HEINÄKUU 1849 – ELOKUU 1855

J. V. Snellman – vaarallisen sanomalehtimiehen paluu Helsinkiin

Tultuaan sivuutetuksi poliittisin perustein professorin virasta Snellman erosi turhautuneena Kuopion yläalkeiskoulun rehtorin virasta vuoden 1849 lopussa ja muutti perheineen Helsinkiin. Samalla hän lopetti lehtikirjoittelun. Alkoi viiden vuoden hiljaiselo. Snellmanin urasuunnitelmat oli hylätty joka suunnalla ja perhe eli ”kuin taivaan linnut”. Vuodesta 1851 Snellman hankki perheen elatuksen konttoristina Henrik Borgströmin tupakkatehtaalla ja tekemällä myös käännöstöitä. Snellmanin kirjeenvaihto vaimonsa kanssa oli tiivistä - ensinnä vuonna 1850, kun hän hankki Riiassa pätevyyden merivahinkolaskijaksi, ja sitten vuosina 1853—56 kaupunkiasunnon ja Vihdissä sijainneen Niemenkylän kesäasunnon välillä. Kirjeenvaihto kuvastaa Snellmanin huolenpitoa perheestä ja kertoo lämpimästi kodin elämästä. Kirjeenvaihto ystävien kanssa on sen sijaan melko vähäistä.

J. V. Snellmanin koottujen teosten 12. osa (heinäkuu 1849 – elokuu 1855) sisältää Snellmanin ystävänsä Elias Lönnrotin nimissä perustaman lehden ”Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning” artikkeleita ja puolison kanssa käymää kirjeenvaihtoa. Lehti oli perustettu vuoden 1846 lopussa lakkautetun Saima-lehden tilalle. Snellman toimitti lehteä aluksi vuosina 1847–49, minä aikana hän jatkoi Saiman ajatusten juurruttamista lukijoiden mieliin ja pyrki varmistamaan niiden perillemenon. Litteraturbladin leimallinen piirre oli ajankohtaisista aiheista liikkeelle lähtevien artikkeleiden muodostuminen laajoiksi katsauksiksi, pienoistutkielmiksi. Tähän aikaan Suomessa ei ollut montakaan henkilöä, joka olisi Snellmanin tavoin osannut kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta. Kaikessa kirjoittamisessa heijastui Snellmanin halu toteuttaa sivistysohjelmansa. Tämä loi lehteen aivan oman vireytensä, minkä vuoksi sitä on pidetty Suomen kaikkien aikojen vaikuttavimpana aikakauslehtenä. Snellman otti Litteraturbladin toimituksen uudelleen hoitoonsa vuoden 1855 alussa.

Lehden nimen mukaisesti tarkoituksena oli antaa lukijoille tietoja kotimaisesta ja ulkomaisesta kirjallisuudesta. Artikkelit laadittiin vuosina 1844–46 ilmestyneen Saiman kirjoitusten tapaan edelleen suomalaiskansallisesta näkökulmasta mutta ote oli varovaisempi. Esitellessään saksan- ja ruotsinkielistä kirjallisuutta Snellman toi keskusteluun yhä uudelleen kansallisuuskysymyksen ja suomalaisen kulttuurin aina tuoreesta näkökulmasta esiteltävästä teoksesta riippuen. Koulunrehtorin rooli alkaa painua taka-alalle kansallisen herättäjän roolin aktivoituessa. Kun Snellman oli sivuutettu filosofian professuurin täyttämisessä vuoden 1849 alussa, hän anoi virkavapautta rehtoraatistaan ja oleskeli pitkiä aikoja Helsingissä yrittäen järjestää toimeentulonsa monilla eri saroilla. Näistä rohkaistuneena hän luopui Litteraturbladin toimittamisesta ja muutti Helsinkiin. Kuitenkin lopulta viranomaiset tyrmäsivät järjestään kaikki urasuunnitelmat julkisissa tehtävissä.

Vaikean ajanjakson tunnelmia vuosina 1850–55, suurien toiveiden ja pettymysten vaihtelua, kuvaa erinomaisesti hänen tiivis kirjeenvaihtonsa Jeanette-puolison kanssa. Muutokset korkeilla virkapaikoilla Krimin sodan aikana vuosina 1853–56: kenraalikuvernöörin vaihdos, keisari Nikolai I kuolema, Aleksanteri II valtaantulo ja uudet nimitykset ministerivaltiosihteerin virastossa Pietarissa alkoivat ennustaa Snellmanille parempaa tulevaisuutta. Vuoden 1855 alussa Snellman alkoi jälkeen toimittaa Litteratubladia rohkein ottein.

Tämän katsauksen perustana ovat J. V. Snellman Samlade arbetenin VI ja VII osassa ilmestyneet Pertti Hakalan, Barbro Kindstedtin, Rainer Knapaksen, Pertti Karkaman, Henrik Knifin, Hannu Kultasen, Marina Norrbackin ja Vesa Oittisen laatimat kommentaarit.

Kirjallisuuspoliittinen linja säilyy muuttuvissa oloissa

Snellman toteutti kirjallisuuspoliittista ohjelmaansa aina vuoden 1849 loppuun saakka. Hän kirjoitti ruotsalaisesta kirjallisuudesta, kotimaisesta kirjallisuudesta ja ulkomaisesta kirjallisuudesta. Hän luopui lehden toimittamisesta ja luovutti sen S. G. Elmgrenin käsiin. Muutettuaan Helsinkiin Snellmanin kirjallisessa toiminnassa seurasi viiden vuoden hiljaisuus, jota vahvisti vuoden 1850 kielisäännös. Hallitsija halusi korostaa kansan uskonnollisen kasvatuksen tärkeyttä estääkseen kansan tietoisuuden heräämisen sivistyneistön harjoittamaa valistustyötä kohtaan. Senaatille kielisäännös ilmoitettiin uutisena. Tänä aikana Snellman laati ainoastaan perusteellisen johdannon Nervanderin jälkeenjääneisiin papereihin ja julkaisi Johan Julinin muistokirjan.

Palatessaan Litteraturbladin toimittajaksi 1855 Snellmanin kirjallisuuspoliittisessa toiminnassa tapahtuu olosuhteiden myötä helposti havaittava muutos, vaikka kirjoituksissa ei suoranaisesti viitatakaan ajan poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja kulttuurillisiin ilmiöihin. Olennaisimmat niistä koskivat kansan ja sivistyneistön taloudellista yhteiskuntamuodostusta, tapoja, joissa siveellisyys ja järjellisyys Snellmanin mukaan ilmenivät. Taloudellisen liberalismin tulo Suomeen hajotti entisen yhteisön ja vapautti ihmisen luonnon herruudesta. Snellmanin taloudellis-poliittinen toiminta oli tästä eteenpäin vastaus tämän kapitalistisen kehitysprosessin haasteisiin. Snellman alkoi tarkastella kirjallisuutta yhteiskunnallisen ja poliittisen eriytymisen ilmentäjänä.

Ajan yhteiskunnalliset haasteet eivät johtaneet Snellmania ohjelmansa perusteiden tarkistamiseen, vaikka siinä on havaittavissa painatuseroja ajan haasteiden mukaisesti. Hän noudatti sitä hegeliläistä käsitystä, että taiteen ja kirjallisuuden tehtävänä on toimia järkevän siveellisyyden palvelijana. Siksi hän muuttuvissakin oloissa piti kiinni siitä, että kansallinen paatos on kansalliskirjallisuuden keskeinen teema. Kirjallisuuskatsauksissa painopiste siirtyi asiaproosaan ja historiaan, joka näkyy saksalaisten historioitsijoiden tarkastelussa heinäkuussa 1855. Aikaisemmin hän oli esitellyt ruotsalaisia, ranskalaisia ja englantilaisia historioitsijoita kuten esimerkiksi Geijer, Guizot, Thiers, Macaulay ja Villemain, mutta nyt suurelle yleisölle esitellään perusteellisesti saksalainen L. von Ranke.

Tässä heinäkuun 1855 artikkelissaan Snellman tähdensi historiallisen tietoisuuden merkitystä kansakunnan kehityskulussa entiseen tapaansa. Käsitellessään tässä yhteydessä Suomen kehittymättömiä oloja hän huomautti, että kaitselmus on jättänyt pienille kansakunnille lohdutukseksi laulun jalon taidon. Snellmanin mukaan draama ja historiallinen kirjallisuus kuuluivat yhteen niiden toiminnallisen momentin vuoksi. Kuvaavaa hänen kirjallisuudenhistorian käsitykselleen oli, että jälleen kerran hän kirjoitti protestantismin ideologian mukaisesti uskonpuhdistuksen ajan historiasta Saksassa. Lopuksi hän korosti, että aineellisen elämän ylläpitämisen lisäksi vain lukeminen voi auttaa yksilöä sivistämään itseään. Snellmanin perusteet tarkentuivat polemiikissa muiden lehtien kanssa, joita hän peräänkuulutti ottamaan vastuuta kansakunnan sivistämisestä.

Sivistäminen käsi kädessä aineellisen hyvinvoinnin kanssa

Snellmanin ajattelussa kansakunnan yleinen sivistyminen kulki käsi kädessä kansallisen vaurauden kanssa kuten käy ilmi Litterturbladin artikkelissa pienten kansakuntien kaupasta ja teollisuudesta joulukuussa 1849. Tämän mukaisesti Snellmanin aiheet olivat usein hyvin käytännöllisiä.

Suomen maaperätutkimuksia ja geologiaa käsittelevä artikkeli tähtäsi Suomen luonnonvarojen hyödyntämiseen. Snellman esitteli suomalaisia mineraaleja saksalaisen Moritz von Engelhardtin teoksen perusteella. Tutkimukset oli tehty kesällä 1818 Suomessa. Snellman kiitti teoksen asiantuntemusta mutta ihmetteli, miksei kukaan suomalainen ollut ryhtynyt vastaavaan. Tämä Venäjän geologiaa koskeva työ johti professuurin perustamiseen von Engelhardtille Tarton yliopistoon. Helsingin yliopistoon perustettiin alan professuuri 1852 mutta se täytettiin vasta 1877.

Snellman palasi myös kruununmetsien hoitokysymykseen, jota hän oli laajasti käsitellyt eurooppalaisiin metsänhoitolaitoksiin suuntautuneen opintomatkansa jälkeen. Silloin hän oli suositellut asian ratkaisemiseksi tutustumista saksan- ja ruotsinkielisiin perusteoksiin. Marraskuussa 1849 hän esitteli yhden niistä, C. C. Böckerin 20 vuotta vanhan tutkielman Pohjolan metsänhoidosta. Tämän avulla Snellman pohti seikkaperäisesti metsätalouden tulevaisuutta Suomessa välillä polemisoiden ja välillä hyväksyen Böckerin mielipiteitä. Suurinta huomiota herätti Snellmanin hyökkäys Suomen talousseuran toimintaa kohtaan, minkä senaatin talousosaston varapuheenjohtaja L. G. von Haartman koki henkilökohtaiseksi arvostelukseen. Snellman väitti näet, että Turussa toiminut seura ei palvellut suomalaisen maatalouden etuja vaan oli paikallisesti vihkiytynyt pellavan viljelyn edistämiseen. Monipuolisemman toiminnan synnyttämiseksi Snellman vaati keskustoimiston perustamista Helsinkiin ja paikallisosastojen perustamista eri lääneihin. Nämä vaatimukset saivat aikaan suuren polemiikin ja keskustelua käytiin kireään sävyyn kauan.

Konkreettisesti Suomen talousseuran passiivisuutta kohtaan Suomen maatalouden edistämisessä Snellman hyökkäsi kirjoituksellaan vuoroviljelyn käyttöönotosta, joka osoitti aiheeseen syvällistä perehtyneisyyttä. Ehdotuksen oli käytännössä laatinut apteekkari K. E. Carger, Numlahden tilan omistaja Nurmijärvellä. Snellmanin kanssa yhdessä he olivat talousseuran terävimmät arvostelijat. Artikkeli pikkutarkkojen taulukoiden ja laskelmien kanssa on loistava esimerkki ajalle tyypillisestä todistelusta rationaalisimman vaihtoehdon puolesta.

Toimeentulon turhauttavaa järjestämistä ja parisuhteen hoitoa

Konsistorin esittämästä ensimmäisestä ehdokassijasta huolimatta keisari kieltäytyi nimittämästä Snellmania filosofian professoriksi. Snellman anoi virkavapaata rehtorin tehtävistä ensin huhtikuussa 1849 ja uudelleen syyskuussa 1849. Tänä aikana hän oleskeli useita kuukausia Helsingissä järjestelemässä toimeentulomahdollisuuksiaan. Suurin hanke oli kauppaoppilaitoksen perustaminen Helsinkiin, josta hän laati esityksen helsinkiläisten liikemiesten toivomuksesta. Kenraalikuvernööri A. Menšikov esti hankkeen toteutuksen tietäessään, että johtajaksi nimitettäisiin Snellman. Snellman oli myös innokkaasti puuhaamassa Suomen ensimmäistä merivakuutusyhdistystä. Sitä varten hän suoritti yliopistossa kiitettävin arvosanoin tutkinnon merilaista ja valmistui 3.10.1850 Riiassa valantehneeksi merivahinkolaskijaksi. Viranomaiset eivät halunneet kuitenkaan perustaa virkaa häntä varten. Valtiovalta olisi kyllä halunnut hänet virallisen lehden päätoimittajaksi mutta Snellman kieltäytyi marraskuussa 1850, koska se olisi ollut ristiriidassa hänen vakaumuksensa kanssa. Saadakseen välttämättömimmän toimeentulon hän suostui ystävänsä Henrik Borgströmin tarjoamaan tehtävään tämän tupakkatehtaan konttorissa, jossa Snellman hoiti liikekirjeenvaihtoa. Tämän ohella hän toimi vakuutusyhtiö The Northern Assurance Companyn asiamiehenä, jolloin hän matkusti pitkin etelärannikkoa Viipurista Turkuun kievareiden huonoilla hevoskyydeillä.

Turhautuneena Snellman erosi rehtorin virasta 10.10.1849 ja muutti perheineen Helsinkiin vuoden viimeisenä päivänä 1849. Aluksi perhe asui Liisankatu 17:ssa ja sen jälkeen Kirkkokatu 12:ssa. Näinä aikoina iloisiin asioihin oli kuulunut Kuopiossa kahden ensimmäisen lapsen Hannan (s. 20.11.1846) ja Anders Henrik ”Hinni” (s. 16.8.1848) syntyminen. Helsingissä syntyivät Johan Ludvig ”Janne” 15.3.1850, Wilhelm ”Ville” 6.10.1851 ja Magdalena ”Malena” 28.10.1853. Perheeseen kuului myös kasvattina veljenpoika Calle (s. 1837). Snellmanin etsiessä toimeentuloa Jeanette-puoliso oli pitkiä aikoja ilman miestään pienten ja usein sairaiden lasten ja murrosikäisen Callen kanssa ja hoiti suurta taloutta kahden palvelijan kanssa. Vaimo oli usein huolissaan miehestään eikä toisaalta saanut lohtua Helsingin seurapiireistä, joihin sopeutuminen oli hankalaa. Molemminpuolinen ahdistus purkautui puolisoiden välisessä kirjeenvaihdossa, joka todisti kuitenkin samalla suurta keskinäistä kiintymystä.

Snellmanin useita viikkoja ja välillä kuukausiakin kestäneiden matkojen aikainen kirjeenvaihto vaimon kanssa paljastaa Snellmanista henkilökohtaisia piirteitä. Jokaisen pidemmän eron lähestyessä Snellman kävi äärimmäisen kärttyisäksi. Yleensä lähtöä edelsi kiivas mielenpurkaus, jota Snellman matkaan päästyään syvästi aina katui. Matkat olivat Snellmanille itsetutkiskelun ja vakavan tiliteon aikaa. Erossa normaalista arjesta oli aikaa eritellä yksityiselämän ongelmia, joita käytiin vaimon kanssa kirjeissä läpi. Vaimon sopeutuminen 22 vuotta vanhemman miehen toivomuksiin ja tottumuksiin oli suuri haaste vielä alle 30-vuotiaalle nuorelle naiselle. Vaikka Snellman toimi itsepäisesti puuskiensa mukaan, vaimo halusi lempeän rauhallisesti tyynnyttää myrskyn ja palauttaa miehensä kuohuvan mielen tasapainon.

 

Raimo Savolainen

7.7.1849

Helsingissä suunnittelemassa kauppakoulua

9.10.1849

Erosi koulunrehtorin virasta

28.10.1849

Helsingissä perustamassa kauppakoulua ja merivahinkovakuutusyhdistystä

Joulukuu 1849

Lopetti Litteraturbladin toimittamisen

Tammikuu 1850

III perhekoti Helsingissä Smedbergin talo Liisankatu 17:ssä

15.3.1850

Syntyi poika Johan Ludvig 

8.8.1850

Todistus Suomen merilain ja sen asetusten tuntemisesta

19.8.1850

Riikaan E. Frantzenin merivahinkovakuutusoppiin, paluu syyskuussa

15.10.1850

Muodollinen pätevyys merivahinkolaskijaksi Riiassa

Tammikuu 1851

Kauppaneuvos H. Borgströmin tupakkatehtaan konttoristiksi

6.10.1851

Poika Wilhelm syntyi

28.10.1853

Tytär Magdalena syntyi

11.12.1853

Turussa vakuutusasioissa

25.1.1854

Viipurissa vakuutusasioissa

Kesä 1854

Oulunkylässä 

15.10.1854

Velipuoli Henrik Albert avioitui Liisa Erkintytär Pikkumäen kanssa

Tammik. 1855

Palasi Litteraturbladin toimittajaksi

Kevät 1855

IV perhekoti Helsingissä Åbergin talo Kirkkokatu 12:ssa (sisäministeriön talo) 

22.5.1855

Isä Christian Henrik kuoli 77-vuotiaana Haukiputaalla Benjamin-veljensä lukkarin puustellissa

Kesä 1855

Vihdin Niemenkylässä Johan Forströmin omistamalla ratsutilalla