Hjelmman, Adolf Fredrik

Kuopio 3.7.1847   Oma rakas Puolisoni!    On niin hiljaista ja rauhaisaa, istun pikku Hannan kehdon ääressä, ja kuulen hänen hiljaisen kuorsauksensa, välistä hän hymyilee, voi miten ihanaa kun on tuollainen pikku otus, mutta älä ikinä luule että pidän hänestä, koska hän on suloinen jopa nätti, ei, vaan siksi että hän on minun lapseni ja toivon että hän Jumalan avulla ja minun vaivannäölläni kasvaa kiltiksi ja hurskaaksi lapseksi, Vanhempiensa iloksi, ja sitten sinun on pakko hänessäkin pitää minusta. Minulla on kamalan ikävää, mutta ei varmaan sinullakaan kovin lystiä ole, murehdit kai koko...