J. V. Snellman – kypsyvä filosofi ja yliopistopoliitikko

Snellman aloitti yliopisto-opintonsa vuonna 1822 Turussa ja jatkoi niitä Helsingissä, jonne yliopisto siirrettiin vuoden 1827 Turun palon jälkeen. Snellman valmistui filosofian kandidaatiksi 1831 ja dosentiksi 1 835. Nuoren filosofin maailmankuva avautuu väitöskirjan, filosofisten muistiinpanojen, luentokäsikirjoitusten ja ensimmäisten julkaistujen teosten kautta. Snellmanin kirjeenvaihto valaisee hänen perheyhteyksiään kotimaakuntaansa Pohjanmaalle sekä Lauantaiseuraan kuuluneiden ystävysten keskinäisiä suhteita ja oikeustaistelua yliopistoa vastaan. Kiista saada luennoida “akateemisesta vapaudesta” johti riitautumiseen yliopiston konsistorin kanssa. Snellmanin myöhemmin julkaisemat oikeudenkäyntipöytäkirjat kertovat tästä. Lopulta Snellman anoi useaan kertaan virkavapautta dosentuuristaan lähteäkseen ulkomaille hengittämään vapauden tuulia.

J. V. Snellmanin kootut teokset 1–24 -sarjan ensimmäinen osa (huhtikuu 1826 – syyskuu 1839) sisältää runsaasti kirjeenvaihtoa ja Snellmanin varhaista filosofista tuotantoa käsikirjoituksina, luentoina ja painettuina teoksina. Snell­ma­nin perhekirjeenvaihto osoittaa selvästi itsenäistymisen kodin vaikutusvallasta ja jopa jonkinlaista eristäytymistä tieteelliseen tutkimustyöhön. Snellmanin harvat kirjeet kotiin kertovat kuitenkin vastuusta omaisista, vaikkakin usein tiukkaan sävyyn. Muut kir­jeet kuvaavat lauantaiseuraan kuuluvien ystävi­en kes­kinäisiä suhteita ja oi­keus­taistelua Nikolai I ajan yli­opistoa vastaan. Nuo­ren filosofin omakuva hahmottuu filosofisista muistiin­panoista, ensimmäisistä julkaisuista ja dosentin luentokä­sikirjoi­tuk­sis­ta. Alkuperäiseditiossa yliopistoasioista kommentaareja ovat laatineet Matti Klinge ja Veli-Matti Autio. Snellmanin filosofiset teokset ja niihin liittyvät käsikirjoitukset on arvioinut Juha Manninen. Nämä kommentaarit ovat tämän katsauksen perustana. Sen lisäksi on käytetty muuta yleistä tutkimuskirjallisuutta.

Kirjeenvaihto perheenjäsenten ja ystävien kanssa

Turun palon seurauksena ja yliopiston muuton myötä Snellmanin toiminnan painopiste siirtyi Helsinkiin, jossa hän vuokrasi asunnon Isolta Roobertinkadulta yhdessä J. L. Runebergin ja Fredrik Cygnaeuksen kanssa. Ystäväpiiri laajeni lisää, kun vuosina 1831–1837 Snellmanin henkiseksi kodiksi muodostui ns. lauantaiseura, jonka piirissä suomalaista kulttuuria vietiin eteenpäin. Asuinkumppa­niensa lisäksi Snellman perehtyi esimerkiksi J. J. Nervanderin, J. J. Nordströmin, A. A. Laurellin, B. O. Lillen ja monien muiden kanssa kansallisiin ja kansainvälisiin kulttuurikysymyksiin ja kävi teemoja läpi kirjeenvaihdossaan. Tämä oli Snellmanin sosiaalisten verkostojen rakentumisen aikaa. Tapaamisten painopisteet muuttuivat poikamieskodin kutsuista kruununhakaseuraan ja ns. Tengströmin piiriin. Lauantaiseuran merkitystä korostaa sekin, että tänä aikana ei poliittista keskustelua eikä julkisuutta virkavaltaisessa Suomessa ollut. Kirjeitä sävyttää myös ankara arkitodellisuus jatkuvana toimeentulohuolena ja velkaantumisena. Sopivana kevennyksenä toimivat ystävysten toisilleen lähettämät runotervehdykset.

Lauantaiseuran lisäksi Snellman toimi näkyvästi osakuntaelämässä ja yliopistopolitiikassa. Vuonna 1834 Snellman oli valittu Pohjalaisen osakunnan kuraattoriksi. Osakuntajaon jälkeen hän toimi Pohjoispohjalaisen osakunnan kuraattorina 1837–39. Osakuntien piirissä säännölliset lukukausi- ja vuosijuhlat tarjosivat Snellmanille tilaisuuden esitellä ajatuksiaan esimerkiksi lukuisissa puheissaan. Vuodesta 1833 Snellmanista tuli yliopistofilosofisen ajattelun pääedustaja, kun puhtaan valvonnan periaate ja akateemiseen korporaatiotraditioon liittyvä omaehtoisen kansalaisyhteiskunnan idea törmäsivät vastakkain puheissa ja sääntösuunnitelmissa. Siksi syksyn 1834 levottomuuksissa hän esiintyi johtavan Pohjalaisen osakunnan kuraattorina ”Ylioppilaskunnan puheenjohtajan” roolissa. Snellman oli esimerkiksi rauhoitellut tunteita ylioppilas ns. Avellanin tapauksessa. Snellman vetosi yhteisöä koskevaan vastuullisuuteen, jonka tuli varjella yksilöitä moraalin vastaiselta ja individuaaliselta käytökseltä. Ylioppilaiden moraalinen johtajuus näkyi pyrkimyksessä kaikin keinoin vähentää alkoholin väärinkäyttöä ja tuhlailua. Sitä varten hän laati säännöt, joihin sitoutumalla osakuntatoverit auttoivat toisiaan pitämään lupauksensa.

Isän, merikapteeni ja filosofi, Christian Henrikin, August-veljen ja Anna Christina-sisaren kirjeet kertovat kotirintaman tapahtumista. Uutiset kotoa eivät olleet kovin rohkaisevia samaan aikaan kun oma filosofia oli hahmottumassa. Vanhin veli Christian Gerhard karkasi laivasta 1820-luvun lopulla ja katosi. Vuonna 1833 hänet ilmoitettiin kuolleeksi. Vuonna 1830 Mari-sisar kuoli 17-vuotiaana rintavaivoihin. Vain kaksi kuukautta myöhemmin kuoli 3-vuotias Albertina. August meni naimisiin 1835 ja toimi perämiehenä ja merikapteenina. Veli­puoli Henrik Albertista, joka sairasti silmätautia, tuli lopulta maanviljelijä. Eniten Snellman huolehti sisarestaan Anna Christinasta, jonka halusi ehdottomasti kouluun. Sitä varten Snellman haki sisarensa 1835 Helsinkiin ja esitteli hänet sivistyneissä piireissä. Puolentoista vuoden oleskelun jälkeen sisko palasi kuiten­kin maaseudulle ja tuotti hyvää tarkoittavalle veljelleen pettymyksen avioitumalla 1836 eteläpohjalaisen tilanomistajan ja pietistin Otto von Essenin kanssa.

Pappisura vaihtuu filosofian opinnoiksi

 Vuonna 1828 Snellman olisi voinut ilmoittautua pappistutkintoon 22-vuotiaana, kuten hän alun perin nopean ansion toivossa oli suunnitellut. Papinura ei toteutunut, koska Snellman edellisenä keväänä oli kuitenkin päättänyt opiskella filosofian kandidaatiksi. Aikaisemmin hän oli opiskellut laajasti historiaa ja kirjallisuutta ja saanut kosketuksen fysiikkaan ja luonnontieteisiin. Näiden lisäksi hän paneutui kreikkaan ja filosofiaan. Latina oli pakollinen, koska ylioppilaiden oli osallistuttava latinan kirjallisiin ainekirjoitusharjoituksiin pro exercitio -koetta varten. Ne kirjoitettiin jonkun tunnetun antiikin tai myöhemmän ajan auktoriteetin ajatusten pohjalta. Siksi Snellmanin opiskeluajoilta on säilynyt latinankielisiä teesejä kommentaareineen, jotka ovat syntyneet väittäjäiskokousten yhteydessä. Kirjallisten harjoitusten lisäksi Snellmanin oli osallistuttava suullisiin väittely­harjoituksiin, joiden tarkoituksena oli latinan kielen suullisen käytön ja dialektiikan harjoittaminen. Alkukielisinä niitä on julkaistu kahdeksan kappaletta.

Näihin aikoihin Snellman teki myös tiliä isänsä edustamaan swedenborgilaiseen perinteeseen. Vaikka Snellmanin kirjeet isälleen eivät ole säilyneet, erityisen läheisiltä isän ja pojan suhteet eivät näytä. Kunnioitusta ja kohteliaisuutta osoitettiin mutta katsomukset kuitenkin erkanivat. Isä uskoi aluksi rikastavansa pojan omaksumaa hegeliläisyyttä, mutta koki tässä lopulta pettymyksen ja leimasi hegeliläisyyden turmiolliseksi. Tämä jännittynyt suhde näkyy kahdessa hahmotelmassa ”Teosofia” ja ”Idea”, jotka ovat varhaisimpia Snellmanin kirjoitusnäytteitä Turun ajoilta. Erityisesti ensimmäisessä tekstissä on jälkiä isän vaikutuksesta. Tekstistä näkee kuitenkin, että Snellman on myös itsenäisesti perehtynyt Swedenborgin teksteihin. Luonnokset eivät ole suoranaisia kopioita vaan itsenäisen ajattelun tulosta. Jälkimmäisessä tekstissä ei ole merkkejä Swedenborgin vaikutuksesta, vaan enemmänkin I. Kantin ja J. G. Fichten vaikutusta. Tällä tavalla tekstien sisältö heijastaa hyvin sitä miljöötä, missä nuori Snellman varttui.

Snellmanin oma aatemaailma alkoi hahmottua, kun hän kuului filosofian professoriksi nimitetyn, Hegelin ajatusten levittäjän J. J. Tengströmin lähipiiriin. Vapaa-aikanaan Snellman perehtyi huolella suureen määrään teoksia ja laati niistä samalla muistiinpanoja ja otteita. Ne on julkaistu alkukielisessä teoksessa. Snellman syvensi tietojaan ilmeisen itsenäisesti mutta Tengström vaikutti harrastuksen suuntautumiseen Hegeliin. Snellman perehtyi Hegelin filosofiaan kandidaattitutkinnossaan 7.4.1831 vaadittua syvemmin, koska sai molemmat filosofiset laudaturit suorittamassaan tutkinnossa. Hän selvitti kuulustelijana toimineelle Tengströmille mm. kommentaareja Hegelin Phänomenologie-teoksesta, jota kuulustelija ei ollut vielä lukenut. Vuonna 1831 Snellman suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 25-vuotiaana ja seuraavana vuonna hänet promovoitiin maisteriksi.

Perusopintojen jälkeen Snellman anoi marraskuussa 1832 pidennystä nauttimalleen julkiselle stipendille turvatakseen toimeentulonsa aloittelevana tieteenharjoittajana. Pidennys myönnettiin ja perusteluissa viitattiin kandidaatin tutkinnon laudatureihin, luonnonfilosofian tutkimusharrastuksiin ja tekeillä olevaan dosenttiväitöskirjaan. Snellmanin asemaa uusien stipendien saamisessa heikensi se, että hän oli jatkuvasti ollut poissa stipendihuudoista. Heinäkuussa 1832 hän oli saanut nuhteet rehtorilta ja varoituksen, että jatkuva laiminlyönti johtaisi stipendin menetykseen. Snellman viittaa hieman vaikeaselkoisessa vastineessaan sairasteluunsa, mikä syy tällä kertaa hyväksyttiin. Moitteet jatkuivat seuraavanakin vuonna, mutta nyt hyväksyttäväksi syyksi katsottiin opettaminen Helsingin lyseossa. Konsistorin mielestä Snellman tarvitsi kuitenkin näpäytyksen kunnioituksen puutteesta esimiehiään kohtaan.

Näihin aikoihin liittyy myös väläys Snellmanin tulevasta lehtimiesurasta; Snellman aikoi osallistua Helsingfors Morgonbladissa lehdistödebattiin julkisten koululaitosten paremmuudesta yksityisopetukseen nähden. Lehdessä oli julkaistu helmi-maaliskuussa 1832 artikkelit, joissa pohdittiin kotiopettajien ja vanhempien suhdetta. Opetuksesta maksavat vanhemmat eivät riittävästi tue opettajaa, vaan vähentävät tämän auktoriteettia lasten silmissä. Myöhemmin Snellman luonnosteli kannanoton taiteilijan suhteesta luontoon Helsingfors Morgonbladissa 22.7.1833 julkaistun Runebergin artikkelin innoittamana. Perustana Snellman käytti F. W. J. Schellingin teosta ”System des transzendentalen Idealismus” (1800). Vaikka kumpaakaan luonnosta ei lähetetty julkaistavaksi, on tuleva terävä tyyli jo nähtävissä. Myös ensimmäisiä kirja-arvosteluja alkoi ilmestyä kuten arvio Fredrik Cygnaeuksen ”Jääkynttilät” kokoelmasta. Ystävä ei pitänyt Snellmanin kriittisestä sävystä ja asiaa puitiin myöhemmin kirjeenvaihdossa.

Filosofin ura alkaa hahmottua tuotannon kautta

 Snellmanin ensimmäinen painosta julkaistu työ oli latinan kielen harjoituskirja, joka painettiin 10.7.1834 mutta tuli julkisuuteen vasta keväällä 1835. Teos oli tarkoitettu ensimmäisen luokan oppikirjaksi Helsingin lyseoon, jossa Snellman oli toiminut vakinaisena opettajana vuodesta 1833. Lyseo oli yliopistoon johtava yksityinen oppikoulu, jonka muutamat lauantaiseuran jäsenet pedagogina tunnetun A. A. Laurellin johdolla perustivat 1831. Lyseota voidaan luonnehtia uushumanistiseksi latinakouluksi, jossa otettiin käyttöön ajanmukaisimmat opetusmenetelmät ja uudet oppikirjat. Opettajakuntaan kuuluivat mm. Runeberg ja Nervander. Snellmanin harjoituskirja koostuu nimensä mukaisesti lähes yksinomaan harjoitusesimerkeistä kieliopin jäädessä vähemmälle. Huomiota kiinnittää esimerkkien runsaus ja siihen kuuluvan sanaston monipuolisuus. Oppikirjaan sisältyy myös mielenkiintoinen kuvaus Suomesta, jossa käsitellään maan luontoa, tärkeimpiä kaupunkeja ja asukkaiden tapoja. Esimerkkien joukossa on yllättävän vähän lentäviksi lauseiksi tunnustettavia yleisiä sanontoja. Snellmanin teos merkitsi suurta parannusta ajan latinan kouluopiskeluun, jota vaivasi mekaaninen ulkoluku. Oppikirja sai hyvän vastaanoton ja siitä otettiin kaksi uusintapainosta. Teos oli käytössä vielä 1860-luvulla. Ruotsin- ja latinankielistä harjoituskirjaa ei julkaista suomennoksena vaan se löytyy alkuperäiskielisissä kootuissa teoksissa.

Saadakseen dosentin opetusoikeuden Snellman puolusti 17.6.1835 väitöskirjaa ”Akateeminen väitöskirja Hegelin järjestelmän absolutismin puolustukseksi”. Snellmanin väitöskirja käsitteli B. G. Jäschen, I. H. Fichten ja C. H. Weissen arvostelua Hegelin panteismista. Ajan mukainen suppea väitöskirja osoittaa Snellmanin perehtyneisyyden näiden teoksiin. Hän puolusti tiukasti Hegelin järjestelmää siihen kohdistuneilta syytteiltä. Väitös ei kyseenlaista Hegelin järjestelmän absoluuttisuutta, ei myönny arvostelijoiden kritiikkiin eikä myöskään esitä omintakeista Hegel-kritiikkiä. Myöhemmin Snellman myönsi yrittäneensä mahdotonta; Hegelin järjestelmän tiivistämistä muutamaan sivuun. Teos onkin nähtävä kannanottona keskustelun myöhempiin vaiheisiin, joihin hän palasi Saksan matkallaan. Snellman nimitettiin dosentiksi 11.8.1835.

Ilman säännöllisiä tuloja Snellman oli riippuvainen dosenttiluentojen yksityispalkkioista. Siksi hän yritti parantaa akateemista asemaansa apurahojen suhteen esittämällä kesäkuussa 1836 toisen väitöskirjan ”Mietteitä Leibnizin filosofisen opin historiallisesta merkityksestä”. Merkille pantavaa on, että Snellman ei viittaa väitöskirjassa sanallakaan Leibnizin ja Hegelin katsomustapojen eroihin. Työ oli ilmeisesti ajateltu alun perin pidemmäksi mutta jatkon aihe oli niin laaja ja suuri, että se sai odottaa perusteellista täysimittaista käsittelyään viisi vuotta ”Persoonallisuuden aate” -teoksen syntyyn saakka. Tässä vaiheessa Snellman oli saattanut kokea ottamansa tehtävän ylivoimaiseksi.

Ensimmäisessä lehdistöpolemiikissaan heinäkuussa 1836  Snellman   kritisoi Ruot­sin romantiikan edustajan P. D. A. Atterbomin spekulatiivista teismiä ja puolusti Hegelin järjestelmää. Tämä laaja arvostelu on Snellmanin ensimmäinen ulkomainen julkaisu, se ilmestyi kahdessa osassa Ruotsin kirjallisuusseuran leh­dessä. Snellmanin arvostelu liittyy mielenkiintoisella tavalla siihen välienselvittelyyn, joka oli meneillään Schellingin, romantiikan myöhäisvaiheen, historiallisen koulun ja toisaalta hegeliläisyyden edustajien välillä. Arvostelu kuvastaa Snellmanin kehitystä kohti hegeliläisyyttä ja kannanottoja Hegelin puolesta sen myöhäisromanttisia kriitikkoja kohtaan.

Snellmanin laatimia luonnoksia luentojensa ja teostensa pohjaksi on säilynyt runsaasti. Niistä voi tehdä johtopäätöksiä työprosessin luonteesta. Snellmanilta on säilynyt syksystä 1835 syksyyn 1837 seitsemän eri luentojen pohjaksi tarkoitettua käsikirjoitusfragmenttia tai käsikirjoitusta, yksi irrallinen käsikirjoitus sekä yhdet todennäköisesti luentojen valmistelua varten kirjaan tehdyt merkinnät. ”Johdanto logiikan luennoksi” -käsikirjoitus on varmuudella Snellmanin ensimmäinen dosenttina pitämä luento. Siinä hän toisaalta ilmoittautui sitoutuvansa Hegelin logiikkaan ja esittää yliopiston ansioksi tämän varhaisen omaksumisen. Toisaalta Snellman korosti kriittisen arvioinnin tärkeyttä. Vastaavaa laajaa ja itsevarmaa perspektiiviä ei esiinny muissa johdantoluennoissa. Kun logiikan esitys käsitteli oppia olemisesta ja olemuksesta, sen kolmas osa, oppi käsitteestä löytyy muistiinpanovihosta ”Particula tertia”, joka on saman kokonaisuuden osa. Muu osa käsikirjoitusta ei ole säilynyt. ”Itsetietoisuus” on vaikeasti ajoitettavissa mutta samaa aihetta käsitellään tulevassa logiikan oppikirjassa. Huomautukset jäävät tulevaa teosta luonnosmaisemmaksi ja epäselvemmiksi, mikä tukee sitä, että luonnos on oppikirjaa varhaisempi. Käsikirjoitus on ilmeisesti esityötä logiikan oppikirjan johdantoon. Lisäksi on olemassa muistiinpanot logiikan esitystä varten syksyltä 1837.

Lokakuussa 1836 Snellman haki yliopistolta matkastipendiä Saksaan julkaistakseen esityksen Hegelin filosofisesta järjestelmästä saksaksi. Helmikuussa 1837 hänelle myönnettiin nuoren kirjailijan apuraha kolmeksi vuodeksi. Snellman käsitteli tulevaa tutkimusaihettaan syyslukukaudella 1836 luonnoksessaan, joka oli johdanto filosofian järjestelmän luennoille. Keväällä 1837 pidetty luento filosofian peruskurssin johdannosta kertoo vaikeudesta saada kuulijoita. Luento oli kirjoitettu vielä hyvässä uskossa ja kuulijoihin luottaen. Vähäinen osallistujamäärä pakotti Snellmanin muotoilemaan tavoitteitaan ja tyyliään uudes­taan. Hegeliläisen logiikan luennot olivat vaikeatajuisia kuulijoille. Koska Snellman sai palkkionsa suoraan kuulijoilta, on luennoissa merkkejä vastaan tulemisen ja miellyttämisen halusta, mikä muutoin oli Snellmanille vastenmielistä. Käsikirjoitus psykologian luennoiksi syksyltä 1837 oli myös katkelmallinen ja hapuileva. Se ei ollut kovinkaan viimeistelty eikä hiottu. Sitä leimaa myöskin raskas loogis-dialektinen metodi. Johdantosanoissaan Snellman valittaa kurssille ilmoittautunutta vähäistä opiskelijamäärää. Se tuntuu ymmärrettävältä, koska luento oli ilmiselvästi laadittu liian vaikeasti omaksuttavaan muotoon. Vähäinen menestys johti suunnitelmaan aloittaa luento akateemisesta vapaudesta samana lukuvuonna.

Kesästä 1836 seuraavaan kesään 1837 Snellman kirjoitti teosta ”Yritys logiikan esitykseksi. Ensimmäinen vihko”. Käsikirjoitus oli valmis 1.5.1837 ja hän käytti sitä hyväkseen syksyn 1837 luennoissa. Teoksen pääasiallisena lähteenä ja esikuvana oli Hegelin ”Wissenschaft der Logik”, jonka ajatuskulkuja Snellman kertasi omin sanoin, vahvasti typistäen ja argumenttikokonaisuuksia sivuuttaen kuitenkaan kansantajuisuutta tavoittelematta. Snellman tukeutui myös Hegelin ”Ensyklopediaan” ja ”Phänomenologie des Geistes” -teokseen. Snellmanin kritiikin perusjuonne suuntautui äärellisen ja äärettömän vastakkainasettelua kohtaan. Snellmanin tapa käsitellä logiikan ja uskonnonfilosofia suhteita ennakoi myöhemmin ilmestynyttä ”Persoonallisuuden aatetta” (1841).

Teoksen soveltuvuus oppikirjaksi oli kyseenalainen. Tiiviin ilmaisunsa ja filosofisen tinkimättömyytensä takia se kilpaili vaikeudessa esikuviensa kanssa. Professori Tengströmin mukaan se jopa ylitti hämäryydessään esikuvansa. Ilmeisesti monikaan ylioppilas ei kirjaa lukenut. Sitä ei myöskään arvioitu lehdistössä. Snellman kuitenkin rohkeni tarjota opiskelijoilleen teosta avuksi syksyllä 1837 luennoidessaan logiikasta.

Virkistävä käänne tapahtui, kun kansleri myönsi Snellmanille luvan matkustaa 13.7.1837 kahdeksi kuukaudeksi Ruotsiin. Matkaa on kuvattu ponnahduslaudaksi akateemiselle uralle, vaikka Snellmanin yhteydet Ruotsin akatee­misiin filosofeihin jäivätkin pinnallisiksi. Siellä oleskellessaan Snellman laati toisen teoksensa ”Filosofian alkeiskurssi. Ensimmäinen vihko. Psykologia” kesällä ja syksyllä 1837. Esipuhe on päivätty 1.10.1837. Snellmanin luento psykologiasta ei ole kuitenkaan oppikirjan ensimmäinen versio. Snellmanin kirjeestä esimerkiksi C. J. Lénströmille käy selville, että ennen matkaa hänellä ei ollut tarkoitusta julkaista tätä teosta ja ajatus syntyi vasta Ruotsissa. Koska hän ei ollut saanut Suomesta muistiinpanoja, hän laati sen aivan alusta. Snellmanin esikuvana on ollut Hegelin ensyklopedian kolmas osa ”Die Philosophie des Geistes”. Esitysjärjestys, pykälien jako ja niihin kuuluvat huomautukset vastaavat niissä toisiaan. Snellmanilta on kuitenkin säilynyt luonnos, joka on esityö psykologian oppikirjaa varten sekä kaksi luonnosta muistiinpanoja, jotka ovat käytännössä Hegelin referointia. Siksi niitä ei ole suomennettukaan.

Luentokäsikirjoitukset ja niiden rinnalla syntyneet oppikirjat ovat Juha Mannisen arvion mukaan katsaus siihen työpajaan, jossa Snellmanin ajattelu syntyi. Ne ovat välienselvittelyä Hegelin filosofian kanssa mutta alusta asti niissä on nähtävissä itsenäisiä linjoja. Näyttää siltä, että luennot toivat Snellmanille toi­meentulon, mutta varsinainen energia meni teosten laatimiseen, jossa työssä luennot olivat käyttökelpoista aineistoa. Tässä prosessissa opiskelijat saattoivat joutua kärsimään mutta lopputuloksena oli kuitenkin syntynyt sarja teoksia, joissa oma filosofinen viitekehys alkoi hahmottua. Myös ruotsalainen kustantaja Z. Haeggström kärsi tästä. Kirjeessään 25.5.1839 hän sanoo, että teokset jäisivät kirjallisiksi kummajaisiksi ja jättivät kustantajan ilman leipää koko hankkeessa.

Välirikko yliopiston kanssa

Snellmanin kohtaloksi Nikolai I ajan yliopistossa koitui se, että tänä aikana aktiivinen yhteiskunnallinen osallistuminen ja vakava tieteellinen työ eivät olleet toimiva yhdistelmä. Tämä tuli konkreettisesti näkyviin Snellmanin riitau­tumisessa yliopiston rehtorin kanssa. Snellman aikoi pitää marras-joulukuussa 1837 luennon akateemisesta vapaudesta ja pyysi lupaa siihen. Snellman esitti suunnitelmansa epämääräisesti ja vasta rehtorin pyynnöstä lopullinen käsikirjoitus valmistui joulukuussa. Snellman oli keskeyttänyt logiikan luentonsa. Uusi luento poikkesi luonteeltaan, syntyhistorialtaan ja kontekstiltaan täysin muista hänen käsikirjoituksistaan. Se oli siihen saakka kypsin ja itsenäisin tuote. Sillä ei ole suoranaista esikuvaa, vaikka sen korostamat ajatukset liittyvätkin Wilhelm von Humboldtin ajan saksalaisiin yliopistoaatteisiin. Tässä synteesissään monista luentojensa ajatuskuluista Snellman tiivistää tiedonkäsitteensä ja käyttää tätä pohjana kritiikille akateemisten opintojen tuolloin vallinneista institutionaalisista muodoista. Esityksessä korostuu yksilön oikeus määrätä itsetietoisuutensa mukaisesti opinnoistaan. Yliopiston tehtävä määritellään sekä tiedollisen kuin siveellisenkin vakaumuksen kasvattajaksi. Ajatuksen oli Saksassa esittänyt F. W. J. Schelling ja Suomessa Tengström.

Rehtori Pipping saattoi arvata heti luentojen arkaluontoisuuden. Syksyllä konsistorin päätös mainetodistusten siirtämisestä osakuntien inspehtoreille oli johtanut kuraattoreiden joukkoeroon. Tämän tapahtuman Snellman oli maininnut yhdeksi perusteluksi pitää luennot. Rehtori piti mahdollisena, että Snellman voi sisällyttää aineistonsa yksityisiin, osanottajille maksullisiin luentoihin mutta kielsi ilmoittamasta luentoja ”julkisesti ja yleisesti”. Samaan aikaan Snellman valittiin kuitenkin Pohjoispohjalaisen osakunnan kuraattoriksi. Snellmanin pyyntöä saada vapautus hänelle määrätystä kuraattorin tehtävistä seurasi oikeudenkäynti. Konsistori antoi ratkaisunsa 17.11.1838. Snellmanin oli pakko erota dosentuurista ja hän menetti stipendinsä. Hovioikeus tuomitsi hänet vielä sakkoihin 1.6.1839 mutta antoi luvan oikeudenkäyntipöytäkirjojen julkaisuun. Ne ilmestyivät omana teoksenaan Tukholmassa 2.12.1841, mutta ne julkaistaan suomennoksissa kuitenkin syntymisajankohdan mukaan.

Kuraattorikiistan kärjistyminen julkiseksi oikeudenkäynniksi Snellmania vastaan keväällä 1838 johti vuoden mittaiseen odotteluun, joka kului pääasiassa virkavapauden merkeissä. Hän käytti aikansa tieteellisiin ja kirjallisiin töihin ja teki aloitteita ulkomaanmatkan toteuttamiseksi. Ensimmäinen anomus syksyllä 1837 kahden vuoden matkasta Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan hylättiin virkasyytteen takia. Myöskään anomus 29.11.1838 ei johtanut tulokseen, vaikka Rehbinder ei nähnyt esteitä aloittaa ulkomaanmatkaa prosessina aikana. Samassa yhteydessä anottu kahden viikon virkavapaus kuitenkin myönnettiin. Tammi­kuussa 1839 myönnettiin kolme kuukautta lisää. Huhtikuussa virkavapautta jatkettiin vielä kevätlukukauden loppuun. Tämän ajan Snellman oleskeli sukulaisissa Pohjanmaalla. Kun Turun hovioikeus ratkaisi Snellmanin asian elokuussa 1839, Snellman pyysi heti uudelleen lupaa matkustaa ulkomaille. Matkaansa hän perusteli tieteellisen pätevyytensä kehittämisellä ja suuresti heikentyneellä terveydellään. Kansleri myönsi virkavapautta kaksi vuotta dosentin toimesta ulkomailla oleskelua varten. Tämän jälkeen Snellmanin oli pakko lähteä ulkomaille, omien sanojensa mukaan hengittämään raikasta ilmaa.

Raimo Savolainen