Herra lehtori, tohtori Z. J. Cleven pedagogiikan ja didaktiikan professorinvirantäyttöä varten julkaiseman opinnäytteen ”Skolan, pedagogiskt utkast med hänsigt till bestående förhållanden i Skandinavien, Tyskland och Schweiz” [Koulu, pedagoginen luonnos erityisesti Skandinavian, Saksan ja Sveitsin olosuhteisiin nähden] sisältö on, kuten otsikko jo ilmoittaa, seuraavanlainen. Kirjoittaja ottaa tutkiakseen ne eri momentit, jotka muodostavat koulun merkityksen ja toiminnan ja koettaa määritellä, mikä kussakin näissä momenteissa on oikein sekä ryhtyy tällä tavoin täsmennetyn koulun tarkoitusta koskevan käsityksen pohjalta arvioimaan kyseisten maiden kasvatustieteellisten teorioiden ja käytäntöjen olennaisia piirteitä. Tätä tarkoitusta varten tekijä jakaa esityksensä kuuteen lukuun, nimittäin:
I Yleiskatsaus koulun historialliseen kehitykseen
II Koulun tehtävä yhteiskunnan kehityksessä ja sen kannalta
III Koulun ulkoinen organisaatio
IV Koulun sisäinen organisaatio
V Koulun toiminta
VI Koulun hallinto.
V luvun ”Koulun toiminta”, sisältö jakautuu edelleen viiteen otsakkeeseen:
1. Opetus ja harjoitus
2. Opettajat ja oppikirjat
3. Koulun ja kodin työnjako
4. Eri oppiaineiden käsittelytapa
5. Kuri ja järjestys.
Jo tämä jaottelu on ansiokas, sillä se on niin tyhjentävä kuin tällainen laaja aihe erityisesti akateemisessa väitöskirjassa vaatiikin. Se sisältää kaikki koulun olennaiset piirteet ja järjestää ne selkeäksi ja kirkkaaksi yleiskatsaukseksi. Kirjoittaja esittää myös joitakin poikkeuksellista kirjoittajantaitoa osoittavia pohdintoja siirryttäessä osastosta toiseen.
Kun aihe on näin laaja kuin se tässä tutkimuksessa on, niin aiheita huomautuksiin ja kirjoittajan mielipiteistä eriäviin käsityksiin ei puuttuisi. Rajoitun huomauttamaan vain yhdestä virheestä, jonka kirjoittaja käsittääkseni on tehnyt ja joka vaikuttaa hänen käsitykseensä ja esitykseensä useassa kohdassa. Se koskee toisen luvun otsikkoa ”Koulun tehtävä yhteiskunnan kehityksen kannalta” ja tähän otsikkoon johtanutta tarkastelutapaa, joka näyttäisi varsin perusteettomalta.
Kirjoittaja koettaa nimittäin tässä (s. 31) selvittää koulun yleistä tehtävää ja käsittää tämän niin, että se ”saattaa puhtaasti inhimillisen, sinänsä ja itsessään toden, kauniin ja oikean voimaan”, niin perheen kuin kansalaisyhteiskunnankin suhteen.
Tämä käsitys voi olla hyvinkin oikea, jos vain lisätään, että koulu laajimmassakin merkityksessä käsitettynä vain johdattaa oppilaat siihen itsenäiseen toimintaan, jossa yksilö voi tietämisessään ja teoissaan saattaa yleisinhimillisen, toden, kauniin ja oikean voimaan, mutta määritelmä on kuitenkin kovin abstrakti ja horjuva enkä löydä kirjoittajan esityksestä sille riittäviä perusteita.
Tämä todistelun puute liittyy kirjoittajan mielestäni epätarkkaan esitykseen koulun historiallisesta kehityksestä, jota tarkastellaan I luvussa. Koska kirjoittaja ei todista oppiansa koulun tehtävästä päteväksi filosofiselta kannalta, hänen olisi ainakin pitänyt esittää näkemyksensä asiasta historiallisen kehityksen tuloksena ja siten asettaa historiallinen katsaus yhteyteen tutkielmansa muiden lukujen positiivisten oppien kanssa.
Nyt tätä yhteyttä ei ole, koska kirjoittaja ei selvästi luonnehdi ja erittele koululaitoksen periaatteita kreikkalaisilla ja roomalaisilla, keskiaikana ja uudella ajalla, eikä myöskään osoita mitään yhtenäistä linjaa koulun kehityksessä uskonpuhdistuksen jälkeen. Tästä syystä hän ei myöskään voi vetää historiallisesta yleiskatsauksestaan minkäänlaisia johtopäätöksiä koulun tehtävästä nykyaikana.
Kirjoittajan käsityksen mukaan vain antiikin koulu, erityisesti Rooman keisarikunnan aikana, pyrki antamaan humaania yleissivistystä kun taas keskiajan koululle luonteenomaisena hän mainitsee vain opetuksen kirkollisen suuntautuneisuuden. Uudella ajalla koulun luonnetta ovat hänen mukaansa määränneet erilaiset vaatimukset koulun hyödyllisyydestä vaihtuvien yhteiskunnallisten tarpeiden kannalta. Kun kirjoittaja siis käsittää koulun tehtävän nykyaikana olevan yleisinhimillisen voimaansaattamista, niin tämä väite palauttaa koulun siihen, mitä kirjoittaja katsoi antiikin näkökannaksi ja puolentoista vuosituhannen työ koulussa on siis kirjoittajan käsityksen kannalta mennyt hukkaan.
Yhtä yleisesti ymmärretty kuin tunnustettu totuus on kuitenkin, että vasta kristinusko loi maailmaan tietoisuuden yleisestä yleisinhimillisestä sivistyksestä, joka on yhteinen kaikille maapallon kansoille ja näiden kansojen kaikille yksilöille. Rooman tekemät valloitukset levittivät kylläkin kreikkalais-roomalaista tietämystä myös kukistetuille kansoille, mutta nämä eivät etsineet sitä yleisinhimillisenä, vaan roomalaisena tietämyksenä, joka oli yhteiskunnassa ja valtiossa toimimisen kannalta välttämätöntä, niin kuin sivistyslaitoksiakin perustettiin ja ylläpidettiin valtioviisauden näkökulmasta. Keskiajalla kristillinen käsitys yleisinhimillisestä sivistyksestä sitä vastoin vähitellen levisi ja kaikilla Euroopan kansoilla oli valtiollisiin olosuhteisiin katsomatta samat sivistyslaitokset, myös opetus vain vähäiseltä osin liittyi yhteiskunnan tarpeisiin. Tiede ja koulu olivat kirkon palveluksessa, mutta kirkko itse oli yleisinhimillinen laitos. Kun uuden ajan alussa antiikin tutkimus elpyi, niin sen näkyvimpiä vaikutuksia oli, että yhteiskunnallisen elämän oikeutus ylipäänsä sai suuremman arvon ja sivistys antiikin mallien mukaisesti vähitellen sai kansallisia muotoja. Siksi myös koulua oli enemmän tai vähemmän sovellettava yhteiskunnan tarpeiden mukaan. Koulun edelleenkin välittämä yleisinhimillinen sivistys sai tällä tavoin eri kansakuntien sivistystarpeiden mukaan vaihtelevan merkityksen, ja voidaan lisätä myös näiden tarpeiden vaihteleminen kunkin kansakunnan keskuudessa eri yhteiskuntaluokkien mukaan, ja tämä sivistyksen osallisuuden tarve taas kohosi yhtä aikaa sen tyydyttämisen keinojen myötä.
Tällainen käsitys historiallisesta kehityksestä olisi voinut johdattaa kirjoittajan vähemmän abstraktiin määritelmään koulun tehtävästä. Sillä yhteiskuntaelämä, tiede ja taide ovat ne, joiden on saatettava oikea, tosi ja kaunis voimaan. On eri asia, että koulu on näiden palveluksessa ja kasvattavana opettaa yhteiskuntaelämään, opettamalla johdattaa tieteeseen sekä kasvatuksen, opetuksen ja aistien harjoittamisen kautta johdattaa kauneuteen. Yleinen ei, kuten kirjoittaja aivan oikein havaitsee, sinänsä ja itselleen iloitse mistään tietystä olemassaolosta. Mutta juuri siksi koulun jakama yleisinhimillinen tietämys määrittyykin erilaisiin muotoihin, antiikkiin ja kristillisyyteen, erityisesti nykyajan sivistykseen, jota eri kansojen tiede ja kirjallisuus edustavat ja juuri tässä kansallinen sivistystarve on kunakin aikana vallitseva. Tapa puolestaan, sikäli kuin perustuu kouluun, on se ja sen tuleekin olla lähinnä kansakunnan omaa, kun taas tietämisessä se vain välillisesti saa yleisinhimillisen leiman – kuten myös kirjoittaja koulun suhteessa perheeseen erittäin selkeästi osoittaa.
Kirjoittajan käsitys koulun tehtävästä ei perustu riittävään todisteluun, eivätkä myöskään siihen liittyvät tiedot oppiaineista ja kansallisten elementtien oikeutuksen esitys (s. 32) vaikuta oikein perustellulta. Saman todistelun puuttumisen vuoksi myös käsitys opetuksen ja kasvatuksen suhteesta koulussa jää epätyydyttäväksi.
Olen tehnyt tämän huomautuksen, koska se koskee tutkimuksen vahvinta puolta, sitä missä sen todellinen arvo on. On helppo nähdä, että vain historiallisten olosuhteiden käsittävä ymmärtäminen on tehnyt kirjoittajalle mahdolliseksi antaa näin suppeassa tilassa yleiskatsaus näin valtavan laajasta materiaalista. Ja yleisesti ottaen tekijä suorittaa vaikean tehtävänsä erinomaisen terävästi, oivaltaen ja aiheensa täydellisesti halliten. Tutkielma on siten arvokas lisä moniin yrityksiin koota yhteen ja selkeyttää kasvatustieteen teorioita. Se todistaa kauttaaltaan kirjoittajan tuntevan tarkasti otsikon ilmoittamien maiden ja aivan erityisesti Saksan koululaitoksen. Ja koska kuvaus on sujuvaa, selkeää sekä osaavaa ja kaunista kieltä, niin kirja voi houkutella myös suurta yleisöä lukemaan ja näin välittömästi hyödyttää yleistä sivistystä.
Näiden ansioiden vuoksi edellä tekemäni huomautus ei estä minua arvioimasta tutkielmaa niin, että sillä on merkittävä tieteellinen arvo ja että se vastaa täydellisesti sen julkaisemisen tarkoitusta.
Julkisessa väitöstilaisuudessa esitettyihin huomautuksiin tekijä vastasi taitavasti ja sujuvasti.
