J. V. Snellman – rahauudistuksen toimeenpanija

Monien vaikeuksien kautta Snellman sai rahanuudistuksen, eli asetuksen Suomen markasta, päätökseen. Snellmanin suurta yhteisymmärrystä venäläisten kanssa ja luottamusta hänen asiantuntemukseensa kuvastaa pyyntö saada Snellmanilta lausunto Venäjän omasta rahanuudistuksesta. Samaan aikaan Snellman laati myös painovapauslakia ja hallintolaitoskysymystä koskevat laajat muistiot valtiopäiviä varten. Suurten nälkävuosien olosuhteet 1867–68 olivat senaattori ja finanssipäällikkö Snellmanille todellinen haaste, johon hän oli oikeastaan valmistautunut 1840-luvulta saakka. Aina Saima-lehdestään asti Snellman oli kehittänyt askel askeleelta lehtikirjoituksissaan hätäfilosofiaansa, jota hän yritti nyt senaattorina johdonmukaisesti toteuttaa. Keisari ei voinut ruokkia loputtomiin kansaa, koska valtion kassa ei ollut pohjaton. Snellmanin mukaan valtio ei saanut holhota, vaan sen piti rohkaista ihmisiä selviytymään kriisistä omin voimin. Nämä periaatteet hän toi esiin virallisen lehden artikkeleissa. Artikkeleiden sisältö kulki käsi kädessä senaatin päätösten kanssa niitä täydentäen ja yrittäen helpottaa niiden toimeenpanoa. Kirjeenvaihdon välityksellä Snellman organisoi viljanjakelua yhdessä läänien kuvernöörien, kauppiaiden ja pankinjohtajien kanssa.

J. V. Snellmanin koottujen teosten 21. osa (helmikuu 1865 – helmikuu 1867) sisältää Snellmanin käsikirjoituksia, muistioita ja senaatin lausuntoja rahauudistuksen toimeenpanosta sekä virallisen lehden, Finlands Allmänna Tidningin artikkeleita, joilla muokattiin maaperää suotuisaksi rahauudistuksen käytännön toteuttamiselle. Todellinen toiminta virallisen aineiston takana paljastuu laajassa kirjeenvaihdossa Pietarin virkamiesjohdon kanssa. Katovuosien toimenpiteitä Snellman ohjasi tiiviin kirjeenvaihdon välityksellä kuvernöörien kanssa. Senaattorinimityksen myötä Snellmanin rooli Aleksanteri II:n uudistuspolitiikan käsikirjoittajana muuttui käytännön asioiden tehokkaaksi toteuttajaksi. Kirjallisella toiminnallaan ja henkilökohtaisilla suhteillaan hän ohjasi useita monimutkaisia ja intohimoja herättäviä asioita ratkaisuun. Korottaminen aatelissäätyyn vuoden 1866 lopussa antoi hänelle vaikutuspaikan valtiopäivillä.

Rahauudistuksen määrätietoisena toimeenpanijana

Valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä Snellmanilla oli suuri haaste: valtion menot olivat lisääntyneet vuosien varrella hallitsemattomasti, kun senaatti oli anonut lisättyjä ja uusia määrärahoja vuotuisen tulo- ja menoarvion päälle. Snellman yritti päästä irti huonosta tavasta määrätä menot tulojen mukaan eikä maan todellisen tarpeen mukaan. Hänen tavoitteensa oli kehittää budjetista yhteiskunnallisen kehityksen ohjausväline.

Rahauudistuksen käytännön toteuttamisen Snellman mainitsee perineensä edeltäjältään F. Langenskiöl­diltä. Rahauudistuksessa Snellmanin vaikein vuosi huipentui Venäjän finanssiministe­ri M. Reuternin tapaamiseen joulukuun alkupäivinä 1864. Saapuessaan Pietariin 3.12. Snellman havaitsi ilmapiirin Venäjän finanssipiireissä epäedulliseksi reformille. Separatismiepäilyjen hälventämiseksi Snellman oli laatinut laajan ja perusteellisen muistion finanssiko­mitealle eli valtakunnanneuvoston sille osastolle, jossa asia ratkaistiin (osa 20). Haihduttaak­seen venäläisen yleisön epäluulot Snellman kirjoitti Suomen rahaoloista artikkelin Ruskij Invalid -lehteä varten. Artikkelissa hän yritti sel­västi ja kansantajuisesti osoittaa suomalaisten vaatimukset oikeutetuiksi. Snellmanin toiminta Pietarissa johti nopeasti tulokseen. Hänen valmistelujensa pohjalta venäläinen finanssikomitea ja valtiovarainministeri puolsivat salaisessa manifestissa rahareformia esitetyssä muodossa ja reformin toteuttamista 1.6.1865 mennessä. Keisari antoi asiaa koskevan käskykirjeen, reskriptin, 20.1.1865, jonka mukaan senaatin oli ilmoitettava ajankohta reformin toimeenpanemiselle.

Rahauudistuksen ratkaisuhetkien lähestyessä Snellmanin huoli lopputu­lok­sesta syveni ja hän tiedusteli ja muistutti toistuvasti asian yksityiskohdista ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltia. Kuitenkin vastustus Pietarissa lykkäsi toimeenpanoa puoli vuotta, mikä aiheutti uusia huolia ja paljon työtä finanssipäällikölle. Snellman selosti tilannetta virallisessa lehdessä maaliskuussa 1865.

Vuoden 1865 veronkannon jälkeen senaatti päätti yksimielisesti reformin pikaisesta toimeenpanosta, koska sen viivyttäminen olisi pysäyttänyt rahaliikenteen. Päätöksestä huolimatta viivytys kävi liikemiehille melkein sietämättömäksi Snellmanin vaatiessa seteliannon vähentämistä ja lainausliikenteen supistamista, minkä vuoksi reformin vastustus alkoi näkyä kotimaisissa lehdissä. Yllättäen kenraalikuvernööri P. I. Rokassovski asettui vastustajien puolelle. Hänet onnistuttiin rauhoittamaan, mutta hän ei voinut hyväksyä sitä, että reformi merkitsi 20 %:n nousua sotaväen menoihin. Keisarin mielestä Suomen oli korvattava kurssitappio, koska vain se hyötyi reformista.

Senaatti käsitteli asiaa 19.6.1865, jolloin Snellmanin lausunnon mukaan korvaus olisi 10 %. Asian tarkempaa selvittämistä varten asetettiin komitea, joka alkoi työskennellä 19.8. Siihen liittyy Snellmanin laatima lausunto asiasta. Sen avulla ongelma saatiin järjestymään venäläisiä tyydyttävällä tavalla. Snellman kävi jatkuvin muistioin taistelua kenraalikuvernöörin rahauudistukselle keksimiä esteitä vastaan. Kun Rokassovski viittasi uudistuksen lykkäämiseen lähestyvän kadon takia, Snellman vastasi elokuussa 1865 laajalla muistiolla, jonka mukaan keisari määräsi uudistusta jatkettavan kunnes sadosta oli saatu parempi selko.

Kaikkien uhkatekijöiden jälkeen senaatti antoi 30.8.1865 rahareformista lopullisen esityksen, jonka konsepti oli Snellmanin käsialaa. Senaatti ilmoitti, että maata heinäkuun loppuun uhannut kato oli väistynyt. Senaatin mielestä oli tärkeää, että rahareformi toteutui ennen laivaliikenteen alkua lokakuun 1. päivänä. Vastaus viipyi ja Snellman kävi hermostunutta kirjeen­vaihtoa Armfeltin kanssa syksyn mittaan. Vihdoin 4.11.1865 keisari ratkaisi asian ja jätti senaatille päivän määräämisen. Armfelt ilmoitti Snellmanille heti asiasta sähkeellä arvoituksellisesti: ”Viime kirjeessänne mainittu asia on ratkaistu toivomuksenne mukaan.” Snellman on lyijykynällä kirjoittanut sähkeeseen ”rahareformi” ja alleviivannut sen neljällä paksulla viivalla. Stjernvall-Walleen ilmoitti asiasta heti perään kirjeitse. Snellman oli saanut vinkkejä asiasta 21.10., kun Nordenstam palattuaan Pietarista kertoi sen tunnelmista.

Rahamanifesti vahvistettiin senaatissa 8.11.1865. Seuraavana aamuna suurta salaisuutta noudattaen julistukset jaettiin ympäri maata. Sunnuntaina 12.11. luettiin saarnatuoleista, että seuraavana päivänä metallinen raha, hopeamarkka, olisi ainoa laillisesti pätevä maksuväline Suomessa. Snellman oli maksanut suuren palkkion latojalle senaatin kirjapainossa, jotta asia ei paljastuisi liian aikaisin. Tällä tavalla toteutettiin Porvoon valtiopäivien lupaus omasta kansallisesta rahasta. Reformin toteutu­misesta iloitsivat ennen muita ne, jotka tiesivät millaisten vaikeuksien kautta se oli toteutettu. Marraskuun 13. päivänä Snellman julkaisi virallisessa lehdessä uutisen rahareformista, jossa kiitettiin keisari-suuriruhtinasta. Lisäksi mukana oli selkeät uuden rahan käyttöohjeet. Kurssialennus oli 18 %. Lisäksi Snellman halusi vakuuttaa, että Suomen Pankissa oli riittävästi valuuttoja seteleiden katteeksi.

Rahauudistuksen käytännön esteiden ratkaisijana

Rahauudistuksen välitön ikävä seuraus oli ala-arvoisen venäläisen vaihtorahan käypyys. Kun sitä täytyi rajattomasti ottaa vastaan tullimaksuissa ja kruununmaksuissa, valtiorahasto kärsi tappiota, kun tulot maksettiin ala-arvoisessa hopearahassa. Uudistuksen piti alun perin sisältää huomautus vaihtorahasta. Maininnan unohtanut Snellman ei halunnut korjata asiaa senaatin avulla, koska pelkäsi menettävänsä koko hankkeen. Hän oli oikeassa uskoessaan hallitsijan oikaisevan asian sopivalla hetkellä. Senaatti laati esityksen 13.11.1865, mitä Snellman selosti kirjeissään 16.11. af Brunérille ja Armfeltille, joilta haki tukea. Asia käsiteltiin hämmästyttävän nopeasti. Finans­siministeri puolsi esitystä, mistä Armfelt ja af Brunér saattoivat ilmoittaa jo 30.11. ja 2.12. Af Brunérin mielestä oli täysin odottamatonta, ettei yksikään Pietarin sanomalehdistä ollut huomauttanut asiasta. Vallalla oli käsitys, että Suomen rahauudistus oli myös tienraivaaja Venäjällä.

Rahauudistuksen toimeenpanosta aiheutuvien vaikeuksien voittamiseksi Snellman sai ohjata yleistä mielipidettä useissa lehtikirjoituksissa 11.1., 13.1., 14.2., 3.4., 12.4., 11.6., 15.8. ja 9.11.1866. Kun esimerkiksi vaihtorahaa koskeva asetus julkaistiin 6.12.1865, siihen jäi se virhe, että kauppiaat jotka ottivat vaihtorahaa pienissä 10 mk:n erissä, eivät voineet käyttää sitä suurissa valtionmaksuissa. Kauppiaat joutuivat ilmoittamaan 9.1.1866 virallisessa lehdessä nostavansa tuotteiden markkahintoja 20 %:lla, jos ne maksetaan venäläisellä vaihtorahalla. Snellman julkaisi tätä vastaan 11.1.1866 artikkelin virallisessa lehdessä, jossa hän moitti kauppiaita ahneiksi.

Snellman pyrki jatkuvasti oikomaan kirjoituksia, joissa reformia vastustaneet ”rahaekspertit” veikkasivat reformin epäonnistuvan vaihtorahasotkun takia. Hän vakuutti, että venäläinen ala-arvoinen vaihtoraha ei vaaranna rahareformia, koska sen vastaanottaminen oli rajoitettua eikä kaikkia maksuja voitu suorittaa vaihtorahassa. Lopuksi Snellman vetosi moraaliin estääkseen vaihtorahalla keinottelun. Artikkelin toisessa osassa sanottiin, että vaihtorahaselkkaus on vähäinen asia suurempien ongelmien voittamisen rinnalla. Snellman moitti Suomen Pankkia lainanannon löysyydestä riskien ja luottotappioiden takia. Kun spekulointi vielä jatkui, Snellman taivutti Armfeltin hankkimaan kumoa­mispäätöksen ala-arvoiselle venäläiselle vaihtorahalle. Kun kenraalikuvernööri puolsi esitystä 7.2., Snellman antoi tilannekatsauksen maan rahatilanteesta 14.2. Lopullinen ratkaisu toteutettiin 28.2.1866 asetuksella.

Kiristynyt lainananto sai liikemiehet puhumaan ”kuristuspolitiikasta” ja Snellman sai syyt päälleen. Hän kielsi virallisessa lehdessä ja Folkvännen-lehdessä jyrkästi reformin ja luotonannon supistamisen välisen yhteyden. Hän ei hyväksynyt käsitystä, että ulkoisen ja sisäisen ostovoiman välinen aukko tuli korjata deflaatiolla eli noin 20 % hinnan laskulla. Taloudelliset voimat pakottivat Snellmanin menettelemään oikein eli supistamaan pankin lainanantoa, koska muuten lain vaatimasta katteesta ei olisi voitu pitää kiinni. Samalla hän korosti, että reformi oli hoidettu Suomen Pankin tarvitsematta lainata penniäkään. Snellman piti ahkeralla kirjoittelullaan yllä reformin uskottavuutta. Uskon horjuminen olisi laukaissut markan vastaisen valuuttakeinottelun, mikä olisi vaarantanut rahareformin.Suomen lehdistö kinasi jatkuvasti Snellmanin kanssa Suomen Pankin rahapolitiikan ja hintojen alenemisen välisistä suhteista. Viimeisessä artikkelissaan marraskuussa 1866 hän toisti edelleen aikaisemmat argumenttinsa, joiden mukaan vaatimukset lainansaannin helpottamiseksi olivat perusteettomia.

Snellman ei käynyt mielipidesotaa pelkästään kotimaan lehdistössä. Suomen rahauudistusta seurattiin tarkkaan ulkomailla ja Snellman sai aiheen kirjoitella vastineita ja oikaisuja mm. St. Petersburg Zeitungiin ja Golos-lehteen. Näiden lehtien mukaan slavofiiliset piirit olivat syvästi loukkaantuneet Suomen saamista uusista oikeuksista. Rahareformi oli todiste pyrkimyksestä taloudelliseen autonomiaan. Suomi ei ollut personaaliunionissa Venäjän kanssa vaan siihen liitetty alue. Vastauksessaan Snellman varoi tuomasta esiin näkökohtia, jotka olisivat paljastaneet rahareformin Suomen Venäjästä erottavat puolet. Artikkeli on yhteenveto siitä, miten hän halusi asian venäläisille esittää.

Rahareformin toteuttamisen jälkeen hypoteekkiyhdistyksen ja Suomen Pankin välistä sopimusta arvosteltiin kriittisesti ja Snellman laati muistioita aiheesta. Maaliskuuhun 1866 mennessä saatavia oli 3 miljoonaa ja pankin oli pakko supistaa antolainaustaan. Vaikka hypoteekkiyhdistyksen talletus oli aluksi keino metallikassan vahvistamiseksi, se painoi myöhemmin pankkia ja vaikutti välillisesti koko liikemaailmaan. Samaan aikaan Snellman puolustautui väitteitä vastaan, että hallitus olisi tahallaan jättänyt lisäämättä varoja Suomen Pankkiin. Kiistatonta on, että ohjelma pankin antolainauksen rajoittamiseksi oli kaavamainen ja joustamaton. Arvostelu koski yhä suuremmassa määrin Snellman laatimaa suunnitelmaa luoton jakoperusteista. Toukokuussa 1866 Snellman toi­mitti von Reuternille muistion senaatin esityksestä täysarvoisesta vaihtorahasta.

Snellmanin suurta yhteisymmärrystä venäläisten finanssipiirien kanssa ja heidän luottamustaan Snellmanin asiantuntemukseen kuvastaa se, että häneltä pyydettiin ehdotus Venäjän rahauudistusta varten lokakuussa 1866. Välittäjä Stjernvall-Walleen oli toiminut ilmeisesti von Reuternin innostajana. Lisäksi kenraalikuvernööri Adlerberg tarjoutui huolehtimaan muistion toimittamisesta perille. L. Mechelin laati muistiosta käännöksen saksaksi ja ranskaksi.Tämän muistion loppuun on vielä liitetty suunnitelma seteliliikenteen kierron järjestämisestä. Tästä von Reutern kiitti Snellmania erikseen 16.11.1866. Snellman vastasi kirjeeseen 11.12.1866.

Suomen rahauudistuksessa valuutanvaihtokustannukset olivat pienempi kustannus sen rinnalla, että ei oltu riippuvaisia Venäjän talouskurista. Suurin etu Suomelle oli päästä irti Venäjän rahapolitiikasta. Vakaalla rahan arvolla ja alhaisilla koroilla on tärkeä merkitys talouskasvun kannalta.

Suomen Pankin johtokunnan vaikutusvaltaisena äänenä

Suomen Pankin johtokunnan ja Snellmanin välillä syntyi yhteistoimin­taa erityisesti rahareformin toimeenpanon ja sen seurausten käsittelyssä. Snellmanilla ei ollut muodollista asemaa johtokunnas­sa mutta finanssitoimituskunnan päällikkönä hänen esityksiään käsiteltiin usein johtokunnassa. Pankin johtokunnassa hänellä oli suuri arvovalta, vaikka pankki ei kuulunutkaan hänen senaattoriaika­naan hänen vaan senaatin talousosaston alaisuuteen. Johtokunnan monissa äänestyksissä ilmennyt sisäinen hajanaisuus vahvisti lujatahtoisen valtiovarainpäällikön asemaa.

Snellmanin vahva rooli ei välity kuitenkaan juoksevia asioita kuvaavista pöytäkirja­lausunnoista. Snellmanin esityksiä johtokunnan pöytäkirjaan on merkitty seuraavilta vuosilta: 1864:3, 1865:1, 1866:20,1867:120 ja 1868:1. Asiat koskevat pankin rutiinitoimintoja, luottojärjestelyjä, korkopolitiikkaa ja rahaliikennettä. Snellmanin kannanotot ovat usein virkamiesvalmistelussa syntyneitä asiantuntijalausuntoja tai viran puolesta tehtyjä kehotuksia toimenpiteisiin ryhtymi­sestä. Lisäksi asiat tulevat uudelleen käsittelyyn yleensä senaatin talousosas­tossa, jonne Suomen Pankki keskusviraston roolissa lähetti asioita lopullista käsittelyä varten.

Katovuosien kaaoksenhallitsijana 

Katovuosien olosuhteissa Snellman alkoi senaattorina toteuttaa kaikkia jo Saiman ajoilta 1840-luvulta asti esillä pitämiään periaatteita. Finanssipäällikkönä hän seurasi katotilannetta huolella ja asettui virallisen lehden artikkeleilla joh­tamaan yleistä mielipidettä katoihin varautumisessa ja niistä selviämisessä. Syksystä 1863 hän opetti puolivirallisissa kirjeissään läänien kuvernööreille uutta avustamislinjaa, jonka mukaan viljaa ei jaeta ilmaiseksi vaan kansaa oli rohkaistava omatoimisuuteen. Tähän liittyivät kysymykset viljan hankkimisesta ulkomailta, viljan jakelun organisoiminen ja viinanpolton kieltäminen viljan tuhlaamisen estämiseksi.

Periaatteet kiteytyivät helmikuussa 24.2.1864 artikkelissa ”Miten maan viljansaannista huolehditaan vaikean kadon sattuessa” (osa 20). Snellman hylkäsi vapaan viljakaupan viljan hankkimiseksi maahan kadon sattuessa. Sen tilalle hän esitti kaksi vaihtoehtoa: joko kruununmakasiinit ja kunnanjyvästöt pidetään täynnä tai otetaan miljooniin kohoava kuoletuslaina yksinomaan viljantuontia varten. Hän kiinnitti huomiota siihen, että kaupalla ei ole riittävästi pääomia viljakauppaan. Hän muistutti, että valtion puuttuminen viljakaupan rahoitukseen oli johtanut kansan velkaantumiseen ja kauppiaiden haluttomuuteen toimia välittäjänä. Viljantuojat tuottivat maahan edullisilla lainoilla runsaasti viljaa, joka kevyin vakuuksin jaettiin kansalle. Lainan takaisinmaksusta ei tarvinnut murehtia. ”Kyllä kelpaa elää” sanottiin, ”kun saa jauhomaton 12 kopeekalla”. Snellman oli päättänyt irrottaa valtiontalouden tästä noidankehästä ja löytää uudet keinot. Uusia valtionlainoja ei voinut ottaa loputtomiin, jolloin ylenpalttisen vahingollinen avustusjärjestelmä oli lakkautettava.

Näläntorjunta kuului Snellmanille valtiovaraintoimituskunnan päällikkönä. Läänien kuvernööreiltä tiheään saapuneet raportit vakuuttivat hänet ongelman laajuudesta. Kirjeet ovat pääasiassa Snellmanin pyynnöstä lähetettyjä seikkaperäisiä raportteja hätäaputoimenpiteiden suorittamisesta ja avun jakamisesta läänissä. Toimivin suhde oli Oulun läänin kuvernööriin Georg von Alfthaniin ja Vaasan läänin kuvernööriin F. Wredeen, joilta hän sai seikkaperäistä tietoa katojen vaikutuksista ja kuvernöörien toimenpiteistä. Niiden perusteella Snellman laati raportteja kenraalikuvernöörille.

Aatelointi avaa tien valtiopäivätoimintaan

Snellmanin senaattorikaudella valtiopäivät kokoontuivat kahdesti 1863–64 ja 1867. Jälkimmäisillä hän oli myös edustajana aatelissäädyssä. Armfelt olisi halunnut hänet myös ensimmäisille valtiopäiville mutta tässä tilanteessa Snellman ei halunnut suostua aatelissäätyyn korottamiseen, koska ei halunnut vaarantaa sanomalehtitoimintaansa. Se olisi tuonut kateellisille tilaisuuden kyseenalaistaa hänen toimintansa vaikut­ti­met. Sittemmin 21.11.1866 hänet korotettiin senaattori S. H. Antellin kanssa aatelissäätyyn ja otettiin 2.3.1867 ritarihuoneen jäsenyyteen. Tämän johdosta Snellman sai aiheen jossain tilanteessa tokaista Antellille: ”Olemmehan me pari mainiota aatelismiestä, köyhät kuin kirkonro­tat molem­mat.” Kenraalikuvernööri Adlerberg ehti onnitella ensimmäisenä ja Snellman kiitti kohteliaasti kuten Armfeltiäkin. Tammikuussa Armfelt kirjoitti, että keisaria oli erityisesti miellyttänyt vaakunan teksti: ”Älä tahraa vaakunaasi itse – kukaan muu ei voi sitä tehdä.”

Suomen sodan jälkeen Suomen suuriruhtinaskunnassa olleet aatelis­suvut pyrittiin ilmoittamaan omaan kansalliseen rita­rihuoneeseen. Ilmoittautumisen takarajaksi tuli vuosi 1817. Vuonna 1818 perustetun ritarihuoneen jäseniksi tulivat Suo­messa aikaisemmi­n asuneet ja valloituk­sen jälkeen aateloidut aatelissuvut. Näillä perusteilla sukuja saatiin 187, joista 2 oli krei­villistä, 22 vapaaher­ral­lista ja 163 aatelista sukua. Vuoteen 1919 mennessä ritaristoon ja aateliin oli tullut 169 sukua lisää, joista 9 sukua oli kreivillistä, 41 vapaaherrallis­ta ja 119 aatelista. Sukutauluja oli kaikkiaan 356 suvusta, mutta koska 135 sukua oli ehtinyt sammua, oli kokonaismäärä 221. Suomalaisen eliitin piirissä aateloinnin merkitys keisarin jakamana erityisenä suosionosoituksena korostuu siksi, että sitä ei voinut saada anomuksesta. Aatelissää­tyyn korotus tapahtui niin tarkasti kulisseissa, että ratkaisu tuli aina yllätyksenä. Ritarihuone valvoi tarkasti, keillä oli oikeus kirjoittautua ritarihuonee­seen. Venäjän vallan aikana aatelispiiriä laajensi se, että aateluus periytyi kaikille miespuoli­sille perillisil­le. Ruotsissa aatelointi vuoden 1809 hallitusmuodon mukaan oli henkilöko­h­tainen ja aateluus periytyi vain vanhimmalle pojalle.

Raimo Savolainen