J. V. Snellman – valtiopäiväkehityksen rakentaja

Varsinaisten valtiopäivien koollekutsumista ennakoinut Tammikuun valiokunta nosti Snellmanin persoonan kiivaiden hyökkäysten kohteeksi, kun hän Litteraturblad-lehdessä asettui puolustamaan sitä ruotsalaista Aftonbladetia vastaan. Kynäsodassa käsiteltiin Suomen asemaa Venäjän yhteydessä ja kiisteltiin siitä, oliko Suomi maakunta vai valtio. Snellman kävi väittelyä myös Uno Cygnaeuksen kanssa. Päähyökkäys kohdistui kansakoulutarkastajaksi nimitetyn Cygnaeuksen esittämään ehdotukseen kansakoululaitoksesta. Snellman arvosteli useissa kirjoituksissa ankarasti ehdotusta ja vastusti monia Cygnaeuksen ajatuksia. Riitely ei ollut kuitenkaan henkilökohtaista vaan kannanotoissa tulivat näkyviin periaatteelliset erot. Keväällä 1861 Snellman jatkoi yliopistossa siveellisyysopin luentojaan ja luennoi ensimmäisen kerran pedagogiikasta.

J. V. Snellmanin koottujen teosten 18. osa (elokuu 1861 – toukokuu 1862) sisältää Snellmanin pitämän yhteiskuntaopin historian luentosarjan käsikirjoituksen sekä Litteraturbladin yleistä mielipidettä ravistelevia artikkeleita valtiopäiväkehityksestä ja kirjallisuusarvosteluja kansallisista aiheista. Professorina ja sanomalehtimiehenä Snellman käytti julkisuudessa asiantuntevia puheenvuoroja kansallisuuskysymyksistä ohjatakseen nuorison toimintaa valtiopäiväodotusten luomissa kiihkeissä tunnelmissa. Hallitsijavaihdos ja muutokset korkeilla virkapaikoilla olivat nostaneet hänet näkyvään rooliin. Monikymmenvuotisen linjansa johdosta Snellmanista tuli Aleksanteri II:n uudistuspolitiikan käsikirjoittaja ja yleisen mielialan takuumies Suomessa.

Yhteiskuntaopin historia isänmaallisen toiminnan perustana

Snellman piti keväällä 1862 yhteiskuntaopin historian luentosarjan. Hänen tarkoituksenaan oli luennoida etiikan historiasta Kreikan ja Rooman ajoista aina 1600-luvulle asti. Hän käytti perustana Karl Hillebrandin oikeus- ja valtiofilosofian historian vuonna 1860 ilmestynyttä I osaa ”Antiikin aika.” Lisäksi käsikirjoituksessa on viittauksia Hegelin filosofian historian luentoihin, E. Zellerin ja E. M. Röthin teoksiin. Kultakin aikakaudelta hän yritti osoittaa henkilön, josta kulkee linja vallitsevan ajan henkiseen tilaan ja korosti jatkuvasti aikakauden yleistä luonnetta ja ajan henkeä. Johdannossaan Snellman kiinnitti huomiota siihen, että uuden ajan yhteiskuntatiedon lähtökohtana on antiikin valtiollinen elämä ja teoriat, joihin uusi aika on lujasti kiinnittynyt.

Luentojen päätarkoitus oli syventää kuulijoiden tietämystä antiikin ajattelijoista. Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen tutkiminen osoitti Snellmanin mielestä, miten ”vähän ihmishenki on sen jälkeen kehittynyt syvyyssuunnassa”, vaikka leveyttä ei ollutkaan puuttunut. Käytännöllisen siveysopin mukaisesti Snellman teki eron yhteiskunnan ja valtion välillä poiketen yleisestä käsityksestä. Valtion yhteydessä hänen ajattelussaan egoismia ei esiinny vaan uhrautumista isänmaan eli valtion vuoksi. Valtion, valtiovallan muodostaa tapa, siveellinen toiminta. Valtiomies toimii sen sitomana, hänelle se on järjellistä valtiollista toimintaa, olosuhteiden vaatimaa hyvää politiikkaa. Myös henkilö, joka toimii valtiossa tottelevana näkee tällaisessa toimintatavassa sen, mitä olemassa oleva vaatii. Tämä toimintapa on oikea ja sen toteutuminen on tosi vapaus. Tällä tavalla filosofinen valtio-oppi on korkeimmassa asteessa tämä vapauttava harkittu päätös.

Tammikuun valiokunnan puolustaja

Lukuisista uudistuksista huolimatta Aleksanteri II:n hallitsijakauden alussa valtiopäivät olivat liian kuuma aihe julkiseen käsittelyyn. Kuitenkin pinnan alla kuljettiin käytännössä kohti valtiopäivien koolle kutsumista, koska keisarin 24.3.1855 senaatin pöytäkirjaan sanelema uudistusohjelma edellytti säätyjen kuulemisen toteutuakseen. Senaatin puheenjohtaja, kenraalikuvernööri F. W. R. Berg sai usein todistaa senaatissa, miten hankala säätypäätöksiä oli kiertää hallinnollisin päätöksin. Yhä tiheämmin tällainen viesti kulki myös Pietariin keisarin korviin.

Näiden paineiden purkamiseksi finanssipäällikkö Fabian Langenskiöld yhteisymmärryksessä kenraalikuvernöörin kanssa esitti erään neuvottelumatkan yhteydessä Pietarissa hallitsijalle ideansa; tulisi asettaa valiokunta (utskott) tutkimaan asioita, joita perustuslakien mukaan ei voi ratkaista ilman säätyjä. Jäseniä pitäisi kutsua yhtä monta joka säädystä. Hallitsijan suostuttua 10.4.1861 järjestelyyn ratkaisua ei otettukaan ilouutisena vastaan Helsingissä. Manifestin julkaisupäivänä Helsingissä 16.4.1861 syntyi mielenosoituksia sitä vastaan, että valiokunta korvaisi valtiopäivät. Myös senaatti oli epäröinyt kiitosmanifestin muotoilussa. Snellman ei osallistunut valiokunnan ympärillä vellovaan yleiseen hälinään aluksi millään tavalla. Hän seurasi tilannetta rauhassa, koska hänen mielestään oikaisu oli varmasti tulossa. Lisäksi hän katsoi, että valiokunta oli joka tapauksessa hyödyllinen askel kohti valtiopäiviä.

Sytykkeenä Snellmanin julkisuuteen tulolle oli Ruotsin lehtien asiaton kirjoittelu, jossa valiokunta leimattiin laittomaksi, se nähtiin valtiokeikauksena, joka kumoaa perustuslait. Tämän tyyppisiä kirjoituksia vastaan Snellman julkaisi heinäkuussa 1861 Litteraturbladissa artikkelin ”Suomen olot ja Ruotsin lehdistö” (osa 17). Lukuisiin suomalaisten ja ruotsalaisten lehtien vastahyökkäyksiin Snellman vastasi lehden syyskuun numerossa. Hän totesi aiheuttaneensa sanomalehtiriidan, joka oli täynnä väärinkäsityksiä, vääristelyjä, nurjamielisiä tulkintoja ja valheita.

Snellmanin kimpussa oli erityisesti Mehiläisen toimittaja Carl Qvist, jolla oli suuri vaikutus ylioppilasnuorisoon. Litteraturbladin numerossa 8 Snellman vastasikin erityisesti Qvistille: ”maa on nykyisin täynnä suurisuisia isänmaanystäviä, jotka vielä kuusi vuotta sitten olivat niin vaitonaisia, ettei mikään stetoskooppi maailmassa olisi pysynyt selvittämään tämän liberaalisen isänmaallisuuden olemassaoloa edes asianomaisten sydänpussissa.” Snellmanin mielestä isänmaallisuutta osoitettiin nyt väärissä asioissa; epäluuloisuu­desta ei voinut koskaan syntyä mitään hedelmällistä tekoa. Snellman toisti, että kenenkään ei tarvitse uskoa salahankkeeseen vaan valiokunnasta tulisi hyödyllinen, jos sitä kohtaan osoitettaisiin luottamusta.

Seuraavassa numerossa Snellman vastasi Qvistin muistutuksiin hallitusmuodon ja vakuuskirjan säännöksistä. Snellman muistutti kuitenkin, että kaikki lukijat eivät ole oikeusoppineita. Samassa numerossa hän halusi korostaa suurelle yleisölle valiokunnan roolia: ensiksi valiokunta voi ilmoittaa kannattavansa tai poikkeavansa senaatin mielipiteestä, toiseksi valiokunta voi lausua mielipiteensä muistakin asioista, jotka eivät ole senaatin esityslistalla ja kolmanneksi senaatin ja valiokunnan lausunnot koskevat vain ehdotusten periaatteita ja tarkoitusta, jotka pitäisi valtiosäädyille esittää.

Vastustajia nämä selitykset eivät vakuuttaneet. Snellmanin laaja lehdistökatsaus monen lehden suhtautumiseen kiistakysymykseen hermostutti lopullisesti vanhan kiistakumppanin Helsingfors Tidningarin toimittajan August Schaumanin, jota Snellman oli monessa muussakin yhteydessä purevasti käsitellyt. Schauman oli entistä vakuuttuneempi, että Snellman ”kylmäverisesti harkituilla tempuilla, eksyttävillä puolitotuuksilla, yleisönsä omaa ajatuskykyä halveksien on koettanut saada mielipiteensä päteväksi ja vakaumuksensa muihin tyrkytetyksi”. Riitely kärjistyi sellaisiin henkilökohtaisiin sävyihin, että Snellmanin professorikollegat puuttuivat polemiikkiin adressilla. Tämä sai Schaumanin vetäytymään, eikä aikalaismuistelmien mukaan Snellmanin jahtaus ollut enää niin raakaa. Alettiin tajuta, että Schaumanissakin saattoi olla syytä. Kiistan ydin oli siinä, että kiistelyssä Schaumanin puolueen miehet turvasivat perityn lain voimaan, Snellman nousemassa olevan sivistyksen ja kansallistietoisuuden valtaan.

Snellmanin linja tammikuun valiokunnan puolustamisessa kiteytyi Litteraturbladin marraskuun numerossa, kun hän vastasi julkisesti ystävänsä, Raahen piirilääkäri C. R. Ehrströmin kirjeeseen. Ehrström oli syyttänyt ystäväänsä siitä, ettei tämä ollut sanonut mitään kansakunnan puolustukseksi, kun se oli käyttänyt oikeutensa ja täyttänyt velvollisuutensa esittäessään vastalauseita valiokuntavaaleissa. Snellman muistutti, että hän oli neuvonut suhtautumaan luottavasti valiokuntaan, koska sillä oli komitean luonne. Snellmanin mukaan tämän tiesi siitä, että se ei käsitellyt lakiehdotuksia. Hän oli vakuuttunut, ettei valiokunnalla yksikään ihminen voi maata tuhota. Yhtä selvää oli, että valiokuntaa seuraisivat valtiopäivät, koska keskustelut piti käskykirjeen mukaan julkaista. Tämä juuri takasi seuraukset. Snellman muistutti, että hän oli esittänyt vastaavan mielipiteen Litteraturbladin heinä-, elo-, syys- ja lokakuun numeroissa eikä ollut hänen vikansa, jos siihen ei ollut ymmärretty yhtyä. Snellman piti vastalauseita hyödyttöminä, koska niistä riippumatta hallitus oli tehnyt mitä oli voinut. Mikään ei näytä siltä, että valiokunta hoitaisi valtiopäiville kuuluvia asioita.

Valtiopäivävalmistelujen ja kansakunnan tilan tarkkailijana

Snellman vaikutti voimakkaasti yleiseen mielipiteeseen tammikuun valiokunnan asettamiseksi ja sen työskentelyn aloittamiseksi. Samoin hän kirjoituksillaan huolehti jatkossa sen työrauhasta. Lisäksi hän piti esillä keskustelua valtiopäiväasioista. Tähän antoi tilaisuuden tunnelman muuttuminen, joka johti hänen roolinsa vahvistumiseen yleisen mielipiteen ohjaajana.

Vielä syyskuussa 1861 Snellmanin ei ollut lupa kirjoittaa valtiopäiväasioista vaan artikkelin ”Valtiopäiväkysymykset” hän sai julkaista vasta lokakuussa. Snellman lausui silloin tyytyväisyytensä siitä, että suuri yleisö sai varmuuden, että 52 asian ratkaiseminen maan aineellisen hyvinvoinnin puolesta avasi uuden vaiheen maamme historiassa. Snellmania ilahdutti erityisesti, että nämä asiat ilmoitettiin hyvissä ajoin valtiopäiväasioina, mikä oli Suomessa harvinaista. Erikoisen ilahduttavaa oli, että ne jätettiin julkisesti pohdittavaksi. Hän muistutti, että valiokunnan tehtävänä oli lausua mielipiteensä senaatin antamasta lausunnosta. Valiokunnan kuulemisen jälkeen kantansa kertoo vielä senaatti ja kenraalikuvernööri, jonka jälkeen keisari määrää mitä tulevat valtiopäivät käsittelevät.

Snellman sai lisäksi luvan painattaa jo vuoden 1861 numeroa varten kirjoitetun uudenvuoden artikkelin Suomen poliittisista oloista. Nyt artikkelin to­dis­tukset maassa vallitsevista valtiopäivätoiveista olivat käypää tavaraa. Artikkeli on juhlallinen linjaus suomalaisen kansakunnan tulevai­suu­desta ja mahdollisuuksista.

Vuoden vanhassa uudenvuoden artikkelissaan Snellman loi katsauksen tällä vuosisadalla heränneeseen tietoisuuteen, että historia oli ihmiskunnan historiaa, jossa jokaisella valtiolla ja yksilöllä oli oma tehtävänsä. Hän kuvasi, miten vakaumus siitä, että jokaisella kansakunnalla on oikeus omaan olemassaoloonsa, tunkeutui nyt Euroopan yleiseen tietoisuuteen. Tämä oppi kansallisuuksien oikeuksista sai Euroopan kuohuksiin. Kysymys ei ollut mistään tieteellisestä opista vaan itse kansakunnissa virinneestä oman oikeuden tietoisuudesta. Artikkelissaan Snellman kävi läpi kaikki ajankohtaiset levottomuusalueet kuten Italian ja Kreikan.

Eurooppalaista taustaa vasten Snellman korosti, että Suomen kansalla oli hyvät toiveet häiriytymättömästi työskennellä aineellisen ja henkisen vaurastumisen hyväksi. Kansakunta syntyi sodan olosuhteissa, kun Aleksanteri I luki Suomen kansakuntien joukkoon kuuluvaksi. Maan laitokset olivat ruotsalaisen sivistyksen lahja. Suomen asukkaiden piti mennä aina pakanuuden aikaan voidakseen puhua omasta historiastaan. Voitiin varmasti sanoa, että hallitsijavakuutus, jolla Suomen kansan kansallisuus taattiin, johtui heräävästä kansallisuuksien oikeuden tunnustamisesta. Siten Suomi sai omat hallituslaitoksensa, itsenäisen lainsäädännön ja oman budjetin. Perustuslaiksi jäi voimaan sama laki, joka oli ollut voimassa valtakunnassa Ruotsin vallan aikana. Puolen vuosisadan kokemukset Venäjän yhteydessä olivat vakaan­nuttaneet Suomen itsenäistä asemaa.

Snellmanin mukaan kansan aineellinen vaurastuminen oli kansallistietoisuuden olemassaolon edellytys. Kansallistietoisuuden pohja oli kansalliskieli. Kansa valtaa itselleen isänmaan mutta kielensä se luo. Siksi kieli oli sellaisenaan kansallistietoisuuden kohde. Tämä oli tärkeää, kun 5/6 suomalaisista on suomenkielisiä. Kielen puolella oli 50 vuoden aikana tapahtunut paljon edistystä kuten muillakin saroilla, jossa rakentajat olivat alkaneet usein perustuksista lähtien. Snellman muistutti, että tämän ajan historia tulee tuomitsemaan myös monta onnenonkijaa tai heikkoa luonnetta, kun isänmaan paras ei ole ollut toiminnan kriteeri. Moni ei ole voinut älyllisen kykenemättömyytensä takia täyttää sijaa, johon sattuma oli hänet heittänyt. Oikeamielinen tarkastelu tuli ottamaan huomioon myös olosuhteet.

Artikkelinsa huipennukseksi Snellman korosti realismia, johon oltiin pääsemässä turhan optimismin kadottua julkisuudesta. Snellman oli vastustanut Suomen olojen ja sivistyskannan asettamista Euroopan vanhempien kulttuurimaiden ja sivistyneempien kansakuntien rinnalle. Hänen mukaansa ”tuollaisten harhakuvitelmien vallitessa minkäänlainen itsetuntemus ja minkäänlainen kehitys ei ole mahdollista. Kansakunta, jolta puuttuu asianmukainen itsetunto, joutuu kuitenkin väistämättä halveksunnan kohteeksi. Ja olemme sitä mieltä, että myös silmäillessään viimeksi kuluneita viittäkymmentä vuotta Suomen kansalla on oikeus iloita olemassaolostaan sekä sen perusteella toiveikkaasti uskoa, että sama tyyni urheus, jonka varassa isät ovat läpäisseet rautaisen ankarat kohtalot, antaa voimia saadun perinnön säilyttämiseen ja kartuttamiseen niissäkin ahtaissa oloissa, joihin historia on sille sijan antanut.” Tämän perinnön havainnollistamiseksi Snellman julkaisi koko valiokuntakeskustelun ajan kirjallisuusarvosteluja lisistä Suomen kansalliskirjallisuuteen. Joukossa oli mm. J. L. Runebergin, Z. Topeliuksen, M. A. Castrénin ja J. L. F. Krohnin uusimmat teokset.

Kaikkia eivät Snellmanin julkiset linjaukset puhutelleet. Liberaalilehdet jaksoivat saarnata epäluottamusta viikkoa ennen valiokunnan määrättyä kokoontumista. Puheenjohtajaksi nimitetty S. Gripenberg kirjoitti huolestuneena Pietariin ja pyysi toimintaohjeita. Kenraalikuvernööri P. I. Rokassovski kutsui Snellmanin luokseen ja pyysi tätä laatimaan rauhoittavan artikkelin. Tämä vastasi laatineensa sen jo, se oli painettu ja julkaistiin seuraavana päivänä. Artikkelissaan Litteraturbladin vuoden 1861 viimeisessä numerossa ”Valiokunnan toiminnasta” Snellman totesi: ”Olemme ensi hetkestä saakka sen koollekutsumisen jälkeen turvallisin mielin luottaneet siihen, että neljälläkymmenelläkahdeksalla miehellä, jotka maan neljä säätyä ja yliopisto ovat valinneet, on valiokunnan aseman ja tehtävän muotoutumisesta riippumatta isänmaallisuutta, tietoa ja viisautta kylliksi, jotta heidän toimensa eivät koskaan voisi tuottaa maalle turmiota eivätkä saattaisi sen perustuslaillisia oikeuksia vaaraan.” Snellman pahoitteli, että vapaamman yhteiskuntajärjestyksen toteuttamisen välineiden etsiminen oli synnyttänyt myös passiivisen vastarinnan ja rauhanomaisen mielenosoituksen. Oli valitettavaa, että kaikkein jaloimmatkin isänmaanystävät olivat ajautuneet tähän kielteisyyteen. Takuun harkitusta valiokuntatyöskentelystä antoi se, että suurin osa heistä oli myös tulevia valtiopäivämiehiä.

Tammikuun valiokunnan esityslistaa silmälläpitäen ja tulevia valtiopäiviä ajatellen Snellman käsitteli useita asioita tuleviksi valtiopäiväesityksiksi. Niiden joukossa oli painovapaus, perintöoikeus, palo­viinaverotus, kouluasiat, rautatiet ja raha-asiat.

Raimo Savolainen