J. V. Snellman – senaattorina monen asian ohjaksissa

Toukokuussa 1 863 julkaistussa Litteraturblad-lehden kirjoituksessa Sota vai rauha Suomelle Snellman opetti maanmiehilleen vastuuntuntoa ja realismia. Vaikka Snellman oli aktiivisesti mukana senaatin talousosaston lukemattomien juoksevien asioiden käsittelyssä, tiivis kirjeenvaihto hallitsijan neuvonantajien kanssa osoittaa, että todellinen päätöksentekokäytäntö keisarikunnassa perustui luottamusmiesjärjestelmään. Snellmanin vaikutusvaltainen rooli ja suosikkiasema korostuivat erityisesti kieliuudistuksen toteuttamisessa, kun hän tapasi keisarin henkilökohtaisesti Parolassa kesällä 1863. Suomen raha-asioista vastaavana finanssipäällikkönä senaattori Snellman oli perinyt edeltäjältään Fabian Langenskiöldiltä Suomen oman rahan käytännöllisen toteuttamisen. Sitä varten Snellman tapasi Pietarissa Venäjän finanssiministerin kolmesti. Monien vaikeuksien kautta Snellman sai asian päätökseen 8.11.1865. Snellmanin suurta yhteisymmärrystä venäläisten kanssa ja luottamusta hänen asiantuntemukseensa kuvastaa pyyntö saada Snellmanilta lausunto Venäjän omasta rahanuudistuksesta.

J. V. Snellmanin koottujen teosten 20. osa (huhtikuu 1863 – tammikuu 1865) sisältää Snellmanin useita käsikirjoituksia ja muistioita kieli- ja rahauudistuksesta, useita lausuntoja senaatissa sekä yleistä mielipidettä ohjaavia artikkeleita omassa Litteraturbladissa ja virallisessa lehdessä, Finlands Almänna Tidningissä. Todellinen toiminta virallisen aineiston takana paljastuu laajassa kirjeenvaihdossa Pietarin virkamiesjohdon kanssa. Katovuosien toimenpiteitä hän ohjasi tiiviin kirjeenvaihdon välityksellä kuvernöörien kanssa. Senaattorinimityksen myötä Snellmanin rooli Aleksanteri II:n uudistuspolitiikan käsikirjoittajana muuttui käytännön asioiden tehokkaaksi toteuttajaksi. Kirjallisella toiminnallaan ja henkilökohtaisilla suhteillaan hän ohjasi useita monimutkaisia ja intohimoja herättäviä asioita ratkaisuun.

Suomen kielen asetuksen synnyttäjä

Senaatin osoittaessa vastahakoi­suutta suomen kielen saattamisessa tasavertaiseksi virastokieleksi ruotsin kanssa Snellman päätti toimia omin päin turhauduttuaan asian etenemisvauhtiin. Hän oli tuskastunut loputtomiin lausuntopyyntöihin, joiden vastaukset olivat ”täynnä parantu­mattomia esteitä”. Hänen mielestään ehtisi syntyä levottomuuksia en­nen­ kuin kaikki asiakir­jat olisi käyty läpi ja senaa­tin 17-miehinen yhteisistunto tehnyt ratkaisun­sa. Snellman päätti ohittaa muodol­lisuudet asian nopeut­tamiseksi. Tilaisuus tarjoutui kesällä 1863, kun keisari oli ilmoittanut tulevansa Suomeen tarkastamaan suomalaisia joukkoja. Snellman laati suunnitelman asian hoitamiseksi suoraan keisarin kanssa tässä yhteydessä ja selosti suunnitelmasta 4.7.1863 ministerivaltiosih­teeri Alexander Armfel­tille. Snellmanin mukaan arvokas muisto keisarinvierailusta olisi määräajan säätäminen kieliuudis­tuksen täytäntöönp­anol­le. Armfeltin vielä empiessä käänteissään nopea apulainen Emil Stjernvall-Walleen oli jo järjestele­mässä asiaa ja ilmoitti Snellmanille pian, että suunnitelmaa oltiin hyväksymässä.

Loppujen lopuksi asia valmistel­tiin niin pitkälle, että Helsinkiin saapuvalla keisarilla oli mukanaan valmis asetus­teksti. Parolannummella Snellman esiteltiin keisarille, joka totesi tunteneensa Snellmanin kauan ja olevansa iloinen voituaan sijoittaa hänet paikalle, jossa tämä saattoi olla maalleen hyödyksi. Ministerivaltiosihteeri Armfelt esitteli Hämeenlinnan maaherran talossa kieliasetuksen 30.7.1863 keisarille, joka allekirjoitti manifestin mielellään. Kun myöhemmin senaatille jätettiin valmis asetus hyväksyttäväksi, muut senaattorit oli nolosti asetettu kieliasiassa tapahtuneiden tosiasioiden eteen. Senaatille jäi tehtäväksi ainoastaan ehdottaa, millä tavoin ja missä järje­styksessä muutos olisi toteute­ttava. Vaikka suomenkielinen väestö tervehti iloisena asiaa, virkamiehet olivat tyytymättö­miä tapaan, jolla se oli toteutettu.

”Sota vai rauha” -artikkeli turvaamassa valtiopäiväkehityksen

Valtiopäivien avajaisia odotellessa Snellmania tarvittiin valtiopäiväesitysten käsikirjoittamisen ohella yleisen mielipiteen ohjaajana. Tammikuussa 1863 tapahtunut Puolan kansannousu uhkasi häiritä hyvässä käynnissä olevia valtiopäivävalmisteluja. Tässä tilanteessa Helsingfors Dagblad julkaisi 15.4. päätoimittaja Edv. Berghin myötävaikutuksella rohkean ja mielikuvituksellisen ehdotuksensa Suomen julistautumisesta puolueettomaksi sodan syttyessä. Åbo Underrättelser julkaisi saman artikkelin pari päivää myöhemmin. Tätä ennen oli esiintynyt vaatimuksia Suomen kauppalipusta ja omista konsuleista ulkomailla. Valtiopäivien aattona kenraalikuvernööri P. I. Rokassovski oli vaikeassa tilanteessa yrittäessään ohjata yleistä mielipidettä lojaaliin suuntaan. Hänellä oli paljon apua Snellmanista, jonka taidot yleisen mielipiteen kääntämisessä lehdistössä ja yliopiston luennoilla olivat tunnettuja. Tällä kertaa Snellman hoiti asian Litteraturbladin kolmessa laajassa artikkelissa.

Ensimmäisessä artikkelissa toukokuussa 1863 ”Sota vai rauha Suomelle” , lyötiin luja perusta Suomen asemalle Venäjän yhteydessä Aleksanteri II:n aikana. Artikkeli esitettiin keisarille venäjänkielisenä käännöksenä. Snellmanin otsikon valinta viittasi C. Wetterhofin sotaintoisiin artikkeleihin tukholmalaisessa Nya Dagligt Allehanda -lehdessä. Snellman otti purevasti kantaa Ruotsin lehdistön rummuttamaan yleiseen mielipiteeseen, että sodan syttyessä Suomi menisi vihollisen puolelle, koska maassa oli kapinaan valmis kansa. Snellmanin mielestä sotaa oli järjetöntä suunnitella tilanteessa, jossa isänmaassa oli tapahtunut niin paljon edistystä. Olisi kevytmielisyyttä, jopa mielettömyyttä, heittää olevien olojen tulevaisuus aseellisen voimainkoetuksen epävarmasta lopputuloksesta riippuvaiseksi. Snellmanin mielestä Suomen piti pitää mielessä, että mikään muu kansa ei ole voitettuna ja sodan alaiseksi alistettuna kyennyt säilyttämään suurempaa itsenäisyyttä kuin Suomen kansa. Suomi ei ole toinen Puola eikä Suomen kansakunnalla ole kuitenkaan mitään tekemistä niiden kanssa, jotka ovat ruokkineet tätä käsitystä. Snellmanin mielestä arvokasta oli vakuuttaa, että ”me pidämme jokaista Suomeen hyökkäävää tai sen rannikoita ja merenkulkua häiritsevää isänmaan vihollisena ja hän tulee havaitsemaan uskollisuutemme hallitsijaa kohtaan järkkymättömäksi.”

Seuraavassa numerossa kesäkuussa 1863 artikkelissa ”Yhteiskunnallisesta ja poliittisesta vapaudesta” Snellman luo laajan historiallisen katsauksen valtiollisen vapauden kehitykseen. Hänen mukaansa Suomen kansalla on kirjaimellisesti ollut tämä vapaus jo vuosisatojen ajan. Tänä päivänä ainoa oikea selitys Suomen valtiollisen tietoisuuden silminnähtävän äkilliseen kasvamiseen oli: ”Aleksanteri II hallitsee.” Tässä oli myös Snellmanin vastalause enemmän tai vähemmän materialistisia käsityksiä vastaan, jotka tekevät yksilöiden onnen valtion tarkoitusperäksi. Snellmanin viesti heille oli: ”Suomen kansa on saavuttanut nykyisen poliittisen olemassaolonsa nykyisen sukupolven kannalta niin vähällä vaivalla, että sen saavuttamia asioita voidaan pitää odottamattomana taivaan lahjana. Ottakaamme se vastaan sitä nöyremmin ja yrittäkäämme käyttää sitä sen viisaammin ja kohtuullisemmin.”

Samassa lehdessä toisessa kirjoituksessa kesäkuussa 1863 ”Valtiopäivät” Snellman ilmoitti, että useiden sivutöiden takia hän ei voi jatkaa Litteraturbladin toimittamista valtiopäivien päättymiseen asti mutta halusi kosketella vielä muutamalla sanalla isänmaalle tärkeää tapahtumaa. Jyrkin sanoin hän totesi, että kansakunnalle on häpeäksi, että häikäilemättömästi julkisuudessa on esitetty ettei Suomen kansa ole missään kiitollisuuden velassa hal­litsijalle valtiopäivien kokoon kutsumisesta. Snellman muistutti, että Aleksanteri II oli kuitenkin ainoa Suomen suuriruhtinaiden sarjassa, joka oli oivaltanut perustuslaillisen valtiojärjestyksen toteutumisen maalle tarpeelliseksi. Helposti unohdetaan, että Venäjän keisari on Suomen suuriruhtinas, mistä maa saa kiittää itsenäistä asemaansa.

Erillisessä lyhyessä artikkelissa näiden kolmen ohjelma-artikkelin jälkeen Snellman vielä hyvästeli lukijansa toteamalla, että suurin muutos hänen lähdöstään näkyy siinä, että valtiolliset kirjoitukset katoavat. Samalla hän laski kynänsä, jota oli 20 vuotta pidellyt eikä hän nähnyt mielellään, että näin pitkä toiminta olisi ollut turhaa vaivaa. Mielestään hän oli kuitenkin pyrkinyt palvelemaan isänmaataan eikä ollut tehnyt työtä itselleen helpoksi. Hän piti saamiaan halventavia solvauksia ainoana palkkana, jota maanmiehiltään voi odottaa. Se ei kuitenkaan estänyt häntä edelleen vaikuttamasta samassa hen­gessä ja samassa tarkoituksessa kuin tähän saakka, vaikka toisella uralla: ”On olosuhteita, joissa ihmisellä on oikeus turvautua vain omaantuntoonsa.”

Elokuussa 1863 hän tiivisti vielä sanomansa kadosta kärsineiden hyväksi pitämässään esitelmässä ”Perheen merkitys ihmiskunnan historiassa”. Hän korosti, että oikealla on maan päällä kolme olemassaolon ja todellisuuden muotoa: perhe-elämä, lainalainen kansalaistoiminta ja kansakunnan valtiolliset teot ja tekemättä jättämiset. Oikean kokoava side on perheessä, mistä oikea kumpuaa ihmisen toimintaan perhe-elämän tyhjentymättömästä lähteestä. Snellman lopetti esityksensä naisen merkityksen korostamiseen perheessä.

Snellmanin esiintyminen julkisuudessa valtiopäivärauhan voimakkaana puolestapuhujana viittasi hänen toimintaansa kulisseissa. Vain kaksi viikkoa ennen valtiopäivien avajaisia Armfelt kiirehti sähkeitse Snellmanilta valtaistuinpuheen luonnosta.Lopullinen puhe noudattaa Snellmanin konseptia melko tarkasti, mutta loppuun hallitsija itse oli lisännyt ”Te tunnette mielenlaatuni… ei yksikään minun toimistani ole saattanut häiritä sitä luottamusta, jonka tulee olla hallitsijan ja kansan kesken.” Snellmanin ansiosta mukaan saatiin lupaus säännöllisistä valtiopäivistä ja säätyjen esitysoikeudesta.

Suomen ja Venäjän rahauudistuksen luotsaajana

Kiittäessään ministerivaltiosihteeri Armfeltia senaattorinimityksestään Snellman totesi olevansa yllättynyt sekä huolestunut joutuessaan johtamaan valtiovaraintoimituskuntaa. Valtiontalouden hoitamisen ja tulo- ja menoarvion laatimisen lisäksi hänen vastuulleen kuuluivat myös toimituskunnan alaisen hallinnonalan kaikki 10 keskusvirastoa tai virastoa, jotka perustamisjärjestyksessä olivat: Luotsi- ja majakkalaitoksen ylihallitus (1810), Suomen Pankki (1811) Yleisten rakennusten intendenttikonttori (1811), Suomen leimakonttori (1811), Päätullijoh­tokunta (1812), Yleinen revisio-oikeus ja revisiokonttori (1824), Senaatin kirjapaino (1859), Rahapaja (1860) sekä molemmat viralliset lehdet, Finlands Allmännä Tidning (1810) ja Suomen Julkisia Sanomia (1859). Nämä tehtäväalueet kasvoivat myös nopeimmin. Snellmanilla ei ollut vaikeuksia saada toimituskuntansa tehtäviä ja hallinnonhaaran laajuutta hallintaan, koska hänellä oli päteviä virkamiehiä apunaan virastojen johdossa ja toimituskunnassa. Suuri apu oli toimituskunnan toisen osaston päälliköstä, joka hoiti juoksevat tilitysasiat. Esittelijäsihteeri Christian Gustavson ja protokollasihteeri S. V. Calamnius olivat työntekijöinä taitavia ja tottuneita. Kamreeri J. G. R. Thilén hoiti vaikka silmät sidottuina toimituskunnan konttorihallinnon. Snellmanin haaste oli kuitenkin suuri: valtion menot olivat lisääntyneet vuosien varrella hallitsemattomasti, kun senaatti oli anonut lisättyjä ja uusia määrärahoja vuotuisen tulo- ja menoarvion päälle. Snellman yritti päästä irti huonosta tavasta määrätä menot tulojen mukaan eikä maan todellisen tarpeen mukaan. Hänen tavoitteensa oli kehittää budjetista yhteiskunnallisen kehityksen ohjausväline.

Snellman sai jatkaa useissa suurissa asioissa siitä mihin hänen edeltäjänsä olivat jääneet. Rahauudistuksen käytännön toteuttamisen Snellman mainitsee perineensä edeltäjältään F. Langenskiöl­diltä, joka puolestaan oli jatkanut edeltäjänsä, L. G. von Haartmanin työtä. Jo aikaisemmin hallitsijankin kiittämä Snellmanin ”kor­kea finanssioppi” sai tulikasteensa 17. ja 23.7.1863 senaatin talousosastossa, kun Snellman kutsuttiin mukaan poikkeuksellisesti virkalomansa aikana osallistumaan hypoteekkiyhdistyksen lainan käsittelyyn. Hypoteekkiyhdistys oli pyytänyt ulkomaanlainalleen sää­tyjen ta­kausta tarjoutuen tallettamaan pankkiin määrätyn osan lainasta. Kos­ka hypo­teekkiyh­distys tarvitsi rahauudistusta ja valtio osan hypoteekkiyhdis­tyksen lainasta uudistuksen toteuttamiseen, Snellman näki esitykseen suostu­misen ainoaksi keinoksi taivuttaa Venäjän finanssiviranomaiset rahauudistuksen käytännölliseen toteuttamiseen. Ensimmäisessä asiaa käsitelleessä istunnossa 17.7.1863 päätettiin asiaa lykätä Snellma­nin esityksen mukaisesti.

Senaatissa Snellman oli viitannut keisarin salaiseen päätökseen 20.8.1862 toteuttaa Suomen rahareformi yhdessä Venäjän rahauudistuksen kanssa. Ensimmäisen kerran hän yritti ratkaista rahauudistuksen yhdessä kielikysymyksen kanssa tavatessaan keisarin Helsingissä heinäkuussa 1863. Juuri kieliasetuksen allekirjoittaneen keisarin mukaan virallisten muotojen ulko­puolella tehty nopea esitys rahauudistuksesta täytyi lykätä ja neuv­otel­la vielä Venäjän finanssiministerin kanssa. Keisari vakuutti kuitenkin, ettei mitään esteitä enää tulisi. Kolmen viikon päästä Snellman sai kutsun saapua Pietariin neuvottelemaan Venäjän finanssiministerin M. Reuternin kanssa. Snellman oli neuvotteluun hyvin valmistautunut, koska hän oli laatinut etukäteen listan mallivastauksia ministerivaltiosihteeriä varten odotettavissa oleviin kysymyksiin. Neuvottelutulos oli erinomainen: Reutern lupasi sopia keisarin kanssa siitä, että kun Suomen Hypoteekkiyhdistys olisi tallettanut 8 miljoonaa markkaa Suomen Pankkiin hyvinä ulkomaisina valuuttoina, markka olisi ainoa laillinen arvonmitta Suomessa välittömästi senaatin siitä päätettyä. Reutern ilmoitti keisarille, että Venäjän edut eivät estäisi rahauudistuksen toteutumista Suomessa mutta tuli kuitenkin odottaa marraskuuhun, jolloin setelit olisi saatu tasa-arvoon hopean kanssa.

Snellman oli 12.8.1863 laatinut säädyille esityksen hypotee­kkiyhdistyksen lainan takaamisesta. Siihen liittyi Suomen Pankin luovuttamisen ajankohta säätyjen hallintaan. Hänen mukaansa reformi ei saanut tapahtua ennen tammikuun 1. päivää, johon mennessä venäläinen setelinlunas­tussuunnitelma oli tarkoitus saada loppuun. Keisari hyväksyi 29.8.1863 säädyille annettavaksi Snellmanin laatiman esityksen, jonka mukaan reformia varten tarvittavat rahat otettaisiin hypoteekkiyhdistyksen ulkomaisesta lainasta, josta osa talletettaisiin Suomen Pankkiin. Valmistelujen perusteellisuudesta kertoo Snellmanin kirjeenvaihto pietarilaisten rahoitusasiantuntijoiden sekä suomalaisten liikemiesten kanssa, joilta hän hankki tietoja.

Suurista odotuksista huolimatta rahauudistus pysähtyi marraskuussa 1863, kun ruplan kurssin laskeminen oli tosiasia. Seteli- ja hopearuplan kurssi putosi todellista kysyntää ja tarjontaa vastaavalle tasolle. Stjernvall-Walleen ehätti 24.11.1863 ilmoittamaan, että Venäjän rahareformin epäonnistuminen mitätöi myös Suomen rahareformin. Lisäksi vuoden lopulla puhkesi ulkomailla rahakriisi, joka teki lainan saannin tältä osin mahdottomaksi. Myös kenraalikuvernööri Rokassovski oli alkanut epäillä rahahanketta separatismiksi.

Näissä vaikeissa olosuhteissa Snellman alkoi saarnata luottamusta kotimaiseen rahareformiin virallisessa lehdessä 11. ja 12.1.1864. Hän toi esiin ärtymyksen pitkittyneestä valtiopäiväkäsittelystä, koska siinä arvosteltiin kahden asian kytkemistä toisiinsa ja vieläpä koko reformin toimivuutta. Seuraavassa numerossa 25.1. hän toi esille kielteisen kantansa valtiopäivien pyrkimykseen siirtää Suomen Pankin valvonta senaatilta säädyille ennen kuin rahareformi on toteutettu. Tammikuun lopussa 29.1. Snellman joutui oikomaan myös Helsingfors Tidningarin harhakäsityksiä takuiden luonteista ja niistä aiheutuneista kustannuksista. Snellman toisti 22.2.1864 uudessa artikkelissa, ettei halunnut tulla riippuvaiseksi säätyjen asettamista pankkivaltuusmiehistä. Hän epäili edelleen näiden harkintakykyä ja tietämystä ja pyrki todistamaan sen arvostelullaan pankkivaliokunnan mietinnöstä.

Venäjän valtiojohdon luottamuksesta Snellmaniin kertoo se, että hän sai 17.2.1864 tehtäväksi laatia perintöruhtinas Nikolai Aleksandrovitsia varten katsauksen Suomen finanssihoidosta. Laaja työ vei aikaa, koska Armfelt joutui kiirehtimään asiaa 5.3. ja 23.3. Perinpohjainen ja laaja esitys valmistui 10.3., jolloin Snellman sai selitellä työn hankaluutta. Snellmanin neuvotteluasemia vahvisti se, että Venäjän valtiovarainministeri halusi häneltä tietoja suomalaisista arvopapereista, jotka olivat uusi asia Venäjällä. Snellman oli luvannut Armfeltille toimittaa ne viipymättä ja laati erillisen muistion Reuternin pyytämistä valtiolainoista. Liikkeellä oli vuoden 1859 Venäjältä otettu laina, vuoden 1862 laina Saksasta sekä Suomen Hypoteekkiyhdistyksen antamat obligaatiot 1862.

Asetus hypoteekkiyhdistyksen lainan takauksesta julkaistiin 4.4.1864. Säädyt suostuivat ottamaan Suomen Pankin haltuunsa ja yhdessä senaatin kanssa päättämään pankin avaamisesta hopeavaihdolle. Snellmanin toimesta senaatin talousosasto päätti tarkastuskertomuksessaan 5.4.1864 antaa Suomen Pankille muistutuksen siitä, että lainoja oli myönnetty ilman riittävää varmuutta. Snellmanin mielestä pankista myönnetyt lainat olivat synnyttäneet yrityksiä, jotka eivät olleet tukevalla pohjalla.

Rahauudistukseen liittyi myös säätyesitys metrisen järjestelmän sopivuudesta pituus-, tilavuus- ja painomittoihin, koska sen mukaan haluttaisiin ilmaista hopeamarkan paino ja arvo. Snellman kävi asiaa läpi useissa kirjeissä Armfeltin ja Stjernvall-Walleenin kanssa 4.2., 20.2., 2.3. ja 5.3. Pietarissa slavofiiliset piirit vainusivat hankkeessa kuitenkin separatismia, jolloin Armfelt joutui ilmoittamaan, että tämä hanke ei saisi keisarin hyväksyntää. Snellman turhautui vastauksesta ja purki ärtymystään kirjeissä. Hän kannatti hartaasti ehdotusta laajassa puheenvuorossaan senaatin täysistunnossa 21.3.1864 ja senaatin salaisessa istunnossa 9.5.1864. Aiheesta on säilynyt lisäksi muistio.

Räjähdysherkässä tilanteessa Snellman joutui yllättäen ahtaalle mitättömässä mutta suuret mittasuhteet saaneessa asiassa, kun leimapaperiasetusta pantiin täytäntöön. Ongelma syntyi, kun raha-arvon merkitsemistä edellytettiin numeroina ja tekstinä sekä suomeksi että ruotsiksi. Toimituskunnassa havaittiin, että tilan tarpeen vuoksi merkit olisivat tulleet epämukavan suuriksi. Snellmanin esityksestä senaatti päätti 18.7.1864, että raha-arvo merkitään pelkästään numeroina ja suomenkielisenä tekstinä ja valtuutti 4.8. toimituskunnan toimiin. Snellmanin mielestä ratkaisu oli hallinnollinen erityiskysymys ja hän antoi toimituskuntansa I kamarikirjurille Victor von Haartmanille käskyn toimia. Kun keisari vahvisti säätyesityksen asetukseksi, leimamerkkejä oli valmistettu jo jonkin aikaa. Merkkien poikkeaminen asetuksesta oli helppo havaita ja sanomalehdissä herättiin. Häly sai kielipoliittisen luonteen. Snellman kirjoitti asiasta vastauksen viralliseen lehteen. Hän joutui selvittämään asiaa kenraalikuvernööri Rokassovskille ja Armfeltille, joka oli tyytymätön Snellmanin keksimiin verukkeisiin. Hän vaati asian pikaista korjausta uhaten muuten kääntyä keisarin puoleen. Snellman joutui korjaamaan virheen ja painattamaan uudet leimamerkit.

Varmistaakseen rahauudistuksen toteutumisen Snellman yritti lykätä Suomen Pankin luovuttamisen säädyille vasta uudistuksen jälkeen tapah­tuvaksi, mitä hän perusteli senaatin täysistunnossa 12.10.1864 Snellmanin mielestä valtiolliselta kannalta valitetta­va ristiriita hallituksen ja säätyjen pankkivaltuus­mies­ten välillä hopeanvaihdon aloittamisesta olisi muuten mahdollinen. Samoista syistä hän vastusti senaatissa 17.10.1864 lupien antamista yksityispankkien perustamiselle ennen rahauudistusta, koska se olisi merkinnyt inflaatiovaaraa. Kos­ka Snell­manin lausunnot eivät vakuuttaneet muita senaattoreita, Snellman vetosi henkilökohtaisella kirjeellä 9.11.1864 ministerivaltiosihteeriin. Hän ei mielestään voinut ottaa vas­tuuta johdonmukai­suutta vaativan kysymyksen ajamisessa, koska hän ei voinut valvoa sitä pankkival­tuusmiesten takia. Käytännössä Snellman uhkasi erota, jos Suomen Pankki otettaisiin säätyjen valvontaan ennen kuin rahareformi toteutuisi. Armfelt pyysi vielä muiltakin neuvoja asiaan, mutta lopputulos kulki Snellma­nin toivomuksen mukaan, koska keisari hylkäsi esityksen pankkivaltuus­miehis­tä.

Huolestunut Snellman oli ollut yhteydessä myös Stjernvall-Walleeniin, joka pohti asiaa Armfeltin kanssa. Loppujen lopuksi Armfelt päätyi 16.11.1864 siihen, että Snellmanin oli tarpeellista selvittää keisarin luona koko rahauudis­tus. Snellman päätettiin kutsua Pietariin esittelemään asia keisarille sekä Venäjän finanssimiehille ja erityisesti finanssikomitealle. Toimintasuunnitelma pidettiin mitä suurimmassa salassa. Samoihin aikoihin Euroopan rahatilanteen kiristyessä senaatti päätti salaisessa istunnossaan 21.11.1864 helpottaa hypoteekkiyhdistyksen lainansaantimahdollisuuksia. Snellman laati valuutan kierron tarpeesta muistion keisarille. Snellmanille ilmoitettiin Pietarin-matkasta ensin sähkeellä 28.11.1864. Lisäksi Armfelt kirjoitti asiasta erillisessä kirjeessä. Virallinen kutsu tuli 30.11.1864. Rokassovski vahvisti audienssin lopullisesti 2.12.

Rahauudistuksessa Snellmanin vaikein vuosi huipentui finanssiministe­rin uudelleen tapaamiseen joulukuun alkupäivinä 1864. Saapuessaan Pietariin 3.12. Snellman havaitsi ilmapiirin Venäjän finanssipiireissä epäedulliseksi reformille. Puolan kapinasta lähtien venäläinen kansallistunne sanomalehtien yllyttämänä tulkitsi helposti separatismiksi kaikki reuna-alueiden pyrkimykset. Venäläisten finanssipii­rien rauhoittamiseksi Snellman oli laatinut laajan ja perusteellisen muistion. Se oli osoitettu finanssiko­mitealle eli valtakunnanneuvoston sille osastolle, jossa asia ratkaistiin. Muistiossaan Snellman lui historiallisen katsauksen maan rahaoloihin, esitteli nykytilanteen, raportoi pankin hopeavaihtoa varten tallennetuista varoista ja tui esiin Venäjän setelirahan tulevan aseman Suomessa. Haihduttaak­seen lisäksi venäläisessäkin yleisössä epäluulot Snellman kirjoitti Suomen rahaoloista artikkelin Ruskij Invalid -lehteä varten. Artikkelissa hän yritti selvästi ja kansantajuisesti osoittaa suomalaisten vaatimukset oikeutetuiksi.

Hävittääkseen kaiken epäilyn separatismista Snellman halusi keksiä ratkaisun siihen, mikä oli tulevan Suomen markan suhde Venäjän hopearuplaan. Kiivaan pohdinnan jälkeen ratkaisu selkeni: markasta tehdään ruplan neljäsosa, jolloin saadaan leimata oma raha, vaikka venäläinen hopearaha säilyy maan rahana. Hän saneli idean Suomen asiain komitean lausuntoon. Kääntäessään rahauudistuksen Suomelle voitoksi Snellman joutui matkan pitkittyessä uhraamaan joulunvieton perheensä kanssa. Hän oli viimeiseen asti toivonut voivansa ehtiä joulunviettoon lastensa kanssa, josta lukuisat haikeat kirjeet todistavat. Yhtä tiheään Snellman sai kirjeitä Pietariin toimituskuntansa virkamiehiltä, jotka pitivät hänet ajan tasalla kurssikehityksestä.

Snellmanin toiminta Pietarissa johti nopeasti tulokseen. Hänen valmistelujensa pohjalta venäläinen finanssikomitea ja valtiovarainministeri puolsivat salaisessa manifestissa rahareformin toteuttamista 1.6.1865 mennessä esi­te­tyssä muodossa. Keisari antoi asiaa koskevan käskykirjeen, reskriptin 20.1.1865, jonka mukaan senaatin oli ilmoitettava ajankohta reformin toimeenpanemiselle. Kirjeessään F. O. af Brunérille tam­mikuun lopussa Snellman pohdiskeli senaatissa kohtaamaansa vastarintaa. Koska aikataulu huolestutti Snellmania, hän toimitti tälle asiasta muistion Pietariin. Vaikeudet hypoteekkiyhdistyksen lainan saamisessa antoivat aiheen Snell­manille etsiä muita keinoja. Vuoden lopussa lainaneuvot­telut saatiin toden teolla käyntiin kauppahuone Rothschil­din kanssa Frankfurtissa ja laina saatiin sovituksi tammikuussa 1865. Hypoteekkiyhdistys talletti 8 milj. mk Suomen Pankkiin 28.1., joten tämä ehto rahareformin saamiselle oli täytetty.

Samaan aikaan kun Snellman painiskeli rahauudistuksen solmujen kimpussa, hän laati laajan muistokirjoituksen edeltäjästään Fabian Langenskiöldistä. Tämä saa ansaitsemansa kunnian mutta kirjoitus on samalla laaja pohdinta suomalaisen raha- ja finanssipolitiikan tilasta ja tulevaisuudesta. Selvittämällä rahauudistuksen toteuttamiseen liittyneitä vaikeuksia Snell­man valaisi itselleen käytettävissä olevia keinoja.

Katovuosien kaaoksenhallitsija

Katovuosien olosuhteissa Snellman alkoi senaattorina toteuttaa kaikkia jo Saiman ajoilta 1840-luvulta asti esillä pitämiään periaatteita. Finanssipäällikkönä hän seurasi katotilannetta huolella ja asettui lehtiartikkeleilla virallisessa lehdessä johtamaan yleistä mielipidettä katoihin varautumisessa ja niistä selviämisessä. Syksystä 1863 hän opetti puolivirallisissa kirjeissään läänien kuvernööreille uutta avustamislinjaa, jonka mukaan viljaa ei jaeta ilmaiseksi vaan kansaa oli rohkaistava omatoimisuuteen. Tähän liittyivät kysymykset viljan hankkimisesta ulkomailta, viljan jakelun organisoimisesta ja viinanpolton kieltämisestä viljan tuhlaamisen estämiseksi.

Periaatteet kiteytyivät helmikuussa 24.2.1864 artikkelissa ”Miten maan viljansaannista huolehditaan vaikean kadon sattuessa”. Snellman hylkäsi vapaan viljakaupan viljan hankkimiseksi maahan kadon sattuessa. Sen tilalle hän esitti kahta vaihtoehtoa: joko kruununmakasiinit ja kunnanjyvästöt pidetään täynnä tai otetaan miljooniin kohoava kuoletuslaina yksinomaan viljantuontia varten. Hän kiinnitti huomiota siihen, että kaupalla ei ollut riittävästi pääomia viljakauppaan. Hän muistutti, että valtion puuttuminen viljakaupan rahoitukseen oli johtanut kansan velkaantumiseen ja kauppiaiden halut­tomuuteen toimia välittäjänä. Viljantuojat tuottivat maahan edullisilla lainoilla runsaasti viljaa, joka kevyillä vakuuksilla jaettiin kansalle. Lainan takai­sinmaksusta ei tarvinnut murehtia. ”Kyllä kelpaa elää” sanottiin, ”kun saa jauhomaton 12 kopeekalla”. Snellman oli päättänyt irrottaa valtiontalouden tästä noidankehästä ja löytää uudet keinot. Uusia valtionlainoja ei voinut ottaa loputtomiin, jolloin ylenpalttisen vahingollinen avustusjärjestelmä oli lakkautettava.

Läänien kuvernööreiltä tiheään saapuneet raportit vakuuttivat hänet ongelman laajuudesta, koska näläntorjunta kuului valtiovaraintoimituskunnan päällikön alaisuuteen. Kirjeet ovat pääasiassa Snellmanin pyynnöstä lähetettyjä seikkaperäisiä raportteja hätäaputoimenpiteiden suorittamisesta ja avun jakamisesta läänissä. Toimivin suhde oli Oulun läänin kuvernööriin Georg von Alfthaniin ja Vaasan läänin kuvernöörin C. G. F. Wredeen, joilta hän sai konkreettisen seikkaperäistä tietoa katojen vaikutuksista ja kuvernöörien toimenpiteistä. Niiden perusteella Snellman laati raportteja kenraalikuvernöörille.

Yksi Snellmanin hätäapupolitiikan kulmakivistä oli viinanpolton saaminen valvontaan, koska talonpojat kuluttivat paljon viljaa sen raaka-aineeksi. Hän kuvaili ongelmaa laajasti 9.1.1864 virallisessa lehdessä. Snellman oli 31.10.1864 mukana senaatissa kieltämässä kotitarvepolttoa, koska katoaikoina viljaa hukattiin viinanpolttoon, vaikka sitä olisi pitänyt riittää syötäväksi. Vuoden 1865 asetuksen mukaan kotitarvepoltto lakkautettiin. Paloviinan poltto tehtiin valtion valvonnan alaiseksi teollisuudeksi, minkä jälkeen senaatti jakoi poltto-oikeudet yksityisille. Kunnat saivat järjestää ainoastaan myynnin. Talonpoikaissäädyn oli tähän vaikea sopeutua, koska asetus merkitsi lisäansioiden menettämistä.

Senaattorin täysistuntotyöskentelyn arki

Snellmanin aikaansaavuus senaattorina perustui toimintaan virallisten istuntojen ulkopuolella, hänen suhteisiinsa Pietarin suomalaiseen virkamiesjohtoon ja keisarin luottamukseen. Kolleginen täysistuntotyöskentely senaatissa ei olisi johtanut tähän menestykseen. Vaikka ajan myötä senaatin talousosastoa alettiin pitää hallituksena, senaatti pysyi kuitenkin hallintovirastona niin kauan kuin koko ajan kasvava asiamäärä oli keskitetty senaatin kollegiselle istunnolle asioiden eri käsittelyvai­heissa. Istuntorituaalin vuoksi päätöksenteko oli yksittäiselle senaattorille valtava fyysinen ponnistus. J. V. Snellmanin senaattoriaikana esimerkiksi vuonna 1864 talous­osas­ton kollegiossa esiteltiin 175 istuntopäivä­nä yhteensä likimain 4 000 asiaa, joista vain 141:sta äänes­tettiin tai muuten keskustel­tiin. Käytännös­sä senaattorit siis istuivat puheenvuoroakaan käyttämättä vähin­tään neljänä päivänä viikossa 3–4 tuntia kestävissä istun­noissa, keskimäärin 16 kertaa kuukaudessa, kun keskimää­rin 25 asiaa esiteltiin heille. Yksittäisen asian käsittelyyn jäi aikaa vain alle 10 minuuttia, nopeimmillaan se käsiteltiin jopa 5 minuutissa. Asian esittelyn jälkeen päätös tehtiin tavalli­sim­massa tapauksessa yksimieli­sesti samaan hengenvetoon.

Snellman toimi senaattorina kolmen valtaluvan (oktroi) aikana. Jokaisessa uudessa valtaluvassa nimitettiin senaattiin uusi jäsen, joka otti sijansa nuorimpana senaattori­na. Snellman oli nuorin senaattori 15.7.1863–26.9.1865 välisenä aikana. Vuosina 1863–65 äänestyksissä, joissa Snellmanilla nuorimpana senaattorina oli ensim­mäisenä puheenvuoro, senaattorit esittivät yhteen­sä 690 kantaa ratkaisun pohjaksi. Yleisimmin Snellmanin kanta tuli hyväksytyksi. Hänen 270 lausunnos­taan 68 % muodosti enemmistön ratkaisun pohjan.

Rutiiniasioiden käsittelyssä on otettu mukaan lausunnoista vain yksi esimerkki antamaan kuvaa monipuolisesta asiainhoidosta senaatissa. Snellman osallistui useiden eläkeanomusten, leskenavustusten leski- ja orpokassan tukipalkkioiden käsittelyyn. Paljon oli hakemuksia poikkeuksista virkasääntöihin. Senaatin päätösvallassa oli myös avioliittoeri­vapaudet (dispanssi). Valtion antolainauksen perusteet määriteltiin vuoden 1859 asetuksessa. Kun lainasumma ylitti 40 000 markkaa päätös oli tehtävä senaatin talousosaston yleisistunnossa. Kirkkoherrat vapautettiin köyhäinhoitojohtokunnan puheenjoh­tajan tehtävistä saman kaavan mukaan. Esitykset palkankorotuksista, matkakorvauksista, muuttokorvauksista ja muuttoavustuksista tarkasteltavana ajanjaksona kattavat sopivasti paikallis‑ ja läänintason ja valtionhallinnon virkamiehet. Senaatin talousosasto toimi korkeimpana hallinto-oikeudellisena lainkäyttäjänä ns. valitusasioi­den ratkaisuissa. Senaatti otti kantaa myös tuomikapitulien virkaehdotuksiin kirkkoherran valinnasta. Senaatti jakoi myös köyhäinapua, päätti vapaakirjeoikeuksista, ratkaisi viinanpolttoluvat ja vahvisti palojärjestykset.

                                                                                                                                                                                              Raimo Savolainen