J. V. Snellman – keisarin monipuolinen luottomies

Professorina Snellman oli paljon julkisuudessa Litteraturblad-lehteen kirjoittamillaan artikkeleilla. Ruotsissa oleskelevien suomalaisten Suomen vastaiset kirjoitukset olivat joidenkin artikkelien maalitauluina. Pietarissa todettiin tyydytyksellä Snellmanin kansallisuusliikkeen tiukka rajanveto skandinavismiin. Myös taloudelliset asiat olivat esillä useissa artikkeleissa. Snellman otti kantaa luottolaitoksiin, rahapulaan sekä hypoteekkiyhdistysten ja yksityispankkien perustamiseen; hän vaati teollisuuden sijasta lainoja maanviljelykselle ja kaupalle, koska tuonti oli vientiä suurempi. Artikkeleissaan Snellman sanoi mielipiteensä myös naisemansipaatiosta: naisten saavutukset julkisessa elämässä olivat vähäarvoisia verrattuna siihen, mitä nainen sai aikaan puolisona ja äitinä miehensä ja lastensa kautta, valtiollisissa tehtävissä nainen saattoi korvata miehen mutta mies ei voinut korvata naista kotona. Snellmanin siveysopin luennot yliopistolla jatkuivat, keväällä 1858 hän piti luentosarjan käytännöllisestä siveysopista.

J. V. Snellmanin koottujen teosten 15. osa (joulukuu 1857 – syyskuu 1859) sisältää Snellmanin professoriajan siveysopin luentokäsikirjoituksen ja Litteraturbladin artikkeleita kirjallisista ja yhä lisääntyvissä määrin käytännöllisistä aiheista. Kolme vuotta aikaisemmin hallitsijavaihdos ja muutokset korkeilla virkapaikoilla olivat johtaneet Snellmanin aseman nopeaan muuttumiseen. Tammikuussa 1855 kenraalikuvernööriksi nimitettiin F. W. Berg ja maaliskuussa 1855, Nikolai I kuoleman jälkeen, hallitsijaksi tuli Aleksanteri II.

Snellman nimitettiin vuoden 1856 alussa filosofian professoriksi akateemisen nuorison opastajaksi. Luennoissaan hän pyrki vahvistamaan opiskelijoiden isänmaallisuutta puskuriksi Krimin sodan aikana virinneille skandinavistisille virtauksille. Snellmania tarvittiin toisessakin roolissa, kun Venäjän tappio Krimin sodassa käynnisti suuren uudistusaallon keisarikunnassa sisäisen tyytymättömyyden hillitsemiseksi. Kun uudistusaalto ulotettiin myös Suomeen, alkoi Snellman kirjoittaa näissä muuttuneissa oloissa uudelleen Litte­ratur­bladiin. Vielä Nikolai I:n kaudella Snellmanin samansisältöisiä artikkeleita pidettiin kumouksellisen vaarallisina mutta nyt lehtiartikkelit olivat hedelmällinen tuki Aleksanteri II:n uudis­tuslin­jalle. Samaan aikaan Snellmanilta tilattiin asiantuntevia lausuntoja keisarin korkeimpien neuvonantajien käyttöön. Professorin, sanomalehtimiehen ja neuvonantajan roolin lisäksi aikaa leimaa voimakkaasti isän ja lesken rooli, kun Snellman menetti vaimonsa kesäkuussa 1857 ja jäi yksin 51-vuotiaana viiden lapsen kanssa. Tämän lisäksi hän huolehti myös veljenpojastaan.

Siveysopin luennot kansakunnallisen olemassaolon peruskurssina

Yhtä aikaa keväällä 1857 teoreettisen velvollisuusopin kanssa Snellman piti luentosarjan käytännöllisestä siveysopista, jonka hän piti uudelleen keväällä 1858 ja syksyllä 1861. Luentonsa alussa Snellman määritteli siveellisen toiminnan siveellisen omantunnon toiminnaksi, jolloin käytännöllinen siveysoppi opettaa, mitä toiminnan tuli olla. Snellmanin mukaan on selvitettävä itselleen, millaisia yhteiskunnan toimintoja siveellisen toiminnan muodot ovat. Tähän sisältyy oppi perheestä, kansalaisyhteiskunnasta ja valtiosta.

Snellmanin ajattelun mukaan kaikki yhteiskunnassa lähtee historiallisesti perheestä. Perheen tapa ei ole minkään sopimuksen seuraus. Siksi oppi perheestä oli käytännöllisen siveysopin ensimmäinen osasto. Snellman kiinnitti erityistä huomiota lasten kasvatukseen. Mitä siveellisempää perhe-elämä on, sitä helpommin päästään tuloksiin ilman harjoituksia ja rangaistusta. Lopputulokseen vaikuttaa lapsissa synnytetty vastarakkaus. Siitä kehittyy jumalanpelko, samoin kuin isänmaallisuus, ihmisrakkaus, oikeudentunto, halu oppia ja tehdä työtä, rohkeus, kärsivällisyys, kohtuullisuus, ilo ja tyytyväisyys.

Yhteiskunnan toinen ilmenemismuoto on kansalaisyhteiskunta, jossa subjektin siveellinen itsetietoisuus ilmenee lainkuuliaisuudessa. Kun yksilön haluilla ja intresseillä on siveellinen luonne, hän toiminnassaan niiden tyydyttämiseksi noudattaa sitä tapaa, jonka ilmaus laki on. Kuitenkaan ihmisten tekojen tarkoitus ei ole osoittaa kuuliaisuutta lain määräyksiä kohtaan. Hän toimii omien etujensa puolesta, mutta ei niitä tyydyttäessään loukkaa lakia. Muoto tekee toiminnasta siveellistä. Siveellinen oikea valtiossa on kansakunnan oikea ja tätä toteuttava ajattelu ja toiminta isänmaallisuutta. Isänmaallisen toiminnan olemus on, että yhteisen edun tulee olla yksilön etu. Ihmisen toiminnan tulee olla kansakunnan toimintaa, jossa hän itse määrää, mitä kansallishenki on. Tällöin kansa on tullut tietoiseksi itsestään kansakuntana. Kansakunnan täytyy aina ja kaikkialla säätää omat lakinsa ja ohjata itseään.

Snellmanin luentojen tarkoitus oli hillitä nuorisoa rauhallisiin isänmaan töihin. Snellman vetosi siveysopin luentojensa lopuksi: ”Hyvät herrat. Meidän velvollisuutemme on ennen muuta kulttuurin hiljainen työ. Osoitamme isänmaallisuuttamme varmimmin antamalla vastaanottamallemme kulttuurille kansallisen muodon. Uusilla valtiomuodoilla spekuloiminen on hedelmätöntä, jos siveellisellä kansallishengellä ei ole voimaa toteuttaa niitä. – – Mikään kansakunta maailmassa ei kansallisessa elämässään ole jäänyt vaille sitä muotoa, johon sen henki on ollut kykenevä.”

Polemiikki ruotsinmielisten kanssa

Akateemisen nuorison henkinen valmentaminen kulki käsi kädessä Snellmanin Litteraturbladissa käymän kynäsodan kanssa ruotsalaisia lehtiä vastaan. Niissä pyrittiin mitätöimään Suomen uuden valtioyhteyden edut ja houkuttelemaan paluuseen skandinaaviseen yhteyteen. Rajanvedollaan Snellman pyrki johdonmukaisesti rakentamaan suomalaiskansallista sivistystä. Viranomaisille Snellmanin kansallisuusohjelma kelpasi hyvin, koska yleinen mielipide Suomessa oli vahvasti kallistunut sympatioihin ruotsalaisia kohtaan ja kritiikittömään Ruotsin kehumiseen. Tätä kiihkeän antivenäläistä ja Ruotsin avulla Suomen vapauttamiseen tähtäävää ilmapiiriä ylläpitivät ahkerasti Tukholmassa asuvat suomalaiset siirtolaiset Emil von Qvantenin johdolla.

Vuoden 1858 aikana tilanne oli kypsynyt siihen pisteeseen, etteivät mitkään keinot tuntuneet hillitsevän svekomaanista kirjoittelua. Lisäksi Snellman oli ärsyyntynyt itseensä ja ystäviinsä kohdistuneista hyökkäyksistä. Hän päätti yhdellä iskulla yrittää vaientaa tämän kiihkoilun. Helmikuussa 1858 ilmestyneessä kirjoituksessa ”Suomalaiset siirtolaiset Ruotsissa” hän päästi irti koko poleemisen voimansa. Snellman epäili Ruotsissa suosiota ja kultaa tavoittelevan siirtokunnan valtuutusta toimia Suomen edustajana ulkomailla. Hän kehotti heitä parantamaan tapansa, ei saavuttaakseen kunniansa, jonka ovat ikuisesti menettäneet, mutta saadakseen anteeksiannon kevytmielisestä toiminnastaan. Tämän jälkeen Snellman kävi Ruotsin suomalaista syntyperää olevat valtiolliset siirtolaiset järjestyksessä läpi. Nimekkäintä heistä, A. I. Arwidssonia, hän käsitteli ystävällisesti, kun totesi hänen elämänsä olleen jatkuvaa työtä ja uhrautumista isänmaan eteen. Jyrkemmän arvion sai Ruotsin valtakunnanarkistonhoitajana toiminut J. J. Nordström. Snellmanin mielestä tämä ei ollut mitenkään muistuttanut Suomea olemassaolostaan eikä yrittänyt edustaa Suomea Ruotsissa. Seuraavaksi tulilinjalle joutui von Qvanten, joka kirjoitti harhaanjohtavasti fennomaniasta, minkä termin käyttö Snellmanin mielestä todisti mitä karkeinta vääryyttä ja ylenkatsetta, koska tekijältä puuttui tietoja Suomesta, historiallista oivallusta ja ajatuksen johdonmukaisuutta.

Snellmanin kirjoitus herätti paljon huomiota; erityisesti Nordströmin kohtelu närkästytti. Ensimmäisenä kirjoitti Snellmanin kollega, professori A. Liljenstrand vastineen 24.3. (nro 23) Helsingfors Tidningariin. Samassa lehdessä oli julkaistu myös 14:n ruotsinmielisen ryhmän nuorukaisen allekirjoittama vastalause Nordströmin aseman kuvauksesta. Snellman julkaisi heille vastauksen Litteraturbladissa numerossa 3. otsikolla ”Työ suomenkielen ja suomalaisen kirjallisuuden hyväksi yliopistossa”. Samassa maaliskuun lehdessä oli Snellmanin kolmen professorikollegan N. A. Gyldénin, B. O. Lillen ja F. L. Schaumanin sekä J. L. Runebergin vastalause Snellmanin arvioon Nordströmin muuton syistä. He ihmettelivät ja pahoittelivat, miten heille kallista ja rakasta Nordströmin nimeä oli kohdeltu. Snellmanin kirjoitusta kohtaan hyökättiin jatkuvasti useissa lehdissä, mutta hän ei vastannut niistä yhteenkään erikseen. Yhteinen vastaus niille kaikille sisältyi heinäkuussa 1858 ilmestyneeseen artikkeliin ”Puolustukseksi”, jossa hän kävi perinpohjaisesti läpi selvimmät ja tunnetuimmat hyökkäykset itseään kohtaan.

Ruotsissa tuomio Snellmanin esiintymiselle oli lyhyt ja selkeä: Snellman oli luopio. Perusteluna oli se, että ilman salaisia ja itsekkäitä vaikuttimia äidinkieleltään ruotsinkielinen ei voinut esiintyä isänmaallisista ja vakaumuksellisista syistä suomen kielen puolustajana. Arwidsson yritti sovitella mielipiteitä artikkelissaan ”Låtom oss forstå varandra”. Suurena sovintojuhlana voisi pitää Arwidssonin vierailua Suomessa kesällä 1858. Hän halusi nähdä lapsuutensa ja nuoruutensa maisemat vielä ennen kuolemaansa. Hänen kunniakseen järjestetyillä päivällisillä 1.6. Kaisaniemessä oli läsnä senaattoreita, professoreita ja muita virkamiehiä. Pääpuheen piti Snellman, joka viittasi puheessaan Arwidssonin 40 vuoden takaiseen innostukseen kansallisuuden ja kansallishengen puolesta.

Snellman oli päässyt tuntuvasti ojentamaan Tukholman suomalaisia emigrantteja mutta kiista kansallisuuskysymyksestä jäi itämään Suomen maaperälle fennomaani- ja liberaalileirin väliseksi mittelöksi. Kiista alkoi, kun Snellman sai August Schaumanin kimppuunsa kielikysymyksessä. Tämä perusti Morgonbladetin entisenä toimittajana vuoden 1858 lopussa Papperslyktan-lehden palattuaan pitkältä ulkomaanmatkalta. Ulkomaanasiat olivat uuden lehden sydäntä lähellä ja lehteä innosti erityisesti Italian vapaussota. Kuuluisaksi lehti tuli kiistassaan Snellmanin kanssa. Sysäys saatiin professori C. W. Törnegrenin helmikuun 1859 yleisöluennosta, jossa tämä ironisesti oli maininnut Ruotsin joutuvan pian syrjään suomen kielen tieltä: ”Parin sukupolven jälkeen sivistyneet luokat Suomessa varmaankin saavat sanakirja ja kielioppi kädessä ahertaa päästäkseen selville Runebergin ja Nordströmin kirjoituksista.” August Schauman ryhtyi tosissaan torjumaan tällaista käsitystä; suomen kielen asema paranee koko ajan mutta ruotsi ei voi tulla koskaan täysin vieraaksi.

Snellmanin vastasi otsikolla ”Ruotsinkielen tulevaisuus Suomessa”. Snellman tulkitsi Törnegrenin sanat vakaumukseksi siitä, että suomen kielen hyväksi tehtävällä työllä on tulevaisuutta. Schauman vastasi Papperslyktanin numerossa 14, johon Snellman vastasi Litteraturbladin 3. numerossa 20.4.1859. Nyt kiisteltiin kansan ja kansakunnan eroista ja määrittelystä. Schauman julkaisi sarjan Sveitsin kansallisuusoloja valaisemia kirjoituksia 18.4.–30.5. välisenä aikana. Snellmanin vastaus oli Litteraturbladin numerossa 3. Snellman pyrki määrittelemään kansallisuuden 28.5. ilmestyneessä numerossa 4 otsikolla ”Kansallisuus: kansan lait, laitokset ja yhteiset kohtalot”. Hän protestoi voimakkaasti sitä, että Schauman pahoinpiteli kansallisuutta käyttämällä julkaistussa artikkelissa esimerkkinä Sveitsiä ja Yhdysvaltoja. Snellman muistutti, että historia tunnustaa oikeutetuksi jokaisen kansan pyrkimyksen elämään ja vaikuttamiseen.

Samassa lehdessä Snellman viittasi Mehiläisen artikkeliin, jossa G. Z. Forsman, sittemmin Yrjö Koskinen, nimimerkillä Sakari Teppo tuki Litteraturbladin linjaa kuten muutkin suomenkieliset lehdet. Ruotsinkieliset lehdet ryhmittyivät Papperslyktanin ympärille. Yhdessä Forsmanin kanssa Snellman osoitti Schaumanin lyövän julkeasti historiaa korville, kun hänen mukaansa ruotsin kielellä oli ollut 700 vuotta hallitseva asema Suomessa. Ruotsi ei ollut tässä asemassa edes 200 vuotta, koska latina oli ollut 500 vuotta sivistyksen ja opetuksen kieli. Snellman ei puuttunut keskusteluun enää kesällä. Kun Schauman julkaisi aiheesta artikkeleita 20.6, 4.7. ja 12.9., Snellman katkaisi pitkän hiljaisuutensa 1.10. Hän julkaisi pitkän kirjoituksen monikielisistä kansakunnista, missä hän muistutti siitä, että jos Schauman vielä aikoi kirjoittaa monikielisistä kansakunnista, hänen tuli muistaa, että Suomessa eivät ole puheena suomalaiset ja ruotsalaiset vaan sivistynyt ruotsalainen ja sivistymätön suomalainen väestö. Vielä numerossa 9 Snellman palasi asiaan.

Polemiikissaan Snellman tunsi vastuuta ylioppilaista. Luennoimisen ja lehdistöpolemiikin lisäksi Snellman yritti käytännön toimenpitein edistää ylioppilaiden siveellistä kasvua. Hän osallistui ylioppilastalon rahoittamiseen 11.12.1858 esitelmällään ”Aineellisten intressien siveellisestä vaikutuksesta” eräissä kirjallisissa iltamissa. Aiheen valinnan taustana olivat ajan suuret edistysaskeleet teollisessa ja teknisessä kehityksessä. Aikaisemmin Snellman oli käsitellyt aihetta Litteraturbladissa 1855 kirjoituksessaan Yhdysvaltojen kehityksestä. Ylioppilastalon rakentaminen ei ollut materialistinen hanke vaan palveli suuria ihanteita. Muutokset Suomen yleisessä ajatustavassa olivat paljon suuremmat kuin yleisessä hyvinvoinnissa. Usein ilman työtä tavoitellaan sen hedelmää. Nuoriso tuli kuitenkin tekemään ylioppilastalon muureilla työtä isänmaan henkisten harrastusten hyväksi.

Kirjallisuusarvostelut jäävät käytännöllisten kirjoitusten varjoon

Professoriluentojen sekä konsistorin ja tiedekunnan kokouksiin osallistumisen lisäksi Snellman seurasi tiiviisti edelleen kotimaista kirjallisuutta. Joukossa oli Suomen merkkimiehiä, Suomen tiedeseuran julkaisuja, Isänmaallisen aikakauskirjan aiheita, Suomen sodan sankareista J. Z. Duncker, Suomen keskiajan historian uusia lähteitä, Veteraanien runokalenteri, ja Suomen uskonnollisista liikkeistä sekä Nuijasodan II osa. Ruotsalaisesta kirjallisuudesta mukana olivat Atterbomin kootut runot ja Boströmin valtio-opin luennot. Ulkomaisesta kirjallisuudesta esillä olivat Macaulayn Englannin historia, Thiersin Napoleonin historia ja kirjeenvaihto, Italian ja Saksan uusin kirjallisuus Aihepiirit olivat yliopistokysymysten tapaan muuttumassa koko ajan käytännöllisempään suuntaan hallituspiirien neuvonantajan roolin kasvaessa.

Koulu- ja kasvatuskysymykset olivat laajasti esillä. Paljon huomiota sai naiskasvatus, minkä lopullisen järjestämisen uusi vuoden 1856 koulusääntö oli jättänyt auki. Snellmanin luja vakaumus oli, että puolisona ja äitinä naisen merkitys oli suuri tavan luojana yksityiselämässä. Perheen tarkoitusta ei voi erottaa valtion ja ihmiskunnan tarkoituksesta. Siksi hän oli vakuuttunut, että laiminlyöty huolenpito naisen sivistyksestä oli suuri vääryys, joka hoitamatta kostautui katkerasti valtiolle ja sen edunvalvojille – miehille. Näitä ajatuksia hän oli esittänyt Saimassa 1844 (nro 10), 1846 (nro 11) sekä Litteraturbladissa 1848 (nro 5, 6) ja 1856 (nro 11). Hän piti tärkeänä, että naisen päämäärä on perheen piirissä, minkä kautta hänen arvonsa ja kunniansa syntyivät. Julkisessa elämässä esiintyvät naiset olivat poikkeus, joilla ei koskaan tulisi olemaan suurempaa merkitystä.

Heinäkuussa 1858 Snellman otti kantaa tyttökoulujen yleisiin opetusperiaatteisiin. Hän aloitti viittaamalla ulkomaiden luostarikouluihin, joihin tytöt eivät lähde tullakseen perheenäideiksi vaan päästäkseen rouviksi ja vapautuakseen siten kaikesta elämän pakosta. Snellman muistutti, että se mitä nainen voi välittömästi vaikuttaa tieteen ja taiteen hyväksi, on vähäarvoista verrattuna siihen, mitä hän voi välillisesti saada aikaan puolisona ja äitinä miehensä ja lastensa kautta tavan vakaannuttajana yksityiselämässä. Tämä tapahtui perheessä, josta yksilö lähti ja vei mukanaan sen vakaumuksen, vallitsevan hengen ja tavat. Äidin henki elää hänen lapsissaan ihmissuvun kehdosta asti; se on ainoa tapa inhimillisen sivistyksen säilyä ja kehittyä. Tyttökoulun pääasia oli, että opetuksen jälkeen oppilas halusi ja kykeni kehit­tämään itseänsä. Artikkeli johti kiivaaseen väittelyyn Helsingin tyttökoulun johtajan Karl Collanin kanssa, joka kirjoitti vastineen lokakuussa 1858. Snellmanin oma tytär Hanna kävi myös tätä koulua.

Snellman vastasi Collanille lyhyesti mutta kiivaasti numerossa 8. Snellman pilkkasi tätä siitä, että tämä keskittyi puolustamaan omaa oppilaitostaan eikä halunnut pohtia asian tärkeyttä yleensä. Collanin käytyä seikkaperäisesti läpi koulunsa opetusohjelmaa tämä todisti Snellmanin mielestä, että hän oli kykenemätön kääntymään pienestä piiristään yleiseen. Snellman vaati kansallista itsetuntoa sellaisten kysymysten käsittelyyn, jotka koskivat kansakuntaa. Collanin edustamaa ”ahtaiden intressien surkeutta” kohtasi Snellmanin mielestä valitettavasti monissa muissakin yhteyksissä. Kun Collan vastasi vielä marraskuussa tähän, Snellman palasi asiaan numerossa 11. Snellman ei ota vastaan moitteita siitä, että hän ei ollut ottanut selvää naiskoulujen järjestyksestä tai hallinnut koulujärjestystä. Hän ei ole ”kuten tavallista järkeillyt jotain mitä ei tunne, eikä hänellä ole muuta todistetta kuin oma esittämänsä”. Snellmanin mielestä kaikki tämä on pelkästään hävytöntä. Käyty keskustelu todisti kuitenkin tuloksista. Maaliskuussa 1859 Snellman kuritti toistakin tyttökoulun johtajaa, L. L. Laurénia, joka johti Pietarsaaren tyttökoulua.

Naiskasvatuksen ohella Snellman kritisoi ala-alkeiskoulujen kohtaloa uudessa koulujärjestyksessä. Ne oli muutettu oppikouluiksi, vaikka niiden tarkoituksena oli ollut toimia porvariskouluina. Snellman piti anteeksiantamattomana, että virkamieskasvatus oli tunkeutunut ala-alkeiskouluihin porvarillisen kasvatuksen vahingoksi koulujen saamatta itse siitä mitään hyötyä. Snellmanin mielestä oppilaita ei olisi valmistettava yläalkeiskouluun muuten kuin opettamalla heidät lukemaan ja kirjoittamaan ennen sitä. Lisäksi Snellman oli laatinut seikkaperäisen suunnitelman suomenkielisen kansa­koulu­opettajaseminaarin järjestämiseksi.

Snellman tähdensi Suomen talousseuralle antamassaan lausunnossa luottolaitosten perustamista ja niiden välttämättömyyttä. Pankkisuunnitelmat saivat lisätukea syksyllä 1857 komitealta, missä liikemiehet laativat johtosäännön yksityisille pankkiliikkeille. Snellmanin jatkoi vuosina 1858–62 pankkipoliittisia kannanottojaan. Toisaalta ne koskivat yksityis- ja kiinnityspankkien perustamista ja toisaalta ajankohtaista tai valuuttapoliittista tilannetta. Kysymys on samasta asiasta, koska rahamarkkinoiden toimivuutta voitiin parantaa rahalaitoksia perustamalla ja valuuttaoloja järjestelemällä.

Artikkeleillaan Suomen rahakriisistä Snellman antoi Suomen ensimmäisen suhdanne- ja rahapoliittisen katsauksen. Kriisi alkoi 1858, kun Suomen valuuttakaupalle tärkeät Hampurin rahamarkkinat romahtivat 28.11.1857. Suomen Pankki käytti kriisin yhteydessä ensimmäisen kerran korkoasetta vakavassa mielessä. Snellman sivuutti artikkelissaan vähällä nämä toimenpiteet ja katsoi, että vain yksi toimenpide eli diskonttokoron korotus oli riittävä. Etenkin liikatuonti Venäjältä olisi vaatinut korkeampia korkoja. Venäjän kaupan tase oli huomattavan alijäämäistä, mikä korjaantui hitaasti. Hintojen nousu oli näennäistä seteliruplien kansainvälisen arvon alenemisen takia. Rahapula johti vuonna 1858 hintojen ja 1859 myös palkkojen kääntymiseen laskuun. Snellman uskoi, että ylituonti olisi voitu estää, jos maassa olisi ollut luottolaitoksia.

Useiden eri elinkeinohaarojen tilaa Snellman arvioi kansantalouden kannalta. Hän joutui kovaan polemiikkiin R. Wreden ja Agathon Meurmanin kanssa. He väittivät Snellmanin vastustaneen metsäopiston tai muiden vastaavien opistojen perustamista. Omien sanojensa mukaan hän oli koettanut vain hillitä tieteellisesti sivistyneitä miehiä ryntäämästä tälle uralle, josta toimeentulo ei vielä riitä kovin suurelle joukolle. Oppilaitokset tulisivat liian kalliiksi valtiolle kouluttamaan vain muutamia oppilaita. Snellman vastusti sellaista ajattelua, että kun saataisiin teknologiaopisto, heti puhkeaisi kukoistukseen kiinnostus tehdasteollisuuteen. Se oli tyhjä fraasi maassa, jossa ei ollut tehtaita. Lopulta Snellman sai myös kimppuunsa Saksin kuninkaallisen ylimetsäneuvoksen von Bergin, joka väitti Snellmanin vastustavan järjestetyn metsänhoidon perustamista Suomeen. Snellman oli vain sitä mieltä, että vasta tulevaisuudessa metsänhoito voi antaa valtionkassaan huomattavat tulot. Snellman sai antaa laajan arvion maatalouden kehittämisestä, kun Suomen talousseura oli pyytänyt häneltä lausuntoa. Samoin hän arvioi Suomen manufaktuurijohtokunnan lausuntoa Suomen teollisuuden ja vuoritoimen edistämisestä.

                                                                                                                                                                                       Raimo Savolainen