa. Kun lopullinen asetus julkis­tettiin 30.1.1862, seurasi se Snellmanin ehdotusta. Snellman laati myös ehdotuksia perusopetuksen järjestämisestä ja laati suunnitelman kauppakoulun perustamiseksi. Erityisen innokkaasti hän osallistui lehtikirjoituksin keskusteluun suomalaisen lastenhoidon järjestämisestä ja kansakoulun perustamisesta.

Polemiikkia lastentarhoista ja kansakoulusta Uno Cygnaeuksen kanssa

Pietarissa pienten lasten pedagogiikkaan opettajana perehtynyt Uno Cygnae­us valittiin suomalaisen kansakoululaitoksen rakennusmieheksi. Sitä varten hän teki laajan opintomatkan Eurooppaan, minkä tuloksia hän esitteli lehdistössä ja laati ehdotuksia niiden pohjalta opetusviranomaisille. Toukokuussa 1860 Cygnaeus julkaisi Finlands Almnänna Tindingissa artikkelisarjan saksalaisen pedagogin F. W. Fröbelin lastentarhaideoista, joita vastaan F. L. Schauman kirjoitti kriittisen kirjoituksen Helsingfors Tidningarissa. Hänen mielestään perhesiteitä heikentävät lastentarhat olisivat onnettomuus; jos pienokaiset kerätään vanhemmilta tarhoihin, vanhemmat vapautetaan luonnon ja kristillisyyden heille asettamista vaatimuksista.

Snellman oli pysytellyt johdonmukaisesti erossa Cygnaeuksen johdolla käydystä koulukeskustelusta mutta joutui puuttumaan siihen, kun venäläinen pedagogi ja suuriruhtinattaren opettaja, Joseph Paulson asettui Cygnaeuksen rinnalle Schaumania vastaan Helsingfors Tidningarissa 15. ja 17.11. Itse­tietoisen opettajan sävyllä Paulson oikaisi tietämätöntä oppilasta myöntäen, että äiti oli paras kasvattaja mutta ajan vaatimusten takia äidinrakkaus ja äidinvaisto eivät riitä kasvatusta toteuttamaan: yhteiskunnassa kasvatus on kohonnut vaativaksi taidoksi, jota tarvitaan vaiston tueksi.

Paulsonin ärsyttävä tyyli sai Snellmanin julkaisemaan marraskuussa 1860 artikkelin ”Ihmiskunnan uudistamisesta lastentarhoilla”. Snellman ei voinut sietää sitä, että Fröbel ja hänen matkijansa kehtasivat sanoa, että ihmiskunta on vaeltanut tämän ajan pimeässä. Tällaiset apostolit täytyi Snellmanin mielestä julistaa muitta mutkitta houkkioiksi, jotka mestarin elkein alkavat opettaa syvän tietämättömyyden vallassa olevaa ihmiskuntaa. Snellmanin mukaan juuri Paulsonia vaivasi tämä tauti; hän ei kyennyt esittämään selkeästi oppi-isänsä ajatuksia. Snellmanin mielestä olennaista oli, että leikki ja työ oli kuitenkin erotettava toisistaan. Snellman painotti, että työtä ei saa muuttaa leikiksi, koska se on totta eikä leikkiä saa muuttaa työksi, koska se on huvia. Lapsi saa leikkiä kunnes kestää työtä.

Cygnaeuksen ryhtyessä puolustamaan Paulsonin mainetta melko henkilökohtaisin sävyin hän sai Snellmanin kimppuunsa Litteraturbladin tuimassa artikkelissa tammikuussa 1861. Snellman alkoi epäillä Cygnaeuksen kasvatusopillisia tietoja, koska tämä piti Paulsonin teoriaa asiallisena ja valaisevana. Snellmanin arvostelun väittäminen hiustenhalkomiseksi osoitti tieteellisen tiedon halveksuntaa. Snellmanin synkkä arvio oli, että Cygnaeus ja Paulson tahtoivat teorioida ilman tiedettä esittämällä vain joitain korulauseita hengen ja ruumiin kehityksen laeista. Snellmanin mukaan tietysti oli mukavampaa ”vapaasti jaaritella omin varoin, tietämättä että esitetyt väittämät ovat tieten pöydiltä pudonneita muruja.”

Venäläisen Paulsonin synnyttämä polemiikki merkitsi käännekohtaa Snellmanin ja Cygnaeuksen välisissä suhteissa. Snellman oli alun perinkin epäillyt Cygnaeuksen kykyjä toimia kansakoulusuunnittelun pääorganisaattorina, vaikka oli antanutkin runsaasti palstatilaa Litteraturbladissa tämän matkakirjeille. Cygnaeuksen innostuminen Fröbelin lastentarhoista heitti varjon muihinkin Cygnaeuksen suunnitelmiin. Hänen asemansa ei voinut kuitenkaan horjua, koska hänellä oli arvovaltaisia suojelijoita kouluhallinnossa. Cygnaeus pystyi esimerkiksi järjestämään, että Snellman jätettiin Cygnaeuksen laatiman kansakoulusuunnitelman tarkistuskomitean ulkopuolelle. Snellmanille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin koettaa antaa ankara isku Cygnaeuksen koulumallille kesällä 1861, jolloin hän arvosteli kokonaisuudessaan Cygnaeuksen painosta ilmestyneen suunnitelman Suomen koululaitokseksi. Snellmanin mielestä suunnitelma oli lainarihkamaa ja ehdotuksen tekijä omahyväinen hupsu pedagogi.

Snellman oli harkinnut kauan arvostelunsa julkaisemista, koska hänen silmissään järjestelyt valtionhallinnossa näyttivät viittaavan siihen, että kaikki arvostelu on hyödytöntä. Snellman halusi kuitenkin kiinnittää huomion siihen, että Cygnaeus näytti olevan hyvin epävarma. Kolmea asiaa kohtaan Snellman aikoi taistella. Ensiksi hän ei aikonut välinpitämättömästi katsella, miten nurinkurinen oppi muodollisesta harjoituksesta torjui pyrkimyksen ohjata oppilaita tietoon ja totuuteen. Toiseksi hän ei voinut hyväksyä, miten tiedon arvo unohdetaan sen käytännöllisen hyödyn vuoksi. Kolmanneksi hän vastusti ankarasti perhe-elämän mallien siirtämistä kouluun ja sen jättämistä älyttömän kokeilun kentäksi. Vaikka nämä väärät opit saavuttaisivat hetkittäistä menestystä, Snellman uskoi, että niiden hataruus, epäkäytännölliset tulokset ja suuret lupaukset kukistaisivat ne lopulta.

Suurin kiista syntyi äidin roolista koulukasvatuksessa. Cygnaeus on yhdistänyt fröbeliläisen äitien kasvattamisen kansakoulusysteeminsä olennaisimmaksi sisällöksi. Cygnaeuksen pedagogiikan huippuajatus on se, että tulevien sukupolvien siveellinen jalostaminen yhteiskunnassa saadaan aikaan naisen henkisen äitiyden avulla. Myös kodin ulkopuolella nainen suoritti henkisen äidin asemassaan koko kansakuntaa, koko ihmiskuntaa parantavan ja jalostavan tehtävänsä. Näin Cygnaeus kulki Rousseaun, Pestalozzin ja Fröbelin jalanjäljillä. Snellman katsoi naisen suorittavan jalostustehtävän perheessä, kotona. Valmiudet siihen saattoi hankkia ulkopuolelta. Snellmanin mielestä Cygnaeuksen sveitsiläis-saksalaisen kasvatusopin mukaan koulu riisti kodilta sen kasvatustehtävän. Snellmanin painotti, että koulun tehtävä oli vain opettaa. Siveellinen kasvatus oli saatava kodissa, jossa vanhempien ja lasten välinen rakkaus voi istuttaa rakkautta hyvään, kehittää omantunnon herkäksi, vaikuttaa lapsen vakaumukseen jne.

Tarkistuskomitean työskennellessä lokakuun lopuille 1861 asti Snellmanin artikkeli sai vastaansa useita kriittisiä kirjoituksia. Elokuussa siihen vastasi Finlands Allmänna Tidningissa Cygnaeuksen suojelija, kirkollistoimituskunnan esittelijäsihteeri G. M. Waenerberg, syyskuussa Cygnaeus itse. Kiista jatkui vielä pitkään.

Kiista Suomen erillisaseman oikeusperusteista

Snellmanin kansallisuusohjelmaa rakensivat lukuisat ja monipuoliset kotimaan ja ulkomaiden kirjallisuudesta julkaistut kirjallisuusarvostelut. Arvostellessaan ruotsalaista kirjallisuutta hän pohti esimerkiksi kansallisuus­kysymyksiä esittelemällä Kustaa I:n historian, N. Ignellin Ihmiskunnan kehityksen historian, Anders Fryxellin Ruotsin kirjallisuushistorian. Lisäksi hän selosti Herman von Hettnerin saksankielisen Ranskan 1700-luvun kirjallisuushistorian. Kotimaisesta kirjallisuudesta esiteltiin tarkasti W. G. Laguksen aatelistutkimukset, aikakausikirja Joukahaisen ja Isänmaallinen albumi Suomen kirjoitelmia.

Snellmanin kansallisuusohjelmaan liittyi myös kirkkokritiikki. Snellman kritisoi teologian tilaa käsitellessään Turun pappiskokouksen asiakirjoja. Hänen mukaansa kokouksessa pidetyt saarnat eivät voineet antaa mitään uutta. Uskonpuhdistuksen jälkeen saarnoista tuli kuivaa dogmatiikkaa, 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa saarnat olivat pelkkää moralisointia. Nyt molemmat yksipuolisuudet oli hylätty eikä saarnoissa ollut todistelua eikä moraalioppia. Vielä suurempaa kriittisyyttä Snellman osoitti arvioidessaan uskon ja siveysopin professori A. F. Granfeltin pääteosta Kristinuskon dogmatiikkaa. Snellman kuvasi Granfeltin välitysteologiaa tieteelliseksi välitysyritykseksi järjen ja auktoriteettiuskon välillä, välitykseksi toisaalta rationalismin ja spekulaation, toisaalta puhdasoppisuuden välillä. Välitysteologian ohjelman tulikokeeksi on kutsuttu vasemmistohegeliläisen David Friedrich Straussin 1835–36 julkaisemaa kirjaa Das Leben Jesu. Tähän kiistaan Snellman osallistui teoksellaan Die Idee Der Persönlichkeit. Snellman kritisoi erityisesti Granfeltin motiivia, jonka mukaan tämä pyrki poistamaan nk. sivistyneeltä yleisöltä tekosyyn olla hankkimatta aiempaa selvempää teoreettista näkemystä kristinuskon olemuksesta ja toivoi muiden teologien seuraavan esimerkkiään.

Kansakunnan kieli oli kansallisuuskysymyksen ydin. Snellman kirjoitti kielen olemuksesta perusteellisen tarkastelun K. Claësonin vuonna 1858 ilmestyneen artikkelin pohjalta. Päinvastoin kuin monet kielitietieteilijät Snellman halusi painottaa, että kieli ei ole ollut pelkkä viestintäväline, vaan hahmo, jossa ajatus ilmeni. Ajattelun on oltava kielessä lakia säätävä voima laajassa mielessä. Jokaisen kielen lait ja säännöt perustuvat kansakunnan tuntemis- ja ajattelutapaan. Snellman yhtyi Claësoniin siinä täysin, että kieli on kansakunnan ilmentymä ja kaikkein suoranaisin edellytys kansakunnan olemassaololle. Käytännöllisemmin hän toi esiin ajatuksen kielen roolista esitellessään kansallisuuskehitystä Euroopassa artikkelissaan ”Suuresta maailmasta”. Ei tarvitse todistella millainen merkitys alkuperällä ja kielellä on näissä liikehdinnöissä. Kehityksessä oli tärkeintä säilyttää rauha joka puolella, ettei jonkin kansanosan järkkyminen vaarantanut koko maanosan rauhaa. Siksi rauhallinen sivistyskehitys oli menestyksen tae tunnustuksen saamisessa yksittäiselle kansakunnalle. Äkillisten murrosten välttäminen johtaa muun Euroopan myötämielisyyteen muita kansoja kohtaan.

Käytännössä Snellman pääsi soveltamaan kansallisuusajatteluaan, kun 50 vuoden jälkeen toiveiden konkretisoituminen valtiopäivien mahdollisesta koolle kutsumisesta kuumensi tunnelmat. Valtiopäivien sijasta keisari Aleksanteri II antoi 10.4.1861 manifestin tammikuun valiokunnasta käsittelemään kiireisiä asioita. Välitön reaktio oli liberaalileirin lietsoma yleinen protestointi, jonka mukaan valiokunta korvaisi perustuslainmukaiset valtiopäivät. Snellman ei halunnut osallistua valiokunnan ympärillä vellovaan yleiseen hälinään aluksi millään tavalla, koska näki valiokunnan hyödyllisenä askeleena kohti valtiopäiviä. Ruotsin lehtien asiaton kirjoittelu sai hänet kuitenkin tarttumaan kynään. Esimerkiksi Dagligt Allehanda oli touko–kesäkuussa 1861 kirjoittanut, että keisarin tekemän oikaisun jälkeenkin valiokunta oli laiton ja että manifesti oli valtiokeikaus, joka tarkoitti perustuslakien kumoamista

Monia tämänsävyisiä kirjoituksia vastaan Snellman julkaisi 6.7.1861 artikkelin ”Suomen olot ja Ruotsin lehdistö”, joka oli sysäys kiivaaseen ja pitkään polemiikkiin Suomen erillisaseman oikeudellisista perusteista. Snellman totesi lähtökohdaksi, että Ruotsin lehtien kertomukset, Aftonbladetin etupäässä, olivat valheen ja totuuden sekoitusta. Snellman tulkitsi, että tällainen vääristelynhalu johtui ruotsalaisten kansallisturhamaisuudesta: mikään asia ei voinut Suomessa olla hyvin Ruotsista eroamisen jälkeen. Suomen kansa ansaitsi Snellmanin mielestä kuitenkin Euroopan sivistyneiden kansojen kunnioituksen, koska maalla oli oma valtiosääntö, oma hallitus, omat raha-asiat ja koska jokainen maan asukas oli Suomen alamainen ja myös itseään niin kutsui. Se oli saavutus, koska Suomen kansa itse, eikä mikään muu, oli itsensä siihen auttanut.

Pääasia uhkasi jäädä sivuun, koska artikkeli synnytti paljon väärinkäsityksiä. Eniten lukijoita ärsytti, että Snellman oli todennut, että Suomi rauhanteossa luovutettiin Venäjän valtakuntaan maakuntana eikä rauha sisältänyt mitään lupausta maan nykyisestä valtiomuodosta, johon se oli kehittynyt. Takeina olivat hallitsijan sanat ja vakuutukset. Epäonnistunut ilmaisu altisti Snellmanin koville hyökkäyksille. Snellmanin tavoitteena oli sensuurin häirit­semättä osoittaa, että valiokunta saadussa muodossa toisi valtiopäivätkin varmasti, mutta esteiden kasaaminen valiokunnan tielle lykkäisi valtio­päiviäkin. Snellmanin varovaisuus johtui siitä, että hänen oli ollut vuoden 1861 ensimmäisessä numerossa tarkoitus julkaista uudenvuodenkatsaus Suomen poliittisista oloista. Kenraalikuvernööri Berg kielsi sen julkaisemisen.

Sensuurin kanssa tasapainottelevan artikkelin diplomaattinen tyyli johti väärinkäsityksiin, joita kilpaa alettiin oikoa tunnustamatta artikkelin kokonaisansiota. Keskustelu hajosi kahteen suuntaan. Koska teoria Suomen valtion synnystä oli vielä epäselvä ja sille haettiin muotoa, kiista valiokunnan roolista vei suuren osa keskusteluun osallistujista oikeustaistelun tielle, jossa juristit kalusivat jokaisen termin puhki. Snellman ei halunnut lähteä kirjallisten perustelujen hakemiseen, koska häntä kiinnosti prosessin asiallinen hoitaminen eikä periaatteellinen kädenvääntö. Snellmanin huolimattomat ilmaukset lähtivät hänen perusfilosofiastaan, jonka mukaan keskeinen toimija oli kansallishenki ja kansa itse. Snellmanille lakien kirjain, pykälät tai keisarin julistusten sanamuodot eivät olleet tärkeitä; ne olivat ulkokuori, kansallishengen ilmiasu. Siten Venäjän valtakunta keisareineen tarjosi otolliset puitteet Suomen kansan työlle. Snellmanille Venäjän keisari oli kansallishengen yliohjaaja ja sen ilmentäjä.

Snellmanin lauseeseen ”ihmeellisempää on, että Suomella on mitään poliittisia oikeuksia, kuin se, että ne Ruotsiin verrattuina ovat pienet” tarttui ensimmäiseksi Åbo Underrättelserin omistaja ja toimittaja J. W. Lillja. Hänestä Krimin sodan jälkeen maahan levinneet vapauden aatteet saivat intohimoisen kannattajan. Hän väitti, että Snellman oli kieltänyt Suomen epäämättömät poliittiset oikeudet. Snellman vaati peruuttamaan syytökset. August Schauman kirjoitti 23.7. lähtien ”Kirjeitä maalaisystävälle” -sarjan seitsemässä artikkelissa Helsingfors Tidningarissa, että Snellmanin väite oli arveluttava, koska se voitiin kumota luettelemalla asiakirjat, joissa oikeudet oli tunnustettu. Lisäksi monet lehdet väittivät, että Snellman sanoessaan J. Ph. Palménin olevan sitä mieltä, että Suomi oli maakunta, oli myös itse yhtynyt tähän käsitykseen. Tukholman lehdet säestivät arvostelua. Karl Wetterhoff julkaisi Dagligt Allehandassa kirjoituksen ”Professori Snellman ja Suomen konstitutsioni”, jonka mukaan Snellman luuli voivansa saada Suomen kansan luopumaan kaikista poliittisista oikeusvaatimuksistaan ja ehdottomasti heittäytymään keisarin armon syliin.

Lukuisiin suomalaisten ja ruotsalaisten lehtien hyökkäyksiin Snellman vastasi Litteraturbladin heinäkuun numerossa. Hän totesi aiheuttaneensa sanomalehtiriidan, joka oli täynnä väärinkäsityksiä, vääristelyjä, nurjamielisiä tulkintoja ja valheita. Snellman torjui jyrkästi syytöksen, että hän olisi muka kieltänyt Suomen poliittiset oikeudet; se oli pahin syytös, mitä suomalaista miestä vastaan voidaan tehdä. Snellman korosti, että vaikka sanoissa olisi jotain epäselvyyttä ja tulkintavaikeutta, ”antaako allekirjoittaneen julkinen esiintyminen yhdellekään rehellisesti ajattelevalle aihetta luulla, että hän koskaan voisi tehdä itsensä syypääksi sellaiseen maatakavaltavaan tekoon, että kieltäisi isänmaansa poliittiset oikeudet sisäisesti itsenäisenä valtiona”. Lisäksi hän selitti sanojaan ja käytännössä tunnusti epätarkat ilmaisunsa. Tätä ennen hän oli selittänyt tarkasti Suomen perustuslailliset oikeudet artikkelissa ”Eräiden hallitusmuotoon ja vakuuskirjaan sisältyvien säädösten tulkinnasta”.

Kansallisuusohjelma kulki käsi kädessä aineellisten olojen kehittämisen kanssa. Tiettyihin ongelmiin Snellman palasi yhä uudelleen. Hän arvioi uuden pankin, hypoteekkiyhdistyksen perustamista ja, korosti kunnallisuudistuksen tärkeyttä ja kiinnitti huomiota vankeinhoitoon. Kulkulaitosasiat olivat jatkuvasti kiinnostuksen kohteina. Snellman seurasi tiiviisti 1859 aloitettua Helsinki–Hämeenlinna-radan rakennusta ja rauhoitteli aina yleistä mielipidettä, kun ongelmakohtia nousi esiin. Artikkelissaan ”Rautatie ja rautatiet” hän linkittää yhä selvemmin rautatierakennuksen Suomen kansantalouden tilaan ja finanssien hoitoon ja osoittaa tässä syvää asiantuntemusta. Syyskuussa 1860 rautatiepäällikön kertomuksen ilmestyttyä hänestä oli tärkeää, että yleisö sai varman tiedon radan kokonaiskustannuksista, jotta vältetään käsitys julkisten varojen väärinkäytöstä. Artikkelin yksityiskohtaisissa laskelmissa herätti huomiota, miten tarkasti Snellman tuntee Suomen valtiovelan tilan. Se viittasi läheisiin suhteisiin senaatin finanssitoimituskuntaan, sen päällikköön Fabian Langenskiöldiin.

 

Raimo Savolainen

Kesä 1860

Vihdin Niemenkylässä

Syksy 1860

Luennot abstraktista oikeusopista

Kevät 1861

Luennot teoreettisesta velvollisuusopista ja perhehistoriasta ja luennot pedagogiasta

 

16.3.1861

Merenkulkukoulukomitean jäseneksi

16.4.1861

Raha-asioiden tilaa pohtivan komitean jäseneksi

Kesä 1861

Vihdin Niemenkylässä