J. V. Snellman – valtiopäivävalmistelijasta hallitusmieheksi

Snellmanin lähes 25 vuotta kestänyt sanomalehtitoiminta jäi sivummalle, kun yhteiskunnallinen vaikuttaminen vaihtui vähitellen käytännön toimintaan valtiopäivien lähestyessä. Snellmanin viimeisten Litteraturblad-lehden artikkeleiden aiheet ennustavat kehitystä hyvin: rahauudistus, oikeudenkäyntikieli, painolaki, hypoteekkiyhdistyksen laina ja tammikuun valiokunta. Lisäksi kadon olosuhteissa hän hahmotteli useissa artikkeleissa nälkäohjelmaansa. Näitä kirjoituksia käännettiin Pietarissa Aleksanteri II:lle, ja ne tekivät hallitsijaan suuren vaikutuksen. Kirjeenvaihdon lisääntyminen keisarin korkeimpien luottamushenkilöiden kanssa viittasi Snellmanin tulevan roolin muutokseen. Snellmanin luottotehtävät lisääntyivät kiihtyvällä vauhdilla, ja niissä onnistuminen tasoitti tietä tulevalle senaattorinimitykselle. Samaan aikaan Snellman piti viimeiset luentosarjansa valtio-opista syksyllä 1862 ja keväällä 1863.

J. V. Snellmanin koottujen teosten 19. osa (kesäkuu 1862 – maaliskuu 1863) sisältää Snellmanin pitämän valtio-opin luentosarjan käsikirjoituksen, useita käsikirjoituksia ja lausuntoja valtiopäiväasioista, yleistä mielipidettä rakentavia artikkeleita Litteraturbladissa ja kirjallisuusarvosteluja kan­sallisista aiheista. Hallitsijavaihdos ja muutokset korkeilla virkapaikoilla olivat nostaneet Snellmanin näkyvään rooliin. Monikymmenvuotisen linjansa johdosta Snellmanista tuli Aleksanteri II:n uudistuspolitiikan käsikirjoittaja, yleisen mielialan takuumies Suomessa ja lopulta myös käytännön asioiden toteuttaja senaattorinimityksen myötä. Valtiopäivämiehen ura sai odottaa, kun hän torjui korottamisensa aatelissäätyyn vielä tässä vaiheessa.

Valtio-opin luennoissa isänmaallisen toiminnan kriteerit

Valtiopäiväkehityksen turvaamiseksi Snellman huolehti nuorison mielien rauhoittamisesta luennoillaan. Erityisen hyvin aiheeltaan tähän sopivat valtio-opin luennot, jotka hän piti syksyllä 1862 ensimmäisen kerran. Merkillepantavaa on, että kevään luentosarjan teoreettinen teksti sai käytännön sovelluksensa hänen sanomalehtikirjoituksissaan. Kansallisuusohjelmassaan hän maalasi selvästi esiin Suomen valtiollisen tulevaisuuden pukien sen siveellisen maailmanjärjestyksen järjelliseksi välttämättömyydeksi. Mitään ei saada kuitenkaan aikaan ilman yksilön ratkaisua. Snellman teki nuorisolle selväksi, että kenenkään ei pidä työskennellä vain itsensä vaan ihmiskunnan puolesta.

Snellman korosti voimakkaasti perheen roolia kansakunnan rakennuksessa. Hänen mukaansa historia todisti, että perhe oikean muotona on järjellisesti välttämätön. Kaikilla kansoilla tämä oikeustila perustuu avioliiton kunnioittamiseen ja siveelliseen lastenkasvatukseen. Yksilö voi löytää hyvinvointia, valistusta ja hyviä tarkoituksia kodin ulkopuoleltakin mutta hyvät tavat, vaatimus tehdä oikein, juurrutetaan vain perheessä. Mikään inhimillinen viisaus ei voi astua vanhempien rakkauden sijalle. Kaikki lähtee kodista, koska perhetapa purkautuu kansalaisyhteiskuntaan. Perheen siveellisestä intressistä kumpuava oikeus muuttuisi mielivallaksi, jolleivät sen juuret olisi yhteiskunnan oikeassa, yleispätevässä tavassa. Yhteiskunnan oikealla ei olisi mitään pätevyyttä, jos se ei olisi kansakunnan oikeaa, historiallista, siihen kuuluvaa siveellisen maailmanjärjestyksen oikeuttamaa tapaa. Sitä, mistä kansakunnan oikea määrittyy, kutsutaan isänmaallisuudeksi.

Kansakunnan tehtävä on toimia ihmiskunnan hyväksi. Kosmopoliittinen intressi ei voi johtaa toimintaan, koska kukaan ei voi tietää mitä ihmiskunta tahtoo. Sen edut sisältyvät jokaisen kansakunnan etuihin, jolloin aina tulee ottaa huomioon, missä suhteessa se on muihin kansakuntiin.

Kullakin kansakunnalla on oikeus turvautua vain omaan mahtiinsa, omaan kunniaansa. Järkevää politiikkaa on se, että kansakunnan etu olisi ihmiskunnan etu. Näitä seikkoja Snellman korosti kahdessa käsikirjoituksessa, jotka oli tarkoitettu berliiniläiselle aikakauslehti der Gedankelle otsikoilla ”Oikean absoluuttinen pätevyys” ja ”Kansallisuus ja kansallisuusaate”. Niitä ei koskaan kuitenkaan lähetetty.

Kansallisuuden voimalle Suomessa hän loi taustaksi eurooppalaisen kehityksen useissa kotimaisen, ruotsalaisen ja ulkomaisen kirjallisuuden arvosteluissaan. Teosten joukossa oli niin P. D. A. Atterbomin Runouden historiaa kuin Runebergin runoja tai A. Thiersin Napoleonin keisariajan historiaa. Suurimpaan rooliin nousee mittelö matemaatikko L. L. Lindelöfin kanssa siitä, miten äänet on laskettava päätettäessä ehdollepanosta virkojen täyttämisessä. Snellmanin lähtökohta oli, että mikään todennäköisyyslaskelma ei pysty mittaamaan ehdokkaiden työn tuloksia eri aloilla, kun historiakin oppii tuntemaan ne vasta jälkeenpäin. Hänen mielestään Lindelöfin oli myönnettävä, että on typeryyttä väittää, että äänestäjät voisivat ilmaista käsityksensä numeroilla hakijoiden ansioiden välisistä etäisyyksistä. Snellmanin mukaan matematiikan ja laskutaidon merkitys hengenelämän asioissa on paljon monimutkaisempi.

Valtiopäivävalmistelujen ohjaksissa

Tammikuun valiokunnan tehtävää varsinaisten valtiopäivien valmistelijana puolustanut Snellman ihmetteli miksi lehdet vaikenivat tammikuun valiokunnan neuvotteluista. Itse hän seurasi niitä Litteraturbladin kirjoituksissa tiiviisti ja totesi tyydytyksellä, että tapahtumien meno oli osoittanut hänen arvionsa oikeaksi. Valiokunta oli helpottamassa valtiopäivävalmisteluja. Viidessä peräkkäisessä Litteraturbladin numerossa Snellman analysoi seikkaperäisen tarkasti ja laajasti valiokunnan työskentelyn tulokset loka–joulukuussa 1862, vaikka otsikkona on ”Muutamia mietteitä”.

Artikkelisarjan aluksi Snellman totesi monet ongelmat valtiopäivätyöskentelyn harjoittelussa tammikuun valiokunnassa. Havaittavissa oli perehtymättömyyttä asioihin ja tottumattomuutta nähdä asian ytimeen. Asioita ei ollut etukäteen tutkittu tai harkittu. Pöytäkirjatkin olivat syntyneet taitamattomasti. Snellman pahoitteli käsittelyn epävarmuutta mutta iloitsi kuitenkin, että valiokunnan keskusteluissa oli saavutettu paljon todella asiaa valaisevaa. Artikkeleissaan Snellman kävi yksityiskohtaisesti läpi kaikki ne asiat, joissa valiokunta oli lausunut senaatin ehdotuksesta poikkeavan mielipiteen. Yleisesti Snellman moitti valiokuntatyöskentelyä tehottomaksi, kun tyytymättömät olivat johtaneet muutkin osallistuneet pidättyvyyteen.

Sanomalehtikirjoitusten lisäksi Snellman pääsi konkreettisesti vaikuttamaan säätyesitysten sisältöön komiteoiden jäsenenä ja lausunnonantajana. Tammikuun valiokunnan kanssa samaan aikaan oli tammikuusta 1861 työskennellyt sensuurikomitea, jossa Snellman oli mukana. Komitean tehtävänä oli käydä läpi voimassa olevat sensuurisäännökset ja tehdä ehdotukset niitä koskevista muutoksista ja toimenpiteistä. Ruotsin vallan aikana 26.4.1774 oli annettu painovapausasetus, jota kuitenkin 1780, 1785 ja 1802 annetut säännökset rajoittivat. Vuoden 1809 hallitusmuoto palautti painovapauden. Suomen jouduttua Venäjän yhteyteen paino-olot pysyivät ennallaan kunnes valvonta kiristyi painotointa koskevien asetusten kodifikaatiolla 14.10.1829. Asetuksella järjestettiin yleinen lupajärjestelmä ja ennakkosensuuri. Järjestelmää kiristettiin vuonna 1846 ja 1850.

Painovapauskomitean jäsenten keskuudessa oli erimielisyyttä siitä, miten saatu tehtävä tuli ymmärtää. Osa olisi tyytynyt asetuksen korjaamiseen ennakkosensuurin puitteissa mutta enemmistö katsoi tilanteen otolliseksi painovapauslain laatimiselle. Tätä kantaa ajoi ponnekkaimmin Snellman, joka sai myös Pietarin suomalaiselta virkamiesjohdolta varovaista rohkaisua. Jo aikaisemmassa sanomalehtikirjoittelussa Snellman toi esille, miten tärkeää oli toteuttaa painovapaus ja varmistaa sen tulevaisuus. (Ks. osa 18: Litteraturblad nro 3, 4 ja 5.) Kun komitea sai työnsä valmiiksi 24.5.1862, moitittiin, että Snellman oli dominoinut sen työskentelyä ja jopa saattanut mielipiteensä voimaan diktatorisella tavalla. Litteraturbladissa esitellyt mielipiteet pääsivät määräävään asemaan lopullisen ehdotuksen laatimisessa painolaiksi. Joitakin työskentelypapereita on säilynyt osoituksena tästä. Kun komitea jätti senaatille kaksi erillistä asetusehdotusta, molemmissa oli Snellmanin omakätisesti laadittu käsikirjoitus, jonka sanamuotoja lopullinen mietintö sanatarkasti noudattaa. Toinen koski kotimaassa julkaistavaa suomen- ja ruotsinkielistä kirjallisuutta, toinen vieraskielisiä ja ulkoa tuotuja painotuotteita. Snellman oli vuodattanut lakitekstiin henkilökohtaisen kokemuksensa sensuurista ja monikymmenvuotisen taistelun sensuurin kanssa.

Senaatti antoi lausuntonsa komitean ehdotuksista maaliskuussa 1863. Pietarissa painolakiehdotus aiheutti epäröintiä. Venäjällä vireillä ollut painolakiuudistus viivytti käsittelyä. Vuonna 1863 valtiopäivillä annettiin säädyille esitys painolaiksi, joka hyväksyttiin. Painovapauslaki astui voimaan 18.7.1865, se lakkautti ennakkosensuurin ja luvan vaatimisen painotuotteiden julkaisemiseen.

Snellman sai palata myös rautatiekysymykseen. Hän toisti aikaisemmat ajatuksensa perinpohjaisessa artikkelissa maalis–toukokuussa 1863. Lähtökohtana oli närkästys, jota hän koki uudistusohjelman toteuttamisessa, johon kulkulaitokset kuuluivat. Omien sanojensa mukaan Snellman oli kurkkua myöten täynnä kevytmielisesti laadittuja vapaamielisiä suunnitelmia. Hänen mukaansa ”kukaan ei ole yhteishyvää koskevissa suunnitelmissaan despoottisempi kuin se, joka tekeytyy vapaamieliseksi ennen muita.” Hänen mukaansa jokaisen todella vapaamielisen ihmisen pitäisi osoittaa vapaamielisyytensä ennen kaikkea kunnioittamalla historiaa. Hänen mielestään kansakuntaa ei rakenna se, että heti alkuun aletaan pauhata, että tämä vaivainen kansa ei ole ymmärtänyt vuosisatojen kuluessa omaa parastansa. Se ei ole oikea resepti, pitää alkaa alusta ja järjestää elämänsä uudelleen. Snellman toteaa, että valtiontaloutta myöten jokainen voi tuoda julki viisautensa, neuvoja ja oppeja tulvii joka taholta. Snellman halusi ennen kaikkea ampua alas sitkeän uskomuksen metsistä valtion rikkauden lähteenä. Siksi rautateiden tulevaisuuttakaan ei voi rakentaa metsätuotteiden viennin varaan. Toisaalta rahtikustannukset eivät estä puukuljetusten järjestämistä. Lopuksi hän toisti ajatuksensa valtion hoitamasta liikenteestä: ”Valtion hallitusten harjoittama toiminta olevien olojen vallitessa ei ole ainoastaan viisasta, vaan yleisen sivistyksen ja vaurauden nopean lisääntymisen kannalta välttämätöntäkin.”

Lehdistökysymyksen ja kulkulaitosasioiden lisäksi Snellman tarkasteli laajasti monia muitakin kysymyksiä, jotka koskivat tulevia valtiopäiviä. Vuoden 1862 ankaran kadon johdosta hän useissa artikkeleissaan toi esille periaatteita hädänalaisten auttamiseksi. Hän otti tiukasti kantaa lahjoitusmaatalonpoikien asemaan osoittaen, että heidän asemansa määrittyy vuoden 1811 oikeustilan mukaan. Useissa artikkeleissa hän käsitteli perinpohjaisesti suomen kielen asemaa oikeuskielenä kieliohjelmansa mukaisesti. Lopputulos oli se, että Snellman laati käytännössä ehdotukset useisiin säätyesityksiin.

Tie senaattoriksi finanssiasioiden johtoon

Julkisuudessa Snellmanin asiantuntemus erityisesti talousasioissa valtion budjetin kriittisenä tarkastelijana oli herättänyt huomiota sekä kotimaassa että Pietarin hallituspiireissä. Snellmanin omaa tietä korkeimmille hallituspaikoille tasoitti ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltin helmikuussa 1862 tekemä yhteydenotto, jossa keisari Aleksanteri II pyysi Snellmanin esittämään näkemyksensä Hypoteekkiyhdistyksen lainajärjestelyistä. Lähtökohtana oli joulukuun lopulla 1862 valtion ottama 4,4 miljoonan taalerin eli 16,34 milj. markan laina Rothschildin pankkihuoneelta Frankfurtista. Korko oli 4,5 %, laina-aika 42 vuotta ja emissiokurssi vain 88 %. Edellinen laina oli otettu Venäjältä Hämeenlinnan rautatietä varten 1859. Nyt syksyllä 1862 Hypoteekkiyhdistys oli saanut luvan ottaa ulkomaanlainan. Myöhemmin muistelmissaan Snellman väittää olleensa hyvin levoton laatiessaan muistiota, koska kysymys oli aiheesta, jossa hänellä oli vain harrasteli­jan tiedot. Snellman valitteli saatekirjeessään Armfeltille myös sitä, että muis­tiosta tuli hirvittävän pitkä ja selittelevä. Snellmanin mielestä oli ollut kui­tenkin pakko mennä perussyihin pääkysymystä ratkaistaes­sa, jotta koko­naisuus hahmottuisi. Siksi oli pakko aloittaa alusta. Taktiikka onnistu­i, koska marraskuussa valmistunut lausunto oli hallitsijan mielestä ”de la haute finance”, erinomaista finanssioppia.

Muistion tultua julkisuuteen Snellman sai puolustaa useaan otteeseen laskelmiaan Hypoteekkiyhdistyksen lainasta. Snellman korosti, ettei normaalioloissa uutta velkaa tule tehdä vanhan velan maksamiseksi, vaikka vuoden 1862 kato oli tällaisen aiheuttanutkin. Hän ei hyväksynyt yleensäkään, että teollisuus ja kauppa saivat lainaa valtiolta. Vain maataloudella oli siihen oikeus ja silloinkin vain hätälainana ja pienille tiloille. Snellman tunsi kvanttiteorian, jonka mukaan rahan tarjonnan kasvu nostaa hintoja ellei tavaramäärä vastaavasti kasva ja rahan kiertonopeus muutu. Snellman esitti myös ajatuksen hankkia rahauudistusta varten tarvittava hopea Hypoteekkiyhdistyksen lainan avulla. Hypoteekkiyhdistys taas ajoi uudistusta, koska se tekisi mahdolliseksi maksaa lainan vuotuiset kuoletukset ilman tappioita.

Rahauudistuksen hoitaminen Hypoteekkiyhdistyksen lainalla ei ollut Snellmanilta yllättävä aloite, koska hän oli useissa artikkeleissaan tuonut esille välttämättömyyden irtautua Venäjän pakkokurssista ja laajasti pohtinut keinoja sen toteutumiseen. Rahauudistus oli edelleen tarpeellinen, vaikka lukuisia toimenpiteitä oli tehty sen eteen.

Aluksi päällimmäisenä ongelmana oli Venäjän ja Ruotsin rahan suuri määrä useina eri lajeina, jolloin seteleiden arvo vielä vaih­teli kulloisenkin kurssin mukaan. L. G. von Haartmanin ollessa finanssipäällikkönä tilanteen helpottamiseksi julkaistiin uusi rahamanifesti 9.4.1840, joka mää­räsi Venäjän hopearahan Suomen ”päärahaksi”. Krimin sota 1854–1856 osoitti pian vuoden 1840 rahauudistuksen heikkoudet. Uusi finanssipäällikkö Fabian Langenskiöld lähti toteuttamaan rahauudistusta tilanteessa, jossa maa sai ko­kea kaikki arvoltaan vaihtelevan paperirahan aiheuttamat häiriöt. Hän onnistui lopulta hyödyntämään Pietarin suopeaa ilmapii­riä ja sai aikaan nimellisen rahauudistuksen 4.4.1860 annetulla julistuskir­jalla. Sen mukaan maalle tuli oma rahayksikkö, markka, mutta venäläinen pakkokurssi jäi edelleen voimaan. Uudistuksen käytännöllinen toteutus lykkääntyi tulevaisuuteen, koska ankara kato 1862 nielaisi ulkomaisen lainan, joka oli alunperin tarkoitettu kotimaisten valtionlaina- ja valtionkassa­obligaatioiden lunastamiseksi ja pankin ho­pea­varastojen vahvistamiseksi.

Sairastuttuaan vakavasti ja työn uhatessa jäädä kesken Langenskiöld viimeisenä virkatoimenaan suositteli Snellmania seuraajakseen, koska halusi uudistuksen vietävän loppuun. Snellman oli siihen asti välttänyt julkisia nimityksiä. Kenraalikuvernööri P. I. Rokassovskille hän kohteliaasti kieltäytyi virallisen lehden päätoimittajan tehtävästä, joka olisi tuonut hänelle apulaissenaattorin salkun kansliatoimikunnassa. Ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltille hän kieltäytyi helmikuussa 1863 aateloinnista, koska jokainen hänen osakseen tullut ulkonainen kunnianosoitus lamautti hänen kirjallista toimintaansa. Se olisi tuonut kateellisille tilaisuuden asettaa kyseenalaiseksi hänen toimintansa vaikut­ti­met. Senaattorius toteutui kuitenkin 21.3.1863 kuten hän sisarelleen kirjoitti: ”Olin saanut jo 8 kuukautta sitten lupauksen, että saisin jäädä kirjojeni pariin. Mutta nyt minua taas tiedusteltiin, Hänen Majesteettinsa käskystä, kenenkään tekemättä hänelle asiasta esitystä. Oli mahdotonta kieltäytyä.”

Raimo Savolainen