YRITYS LOGIIKAN ESITYKSEKSI Ensimmäinen vihko. Helsinki 1837

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.1.1837
Pvm kommentti: 
Pvm ei ole tiedossa. Merkitty vuoden alkuun.
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Non quia optimum

Sed quia unicum

[Ei koska se on parasta

vaan koska se on ainutlaatuista]

 

Kunnioitetulle isälleni, Kauppalaivakapteeni Christ. Henr. Snellmanille.

 

Ota vastaan, Rakas Isä, isällisen suopeasti tämä vähäpätöinen osoitus pojan kunnioituksesta ja rakkaudesta. Toki olin toivonut voivani antaa Sinulle jotain arvokkaampaa, Sinulle, jota saan kiittää paitsi elämän lahjasta, myös suurimmasta osasta henkistä elämääni. Koska kuitenkin olen riittävän vanha oivaltaakseni, miten toiveet lakastuvat ja itseluottamus häipyy sitä mukaa kuin vuodet rientävät eteenpäin kiihtyvällä nopeudella, minut valtasi se ajatus että Sinut, Rakas Isä, tai ehkä minut voitaisiin kutsua Ikuisen Isän asuinsijoille ennen kuin pääsisin nauttimaan tästä kaivatusta ilosta. Auttakoon esittelemäni opin pyrkimysten vakavuus Sinua sovittautumaan ajan ajatusköyhyyden ja egoismin kanssa, vaikka se ei kykenekään horjuttamaan kokonaisen ihmisiän kestäneen tutkimustyön ja rikkaan kokemuksen lujittamaa maailmankatsomustasi; olkoon tämä minun yritykseni Sinulle todistuksena siitä, että Sinun palava totuuden ja oikeuden harrastuksesi ei ole ollut kokonaan hukkaan menneenä esimerkkinä

Sinun

kunnioittavalle pojallesi.

 

 

Esipuhe

 

Ellei yksilön elinikä olisi yhtä rajallinen kuin hänen kykynsä, tuskin kukaan rohkenisi esiintyä johdattelijana asiassa, missä itse tuntee tarvetta valaisuun ja johdatukseen. Vain mitattaessa kyvyn vähäisyyttä suhteessa eliniän lyhyyteen voi itseluottamus herätä ja esiintyä nöyrän mielenlaadun rinnalla. Sillä hetken katoavaisuus kehottaa ihmistä toimintaan, työhön kuolemattomuuden – jos kohta toisenlaisen kuin maineelle perustuvan – hyväksi; silloin ihminen tuo nöyränä, mutta luottavaisena esiin vähäpätöiset saavutuksensa, sillä hän tietää, että järki on ikuinen. Tällainen tutkiskelu on antanut minulle rohkeutta uskaltautua tietääkseni ensimmäiseen muun kuin Hegelin kädestä lähteneeseen Logiikan esitykseen siinä muodossa kuin tämä tiede on Hegelin nerouden ansiosta saanut. Sivuutan kuluneen viittauksen tehtävän vaikeuteen, koska se on asiantuntijalle tarpeeton, kaikille muille taas tyhjä sana; samoin jätän sikseen kaiken pohdinnan järjestelmän perustasta ja suhteesta ajan filosofiseen sivistykseen, koska Hegel on paremmin kuin kukaan muu tehnyt tämän ”Fenomenologiansa”, ”Ensyklopediansa” ja ”Logiikkansa” esipuheissa; lisäksi asiaa on yllin kyllin käsitelty järjestelmän kannattajien ja vastustajien lentokirjasissa, sekä asiantuntemuksella että ilman sitä. Tämä esipuhe on aiheellinen yksinomaan joidenkin kirjan käytön kannalta tarpeellisten huomautusten vuoksi.

Jo johdannon laajuus osoittaa, että esityksemme on aiottu ensi askeliaan filosofiassa ottaville. Lukijalta ei edellytetä muuta filosofian tuntemusta kuin perehtyneisyyttä Kiesewetterin pienempään logiikkaan. Tätäkään ei edellytetä niiltä, jotka ovat jollain muulla tavalla oppineet kiinnittämään jokapäiväisen mieltämisensä ja ajattelunsa määrätyiksi käsitteiksi sekä oivaltaneet, että heidän sens communinsa (terve järkensä) on Kantin järjestelmän muodollista, abstrahoivaa menettelyä. Kyseinen oivallus saa heidät luottamaan filosofiaan yleensä ja eritoten siihen järjestelmään, jonka pääopit käsillä oleva julkaisu pyrkii esittämään. Tässä esitelty järjestelmä ei heitä uskoa kaiken tiedon saavuttamisen mahdollisuuteen, vaan opettaa, että kaikki on tietämistä. Johdantoon sisältyy itsetietoisuuden käsitteen selvitys sikäli kuin on ollut mahdollista esittää se riittävän lyhyesti vaatimatta järjestelmän aikaisempaa tuntemista. Sen tarkoituksena on jonkin verran höllentää niitä abstraktion kahleita, joihin nuoren lukijan sens commun on kytketty, sekä valaisemalla edeltä käsin logiikan metodia ja peruskäsitteitä näin hieman helpottaa logiikan opiskelua ja tarjota vastapaino sen oppien kaikkinaiselle nurjalle ja harhaanjohtavalle käsittämiselle. Vaikka tämä selvittely ei tuntuisikaan sitovalta, ei sen pidä pelottaa. Johdanto näet koostuu pääasiassa itsetietoisuuden erityisten momenttien historiallisesta (muistoisesta) tarkastelusta; ensi sijassa kyse on havaitsevasta itsetietoisuudesta, itsetietoisuuden käsitteestä – persoonallisuudesta. Siellä täällä yksittäisten pykälien selityksissä, mutta erityisesti niissä, joiden otsikkona on: Huom., viitataan tähän johdantoon. Tarkoituksena on, että johdannosta näin muodostuisi logiikan eri pääosien yhteenvedon kaava. Huomautusten terminologia on siksi, kuten johdannossakin, usein Kantin terminologiaa, toisin sanoen noudattelee sitä kantaa, jota lukijan edellytetään edustavan. On selvää, että asianlaidan näin täytyy osaksi olla myös varsinaisen logiikan kehittelyssä, etenkin sen alussa. Jos kehittelyn olisi edettävä yksinomaan järjestelmän määreiden puitteissa, löytyisi aloitukseksi yksinomaan se kategoria, joka muodostaa alun, ja mahdollista olisi vain sen tautologinen toistaminen. Muuten pykälien sisällä tapahtuva eteneminen muodostaa, kuten kohtuudella on odotettavissakin, oman kokonaisuutensa; selitysjaksoista tällaisia ovat vain yhteenvedonomaiset huomautukset.

Lienee tuskin aiheellista pohtia, onko tarpeen ja hyödyllistä tarjota Hegelin oman esityksen rinnalla muita. Tässä suhteessa vetoan niihin, jotka ovat tutkineet Hegelin filosofiaa, ja toivon heidän tunnustavan, ettei logiikkaan käy perehtyminen Hegelin ”Ensyklopedian” avulla, ja vaikka kuinka ponnistelisi, vie Wissenschaft der Logik -teoksen tutkiminen siinä määrin aikaa, että sen täytyy pelottaa monia. Vaikkei tämä esitys voi korvata ”Wissenschaft der Logikin” opiskelua, on se silti täyttänyt tehtävänsä jos sen avulla voi edes vähentää sitä ajan ja vaivan määrää, mitä tuon teoksen tutkiminen vaatii. Jos tästä esityksestä lisäksi on oppaaksi niille, jotka perehtymättä Wissenschaft der Logik -teokseen haluavat päästä perille järjestelmän konkreettisemmista osista, oikeusfilosofiasta jne., niin tekijän toiveet sen hyödystä ovat täyttyneet yli odotusten. Silti kaikki sanottu toteutuu vain, jos muistaa, että filosofiassa jos missään ei yksinomaan lukuponnistuksin edetä oivallukseen asti. Muistitiedosta koostuvan sisällyksen täytyy tässäkin toimia edellytyksenä järjelliselle tietämiselle, itse ajatuksen järjellisyydelle. Tämä pätee jopa siinä määrin, että luettaessa jotain filosofista tutkielmaa voidaan asialle vahinkoa tuottamatta paikka paikoin tyytyä pelkästään ylimalkaiseen, historialliseen käsitykseen, ja kuitenkin, jos tuo käsitys pidetään mielessä, toivoa että asiassa aikaa myöten päästään syvempään oivaltamiseen. Sillä kaikki hankitut tiedot ovat siemeniä, jotka kehittyvät ikuisesti.

Edellä esitetyn lisäksi en tässä kykene antamaan mitään vastausta niihin huomautuksiin, joita saatetaan tehdä johdannon ja selitysten sopivaisuutta, käsityksen ja ilmaisun varmuutta jne. vastaan; alistun siihen ankaraan tuomioon, jota mikään itserakkaus ei voi tehdä tyhjäksi, nimittäin että ”hämärästi sanottu on hämärästi ajateltu”.

Suomen Aleksanterin Yliopiston herroille ylioppilaille haluan lopuksi esittää kiitollisuuteni niistä lukuisista ennakkotilauksista, joilla he ovat edistäneet tämän kirjan julkaisemista – ensimmäisestä osakseni tulleesta kannustuksesta – ja toivottaa heille sitä ainoata hyötyä, jota kaikesta filosofisesta opiskelusta saatetaan odottaa, että he nimittäin, kuten Laestadiuksen ’Lukijat’, ”oppisivat ajattelemaan”.

 

1. toukokuuta 1837

 

 

[SISÄLLYS

 

JOHDANTO

LOGIIKKA ON TIEDETTÄ PUHTAASTA AJATUKSESTA.

 

ENSIMMÄINEN OSA. OLEMINEN.

Ensimmäinen luku. Kvalitatiivinen oleminen

A. Puhdas oleminen

B. Läsnäoleminen

a) Läsnäolo

b) Äärellisyys

c) Äärettömyys

C. Itselleen-oleminen

Toinen luku. Kvantitatiivinen oleminen

A. Puhdas kvantiteetti

B. Paljous

a) Luku

b) Ekstensiivinen ja intensiivinen paljous

c) Kvantitatiivinen äärettömyys

C. Kvantitatiivinen suhde

a) Suora suhde

b) Käännetty suhde

c) Potenssisuhde

Kolmas luku. Mitta

A. Spesifioiva mitta

B. Reaalinen mitta

a) Mittasuhde

b) Mittasuhteiden asteikko

c) Mitattomuus

C. Indifferenssi

Olemisen siirtyminen olemukseksi

Loppuhuomautus

 

TOINEN OSA. OLEMUS

Ensimmäinen luku. Olemuksen refleksio

A. Refleksio

B. Puhtaat refleksiomääreet

a) Identtisyys

b) Eroavaisuus

c) Ristiriita

C. Olemus perusteena

Toinen luku. Olemus ilmiönä

A. Eksistenssi

a) Olio sinänsä

b) Olio ominaisuuksineen

c) Materia ja muoto

B. Ilmiö

a) Ilmiömaailma

b) Olennainen ja epäolennainen

1) Ilmiön laki

2) Olennainen ja epäolennainen maailma

3) Sisältö ja muoto

c) Ilmiön hajoaminen

C. Olennainen suhde

a) Kokonainen ja sen osat

b) Voima ja ilmaus

c) Sisäinen ja ulkoinen

Kolmas luku. Todellisuus

A. Muodollinen todellisuus

B. Reaalinen todellisuus

C. Välttämättömyys, absoluuttinen todellisuus

a) Substantiaalisuussuhde

b) Kausaalisuussuhde

c) Vuorovaikutus

Loppuhuomautus]

 

 

JOHDANTO

 

§ 1

Jokaisessa tietoisuuden aktissa, so. kaikessa mieltämisessä ja ajattelussa voidaan refleksion avulla erottaa toisistaan kolme momenttia: subjekti ajattelevana (cogitans); ajattelun kohde, ajateltu (cogitatum) sekä näitä välittävä mielle, ajatus (cogitatio).

Täten se, joka mieltää, erottaa oman Minänsä mielletystä aistimellisesta kohteesta, jota juuri siksi kutsutaankin ulkoiseksi kohteeksi; samoin hän erottaa Minänsä, jolla on mielle, tästä mielteestä itsestään; ja hän erottaa mielteen omana mielteenään ulkoisesta kohteesta. Mutta silloinkin, kun mielletään sellaisia kohteita, joita ei ulkoisien aistiemme kannalta ole, esimerkiksi hyvettä tai oikeutta, emme katso kohteen muodostavan omaa Minäämme, emmekä myöskään katso kohdetta koskevan mielteemme muodostavan kohdetta, vaan pidämme kohdetta jonakin sinänsä ja itselleen olevana, riippumattomana sekä Minästämme että sen mielteestä. Tämä tapa tarkastella ajattelun luonnetta on meidän aikanamme vallitseva; voidaan havaita että sitä edustaa jokainen yksilö, joka ei karta ajattelua, sillä se on jo kauan ollut kaiken tietämisen ja kaiken tieteellisen esityksen ehto. Tahdomme lyhyyden vuoksi kutsua näitä kolmea momenttia subjektiksi, objektiksi ja mielteeksi.

 

§ 2

Jotta itsetietoisuus, ajattelevan mielle omasta Minästään, olisi itseä koskevaa tajuntaa, täytyy siinä ajattelevan Minän ja ajatellun Minän, subjektin ja objektin, olla yksi ja sama, kokonainen Minä.

Itsetietoisuutta ei tässä tule käsittää mielteeksi ajattelevan henkisestä luonteesta (sieluksi predikaatteineen), vaan se on subjektin tietoisuutta itsestään yhtenä yllä mainituista momenteista, sekä objektista että mielteestä eroavana. Itsetietoisuus sisältää ainoastaan sen, että subjekti on (itselleen); siihen ei sisälly käsitystä niistä ominaisuuksista joita subjektilla on. Oppi sielusta erilaisten kykyjen substraattina tai oliona, jolla on ominaisuuksia, on sitäpaitsi karkea oppi. Vain jos otaksuttaisiin sielun koko henkisyyden koostuvan sen kykyjen summasta siten, että kukin kyky on tämän henkisyyden yksi, seuraavaan ja korkeampaan siirtyvä momentti, voisi tämä sielua koskeva käsitys päteä. Kuten sanottu, tässä on kyse subjektista ajattelevana; itsetietoisuus on ajattelevan tietoisuutta itsestään ajattelevana.

 

§ 3

Ero, joka tietoisuudessa esiintyy subjektin ja objektin välillä, on siten hävinnyt itsetietoisuudessa. Siksi ei myöskään se mielle, joka muodostaa itsetietoisuuden, ole subjektilla oleva mielle tai objektia koskeva mielle, sillä tämä mielle itse muodostaa yhtä hyvin subjektin kuin objektin.

Yksinkertainen mielle ”Minä” on tämä ykseys, jossa ero subjektin, objektin ja mielteen välillä on kokonaan kumottu. ”Minä” ajattelevana, mikä sen ajatuksen sisältönä lieneekään, on mielle omasta itsestä ajattelevan ja ajatellun Minän ykseytenä.

 

§ 4

Tämä puhdas itsetietoisuus on subjekti yleisenä, määreettömänä ajattelemisena. Sillä mielle, kun se on tässä yhtä subjektin ja objektin kanssa, on lakannut olemasta mielle subjektista ja objektista erillisenä momenttina; ja tämä puhdas itsetietoisuus on havainnointia: subjekti yhtyneenä objektiinsa, erottamattomana yhteytenä. Itsetietoisuus sellaisenaan on 1:) havainnoivaa itsetietoisuutta.

Sanottua ei pidä käsittää siten, että itsetietoisuus olisi tällä kannalla ollessaan subjektin ja objektin välisestä vastakkaisuudesta kehkeytynyttä ykseyttä. Päinvastoin tulee tämä ykseys käsittää alkuperäiseksi, kaikkea tietoisuutta edeltäväksi. Tietoisuuden mielteitä määrää määrätty, mieltävästä Minästä erillinen sisältö. Puhdasta Minää voidaan sen tähden luonnehtia määreettömäksi ajatteluksi, ajatukseksi yleensä, kunhan vain tätä ei käsitetä määrätyistä mielteistä suoritetuista abstraktioista syntyneeksi, vaan kaiken määrätyn ajattelun edellytyksenä olevaksi havainnoinniksi. Tämä havainnointi on se ”itse”, jota juuri kaikki itsetietoisuus edellyttää, koska se on sellainen itse, joka tietää itsensä. Mutta koska tässä ei vielä tapahdu kyseistä itsen itseobjektivoitumista, on tämä puhdas itsetietoisuus jotain ilmaisematonta; se on yhtä sisällökäs kuin sisällytyksetönkin havainnointi. Se on sisällökästä, koska se on ikäänkuin itsetietoisuuden siemen, mistä itsetietoisuus kehkeytyy ja missä sen koko sisältö on potentiaalisesti olemassa; se on sisällyksetöntä, koska tätä sisältöä ei vielä esiinny itsetietoisuudelle.

 

§ 5

Mainittu havainnointi on ajatus puhtaana, määreitä vailla olevana olemisena. Sillä Minä on tässä havannoivassa itsetietoisuudessa, mutta sillä ei ole muuta määrettä kuin että se on (oma itsensä), so. se on määrittämätöntä, määreitä vailla olevaa olemista.

Arvostelma ”Minä olen Minä”, jonka kautta tämä havainnointi ilmaistaan, ei ole arvostelma, koska subjekti (kieliopillisessa mielessä) ja predikaatti ovat samaa Minää. Jokaisessa arvostelmassa tulee predikaatin näet ilmaista, mitä subjekti on, niin että vasta predikaatti tekee subjektin olemisen ”tunnetuksi. Tässä sitä vastoin subjekti on jo ilman predikaattiaankin sama Minä – subjektilta puuttuvat siis kaikki predikaatit, kaikki määreet; se vain on, ilman että se olisi jotain.

On tunnettua, että lause Cogito ergo sum [ajattelen, olen siis olemassa] on peräisin Cartesiukselta. Hegel huomauttaa, ettei ”Cartesius halunnut sanalla ”ergo” ilmaista kyseen olevan päätelmästä, vaan että jo Cartesius oli opettanut välittömän ajattelemisen olevan yhtä välittömästi olemista. Passiivimuodossa ilmaistuna kyseinen lause on silmäänpistävämpi: se, mitä ajatellaan, on (ajatukselle). Reflektoiva ymmärrys ”sekoittaa tavallisesti olemisen ja eksistenssin, vaikka jo kielenkäyttökin erottaa nämä määreet toisistaan. Sillä vaikka ”olemista” joskus voidaan käyttää ”eksistoimisen” merkityksessä, ei kukaan silti sano, että jokin eksistoisi punaisena, järjellisenä jne. Eksistenssi on se suhteiden äärettömyys, ”joka jollakin oliolla on kaikkiin muihin olioihin; se on määreiden äärettömyys, joiden perusteella olio eroaa toisesta eikä ole tuo toinen.

 

§ 6

Edellisen perusteella juuri määreettömyys on Minän määre. Sillä Minän predikaattina on Ei-mikään, määrittämätön, kaiken määrätyn olemisen pois sulkeva oleminen. Tällaista kaikki määreet poissulkevaa olemista on myös itse kukin määre; ja määreetön on siis myös eräs määre määreiden sarjassa.

Puhdas itsetietoisuus on kaiken määrätyn tietoisuuden, kaikki määrätyt mielteet pois sulkevaa tietoisuutta; se on x, joka ei ole määre, joka ei ole a, b, c jne. Mutta jokainen määrätty tietoisuus on yhtä lailla poissulkevaa; siinä a ei ole b, c eikä x jne. Puhdas itsetietoisuus on näin ollen itse asiassa määrättyä tietoisuutta.

Vaikka tämä selitys siitä, mitä Minä on, koko esityksemme tavoin on ulkopuolista (meistä käsin toteutettua) tarkastelua, havaitaan silti helposti, että mikäli Minän luonne käsitetään tämän tarkastelun ulkopuolella olevaksi, joksikin meidän ajatuksellemme käsittämättömäksi, Ei-ajatelluksi, niin itse tämä Ei-ajateltu on sama määre kuin määreettömyys; näin ollen havaitaan, että tämä siirtymä määrättyyn tietoisuuteen on itsetietoisuuden oma. Sillä Ei-ajateltu on kaiken määrätyn ajattelun negaatiota. Itsetietoisuuden luonteen kehittelyssä ei silti olennaisinta ole niinkään sen välttämättömyyden oivaltaminen kuin tarkka historiallinen käsitys erityisten katsantokantojen merkityksestä.

 

§ 7

Minä ajattelevana on täten välttämättä määrättyä ajattelemista, ja sellaisena itsetietoisuus on (määrätty) mielle, 2:o) mieltävä itsetietoisuus. Minä on ikään kuin saanut sisällön, itsestään – puhtaana Minänä – erillisen predikaatin. Tämä predikaatti on sitä, mitä se on, siksi ettei se ole muita määrättyjä mielteitä. Mutta jokainen muun määreen poissulkeminen, muun määreen ei-oleminen tekee itse tästä predikaatista toisen, antaa sille uuden merkityksen, uuden määreen. Minä on näin ollen predikaattien, määrättyjen mielteiden totaalisuus.

Ymmärrys pitäytyy tällöin niihin määreisiin, joiden negaation kautta määrätään yksi määre (predikaatti), lukuunottamatta tätä määrettä. Kun esimerkiksi a on määrätty siten ettei se ole b, on a kaikkea sitä, mikä ei ole b, nimittäin c, d jne. Kun a ei ole c, on a taas b, d jne. Tähän yhteen määreeseen sisältyvät siis, joskin suksessiivisesti, kaikki määreet.

 

§ 8

Mutta koska määreet sulkevat toisensa pois, ei Minä koskaan ole itselleen tämä totaalisuus, vaan ainoastaan joko tämä tai tuo määre. Itsetietoisuus on siten loppumatonta määreiden sarjan kautta kulkevaa etenemistä, ja siihen sisältyy se, että Minä määreiden totaalisuutena ei vastaa Minää sellaisena kuin se on ilmaistu predikaatissaan yhtenä määreenä. Ja koska tämä totaalius on määreen ulkopuolella, se astuu ulkoisena objektina Minää vastaan silloin kun jälkimmäisen kohdalla on kyse Minästä yhtenä määreenä, määrättynä mielteenä (objektista).

Kun Minälle etsitään ilmaisua (predikaattia, määritelmää), voidaan siitä jokaisena hetkenä sanoa vain, että se on milloin tämä, milloin tuo mielle (tunne, halu jne.). Mutta Minä on sekä tämä että tuo mielle. Loputtomana ”ja-ja”-ketjuna käsitetty Minä erottautuu itsestään yhtenä mielteenä. Se on tietoisuutta ulkopuolellaan olevasta määreiden maailmasta. Tämä ”ulkopuolella” on aistimellinen objekti, sillä jokainen aistimellinen yksilöllinen objekti on tällaista määreiden toinen toisensa ulkopuolella oloa.

 

§ 9

Minä on määreenä (mielteenä) rajallinen; totaalisuutena (objektina) Minä on määreiden äärettömyyttä. Mutta tämä äärettömyys on ainoastaan määreen negaatiota; se on Ei-ajateltua tämän määreen vastakohtana, sikäli kuin tämä määre on ajatusta. Kun nyt ei-ajateltukin on ajatuksen määre, sisältyy tämä kokonaisuus itse asiassa ajatukseen negatiivisuutena, äärettömien määreiden mahdollisuutena. Jokainen määrätty mielle on näitä kahta määrettä: ajatusta ja ei-ajateltua; ja tämä mahdollisuus, joka saattelee jokaista miellettä, on Minä ajatuskykynä (yleisenä ajatteluna), abstraktina subjektina.

Koska Minä tässä ikään kuin vetäytyy takaisin siitä määrätystä mielteestä, johon se oli liittynyt, ja osoittaa ettei sen olemus tule siinä ilmaistuksi, niin mielle on jotain Minästä erillistä. Koska nyt objekti on sisällytetty määrättyyn mielteeseen, on mielteellä se merkitys, että se on sitä mikä on objektissa olennaista (sukukäsite, laki jne.). Siten vasta tässä kohdassa syntyy (§:ssä 1) mainittu subjektin, objektin ja mielteen välinen ero, vaikka esityksen selventämiseksi oli tarpeen heti olettaa tämä ero tosiasiana. Ulkoinen objekti osoittaa tässä tosi luontonsa siinä, että se on identtinen abstraktin subjektin kanssa; siten se on yksilöllinen objekti ajatusten mahdollisuutena, abstraktiona määreestä. Mutta ulkoinen refleksio ei pane merkille tätä identtisyyttä eikä siksi tässäkään käsitä tietoisuutta yhdeksi itsetietoisuuden momentiksi, vaan pitää kiinni ulkoisen objektin ja abstraktin subjektin välisestä erosta. Tämä refleksio sivuuttaa sen ykseyden, joka vallitsee mielteen ulkopuolella määreitten äärettömyytenä (omni modo determinatum) olevan objektin ja määreitten mahdollisuutena (samanlaisena äärettömyytenä) esiintyvän abstraktin subjektin välillä, eikä se siksi kykene etenemään ajattelun luonteen totuudenmukaiseen käsittämiseen saakka. Jokainen ajattelun akti on yhtäältä tämän abstraktin objektiivisuuden jättämistä sekä kohdetta yleisyydessään koskevaa käsitystä; toisaalta abstraktin subjektiivisuuden, yleisen ajattelemisen päätymistä määreeseen. Ei kuitenkaan sillä lailla, että ajatuksella olisi totuudessaan yhtäältä objekti, toisaalta subjekti ulkopuolellaan niin, että ne olisivat jotain itsessään pysyvää; vaan kumpikin näistä sisältyy ajatukseen. Sillä edellä on osoitettu, että määreettömyys, joka on äärettömyyteen saakka määriteltävissä olevaa, on määrettä; jatkossa osoitetaan, kuinka subjekti abstraktina mahdollisuutena on sisältö määreessä.

 

§ 10

Tältä kannalta katsoen itsetietoisuus on 3:o) reflektoivaa itsetietoisuutta. Siinä Minä reflektoituu omassa itsessään ajatuskykynä, ajatusten mahdollisuutena, määrätyn ajattelun läpikäyvänä, olemuksena, substanssina jne. Kaikki nämä kategoriat ilmaisevat, että Minä on prius [lähtökohta], määrätty ajatus posterius että jälkimmäinen on tuote, vaikutus, edellinen tuottava, syy.

 

§ 11

Mutta koska syyhyn ei sisälly mitään muuta kuin mikä paljastuu vaikutuksessa ja syy on syy vasta sen ansiosta että se on päätynyt vaikutukseen, niin havaitaan, että syyn, sen sijaan että se itse olisi prius, edellytyksenä on vaikutus, joka on sen syyn syytä, jonka vaikutus se on. Täten Minän, sikäli kuin se on ajatteleva, edellytyksenä on määrätty ajatus; tämä puolestaan edellyttää Minää, ja Minä on totuudessaan tämä molemminpuolinen edellytys, jonka kautta yhtä hyvin yleinen ajatteleminen on määrettä kuin määrätty ajatus on yleisyyttä.

On erityisen harhaanjohtavaa käsittää määrätyt ajatukset kuolleiksi tuotteiksi. Jokainen määrätty ajatus on kokonaan ja läpikotaisin ajatusta, ja ajatuskyky on vain kaikesta määrätystä ajattelemisesta johdettu abstraktio. Ajatus tuotteena, edellyttää sitä, joka ajattelee; mutta määrätyn ajatuksen ulkopuolella tämä ajattelu on pelkkää ajatusten mahdollisuutta, joka puolestaan edellyttää määrättyä ajatusta ja on mahdollinen vain tämän kautta. Määrätyn ajatuksen ulkopuolella Minä on ilmaisematon, se on havainnoivaa itsetietoisuutta; itsessään otettuna ja toisiin määrättyihin ajatuksiin reflektoimattomana määrätty ajatus on samaa määreetöntä yleisyyttä, yhtä mahdotonta ilmaista ja siksi ei-järjellistä. Sillä kaikki, mikä voidaan ilmaista vain huudahduksin ja luonnon äänin, ei sanoin, on yhtä ilmaisematonta ja sen mukaisesti ei-järjellistä. Kieli, sana osoittaa ihmisen etevämmyyden eläimeen verrattuna; ihmisellä on kieli siksi että hänellä on järki, ja hän on järkevä siksi että hänellä on kieli.

 

§ 12

Sen tähden ei Minä ole joko määrättyjen ajatusten kokonaisuus tai vain kykyä. Minä on ajatusten kykyä, se on niissä immanenttina. Näin Minä on välttämättä jokin määrätty ajatus, mutta yhtä välttämättä se on jokin toinen, ja täten se on vapautta, vapaata ajattelemista. Siten määrätty ajatus ei ole mikään satunnainen muoto, jonka pysyvänä sisältönä olisi Minä, vaan jokainen määrätty ajatus on Minä kokonaisuudessaan, mutta, Minän tavoin, siirtymää uuteen määreeseen, joka sisällyttää itseensä aiemman. Samalla lailla sisältää jokainen määre siksi itsessään seuraajansa ja on näin sinänsä määreiden kokonaisuus. Tämä kanta on 4:o) järjellisen itsetietoisuuden.

Mitä tämän ajatuksen luontoon tulee, voidaan huomauttaa, että kaikki ajattelumme on ajatusten ääretöntä yhteyttä. Meidän itsetietoisuutemme on kylläkin joka hetki keskittynyt määrättyyn mielteeseen, mutta tämä ei ole mikään eristetty kohta mielteiden ketjussa, vaan riippuvainen aikaisemmasta sivistyksestämme ja sisältää itsessään jatkuvan kehityksen siemenen. Vasta tämä suhde kaikkeen edeltäneeseen ja kaikkeen tulevaan ajatteluun antaa mielteelle sen merkityksen. Selvää toki on, ettei tässä ole kyse sattumanvaraisesta connexio idearumista, mielijohteista joita esiintyy jokaisen yksilön tietoisuudessa, vaan järjellisen ajatuksen kehityksestä sinänsä ja itselleen. Ja tässä on jokainen määre kokonaisuus, siten että se synteettisesti on sulkenut itseensä aiemmat määreet ja analyyttisesti sisältää itsessään kaikki vastedes tulevat määreet. Pantakoon tässä yhteydessä merkille, että jokaisessa kehittelyssä ajatus on toinen, se on rikkaampi, täydellisempi, konkreettisempi ja totuudenmukainen siinä määrin kuin määreet viittaavat toisiinsa; mutta jokainen määre on sinänsä ja itselleen sama totaalisuus, ajatus on kokonaan päätynyt määreeseen, ja näin yksi määre on yhtä täydellinen kuin jokin toinenkin, koska itse kukin niistä on järjellinen.

 

§ 13

Itsetietoisuus on tällä kannalla ollessaan välittömästi järjellinen itsetietoisuuden käsite. Kyseinen tietoisuus on sikäli paluuta havainnoivaan itsetietoisuuteen, että siinäkin on subjektin ja objektin välinen ero kokonaan hävinnyt. Tämä ykseys on kuitenkin ajatuksen ykseyttä, ei enää välitöntä ykseyttä, vaan välitettyä, koska se on syntynyt erosta siten, että yhtä hyvin abstrakti subjekti kuin objektikin on sisällytetty tähän yhteyteen. Sillä abstrakti objekti, määreetön oleminen, on määrettä, määrättyä ajattelemista (katso § 6), ja abstraktinen subjekti, kykynä, on määrätyssä ajatuksessa immanentisti (§ 10). Tämä ei siksi ole vain muodollinen, niin että sen sisältö olisi sen ulkopuolella ja siitä riippuvainen, ei myöskään tuote, jonka ulkopuolella se, joka ajattelee, olisi tuottavana, vaan se on elävä, itse itsensä tuottava ajatus.

Tässä on tärkeä muistaa, mitä §:n 9 huomautuksessa on esitetty. Määreettömän olemisen siirtyminen määreeseen ja tuottavan ajattelun päätyminen määrättyyn ajatukseen ovat yhtä ja samaa ajattelemisen aktia; on vain niin, että ensin mainittu on tämä siirtyminen välittömästi, jälkimmäinen on itseään reflektoivan ajatuksen siirtymistä määreeseen.

 

§ 14

Itsetietoisuuden käsite on yleinen ajattelu immanentisti määrätyssä ajatuksessa. Se on määrättyä ajatusta vapaana, elävänä ajatuksena. Itsetietoisuus on välttämättömästi määrättyä, mutta se ei ole yhteen määreeseen sidottu, vaan se on toiseen määreeseen vapaasti siirtyvää määrettä; myös tämä toinen on samaa yleistä ajattelemista, samaa vapautta. Tämä itsetietoisuus on ajatusta ajattelun prosessina, sen siirtymistä sisältöön, cogitatiota (ajatusta) cogitarena (ajatuksen aktina). Siirtymisen periaatteena ja eteenpäin vievänä voimana on itsetietoisuuden käsite itse, sen laki. Nyt ajatteleminen – prosessina – on siirtymistä yhä yleisempiin määreisiin (refleksio- ja sukukäsitteet, kategoriat ja ideat), jotka ilmaisevat sen, mikä joka asiassa on totta, ei abstraktioina, vaan konkreettisina. Tämä prosessi sisältää näin ollen pitämisen, vaatimuksen määreen yleispätevyydestä, järjellisyydestä, sen Minästä riippumattomasta objektiivisuudesta.

Tässä, missä tarkastelu on jättänyt tavallisen katsantokantamme, nimittäin refleksion kannan, on vaikeampaa kuin aiemmin tehdä sitä selvästi. Ajatuksen määreet ovat yleisiä ja niiden kohteena on jokin yleinen. Yksilöllinen kohde on ilmaisematon, sillä myöskin täällä, nyt, tämä, joiden avulla yritämme määrätä yksilöllistä, ovat yleisiä käsitteitä, sillä kaikki on eräs tämä, kaikki pisteet ovat tilassa jokin täällä, ajassa jokin nyt. Tunnustettaessa tämä käsitetään silti kaikki ajatuksen määreet abstrakteina, ja ajattelemisen prosessi – arvostelmassa ja päätelmässä – käsitetään formaalisena ajattelemisena, vaikka mahdottomuuden ajatella ja ilmaista kohdetta muuten kuin yleisenä tulisi johtaa siihen, että tätä yleisyyttä pidettäisiin kohteen ainoana ja järjellisenä määreenä. Vähäisenkin tarkkaavaisuuden pitäisi lisäksi osoittaa, että esimerkiksi Kantin käsitemuodostelu abstraktion, refleksion ja synteesin momenteissa edellyttää arvostelmaa, että se on arvostelman esittämistä, ja että arvostelma edellyttää päätelmää, jossa ilmaistaan predikaatin välttämättömyys subjektin suhteen, seurauksen välttämättömyys perusteen suhteen jne. Tämä viittaa näiden niin sanottujen ajatusten eri lajien väliseen välttämättömään yhteyteen. Helposti huomaa, että esimerkiksi yleiskäsitteellä väri on toinen yleisyys kuin sukukäsitteellä eläin tai käsitteillä elämä, järkevyys, Jumala. Joskin näillä ja vastaavilla käsitteillä (mikä selvitetään logiikassa) edellytetään olevan sisäisen yhteyden, jonka kautta yksi kehitellään toisesta ”esiin, niin itse tämä kehittely on sitä, mitä pykälän tekstissä on nimitetty ajattelun prosessiksi. Jokaisen käsitteen spontaani siirtymä toiseen on vapautta tässä prosessissa, yleisen ajattelemisen immanenssia määreessä, sitä että määre ei sido ajatusta. Mutta toiselta puolen tämä kehittely sisältää jokaisessa käsitteessä – yleisenä – vaatimuksen määreen objek­tiivisesta totuudesta, yleispätevyydestä.

 

§ 15

Siitä ajattelemisen prosessista, joka muodostaa Minän vapaana ajattelemisena, syntyy tuloksena tästä prosessista riippumaton objektiivinen yleisyys, mutta ainoastaan täytymisenä, prosessin itsensä ulkopuolella olevana päämääränä. Minä on sen tähden itsessään jakaantunut: ajattelemisen prosessina subjektiivisuuteensa, ja ajattelun tuloksena yleisesti pätevään määreeseen, objektiivisuuteensa ja se suhtautuu subjektina tähän objektiin niin kuin päämäärään, joka tulee realisoitumaan ajattelun prosessin, subjektiivisuuden avulla. Koska ajattelu kuitenkin prosessina välttämättä on määrettä, määrättyä ajatusta (katso edellisiä pykäliä), merkitsee tämä sitä, että subjekti jo itsessään on osa objektiivisuutta, eräs sen aste. Siten tämä aste on väline päämäärän toteuttamisessa ja ajatteleminen on prosessina loppumatonta siirtymistä välineestä välineeseen, jonka avulla objektiivisuus kylläkin vähitellen omaksutaan subjektiin, mutta totaalisuutena, realisoituna päämääränä objektiivisuus on vielä äärettömän moniasteisena subjektin ulkopuolella.

Ajattelemisen prosessi, missä ajatus on vapautta, kumoaa tämän vapautensa pyrkiessään yleispätevyyteen; sillä yleispätevä on sinänsä ja itselleen, kaikesta ajattelemisen prosessista riippumaton tosi; yleispätevä on kaiken ajattelun spontaanisuuden kieltämistä, joka alentaa ajattelemisen pelkäksi formaaliseksi prosessiksi ja antaa määreelle annettuna sisältönä olemisen merkityksen. Tämä sisältö, joka nyt asettuu ajattelun prosessin vastakohdaksi subjektina, ei ole objekti ulkoisena, vaan ajatuksen maailmana, tietämisenä, traditiona. Se on consensus gentiumia [kaikkien yksimielisyyttä], yleistä itsetietoisuutta vastakohtana yksilölliselle itsetietoisuudelle, ja se sisältää sekä luonnon että hengen valtakunnat, mutta sellaisina kuin nämä ovat itsetietoisuudessa, ajatukseen sisällytettyinä. Sillä objekti ajatuksen ulkopuolella on, määreiden äärettömyytenä, ei-ajateltua joka jo refleksion katsantokannassa on omaksuttu ajatukseen. Mainittu yleinen itsetietoisuus taas ei itsessään koskaan ole totaalisesti olemassaoleva, vaan – ajassa äärettömänä – se on siirtymistä asteesta asteeseen.

 

 

§ 16

Tämä objektiivisuus ei näin ollen ole vain subjektia varten; se on itsessään vain edellytetty, muttei realisoitu päämäärä. Se näet löytyy ainoastaan ajatuksessa, ajatuksen prosessissa, objektiivisuuden eräänä asteena. Se aste puolestaan, joka tällä tavoin on päämäärän toteuttamisen väline, edellyttää jo aiempaa, joka sen suhteen on lisäksi väline. Samoin tämä edellyttää välinettä ja niin edelleen loputtomiin. Sama ääretön progressio välineestä välineeseen, joka muodostaa objektiivisuuden, löytyy näin ollen myös subjektiivisuudesta, ajattelemisen prosessista. Itsetietoisuus käsitteessään on määrettä, ja tämä edellyttää sisäänpäin samaa loppumatonta prosessia määreestä määreeseen, joka tästä määreestä ulospäin kehittyen on objektiivisuutta.

Itsetietoisuuden käsitteeseen sisältyy Minän jakautuminen subjektiivisuuteen ja objektiivisuuteen; itsetietoisuus näet on yleisen ajattelemisen immanenssia määreessä. Tämä yleisyys on itsetietoisuuden vapautta, siirtymistä määreestä määreeseen; mutta sen luomistulos on määre jonakin yleisenä, vapaana, kun sitävastoin mainittu siirtymä, prosessi, on epävapaa, välttämättömästi määrätty subjekti. Yleinen, vapaa määre, objektiivisuus taas on sama prosessi kuin subjekti, ja subjektin vapaus tulee näin saatetuksi ennalleen. Tämän yleisyyden ja määreen kehitellyn identtisyyden avulla itsetietoisuus on saanut sisällön, ja tämä sisältö on yleispätevä, järkevä. Itsetietoisuuden käsitteessä on annettu ajatuksen yleisyys (ajatus actuksena), sen vapaus, määre. Nyt myöskin määre (sisältö, objekti) on osoittautunut yleiseksi, vapaaksi – ajatus aktina (subjekti) taas määrätyksi, epävapaaksi. Viime kädessä kumpikin puoli on samaa prosessia, samaa vapaata yleisyyttä. Näin ollen kumpikin puoli on samaa yleisyyden ja määreen ykseyttä. Itsetietoisuus on täten itseään-ajatteleva ja itsensä-ajattelema Minä, joten kumpikin näistä momenteista on samaa totaalista Minää, ja sellaisena se on järjellistä itsetietoisuutta totuudessaan, itsetietoisuuden idea, persoonallisuus.

Pykälässä esitetty lienee helpommin käsitettävissä, jos tarkastellaan taipumuksen, lahjakkuuden ja sivistyksen välistä suhdetta sellaisina kuin nämä tavallisesti ymmärretään. Niiden välille ei nimittäin voi vetää mitään rajaa. Taipumus ilman sivistystä on yhtä ilmaisematon, kuin jälkimmäinen ilman edellistä. Taipumus on olemassa siksi, että sivistys ei ole mitään tiettyä annettua sisältöä, vaan prosessi; sivistys on olemassa, koska lahjakkuus itsessään on vailla sisältöä. Koska nyt ajatuksen ulkopuolella ei ole mitään, niin tällä on se merkitys, että Minä on persoonallisuus olemalla yleisen järjellisyyden, järjen manifestaatio, ei ainoastaan tämän järjen tai sen prosessin eräänä osana, vaan järkenä totaalisuudessaan, sillä tämä on ainoastaan prosessi itse.

 

§ 17

Jos nyt muistamme, että sekä mielteestä (ks. § 1) eroavaa subjektia että objektia on luonnehdittu abstraktioiksi, jotka totuudessaan sisältyvät mielteeseen, niin itsetietoisuuden käsite on puhdas mielle, puhdas ajatus elävänä, vapaana, määreen kanssa identtisenä ajatussubstanssina; se on käsite  Puhtaalla ajatuksella ei ole määrättyä ajatusta, vaan se on määrätty ajatus. Mutta samalla se on itsensä kumoava ja toiseen siirtyvä määre. Siirtymä ei siksi ole Minän ulkoista tekemistä, vaan ajatuksen omaa siirtymää ja kehitystä, mistä itse Minä, subjekti totuudessaan muodostuu. Tiede tästä puhtaan ajatuksen kehityksestä on logiikkaa, jonka metodi ei siten ole satunnaista, ajatukselle ulkoista, vaan määreiden omaa, itse annettua kehitystä.

Vasta tässä, ajatuksen kanssa identtisenä, määreessä asustavana yleisenä ajattelemisena on Minä subjekti, kun sitävastoin subjekti tyhjänä kykynä on yleistä ajattelemista, abstrahoituna kaikesta määreestä. Edellä esitetty itsetietoisuuden luonnon tarkastelu lankeaa – itsetietoisuuden käsitteenä –täydellisesti yhteen puhtaan käsitteensä mukaisen ajattelun kanssa; sillä puhdas ajatus on elävää ajatusta, ajattelemista, ja jokainen sen määre on prosessia, ajattelemisen actusta. Sama prosessi, jonka subjekti suorittaa (§ 1), on myös logiikkaa, mikäli tarkastelu lähtee mielteestä itselleen käsitettynä, eritoten subjektista ja objektista.

 

§ 18

Samalla tavoin itsetietoisuuden idea, puhdas ajatus persoonallisena ajatuksena, on idea Idea on siksi puhdas ajatus kehiteltynä, objektivoituna, ja tässä objektiivisuudessa se on itsensä kanssa identtinen. Objektiivisuus on määreeseen päätynyttä ajatusta, ajatusta määreiden maailmana – mutta tämä maailma on ainoastaan prosessina, samana määreestä määreeseen siirtymisenä, joka on ajatuksen vapaata yleisyyttä, subjektiivisuutta.

Edellä on jo huomautettu, että mikä objektissa on ajatukselle käsit­tämätöntä, ei-ajateltavissa, sitä ajatus itse asiassa ajattelee; ajatus tavoittaa sen mainitun ajateltavissa olevaan nähden vastakkaisen kategorian alaisena. Vaatimus, että on käsitettävä, mitä objekti sinänsä (das Ding-an-sich) on, siihen katsomatta mitä se on ajatukselle, merkitsee sen vaatimista, että olisi ilmaistava jotain, mitä ei tiedetä. Siitä huolimatta moni, joka oivaltaa tämän jälkimmäisen vaatimuksen asiattomuuden, puoltaa innokkaasti edellistä vaatimusta pitäen sitä aiheellisena. Objekti on ajatus, joka totaalisuudessaan on siirtynyt määreeseen; näin se ei siis ole määreetön, vaan määrettä, nimittäin määre ajatuksena totaalisuudessaan. Tämä totaalisuus on totaalinen ainoastaan prosessina ja siten identtinen puhtaan ajatuksen kanssa – ajatuksen, sikäli kuin se on subjekti, ajattelemisen prosessi (ks. §§ 15, 16). Tämä itsetietoisuuden katsantokanta on ihmisellä hänen konkreettinen itsetietoisuutensa, koko hänen henkisyytensä, sellaisena kuin se on toteutunut itsensä ymmärryksenä ja tahtona. Refleksio, joka pitää kiinni ajatuksesta formaalisena ajattelemisena, kuolleena tuotteena, lankeaa helposti siihen virhetulkintaan, että meidän sisäinen ajattelumme näin loisi ulkoisen maailman. Tätä nousee vastustamaan se vakiintunut oppi, joka katsoo tiedon syntyvän aistivaikutelmista, ulkoisista objekteista vastaanotetuista vaikutuksista. Mutta niin paikkansapitävää kun onkin, että objekti meille on tapaamaamme ulkoista, unohdetaan tällöin että kyseessä myöskin on objekti ainoastaan meille, vain sellaisena kuin me sitä ajattelemme, kuin meidän ajatuksemme sen käsittää ja jota me ajattelevina ja tahtovina muokkaamme, so. järjellisenä objektina. Miten asiainlaita on ajattelun ulkopuolella olevan objektin suhteen, tuli yllä sanotuksi. Ajattelemisemme on ajattelemista siten, että se on järjellistä, objektiivista, mutta objektiivinen on samoin ainoastaan ajatuksessa, siinä prosessissa joka muodostaa ajattelemisen. Ulkoinen objekti saa oikeutensa siitä, että havainnon ja refleksion katsantokannat ovat myös ajatuksen kantaa, eikä ajatuksen kehitys ole tapahtumista ajassa, vaan ajatus jokaisena hetkenä on jokainen katsantokanta.

 

§ 19

Ajatuksen luontoon kohdistuva tutkailemisemme on aina jälkikäteistä pohdintaa, ja itse tämä luonto on ajatuksestamme riippumatonta. Mainittu pohdinta on filosofiaa, viisauden rakkautta. Tämä tiede edellyttää kylläkin kokemusta sikäli, että se edellyttää harjoittajiltaan sivistystä ja kasvatusta; mutta sinänsä se on riippumaton kaikesta kokemuksesta. Se ei ole tietyn valmiin sisällön esille asettelua ja järjestelyä, sillä sen järjestys ja metodi itse muodostavat sen sisällön. Näin sen jokainen määre saa sisältönsä ja merkityksensä ainoastaan siitä asemasta, joka sillä on filosofisessa metodissa ja minkä nojalla se muodostaa erään metodin momenteista, joka on kehitelty edeltävästä ja siirtyy uuteen. Sen tähden filosofia ei voi etukäteen esittää määritelmiä ja jaotteluja – ei edes sitä itseään koskevia – muuten kuin ennakoinnin avulla, minkä itse järjestelmän tulee osoittaa oikeaksi. Tällaista ennakoitua jaottelua on tässä filosofian jakaminen luonnonfilosofiaan, hengen filosofiaan ja logiikkaan.

Pohdiskelumme objekti on filosofiassa toisaalta kylläkin annettu, se on ajatus, mutta koska pohdiskelukin on ajattelua, ei tätä objektia ole annettu. Pohdiskelumme on samaa ajatuksen kehittelyä, joka muodostaa filosofian sisällön. Myös meidän ajattelustamme löytyvät näin ollen ne momentit, joita ylempänä luonnehdittiin puhtaan ajatuksen kehittelyksi: havainnon, mielteen, refleksion ja ajatuksen kannat. Sen tähden myös me käsitämme kaiken objektiivisuuden näiden näkökohtien alaisena, mitä muodollinen ajattelu kutsuu yhden pohjana olevan, annetun objektin käsittämiseksi ikään kuin eri asteisesti. Nämä erilaiset kannat tavataan myös filosofian historiallisessa kehityksessä. Seuraavassa selitetään lähemmin sekä tätä että logiikan suhdetta pykälässä mainittuihin filosofian muihin osiin.

 

§ 20

Logiikka tieteenä, meidän tietämisemme, meidän pohdiskelumme suhteen, on puhtaan ajatuksen määritelmä. Logiikan määreet, kategoriat, ovat tältä kannalta katsoen puhtaan ajattelun predikaatteja, ajattelun, joka on näiden absoluuttinen subjekti. Mutta edellytettynä subjektina puhdas ajatus on merkityksetön sana, jolla ainoastaan predikaateissaan on merkityksensä. Logiikka on siksi puhtaan ajatuksen siirtymistä määreestä määreeseen, ja – koska vain se, joka voidaan ilmaista, on järjellistä – sanasta sanaan.

Ne, jotka katsovat ajattelemisen olevan formaalista, tietty tapa omaksua ulkoinen objekti ajattelijan sisälle, löytävät yllä sanotusta varmaankin vahvistuksen katsomukselle, joka pitää logiikkaa etenemisenä sanoissa (mikä heidän mielipiteensä mukaan on aivan muuta kuin asia); eikä maksane vaivaa kumota näin arvelevien esittämää sukkeluutta, että ”logiikka ja filosofia siis ovat pelkkää sanoilla koreilua, sanaleikkiä”. Koskettelimme edellä sitä ajatuksettomuutta, joka sisältyy siihen että niin sanoaksemme mitataan kaikkia ajatuksen määreitä samalla mittapuulla yrittämättä oivaltaa niiden välillä mitään muuta yhdyssidettä kuin abstraktion, jonka korkeimmat niin sanotut käsitteet ovat alaltaan kaikkein sisällöttömimpiä ja myös köyhimpiä, sillä niiden alan muodostavat näille korkeammille käsitteille yhdentekevät käsitteet ja viime kädessä aistioliot. Näin siis totuus jää sanassa yhtä tyhjäksi kuin ajatuksessa. Havainnointi, tunne, aavistus ovat silloin rikkaudessa ajatuksen yläpuolella. Mutta vaikka väitetäänkin tiedettävän, mitä havainnossa havaitaan, tunnetaan – jos kohta se onkin sanoin ilmaisematonta, täytyy silti myöntää, ettei tiedetä itse havaintoa, tunnetta, so. ei tiedetä, mitä havainto, tunne ovat, paitsi tuota samaa sanoin ilmaisematonta, joka muodostaa jokaisen erityisen havainnon, tunteen jne. Niinpä meillä on sama tietoisuus kaikesta intuitiosta, jokaisesta tunteesta. Mutta emme siis tiedä näitä eikä meillä ole erityistä niitä koskevaa tietoisuutta. Muuten on olemassa kaksi kokemuksen tarjoamaa todistusta, jotka puhuvat tätä sanan halventamista vastaan: ensiksiksi eläinkin havaitsee havainnollisesti, tuntee ja aavistaa, mutta vain ihmisellä, ajattelevalla, on sanoja. Toiseksi sana osoittaa mahtinsa sivistyksenä, traditiona, se on elävää sanaa ja hallitsee maailmaa.

 

§ 21

Edellä esitetyn perusteella voimme antaa logiikalle seuraavat ennakoidut jaottelut ja määritelmät:

Logiikka on tiedettä puhtaasta ajatuksesta. Sen osat ovat:

1) Oppi olemisesta: ajatus momenttiensa, yleisyyden ja määreen, välittömänä ykseytenä

2) Oppi olemuksesta: ajatus välityksessään, näiden momenttiensa dualismina;

3) Oppi käsitteestä: ajatus momenttiensa välitettynä ykseytenä. Määreessä olevana immanenttina yleisyytenä käsite on:

A. subjekti, ajatteleva ja sellaisena itsetietoinen sekä siten määreessään itselleen objektiivinen; sen tähden

B. objekti, käsite itselleen manifestoituneena totaalisuutena ja subjektina suhteessa tähän manifestaatioon;

C. idea, käsite objektiivisuutensa kanssa identtisenä subjektina, itsetietoisuutena, persoonallisuutena.

Tästä tulemme toiseen, rikkaampaan logiikan määritelmään:

Logiikka on oppia ideasta, persoonallisesta ajatuksesta.

Nämä ennakoivat määritelmät voivat päteä ainoastaan siihen saakka, kunnes tiede itse antaa täsmällisemmät määreet. Sillä jokainen ajatuksen määre on sinänsä liikkuvainen ja elävä, ja sen tähden myöskin jokainen logiikan osa on määreiden sarja; itse kukin näistä määreistä kylläkin ilmaisee sen kategorian luonnon, joka tälle osalle antaa nimensä, mutta tekee tämän yhä korkeammassa ja kehittyneemmässä merkityksessä; niinpä jokainen kategoria kehittyneessä hahmossaan jo on lähinnä seuraava. Nämä osastot voidaan siksi määritellä myöskin niiden sisältämän ajatuksen kehityksen vaiheiksi. Tässä on oleminen, koska se muodostaa ajatuksen välittömyydessään, määritelty välittömäksi olemiseksi; olemusta puolestaan, koska se on ajatuksen välitysmomentti, ei ole esitetty sellaisena kuin se välittömästi on, vaan sellaisena kuin se esiintyy omassa välittymisprosessissaan.

 

§ 22

Kuten koko logiikka, jakaantuu jokainen sen osastokin ajatuksen kehityksen momentteja vastaavasti jälleen kolmeen osaan; tämä kolmijako muodostaa loogisen metodin. Välittömän havainnon katsantokanta on niin sanoaksemme tämän metodin ulkopuolella, tai muodostaa vain sen ensimmäisen momentin lähtökohdan. Välitöntä havainnointia ei näet voi pukea sanoiksi; siksi se tavataan ainoastaan taakse jätettynä ja kumottuna ja se siirtyy välittömästi määrättyyn mielteeseen. Ensimmäinen momentti on näin ollen mielteen: käsitys ajatuksen luonnosta sellaisena kun se on meille. Toinen on refleksion momentti: ajatus reflektoituneena itsessään ja sen nojalla omana toisenaan, vastakohtanaan itsestään erottautuvana. Kolmas on järjellisen ajattelemisen: ajatus ykseytenä tässäristiriidassa sen ansiosta, että se kumoaa sen. Mutta nämä nimitykset, samoin kuin tämä tarkastelu, kuuluvat psykologiaan. Logiikassa, missä käsitellään puhdasta ajatusta – ei jonkin tietoisuuden objektina, vaan ajatusta sellaisena kuin se objektivoi itseään itselleen – nämä momentit ovat yllä mainitut: välittömyys, välitys ja kumottu välitys, välitetty ykseys. Hegel nimittää niitä ymmärrykselliseksi, dialektiseksi ja järjelliseksi momentiksi.

Dialektista momenttia ei tule käsittää yksinomaan meidän tarkastelumme dialektiikaksi, siinä merkityksessä suunnilleen että dialektiikka käsitettäisiin taidoksi todistaa jokin lause ja sen vastakohta. Jokainen ajatuksen määre on sinänsä dialektinen ja itsensä kumoava. Sen tähden tämä momentti on varsinainen liikkeellepaneva momentti ja muodostaa loogisessa metodissa sen jatkumisen.

 

 

LOGIIKKA ON TIEDETTÄ PUHTAASTA AJATUKSESTA

 

ENSIMMÄINEN OSA: OLEMINEN

 

Oleminen on, olemisen kategorioiden totaalisuutena, ajatuksen toinen toisensa poissulkevien määreiden ulkopuolellaoloa toisiinsa nähden.

Käsitteen kannalta on oleminen tätä välittömyydessään, ja sellaisenaan oleminen on itsessään kaikkea, mitä käsite on. Olemisen kehittely on näin siis analyyttista ja yksi määre sisältyy toiseen. Mutta olemisella on välittömyydessään tämä suhde käsitteeseen vain ennakoimisen nojalla (meille). Sen kehittely sen omalta kannalta on pelkästään synteettistä, siirtymistä uusiin määreisiin, jotka välittömään olemiseen kuuluvina itse ovat välittömiä ja toinen toisensa poissulkevia.

 

 

Ensimmäinen luku. Kvalitatiivinen oleminen

 

A. Puhdas oleminen

 

§ 1

a) Oleminen on puhdasta ajatusta välittömyydessään, määreettömässä yleisyydessään ja sellaisena se muodostaa alun.

Idea on itsetietoinen, persoonallinen ajatus. Ajattelevana tämä on käsite. Käsite on määrätyssä ajatuksessa immanentisti olevaa ajattelemista ja siten se on välttämättä määrättyä ajatusta, määrettä. Mutta määre, kun sitä ei vielä suhteuteta toisiin määreisiin, vaan käsitetään välittömyydessään, ei ole eräs määre eikä yleensäkään mikään määre. Se on siis vain määreetöntä, yleistä ajattelemista; tämä ajatuksen välittömyys on välttämätön momentti. Tai: puhdas ajatus, sikäli kuin se on pohdintamme kohde, on määreitä vailla oleva x, ilman muuta predikaattia kuin se, että me sitä ajattelemme, että se on ajatuksellemme.

On selvää, ettei filosofian terminologia voi olla kielenkäytöstä riippuvaista siinä mielessä, että sen pitäisi consensus gentiumista [kaikkien yksimielisyydestä] etsiä termeilleen oikeutusta; sillä juuri filosofia kehittää inhimillisen sivistyksen edetessä kieltä ja tarkistaa sanojen merkitystä. Mutta kun kieli näin on ajatuksen työtä ja sen omaa, täytyy myös kielenkäytön perustana olla järjellinen merkitys. Kun nyt esimerkiksi ajatusta välittömyydessään kutsutaan olemiseksi, voidaan sitä varsinaisesti puolustaa vain sen aseman perusteella, mikä tällä määreellä on loogisessa kehittelyssä. Jos voidaan osoittaa, että se määre minkä logiikka jollekin sanalle antaa, vastaa sanan kielenkäytön perusteena olevaa järjellistä merkitystä tai kehittää sitä tämän mukaisesti, niin silloin on tehty kaikki sanan käyttämisen oikeuttamiseksi. Tämän nojalla on myöskin kyseinen systeemi lähemmin osoittanut olevansa oikeutettu muodostamaan renkaan sivistyksen ketjussa. Mitä erityisesti sanaan olla tulee, niin se on kielenkäytössä copula [side]. Se ei siis ole sama kuin eksistoiminen, läsnäolo, sillä kukaan ei esimerkiksi sano: ”ihminen eksistoi kuolevainen”. Mitä ajatuksesta välittömyydessään voidaan sanoa, on: ajatus on ajatus. Tässä identtisessä arvostelmassa predikaatti ei määrää subjektia, vaan kaikki paino lankeaa yksinomaan copulalle ”on”. Tai, mikä on samaa, ajatus on vailla määreitä (ilman predikaattia, määritelmää), siten se ainoastaan on, on olemista.

 

§ 2

Oleminen, ajatus määreettömänä, ei ole määre. Sen tähden se on ei-mitään, b) ei-Olemista.

Jos edellisessä pykälässä annettua selitystä sovelletaan tähän, niin silloin käsite – määreessä immanenttina ajattelemisena – on olemisessa, määreettömässä mää­reessä, toisin sanoen itsensä kumoavassa määreessä, määreessä, joka ei-ole. Eli: jos ajatus välittömyydessään – meidän pohdiskelumme kannalta – on vailla määreitä, on se sellainen havainnon kohde, jota ei voi ilmaista sanoin, ja siten se on meidän tietoisuudellemme muuan ei-mitään, se on ei-ajateltu. Se, että oleminen on abstrahoitu kaikista määreistä erilleen, viittaa tältä kannalta olemisen luontoon, ei sen genesikseen puhdas oleminen sellaisenaan ei näet ole syntynyt siitä välityksestä, joka muodostaa abstraktion. Mutta se, mikä yksinomaan on, olematta jotakin, on määreitä vailla olevaa ei-mitään.

 

§ 3

Puhdas oleminen on näin siis välittömästi ei-olemista, siirtyy täksi. Ei-oleminen taas, koska se on abstrakti ei-mikään, on itsensä varaan jäävää, määreetöntä yleisyyttä. Se on siis olemista; se siirtyy välittömästi vastakohdakseen, olemiseksi.

Ei-oleminen on, ts. ei-oleminen on olemista, eli ei-oleminen ei-ole, ts. se on ei-mitään, ei-olemista; se on siis oma itsensä, se on olemista. Tämä olemisen ja ei-olemisen identtisyys on tavalliselle ajattelemiselle järjetön lause – pääasiallisesti siksi, että tuo ajatteleminen sekoittaa keskenään olemisen ja eksistoimisen sekä soveltaa sitä jokaiseen aistimelliseen eksistenssiin. Itse asiassa pitäisi kuitenkin olla helppo myöntää, että myös ei-oleminen on erästä olemista, nimittäin omaa olemistaan, jota ainoastaan edellisen olemisen vastakohtana nimitetään ei-olemiseksi; samoin tämä on ei-olemisen ei-olemista. Silti ei tässä ole kyse siitä, missä määrin tietty ”jokin” on tai ei ole meidän mielteellemme, tietoisuudelle, ajatukselle; kyse on itse ajatuksen olemisesta tai ei-olemisesta. Oleminen ja ei-oleminen ovat tätä siirtymää – eivät vain ulkoisen tarkastelun kannalta, vaan kumpikin on käsitteessään vastakohtansa.

 

§ 4

Tosi tässä molemminpuolisessa siirtymisessä, olemisen siirtymisessä ei-olemiseksi ja päinvastoin on itse siirtymä, joka yhtä lailla on molemmissa. Tämä ykseys on c) tulemista, siirtymää ei-olemisesta olemiseen eli syntymistä, sekä siirtymää olemisesta ei-olemiseen eli häviämistä. Tuleminen on tämä siirtymä; se on siis itsekin muuatta olemista, mutta ei enää puhdasta olemista, vaan olemisen ja ei-olemisen olemista. Se on niin muodoin määrättyä olemista, läsnäoloa.

Huom. Edellä olevassa kehittelyssä havaitaan taas ne kolme momenttia, jotka muodostavat filosofisen metodin. Ymmärryksellinen momentti – välittömän ykseyden, ymmärrys-identtisyyden momentti – on tässä se oleminen, joka on itsensä kanssa identtinen, oleminen = oleminen. Dialektinen momentti on olemisen siirtymä vastakohdakseen ja päinvastoin. Koska oleminen on totaalisuudessaan käsitteen kehitystä esiin välittömyydestään ja dialektinen momentti on tämä käsitteen liike, on kyseinen momentti olemista olemisena, siirtymänä toiseen ja näin vastakkaisten määreiden toinen-toisensa-ulkopuolellaoloa. Ajatus ikään kuin pakenee tässä kaikkea ajatuksella tajuamista ja siirtyy toiseksi. Tämä olemisen pinnallisuus tulee vielä selvemmin ilmaistuksi seuraavassa. Spekulatiivinen, välitetyn ykseyden momentti on tässä se siirtymä, joka oli identtistä edellä mainitussa vastakohdassa – siirtymä olevana, tuleminen. Tässä momentissa on puhtaan olemisen järjellinen merkitys ilmaistu, nimittäin että se on liikkuva ja elävä, ei paikallaan pysyvä ja välitön ykseys. Tämä ilmaiseminen (eksponointi, setzen) merkitsee samaa kuin lausuminen, sanominen, sillä järjellistä on se mikä sanoissa ilmaistaan. Puhtaan olemisen luonto, se että se on siirtymää, on meille jo ensimmäisessä momentissa selvä; toisessa momentissa tämä siirtymä toteutuu, mutta siirtymisenä toiseen; kolmannessa momentissa se on lausuttu sinä olemisena, joka sisältyy tulemisen käsitteeseen. Kolmas momentti on paluuta ensimmäiseen, identtisyyteen; mutta tämä identtisyys ei enää ole välitön, vaan välittynyt koska vastakohta on kumottu. Tämä kumoaminen ei ole vastakohdan abstrahointia niin että se jätettäisiin syrjään (tässä tapauksessa kyseinen ykseys olisi yksinomaan abstrakti), vaan siten, että vastakohta katoavana momenttina on omaksuttu identtisyyteen. Tästä seuraa sanan kumota kaksinainen merkitys: se ei tarkoita yksinomaan ennalta annetun jonkun hävittämistä, vaan samalla sen omaksumista ja säilyttämistä; näin ei kumotusta tule ei-mitään, vaan se on hävitetty vain itsessään pysyvänä, mutta samalla se on säilytetty, koska siitä on tullut pysyvä toisessa. Kolmas momentti on siis ensimmäisen ja toisen momentin ykseys; siitä näet tulee ykseys sen kautta että se kumoaa vastakohdan. Siten tuleminen on tässä olemista, mutta sellaista, joka on omaksunut itseensä olemisen ja ei-olemisen toinen toisikseen siirtyvinä vastakohtina.

Mitä tulee puhtaaseen olemiseen sikäli kuin se on alku, on huomautettava, että koska puhdas oleminen välittömästi on ei-olemista, voitaisiin sanoa että logiikka (ja sen keralla filosofia) alkaa ei-mistään. Mutta koska alku olennaisesti on siirtymää, tulemista, ja koska puhdas oleminen totuudessaan on tulemista, alkaa logiikka itse asiassa alusta. Hegel huomauttaa, ettei tämäntapaisten lauseiden ivaamiseen vaadita suurtakaan sukkeluutta. Tavallisesti onnistuu välttämään niiden ymmärtämisen selittämällä ne sanahelinäksi, mutta näin selitettäessä ei tiedetä mitä sanotaan, koska ei tiedetä tai haluta tietää, että sana on ajatus.

 

 

B. Läsnäoleminen

 

a) Läsnäolo

 

§ 5

Läsnäoleminen on välittömästi läsnäoloa (läsnäolemista yleensä), olemista johon liittyy määre kuitenkin niin, että tämä oleminen ei ole määreen ulkopuolella, vaan on ykseyttä (yhtä) määreensä kanssa, kvaliteettinsa kanssa.

On helppo oivaltaa kaiken läsnäolemisen olevan määrättyä olemista. Vaikeampi on oivaltaa, miten tuleminen siirtyy läsnäoloksi, koska ymmärrys ensimmäisen kohdalla pitää kiinni olemisen ja ei-olemisen vastakohdasta. Mutta tulemisessa ovat oleminen ja ei-oleminen katoavia momentteja siten, että tuleminen on tätä häviämistä itseään, mutta häviämistä olevana. Tuleminen ei siis ole olemista jonkun ei-olemisen vastakohtana, vaan näiden ykseyttä olevana. Tuleminen on olemista, jonka määreenä on tämä olemisen ja ei-olemisen ykseys, sillä tuleminen on totaalisesti yhtä hyvin olemista kuin ei-olemista. Koska nyt tulemisessa, silloin kun se on puhtaan olemisen spekulatiivinen momentti, kaikki dialektinen liike on laannut, on se taas, kun ei sen genesikseen kiinnitetä huomiota, välitöntä, vaikka ei puhdasta vaan määrättyä olemista. Se on ikään kuin pohdiskelullemme tarjoutuva uusi objekti, vaikka tällä objektilla jo onkin määre, minkä kanssa se on yhtä. Ajatuksella, sikäli kuin se on ehdoton subjekti, on määrätty predikaatti, joka ei ole tämän subjektin kanssa identtinen, ja se on tämä määre.

 

§ 6

Läsnäolo on määrättyä olemista (kvaliteettia), ja näin se ei ole abstraktia, vaan reaalista olemista; mutta määrättynä se on poissulkevaa, se negeeraa määreettömän, yleisen olemisen. Läsnäoloon sisältyvät siis välittömästi nämä kaksi momenttia: reaalisuus ja negaatio.

 

§ 7

Läsnäolosta, sikäli kuin se on kvaliteettia, tavataan siis erotus. Mutta tämän erotuksen momentit, reaalisuus ja negaatio, ovat kumpikin sitä mitä toinen on. Reaalisuus on kvaliteettia silloin kun se käsitetään affirmatiivisena, ja koska reaalisuus on määrättyä olemista, se on puhtaan, yleisen olemisen negaatiota; negaatio on samaa totaalista kvaliteettia, ja näin siis määrettä olevana, reaalisuutena. Läsnäoleminen tänä reaalisuuden ja negaation ykseytenä on muuatta läsnäolevaa, se on ”jokin”, johon nähden määreetön oleminen on ”toinen”.

Negaation kategoria on eräs filosofian tärkeimpiä määreitä. Negaation kautta ei synny ei-mitään, missä kaikki reaalisuus olisi kadonnut, vaan sellainen reaalisuus, joka on ainoastaan negeerattuun reaalisuuteen nähden ”toista”. Kaikki määrätty oleminen on toisen olemisen negaatiota, se on toista kuin tämä. Spinozan lause ”omnis determinatio negatio” [jokainen määritelmä on kieltäminen] ilmaisee negaation merkityksen – se on sitä, minkä kautta kaikki on mitä se on, sillä jokainen negaatio on, affirmatiivisesti käsitettynä, reaalisuutta, määrettä. Vastaavasti jokainen reaalisuus on negaatiota, määrettä, jonka avulla jokin erotetaan toisesta niin ettei se ole tätä toista. Näin jokainen tuntomerkki on jotain, minkä suhteen esine erottautuu jostain toisesta eli kieltää sen.

 

b) Äärellisyys

 

§ 8

Jokin on eräs läsnäolo, ja negatiivisuutensa nojalla (koska se on määreettömän olemisen negaatiota) se on ”toisesta” erottuvaa ”jotakin”. Se on siis sinänsä-olemista. Mutta koska se toisesta eroavana on eräs toinen kuin tämä toinen, se on myöskin toiselle-olemista.

 

§ 9

Mutta tämä toinen ei ole määreetöntä, vaan edellisen jonkin negaationa se on itse erästä läsnäoloa, jotakin. Se on siten sinänsä-oleva, ja edellinen jokin on toiselle-olemisena vain erään sinänsä-olemisen negaatiota, mistä täten tulee eräs jonkin ulkopuolella oleva toinen. Sinänsä-oleminen on näin siis myös negatiivinen määre suhteessa toiselle-olemiseen. Jokin on itsensä puitteissa tätä negatiivisuutta, siirtymää toisesta toiseen.

Niin tosi kuin vanha lause omnis similitudo claudicat [jokainen yhtäläisyys on häilyvä] onkin, rohkenemme silti esimerkin avulla selventää sanottua.

Jokainen seikka on, mitä se on ainoastaan tuntomerkkiensä nojalla, ts. sen nojalla mitä ajatus sen predikaateiksi asettaa. Nämä tuntomerkit ovat tältä kannalta välittömiä seikan kanssa identtisiä kvaliteetteja, kuten väri, hahmo jne., sillä sellaiset predikaatit kuin ”sukukäsite” ja vastaavat ovat reflektoituja määreitä ja kuuluvat korkeammalle ajatuksen kehityskannalle. Kun seikka nyt käsitetään tällaisena kvaliteettina, esimerkiksi punaisena, ei sillä ole mitään muuta määrettä kuin punaisena olemisen; se on tietoisuudelle ainoastaan punainen. Tämä kvaliteetti poissulkee seikasta ensinnäkin kaiken ei-punaisen, ja sen merkitys on vain, ettei se ole mitään muuta, että se kieltää kaikki muut värit paitsi punaisen. Edelleen kyseinen seikka ei ole punainen yleensä, vaan määrättyä punaista; se ei siis ole mitään muuta punaista kuin tätä punaista. Näin syntyy uusi negaatioiden sarja, joiden avulla seikka tulee määrätyksi. Jokaisessa tällaisessa negaatiossa tuo seikka on ”toinen” siihen nähden, mikä tuli negeeratuksi. Mutta, toisekseen, jokaisen uuden negaation kautta seikka on itse asiassa uusi seikka, itsessään ”toinen”. Negaatioiden sarja on ääretön, ja seikka siis on itsessään ääretöntä siirtymää toisesta toiseen. Kokemuksessa tämä näkyy siinä, että esimerkiksi kaikki punainen on jokaisessa tietyssä kohdassa toista punaista, ja jokainen tietty piste taas on ääretön määrä pisteitä; edelleen siinä, että kun kaikki on tulemista, vaihtumista, jokainen piste jokaisena hetkenä on toinen (toista punaista), ja jokainen hetki, kun se lausutaan sanoin, on mennyt hetki. Vrt. johdanto, § 9 huom. ja alempana § 12 ja huom.

Ymmärrys tekee mainitun seikan luonnosta pelkän toiselle-olemisen siinä mielessä, että seikka on kyseisenlainen ainoastaan meille, meidän tietoisuudellemme, mutta sinänsä sillä on tästä riippumaton luonto; näin ymmärrys siis kiistää sen oletuksen, mistä edellä lähdimme, että nimittäin predikaatti, kvaliteetti on seikka. Mutta tämä sinänsä (oleminen) on yksinomaan sen prosessin negaatio, joka muodostaa toiselle-olemisen. Sinänsä-oleminen edellyttää tätä ja, koska se on sen negaatio, on se vain mainitun prosessin toistoa. Sen avulla ilmaistaan vain, että seikka ei ole se predikaatti, joka on kehkeytynyt edeltävästä negaatioiden sarjasta, että seikkaan ei siten voi liittää tätä predikaattia, vaan että seikka on toinen, uusi negatiivinen määre.

Edellä sanottuun nähden pyydämme lukijalta, ettei hän seikan takia unohtaisi pääasiaa, mistä on kyse, nimittäin ajatuksen kehittelyä. Tässä ei näet ole kyse siitä, miten ajatus määrittää annettua, ajatuksen ulkopuolista kohdetta, vaan siitä, miten ajatus määrää itseään, ts. kyse on ajatuksen itsensä määreistä. Tässä riippuu siksi pykälässä suoritetusta tutkistelusta, mitä sinänsä-oleminen ja toiselle-oleminen pitävät sinänsä ja silleen sisällään. Sinänsä-oleminen on määrettä (jotakin) välittömänä, annettuna lähtökohtana, mistä tarkastelu siirtyy jonkun negaatioon, toiseen. Syynä tälle siirtymälle on jonkun negatiivisuus, ts. se läsnäolon luonto, että se on poissulkevaa, negatiivista olemista. Mutta itse tämä negatiivisuus edellyttää jo jonkun negaatiota, toista, ja tämä on siten välitön, sinänsä-oleva. Jokin viittaa sen tähden toisessa itseensä, ja sen toiselle-oleminen on olemista sinänsä-olemiselle, se on tämän negaatiota; samoin sinänsä-oleminen on olemista toiselle-olemiselle, ts. se on itse toiselle-olemista.

 

§ 10

Jokin on siis itsessään toinen, ja se mikä aiemmin näyttäytyi ulkoiseksi määreeksi, on nyt otettu johonkin itseensä sen ominaisuutena. Jokin on toinen, mutta tämä toinen on yhtä hyvin muuan jokin. Jokin on siksi rajoittunut, se negeerataan, ja se on muuttuvainen se siirtyy toiseen, se on äärellinen. Se on äärellinen, koska se katoaa, kielletään, ja sen negaatio on ääretön.

 

c) Äärettömyys

 

§ 11

Äärettömyys on välittömästi äärellisen negaatiota, ei ulkoisena määreenä, vaan sinä äärellisen omana luontona, että se kieltää, kumoaa itsensä.

Jokin (seikka) on eräänä määrättynä läsnäolona rajoittunut; se on kaikki muut läsnäolot poissulkeva tämä. Mutta kun tämä vielä itsessään on ääretön negaatioiden sarja, siirtyy jokin rajansa yli ja siitä tulee rajoittamaton, ääretön. Tämä siirtymä voidaan muuten käsittää sekä sisään- että ulospäin tapahtuvaksi: sisäänpäin tapahtuvaksi siinä suhteessa, että jokin tämän uuden negaation ansiosta tulee äärettömiin määriteltäväksi; ulospäin tapahtuvaksi taas, koska jokin näin saa äärettömästi määreitä. Eli, Kantin sanoin puhuaksemme, sen sisältö tulee äärettömän suureksi, sen ala äärettömän pieneksi. Ääretön on kehiteltyä sinänsä-olemista, koska tämä vasta sitten kun se käsitetään äärettömiin määriteltävissä olevaksi, on määreeseen nähden vastakohtainen Ding-an-sich.

 

§ 12

Mutta tämä äärellisen negaatiosta kehkeytynyt ääretön on siten äärelliseen nähden pysyväistä toista, ei-äärellistä. Siten myös äärellinen on erästä tätä ääretöntä vasten pysyvää ja sitä rajoittavaa. Ääretön on niin muodoin rajoittunut, äärellinen. Se on siksi taaskin eräs jokin ja siirtyy sellaisena toiseksi, uudeksi äärettömyydeksi. Ääretön on siten pitämystä, ääretöntä progressiota, äärellistä, väärää äärettömyyttä.

Tällä äärettömyydellä on, ei vain mainitulla Ding-an-sich -nimellä (Kantista lähtien), vaan sekä tätä ennen että sen jälkeen, ollut tärkeä asema spekulaatiossa. Vastauksesta kysymykseen: mitä (tämä) ääretön on? on vieläpä tehty filosofian korkein probleema, kun Jumalalle (absoluutille) on annettu predikaatti ”ääretön”, ”kaikkein reaalisin olento” jne. Mutta sen sijaan, että absoluutti tulisi näin luonnehdituksi vailla mitään äärellisyyttä olevaksi, tehdäänkin siitä itse asiassa äärellinen, koska abstrahoimalla äärellisyys tällä tavoin pois jätetään äärellisyys toisaalta itsekseen pysyväksi, ja toisaalta taas ääretön asetetaan tämän äärellisyyden ulkopuolelle ja sen rinnalle; näin samalla äärettömästä tehdään jotain äärellisen rajoittamaa, äärellistä. Tästä koostuu myöskin Jumalan olemassaoloa koskevan kosmologisen todistuksen kritiikki, kun näet sitä vastaan esitetään, että ääretön siis edellyttää äärellistä ja tämä on aikaisempana äärettömän ehto. Sillä sellainen äärellisyyden ulkopuolella sijaitseva eksistenssi edellyttää pysyväistä äärellistä. Äärellisestä itsestään tulee tämän ansiosta, jonakin itsessään pysyväisenä ja kaikesta muusta riippumattomana, vastaavanlainen ääretön. Tämä kritiikki osuu siksi vain väärään äärettömään. Mutta kosmologinen todistus ei sisällä, että ääretön (Jumala) on, koska äärellinen (maailma) on, vaan että ääretön on, koska äärellinen on äärellistä.

 

§ 13

Tosi äärettömyys löytyy itse siitä prosessista, josta äärellinen ja ääretön kehkeytyvät. Äärellinen nimittäin on äärellistä sen nojalla, että se kielletään, siirtyy äärettömäksi. Mutta äärellinen ei siis ole ennen tätä negaatiota läsnäoleva, vaan edellyttää ääretöntä; äärellinen on vain äärettömän negaationa. Se on siis totuudessaan negaationsa negaatio. Samoin ääretön on äärellisen negaatiota, oman negaationsa negaatiota. Kumpikin on siis toisen negaationa jotain äärellistä, mutta tätä totuudessaan siksi, että ne taas tulevat negeeratuiksi, sen nojalla että ne ovat negaation negaatiota, tosi äärettömyyttä. Täten ei äärellistä (äärellisyyttä ja väärää äärettömyyttä) jätetä äärettömän ulkopuolelle tämän negaationa, vaan äärellinen on siksi, että se taas kielletään, kumottu äärettömässä. Ääretön on reaalinen, missä äärellisyys on ainoastaan ideaalinen momentti; se on olemista, joka on omaksunut itseensä määreen ja täten se on kaikesta ulkoisesta määreestä riippumatonta. Oleminen on kehiteltynä itselleen-olemista.

Tosi äärettömyys on puhtaan ajatuksen äärettömyyttä. Äärettömien määreiden sarjana äärettömyys puolestaan on itse asiassa sama abstraktio kuin abstrakti subjekti, vaikka se tässä näyttäytyy määreiden äärettömyytenä, yhtä määrettä lukuunottamatta. Meidän tietoisuutemme tämä ”lukuunottamatta” on seikan, esineen äärettömyyttä (das Ding an sich), esine ei-ajateltuna, ajatuksen siitä antaman määreen, ajatellun esineen vastakohtana. Se että myöskin tämä ei-ajateltu on muuan ajatuksen määre, muodostaa sen äärellisyyden, ja esineen tosi äärettömyys on tätä sen siirtymistä määreestä määreeseen, kaikkien sen määreiden negatiivisuutta. Tässä toteutuu siis palaaminen määreettömään olemiseen, mutta negaation negaationa, määreen kumoamisena. Tietoisuudelle tämä äärettömyys on sitä, että yhtäkään esinettä ei voi erottaa toisesta, koska yksi on samaa äärettömyyttä kuin toinenkin. Määreen äärettömyys on itselleen-olemista, äärellisen pysyväisyyttä itsessään, eli sen riippumattomuutta kaikesta ulkopuolisesta, kaikesta toisinolemisesta.

Huom. Jos haluamme yleiskatsauksenomaisesti tiivistää läsnäolemisen kehittelyn, tavataan siinäkin filosofisen metodin, ajattelemisen kolme momenttia läsnäolona, läsnäolevana (äärellisyytenä) sekä läsnäolevana kaikkena läsnäolona (äärettömyytenä). Läsnäolo on välitöntä läsnäolemista, määrettä olemisen ja ei-olemisen, reaalisuuden ja negaation välittömänä ykseytenä. Läsnäolo on määrettä määrättynä olemalla kaiken määreettömän olemisen negaatiota. Se on määreeseen nähden ”toinen” ja tämän ansiosta itsekin määre. Kumpikin määre on itsekseen otettuna, sinänsä-olemisena (An-sich-seyn) määreetöntä olemista ja näin kumpikin on määre sen kautta että määreetön saatetaan itsensä varaan; ts. ”toinen” ei ole ”toista”, vaan läsnäoleva on itsensä ja ”toinen”; läsnäoleva on määreestä määreeseen siirtymisen prosessia, määreiden äärettömyyttä. Näin siis se rajoitus, joka aiemmin oli läsnäolevan ulkopuolella, ”jokin” ”toisena”, on nyt siirretty läsnäolevaisen itsensä sisäpuolelle; kuitenkin niin, että määre (äärellinen) ja äärettömyys ovat sen toisensa kieltäviä määreitä. Mutta tämä molemminpuolinen negaatio muodostaa samalla molempien ykseyden, koska kumpikin on ainoastaan sen nojalla, että ne kielletään, siirtyvät toiseen. Kumpikin on määrettä, ja läsnäoleva ei ole joko tämä tai tuo määre, vaan molempien negaatiota, molempien katoamista, ideaalisuutta. Tähän sisältyy ensinnäkin läsnäolemisen totuus: että se on määrettä, määrättyä olemista – kumottuna, ts. äärellisenä, äärettömässä kumottuna määreenä; toiseksi tähän sisältyy myöskin puhtaan olemisen totuus: nimittäin että se on määreetöntä olemista sisältämällä itsessään määreen. Itse puhtaan olemisen siirtymä määrättyyn olemiseen on totuudessaan ilmaistu siinä ”toisen” luonnossa, että se itsekseen otettuna on samaa kuin itsekseen otettu, sinänsä-oleva määre. Tässä on siis ilmaistu se, ettei puhdas oleminen ole vain määreeseen nähden vastakkaista (abstraktiona), vaan että se itseensä nojaavana, määreettömänä olemisena itse asiassa on määrätty. Mutta tämä määreessä kehkeytynyt oleminen on edelleen määreetöntä, koska määreellä ainoastaan kumottuna, äärellisenä on totuus, ja sellaisena se on tosi ääretön. Kun tätä yllä nimitettiin läsnäolevaksi kaikkena läsnäolona, ei kaikkeutta saa käsittää kaikkien määreiden summaksi, äärettömäksi progressioksi, vaan kaikeksi tosi läsnäoloksi; ja tämä on kumottua läsnäolemista, sillä sellaisena yksi läsnäoleminen on sitä, mitä toinen on.

Negaation negaatio on ilmaus, jota on käytetty vasta tosi äärettömästä; ei niin, etteikö tätä kaksinkertaista negaatiota olisi esiintynyt edellä (tuleminen ja ”jokin” ovat sellaisia negaatioita), vaan koska yksinkertainen negaatio esiintyy selvimmin ”jonakin” ja ”toisena”, ja sen tähden voidaan kyseinen käsite selkeimmin tajuta tosi äärettömässä. Yhteys muuhun osoittaa tässä, mikä merkitys sillä on. Yksinkertaisen negaation kautta kehkeytyy ”toinen” kuin kielletty, ”toisen” negaation kautta palautetaan se, mikä aiemmin oli kielletty ei kuitenkaan välittömässä asussaan, vaan itsessään tuon ”toisen” sisällyttävänä. Sillä kumpikin puoli on välittömänä ei-mitään. Samoin kuin ”toisella” on merkityksensä vain siinä että se on kielletyn negaatio, on myös tämä, ilman suhdettaan toiseen, vailla merkitystä ja sillä on ainoa merkityksensä siinä, että se on tuon ”toisen” negaatiota, ts. että se on oman negaationsa negaatiota. ”Toinen” on sen tähden kielletyn oma momentti, tai: kielletty ja ”toinen” ovat samaa ”jotakin” omana itsenään – toisena. Näin siis negaation negaatio merkitsee samaa kuin kumoaminen – tämän sanan alkuperäisessä, syvemmässä merkityksessä.

 

C. Itselleen-oleminen

 

§ 14

Itselleen-oleminen on olemista, joka on itsessään kumonnut määreen, se on absoluuttisen määrättyä, yksilöllistä olemista. Sellaisena se on itsessään suljettu, kaiken toisinolon kumoava a) ykseys.

Meidän tulee muistaa, että tässäkin on edellä toteutetun kehittelyn tulos jälleen käsitettävä välittömästi, ts. että itselleen-oleminen – tosi äärettömänä välittö­myydessään – tulee ymmärtää käsitteensä mukaisesti, että on etsittävä vastaus kysymykseen: Mitä on itselleen-oleminen? ilman muita olettamuksia kuin se, että paluu edellä kehiteltyihin käsitteisiin vie meidät takaisin tähän samaan itselleen-olemiseen, siten ilman muita olettamuksia kuin itselleen-oleminen itse. Ensimmäinen vastaus tähän kysymykseen on, että itselleen-oleminen on; toinen, että se on itselleen, ei toiselle.

 

§ 15

Kun nyt itselleen-oleminen on kumottu määre, on sillä määreenään kumottu määre. Kaikki määre, negaatio on itselleen-olemisessa kielletty, ja sen toinen on kumottu toinen, tyhjä. Mutta tyhjä ei ole itselleen-olemisen negaatio, se ei ole tälle jokin toinen, vaan itsensä varaan saatettu, itsessään määrätty tyhjä. Sellaisena tyhjä on myös muuan itselleen-oleva, ja itselleen-oleminen on b) itselleen-olevien moninaisuus, itsessään suljettujen, toisilleen yhdentekevien yksikköjen moninaisuus.

Tyhjä ei ole abstrakti ei-mitään, abstraktiota määreestä johon nähden määre on ”toinen”, vaan se on kielletty, kumottu määre (negaatio); se on määreessä kielletty ja määreen negaation kautta itsensä varaan palautettu ei-mikään. Kaikki yksilöllinen on itselleen-olemista. Niinpä esimerkiksi Minä on yksilönä itsessään määrätty, kaikesta ulkopuolisesta riippumaton itselleen-oleminen. Siten on myöskin tämä ulkopuolinen riippumaton Minästä, toinen yksilöllinen Minä, vaikka se ei olekaan ensin mainitulle Minälle ”toinen” ja juuri sen vuoksi itseensä sulkeutunut ykseys, itselleen-oleminen. Tyhjä ei ole ulkoinen määre (meidän määreemme), vaan se sisältyy itselleen-olemisen käsitteeseen, koska tämä on kumottu määre, eli määreen negaatiota. Se on itselleen-olemisen yksi, negatiivinen momentti, samoin se on sen yksi puoli; tämän ohella itselleen-olemisen toisena puolena on olla – olla ääretön, kaikkea olevaa.

 

§ 16

Mainitussa moninaisuudessa yksi yksikkö on sitä, mitä toinen on. Koska yksikön käsitteeseen sisältyy sen hajoaminen moninaisuudeksi, se on pois työntävä, se on c) hylkimisvoima, ja koska moninaisuus on ykseyteen nähden yhdentekevien yksikköjen moninaisuutta, se on itsessään suljettu, poistyönnön kumoava c) vetovoima. Kumpikin momentti ei ole ainoastaan toisen edellytys, vaan molemmat ovat yksi ja sama itselleen-olemisen akti. Hylkimisvoima ei ole edellytettyjen yksikköjen välistä hylkimistä, koska moninaisuus syntyy vasta hylkimisessä, on sama käsite kuin hylkiminen, ja näin siis hylkiminen on itseensä nojaavaa, itsenäistä ykseyttä, ts. vetovoimaa. Samoin ei vetovoimalla yksinomaan ole hylkimisvoimaa edellytyksenään, vaan se on – ykseyden itseensä-nojaamisena – riippumaton, itsessään suljettu ykseys; täten se on negatiivisesti itsensä varaan saatettua ykseyttä, hylkimistä.

Veto- ja hylkimisvoima käsitetään tavallisesti edellytetyissä, itsenäisissä yksiköissä oleviksi voimiksi. Silti huomaa helposti, että nämä yksiköt – useina ja itsenäisinä – edellyttävät hylkimistä ja vetovoimaa. Tavanomaisenkin käsityksen mukaan hylkiminen on se, joka tekee yksiköistä itsenäisiä, sillä jos hylkimistä ei olisi, kaikki lankeaisi yhteen muodostaakseen ei-mitään; ja samoin katsotaan, että moninaisuus on ajateltavissa vasta vetovoiman perusteella, koska muuten yksiköt hajaantuisivat erilleen samaan ei-mihinkään. Voimana kummallakin on siten sama vaikutus, ts. yksi on sama voima, sama actus kuin toinenkin.

 

§ 17

Itselleen-oleminen on tänä veto- ja hylkimisvoiman ykseytenä moninaisuuden läpäisevää, mutta tässä moninaisuudessa itsensä kanssa identtistä olemista. Sen määreenä on yhdentekevyys määreeseen nähden. Sellaisena, määreelle yhdentekevänä olemisena on oleminen kvantiteettia.

Itselleen-oleminen on kvalitatiivisesti ääretön välittömästi käsitettynä. Tämä sen välittömyys tekee äärettömästä jälleen äärellisen, sillä sellaisena se on itsestään riippuva, kaiken toisinolon poissulkeva. Mutta sen välittömyys ei ole mielivaltainen oletus, sillä kaikki olemisen äärettömyys on sitä, mihin määre (äärellinen) palaa, ikäänkuin perustaansa; se on edellytetty välitön, mutta ei itsessään sisällä ilmaistuna sitä että se edellyttää määrettä, että määre on äärettömän oma asettamus. Meille, meidän tarkastelullemme, määre on prius [lähtökohta] mutta itse kehittelyssä tulee ääretön esiin yhtenä edellytettynä, se saa alkuperäisenä olemisen merkityksen. Kehittynyt itselleen-oleminen on nyt ideaalinen, jolla ei ole vastakohtanaan reaalisuutta, vaan on itse myöskin reaalista. Äärettömyydessä määre on kumottuna (äärellisenä) ideaalinen, jota vastoin se ääretön, missä se kumotaan, on reaalinen. Tässä, missä kaikki näiden momenttien välinen eroavaisuus on kadonnut ja kumottu on samaa itselleen-olevaa ykseyttä kuin kumoajakin, kehkeytyy se ideaalisuus, jonka rinnalla ei ole mitään reaalisuutta. Että tämä ideaalisuus on kvantitatiivista olemista ja muuttuu taas äärelliseksi, johtuu, kuten sanottu, sen asemasta olemisessa. Se on reaalista ideaalisuutena, sitä ideaalisuutta joka kuuluu välittömyyteen ja on välittömyyden totuus.

Huom. Oppi itselleen-olemisesta on, Hegelinkin tunnustuksen mukaan, logiikan vaikeimpia. Syynä on vaikeus tällä ajatuksen abstraktilla kannalla pysyttäytyessä tavoittaa sen spekulatiivinen momentti, jona itselleen-olemista tulee kvalitatiiviseen olemiseen nähden tarkastella. Vaikeus tuskin vähenee käyttämällä runsaasti sanoja. Pykälätekstissä (eritoten §:ssä 15) esitetyn pitäisi lyhyydestään huolimatta riittää selvän käsityksen saamiseen asiasta, kunhan sitä tarkoin pohditaan. Kun pääasiana kuitenkin on oivaltaa selvästi se ero, mikä vallitsee läsnäolemisen määreiden toinen-toisensa-ulkopuolellaolon ja itselleen-olemisen moninaisuuden välillä, tarkoitetaan seuraavassa pääasiassa tätä eroa, ja nojaudutaan johdannossa annettuun yleiskatsaukseen kvalitatiivista olemista koskevasta opista.

Puhdas oleminen on yleistä määreetöntä ajattelemista; se on puhdasta ajatusta havainnointina. Se on itsensä varaan palautettu mielle, jonka kannalta on olemassa yhtä vähän subjektin ja objektin välistä eroa kuin itselleen-olevana käsitetyn subjektin kannalta. §:n 1 selityksessä on esitetty ulkopuolisesti suoritetun tarkastelun avulla, että määrätty mielle on ei-määrättyä yleisyyttä; tämä on siinä tieteellisesti todistettu ”jonkun” ja ”toisen” välisellä dialektiikalla sekä itselleen-olemisen muuttumisella kvantiteetiksi. Koska puhtaalla olemisella on määreenään määreettömyys, siirtyy puhdas oleminen määrätyksi olemiseksi, yleinen ajatteleminen siirtyy määrätyksi ajatukseksi: läsnäolevaksi. Määrätty ajatus taas on määreettömän ajattelun kieltämistä, sen ”toisena”, määreiden sarjana. Mutta tämä ”toinen” on – edellytettynä, määräävänä – itseensä nojaava määre ja näin siis samaa määreetöntä yleisyyttä kuin sen toimesta määrätty ajatus ennen määrätyksi tuloaan. Määreetön ajatus on määrättyä siksi, että se toisessa saatetaan itsensä varaan, ja määre on itse mainittu sarja, siirtymä ”jostakin” ”toiseen”, se on sekä ajateltua (määrettä) että ei-ajateltua (määreiden sarjaa). Tämä siirtymä on ajatuksen äärellisyyttä, mutta samalla kertaa, koska sarja on ääretön, sen siirtymää (väärään) äärettömyyteen. Nämä molemmat ovat toisiaan kieltäviä ja määrääviä, mikä muodostaa kummankin äärellisyyden; tämä pysyvän äärellisen katoaminen, kumoutuminen on myöskin tosi ääretöntä. Itsekseen käsitetty ääretön on puhdas ajatus yksilöllisyytenä, itselleen-olemisena, ts. se on mielle, määrätty ajatus, joka sisältää itsessään äärettömän sar­jan kumottuna; se on ainoastaan itsestään riippuva, itseensä suljettu ääretön määre.

Johdannossa suoritettu kehittely eroaa tässä loogisesta. Koska olemista koskevassa opissa äärellinen ja ääretön kaikkialla muodostavat siirtymän momentin, tarkastellaan niiden suhdetta johdannossa niin sanoaksemme yhteenvedonomaisesti. Itsessään määrätty määre, itselleen-oleminen, on yksi määre, määreiden totaalisuutena, mutta siten, että jokainen määre on samaa totaalisuutta. Niinpä Minä on yksilö sikäli kuin se on yksi määrätty mielle, mutta yksilö se on sen kautta, että määre on kaikki. Minä on siis toinenkin mielle, koska tämä on samaa totaalisuutta. Nämä itselleen-olemisen määreet (moninaisuus) ovat siis määrettä kaikkena määreenä, määrettä itsessään määrättynä; sitävastoin läsnäolemisen määrätyllä ”jollakin” on ulkopuolellaan ”toinen”, ja kun myöskin tästä ”toisesta” on tullut määreen ominaisuus, on se itsensä puitteissa äärellisyyden ja (väärän) äärettömyyden toinen-toisensa-ulkopuolisuutta. Itselleen-olemisen yksikköjen välillä ei ole mitään eroa, niiden ero on yhdentekevä, kvantitatiivinen. Siten kaikkeus on jokaisen tomuhiukkasen lailla yksittäistä olemista; niiden välinen ero on ainoastaan siitä, että kvaliteettia on enemmän tai vähemmän.

Kvaliteetti on tarkoin erotettava ominaisuudesta. Kvaliteetti on välittömästi määre; se ei määrää jotakin, vaan on yhtä tämän jonkun kanssa, on itse jokin. Ominaisuus sitävastoin on voimaa, toimintaa jossain edellytetyssä substraatissa, jolla tämä ominaisuus on. Kvaliteetti on siksi sinänsä otettu määre, se on sinänsä-oleva, ”An-sich-Seyn”, määrätty ajatus käsitteessään sellaisena kuin se välittömästi esiintyy tarkastelullemme, meille. Tässä merkityksessä Hegel käyttää ilmaisua An-sich-Seyn jokaisesta käsitteestä ymmärryksellisessä momentissaan. Vastaavasti hän käyttää ilmausta itselleen-oleminen, ”Für-sich-Seyn” kun on kyse dialektisesta momentista, koska siinä esiintyy jokaiseen määreeseen sisältyvä ristiriita ja koska tämän momentit ovat yksinomaisia itselleen-olemisia, ja näin kyseinen käsite on ajatuksen tavoittamattomissa, itseensä suljettu. Spekulatiivista momenttia taas kutsutaan sinänsä-ja-itselleen-olemiseksi, ”An-und-Für-sich-Seyn”.

 

 

Toinen luku. Kvantitatiivinen oleminen

 

A. Puhdas kvantiteetti

 

§ 18

Kvantiteetti on määreen läpäisevää, määreen kannalta yhdentekevää olemista, ts. kvantiteetti on olemista, jonka määreenä on sen yhdentekevyys määreeseen nähden.

Itselleen-oleminen on yksilöllistä olemista ja se on tätä yksilöllisyyttä siten, että se on sinänsä moninaisuutta, moninaisuudessa jatkuvaa ykseyttä. Sellaisena välittömästi otettuna itselleen-oleminen on ulottuvaisuutta, kvantiteettia, moninaisuudessa itseään uusintava yksilö. Jo välitön itselleen-oleminen on kumottu määre; kehitelty itselleen-oleminen on kumottujen määreiden prosessi, repulsiota ja attraktiota. Sellainen oleminen on kvantitatiivista; sillä tämä käsite ilmaisee olemista, josta ajatus on erottanut pois kaiken määreisen, kvalitatiivisen luonnon. Kaikki oleminen on siksi kvantiteettia, ja kvantiteetti on enemmän tai vähemmän kvaliteettia, jonka kvalitatiiviselle luonnolle kvantiteetti sellaisenaan kuitenkin on yhdentekevä. Siirtymä itselleen-olemisesta pitää siksi sisällään sen, että yksilöllinen ei ole yksilö kvalitatiivisen luontonsa kautta, vaan sen perusteella, että se on enemmän tai vähemmän kvaliteettia; saman tien tämä määre kumoaa itse yksilöllisyyden, koska kvaliteetti näin on samaa kvalitatiivista olemista kaikissa tämän olemisen yksilöllistymisissä; sillä esimerkiksi se, että punaista on enemmän tai vähemmän, ei tee punaisesta ei-punaista. Tämä ei päde ainoastaan ulkoiseen, aistimelliseen nähden, vaan myös henkisen olopiirissä voidaan havaita tämä itselleen-olemisen siirtyminen kvantitatiiviseksi olemiseksi. Niinpä vapaa tahto on mielivaltana (liberum arbitrium) itselleen-olevaa, yksilöllistä, mutta sellaisenaan se on vain ”enemmän” tai ”vähemmän” järjellisyyttä, kaiken vapaan tahdon läpäisevää substanssia. Yksilöllinen tahto on näet tahdon määreiden moninaisuutta, se on summa eräältä toiselta puolelta taas jokaisessa tahdon määreessä on enemmän tai vähemmän järjellisyyttä, sen tietty aste. Jokainen mielivaltainen teko on sen vuoksi järjellinen ja pyrkii sellaisena esiintymään pätevänä; ja oikea taas, sen sijaan että se olisi yksilön vakaumuksesta riippuvainen, tulee siitä riippumattomaksi, koska kaikki vapaan tahdon ilmaus näin on oikeaa. Siten häviää myöskin yksilöllisyys yksittäisenä tahtona ja muodostaa ainoastaan yleisen, järkevän tahdon kvantitatiivisen, samantekevän momentin.

 

§ 19

Kvantiteetti yleisenä, määreen kannalta yhdentekevänä olemisena on jatkuvuutta, itsensä kaltaisuutta jokaisessa momentissa. Mutta kvantiteetti, sikäli kuin se on tätä yhdentekevyyttä määreeseen nähden, muodostaa jatkumon kumottujen määreiden moninaisuudessa ja on siten diskreettisyyttä, diskreettiä kvantiteettia.

Koska kvantiteetti on yleistä, määreetöntä olemista kumottujen määreiden prosessina, on se samalla näissä määreissä jatkuvaa sen ansiosta, että se kumoaa ne; mutta samalla kvantiteetti erottuu jokaisesta kumotusta määreestä.

 

§ 20

Nämä kvantiteetin momentit eivät ole erillisiä siten, että kvantiteetti olisi milloin yksi, milloin toinen momentti. Sillä jatkuvuus sinänsä otettuna on kvantiteettia samana häiriytymättömänä ykseytenä; mutta ykseys on diskreettisyyttä, rajoitettua jatkuvuutta. Diskreettisyys puolestaan on ikäänkuin jokaisessa pisteessä kvantiteetin läpäisevää rajoitusta, ja näin siis itse diskreettisyyden momentti on jatkuvainen momentti. Kumpikin siirtyy toiseksi, ja kvantiteetti on jokaisessa pisteessä yhtä hyvin jatkuva kuin diskreetti ja tämän johdosta määrättyä kvantiteettia, paljoutta.

Avaruus ja aika ovat esimerkkejä puhtaista kvantiteeteista. Jos niitä tarkastellaan jatkuvaisina, ovat ne äärettömiin jaettavissa; jos niiden sensijaan katsotaan olevan diskreettejä suureita, koostuvat ne jakamattomista perusosista. Mutta jaettava on diskreettiä ja jakamaton perusosa on jatkuvainen.

Koska kumpikin tarkastelutapa on yksipuolinen, johtavat ne toistensa vastakohtiin. Totuus on siksi, että aika ja avaruus, yhtä hyvin kuin jokainen muukin kvantiteetti, ovat sekä jatkuvaisia että diskreettejä. Kun sanotaan geometrian käsittelevän jatkuvaisia suureita, aritmetiikan diskreettisiä, tulee tämä siis käsittää siten, että molemmissa on kyse määrätyistä kvantiteeteista, paljouksista – joskin geometria tarkastelee näiden ulkoisia suhteita, yhtäläisyyttä ja erilaisuutta, aritmetiikka taas näitä samoja itsessään määrättyinä kvantiteetteina, lukuina. Lisäksi geometrian tarkastelutapa siirtyy aritmeettiseksi ja edellyttää tätä. Itse kukin geometrinen suure ei ole ainoastaan jatkuvainen, vaan myös diskreetti, esimerkiksi neliö on myös määrätty kuvio; samoin se on neliö vain aritmeettisten määreiden ansiosta: neljä sivua, neljä kulmaa, toinen kahdesta kulmasta (suora kulma), joiden avulla se voidaan määritellä ja näiden kautta mitata (neliön tilavuus). Matematiikan kuuluisa evidenssi johtuu siitä, että se abstrahoi pois kaiken kvalitatiivisen määreen, sekä siitä kvantiteetin luonteesta, että se on kvalitatiivisen ideaalisuutta.

Huom. Itselleen-oleminen on veto- ja hylkimisvoiman ykseytenä sen ilmaisemista ja asettamista, mitä tosi ääretön pitää sisällään. Samoin kuin siirtymä tulemisesta läsnäolemiseen ja äärettömästä itselleen-olemiseen on sitä, että käsitetään tuleminen ja äärettömyys välittömästi annetuiksi, että käsitetään se liike, joka muodostaa tulemisen ja äärettömän, välittömäksi ykseydeksi – niin samoin on puhdas kvantiteetti sitä moni­naisuuden läpäisevää ykseyttä, joksi itselleen-oleminen on kehitelty, välittömästi käsitettynä, ja oppi puhtaasta kvantiteetista on sen ekspositiota, mitä tässä ykseydessä välittömästi tavataan. Itselleen-oleminen osoittautuu olevan moninaisuuden läpi käyvää ykseyttä, jatkumoa, joka itse kussakin moninaisuuden yksikössä on samaa jatkuvaista ykseyttä. Siten Siirtymä kvantiteettiin toteutuu sen ansiosta että itselleen-olemisen luontoon kuuluu ulottuvuus, jos kohta se tässä ulottuvuudessa on itsensä kanssa samanlaista olemista. Itse ulottuvuuden käsitteeseen, kvantiteettiin, sisältyy se että tämä oleminen on kaikkeen nähden enemmän ja vähemmän yhdentekevää, mutta myös se, että se on sekä ”enemmän” että ”vähemmän”. Edellisessä suhteessa kvantiteetti on jatkuvaista, jälkimmäisessä diskreettiä. Jopa sen yhdentekevyys on näin sen määre; se on jotain suurempaa tai pienempää, määrättyä kvantiteettia, paljoutta.

 

B. Paljous

 

§ 21

Paljous on määrättyä kvantiteettia, ei ainoastaan puhtaan kvantiteetin diskreettinä momenttina, vaan diskreettisyyttä sikäli kuin se itsessään on jatkuvuutta. Sillä kvantiteetti, kun se on jatkuvaista, siirtyy diskreettisyydeksi ja on siis: 1) diskreettisyyden rajoittamaa; mutta jatkuvaisuus jatkuu myös diskreetissä kvantiteetissa, koska diskreettisyys siirtyy jatkuvaisuuteen, ts. kvantiteetti ylittää rajansa, siis 2) kumoaa diskreettisyyden rajana, rajoittaa diskreettisyyttä. Kyseinen kvantiteetin kaksinkertainen rajoitus on paljous.

 

a) Luku

 

§ 22

Kvantiteetti kumottuna diskreettisyytenä on eräs ykseys, lukuyksikkö; rajoittuneena jatkuvaisuutena se on lukumäärä. Nämä molemmat momentit muodostavat luvun (Numerus). Luku on yhdentekevä ulkoisen määreen kannalta; lukuyksikkönä sillä on ulkoisen refleksion kannalta ulkopuolellaan toisia lukuja, mutta se on näistä riippumatta itseensä rajoittunut. Sen rajana on moninaisuus, mutta tämä on lukumääränä tullut luvussa lukuyksikkönä kumotuksi.

Jokainen luku on lukuyksikkö, eräs 5-, 10-, 50-luku jne., ja samalla myös lukumäärä, sisältäen 5, 10, 50 yksikköä. Esimerkiksi 10:n rajana ei ole 10:n ulkopuolella oleva luku, ei myöskään jokin tietty kymmenes yksikkö 10:n sisäpuolella, vaan itse kukin niistä kymmenestä yksiköstä jotka sisältyvät 10:een, on kymmenes. Yksikkö on luvun prinsiippi, mutta yksikkö ei ole vain 1, vaan mikä luku tahansa voidaan asettaa perustaksi yksikkönä. Näin 10 on myös yhtä kuin 2 x 5, ½ x 20 jne.

 

b) Ekstensiivinen ja intensiivinen paljous

 

§ 23

Luku, jolla näin siis ei ole rajaansa ulkopuolellaan, vaan sisällään lukumääränä, on ekstensiivinen paljous, itsessään yksikköjen moninaisuus. Tämä moninaisuus muodostaa luvun määreen määrättynä kvantiteettina ja on sen kanssa identtinen. Mutta tämä määre ei ole luvun määre moninaisuuden ominaisuudessa, vaan kumottuna moninaisuutena, lukuyksikössä kumottuna lukumääränä. Määre ei siksi ole vain luvun kanssa identtinen siinä mielessä, että luku olisi rajoitettujen yksiköiden summa, vaan luvun määreenä on itse asiassa se ainoa lukuyksikkö, joka muodostaa luvun itsensä. Tämä luvun yhdentekevyys lukumäärään nähden sen määreenä on luku intensiivisenä paljoutena, asteena, ja lukumäärä on, luvulle yhdentekevänä määreenä, luvulle ulkoinen lukumäärä.

Luku 10 esimerkiksi on kylläkin yksikköjen toinen-toisensa-ulkopuolellaoloa ja näiden summana se on ekstensiivinen (Cardinale). Mutta sitä eivät määrää nämä yksiköt rajojen moninaisuutena, vaan tämä moninaisuus lukuyksikkönä, joka on kumottu luvun ykseyteen, yhtenä 10-lukuna. Luvussa 10 on, edellä sanotun mukaisesti, jokainen siihen sisältyvä yksikkö sen raja, mutta luku 10 ei määräydy siten, että kaikki nämä yksiköt ikäänkuin rajoittaisivat sitä vuoronperään, vaan niiden kautta yksikkönä, 10-lukuna joka sulkee jonkun toisen luvun pois. Siksi sen määreenä on, että se on eräs kymmenikkö, 10:s luku, intensiivinen (Ordinale). Intensiivinen paljous on aste. 10:s aste ei ole ainoastaan yhteenveto 10 yksinkertaisesta asteesta, vaan se on sinänsä lukuyksikkö, yksinkertainen aste jolla on toinen intensiteetti kuin ensimmäisellä asteella. Intensiteettiä ei pidä sekoittaa voimaan; kyseinen kategoria liittyy toiseen katsantokantaan kuin tähän. Samoin ei ekstensiivistä paljoutta tule käsittää ainoastaan jatkuvaisuudeksi tai intensiivistä paljoutta diskreettisyydeksi. Jatkuvaisuus ja diskreettisyys kuuluvat rajoittamattomaan, määräämättömään kvantiteettiin; ekstensiivisyys ja intensiivisyys koskevat itse kvantiteetin rajaa, määrettä.

 

§ 24

Intensiivinen paljous, aste, on määrättyä paljoutta ensinnä koska se on itseensä nojaava, muut asteet poissulkeva paljous; mutta toiseksi itseensä nojaavana, sillä on määreensä omassa itsessään, ja siihen sisältyvät nämä lukuyksiköt lukuyksikköjen lukumääränä; se on ekstensiivinen. Ekstensiivisyys ja intensiivisyys eivät siksi ole paljouksien lajeja, vaan itse kunkin paljouden identtisiä määreitä, niin että paljous yhtäältä on itsessään lukumäärä, toisaalta paljoudella on tämä lukumäärä ulkopuolellaan, itsenäisinä, yhdentekevinä paljouksina.

10:s aste ei vain ole olematta ensimmäinen, yhdeksäs, yhdestoista aste jne., se on myöskin eräs luku, niin että se ei ole vain muuan lukuyksikkö toisia lukuyksikköjä vastassa, vaan sisältää itsessään nämä ulkopuolella olevat lukuyksiköt lukumäärinä. Kaikella määrätyllä suureella on tämä kaksinainen määre, vaikka se konkreettisissa tapauksissa erotellaankin sisäisenä ja ulkoisena. Jokaisen luvun kohdalla päädytään helposti tähän käsitykseen, koska luku ei ole vain tietty lukuyksikköjen lukumäärä, vaan samalla kertaa määrätty luku lukumääreitten sarjassa.

 

§ 25

Ekstensiivisyys ja intensiivisyys ovat siis paljoudessa toinen toisekseen siirtyviä määreitä, ja tällä ilmaistaan se, että niillä on määreensä itsessään, mutta samalla ne asettavat tämän määreen yhdentekevänä ulkopuolelleen, toisiin paljouksiin. Paljous siirtyy näin itsensä ulkopuolelle toiseksi paljoudeksi. Tämä ulos siirtyminen on kvantitatiivisesti ääretön eteneminen.

Tässä tulee muistaa, että kyse on itse paljouden käsitteestä; siten jokainen yksittäinen paljous ei itsessään sisällä ainoastaan lukusarjan alempia paljouksia, vaan myös korkeammat – esimerkiksi 10 = ½ x 20 = 1/3 x 30 jne. Lisäksi jokainen paljous ei vain itsessään ole tämä moneus, vaan sulkee omasta itsestään pois muut paljoudet yhdentekevinä lukuyksikköinä. Kummassakin tapauksessa paljoudesta tulee määreiden ääretön sarja ja se on siis itsessään tätä siirtymää äärettömyyteen. Paljous kuitenkin, sikäli kuin se on intensiivinen, ilmaisee kyseisen seikan paljouden menemisenä oman itsensä ulkopuolelle. Siten 10 = ½ x 20 ja taas ½ = ¼ x 2 jne. sekä 20 = 2∕3 x 30, 30 = ½ x 60 jne. Tai: 10:s aste ei ole 20:s, tämä ei ole 30:s jne. Muuten käy äskeisestä esimerkistä ilmi, että paljouksien ekstensiivinen kehittely on sama kuin intensiivinen: 10:s aste ei ole 30:s, vaan 30. 1∕3, ei 20:s, vaan 20. ½ jne. Tämä voidaan käsittää seuraavasti: paljous, sikäli kuin se on lukuyksikössä kumottu lukumäärä, on itsessään (kaikkien mahdollisten) paljouksien äärettömyys, ja näistä paljouksista itse kukin on yhtä hyvin itsessään määrätty paljous.

 

c) Kvantitatiivinen äärettömyys

 

§ 26

Paljoudella on yhdentekevä määreensä itsensä ulkopuolella. Tämä ”ulkopuolella” on välittömästi, paljouteen nähden, sen ei-olemista. Mutta tämä ei-oleminen ei ainoastaan ole jonkin paljouden kielto, vaan paljouden kieltoa ylipäänsä, sikäli kuin kyseinen paljous on rajoitettua, määrättyä kvantiteettia; sen tähden se on rajaton, ääretön. Tämä ääretön on paljoudelle yhdentekevä kielto, ja näin se ei ole erottunut itse paljoudesta. Tämä jatkuu itsensä ulkopuoliseen, ja ääretön on myöskin paljous, äärettömän-suurena ja äärettömän-pienenä.

Tämä äärettömän luonto, että sekin on paljous, muodostaa kvantitatiivisesti äärettömän progression lähemmän puolen; sillä sen nojalla tämä paljous menee taas ulkopuolelleen, sillä on yhdentekevä määreensä itsensä ulkopuolella toisena äärettömyytenä jne.

 

§ 27

Tämä äärettömyys on siis ainoastaan tyhjää vaatimista, koska se ääretön, mihin paljous siirtyy, on taas paljous. Tämä paljous sisältää samoin itsessään kumotun lukumäärän omana määreenään, ja sillä on tämä lukumäärä ulkopuolellaan määreiden äärettömyytenä. Aivan samoin kuin nyt tämä kumottuna määrää edellisen paljouden, samoin se myöskin sisältää edellisen itseensä kumottuna määreenä. Kumpikin puoli – paljous ja kvantitatiivisesti ääretön – ovat näin siis toisessa kumottu määre, ja kumpikin on itsensä ja toisen välisen suhteen eksponentti. Siten toinen ei ole vain toisen kielto, vaan kumpikin sisältää itsessään oman kieltonsa kumottuna, yhdentekevänä paljoutena, ts. kumpikin on negaation negaatio. Paljous on sellaisenaan tosi kvalitatiivista äärettömyyttä sekä välittömästi kvantitatiivinen suhde.

Kun ääretön mielletään äärellisen, rajoittuneen ulkopuolella olevaksi, tarkoitetaan tavallisesti kvantitatiivisesti ääretöntä. Tämän ja kvalitatiivisen äärettömän välinen ero on siinä, että kvalitatiivinen väärä äärettömyys on ääretöntä progressiota välittömän määreen itsensä sisäpuolella; kvantitatiivinen äärettömyys taas on tätä progressiota siten ilmaistuna, että se on itse määreen itsensä-ulkopuolelle menemistä. Tosi äärettömyys, koska se on olemisen äärettömyyttä, on siksi myös kvaliteetin katsantokannalta ainoastaan meille, käsitteessään, mutta tässä se on ilmaistu paljoudessa ja väärässä kvantitatiivisessa äärettömyydessä identtisenä negaation negaationa. Ne sanat nimittäin, joissa tämä lausutaan, ovat niitä eri paljouksia, jotka molemminpuolisesti lukuyksikköinä kumoavat, kieltävät toisensa (oman negaationsa) lukumääränä. Filosofiassa on äärettömyyden käsitys antanut kaikkina aikoina aihetta erimielisyyksiin; ja vielä meidänkin päivinämme on ajattelijoita, jotka pitävät korkeinta liian korkeana, koska se on kaiken laskemisen ulkopuolella. Vaikeutena ei kuitenkaan ole oivaltaa, miten asetettaessa ääretön rajoittuneen, äärellisen vastakohdaksi se itse tulee rajoittuneeksi. Vaikeutena on käsittää, mitä tosi ääretön on. Helpottaaksemme asiaa sikäli kuin se on mahdollista, lisäämme seuraavan:

Huomautus: Kvantiteetti on yhdentekevyyttä määreeseen nähden. Kuitenkin kvantiteetti on paljous, määrätentyä kvantiteettia, sillä tämä yhdentekevyys on sen määre. Ekstensiivinen paljous on sellainen yhdentekevä määre; se näet sisältää itsessään lukumäärän, joka muodostaa sen määreen, mutta itse tämä lukumäärä on yhdentekevä, koska on yhdentekevää, mikä yksikkö sen perustaksi pannaan. Ja juuri tämä tekee paljoudesta intensiivisen: nimittäin se, ettei lukumäärä sellaisenaan määrää paljoutta, vaan juuri siihen lukuyksikköön sisällytetty lukumäärä, joka on itse paljous; sitävastoin lukumäärä itselleen-olevana on paljouteen ja sen määreeseen nähden ulkoista, lukusarja. Sen käsittäminen, että tämä ulkoinen on paljouden välttämätön momentti, muodostaa sen siirtymän kvantitatiivis-äärettömään. Äärettömyys on siis paljouden yhdentekevä määre, ja tämän yhdentekevyyden ansiosta paljouteen nähden ulkoinen; mutta samalla ääretön on välttämätön momentti ja kuuluu sellaisena paljouden luontoon, ts. muodostaa sen määreen. Silti tämä määre on saavuttamatonta täytymystä, ääretöntä etenemistä, koska jokainen paljouden ulkopuolelle meneminen on tätä samaa yhdentekevyyttä määreeseen nähden kuin paljous itse. Näin siis tämä paljouksien ulkopuolelleen-meneminen on paljouksien toinen-toisensa-ulkopuolellaoloa; näistä paljouksista yksi kieltää toisen, on ei-paljous (ääretön), mutta samalla on paljous, kumottu kielto, negaation negaatio. Paljoudella on tämän kautta määreenään oma itsensä jonakin toisena, ts. kumottuna toisena. Mutta sellainen määre on kvalitatiivinen ja paljous on määrätty sen kautta, että se on kvalitatiivinen. Sillä kvalitatiivinen määre, sellaisena kun se on totuudessaan, on kumottua toisinoloa. Kvantitatiivisessa äärettömyydessä on nyt paljouksien samantekevä toinen-toisensa-ulkopuolisuus hävinnyt ja itse kukin paljous on toisen kielto omana kieltonaan, ja näin se nojaa tähän negatiivisesti. Kvantitatiivisesti ääretön on totuudessaan siis kvaliteettia, ts. paljoutta jolla on kvalitatiivinen määre, joka välittömästi on suhde toisiaan määräävien ja kieltävien paljouksien välillä. Kvantitatiivisen suhteen kehittely on siirtymistä paljouteen, joka samalla on kvaliteetti, ts. jonka kvantitatiivinen määre lankeaa yhteen sen kvalitatiivisen määreen kanssa. Jo tässä on meille kuitenkin selvää, että kvantiteetti, sikäli kuin se on yhdentekevä määre, itse asiassa on kvalitatiivinen, ja että jokainen paljous on jonkun kvaliteetin aste, sävy sekä näin siis uusi kvaliteetti. Tai: paljous on sen ansiosta tietty kvantiteetti, että se on yleisen kvaliteetin sävy. Sillä kvaliteetti yleisenä, määreettömänä lankeaa yhteen puhtaan kvantiteetin kanssa.

 

C. Kvantitatiivinen suhde

 

a) Suora suhde

 

§ 28

Kvantitatiivinen suhde on välittömästi suora suhde, ts. paljous, joka ei ole vain välitön paljous, luku, vaan kahden toisiaan määräävän paljouden eksponentti.

Suora suhde on murtoluku. Murtoluku on välitön paljous, luku. Se ilmaisee osoittajan ja nimittäjän välisen suhteen, jotka samaten ovat itsessään välittömiä paljouksia, mutta kuitenkaan niillä ei ole merkitystään sellaisinaan, vaan sen suhteen ansiosta, mikä niillä on toinen toisiinsa. Itse murtoluku on ilmaus tälle niiden merkitykselle. Murtoluku voidaan ilmaista äärettömänä sarjana. Tämän äärettömyyden huomaa helposti koostuvan niistä termeistä, jotka vielä puuttuvat murtoluvun arvon ilmaisemiseksi; mutta tämä äärettömyys sisältyy murtoluvun äärelliseen ilmaisuun (a/b) ja on otettu siihen.

 

§ 29

Eksponentti on välittömänä paljoutena muuttuvainen. Eksponentin muodostavia paljouksia voidaan lisätä ja vähentää. Mutta suhdetta ilmaisevana eksponentti on muuttumaton; sillä se on annetun lukuyksikön lukumäärä, ja suhde lukumäärän ja lukuyksikön välillä on aina sama. Tämä muuttumattomuus on kvalitatiivinen momentti. Sen ansiosta eksponentti on paljous, joka toisaalta on määreeseen nähden yhdentekevä, toisaalta taas on itsessään määreinen ja vaatii kvantitatiivisessa määreessä tiettyä proportiota.

Sovellutus on helppo. Jokaisessa murtoluvussa voidaan osoittajan ja nimittäjän lukuarvoa lisätä ja vähentää, ilman että itse murtoluku muuttuu, jos vain lisääminen ja vähentäminen noudattaa määrättyä proportiota. Itse tämä määrätty proportio on kvalitatiivinen momentti.

 

§ 30

Eksponentti on tietyn lukuyksikön lukumäärä ja koostuu kahdesta paljoudesta. Ne eivät kuitenkaan ole välittömiä paljouksia, vaan määräävät toisiaan molemminpuolisesti. Toinen on lukuyksikkö, toinen lukumäärä, ja niiden suhde on sellainen, että siinä määrin kuin lukumäärä lisääntyy, lukuyksikkö vähenee, ja päinvastoin. Eksponentti on siten käänteisen suhteen eksponentti.

Esim. murtoluku 2/3 on määrätyn lukuyksikön, kolmasosan, lukumäärä. Murtoluku on tässä = ½ x 2. Nyt se voidaan kvantitatiivisesti muuttaa 6/9:ksi jne. Mutta kun 1/9 x 6:ta verrataan 1/3 x 2:een, ilmenee että 6/9:ssä lukumäärä on = 2 x 3 ja lukuyksikkö = 1/3 x 3; toisin sanoen, jälkimmäinen on vähentynyt samassa mitassa kun edellinen on lisääntynyt. Tai murtoluvussa 2/3 on 2 = 1/3 x 6 ja 1/3 = 2 x 1/6. Muuten on huomattava, että murtoluku ei ole sama kuin kokonaisluvun määräämä paljouden erilainen laji; jokainen luku nimittäin on murtoluku, sikäli kuin se asetetaan suhteeseen toisiin lukuihin: esimerkiksi 2 = 2/3 x 3, = ¼ x 8, = 8/2 x ½ jne.

 

b) Käännetty suhde

 

§ 31

Käännetty suhde on paljous lukuyksikön ja lukumäärän tuotteena. Mutta tässä suhteessa on yhdentekevää, kumpaa sen muodostavasta kahdesta paljoudesta pidetään lukuyksikkönä tai lukumääränä; samoin voidaan eksponenttia tarkastella kummankin näiden määreiden alaisena.

Suorassa suhteessa eksponentti on pääasiallisesti lukumäärä. Tässä taasen eksponentti on, tuotteena, sekä lukuyksikkö että lukumäärä; esim. 6 on yhtä hyvin eräs kuusiluku kuin kaksi kolmilukua tai kolme kaksilukua; näin myöskin 2 ja 3 ovat tekijöinä sekä lukuyksikkö että lukumäärä.

 

§ 32

Ne kaksi tekijää, jotka muodostavat käännetyn suhteen, rajoittavat toisiaan vastavuoroisesti siten, että toinen vähenee samassa mitassa kuin toinen kasvaa ja päinvastoin. Mutta tämä tekijäin molemminpuolinen rajoitus on itse rajoittunut. Sillä kumpaakaan tekijää ei voida lisätä niin, että siitä tulisi sama kuin tuloksesta, koska silloin ei vain toinen tekijä tulisi samaksi kuin 1, vaan myöskin edellinen lakkaisi olemasta tekijä, ja tulos lakkaisi ilmaisemasta suhdetta. Sen tähden tekijän lisääminen voi ainoastaan äärettömästi lähetä sitä lukua, joka on sama kuin tulos; tekijöiden keskinäinen rajoitus on näin siis ääretöntä progressiota, ja se luku, joka niitä rajoittaa, on tekijöiden rajoitusprosessin ulkopuolella; se on itse tulos.

Käytännössä kyllä merkitään kertolaskua 1:llä, esim. a x (1 + b), mutta itse asiassa a on jo sama asia kuin a x 1, ja tämä on siis saman sanan tyhjää toistamista.

 

§ 33

Eksponentti on näin siis kaksi paljoutta, joista toinen on toisiaan molemminpuolisesti rajoittavien tekijöiden tulos, toinen tätä prosessia rajoittava paljous. Edellisessä tapauksessa eksponentilla on määreenään tekijät, jälkimmäisessä se määrää itse tätä omaa määrettään. Mutta tämä määräävä paljous on eksponentti välittömänä paljoutena. Niinpä siis tässä on ilmaistu se, että paljous on paljous sen kautta, että se on oma vastakohtansa ja tämä on sen määre, negaatio; ja toisaalta sen kautta, että se taas määrää, kieltää tämän määreen, ts. olemalla itselleen-oleva, kvaliteetti. Paljous sellaisenaan on potenssisuhde.

Suorassa suhteessa tavataan jo nämä kaksi momenttia, mutta ainoastaan ulkoiselle tarkastelulle. Siksi näyttääkin olevan aivan satunnainen postulaatti, että murtoluvussa osoittajaa ja nimittäjää voidaan lisätä ja vähentää ainoastaan tietyssä suhteessa. Mutta käännetyssä suhteessa eksponentti itse esiintyy – äärettömässä – määräävänä. Eksponentti on niin muodoin tekijöihinsä jakautuneena paljous, jota voidaan suurentaa ja vähentää, mutta tätä se on olemalla itse tämän yhdentekevän määreen negaatio.

 

c) Potenssisuhde

 

§ 34

Potenssisuhde on itseään määräävä ja sen kautta kvalitatiivinen paljous. Potenssi ilmaisee sen, mikä jo käännetyssä suhteessa oli annettua, nimittäin että paljous kvantitatiivisena suhteena on lukuyksikön ja lukumäärän ykseys. Potenssin tekijät ovat näet yksi ja sama paljous. Edelleen potenssi ei ole ainoastaan tekijöidensä määräämä, vaan se määrää itse tekijän juurenaan. Potenssisuhde on näin siis sen kvantiteetin toden luonnon ilmaus, että se on yhdentekevyyttä määreeseen nähden siten, että sillä on määreensä itsessään. Tämä kvantiteetin luonto on kvaliteetti, ja jokainen potenssi on sen tähden myös kvaliteetti.

Potenssi on kvantiteetin kvantitatiivinen ilmaisu. Ainoastaan arvokertana otettuna on luku itsessään määrätty, riippumaton luvun ulkopuolella olevasta lukujen äärettömästä sarjasta. Arvokerta näet määrää itse sen lukuyksikön, joka lukumääränä sisältyy arvokertaan, ja se on itse eksponentti tälle lukuyksikön suhtautumiselle itseensä. Tämä potenssin kvalitatiivinen luonto on myöskin, eritoten meidän aikanamme, tuonut sanat ”potenssi” ja ”potenssiin korottaminen” luonnontieteisiin kvalitatiivisen kehityksen ilmaisuina.

 

§ 35

Kvaliteetti on osoittanut siirtyvänsä kvantiteetiksi, itselleen-oleva määre negaatiokseen, yhdentekeväksi määreeksi, määreettömäksi, sinänsä-olemiseksi. Tämä oleminen on mitta, sinänsä-ja-itselleen-oleva määre.

Huom. Yleistä käsitystapaa vastaa myös se, että kvantiteetti on välttämättä kiinnittynyt kvalitatiiviseen olemiseen, ja lisäksi se että kaikki kvaliteetti on kvantitatiivista, enemmän tai vähemmän kvaliteettia. Jopa matematiikan tästä poikkeava tarkastelutapa – nimittäin kvantiteetin käsittäminen ainoastaan abstraktisena, vailla mitään kvaliteettia olevana – johtaa lopulta kvalitatiivisiin kvantiteetteihin. Edellä on osoitettu, että kvaliteetti, välitön määre, on ainoastaan kumottuna. Määreetön oleminen, jossa kvalitatiivinen määre on kumottu, on puhdas kvantiteetti. Sen tähden tämä on samantekevyyttä määreeseen nähden, ei sikäli kuin määre on kvaliteetin kannalta ulkoinen verho, vaan siten, että itse kvalitatiivinen määre on siirtynyt tähän määreettömyyteen. Kvantiteetti ei silti ole välitöntä määreettömyyttä, puhdasta olemista, koska se on astunut esiin määreestä sen negaationa. Kvantiteetti on määrättyä, se on paljous, jolla on se määre ettei se ole kvalitatiivinen määre. Kvalitatiivinen määre on ”jonkun” siirtymistä ”toiseksi” omana määreenään; paljous on toisilleen yhdentekevien, määrättyjen kvantiteettien toinen-toisensa-ulkopuolellaoloa. Vasta intensiivisenä paljous osoittautuu viittaavan toisiin paljouksiin. Tämä kvantitatiivinen toinen-toisensa-ulkopuolellaolo muodostaa kvantitatiivisesti äärettömän etenemisen. Tosi kvantitatiivisessa äärettömyydessä eteneminen on kylläkin siten kumottu, että yhtä hyvin äärellinen paljous kuin sen ulkopuolella oleva äärettömyys ovat määrättyjä paljouksia – näin sen ansiosta, että kumpikin itsessään sisältää toisen momenttina, kumottuna negaationa. Mutta tämä molempien tosi äärettömyys on – koska kumpikin näin siis on niiden itsensä määrättynä paljoutena sekä itsessään kumotun äärettömän lukumäärän välisen suhteen eksponentti – välitön kvantitatiivinen suhde. Että paljoudella itsessään on määreensä, sisältää jo tosi äärettömyyden, ja tässä esiintyy siis kvalitatiivinen momentti; mutta tämä kvantiteetin immanentti määreisyys on aikaisemmin saanut ilmauksensa potenssissa. Suorassa suhteessa paljous on välittömien, annettujen paljouksien välinen suhde. Käännetyssä suhteessa paljous kehittyy erotukseksi kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen momenttinsa välille. Kvantitatiivisena se on tekijöidensä välisen suhteen eksponentti ja niiden määräämä; kvalitatiivisena se määrää näitä välittömiä paljouksia, tekijöitä. Mutta koska eksponoiva ja tekijöitä (määrettä) määräävä on sama paljous, muuttuu käännetty suhde potenssisuhteeksi, joka on tämän identtisyyden ilmaisu. Potenssi ilmaisee paitsi sen, mitä välitön paljous, luku on – se näet on lukumäärä lukuyksikössä kumottuna määreenä – myös sen kvantitatiivisen äärettömyyden totuuden, että se on määre, oma kieltonsa, kumoava paljous; kaikki tämä on ilmaistu potenssissa. Sillä juuri, joka potenssissa on lukumäärä ja tämän vastakohta lukuyksikkönä, on toiselta puolen kylläkin potenssin määre, koska potenssi on sen tulos, mutta toisaalta juuri on potenssin määräämä; se on kumottu määre potenssin määreenä ja potenssin kieltämänä. Tämä muodostaa kvantiteetin itselleen-olemisen, sen kvaliteetin. Itselleen-oleminen näet on kumottu määre, negaation negaatio. Silti ei tämä ole palaamista puhtaaseen kvaliteettiin, vaan – koska kvaliteetti on muuttunut kvantiteetiksi ja jälkimmäinen edelliseksi – tässä syntyy uusi olevaisuus: kvantitatiivisesti ilmaistu kvaliteetti tai kvantiteetti, jolla on kvalitatiivinen määre – mitta. Sitäpaitsi voidaan havaita, että kvantiteettia käsittelevässä opissa, samoin kuin kvalitatiivisessa olemisessa, ei aina uuteen käsitteeseen siirryttäessä edellisiä ole jätetty sivuun, vaan otettu mukaan tähän uuteen. Siten puhdas kvantiteetti muuttuu paljoudeksi, kvantitatiiviseksi suhteeksi sekä vihdoin potenssiksi, jotka ovat sen määritelmiä. Potenssissa kvantiteetilla on nyt selityksensä, ts. potenssi ilmaisee, mitä kvantiteetti on ja on sen tähden kvantiteetin totuus. Kaikki kvantiteetti voidaan siis käsittää, määritellä ainoastaan potenssina.

Kvaliteettia koskevassa opissa on kehitelty, miten välitön, määrätty ajatus (mielle) ei määräydy ulkopuolella-olevan ”toisen” kautta, vaan se on oman itsensä sisällä tätä toisinoloa, samana totaalisuutena, samana määreiden prosessina kuin ulkopuolella-oleva määreiden sarja. Lisäksi on kehitelty miten tämä äärettömyys, jota mielle on omissa puitteissaan, on vain yhden (tai useamman) mielteeseen sisältyvän määreen (osamielteen) negaatiota, ja kuinka tämä äärettömyys itse on ainoastaan eräs määre mielteeseen sisältyvien määreiden sarjassa (ks. johdanto, § 7). Jokainen muu (mielteen) määre on sen tähden tämän määreen negaatiota. Tämän määreiden negatiivisuuden ansiosta yksi mielle on sitä, mitä toinenkin, ja määrätty ajatus, mielle – jos kohta se omissa puitteissaan on määreiden sarja – on jokaisen määreen kumoamista, negaatiota ja sen kautta itselleen-olevaa, yksilöllistä, yksinäinen mielle. Mutta koska se on yksilöllinen ainoastaan määreidensä (osamielteiden) identtisyyden nojalla, läpäisee mielle ne samantekevinä määreinä, pysyy jatkuvaisena määreidensä läpi, on ulottuvaisuutta, kvantiteettia. Tämä voidaan nyt määritellä sekä määreet läpikäyväksi, määreeseen nähden yhdentekeväksi olemiseksi että yhdentekeväksi määreeksi, määreitä vailla olevaksi mielteeksi.

Kvantiteetti, yhdentekevä määre, on jotain ”enemmän” tai ”vähemmän”; sillä ”enemmän” tai ”vähemmän” kvaliteettia ei muuta kvaliteettia sellaisenaan, se on kvalitatiivisesti yhdentekevä määre. Mutta ”enemmän” tai ”vähemmän” ovat määrättyjä lukuja, paljouksia. Luku taas on lukuyksikkö, muuan mielle sen ansiosta että se sisältää (mielteiden) lukumäärän, joka silti on luvun kannalta yhdentekevä lukumäärä, koska mikä tahansa luku voi lukuyksikkönä muodostaa lukumäärän perusteen – toisin sanoen, koska jatkuvaisuus ja diskreettiys ovat erottamattomia, on jokaisella mielteellä niin muodoin ääretön määreiden sisältö ja se on yksi määre, olkoon se sitten suuri tai pieni. Tämä lukumäärän yhdentekevyys tekee siitä lukuun nähden ulkoisen, yhdentekevien lukujen äärettömän sarjan. Tässä palaa takaisin se mielteiden toinen-toisensa-ulkopuolellaolo, joka kvalitatiivisessa olemisessa oli hävinnyt, koska määre tulee kumotuksi äärettömässä. Mutta tässä tämä toinen-toisensa-ulkopuolella on ilmaistu sellaisenaan, koska se näet on toisilleen yhdentekevien määreiden toinen-toisensa-ulkopuolellaoloa. Kun nyt kuitenkin yksi mielle (paljous) sisältyy toiseen yhdentekevänä lukumääränä ja päinvastoin, kumpikin mielle on oma kieltämisensä sen ansiosta että se kieltää, kumoaa toisen; kumpikin on siksi negaation negaatiota, äärettömyyttä. Tämä negaatio on kvaliteettia. Siihen sisältyy se, että mielle on omissa puitteissaan ”enemmän” ja ”vähemmän” samaa äärettämyyttä, samaa itselleen-olevaa määrettä; mutta että tämä enemmän ja vähemmän on välttämätön momentti, että mielle on itselleen-oleva sen ansiosta että ”enemmän” ja ”vähemmän” ovat toisiaan kieltäviä, kumoavia määreitä. Tai toisin päin: mielle on muuan ”enemmän” ja ”vähemmän”, kvantiteetti olemalla molemmissa samaa identtistä määrettä (kvaliteettia). Sen tähden voidaan tätä mielteen, määreen äärettömyyttä pitää kvalitatiivisen äärettömyyden, itselleen-olemisen selityksenä. Se ei siksi myöskään ole palaamista itselleen-olemiseen sellaisenaan, vaan yksilölliseen määreeseen, joka itsessään sisältää jotain enemmän tai vähemmän ja on tässä enemmässä ja vähemmässä itsensä kanssa identtinen. Kvantitatiivinen suhde on sen kehittelyä, mikä tähän äärettömyyteen välittömästi sisältyy, joten kvalitatiivinen ja kvantitatiivinen eivät potenssisuhteessa ole yksinomaan paljouden eri puolia, vaan itse paljous on kvalitatiivinen määre.

 

 

Kolmas luku. Mitta

 

A. Spesifioiva mitta

 

§ 36

Mitta on yleisimmän määritelmänsä mukaan kvaliteetin ja kvantiteetin ykseyttä. Mutta edellä suoritetun kehittelyn välittömänä tuloksena otettuna mitta on paljous, jolla on kvalitatiivinen määre.

Itse sana mitta pitää käsittää niin, että se on modus (essendi): olemista sekä kvalitatiivisena että kvantitatiivisena olemisena. Tämä merkitys kyseisellä sanalla onkin vanhassa lauseessa: ”Kaikella on mittansa” (Est modus in rebus). Sitä ei siis tule sekoittaa Kantin logiikan modaliteettiin: määreeseen mielteen suhteesta ajattelevaan subjektiin, joka ei laajenna objektia koskevaa tietoa. Kant, joka jaoitteli arvostelmat empiirisesti, järjesti – kuten tunnettua – kategoriat (ymmärryskäsitteet a priori [ennen aistien välittämää kokemusta]) tämän jaon mukaisesti. Hän tukeutui tässä siihen ajattelemisen luonnon selvittelyyn, että kaikki ajatus on arvostelmaa. Hän järjestikin kategoriat neljän otsakkeen alle – kvantiteetin, kvaliteetin, relaation ja modaliteetin – eikä tehnyt selkoa siitä, miksi nämä olivat ainoat, tai mikä oli niiden välttämätön keskinäinen yhteys. Relaation ja modaliteetin kategoriat: mahdollisuus, todellisuus ja välttämättömyys esiintyvät tämän logiikan toisessa osassa, aiemmasta esiinkehiteltyinä, kuten tässä kvantiteetti ja kvaliteetti. Jos verrataan nyt suoritettua kehittelyä Kantin logiikassa esiintyviin kvalitatiivisiin ja kvantitatiivisiin jaotteluihin, niin huomataan, että 1) sekä negaatio että affirmaatio ovat saaneet toisen merkityksen kuin Kantilla, ja että kaikki kvaliteetti on niiden ykseyttä. – 2), että kvantiteetilta puuttuvat yleisyyden, erillisyyden ja erityisyyden määreet nimeltä mainittuina; lisäksi huomataan, että tämä yleisyys on sama käsite kuin ääretön eteneminen; että erillinen, rajoittunut on määre väärän äärettömyyden vastakohtana; että erityisyys on tosi äärettömyys, itselleen-oleminen. – 3), että kvaliteetti ja kvantiteetti ovat toisiaan edellyttäviä määreitä, jotka totuudessaan lankeavat yhteen ykseydeksi, joka on mitta.

Uuden ajan ajattelijoista on Spinoza käyttänyt määrettä ”modus” ilmaisemaan yksilöllistä olemassaoloa, joskaan ei itselleen-olemisena, vaan kvalitatiivisena ”jonakin”. Hän näet opettaa, että modukset ovat häviäviä, riippuvaisia ”toisesta” ja ”toiseen” siirtyviä. Se, mikä niissä on pysyvää ja totta, ovat absoluuttisen substanssin attribuutit, joista Spinoza tuntee kaksi, ajattelun ja ulottuvaisuuden; nämä hän käsittää substanssin erilaisiksi manifestaatiotavoiksi, niin että tämä – vaikka se on yksi ja sama, muuttumaton substanssi – käsitetään milloin yhden, milloin toisen attribuutin alaisena. Mitä mittaan tulee, voidaan tässä pitää kiinni mainitusta moduksen merkityksestä, siitä että se on yksilöllinen, totaalisesti määrätty; kuitenkin tulee abstrahoida pois viittaukset sen suhteesta substanssiin ja attribuuttiin. Seuraavassa tullaan selvittelemään määreen ja sen ohella mitan suhdetta olemukseen. Mitta on itselleen-olemista, mutta kvantiteetin itselleen-olemista, joka näin ollen on omaksunut itseensä kvalitatiivisen määreen.

 

§ 37

Mitta on näin välittömästi a) spesifinen paljous, itsessään määrätty, kvalitatiivinen paljous; mutta tässä välittömyydessä se on yhtä hyvin kvantiteetti kuin kvaliteetti. Sen kvantitatiivinen puoli on sen sisäinen yhdentekevyys suurenemiseen ja pienenemiseen nähden. Sen kvalitatiivinen puoli on, että se on itsessään määrätty, on itse tämän enenemisen ja vähenemisen raja, jota ei voi kvantitatiivisesti ylittää ilman että paljoudesta tulee uusi kvaliteetti. Mutta molemmat puolet ovat kvantitatiivisia, siten että edellinen on yhdentekevää kvantiteettia, jälkimmäinen itsessään määrättyä, kvalitatiivista kvantiteettia.

Hegel esittää kaksi vanhan ajan arvuutusta, jotka ilmaisivat tämän mitan kaksinaisen luonnon. Ne kuuluvat: tuleeko pää kaljuksi menettäessään yhden hiussuortuvan? ja: lakkaako jyväkasa olemasta jyväkasa, jos yksi jyvä otetaan pois? Näihin kysymyksiin voidaan vastata kyllä ja ei. Jokaisella kvaliteetilla, ”jollakin” on sama luonne sikäli, että se sietää enentymistä tai vähentymistä muuttumatta kvalitatiivisesti, mutta että se myöskin kvantitatiivisen muutoksen tietyssä pisteessä siirtyy uudeksi kvaliteetiksi. Tämä kvaliteettiin sidottu määrätty kvantiteetti on sen mitta, ja vain niin kauan kun tätä paljoutta ei ylitetä, kvaliteetti on samaa kvaliteettia. Siten myös ihmisellä on sekä ruumiillisessa että henkisessä suhteessa mitta, muuan sopusuhta, jonka ylittäminen riistäisi häneltä hänen inhimillisen luontonsa. Yritys selittää tämä asteittaisen kvantitatiivisen nousun kautta tapahtuva kvalitatiivinen muutos jonkin ”vähitellen”-käsitteen avulla merkitsee pelkän kvantitatiivisen, yhdentekevän eron asettamista kummankin kvaliteetin välille joten se on palaamista puhtaaseen kvantiteettiin.

 

§ 38

Spesifinen paljous jakautuu siten kahdeksi ikään kuin itselleen-olemassaolevaksi kvantiteetiksi, joista toinen säännön ominaisuudessa spesifioi, määrää toista; näistä edellinen muodostaa mitan b) spesifioivana mittana. Spesifioiva omaksuu yhdentekevän kvantiteetin, mutta ainoastaan tiettyyn paljouteen asti, jota spesifioiva kvantiteetti ilmaisee. Mutta spesifioiva kvantiteetti on tämän spesifikaatioprosessin ulkopuolella ainoastaan välitön kvaliteetti, joka ollakseen spesifi, ts. kvantitatiivisesti määrätty, edellyttää puhtaan kvantitatiivista puolta. Samoin tämä on – edellytettynä – välitöntä kvaliteettia, koska se ainoastaan spesifisen paljouden negaationa on yhdentekevä kvantiteetti. Sen tähden mitta on kvaliteettien välisen suhteen eksponentti.

Tämä voidaan käsittää siten, että vaikka spesifioiva kvantiteetti otettaisiin miten pienenä tahansa, on se kuitenkin rajojensa sisällä avoin enentämiselle ja vähentämiselle, mutta ainoastaan tämän prosessin keskeyttämisen (kieltämisen) nojalla se on spesifi kvaliteetti; samoin siten, että puhtaasti kvantitatiivinen puoli – kvaliteetin yhdentekevyytenä enempään tai vähempään nähden – on jokaisessa pisteessä itsekseen otettuna kvantitatiivisesti määrätty kvaliteetti, mutta ainoastaan tämän rajan ylittävänä, kieltävänä, se on yhdentekevä kvantiteetti. Mitta ulkoisena mittana (mensura) on sääntö, joka kyllä ilmaisee kvantitatiivisen suhteen, mutta ulkoisesta määreestä, satunnaisesta sopimuksesta riippuvan suhteen, ei olioitten luontoon perustuvaa, olioissa asustavaa mittaa.

 

§ 39

Mutta ne molemmat kvaliteetit, joiden suhteen eksponentti on mitta, ovat olemalla suhteessa toisiinsa myöskin – kumpikin itsekseen – kvantitatiivisesti määrättyjä. Sillä mitta on suhteen eksponenttina näille kvaliteeteille yhdentekevä momentti, enentämiselle ja vähentämiselle avoin kvantiteetti. Sen vuoksi eksponentti on muuttuva. Mutta eksponentti on yhdentekevänä kvantiteettina välittömän kvaliteetin kieltäminen, ja näin se nojautuu näihin kvaliteetteihin (määrää niitä) negatiivisesti. Eksponentin muuttuvaisuus on siis kvaliteetteihin kuuluva määre, ja kumpikin kvaliteetti – sen ansiosta että ne viittaavat eksponenttiin – on tämän määräämä. Niiden määre on tämä sama eksponentti, joka sen vuoksi ei ole yhdentekevä määre, vaan kummankin kvaliteetin läpikäyvä mitta. Mitta sellaisenaan on c) itselleen-oleva mitta.

Mikään olio ei siis ole pelkästään jonkun kvaliteetin määrätty paljous, joka olion ulkopuolella olisi määräämätäntä kvantiteettia mutta olisi nyt oliossa tullut spesifioiduksi olion sisäisen luonnon mukaisella tavalla; vaan spesifioiva kvaliteetti on olion ulkopuolellakin spesifistä, ja olion spesifinen luonto, sen mitta, koostuu ainoastaan kvaliteetin spesifikaation välisestä suhteesta olion sisä- ja ulkopuolella. Saman kvaliteetin erilaiset paljoudet eivät siis yksistään muodosta tätä suhdetta, vaan kumpikin puoli on spesifisenä itsessään määrätty, toisesta spesifillä tavalla eroava kvaliteetti.

Hegel antaa seuraavan esimerkin: samassa lämpötilassa eri kappaleet omaksuvat kaikesta huolimatta erilaisen lämpöasteen. Tämä aste ei lisäänny samassa suhteessa kuin ympäröivä lämpötila; vaan kun ympäröivä lämpötila esimerkiksi kasvaa aritmeettisessa sarjassa, lisääntyy kappaleiden lämpöaste kasvavassa sarjassa, aritmeettisen sarjan arvokerroissa, potenssisuhteessa. Nyt on ympäröivä lämpötila jo sidottu ”johonkin”, esimerkiksi ympäröivään ilmaan, joka samoin kykynsä mukaan spesifioi lämpöä. Tästä lämmön spesifioitumisesta ilman välityksellä riippuu siis myös mainittujen kappaleiden spesifinen lämpö. Kappaleiden mitta on siksi se jatkuva suhde mikä niillä on ilmaan, sikäli kuin ilma on spesifioivaa, toisin sanoen niiden suhde ilman mittaan. Samoin on ilman lämpö riippuvainen niiden kappaleiden lämmöstä, joihin se on kosketuksissa. Sekä ilman että siinä olevan kappaleen lämmön mitta on niiden välisen suhteen eksponentti, ja niin muodoin eksponentin tekijät ovat näissä molemmissa. Tässä esimerkissä on kuitenkin huomattava, ettei lämpöä saa käsittää itsekseen olevaksi kvaliteetiksi, vaan kvaliteettien välisen suhteen kvantitatiiviseksi eksponentiksi, joka samalla ilmaisee kaiken mitä kumpikin kvaliteetti meille on. Sen tähden Hegelin Logiikassa esitetty toinen esimerkki: liike paikan ja ajan välisen suhteen eksponenttina, on tarkempi, joskaan ei helppotajuisempi. Näin siis tämä kaksinaisuus – se, että on itselleen spesifioivasti, ”toiselle” taas vain kvantitatiivisesti – muodostaa kaiken mitan luonnon.

 

§ 40

Mitta itselleen-olevana on läsnäoleva ”jokin”, kvantitatiivisen suhteen kautta määrätty kvaliteetti. Nämä ”jotkin” ovat yksinomaan tämän kvantitatiivisen määreen nojalla; ne ovat spesifisiä, ja mitta on tämän niiden spesifikaation eksponentti. Kun mitta on tämä ”jokin”, on se olemassaolevaa, se on reaalinen mitta.

 

 

B. Reaalinen mitta

 

a) Mittasuhde

 

§ 41

Mitta reaalisena mittana on eräs ”jokin”; se on erään kvaliteetissa esiintyvän suhteen eksponentti, kvaliteetissa, joka eksponentin kautta on kvantitatiivisesti määrätty. Eksponentti on spesifistä paljoutta ja koska se on paljoutta, on sillä ulkopuolellaan muita spesifisiä paljouksia, jotka myöskin eksponoivat tiettyä suhdetta. Itse kukin eksponentti on toista vastaan pysyvä mitta, mutta tämän itsessään-pysyvyytensä ansiosta viittaa se toiseen negatiivisesti: 1) Yksinkertainen mittasuhde.

Tämä ”toinen”, johon mitta on suhteessa, ei ole mielivaltainen otaksuma. Se on siirtymä, joka on analoginen siirtymälle ekstensiivisestä paljoudesta intensiiviseen. Eksponentti on tässä välitön paljous, koska reaalinen mitta on välitön ”jokin”; se on kvantitatiivinen suhde määreenä, kvaliteettina. Hegel käyttää seuraavaa esimerkkiä: spesifinen eli ominaispaino = painon ja tilavuuden välisen suhteen eksponentti. Kahden spesifisesti eroavan kappaleen yhdistyessä on paino niiden molempien painon summa, mutta tilavuus ei. Edellinen on kummankin itsessään-pysyvyyttä, jälkimmäinen niiden negatiivisuutta, ideaalinen momentti.

 

§ 42

Mutta kumpikin puoli ei ole vain suhdetta tiettyyn spesifiseen toiseen, vaan useaan toiseen. Sillä jollakin on – kiitos sen oman itselleen-olemisen, sen yhdentekevyyden spesifisesti ”toisia” kohtaan – ulkopuolellaan toisia spesifisiä paljouksia. Tämä ulkopuolella on välttämätön momentti, sillä ”jokin” viittaa ”toisiin” negatiivisesti, ja mitta on 2) mittasuhteiden sarja. Itse kukin ”jokin” eroaa tietystä toisesta ”jostakin” siten, että se on toinen eksponenttien sarja itsensä ja lukuisten toisten välillä, ts. sillä on niihin nähden toinen affiniteetti kuin tähän toiseen ”johonkin”. Mutta itse kukin näistä lukuisista toisista on samaten itsenäinen, useihin viittaava ykseys. Sen tähden nämä lukuisat eroavat toisistaan olemalla suhteessa näihin kahteen ”johonkin” siten, että nämä lukuisat toiset ovat edellytettyjä ja itsenäisiä, erillisiä ykseyksiä.

Eräs jokin A on tätä sen ansiosta, että sillä on toisenlainen suhde B:hen ja C:hen kuin mitä D:llä on; näin se ilmaisee B:n ja C:n affiniteettien välisen suhteen siihen kvaliteettiin, mitä merkittiin A:lla. Näin A siis on eksponenttisarja b/a, c/a. Sitävastoin D on sarja b/d, c/d jne. Mutta B ja C ovat edellytettyinä ja eriävinä ”joinakin” eriäviä ainoastaan sen ansiosta että ne muodostavat sarjat a/b, d/b ja a/c, d/c jne. Ne edellyttävät siksi A:ta ja B:tä eriävinä.

Tämä käy vieläkin selvemmäksi jos sitä sovelletaan konkreettiseen tapaukseen: esim. typpi eroaa vedystä siinä, että sillä on toinen affiniteetti happeen kuin jälkimmäisellä. Mutta happi on typpeen ja vetyyn tuntemansa affiniteetin sarja, ja näin happi edellyttää typen ja vedyn välistä eroa, niiden negatiivista itsenäisyyttä.

 

§ 43

Tämä alkuperäisen, reaalisen mitan, jonkin, edellytys niihin mittoihin nähden, joihin sillä on suhde, osoittaa seuraavan seikan: ”jollakin” sinänsä on määre sille affiniteetille, joka sillä on mittasuhteiden sarjan jäseniin. Tämä mitan sinänsä-oleva affiniteetti on 3) vaaliheimolaisuus. Lähinnä tämä näyttää kahden ”jonkin” väliseltä kvantitatiiviselta suhteelta; olennaista tässä suhteessa kuitenkin on, että se on poissulkeva, so. että jokainen mittasuhteiden sarjan jäsen poissulkee toisen; tämä poissulkeminen edellyttää ”jotain”, reaalista mittaa, on ts. tämän määräämää.

Ei tule pitää odottamattomana että tässä käytetään erityisesti kemiallisia suhteita ilmaisevaa sanaa ”heimolaisuus” merkitsemään mittaa, kun otetaan huomioon, että tässä käsitellään spesifisesti eroavien, itsenäisten ”joidenkin” välistä suhdetta. Heimolaisuutta ei silti tule käsittää olioissa asustavaksi voimaksi, vaan sen mitaksi, ts. olion itse olion kanssa identtiseksi määreeksi, jonka ulkopuolella olio ei itsekseen esiinny. Kun kemiassa opetetaan, että kappalten välinen heimolaisuus on riippuvainen niiden ns. sähköis-positiivisesta ja -negatiivisesta luonteesta, tapahtuu tämä ilman perusteita, koska yhtä totuudenmukaisesti voidaan sanoa kappalten sähköisen suhteen olevan riippuvainen niiden välisestä heimolaisuudesta.

 

b) Mittasuhteiden asteikko

 

§ 44

Mitta on vaaliheimolaisuutena poissulkeva. Spesifinen ”jokin” eroaa, kun se on määrätyn kvaliteetin spesifioimaa, toisista tämän ”jonkin” spesifikaatioista; näin itse kukin ”jokin” on jokaisessa sarjan erityisessä eksponentissa eräs ”toinen”. Mutta ”jokin” on samalla spesifioitu ainoastaan sen kautta, että se on kvantitatiivisessa suhteessa sarjan muihin jäseniin, että se on enemmän tai vähemmän määrättyä kvaliteettia kuin nämä. Vaaliheimolaisuudella on tämän vuoksi myös jatkuvuuden momentti, ei ainoastaan ulkoisen vertailun kannalta katsoen, vaan koska tämä kvantitatiivinen määre sisältyy sen käsitteeseen. Yhtäältä ”jokin” on määräävä, poissulkeva, eksponenttien sarjan edellyttämä; toisaalta ”jokin” on itsensä puitteissa tällainen sarja ja on tämä sarja vasta sen nojalla, että toiset määrätyt kvaliteetit spesifioivat sen, so. että sillä on nämä ”edellytettynä määreenään. Edellinen on mitan kvalitatiivinen, jälkimmäinen sen kvantitatiivinen puoli. Tämä mitan kaksinainen luonto tekee siitä mittasuhteiden asteikon (Knotenlinie von Maassverhältnissen). Mitta sellaisenaan on kvantitatiiviseen kohoamiseen nähden yhdentekevä, mutta samalla poissulkeva, ts. se siirtyy tämän kohoamisen kautta uudeksi mitaksi.

Hegel esittää seuraavan esimerkin: lukujärjestelmä on sellaista kvantitatiivista eteenpäinmenoa siten, että jokainen luku on aritmeettisessa suhteessa edeltävään ja seuraavaan, samalla kun tässä sarjassa kuitenkin esiintyy lukuja, joilla on toisiinsa spesifinen suhde: tasalukuina, juurena, arvokertana jne. Samoin on säveljärjestelmässä, jossa ainoastaan tietyt sävelet synnyttävät harmonian ja muuten jokainen sävel muodostaa harmonioiden uuden sarjan perussävelen. Edelleen: kemialliset yhdistykset seuraavat sellaista asteikkoa, eikä yksikään kvantitatiivisella nousulla aikaan saatu yhdistys toteudu vähittäisesti, vaan siirtymä on kvantitatiivisen etenemisen katkeamista. Henkisenkin piirissä näyttäytyy sama suhde: esim. vain ylittäessään mittansa, noustessaan kvantitatiivisesti, muuttuu kevytmielisyys rikollisuudeksi, – ja ”summum jus summa injuria” on tunnettu ja tunnustettu totuus. Samoin voi valtion pelkkä suurentuminen hävittää valtiomuodon, ja niinpä valtio voi vaatia olemassaololleen uutta mittaa vain muuttumalla kvantitatiivisesti.

 

c) Mitattomuus

 

§ 45

Kun mitta kvantitatiivisessa etenemisessä siirtyy ”toiseksi”, kun se kielletään, on tämä mitan negaatio mitattomuus. Mutta mitattomuus on itse asiassa vain mitan kvantitatiivinen puoli yhdentekevyytenä määreen kannalta. Siihen, että tämä mitan kieltäminen taas on uusi spesifinen kvaliteetti, sisältyy sen kumoaminen, joten mitattomuus on sellainen ainoastaan negeerattuun mittasuhteeseen nähden, mutta sinänsä se taaskin on mitta. Mitä tässä prosessissa on tullut ilmaistuksi, on: että kvaliteetti kielletään, että se siirtyy kvantitatiiviseksi, yhdentekeväksi määreeksi ja että tämä taasen kumotaan. Näin siis spesifisestä suhteesta tulee ainoastaan yhdentekevä, kvantitatiivinen, ja yhtä hyvin tämä sen yhdentekevyys, mitan kvantitatiivinen ulkopuolelleen-siirtyminen on häviävä momentti. Itse tämä prosessi on näin kumottu ja mitta on sen negaationa sen läpikäyvä, häiriintymätön ykseys, indifferenssiä sekä yhtä hyvin kvalitatiiviseen että kvantitatiiviseen määreeseen nähden.

Kvalitatiivinen äärettömyys on välitöntä siirtymistä; läsnäoleva on itse ”toinen”, muuttuu oman itsensä puitteissa. Kvantitatiivinen äärettömyys on paljouden itsensä-ulkopuolelle-siirtymistä ja jatkuvaisuutta toisessa. Mitan äärettömyydessä, mitattomuudessa, tulee kvalitatiivisesta äärettömyydestä (se siirtyy) yhdentekevä, ainoastaan ulkoinen, kvantitatiivinen määre; tämän myötä on ilmaistu se, että itse kvaliteetin siirtymä toiseen kvaliteettiin on yhdentekevää, kvantitatiivista siirtymää. Lisäksi tämä kvantitatiivinen siirtymä on kumottu siirtymä. Tämän prosessin tulos on siksi oleminen yhdentekevänä, indifferenttinä substraattina, jolla prosessi on vain yhdentekevää siirtymää yhdestä tilasta toiseen.

 

 

C. Indifferenssi

 

§ 46

Indifferenssi on realisoitu mitta; se on ilmaistuna se kvantiteetin ja kvaliteetin ykseys, jota mitta välittömyydessään on. Indifferenssi on tämä ilmaistu ykseys sen kautta, että se on yhtä hyvin kvalitatiivisen että kvantitatiivisen momentin kieltämistä. Välittömästi indifferenssi on määräämätöntä olemista; mutta se, mikä määreestä kehkeytyy, on tämän negaatiota. Indifferenssi on näin a) abstraktia indifferenssiä, itsensä kaltainen, määreen perustana oleva substraatti. Määre on tämän substraatin kannalta häviävä, tyhjä erotus. Mutta tämä tyhjä erotus on indifferenssiä itseään, koska se on määreen negaatiota, kumottua erotusta. Määre on siksi indifferenssissä immanentti momentti, siinä kumottu määre.

 

§ 47

Koska indifferenssi on mitatonta muodostavan prosessin tulos, on siinä ilmaistuna se, että kaikki kvalitatiivinen määre on yhdentekevää, kvantitatiivista, mutta samoin siinä on ilmaistu, että kvantitatiivinen määre on negeerattu, kumottu. Se ”enempi” ja ”vähempi”, joksi kvaliteetti on redusoitu, on siksi kumottu ”enempi” ja ”vähempi”. Indifferenssillä on siksi itsessään – momenttien ominaisuudessa – kumottu ”enempi” ja ”vähempi”, ts. indifferenssi on totaalinen kummassakin momentissa. Siksi kumpikin momentti, puoli, on näitä ”enemmän” ja ”vähemmän” momentteja. Edelleen tämä ”enempi” ja ”vähempi” on kvalitatiivinen momentti, ts. se kvaliteetti, joka on olemassa indifferenssissä, nimittäin kvantitatiivinen. Kun samalla kumpikin puoli on totaalista indifferenssiä, samaa totaalisuutta, ovat nämä kvalitatiiviset momentit kummassakin puolessa käänteisessä suhteessa toisiinsa siten, että toisen ”enemmän” on toisen ”vähemmän” ja päinvastoin. Indifferenssi on näin siis b) tekijöidensä käänteinen suhde.

Indifferenssillä on kumottu määre itsessään, se ei ole vain määreestä pois tehtyä abstrahointia, ja tämän vuoksi se on määreessä immanentti, totaalisesti läsnäoleva. Se on x, joka on totaalisena momenteissaan a ja b, joista sen tähden kumpikin sinänsä on nämä samat momentit, a = a ja b, b = a ja b. Tämä voidaan silti käsittää vain siten, että a = (+a) x (–b), b = (+b) x (–a), so. että kummankin momentin tekijät ovat toisiinsä käänteisessä suhteessa. Sen ansiosta, että indifferenssi näin on jatkuvana momenteissaan, tulee näistä momenteista eri puolia, joissa ne itse muodostavat momentteja indifferenssin tekijöinä.

 

§ 48

Mutta negatiivinen (ja sen kautta kvalitatiivinen) on kummankin puolen momenteissa, ts. indifferenssin tekijöissä, kuten myös kummassakin puolessa, vain niiden kvantitatiivista erilaisuutta. Kun siten toinen tekijä olisi eräs ”enemmän”, toinen taas eräs ”vähemmän”, olisi edellisellä liiassaan muuan yhdentekevä oleminen, joka ei määrää jälkimmäistä. Mutta sen kautta olisi kvalitatiivinen momentti hävinnyt, koska tämä ilmaisee ainoastaan toisen avulla, että kumpikin tekijä on sitä mitä se on. Jos taasen tekijät ovat samanlaiset, häviävät itse tekijät, sillä niiden olemassaolo riippuu niiden kvantitatiivisesta erosta. Tekijäin kvalitatiivinen puoli hävittää niinmuodoin kaiken kvantitatiivisen määreen, samoin kuin kvantitatiivinen kumoaa kvalitatiivisen läsnäolon. Indifferenssi on näin se ristiriita, että se on eri momentteja ja on kussakin momentissa totaalinen, c) momenttiensa absoluuttisena negatiivisuutena.

Pykälätekstissä tehtyyn indifferenssin luonnon esittelyyn voidaan soveltaa sitä, mitä on sanottu itselleen-olemisesta. Siirtymismomentteja ovat: ensiksi, että indifferenssi ei ole kvalitatiivisesta ja kvantitatiivisesta määreestä tehtyä abstrahointia, vaan näiden molemminpuolisen kieltämisen prosessia itseään; toiseksi, että kvalitatiivinen määre on näin kielletty, kvantitatiivinen määre ja kvantitatiivinen on kvalitatiivinen, sekä että nämä molemmat ovat indifferenssin välttämättömiä momentteja; kolmanneksi, että kumpikin momentti kumoaa toisen, on samaa siirtymää kun tämä. Jo välittömässä indifferenssissä kaikki kvalitatiivinen määre on kadonnut, tullut indifferenssille indifferentiksi. Se kvalitatiivinen momentti, joka tässä esiintyy, on ainoastaan kvantitatiivinen, yhdentekevä, mutta indifferenssissä kumottua yhdentekevyyttä, koska indifferenssi on kumpikin puoli. Sentähden nämä, jotka muodostuvat kahdesta toisiaan negeeraavasta tekijästä, ovat kumpikin saman indifferentin ykseyden eräs ”plus” ja ”miinus”, ja niin muodoin tämä plus ja miinus on samaa totaalisuutta, joten kaikki plus ja miinus on kumottu.

 

Huom. A) Se kvaliteetin ja kvantiteetin ykseys, jota mitta välittömästi on, esiintyy spesifioivassa ja spesifioidussa mitassa (sillä mitta on välittömästi kvalitatiivinen paljous ja näin se on kasvamiselle ja vähenemiselle avoin paljous, ja samalla se on itsessään määrätty, kvalitatiivinen paljous) kvalitatiivisesti määräämättömät paljoudet määreeseen omaksuvana, sitä kvalifioivana. Mutta kun mitta – spesifioivana sääntönä – edellyttää määräämätöntä paljoutta, on se tämän määräämä; ja näin siis määräämätön itse on määräävää, spesifioivaa. Siten kumpikin puoli on ensinnäkin edellytettynä välitön, pelkkä kvaliteetti; toiseksi suhteessa toiseen itsessään eräs mitta. Siirtymä perustuu olennaisesti sille, että kumpikin puoli – kvaliteettina, mittana, niiden suhteen eksponenttina – on yhdentekevää määrettä, kvantitatiivinen eksponentti, mutta sellaisena se on niiden kvalitatiivisen olemisen negaatio, se negeeraa, määrää tätä. Sen tähden tämä kvantitatiivinen eksponentti on kummankin puolen (kvaliteettien) immanentti määre, ja mittana se on itselleen-olemista, kaikesta ulkopuolisesta riippumaton, toisinolon kumoava mitta. Tämä ”ulkopuolella” näet on spesifioivalle mitalle määräämätön kvantiteetti, ja mitassa – kvaliteettien välisen suhteen eksponenttina – on eksponentti itse yhdentekevä momentti; sen vuoksi myöskin eri kvaliteetit ovat tämän suhteen ulkopuolella, välittömiä kvaliteetteja. Mitta, joka spesifioivana on kahden kvantiteetin välinen suhde ja siirtyy kvaliteettien väliseksi suhteeksi, on nyt itselleen-olevana kahden mitan välinen suhde; mutta näistä toinen on sitä mitä toinenkin, nimittäin kvantitatiivisen eksponentin määräämä kvaliteetti. Se on reaalinen, olemassaoleva mitta, koska se on kvaliteetin immanentti määre, jonka ulkopuolella kvaliteettia ei ole, on tyhjää, määreetöntä.

B) Mitta on mittasuhteena välittömästi kvaliteetti, jolla on tietty mitta; se on spesifinen ”jokin”. Koska tämä sinänsä on tietty mitta, sulkee se ulkopuolelleen, negeeraa se toiset mitat, mutta se on siksi myöskin näiden negeeraama ja määräämä. Kahdella näin toisiaan määräävällä mittasuhteella, on tämä määreensä kolmannessa mittasuhteessa, joka suhteessa näihin on uusi ”jokin”. Tämä kolmas on ikään kuin näistä kahdesta koostettu mittasuhde, jonka ulkopuolella ne ovat kaksi itselleen-olevaa ”jotakin”. Kolmas ”jokin” on sen vuoksi negatiivisessa suhteessa näihin kahteen; se on siis suhteiden sarja; ja nämä kaksi ”jotakin” viittaavat toisiinsa sekä kolmannen sarjan jäseniin; näin ollen nekin ovat itse mittasuhteiden sarjoja jne. Tässä sarjojen äärettömyydessä on se pysyvä mitta, että nämä ”jotkin” edellyttävät toisiaan, että niin muodoin yksi ”jokin” kylläkin on ”toisen” määräämä, mutta samalla tämän määreenään edellyttämä. Tämä molemminpuolinen edellytys on vaaliheimolaisuutta. Vaaliheimolaisuuteen sisältyy se, että itse kukin ”jokin” on itsessään mitta niille mittasuhteiden sarjalle, joista se koostuu, itse määrää ne ”jotkin”, joihin se viittaa. Mutta kun näiden suhteiden eksponentit ovat paljouksia ja näin ”jonkun” heimolaisuus toisten ”joidenkin” kanssa riippuu määrätystä kvantiteetista, on se myöskin (kuten heimolaisuusmomenttien välillä on asiain laita) avoin kvantitatiiviselle muuttumiselle, enenemiselle ja vähenemiselle. Sen tähden mitta vaaliheimolaisuutena muuttuu mittasuhteiden, yhdentekevien momenttien katkaiseman sarjan asteikoksi. Tästä yhdentekevyydestä enenemisen ja vähenemisen suhteen johtuen ylittää ”jokin” mittansa, tulee mitattomaksi. Mitaton on itse asiassa mitan – silloin kuin se on mittasuhteiden asteikko – kvantitatiivinen momentti, sen yhdentekevyyttä enemmästä ja vähemmästä, mutta tämä sen kvantitatiivinen momentti on käsitettävä siten, että myös itse kunkin ”jonkun” heimolaisuusmomentti, jokainen sen mittasuhde, on kvantitatiivisesti ilmaistu, omaa eksponenttina jonkun paljouden ja on sellaisena yhdentekevä määre. Se, että mitaton on mitta, sisältää ainoastaan sen, että yhdentekevä määre ei ole määre, vaan on taas kielletty, kumottu, että mitta siis totuudessaan on negaation negaatio, negeeratun määrätyn mitan negaatio, indifferentti mitta.

C) Indifferenssi on välittömästi kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen määreen substraatti (niistä tehty abstrahointi). Mutta substraattina olisi indifferenssi määreen ulkopuolella olevaa, ja tämä olisi indifferenssin kieltämistä, määrettä. Sen tähden ei indifferenssi ole substraattia, vaan se on itse kumottu määre; se on se prosessi, jonka kautta mitan yhtä hyvin kvantitatiivinen kuin kvalitatiivinenkin momentti kielletään. Tämä negaatio on välittömästi sellainen, että kvaliteetti määrätään kvantitatiivisesti ja kvantiteetti on määräävä, kvalitatiivinen. Siksi kvaliteetti on tässä toisiaan kieltäviä, määrääviä paljouksia. Mutta indifferenssi on totaalinen jokaisessa momentissa, sillä vain näin se on määreeseen nähden indifferenttiä olemista, joten näistä kvalitatiivisesti toisiinsa suhteeseen asetetuista paljouksista toinen on sitä, mitä toinenkin. Näin ne siis ovat samaa indifferenttiä ykseyttä, eivät kvalitatiivisia, toisiaan määrääviä, eivätkä paljouksia, koska ne eivät ole indifferenssin tekijöitä paljouksina, yhdentekevinä määreinä, vaan kvalitatiivisesti toisiinsa viittaavina.

Jos tähän sovellamme sitä, mitä on sanottu kavantitatiivista suhdetta koskevan opin huomautuksen lopussa – johdannon ja käytetyn terminologian huomioonottaen – niin yllä sanottua voi selventää ja asettaa yhteyksiinsä seuraavan tarkastelun avulla.

Mainitussa huomautuksessa sanotaan, että mielle, määrätty ajatus on ääretön sen ansiosta, että sen ”enemmän” ja ”vähemmän” (osamielteistä) ovat toisiaan negeeraavia, kumoavia mielteitä. Tähän sisältyy ensiksi, että ”enemmän” ja ”vähemmän” kieltävät, määräävät toisiaan, mutta toiseksi, että ne määräävät toisiaan kumottuina, kiellettyinä määreinä. Mielle on siten jälleen määreiden kumottua toinen-toisensa-ulkopuolellaoloa. Kun nyt sanotaan tämän mielteiden itselleen-olemisen olevan mitta, voidaan tämä käsittää siten, että mielle on tämä määrätty mielle, että sillä on tämä määrätty olemisen tapa, koska se on eräs toisten (osa-)mielteiden lukumäärä, mutta määrää itse tämän lukumäärän. Nyt kysytään: mitä on lukumäärää määräävä mielle? – Se on lukuyksikkö tämän lukumäärän vastakohtana, ulkopuolella-olevana; se on lukuyksikköjen sitä kieltävä sarja, ts. eräs mielle näiden vastaisena sikäli kuin nämä ovat ”toisia” (kvalitatiivisesti erillisiä), ja nämä ovat yhdentekeviä (erillisiä ainoastaan kvalitatiivisesti) sen kautta, että ne kumotaan ”toisina”, ts. siten, että ne omaksuvat tuon yhden mielteen kvalitatiivisen luonnon. Mutta tuon yhden mielteen kvaliteetti on sen negatiivinen suhde ”toisiin”, ja tämä suhde on niiden suhdetta poissulkevina lukuina, ”enempänä” ja ”vähempänä”. Mielteen kvalitatiivinen luonto (se, minkä kautta se erottuu toisista mielteistä, on määrätty mielle) on näin siis ilmaistu kvantitatiivisessa suhteessa, ja tämä sen määre on sen mitta, jos kohta tarkastelun tässä vaiheessa reaalinen mitta. Tarkkaavaisen uudelleen lukemisen avulla on helppo löytää sanotusta välittömän, spesifioivan mitan katsantokannat. Nyt tämä kvantitatiivinen suhde on mielteen määre, sen mitta. Ilmaisemalla mielteen kvalitatiivisen luonnon, olemalla sen määre, poissulkee se toiset asiaintilat ja on näille toisille muuan ”toinen”, näiden kvantitatiivisesti ilmaistujen mielteiden negaatiota; se on siis niiden määräämää. Edelleen se on – paljoutena – muuttuvainen, voi ilmaista samaa suhdetta suuremmin ja pienemmin luvuin, on sen tähden äärettömien, toisten suhteiden määräämää ja on näin sarja suhteita toisiin mittoihin (suhteisiin), ts. mittasuhteiden sarja. Mutta se määrää myöskin vuorollaan nämä toiset mitat ja on sen vuoksi vaaliheimolaisuutta, asettuu ainoastaan määrättyihin suhteisiin. Jos esim. oletetaan että 1 on näiden paljouksien perustana oleva ykseys, ja ½ ilmaisee reaalista mittaa, voidaan tämä merkitä myöskin näin: 2/4, 3/6, 4/8 jne. Jokaisella tällaisella muutoksella tämä poissulkee ¼:n, 1/6:n ja 1/8:n eksponentit jne., mutta sitä ei voida ilmaista esim. tasaisissa 1/3, 1/7 ja 1/5:ssa. Mitta on sen tähden yhdentekevä tietyille suhteille, mutta muuttuu kvantitatiivisena suhteena ja sen vuoksi kvaliteettina, asetettuna suhteena (tiettyihin) toisiin mittoihin. Tämä sisältää 1. että mielle mittana on toisten mielteiden (mittojen) määräämä, ja 2. se esiintyy tässä poissulkevana, on ainoastaan tiettyjen mielteiden toimesta määräytynyt täksi mielteeksi, mutta toisissa suhteissa taas siitä itsestään tulee toinen mielle, on mittasuhteiden asteikko. Sen kvantitatiivinen eksponentti ei tee siitä omni modo determinatumia, määrättyä miellettä, sen tähden ei se ole sen kvalitatiivisen luonnon ilmaus, ei sen mitta; vaan mielteellä on mittansa mielteiden äärettömässä sarjassa. Nämä mielteet ovat milloin yhdentekeviä, milloin kvalitatiivisia, so. siitä tulee mitaton. Mutta tämäkin mielteen määre on, mittaa vastassa pysyvänä negaationa, mitta. Tämä on taasen katoava ja mielle on ainoastaan tätä katoavien, kiellettyjen, kvalitatiivisten, kvantitatiivisten ja mitta-määreiden prosessia. Mielle on sellaisenaan yleistä, määreet kumoavaa ajattelemista. Tänä määreeseen nähden indifferenttinä ajattelemisena yksi mielle lankeaa yhteen toisen kanssa. Indifferenssiä koskevassa opissa todistetaan, ettei tämä yleinen ajatteleminen ole määrätyn mielteen substraattia, vaan itse prosessia, kumottua miellettä.

 

 

Olemisen siirtyminen olemukseksi

 

§ 49

Indifferenssi on reaalisen mitan negaatiota. Tämä oli mitan kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen puolen välistä dialektiikkaa, toisen näistä määreistä siirtymistä toiseksi. Indifferenssi on näin olemisen ilmaistu negaatio sekä kvalitatiivisena että kvantitatiivisena olemisena. Nämä määreet sisältyvät nyt kumottuina indifferenssiin, ja indifferenssi on mitta, kvaliteetin ja kvantiteetin ykseyttä sen ansiosta, että siihen sisältyvät nämä määreet negeerattuina siten että kumpikin on vain oma negaationsa. Mutta indifferenssi, sikäli kuin se on absoluuttista negatiivisuutta (momenttiensa negaatiota), on myös tämän kvaliteetin ja kvantiteetin negatiivisen identtisyyden negaatiota, näin siis myös mitan ja kaikkien olemisen määreiden kieltämistä. Tässä astuu siis jälleen esiin määreetön oleminen, määreen negaationa; mutta kaikkien olemisen määreiden negaationa se on olemisen negaatiota ylipäätänsä, itseensä reflektoitua puhdasta olemista, olemusta.

Jo kvalitatiivinen itselleen-oleminen on kumottu määre. Mutta välittömänä itselleen-olemisena se on ykseys, eräs määre kumottuna negaationa. Se siirtyy kvantiteetiksi, yleiseksi määreettömäksi olemiseksi, joka sellaisenaan jo on indifferenssiä, joskin vain kvalitatiiviselle määreelle indifferenttiä olemista. Tämä indifferenssi, yhdentekevyys määreeseen nähden, on siksi kvantiteetin määre. Kvantitatiivinen äärettömyys on samoin negaation negaatiota, määreen negaatiota, mutta ainoastaan tämän yhdentekevän määreen negaatiota, ja sen vuoksi se on kvalitatiivinen momentti. Mitta on tämän yhdentekevän määreen negaatiosta syntynyttä kvaliteettia. Myös mitta on siksi negaation negaatiota. Mutta välitön mitta on yhtä välittömästi sekä kvantiteettia että kvaliteettia. Reaalisessa mitassa nämä ovat toisensa kumoavia, toisensa kieltäviä momentteja. Indifferenssi on tätä kaksinkertaista negaatiota ilmaistuna; sillä indifferenssissä nämä momentit ovat ainoastaan kumottuina. Siksi indifferenssi on mitta totuudessaan, negaation ilmaistuna negaationa, mutta samalla se on, absoluuttisena negatiivisuutena, mitan hajoamista, koska tämän momentit yhtyvät indifferenssissä yhdeksi ykseydeksi ja totaalisuudeksi, joka on itse indifferenssiä totuudessaan, nimittäin olemus.

Määrätyn ajatuksen kehittely – välittömänä, pelkkänä määrättynä ajatuksena – on tässä saavuttanut korkeimman kantansa. Jottei kehittelyn tulosta ymmärrettäisi väärin, tulee muistaa, että se mitä johdannossa on kutsuttu ”minäksi” olemuksena, on Minän olemusta; Ja joskin kyseinen sanamuoto on totuudenmukainen tässäkin yhteydessä, muistettakoon myös, että olemus, sellaisena kun se tässä on tullut esiin, on määrätyn mielteen olemusta – puhdas ajatus olemuksena. Näiden käsitteiden (notio) välisen eron tavoittamiseksi on valaisevaa palauttaa mieleen, mitä on sanottu yleisestä, määreettömästä ajattelemisesta ei-ajateltuna, ajatuksen ulkopuolella olevana objektina, ja mitä on sanottu siitä abstraktisena subjektina, kaikesta määrttystä ajattelemisesta abstrahoituna ajatuskykynä. Kumpikaan näistä käsityskannoista ei ole olemus puhtaan ajatuksen olemuksena, koska kumpikin on abstraktio ja esiintyy siksi puhtaan ajatuksen kehittelyssä vain abstraktina momenttina. Sen olemus on ajatus (määrätty mielle) kaiken välittömyyden negaationa, olemisen negaationa, ja tämä negatiivisuus on myös edellä mainittujen abstraktien momenttien negaatiota.

 

Loppuhuomautus

Oleminen on nyt – olemisena kokonaisuudessaan (koko oppina olemisesta) – vahvistanut sen ennakoivan määritelmän, että oleminen on toinen toistaan kieltävien määreiden toinen-toisensa-ulkopuolellaoloa. Sellaiseksi se osoittautuu määreissä: oleminen ja ei-oleminen; jokin ja toinen; äärellisyys ja äärettömyys; kvaliteetti ja kvantiteetti (mitassa); siis kaikkialla dialektisessa momentissa. Kuten yllä on sanottu, saa tämä selvimmän ilmauksensa paljoudessa, koska toistensa ulkopuolella olevilla paljouksilla on se määre, että ne ovat yhdentekevää ”toinen-toisensa-ulkopuolella”. Kun taasen johdannossa sanotaan olemisen olevan puhdasta ajatusta momenttiensa – yleisyyden ja määreen – välittömänä ykseytenä, niin tämä pätee lähinnä puhtaaseen olemiseen. Sillä välitön määre on välitöntä yleisyyttä ja päinvastoin. Mutta myöskin olemisessa olemisen kategorioiden totaalisuutena on tämä ykseys, identtisyys siten, että määre siirtyy yleiseksi, esimerkiksi kvalitatiivinen määre kvantiteetiksi, mitta indifferenssiksi; mutta tämän kautta tulee myös yleisestä määre, koska se on tämän negaatiota ja sen negeeraamaa. Tämän katsantokannan kohdalla yleinen ja määre siirtyvät siksi välittömästi toisikseen. Se yleisyys, joka kaikkien olemisen määreiden negaationa tulee esiin olemuksessa, sitävastoin säilyttää olemuksen kehittelyssä tämän yleisyyden luonteensa määreen vastaisena, kiellettynä, ideaalisena momenttina.

Itse kehittely todistaa, että olemisen kategoriat ovat välttämättömät ja täysilukuiset, eivät lukuisammat kuin esitetyt. Jos kohta tämä voidaan kiinteämmin ja määrätymmin käsittää kuin mitä tässä on tapahtunut, ts. jos kohta ajatuksen kehittelyssä on useampia ja tarkempia välittömiä määreitä, niin ne sisältyvät silti sellaisina esitettyihin ja ovat samanluontoisia kuin nämä. Niiden kehittely on siksi sama kuin näiden ja ne palaavat samaan negaatioon kuin nämä. Nyt voidaan myöskin oivaltaa, minkä tähden sanotaan, ettei metodi ole ulkoista muotoa, vaan sitä, joka antaa itse kullekin kategorialle sen merkityksen. Toinen paikka käsitteiden sarjassa nimittäin tekisi kategoriastakin toisen. Sellainen metodin, kehittelyn välttämättömyyttä vastaan tehty huomautus, että nämä määreet ovat yksinomaan meidän ajattelemisemme määreitä, ikään kuin meidän tekemäämme kehittelyä, olisi perääntymistä käsitteestä jonka mukaan ajatus on puhdasta ajatusta, koska tätä ei silloin ymmärrettäisi eläväksi ajatukseksi, vaan ajattelijan tuottamaksi kuolleeksi tuotteeksi. Vastaväitteen on jo itse kehittely kumonnut; sillä puhdas ajatus meidän ajattelumme ulkopuolella olisi se väärä ääretön, joka määreen negaationa on olemista koskevassa opissa esiintynyt kvalitatiivisessa ja kvantitatiivisessa hahmossa sekä mitassa mitattomana.

Olemisen kategoriat ovat välittömän, aistimellisen olemassaolon määreitä. Tämä on sellaista määreiden toinen-toisensa-ulkopuolellaoloa, jotka kieltävät ja poissulkevat toisiaan. Se on tulemista, syntymistä ja häviämistä, katoavaisten, äärellisten olemisten maailmaa, joiden olemisen merkitys on juuri tässä niiden äärellisyydessä ja joissa äärellisyys on sitä, mikä pysyy sen johdosta, että nämä olemiset itse ovat äärellisiä ja katoavaisia. Kaikki ajatteleminen on tätä äärellisen negaatiota; sillä jokainen esineen ajatteleminen on sen käsittämistä yleisenä, sen yleisen luonnon käsittämistä, siis sen jättämistä määreiden äärettömänä toinen-toisensa-ulkopuolellaolona. Voidaan siis sanoa, että koko olemista koskeva oppi sisältää esityksen välittömän tietämisen välttämättömästä siirtymisestä välitettyyn tietämiseen. Tähän esitykseen sisältyy myös, että ja miksi välitön tietäminen ei jää ajatusta koskevan käsityksen ulkopuolelle, vaan omaksutaan siihen. Sillä se äärettömyys, joka on määreen ulkopuolella, on ei-äärettömyyttä; se on jälkimmäisen tavoin – kun se otetaan tämän vastakohtana – äärellinen. Ajatuksessa, joka on tämän äärellisyyden negaatiota, on väärä äärettömyys kumottu; sen tosi merkityksenä on, että se on katoavaa, näennäisyyttä. Siksi ajatus on yleisenä äärellisen tosi luonnon ilmaus; se sanoo, mitä esine totuudessaan on, ilmaisee sen olemuksen. Tosi ääretön olemisen puitteissa on näin siis siirtymää olemukseen, vaikkakin se kvalitatiivisena on välitöntä, kvantitatiivisena palaamista kvalitatiiviseen ja on siten itseensä reflektoitunutta, itselleen-olevaa äärettömyyttä. Tämä on mitta, ja ilmaistunas se on indifferenssi totuudessaan, olemus. Olemus voidaan siksi käsittää itselleen-olevaksi äärettömyydeksi, käsite sinänsä-ja-itselleen-olevaksi äärettömyydeksi.

Jos olemista tarkastellaan käsitteen kannalta, puhtaana ajatuksena välittömyydessään, niin oppiinolemisesta sisältyy, että välitön ajatus on määre, määrätty ajatus, mutta tätä se onvälittömänä, ei yleisen ajattelemisen välittämänä. Oleminen on näin määrettä, ei asetettuna, vaan annettuna, välittömänä. Mutta kun määre on määre sen nojalla, ettei se ole määreetön, yleinen, niin tämä yleinen on ainoastaan sitä, jonka negaatiota määre on. Näin siis määre on itse asiassa yleisen välittämä, edellyttää tätä; mutta yleinen on itsekin määreen kieltämistä, toinen määre. Siksi määre on välittömästi otettuna yleinen; sillä ainoastaan yleisen, määreettömän vastakohtana se on määre. Itse tämä siirtymä yleisestä määreeseen ja päinvastoin on välitön. Sen vuoksi välitön on totuudessaan itse tätä siirtymistä. Mutta tämä on välitystä aktina. Välitys on siis välitöntä ja tämä välitys on olemus. Silmäys olemisen dialektiikkaan tekee helpommaksi löytää kaikkialta tämä spekulatiiviseen momenttiin siirtyminen. Lisäksi on tämän käsityskannan pohjalta lähtien muistettava, että spekulatiivinen momentti – dialektisessa esiintyvän vastakohdan ykseytenä – ei ole kiinteää, liikkumatonta ykseyttä, vaan prosessia, välittymistä. Olemustakaan ei siksi saa käsittää abstraktin-yleiseksi, joka olisi määrettä vastassa (sillä tämä yleinen itse on määre), vaan se on käsitettävä tosi yleisenä, määreen negaatio- ja välittymisprosessina.

Tekijä päättää tämän loppuhuomautuksen sanomalla omasta puolestaan lukijalle sanasen. Hän näet edellyttää – kaksinkertaisessa suhteessa lukijan kunniaksi – että suuren osan tähän asti sanotusta täytyy ensimmäisen läpikäymisen jälkeen tuntua hämärältä ja epäselvältä. Sen tähden hän ehdottaa, että lukija selvyyttä saadakseen kävisi läpi olemista koskevan opin Hegelin Wissenschaft der Logik-teoksesta. Tämä tuottaa lukijalle kolminkertaisen edun: hän pääsee uudelleen lukemisen vaivasta; tapaa, kuten tekijä toivoo, saman asian nerokkaasti esitettynä sovellutuksineen ja katsauksineen kaikille tiedon aloille; ja suhtautumalla kriittisesti tähän Esitys-teokseen lukija ohjautuu jokaisen erityisen momentin määrätympään ja tarkempaan käsittämiseen. Kehotus koskee myös seuraavia tekijän Esityksen osia, siinä tapauksessa ettei lukija jo ole noudattanut sitä ja ole tehnyt sitä myöhemmän esityksen suhteen tarpeettomaksi, sekä lukijan että tekijän tyydytykseksi.

 

 

TOINEN OSA: OLEMUS

 

Olemus on olemisen totuus. Sillä olemus on sitä olemista, johon kaikki välittömän olemisen määreet on redusoitu, jossa nämä kaikki ovat tulleet kumotuiksi. Olemus itse on – meille – välitön, perusteena oleva, mutta välittömän olemisen kieltona se on tämän välittämää. Se on siis itseään itsensä kautta välittävää olemista, pysyvää olemista sen ansiosta että se kumoaa olemisen pysyvyyden ja siis oman pysyvyytensä, että se on katoavaa, ilmiötä. Olemuksen kehittely on sitä sen prosessia, että siitä tulee itselleen se, mitä se meille on, että kumottu määre, ilmiö tehdään olemuksen omaksi näennäisyydeksi. Olemuksen kategorioiden totaalisuutena olemus on itseensä yleisyytenä reflektoitunut määre.

Olemusta ei tule käsittää määrätystä olemisesta tehdyksi abstraktioksi, määreen perustana olevaksi substraatiksi, mikä käsite kuuluu välittömälle indifferenssille. Niinpä puhutaankin olion olemuksesta, joka olisi olion ulko- tai sisäpuolella, oliosta ja sen vaihtelusta erillisenä, ikään kuin jonakin ajateltuna vastakohtana itse oliolle, joka on olemassaoleva. Samoin pidetään tätä olemusta mielellään jonakin pysyvänä, olennaisena katoavaisessa oliossa, joka on olennaista. Mutta tämän olennaisuuden luonne on jo esitetty olemista koskevassa opissa. Tästä olennaisuudesta tulee näet ajateltu, määre, äärellinen samalla kun ulkopuolella oleva olio on määreeseen nähden vastakkainen, ääretön. Sellainen abstraktio on jonkin kolmannen aikaansaannosta, ja siksi myöskin sen tulos on premissistä erillinen, kuollut tuote. Olemus – olevan negaationa – ei ole sellainen tuote, vaan koska se negatiivisuus, jonka kautta ja jota olemus on, on olemisen omaa, olemus on omaksunut itseensä määreen katoavana ja on samalla kertaa tuottava ja tuote. Kun ajatus välittömänä yleisyytenä osoittautuu olevan määre, ja tämä määre taas on katoava, siirtyy uuteen määreeseen, ja kun määreiden sarja hajoaa, kumoutuu se yleiseen ajattelemiseen, joka on pysyväistä tässä määreitten sarjassa; niin itse tämä kehitys osoittaa, että yleinen ei ole välitöntä, vaan määreiden kumoamissa välittynyttä. Samalla kehitys osoittaa, että tämä välitetty on välittömän totuus ja siis määreen edellyttämä välitön. Tämä olemista käsittelevän opin kaksinainen tulos on silti vain meille oivallusta. Yleisen siirtyminen määreeseen, olemisen siirtyminen läsnäoloon on yksinomaan välitöntä; yleinen ja määre ovat olemisessa toisensa poissulkevia määreitä ja muodostavat sen välittömän, mitä olemus edellyttää; tämän välittömän negaation kautta on olemus kehkeytynyt. Olemus – itseensä reflektoituneena yleisenä – on määreen kautta välittynyt, kumottu määre, välittymisprosessi itse. Itse olemusta koskevan opin asiana on kehitellä se, että määre on sen oma momentti, olemuksen itsensä asettamaa ja että olemus itse on välittömyyden ja välityksen ykseyttä, määreen ja yleisyyden ykseyttä. Oleminen on siirtymistä määreestä määreeseen, olemus on näistä määreistä – sen omina – itseensä reflektoitunutta olemista, joten nämä määreet ovat tämän olemisen omaa refleksiota. Olemus on siksi refleksion, reflektoivan ajattelun katsantokanta; ts. olemus on ajattelevan subjektin käsitystä olioiden yleisestä luonnosta, laeista jne. Siten se on tieteiden tavallista kantaa, määritelmien ja muodollisen logiikan tavanmukaista uraa. Oppi olemuksesta ei ole vain itsessään vaikeata, sitä vaikeuttaa myös luonnollinen haluttomuus hylätä sisäisesti ristiriitaisina ja olioiden toden olemuksen käsittämiselle riittämättöminä määreinä joukko käypiä ja voimassa olevia kategorioita, joita on totuttu tutkistelematta pitämään selvinä ja tosina määreinä. Tällaisia määreitä ovat ”identtisyys”, ”peruste”, ”sisäinen luonto”, ”voima”, ”syy” jne., joita tavallisesti käytetään abstrakteina, muodollisina käsitteinä (notio) ilmaisemaan sitä, mikä jokaisessa seikassa on totta ja järjellistä.

 

 

Ensimmäinen luku. Olemuksen refleksio

 

A. Refleksio

 

§ 51

Olemus on välittömästi käsitettynä refleksiota; se näet on itseensä palannutta, itseensä takaisin taittunutta olemista, olemista itseensä reflektoituneena. Kaikkien olemisen määreiden negaationa se on ylipäätänsä olemisen kieltämistä, näin siis välittömän negaatiota ja tätä välitöntä edellyttävää. Mutta tämä negaatio on samalla siksi välityksen edellyttämän välittömän positiota; se on siis edellytyksensä kumoamista. Sillä olemuksella on välitettynä edellytyksenään välitön. Välitön taasen on välitöntä sen nojalla, että sitä edellytetään, että se on refleksion lähtökohta. Siispä välitön itse, edellyttää sitä aktia, sitä prosessia, joka muodostaa refleksion, ja välitön on tämän välittämää. Sen tähden itse refleksio on aktina välitön, joka toimii välittömän ja välitetyn välittäjänä. Mutta refleksio on aktina samaa siirtymää edellisestä jälkimmäiseen ja sen tähden se sinänsä on välitystä. Siispä sama prosessi, josta välitön kehkeytyy, tekee siitä välittyneen. Samoin on välillinen edellytettynä lähtökohtana eräs välitön. Kumpikin momentti on oma toisensa.

Refleksio kuuluu refleksiokykynä psykologiaan. Psykologian refleksio on ulkoista, se on siirtymistä välittömästi annetusta, aistimellisesta, sitä koskevaan abstraktiin käsitteeseen ja päinvastoin. Tähän yhteyteen kuuluu Kantin suorittama arvostelukyvyn jako reflektoivaan ja määrittävään arvostelmaan; kyseiselle jaolle pohjautuu tunnettu erottelu analyyttisten ja synteettisten arvostelmien välillä. Tämä refleksio on kohteen itsensä ulkopuolella tapahtuvaa tekemistä, joka kohteen kannalta on yhdentekevää. Mutta jo tähän sisältyy se totuus, että toinen prosessi edellyttää toista, että abstraktio edellyttää determinaatiota ja päinvastoin. Kumpikin käsitys on subjektiivinen ja satunnainen, ja molemmat ovat totuudessaan toisikseen siirtyviä. Hegelin ilmaus, jonka mukaan refleksio on liikettä ei-mistään ei-mihinkään, kuuluu niihin joille nauraminen on niiden ymmärtämistä helpompaa. Niiden käsittämättömyydellä on kuitenkin juurensa vain yksilön mukavuudenhalussa. Ennen kuin välillinen astuu esiin, ei välitön ole välitöntä, sitä ylimalkaan ei ole. Refleksio lähtee sen tähden ei-mistään. Samoin välillinen – kun välitön sivuutetaan – ei ennen itse välitystä ole minkään välittämää; se on ei-mitään. Koska kumpikin silti on välttämätön edellytys ja välitön on vasta sitten välitön, kun refleksio on ikäänkuin palannut välillisestä, niin refleksio itse asiassa on siirtymistä ei-mistään ei-mihinkään ja takaisin ei-mihinkään, joka vasta tässä palaamisessa on välitön, mutta samalla tämän takaisinpaluun välittämää, kumottua välittömyyttä.

 

 

B. Puhtaat refleksiomääreet

 

a) Identtisyys

 

§ 52

Olemus on tänä välitysprosessina siis määrätty olemaan momenteissaan itsensä kaltainen välitys – kummassakin refleksion momentissa itsensä kanssa identtisenä refleksiona. Olemuksen määreenä on nyt tämä sen identtisyys, olemus itseensä nojaavana, itsessään reflektoituneena ykseytenä. Mutta olemus, kun se on itsensä suhteeseen itseensä asettavaa, identtisyyttä, erottautuu itsestään, negeeraa itsensä jonkin ”toisen” negaationa. Identtisyys on sen kieltämistä, että olemus olisi jostain toisesta eroavaa, että sillä olisi edellytyksenään jokin toinen kuin se itse, mutta näin se erottautuu tästä erosta (itsensä ja jonkin toisen välillä) ja on niin muodoin tosiasiallisesti itse eroavaisuutta.

Identtisyys voidaan käsittää seuraavasti: se on itseensä palautuvaa välitöntä. Sillä olemus on sitä itseensä nojaavaa olemista, joka tässä – olemuksessa refleksiona – on saanut sen merkityksen, että olemus välityksenä on itseensä nojaavaa välitöntä. Identtisyys on siis samaa kuin refleksio, mutta se on refleksiota määreessä, sanassa, kategoriassa, joka ilmaisee tätä välittömän reflektiota itseensä. Välitön eroaa itseensä reflektoituneena siitä, joka ei ole reflektoitunut itseensä, vaan toiseen; se eroaa määreestä, välitetystä, mutta samalla se on itsensä puitteissa välitystä, nimittäin itsensä kanssa välitettyä välitöntä.

Principium identitatis [samuuden periaate], kuten se tavallisesti ilmaistaan, pitää kiinni abstraktista identtisyydestä. Sitä pidetään tämän vuoksi eräänä ajatuslaeista muiden ohella, mutta ilman yhteyttä niihin. Niinpä tämä periaate sekä principium indiscernibilium [erottamattomien periaate] esitetään rinnatusten, mikä tahtoo sanoa: Kaikki on (itsensä kanssa) identtistä, ja: Kaikki eroaa toisesta – siinä mielessä, että identtisyys kuuluu esineelle sinänsä ja silleen, ero taas esineelle kun se asetetaan suhteessa toisiin. Helposti havaitaan, että se mikä kuuluu esineelle sinänsä ja silleen, ei ensinkään kuulu sille, vaan on ainoastaan mieltävän subjektiivinen määre; mutta lisäksi havaitaan, että kun käsitetään identtisyyden kuuluvan esineelle toiselta kannalta katsoen kuin eroavaisuuden, on jo tämä identtisyyden käsittämistä eroavaisuudeksi. Tämä lause, tautologinen A = A on, kuten myös on esitetty, tämän abstraktin käsityksen ansiosta kaikesta sisällöstä tyhjä ja sen totuus vain muodollinen, riittämätön. On myös sanottu – ja haluttu näin luonnehtia tietyllä tavoin Hegelin järjestelmää – että kyseinen järjestelmä olisi identtisyyslauseen vatvomista. Silloin ei kuitenkaan ole mietitty, kuinka tällä vatvomisella osoitetaan muodollisen ajattelemisen ja abstraktisen identtisyyden tyhjyys, mistä siirrytään ajatuksen luonnon spekulatiiviseen käsittämiseen. Oivallettaneen helposti, että puhdas oleminen on identtisyyslause, ajatus = ajatus, mutta samalla, että tämä sellaisena tunnustetaan tyhjäksi, sisällystä vailla olevaksi. Samoin olemus on itsensä kanssa identtinen; mutta tässä subjekti ja predikaatti jo ovat toisistaan erilliset, ja sen tähden edellinen on jälkimmäisen määräämää, so. se on identtisyyttä, joka riippuu identtisten erosta. Jos nyt identtisyydelle löydetään vielä korkeampi ilmaus ja kehittely jatkuu edelleen samaan tapaan kuin tähän asti, ajatusmääreiden sarjan kautta, niin silloin ei todellakaan identtisyyden kehittelyä tähän konkreettisuuteen ei voida pitää tietyn, annetun lauseen pelkkänä uudelleenmuodosteluna ja sen soveltamisena annettuihin tosiasioihin. Sillä tällaisen kehittelyn nojalla sen tuottama määreiden rikkaus muodostaa itse tämän lauseen.

 

b) Eroavaisuus

 

§ 53

1) Eroavaisuus sellaisena kuin se tässä on ilmennyt, on eroavaisuutta itsensä ja identtisyyden välillä. Nämä ovat siis sen momentteja; mutta sen kautta eroavaisuus on itse yhtä hyvin kokonaisuus kuin oma momenttinsa. Kokonaisena se on olemus kokonaisuudessaan. Tässä kokonaisuudessa on identtisyys ainoastaan momentti, itseensä nojaava olemus, joka sulkee eroavaisuuden momenttina pois. Mutta myös eroavaisuus nojaa itseensä; se on itsensä kanssa identtistä eroavaisuutta. Identtisyys ja eroavaisuus ovat näin siis yhtäältä molemmat samaa identtisyyttä itsensä kanssa, mutta toisaalta myös toisistaan erilliset. Niiden identtisyys on 2) samankaltaisuutta, niiden ero erilaisuutta.

Eroavaiset osoittavat samankaltaisina ja erilaisina tässä kaksinaisen luontonsa, mutta refleksio erottaa – ulkoisena refleksiona – nämä määreet siten, että eroavaiset ovat tietyssä suhteessa samankaltaiset, toisessa suhteessa erilaiset. Edellä on viitattu tähän identtisyyteen ja eroon (§ 52, huom.). Samankaltaisuus ja erilaisuus ovat momentteja aiemmin erotetuissa. Jos identtisyyttä merkitään a:lla, eroavaisuutta b:llä, on niiden samankaltaisuus a = a, b = b, niiden erilaisuus a non [ei] b, b non a.

 

§ 54

Kun eroavaiset käsitetään samankaltaisuutena ja erilaisuutena, näyttävät nämä määreet kuuluvan eroavaisten eri puoliin. Mutta itse asiassa ne ovat samoja eroavaisia, jotka määritellään samankaltaisiksi ja erilaisiksi. Siispä tämä määre on samaa siirtymistä, samaa refleksiota, samojen eroavien yksikköjen välistä vertailua. Samankaltaisuus on siis yksi eroava, itsensä kanssa identtisenä, itsessään reflektoituneena välittömyytenä, joka viittaa toiseen, ts. reflektoituu toisessa itseensä reflektoituneena. Erilaisuus taasen on tätä samaa refleksiota ”toisessa”, mutta se on eroavaisten refleksiota toinen toisissaan eroavaisina. Kumpikin on tässä toiseen-reflektoitumisessa refleksiota omassa itsessään. Samankaltaisuus on välittömän refleksiota välittömässä, eroavaisuus on välittyneen (eroavan) refleksiota välittyneessä. Kumpikin on lisäksi ”toinen” kuin oma ”toisensa”. Samankaltaisuus on sitä, mikä kummassakin eroavaisessa on positiivista; erilaisuus on kummankin eroavaisen negatiivisuutta. Eroavaisuus on niinmuodoin 3) vastakohta: positio ja negaatio.

Negaatio eroaa olemuksen kieltona olemuksesta, kvalitatiivisena: kvalitatiivinen reaalisuus on välittömästi myöskin negaatiota, ”toista” ja ”toista”. Negaatio taas on olemuksen negaationa position vastakohta, mutta itsessään määrätty, itsessään reflektoitunut negaatio. Olennaisella negaatiolla on se määre, että se on sinänsä-negatiivista; se ei viittaa vastakohtaansa, positioon.

 

c) Ristiriita

 

§ 55

Vastakohdat, positio ja negaatio, ovat kumpikin itsensä puitteissa välittyneitä. Positio on itsensä kanssa välittynyttä välitöntä; negaatio on itsensä kanssa välittynyttä välitettyä. Mutta kumpikin on myös poissulkevaa välitystä. Positio on sinänsä-positiivista, se ei ole jonkun toisen positiota (Gesetzseyn, edellytettyä välittömyyttä); mutta tästä johtuen se sulkee pois position jonkun toisen positiona, ts. negaationa, ja viittaa itse tähän yksinomaan negatiivisesti; se on negaatiota ja siis itse itsestään poissuljettu. Negaatio on sinänsä-negatiivinen; se on itseensä viittaavaa, itsensä kanssa identtistä negaatiota. Mutta negaationa se on poissulkevaa; se on identtisyyttä itsensä kanssa, positiivisen identtisyyden vastainen ja näin se siis on itse tämän poissuljetun vastaista positiota; siten se itse asiassa on negatiivista identtisyyttä. Kumpikin on näin siis se ristiriita, että ne refleksiona itsessään ovat refleksiota omassa toisessaan. Mutta kumpikin on tämä sama ristiriita, ts. kumpikin on itsessään samaa identtistä (ei enää poissulkevaa) välitystä. Kumpikin on kumottu refleksiomääre, ja olemus – kummassakin identtisenä välitysprosessina – on niiden peruste, perusteena oleva välitön, joka on ilmaistua, realisoitua refleksiota (välitystä).

Lauseen muodossa oppi ristiriidasta kuuluu seuraavasti: kaikki on joko A tai ei-A. Tämä ajatuslaki käsitetään tavallisesti siten, että ei-A on A:n tyhjä negaatio, vailla määreitä, ääretön. Mutta itse asiassa siihen sisältyy se, että kaikki on sekä A:ta että ei-A:ta. Sillä jos subjekti (”kaikki”) ei vain meille vaan myös sinänsä ja silleen on joko yhtä tai toista, on se näin samalla sekä edellistä että jälkimmäistä. Erottelu, jonka ulkoinen refleksio tässä tekee – nimittäin että subjekti voi olla yhtä hyvin toinen kuin toinenkin, mutta jos subjekti todella on yhtä, ei se voi olla toista – on subjektin erottelua mahdolliseen ja todelliseen. Nämä kategoriat eivät samaisen opin mukaan koske kohdetta sinänsä ja silleen. Tällöin sivuutetaan se, mitä tämä lause välittömästi ilmaisee, että näet kaikki on ristiriitaista. Siten se on identtisyyslauseen vastainen ja tarjoaa taas kerran todisteen järkeilevän ymmärryksen ajatuksettomuudesta, se kun esittää vastakkaisia lauseita ajattelun lakeina koettamatta millään tavoin sovittaa niitä keskenään. Sen tähden opetetaankin, ettei ajatus kykene tavoittamaan niiden totuutta, vaan se saavutetaan vain välittömän kokemuksen, consensus gentiumin [kaikkien yksimielisyyden] avulla.

 

 

C. Olemus perusteena

 

§ 56

Olemuksessa, kun se on välitöntä refleksiota, ovat sen momentit, välitön ja välitetty, kumpikin ei-mitään; ne ovat määreitä vailla olevia momentteja. Positio ja negaatio ovat reflektoituja määreitä, määreeseen päätynyttä refleksiota, refleksion julkilausuttuja, ilmaistuja momentteja. Peruste on position ja negaation ykseyttä; se on olemusta, joka negatiivisuuttaan asettaa määreen, mutta sen kera asettaa itse itsensä ja kieltää positionsa. Nämä molemmat momentit sisältyvät refleksiomääreeseen vastakohtana. Niinpä peruste on ilmaistu, realisoitu refleksio, refleksioaktina. Olemus on perusteena siis kumottu refleksio, määre – itse sinä aktina missä määre kumotaan. Sen nojalla tämä on itsessään pysyvästä määreestä vaihtunut häviäväksi määreeksi. Se, mikä on pysyväistä, on itse se prosessi, joka kumoaa määreen ja jossa määre itse on, koska se on vain kumottuna määreenä. Olemus on perusteena sen tähden määreiden asettamista häviävinä, ilmiöluontoisina. Mutta peruste ei sijaitse kumotun määreen ulkopuolella, vaan määre itse on – kumottuna – itsensä kanssa identtinen olemus ja tämän nojalla määreetöntä; se on olemista, mutta olemista olemuksen olemisena. Se on itsessään reflektoitua olemista (eksistenssiä).

Perusteena jonkin olion eksistenssille on, että saatetaan yhteen kaikki ne ehdot, olosuhteet ja asiainhaarat, joiden alaisena sen eksistenssi on (on mahdollista todellisuutena). Mutta nämä ehdot ovat reflektoituneena eksistoivassa oliossa sen immanenttina perusteena. Peruste ei ole syy sille, että jokin eksistoi; peruste ei ole tuottava (se ei ole voima), vaan se on eksistoivan reflektiota itsessään, kaikkien sen eksistenssin edellytysten yhteenvetona. Tämä sen refleksio itsessään on samalla rfleksiota toisessa, nimittäin refleksiota edellytyksissä eksistoivina. Tämä muodostaa eksistenssin eteenpäinkehittelyn ja sen ilmiöluonnon.

Jo olemukseen siirryttäessä tapasimme olemuksen määriteltynä olemisen perusteeksi: se on välitystä perusteena olevana välittömänä, joka kumoaa olemisen välittömyyden. Kyseinen olemuksen merkitys on tässä lausuttu julki; sitä on kehitelty, eikä vain niin, että refleksiomääre olisi välittömästi annettu, positio, josta peruste kehkeytyisi sen negaationa; vaan siten, että sekä positio että negaatio ovat osoittautuneet totaaliseksi refleksioksi, välitysprosessiksi, joka muodostaa perusteen. Niinmuodoin positiolla ja negaatiolla on totuutensa ainoastaan kumottuina.

Mitä tulee lauseeseen: Kaikella on riittävä perusteensa, huomauttaa Hegel, että sana ”riittävä” on tarpeeton, koskapa jokainen peruste on riittävä peruste. Jos ei nimittäin peruste olisi riittävä, olisi kyseinen määre perusteeton. Edelleen: kun tämän lauseen subjektina on ”kaikki”, tekee se subjektillaan muiden ajatuslakien tavoin taas reflektoidun määreen välittömäksi määreeksi; perusteesta tulee pelkkä ”jonkun” kvaliteetti. Sen, että ”kaikella on perusteensa”, tulisi ilmaista ettei olemisella ole pysyvyyttään itsessään, vaan että oleminen on reflektoitunut toiseen. Mutta kun lause on saanut kyseisen muodon, sisältää ”kaikki” myös perusteen, ja lause siis sanoo, että ”kaikella” on pysyvyytensä itsessään. Toisaalta se taas sanoo, että ”kaikki” on – kaikkina ”joinakin” – ääretön sarja, täytymys.

Huom. Olemuksen kehittely refleksiona etenee yhteenvedonomaisesti seuraavaan tapaan: olemus kaikkina olemisen määreiden negaationa on kylläkin paluuta määreettömään olemiseen, tämän olemisen refleksiota itseensä; mutta tätä paluuta se on vain meille; määreetön oleminen nimittäin – olemista koskevan opin lähtökohtana – on vain taakse jätetyn ominaisuudessa. Olemus on siksi, kun se on olemisen kehittelyn tulos, olemisen kieltämistä. Sen edellytyksenä on oleminen; se on jotain välitettyä, välittömän negaatiota. Kun refleksion luontoa tarkastellaan, osoittautuu että sekä välitön on välittynyttä ja välittynyt välitöntä; samoin, että molempien perusteena oleva välitön on välitystä itseään, prosessina; tätä välitystä on myöskin kumpikin refleksion momenteista, koska kumpikin on siirtymää välittömästä välitettyyn ja päinvastoin. Mutta itse tämä siirtymä momenttien puitteissa on taasen vain meille. Tarkastelun tuloksena on vain, että olemus on välitysprosessi ja että tämä on itsensä kanssa identtistä välitöntä. Sellaisena se on määreinen, sillä on se määre, että se on itsensä kanssa identtistä välitöntä.

Identtisyys on olemus tänä itseensä viittaavana, itsessään välittyneenä välittömyytenä. Jo itseensä viittaavana sisältyy identtisyyteen ero itsensä ja itsensä välillä. Mutta identtisyyteen sisältyy edelleen, että itsensä kanssa identtinen olemus ei ole itsensä ja jonkun toisen välistä identtisyyttä, joka olisi eroavien välistä identtisyyttä; se eroaa niinmuodoin eroavaisuudesta. Eroavaisuus on nyt tätä itsensä ja identtisyyden välistä eroa. Mutta kumpikin näistä momenteista – identtisyys ja eroavaisuus – on itsensä kanssa identtinen. Niiden identtisyys on niiden samankaltaisuutta. Kumpikin on myös toisesta eroava; siksi niillä on myöskin erilaisuuden puoli. Nyt niiden kummankin samankaltaisuus ja erilaisuus on samankaltaisuutta ja erilaisuutta saman eroavaisuuden momenttien välillä. Kun ne käsitetään itsessään reflektoituneina, välittöminä, näytttää kylläkin siltä kun samankaltaisuus kuuluisi niille; mutta tämä on samankaltaisuutta ainoastaan silloin, kun toisen välittömyys asetetaan suhteeseen toisen välittömyyden kanssa; samankaltaisuus siis itse asiassa kuuluu niille, kun ne pannaan viittaamaan toisiinsa. Erilaisuus on niiden refleksiota toisissaan, eroavina, välittyneinä. Samankaltaisuus on siksi itsessään reflektoitunutta välittömyyttä, erilaisuus itsessään reflektoitua välittynyttä, ja kumpikin puoli on toiselle jokin ”toinen”, edellinen on positiota (edellytettyä), jälkimmäinen negaatiota. Näiden kummankin momentin ristiriita on siinä niiden merkityksessä, että ne ovat itsessään-positiivista ja itsessään-negatiivista, mutta kuitenkin ne sulkevat toisensa pois. Sillä positio on näin itsessään-reflektoitunutta välitöntä, mutta sen kautta se poissulkee negaation, se on tämän välittämää negaatiota. Samaten negaatio on välittynyttä, välittömän negaatiota, mutta itseensä nojaavaksi saatettua, itsessään reflektoitunutta, välittynyttä, ts. välitöntä negaatiota, positiota. Näin siis kumpikin momentti on samaa välitysprosessia, refleksion-itsessään ja refleksion-toisessa muodostamaa ykseyttä, ja olemus, tämä ykseys, on niiden yhteinen peruste kumottuna refleksiomääreenä. Perusteessa määre on kumottu, alennettu itsensä kumoavaksi määreeksi, position ja negaation, välittömyyden ja välitetyn ykseyttä. Peruste on tätä ykseyttä, sillä on olemisensa kumotussa määreessä tänä ykseytenä; siksi se on eksistenssiä.

Puhtaita refleksiomääreitä on kaksi: identtisyys ja eroavaisuus. Ristiriita on näiden määreiden hajoamista, siirtymää perusteeseen, jos kohta tässä – Hegelin ”Wissenschaft der Logikin” mukaisesti – ristiriita on esitetty refleksiomääreitä koskevan opin kolmantena momenttina. Myös peruste on määrättyä refleksiota, mutta ei puhtaana määreenä, vaan puhtaiden määreiden kumoamisen kautta määrättynä. Ettei seuraavassa ole noudatettu ”Ensyklopedian” uudemmissa painoksissa esitettyä järjestystä, vaan eksistenssi on viety olemuksen dialektisiin momentteihin, voi saada perustelunsa vain kehittelystä, ja sitä selvitellään lähemmin seuraavan luvun huomautuksessa.

Vaikka moni pitänee tarpeettomana ja tieteen arvoa alentavana sitä, että jatkuvasti selittää toisin kuin tieteellisen kehittelyn sanoin sekä palauttaa tämän kehittelyn yhä uudestaan siihen, mitä johdannossa on sanottu, on tekijällä kuitenkin se kokemuksella saatu vakaumus, että tämä on helpoin tapa päästä oivaltamaan jotain sellaista, mikä on lukijan tavalliselle katsomus- ja mieltämistavalle niin vieras käsitys ajatuksen luonnosta kuin on Hegelin. Sen tähden tekijä jatkaa tätä vertailua.

Kun olemisen kehittelyn tulos käsitetään seuraavasti: määrätty ajatus, mielle ei välittömänä ole määrätty, vaan liukenee kaikkien määreiden identtisyyteen, missä yksi mielle on sitä mitä toinenkin; niin tämä tulos sisältää seuraavaa: sinänsä määrätty ajatus katoaa määrättynä; sinänsä määrätty ajatus ei ole ajatusta totuudessaan; lisäksi ajatus on prosessi, ja sellaisena se on vaihtelevissa määreissä olevaa pysyvää. Mutta itse tämä prosessi on nyt vain määrätyn ajatuksen negaationa (se on sen ”toista”). Sellaisena se on taasen vain uusi määrätty ajatus, jonka välittömänä edellytyksenä on mielteiden, määrättyjen ajatusten sarja, ja näin se on itse vain muuan määreistä. Itse sana tai mielle ”prosessi” on määrätty ajatus. Se eroaa edellytetystä, välittömästä mielteestä vain siten, että se sinänsä on välitystä. Välitön mielle on positiota, jotain asetettua; tämä on sinänsä negaatiota, itsensä puitteissa se on prosessi, määrättyjen ajatusten, kiellettyjen välittömien mielteiden välitystä. Mutta välitön mielle on, jos se käsitetään välittömäksi, välitöntä ainoastaan suhteessa sinänsä negatiiviseen mielteeseen, tämän negaatioon, ja sillä on merkityksensä vain siinä, että se edellyttää tätä välittömänä, positiona. Jos se taas käsitetään sinänsä välittömänä, määrättynä mielteenä – ilman mitään edellytystä, ilman mitään yhteyttä negatiiviseen – on se puhdasta olemista ja sen dialektiikka on olemisen dialektiikkaa; se häviää johonkin ei-määreeseen, prosessiin, negatiiviseen mielteeseen. Jo tämä ajatuksen olemusta koskeva oivallus, että ajatus sinänsä on prosessia, välitystä, merkitsee ajatuksen käsittämistä olemuksena. Mielle määrättynä ajatuksena ei tämän takia ole kadonnut, vaan se on ainoastaan muuttunut välittömästä määrätystä ajatuksesta eläväksi ja liikkuvaksi määreeksi, mielteeksi, joka sinänsä on prosessia, negatiivisuutta. Olemuksessa paljastuu sen tähden se ajatuksen luonto, joka logiikan lähtökohdassa oli edellytys: että näet ajatus ei ole kuollut tuote, vaan itsessään elävä ajatus. Tätä ajatuksen luonnon selvittelyä ei voi väistää sanomalla: meidän ajattelemisemme on se, jolle ajatus on välitön tai välittynyt; sillä kyseinen ”meidän ajattelemisemme”, se joka ajattelee, on määrätty mielle, ja sellaisena se on käsitettävä joko välittömäksi tai itsessään välilliseksi ajatukseksi, prosessiksi. Toteamus tekee myös sekä positiivisen että negatiivisen mielteen negatiiviseksi, välittyneeksi, vastoin ajattelevaa, joka on välitön mielle; ja se, joka ajattelee, on niiden välittämä.

Käsitettäessä määrätty mielle olennaisesti määrätyksi, so. prosessiksi, on se määrättynä mielle, joka on, mutta joka on prosessina. Tämä sen oleminen muodostaa sen määreen, tai: määrätty mielle on tämä määre. Tai myös: koska ajatus prosessina on määrätty ajatus, mielle, on sillä realiteettia, se eksistoi, se on olio (sillä on kohde, joka on välittömien määreiden negaatiota). Sillä eksistoiva, olio, on mielle, joka itsessään sisältää mielteiden äärettömyyden, mutta ei ole näiden määräämä niiden ollessa välittömiä, vaan kun ne ovat kumottuja, negeerattuja määreitä. Olio on omni modo determinatum, se on tämä olio siten, että se erottautuu olioiden ajassa ja paikassa ei koskaan loppuunsaatettavasta sarjasta; mutta oliolla ei meidän käsityksessämme koskaan ole tätä määreiden äärettömyyttä; näin se siis ei ole olemassa niiden kautta, sellaisinaan, vaan sen nojalla, että olio itsessään näistä riippumatta on olio, so. sen kautta, että se negeeraa kaikki nämä määreet ja omaa niiden negaation nojalla perusteensa omassa itsessään.

 

 

Toinen luku. Olemus ilmiönä

 

A. Eksistenssi

 

§ 57

Eksistenssi on peruste, olemisena, olennaisena olona, ts. se on itsensä varaan saatettu, sen kautta välitön välitys (välitysakti), määrättynä, kumotussa määreessä realisoituneena.

Hegel ilmaisee kyseisen siirtymisen kulun näin: oppi olemisesta sisältää, että ”oleminen on olemusta” ; olemusta koskevan opin ensimmäinen luku taas, että ”olemus on olemista”, joten ”kaikella, mikä on, on peruste” ja ”kaikki, mikä on, eksistoi”. Hegel lisää: jos nyt sanotaan, että ”eksistoivalla on peruste ja se on ehdollinen”, täytyy yhtä hyvin sanoa: ”eksistoiva on vailla perustetta ja ehtoa”. Tällä on se merkitys, että eksistoiva ei ole perusteestaan erillistä eksistenssiä: sillä siten peruste olisi eksistenssin edellyttämää välitöntä, positiota, ja eksistenssi olisi negaatiota. Mutta olemuksessa, kun se on peruste, on kaikki eroavaisuus kumottu. Koska olemus on perusteessa (se on ilmaistu tässä, realisoitu siinä), on tämä sen oleminen eksistenssiä.

 

a) Olio sinänsä

 

§ 58

Eksistenssi perusteen olemisena on ykseyttä, jonka muodostavat refleksio-itsessään ja refleksio-toisessa kumottuna ”toisena”. Mutta tämä ykseys on välitön ja eksistenssi on sen vuoksi välitöntä eksistenssiä, olio sinänsä (Ding-an-sich). Olio sinänsä on eksistoiva peruste, määrätty oleminen (läsnäolo), mutta siten määrättynä, että se on määreen kieltäminen. Määreen kieltämisenä ei olio sinänsä silti ole määreestä eroavaa, vaan määre kumottuna on olion oma positio. Siksi eivät määreet sellaisinaan kuulu oliolle sinänsä, vaan ne ovat kumottuja määreitä, olion refleksiota kumotussa ”toisessa”. Yhtä vähän kuuluvat määreet tälle ”toiselle” sinänsä, koska sillä on vain kumottuna ”toisena” suhde olioon, nämä määreet. Myös ”toinen” on sen tähden oliota sinänsä samana kumottujen määreiden prosessina. Määreet sellaisinaan ilmaisevat siksi olion sinänsä suhdetta olioon sinänsä, ts. oliolla sinänsä on olioon sinänsä viittaavana, itsessään reflektoituneena, määreitä. Itse olio sinänsä on välitöntä, itsensä varaan saatettua eksistenssiä; ja tämä itseensä viittaava eksistenssi on nyt määrättyä eksistenssiä, sillä on määreitä jotka ovat sen omia. Se on olio, jolla on ominaisuuksia.

Tämä olion sinänsä luonnon esitys on mitä tärkein. Olemista koskevassa opissa luonnehdittiin olemista äärettömäksi, määreitä vailla olevaksi, vastakohtana määreille, jotka olivat äärellistä. Tässä sillä on sama merkitys, mutta lisäksi se, että oleminen on olennaista, vastakohtana määreille, jotka ovat epäolennaisia. Kun tämä ääretön tulee olemista koskevassa opissa äärelliseksi (siirtyy äärelliseen), koska se on äärellisen rajoittama, niin tässä osoitetaan sen totuuden olevan, että se itseensä reflektoituneena on itsessään kumottu määre, äärellinen. Myöskin tosi äärellinen on olemisen puitteissa – äärellisen (äärellisyyden ja väärän äärettömyyden) negaationa – negaation negaatiota, määreen negaatiota, mutta tätä ensimmäistä negaatiota, määrettä, ei ole kehitelty äärettömän omana. Tässä taasen ääretön, olio sinänsä on itsessään reflektoitunut; samalla kuitenkin osoitetaan, että tämä sen refleksio itsessään tosiasiallisesti on refleksiota itsessään siten, että se on ”toisessa” (omassa ”toisessaan”), että itsensä varaan saatettu ääretön on määrettä, omaa negaatiotaan. Määreet ovat olion sinänsä kannalta ulkoista refleksiota. Ne ovat meidän, ajattelevan, oliota koskevia määreitä. Ajatteleva on se ”toinen”, johon suhteessa oliolla on määreitä. Mutta tällä ”toisella”, ajattelevalla, on myös nämä määreet ainoastaan suhteessa olioon, ja se on kyseisen suhteen ulkopuolella sama abstrakti olio sinänsä; tai oikeammin – se on samaa kumottujen ”määreiden prosessia kuin olio sinänsäkin. Tämä käsityskanta on samalla Kantin järjestelmän mitä syvällisintä kritiikkiä. Fichte käsitti sen totuuden, että ajatteleva on samanlainen Ding an sich kuin esinekin noumenonina; mutta tästä vielä eteenpäin otettava askel jäi Hegelin nerouden asiaksi. Se ei ilmaise vain, että noumenon on totuudessaan ilmiö. Se sisältää lisäksi (meille) sen, että määrätty ajatus on sekä abstraktin subjektin että objektin totuus. Pelkästään pykälässä esitetyn tarkka pohdinta riittänee vieroittamaan materialismistaan ne, jotka sijoittavat luomakunnan täyteyden alati ajatuksen ulkopuolella olevaan materiaan ja luojan täydellisyyden ajatukselle läpitunkemattomaan pimeyteen.

 

b) Olio ominaisuuksineen

 

§ 59

Määreiden ilmaistessa suhdetta olion sinänsä välillä sen viitatessa olioon sinänsä, määreiden ollessa olio itseensä viittaavana, olion omia määreitä, on eksistenssi muuan eksistoiva; se on olio, jolla on ominaisuuksia. Mutta kussakin kumotussa määreessä on olion refleksio-itsessään jokin ”toinen” kuin mitä sen refleksio-itsessään jossain toisessa määreessä. Siksi olio hajoaa määräämättömäksi olioiden joukoksi, eksistenssien maailmaksi; nämä ovat itsessään-reflektoituja olioita, mutta tämän refleksion kautta myöskin ”toisessa”-reflektoituja. Tämä maailma näyttäytyy siksi relaatioiden ja suhteiden äärettömänä paljoutena, perusteiden ja seurausten keskinäisyhteytenä, jossa jokainen peruste vuorostaan on seuraus. ”Eksistoivan” määre on kumottu määre, liittyy siksi olioon, omaa siinä pysyvyytensä ominaisuutena, joka oliolla on.

Olion sinänsä refleksio oliossa sinänsä on sen refleksiota ”toisessa”. Mutta tämä ”toinen” on myös olio sinänsä, eli siis sama käsite. Tämä sen refleksio on välttämätön momentti, ja koska olio on kumottujen määreiden prosessi, syntyy tässä sarja olion refleksioita-itsessään, jonka jäseniä määrää kumottu määre. Siksi olio sinänsä jakaantuu itsessään näihin jäseniin ja – koska myös määre itsessään on kumottujen määreiden sarja – jäsenten äärettömyyteen. Sanottu olisi miellettävissä siten, että olio sinänsä on kumottujen määreiden a, b, c prosessi ja vasta kumoaminen tekee nämä määreet määreiksi. Vaikka nyt olio itsensä varaan saatettuna prosessina on itse kunkin määreen kumoamisessa itsensä kanssa identtinen olio, on siltikin jokaisen määreen a, b, c kumoaminen erillinen momentti tässä prosessissa. Erilliset momentit ovat nyt itse kukin eri olio, jonka kumottu, pysyvyyttä vailla oleva määre erottaa toisesta momentista, toisesta oliosta; ja kun jokainen määre itsessään on kumottujen määreiden moninaisuutta – esimerkiksi a on kumotut määreet b, c, d jne. – on myös olioiden sarja ääretön. Jokainen tällainen olio on itsessään reflektoitunut, ja sillä on määre, ominaisuus kumottuna omassa itsessään, vailla pysyvyyttä. Olio on olio sinänsä riippumatta ominaisuuden luonteesta; ominaisuus on pelkkä satunnainen määre, jonka nojalla yksi olio eroaa toisesta. Ominaisuus eroaa niin muodoin kvaliteetista siinä, että kvaliteetti on välittömästi yhtä oman ”jonkinsa” kanssa, on itse tämä ”jokin”; mutta olio on refleksiota-itsessään, se on seikka, johon kytkeytyy yksi tai useampia ominaisuuksia. ”Jokin” on oma kvaliteettinsa, mutta oliolla on ominaisuuksia.

 

§ 60

Kumotun määreen, ominaisuuden ollessa sitä, minkä nojalla yksi olio eroaa toisesta, ovat ominaisuudet olion refleksiota jossain ”toisessa”. Mutta tämä olion refleksio jossain ”toisessa” on siten myös tämän ”toisen” ominaisuus; se on määre, joka erottaa tämän toisista olioista ja sellaisena itsessään-reflektoitunut. Olio koostuu siis ominaisuuksista, jotka eivät itse ole olioita, vaan itsessään-reflektoituneita, oliot läpäiseviä ja olioiden ulkopuolella pysyväisiä, itsenäisiä eksistenssejä, materioita.

Olion kumotut määreet ovat olion omia, olennaisia määreitä. Välittöminä määreinä ne ovat kumottuja ja olio sinänsä on niiden kumoamisen prosessi. Mutta kun olio sinänsä on prosessi, on olio sinänsä jokaisessa kumoamisen aktissa ikään kuin itsestään erottunut prosessin toisena aktina. Olio on tämän vuoksi eräs eksistoiva, eräs refleksion-itsessään akti, eräänä ”toisena”. Jokaisen sellaisen refleksioaktin nojalla määre on olion oma, ja koska tämä akti on määreen kumoamista, on kumottu määre sitä, minkä kautta olio on eräs olio ja niin muodoin se on kumottunakin olion määre. Sellaisena se on myös olion refleksio toisessa oliossa. Mutta tämä toinen on eräs olio vain tämän saman refleksion-toisessa nojalla, saman määreen ansiosta. Siksi määre on eri olioiden läpikäyvä määre, itsessään pysyväistä materiaa. Näyttäisi siltä, että tästä löytää helposti ristiriidan. Silti tuntuu vaikeammalta myöntää, että jokainen olio, jokainen eksistenssi ei ole mitään muuta kuin sellaista ristiriitaa. Jokainen eksistenssi, jokainen olio tarjoaa esimerkkejä sanotun tarkistamiseksi ja soveltamiseksi, kun sitä tarkastellaan yksinkertaisista perusaineista kokoonpantuna, niin sanottujen yksinkertaisten kappaleiden yhdistymänä – etenkin sellaisten, jotka eivät ole punnittavissa, kuten sähkömateria tai magneettinen materia. Myöskin sielu, kun sitä tarkastellaan eri kykyjen substraattina, sisältää tämän saman ristiriidan: se on kyvyn peruste, se missä tämä kyky eksistoi; ja samalla sillä on kyky, kaikki yksilöt kattavana substanssina, perusteenaan ja ilman sitä se ei ole mitään.

 

c) Materia ja muoto

 

§ 61

Kun materioita on useita, sulkevat ne toisensa pois. Materiat ovat itsenäisinä oliot läpäiseviä ominaisuuksia, joiden ansiosta olio on mitä se on. Siksi olio on materioiden muoto, materioiden satunnainen kokoonpano. Mutta olio on totaalisesti jokaista materiaa ja näin se on jokaisen muotoa. Jokainen materia negeeraa siksi oliossa toisen, ja tämä kaikkien negatiivisuus on sitä yhtä materiaa, joka muodostaa olion ja jonka vastaisena olio on ainoastaan muotoa.

Kun olio käsitetään lukuisten meterioiden yhdessäoloksi, materia taasen siksi olennaiseksi mikä muodostaa olion, on olio, paitsi jokaista materiaa, myös muiden yhteenliittymä. Mutta olio jokaisen materian rinnalla epäolennaisena, sen muotona, on jokaisen materian kieltämää sen ulkopuolella pysyvänä, ja sen vuoksi se on kielletty myöskin muiden, itsenäisten materioiden yhteenliittymänä. Tavallisesti tämä selitetään olion huokoisuuden avulla. Niinpä materian A paikka olisi materian B huokosissa. B puolestaan sijoitetaan A:n huokosiin ja niin edelleen äärettömiin. Yhden läsnäolo on toisen kumoamista; missä yksi on, ei ole toista, ja kuitenkin molemmat läpitunkevat olion sen jokaisessa pisteessä.

 

§ 62

Materia on olion refleksioita toisessa, mutta samalla sen refleksiota-itsessään tänä määrättynä oliona, eräänä eksistoivana. Sen takia materia on muotojensa totaalisuus. Muoto taasen, sinänsä tarkasteltuna, on olio refleksiona-itsessään; mutta se on muotoa, koska se on materian muotoa, sen kumottu määre. Siksi se on materiaa itsessään, ”toisessa” reflektoituneena. Mutta näin on materia olio sinänsä itseensä reflektoituneena. Materia on samaa kuin olio, ja sen tähden, tekemällä oliosta muodon, on se omaa negaatiotaan.

Jo se, että materia pysyväisenä, itsenäisenä kieltää (toisen) materian, oman itsepysyvyytensä, ilmaisee eksistenssin luonnon. Mutta silloin materiat käsitetään toinen toisilleen ”toisiksi” materioiksi. Tässä on kehitelty se, että yksi materia, joka materiana kumoaa olion refleksiona-itsessään, todellisuudessa on tätä samaa refleksiota kuin olio, ja niinpä kumotessaan olion, tehdessään oliosta muodon, kumoaa itsensä. Yksi materia voidaan käsittää materiaksi yleensä, materian käsitteeksi, mihin sisältyy se, että materia on itsenäistä, oliot läpikäyvää ja oliot muodostavaa eksistenssiä. Olio materioiden kokoonpanona, joista olio olisi milloin tätä, milloin tuota materiaa, olisi kvalitatiivinen ”jokin”. Muut materiat ovat olion refleksiota-itsessään materian perustana, ja yksi materia on sen refleksiota toisessa perusteenaan.

 

§ 63

Toiselta puolen tämä tulos on olion toden luonnon ilmaus. Sillä olion määre, sen refleksio ”toisessa”, on tässä kehitetty identiteetiksi itse olion kanssa, sen refleksion-itsessään kanssa. Mutta toiselta puolen taas olio sellaisena on kumottu, se on ilmaistu katoavana. Sillä oliosta sellaisenaan on tullut pelkkä materian muoto; materiasta itsestään taas on tullut vain tämä vaihtelu muodosta muotoon, katoava, itsensä kumoava eksistenssi. Olio on materian määräämä, sen kieltämää. Mutta materia on olio; siksi materia on oman itsensä negaatio. Samaten olio on itsessään-reflektoitunutta materian kieltämistä; mutta se on itse materiaa ja siksi oman itsensä negaatio. Olio on siis eksistenssi, joka on, jolla on pysyväisyytensä sen kautta, että se kumoaa oman pysyväisyytensä. Tämä eksistenssi on ilmiö.

Kun tarkasteltiin olion sinänsä luontoa, oli eksistenssin olennaisuus, sen muodostama refleksion-itsessään ja refleksion-toisessa ykseys, ainoastaan välitön; se oli vain meille. Tässä on kyseistä ykseyttä kehitelty niin, että ensin olio, refleksio-itsessään, on välitön, positiivinen, läsnäolevana. Materia, sen refleksio-toisessa on – kumottuna, yhdentekevänä momenttina – sitä, mikä on itsessään-negatiivista. Mutta materia osoittautuu jatkossa olevan olennaista: se on sitä, minkä kautta olio on mitä se on; olion refleksiota-itsessään määrättynä oliona. Materia on niin muodoin itsessään-reflektoitunut totaalinen eksistenssi, ja olio on vain muotoa, materian hajoamista määreisiin. Muoto on materian refleksiota toisessa sen määreessä, jotka molemmat määreet ovat kumottuja – samaa identtistä materiaa. Materia on siksi myöskin eksistenssin positiivinen puoli, sen pysyväisyys-itsessään, ja se on itsensä kanssa identtistä materiaa siten että se edellyttää itseään ja kumoaa itsensä positiona. Sellaisena eksistenssi on olennaista olemista – se on olemista, joka on pysyväistä sen ansiosta, että se kumoaa pysyväisyytensä (ks. § 51).

 

 

B. Ilmiö

 

a) Ilmiömaailma

 

§ 64

Ilmiö on olemus katoavana eksistenssinä. Eksistenssi on katoavaa sen kautta että se edellyttää itseään positiona ja kumoaa tämän positionsa. Sillä eksistenssissä materia on olion negaatiota, mutta se on itse olio, edellyttää siis omaa itseään oliona, ja on, olemalla tämän negaatio. Molemmat nämä momentit ovat eksistenssissä olennaisia, ja eksistenssi on tämän negatiivisuuden kautta olennaista eksistenssiä, ilmiötä. Mutta nämä eksistenssin momentit ovat molemmat välittömiä, edellytettyjä, kumpikin on sen nojalla, että se edellyttää ”toista”. Mutta kumpikin on samoin vain sen kautta, että ne kumoavat edellytyksensä. Ilmiö on siksi myöskin eksistenssiä, mutta se on eksistenssien maailma, missä yhdellä on perusteensa toisessa, mutta jolla on tämä peruste vain kumotessaan toisen, olemalla oman pysyväisyytensä negaatiota.

Ilmiö käsitetään tavallisesti siksi, mikä on epäolennaista eksistenssiin nähden, joka on totta. Tämän näkemyksen mukaan ilmiö on sitä, joka eksistenssissä näyttäytyy ulkoiselle tarkastelulle, mutta eksistenssi itsessään on perusteena oleva todellinen. Tässä sitä vastoin ilmiöllä on se merkitys, että se on eksistenssin totuus, niin että eksistenssi on ainoastaan itsensä kumoavana, katoavana eksistenssinä. Eksistenssi on ilmiönä määrättyä eksistenssiä; se on oliota ilmiöinä. Mutta nämä määreet, määrätyt eksistenssit, eivät ole välittömiä, vaan olennaisia määreitä, vaikkakin ilmiö totaalisuutena on välitön. Eksistenssissä on näet ilmaistu se, että materia on olio ja päibvastoin; niin muodoin siinä on ilmaistu myös, että materia itse on oliona oma edellytyksensä ja että se on materiaa kumoamalla tämän, ja päinvastoin. Tämä jälkimmäinen muodostaa momenttien olennaisuuden. Mutta kumpaakaan ei ole ilmaistu edellytystään tuottavana; itse siirtymä edellytyksen ja sen negaation välillä on välitön.

 

b) Olennainen ja epäolennainen

 

1) Ilmiön laki

 

§ 65

Ilmiö on olennaista eksistenssiä. Se, mikä eksistenssissä on olennaista, minkä nojalla se on ilmiö, on se eksistenssin luonto, että se on oma itsensä ja edellytyksensä, että se on sen kautta, että se kumoaa itsensä omana edellytyksenään. Tämä jokaisen ilmiön identtinen olemus on ilmiön laki. Ilmiöt ovat vaihtuvaisia, ne ovat sen ansiosta että ne katoavat, koska ne molemminpuolisesti edellyttävät ja kumoavat toisiaan. Laki on itse tätä vaihtelua, pysyväisenä. Laki on olennainen, ilmiöt läpäisevä, identtinen sisältö; ilmiö on epäolennainen. Mutta koska ilmiön laki ei ole ilmiön ulkopuolella oleva sisältö, vaan ilmiöiden identtinen puoli, on laki sekä oma itsensä että jokainen ilmiö. Lakiin sisältyy siksi vaihtelu momenttina, mutta kumottuna vaihteluna, samasta samaan siirtymisenä. Se on näin siis sitä, mikä itse kussakin ilmiössä on pysyväistä. Se on lakien maailma; nämä lait eivät ole ilmiön vaihtelujen alaisia, vaan ne pysyvät rinta rinnan ilmiön tyyppinä, perikuvana.

Tässä syntyy ero ajatuksen, joka on yleiskäsite, sekä yksilöllistä koskevan mielteen välillä. Ilmiön laki on näet olion yleinen luonto, sukukäsite. Suku on se, mikä yksilöissä on identtistä, totta, mikä on pysyväistä yksilön hävitessä ja kadotessa. Jos nyt sukukäsitettä Kantin tavoin pidetään vain tiettyjen yksilöille yhteisten tuntomerkkien yhdistelmänä (havainnoinnissa annettu moninaisuus), niin se on vain ulkoisen refleksion tuotetta, abstrakti käsite, joka itse asiassa ei muodosta sitä, mikä on pysyväistä. Se on induktiosta riippuva, ulkoinen ja satunnainen yhdistelmä. Laki ei ole sellainen abstraktio. Se on sukukäsite; se ilmaisee ilmiöissä identtisen negatiivisuuden eli sen, että jokaisella ilmiöllä on pysyvyytensä sen nojalla, että se katoaa, tulee kumotuksi. Näin laki siis itse asiassa on ilmiöiden ei-pysyväisyyttä pysyväisenä niissä. Paitsi tätä olennaisuuttaan on jokainen ilmiö, kun se on olio, myös itselleen pysyväistä sisältöä, yksilöllisen rakennusainetta. Sillä ilmiö on materian ja muodon ykseyttä, siispä se on itsessään ilmiöiden totaalisuutta, sisältöä, jonka vaihtelun laki kylläkin ilmaisee; mutta tämä vaihtelu on eksistoivaa välittömyyttä, jonka negaatiota laki on. Kun lakia on tässä kutsuttu ilmiöiden perikuvaksi, tyypiksi, ei tätä tule käsittää siten, että laki olisi ilmiön kuva. Mielikuvitusvoima ei näet voi kuvata sukua muuten kuin yksilön muodossa. Suku on ainoastaan laki, yksilön eksistenssin sääntö, johon nähden yksilöä voidaan tarkastella suurempana tai pienempänä poikkeuksena. Mutta sen ansiosta, että yksilö poikkeaa muista yksilöistä, muodostaa niihin nähden opposition, on yksilö katoavainen, ja katoavaisuutensa nojalla se on suku. Sukukäsite on reflektoitu, välittynyt määrätty ajatus, välittömän määreen negaatio, ja sukukäsitteeseen sisältyy määre kumottuna. Sukukäsitteeseen sisältyy välttämättömänä momenttina suvun jakautuminen lajeihin ja yksilöihin. Tätä ilmiön välttämättömyyttä ei vielä ole ilmaistu laissa, sikäli kuin se on ilmiön laki.

 

2) Olennainen ja epäolennainen maailma

 

§ 66

Vasten lakia, joka on olennaista, pysyväistä sisältöä, on ilmiö epäolennaista, katoavaa sisältöä. Laki on olennainen; se on lakien maailmaa. Ilmiö on epäolennaisten, katoavaisten eksistenssien maailmaa. Mutta laki on vaihtelua pysyväisenä. Se on itse eksistenssin hajoamisen, katoamisen prosessia pysyväisenä ykseytenä. Laki on siis itsessään määreen ja määreen välistä identtisyyttä; se on erillisten eksistenssien, ilmiöiden identtisyyttä. Ilmiö taas, sellaisenaan käsitettynä, on katoavaa eksistenssiä. Tämä on katoavaista sen nojalla, että sillä on pysyväisyytensä toisessa eksistenssissä, joka samaten on katoavaa, ilmiötä. Ilmiö on siis ilmiö sen johdosta, että se on pysyväistä negatiivisuutta, samaa identtistä sisältöä, joka muodostaa ilmiön lain. Olennainen ja epäolennainen maailma ovat sen vuoksi samaa sisältöä; kumpikin sisältää samat olennaisuuden ja epäolennaisuuden momentit.

Hegel antaa näille maailmoille nimitykset ”An-und-für-sich-seyende” [sisänsä ja itselleen oleva] ja ”Erscheinende” [ilmenevä] sekä muistuttaa, että nämä nimitykset vastaavat ulkoisen refleksion aistimellista ja yliaistimellista maailmaa. Nyt tapahtunutta poikkeamaa Hegelin kielenkäytöstä ei tässä voida perustella. Sille, joka on tutkinut ”Wissenschaft der Logikia”, riittää huomion kiinnittäminen siihen asemaan, joka näillä kategorioilla on Hegelillä sekä niiden vertaaminen itse ilmaisuihin, selittämään poikkeamisen aiheen. Laki on se, mikä ilmiöissä on identtistä, mutta kuitenkin se on tätä identtisyyttä erillisinä, mutta kumottuina momentteina. Ilmiö eräänä momenttina prosessissa on itsensä kumoava; ilmiö on pysyväinen siinä, että se kumoaa oman pysyväisyytensä. Sen vuoksi ilmiö on itsessään samaa itsensä kanssa identtistä negatiivisuutta kuin lakikin. Jos yliaistimellinen maailma – sinä, mikä on olennaista – käsitetään aistimellisen ulkopuolella sijaitsevaksi, itsessään pysyväiseksi sisällöksi, on se vain abstraktiota tästä ja sen edellyttämää. Suku on kaikkea, mitä yksilö on. Sillä suku on prosessi, ja yksilö on myös vain sen ansiosta, että se on prosessi, olemalla suku ja olemalla lukuisat yksilöt.

 

 

3) Sisältö ja muoto

 

§ 67

Mutta lailla on lisäksi se määre, että se on samaa identtistä sisältöä totaalisuutena, mitä ilmiö on momenttina, eksistoivana. Laki on siksi sisältöä itsessään-reflektoituneena muotona, ilmiö on samaa sisältöä erillisenä momenttina, muotona. Sisältö on jokaisessa muotomääreessä itsensä kanssa identtinen sisältö. Muoto on sisältöä eksistoivana sisältönä. Mutta sisältö ei ole muodoton, vaan se on sisältöä, joka on eri momenteissa identtistä sisältöä. Vastaavasti ei muoto ole sisällyksetöntä. Sillä muoto on sellaisenaan otettuna, itsessään-reflektoituna sisältöä, ja vain toiseen muotoon viittaavana se on muotoa. Sisältö taasen on yksi muotomääre toiseen viittaavana, samana sisältönä, ja sellaisenaan otettuna se on ainoastaan muotomääre.

Muodolla on tässä toinen merkitys kuin mikä sillä oli materian vastakohtana. Sekä sisältö että muoto ovat materian ja muodon ykseyttä, koska kumpikin on samaa sisältöä. Kumpikin on muotoutunutta materiaa. Materian muotona muoto on vailla sisällystä, abstraktia muotoa. Tässä on sisältö ainoastaan mahdollisena sisältönä muodosta – todellisena sisältönä – eroavaa; muoto on olennaista muotoa. Jo Aristoteles opetti tätä muodon olennaisuutta. Hänellä materia on ainoastaan potentia (mahdollisuus). Vasta muoto, actus, vaikuttava, antaa materialle todel­lisuuden. Näin siis muoto on liikkeelle paneva, liikkuva prinsiippi, jonka ansiosta materia on sisältöä.

 

c) Ilmiön hajoaminen

 

§ 68

Ilmiö sellaisenaan oli eksistenssiä katoavana eksistenssinä. Mutta ilmiö sisältönä ja muotona on samaa identtistä eksistenssiä itsestään erillisenä ja itsensä kanssa identtisenä. Tämä sisältää yhtäältä julkilausuttuna ilmiön totuuden: ilmiö näet on pysyväistä sisältöä sen kautta, että se on katoavaa muotoa. Mutta toisaalta on ilmiö sellaisenaan tullut kumotuksi, koska sen pysyväisyys ja katoaminen ovat samaa identtistä määrettä. Ilmiö on siirtynyt eksistenssin kahteen totaalisuuteen, jotka yhtäältä ovat identtiset, toisaalta toisistaan eroavat, mutta kumpikin on olennaisesti toiseen viittaava.

Ilmiö voidaan käsittää olemuksen katoavaksi muodoksi, jonka ulkopuolella ei olemusta ole, vaan jonka katoamisesesta olemus koostuu. Mutta koska tässä muoto ja sisältö ovat identtisiä, on muoto lakannut olemasta pelkästään katoavainen muoto. Se on itse olemus, pysyväinen sisältö. Ilmiön lakina olemus on pysyväinen ilmiössä, katoavassa muodossa, identtisessä sisällössä, ja muoto on sisältö itselleen, paitsi tätä identtisyyttä. Sisältönä olemus on samaa identtistä kokonaisuutta kuin muoto, ilmiöllinen puoli. Sen tähden muoto on olennainen, pysyvä. Se on itsessään samaa totaalisuutta kuin sisältö, ja olemus on tätä totaalisuutta. Olemuksella on sellaisenaan nämä kaksi puolta: että se on itsensä kanssa identtistä sisältöä ja samalla tätä sisältöä momenttina. Kumpikin puoli on tätä puolta ainoastaan suhteessa toiseen, ja niiden olennaisuus on tätä suhdetta. Ne ovat identtiset ja samalla eroavat.

Muistamme, että ilmiön laki käsitettiin ilmiöiden identtiseksi sisällöksi: että jokaisen ilmiön pysyväisyys on ilmiön katoamista, mutta että tämän itsensä kanssa identtisen momentin ohella jokaisella ilmiöllä on pysyvyytensä toisessa katoavassa ilmiössä. Niinpä ilmiö on identtisten, katoavaisten eksistenssien toinen-toisensa-ulkopuolellaoloa. Ja edelleen: tämä ilmiön lain ja ilmiön välinen ero muodosti olennaisen ja epäolennaisen maailman välisen eron. Kun taasen ilmiön laki on eroavaisten välistä identieettiä, sisältää tämä itse asiassa saman eroavaisuuden sekä toinen-toisensa-ulkopuolellaolon momentin kuin ilmiö. Mutta molempien identtinen sisältö on ilmiössä välitöntä eksistenssiä; sillä koska ilmiö itsessään on se ilmiöiden identtisyyden momentti, joka alun perin muodosti ilmiön lain, on tämä momentti ainoastaan välittömästi. Laki taasen on reflektoitu määre, mutta ulkoisena refleksiona; ja sen vuoksi se on samaa identtistä sisältöä reflektoituna välittömyytenä. Laki on sellaisenaan sisältöä, ilmiö muotoa. Molemmat ovat välittömiä, molemmat ovat samaa totaalisuutta, mutta samalla sillä määreellä, että ne viittaavat negatiivisesti toisiinsa: toinen eksistoivana välittömyytenä, toinen reflektoituneena. Tästä oivalletaan, että tämä on olemuksen ja olemisen välinen suhde, jos kohta ei välittömänä olemisena, vaan olemuksen olemisena, eksistenssinä, mutta samalla sillä määreellä, että se sinänsä on olemuksen kanssa identtistä, samaa pysyväistä identtisyyttä kuin olennainen, itsessään-reflektoitunut puoli, sisältö.

 

 

C. Olennainen suhde

 

§ 69

Olennainen suhde on olemusta sisällön ja muodon ykseytenä. Tämä sisällön ja muodon ykseys on kuitenkin vain välitön, koska se on vain sen oivaltamista, että sisältö ja muoto ovat samaa identtistä totaalisuutta; mutta samalla ne ovat toinen toisissaan reflektoituneita, sisältävät toinen toisensa. Kumpikin puoli on itsenäinen, mutta sillä on itsenäisyytensä suhteessaan toiseen. Kummankin puolen olennaisuus on tätä sen relaatiota. Olennainen suhde on siksi sisällön ja muodon välisen suhteen kehitystä. Välitön suhde sisällön ja muodon kesken on se, että sisältö on kokonaisuus, muoto vain momentti, osa.

Olennainen suhde, joka muodostaa ilmiöllisen olemuksen kolmannen momentin, on eksistenssin ja ilmiön ykseyttä. Se on olemus eksistoivana, mutta ei välittömänä eksistenssinä, vaan ilmiön kumoamisen nojalla. Se ei ole katoavaa eksistenssiä ilmiönä, vaan sillä on suhteena pysyväisyytensä itsessään. Mutta samalla se on eri puolien välistä suhdetta, joista kumpikin erikseen otettuna on ilmiöllinen, mutta sinänsä suhde, pysyväinen eksistenssi. Kumpikin puoli on itsensä puitteissa oma itsensä ja ”toisensa” ja sillä on siksi itsenäinen eksistenssi, mutta tämän luontonsa kautta se myös viittaa ulkopuolellaan olevaan toiseen, jossa sillä on eksistenssinsä, ts. kumpikin puoli on myös ilmiöllinen. Sisältö ja muoto ovat saman totaalisuuden eri puolia, ikäänkuin saman totaalisen sisällön kaksi muotoa, joka sisältönä on itsensä kanssa identtinen, itsessään reflektoitunut muoto, muotona taas on refleksiota itsessään toisena. Olennainen suhde on positiota ja negaatiota eksistoivana. Tässä kumpikin puoli on refleksiossaan-itsessään refleksiota-toisessa; kumpikin puoli on välittömästi samaa totaalisuutta, sisältää itsessään oman toisensa.

 

a) Kokonainen ja sen osat

 

§ 70

Sisältö on totaalisuus, muoto momentti. Niiden suhde on välittömästi kokonaisen suhdetta osaansa. Sen tähden sisältö on kokonainen, muoto on osa. Siispä kokonainen on itsessään-reflektoitunut välitön, osa on välittynyt. Samoin toisaalta osa on välitön olemisena, ja kokonainen on osien ykseytenä välittynyt. Edelleen kokonainen on kaikki osat, ts. kokonainen ei ole osat osina, vaan kokonaisena. Samoin osat ovat kokonainen, eivät kokonaisena, vaan osien yhteenliittymänä. Näin siis kumpikin puoli on saatettu vain itsensä varaan. Mutta tämä kummankin puolen itsenäisyys on samalla tämän itsenäisyyden kumoamista. Sillä sen kautta ovat osat, jotka kokonaisena ovat sama kuin kokonainen, itse asiassa kokonainen; samaten on kokonainen, koska se osien yhteenliittymänä on sama kuin osat, itsessään osat. Kokonainen on kokonaista osien ykseytenä; osat ovat osia muodostaessaan kokonaisen. Näin siis on kummankin puolen välittömyys tullut kumotuksi, yhtä hyvin reflektoitu kuin oleva välittömyys. Kumpikin puoli on toisen kautta välittynyt. Reflektoitu välittömyys ei ole ulkoista eikä itsenäistä, vaan se siirtyy eksistoivaan; tämä ei myöskään ole edelliselle yhdentekevää, vaan siirtyy reflektoituun perusteenaan. Edellinen on voimaa, jälkimmäinen ilmausta (Äusserung).

Sisältö on olennainen maailma, muoto on epäolennainen samana identtisenä sisältönä. Mutta ensinmainittu on tätä yhteistä sisältöä itsessään reflektoituneena, jälkimmäinen tätä samaa eksistoivana välittömyytenä. Kumpikin puoli on itsessään samaa identtisyyttä; mutta toinen on tätä identtisyyttä itseensä viittaavana, toinen on sitä välittömänä. Myöskin edellinen, reflektoitu, on välitöntä refleksiota, koska se vain itsensä puitteissa on olennaisuuden ja epäolennaisuuden ykseyttä. Sen tähden kumpikin viittaa negatiivisesti toiseen, mutta kumpaakaan ei ole julkilausuttu toiseen siirtyvänä. Tämä jälkimmäinen momentti on ikään kuin ensimmäinen askel olemuksen ja olemisen tosi ykseyden kehittelyssä.

 

b) Voima ja ilmaus

 

§ 71

Voiman ja ilmauksen suhde on sellainen suhde, missä relaation jäsenten välittömyys on kumottu, niin että toinen on ainoastaan toisen kautta. Lähinnä tämä käsitetään siten, että ilmauksen edellytyksenä on voima. Mutta ensinnäkään ei voima sisällä mitään muuta kuin mitä sen ilmauksessa tulee julki. Voima on vain itsessään-reflektoitunut ilmaus. Itse sen aktin kautta, missä voima on voimaa, voimanilmauksen kautta, siirtyy (muuttuu) voima ilmauksekseen. Toisekseen voima on ilmauksesta riippuvainen. Se edellyttää ilmausta, on tämän ulkopuolella lepäävää voimaa ja edellyttää ilmausta ulkoisena kiihokkeena tullakseen vaikuttavaksi. Voima on siis itsessään jakautunut edellyttävään ja edellytettyyn, kiihottavaan voimaan. Mutta tämä suhde on vastavuoroinen. Kiihottavalla voimalla on samoin edellyttävä edellytyksenään. Itse voimanilmaus on ilmauksen kumoamista edellytyksenä. Sillä voima on voimana sitä, minkä kautta ilmaus on. Voiman ilmaus on siis vain ulkoisen kumoamista edellytettynä, voimaan nähden ulkoisena, ts. se on ilmausta voiman, sisäisen, ja ilmauksen, ulkoisen, identiteetistä.

Olioiden olemus, olennainen siinä, mikä eksistoi, käsitetään tavallisesti juuri voimaksi. Lääketieteessä useimmat spekulatiivisen käsityskannan kehittely-yritelmät rajoittuvat siihen, että ilmiö palautetaan prinsiippiinsä, voimaansa jne. Vieläpä (elämän, organismin) idea saa useimmiten vain tämän merkityksen. Muissa luonnontieteissä on jo yleisempänä tapana käsittää voima ainoastaan ilmiöiden yleisen lain, säännön ilmaukseksi. Siksi pidetäänkin voimaa käyttökelpoisena määreenä ja otaksutaan sen kummemmin asiaa pohtimatta yhtä monta voimaa kuin on poikkeuksiakin. Dynamiikalla ja ”dynaamisella” lienee tosin ollut suurempi merkitys kuin tällä ”voiman” abstraktiolla. Nyt opetetaan, että voima itsessään on tuntematon, että se on sellainen määre, joka on vain ilmiössä, ilmauksessaan tiedostuksen kohteena. Siirtyminen välittömästä suhteesta kokonaisen ja sen osien kesken voiman ja ilmauksen keskinäissuhteeseen on erikoisen tärkeä olemusta koskevan opin kannalta. Jo ilmiön lailla on se merkitys, että se on sitä, mikä sijaitsee ilmiön perusteessa. Sen kyseinen merkitys esiintyy ilmiössä vieläkin selvempänä olennaisuuden ja epäolennaisuuden, sisällön ja muodon hahmoissa; näistä sisällöllä on se määre, että se on samaa totaalisuutta kuin muoto, mutta itsessään-reflektoituneena perusteena. Mutta kokonaisen ja sen osien suhde ilmaisee, että toinen puoli välittömästi sisältyy toiseen. Tässä taasen kumpikin puoli on toisen edellytys ja samalla edellytyksenä kumottu. Näin tämä siis ilmaisee, että sisältö ja muoto, olemus ja eksistenssi edellyttävät toisiaan, mutta samalla, että edellytys – välitön – on kumottua välittömyyttä.

 

c) Sisäinen ja ulkoinen

 

§ 72

Voiman ja ilmauksen suhteessa ovat sisältö ja muoto kumpikin tuotu esiin samana identtisenä sisältönä. Kyseinen niiden yhteys ei ole vain välitöntä, vaan kumpikin on määräytynyt toisen edellytyksenä ja on samalla tänä edellytyksenä kumottu. Kumpikin on sen tähden myös edellytyksensä kieltoa. Tänä position ja negaation ykseytenä on kumpikin myös oman ”toisensa” aikaansaama. Itse eroavaisuus sisällön ja muodon välillä on näin siis alennettu pelkäksi muodolliseksi eroavaisuudeksi. Sisäinen ja ulkoinen ovat sen tähden pelkkiä saman identtisen sisällön muotoja. Ne ovat sisältöä ja muotoa, perustetta ja eksistenssiä muotoina. Mutta identtisellä sisällöllä, joka on nämä molemmat momentit, on nämä eroavina, ulkoisina muotoinaan. Siispä identtinen sisältö on itse muuan sisäinen, näitä muotoja vastaan se on ulkoisena. Sisäinen ja ulkoinen ovat tämän kautta kumpainenkin sekä sisäistä että ulkoista, ensimmäisellä kertaa sisältönä, toisella kertaa muotona. Tämä merkitsee, että kumpikin on toisen kautta välittynyt, on näiden momenttien totaalisuutta; samoin, että sisältö, sisäinen on vain muodot, ja kumpikin muotomääre on totaalinen sisältö.

Ulkoisestikin tarkasteltaessa on helppo käsittää sisäisen ja ulkoisen välitön identtisyys. Sillä kun sisäinen käsitetään ulkoisesta eroavaksi, on se ulkoisen ulkopuolella ja siten ulkoiselle ulkoinen. Se, mikä on pelkästään sisäistä, on sen myötä samalla pelkästään ulkoista, ja päinvastoin. Tässä suhteessa on muoto saanut sen merkityksen, mihin ylempänä viitattiin: että se on muotoa principium movensina. Sillä tässä samat toisiaan edellyttävien ja kumoavien voiman ja ilmauksen momentit ovat saman ykseyden muotoja. Tämä ykseys on muotojen välitöntä identtisyyttä, mutta samalla itse muotoon nähden yhdentekevänä sisältönä toinen muodoista, sisäinen, ja muoto on ulkoinen. Mutta siten kumpikin on siirtymistä toiseen. Vasta ulkoisessa, kun se on ilmausta, on sisällöllä eksistenssi (edellisen pykälän mukaan). Mutta sisältö on sisäisen ja ulkoisen välitöntä ykseyttä; muoto on molempien momenttien samaa totaalisuutta. Sisällön ilmaus ei siksi ole mikään ilmaus, koska se sisäisessään on jo ulkoisensa.

 

§ 73

Se sisällön ja muodon identtisyys, mitä sisäisen ja ulkoisen välinen suhde ilmaisee, on samalla identtisyyttä olemuksen refleksiona (peruste) ja olemuksen ilmiönä (eksistenssi) kesken. Sillä ilmiön lakina olemus eroaa eksistenssistä (olennaisena ja epäolennaisena), ja tämä ero kehittyy myöhemmin sisällön ja muodon väliseksi eroksi. Mainittu identtisyys, joka perusteen siirtyessä eksistenssiksi oli ainoastaan välitön, on tässä siis välittynyt: peruste oli kehkeytynyt eksistenssistä, ja nyt eksistenssi palaa taas perusteeseen. Sillä tämä ilmaisee, ettei sisältö ole mitään muuta kuin muotomääreitään, että siis muoto itse on sisältöä, eksistenssi perustetta. Sen ohella on tällä identtisyydellä se merkitys, että – koska sisältö on muotomäärettä, siirtymää muodosta muotoon, perusteesta eksistenssiin ja päinvastoin ja koska nämä muodot ovat identtisiä määreitä – perusteen ja eksistenssin identtisyys on tosi olemus, jonka ulkopuolella ei ole mitään ulkoista; ja se tosi oleminen, jonka ulkopuolella ei ole mitään sisäistä, on todellisuus.

Tämän siirtymisen lähempi selitys seuraa alla olevassa huomautuksessa, yhteydessä siinä esitettyyn yleiskatsaukseen olemusta ilmiönä koskevasta opista.

Huom. Olemus eksistenssinä on peruste olemisena, prosessi missä määre kumotaan eksistoivana. Se on olio sinänsä, määreitä vailla oleva, mutta itsessään määreen perustana reflektoitunut määreitä vailla oleva. Olio sinänsä ei siksi ole abstrahointia määreestä, abstraktia ei-mitään, vaan määre on olennainen momentti kumottuna määreenä. Tämä esittäiksen seuraavasti: määre on määreenä olion kannalta yhdentekevä, se on ulkoisen refleksion määre. Tämä ulkoinen refleksio on aktina taasen määräävä ainoastaan olioon sinänsä viittaavana, sen varaan saatettuna. Määre kuuluu siksi tälle refleksiolle ainoastaan suhteessa olioon sinänsä; refleksio on sinänsä samoin itsensä varaan saatettua määreettömyyttä, ts. olio sinänsä. Sen tähden määre on sen kautta, että olio sinänsä viittaa olioon sinänsä, että olio sinänsä – määreettömyys – reflektoituu itsessään. Määre on niin muodoin olion sinänsä oma; se on sen ominaisuus. Olio on refleksio-sinänsä, määreen peruste; ominaisuus on kumottu määre ja sillä on pysyvyytensä oliossa. Olion siirtymisessä ilmiöksi on pääasiallisinta sen käsittäminen, että ominaisuus on sitä, minkä ansiosta olio on tämä olio, ja samalla se on ominaisuus toisessa oliossa; se on oliosta erotettavissa olevaa materiaa, ja toisaalta se ei ole pysyväistä olion ulkopuolella yleensä. Siten olio on, mitä se on, materian nojalla, joka on pysyväistä toisissa olioissa. Mutta materia on materiaa vain sen ansiosta että se voidaan erottaa itse kustakin oliosta, siis myös tästä toisesta, joka siis on myös materian nojalla, mikä on pysyväistä toisessa oliossa. Oliolla on sen vuoksi pysyvyytensä jossain toisessa, mikä samaten on pysymätöntä ja minkä pysyväisyys on kolmannessa jne. Se on ilmiötä, näennäistä, katoavaista pysyväistä.

Ilmiö on nyt itsensä kumoava eksistenssi. Mutta yhtäältä jokainen ilmiö on katoavaa eksistenssiä – ilmiön lakia; toisaalta yksi ilmiö eroaa toisesta, se on eräs ilmiö. Edellinen puoli on jokaisen ilmiön refleksiota itsessään. Se on sitä identtistä jokaisessa ilmiössä, sinänsä otettuna, että se on ilmiötä. Jälkimmäinen puoli on ilmiön refleksiota toisessa. Sen luontona on, että se on eräs ilmiö ja sillä on pysyvyytensä toisessa. Laki on pysyvää, olennaista, ilmiö on katoavaa epäolennaista. Tämä näkyy siinä, että laki on ikään kuin jotain ilmiöissä identtistä sisältöä, minkä lisäksi itse kussakin ilmiössä olisi vielä ”jotakin”, minkä nojalla se eroaa toisesta ilmiöstä. Kumpikin puoli on välitön: laki on meidän käsitystämme, ulkoista refleksiota; ilmiö on välitön ilmiö sellaisena kun sen käsite on kehkeytynyt oliosta; se on eksistoiva ilmiö. Kun nyt edelleen se, mikä ilmiöissä on identtistä, on erillisten ilmiöiden identtisyyttä, ja välitön ilmiö on vain sen kautta ilmiö, että sillä on pysyvyytensä toisessa samankaltaisessa, tällä kolmannessa samankaltaisessa jne., ts. ilmiöitten sarjassa, sikäli kuin ne ovat identtisiä, niin silloin itse asiassa eroavaisuus sisältyy lakiin ja identtisyys välittömään ilmiöön. Laki ja ilmiö ovat samaa identtistä sisältöä; mutta tämä sisältö on laissa pysyväistä ikään kuin se olisi kiinnitettyä, liikkumatonta sisältöä; ilmiössä se on poissulkevaa sisältöä, muotoa. Sisältö on määreetön; muoto on määre, se on sisältöä momenttina. Ilmiö itse on sen määreen ansiosta, että se itsessään on samaa identtistä sisältöä kuin laki, lakannut olemasta lain rinnalla epäolennaista ja siirtynyt muotoon, joka on muotoa suhteessa muodon – totaalisuutena – kanssa yhteen lankeavaan sisältöön. Ilmiö yhtenä ilmiönä on nyt vain eräs momentti; se on se totaalisuus, joka muodostaa sisällön, osana. Itse olennaisen ja epäolennaisen välinen ero on katoava, ilmiöllinen.

Mitä tulee olennaiseen suhteeseen, niin siinä tarkastelu lähtee yllä olevan kehittelyn välittömästä tuloksesta. Tämä on ensiksi sisällön ja muodon välitöntä identtisyyttä samana identtisenä sisältönä; toiseksi kummankin eroavaisuutta toisesta itsessään-reflektoituneena ja eksistoivana sisältönä. Kokonaisen ja osien välitön suhde ilmaisee sen, että kumpikin puoli on suhteessa toiseen, ei kuten toiseen, vaan kuten omaan itseensä. Kokonainen on suhteessa osiin kuten kokonaisuuteen; osat ovat suhteessa kokonaiseen kuten osiin. Tämä merkitsee seuraavaa: sisällön ja muodon välitön identtisyys on siten välittynyttä, että kumpikin on itsensä puitteissa itsensä ja oma toisensa. Ulkoisen refleksion kannalta kyseessä on suhdejäsenten eri puolien käsittäminen; mutta tosiasiallisesti nämä uudet puolet ovat samoja kuin aikaisemmat. Jos kokonaisuutta merkitään K:lla, osia O:lla, aikaisempia puolia I:llä ja II:lla sekä uusia puolia 1:llä ja 2:lla, voidaan kyseistä identtisyyttä havainnollistaa seuraavalla kaavalla:

 


 

1

2

I

K

O

II

O

K


 

Se, että muoto tässä käsitetään osina, vaikka jokainen ilmiö on samaa sisältöä kuin lakikin, perustuu siihen, että ilmiö välittömästi on useita ilmiöitä sekä että muoto on vain muotojen moninaisuutena muotoa; ja sittenkin jokainen muoto on samaa totaalista sisältöä. Koska nyt ilmiöiden identtisyys lain kanssa, sen käsittäminen muodoksi riippuu siitä, että ilmiöllä on pysyväisyytensä itsensä kanssa identtisessä ilmiössä ja sen vuoksi ilmiöiden totaalisuudessa, niin jokainen ilmiö on itsensä puitteissa tätä totaalisuutta. Siirtymä välittömästä suhteesta tapahtuu siten, että kumpikin puoli sisältää toisen ja on tämän kautta sitä, mitä se on, että siis kumpikin edellyttää toista. Mutta toisella puolella on se määre, että se on välitöntä eksistenssiä, toisella taas, että se on itsessään reflektoitunutta eksistenssiä. Jälkimmäinen on sen vuoksi voimaa, edellinen ilmausta. Tämän suhteen dialektinen momentti on helppo käsittää ja se pohjautuu pykälässä esitellyille kahdelle momentille: että voima ei sisällä mitään muuta kuin ilmauksen, sekä että ilmaus on voiman edellytyksenä olevaa voimaa. Voimanilmauksessa kumoaa voima ilmauksen, sikäli kuin se on edellytetty; voima tekee itsensä edellytykseksi, mutta kumoaa samassa actuksessa myöskin itsensä edellytettynä; se siirtyy edellytykseensä, ilmaukseen. Molemmat momentit (liikkeet) ovat samaa prosessia. Siksi tämä prosessi on sitä, mikä suhteessa on totta, ja molemmat Membra relationis [suhteen jäsenet] ovat kum­pikin vain saman identtisen ykseyden muotoja, joista toinen on sitä mitä toinenkin. Tämä saa ilmaisunsa sisäisen ja ulkoisen suhteessa. Sisäinen ja ulkoinen ovat sisältöä ja muotoa muotoina, joiden identtisyys on nyt itsensä kanssa identtistä sisältöä. Sisältönä ne ovat välittömästi samaa ykseyttä, muotoina toinen siirtyy toiseksi. Ne ovat sen tähden muotoina sisältöön nähden yhdentekevää, ulkoista muotoa. Sisältö on tämän muodon yhdentekevyyden vastaisena itse sisäistä; sisäinen ja ulkoinen ovat muotoina ulkoista. Mutta näin siis ovat sekä sisältö että muoto molemmat näitä sisäisen ja ulkoisen momentteja. Tällä tavoin on sisältö ilmaistu samana sisäisen ja ulkoisen suhteena, joka muodostaa muodon, ja kumpikin on sisältöä ja muotoa muotona, yhdentekevänä muotoerona.

Tämä kehittelyn kulku osoittaa, että olemus a) eksistoivana on määrättyä eksistenssiä, mutta on eksistenssiä katoavana, kumottuna määreenä. Edelleen: että olemus b) ilmiönä on itsessään jakautunut refleksioon ja välittömyyteen, olemukseen ja olemiseen. Refleksio on sen yleisyysmomentti; välittömyys, eksistenssi ovat määremomentti. Olemus on näin lakia ja ilmiötä, olennaisuutta ja epäolennaisuutta, sisältöä ja muotoa. Laki ja olennainen maailma ovat olemusta abstraktiossaan, mutta tätä ne ovat kielteisesti ilmiöön ja epäolennaiseen maailmaan viittaavina. Tämä on abstraktiota, koska nämä momentit ovat vain ulkoisen refleksion kannalta erillisiä. Sisältö ja muoto ovat siirtymää pois tältä abstraktion katsantokannalta, koska sisältö on muodon, ilmiön refleksiota itsessään, muoto itsessään reflektoitunutta sisältöä, sisältöä erillisinä, toisiinsa viittaavina momentteina.

Mutta itse tämä sisällön ja muodon identtisyys on vielä ulkoista refleksiota, vaikka yhden momentin viittaaminen toiseen saakin aikaan sen, että ne ovat olennaisessa suhteessa toisiinsa. Vasta c) olennaisessa suhteessa siirtyy ulkoinen refleksio näissä momenteissa immanentiksi refleksioksi, ja olemus on tätä momenttien immanenttia refleksiota. Jos voima käsitetään joksikin omassa itsessään, ilmauksensa ulkopuolella pysyväiseksi, on tämä abstraktion kannasta kiinnipitämistä. Mutta jos voima käsitetään totuudessaan ilmausta edellyttäväksi ja samalla tämän edellytyksensä kumoavaksi, niin silloin oivalletaan myöskin, että ulkoinen refleksio on momenttien omaa. Saman tien oivalletaan, että tämä ulkoinen, erottava refleksio on olennainen, että se on olemuksen refleksiota, mutta sen olennaisuus on sen – eroavaisuuden – kumoamista: olemus on samassa aktissa erottavaa ja eron hävittävää refleksiota. Niinpä refleksio ja välittömyys, olemus ja oleminen ovat muuatta sisäistä ja ulkoista, mutta sellaista sisäistä, jonka olennaisuus on sen olemista, ulkoista; ja sellaista ulkoista, jonka oleminen on olemuksen omaa olemista, sisäisen olemista. Tässä on olemus jonakin eksistoivana, ilmiönä, palannut takaisin refleksioon aktina; se on palannut perusteeseensa. Mutta tässä palaamisessa olemus on identtinen ulkoisen, eksistenssin kanssa; se on kumonnut tämän välittömyytenä ja on refleksion ja eksistenssin, olemuksen ja olemisen ykseyttä. Tämä refleksion ja eksistenssin ykseys on olemus todellisuutena.

Aivan kuten olemista käsittelevässä opissa esiintyi olemisen yleinen luonne selvimmin kvantiteetissa sikäli kuin se oli paljoutta, niin myös tässä esiintyy olemuksen luonto – olemuksen kategorioiden totaalisuutena – ilmiössä. Olemuksen kehittely ilmiönä on ikään kuin etenemistä kaksinaisissa kategorioissa, joista kummallakin on merkitystä vain suhteessa toiseen, jossa se reflektoituu (kuvastuu). Siten myös olemuksessa, kun se on välitön, ovat positio ja negaatio toisissaan reflektoituvia määreitä; materialla on pysyvyytensä oliossa ja päinvastoin; ilmiön laki on itsessään reflektoituva ilmiö, ja tämä on laki (ilmiöt identtisinä) itseään ”toisessa” reflektoivana. Sanotun kategorioiden kaksinaisuuden ansiosta sekä sen johdosta, että jokainen uusi katsantokanta on näiden toisiinsa omaksuman suhteen kehittelyä, eroaa olemuksen kehitys olemisen välittömästä siirtymästä. Sillä olemuksessa on siirtymä jokaiseen uuteen käsitteeseen välittynyt sen ansiosta, että taakse jätettävä kategoria on suhteessa siihen kategoriaan, missä se on reflektoitunut, ja uusi kategoria saa sekin kaiken merkityksensä tällaisesta refleksiosta. Niinpä esimerkiksi tapahtuu siirtyminen ilmiön laista sisältöön sen kautta, että käsitetään laki eroavaisuudeksi ja ilmiö identiteetiksi, ja saman tien kun laki käsitetään sisällöksi, on ilmiö muotoa; sisältö vuorostaan saa merkityksensä siitä, että se on refleksiota-itsessään vastoin muotoa, joka on välitöntä eksistenssiä. Kategorioiden laki ja ilmiö, sisältö ja muoto kohdalla oivalletaan myöskin helpoimmin olemuksesta totaalisuutena annetun määritelmän merkitys, nimittäin se, että olemus on määre itsessään yleisyytenä reflektoituneena. Ilmiö ja muoto ovat näet vain momentteja, määrettä; laki ja sisältö ovat näitä yleisyytenä. Voiman ja ilmauksen suhteessa on kaikki tämä sanottu julki.

On myös paikallaan selvittää tässä, miksi eksistenssi on viety olemusta koskevan opin dialektiseen momenttiin. Pääasialliset syyt ovat seuraavat: ilmiö on olemusta olevana, määreeseen päätyneenä; eksistenssi on olemista, olemuksen välitöntä olemista. Eksistenssi on itsessään dialektinen, ilmiöllinen, itsensä hajottava ristiriita; sen momenteilla on refleksion-itsessään ja välittömyyden muoto. Ja toiselta puolen katsottuna: jokainen kategoria on välittömyydessään tämä kategoria käsitteessään; dialektinen momentti on ylipäätänsä ottaen kategoria läsnäolossaan, eksistenssissään; olemuksen käsitteessä tämä momentti on eroavaisuus, positio ja negaatio. Vieläpä tekijä olisi mieluiten toivonut tohtivansa kutsua koko olemuksen dialektista momenttia eksistenssiksi, koska tämän momentin toisissaan reflektoituvista kategorioista yhden olennaisena määreenä on olla, olla eksistenssiä, toinen taas on tämän refleksiota itsessään. Muuten tulee myös panna merkille, että ilmiön ensimmäinen ja kolmas momentti – ilmiömaailma ja ilmiön hajoaminen – on tässä esitetty eri kantoina ainoastaan jotta voitaisiin luonnehtia siirtymämomentteja ja saattamaan tämä esitys lähemmin Hegelin ”Wissenschaft der Logikin” mukaiseksi. Tekijä ei tässä saata salata vakaumustaan, että oppi olemuksesta on Hegelillä joutunut lapsipuolen asemaan ja siltä puuttuu jotain siitä tiukasta johdonmukaisuudesta, joka niin suuressa määrin on ominainen Logiikan ensimmäiselle jaksolle. Olkoon tämä, jos se hyväksytään, tekijälle jonkinlaisena tässä esiintyvien puutteiden puolustuksena; ne tekijä kyllä tuntee voimatta kuitenkaan auttaa asiaa.

Olemuksella ilmiönä on – kun sitä tarkastetaan määrätyn ajatuksen, mielteen käsityskantana – seuraava merkitys. Ajatus eksistoivana käsitettiin määrätyksi mielteeksi, negeerattujen välittömien mielteiden prosessiksi (ks. sivu 295). Sellaisena mielle on välittömästi yleistä ajattelemista kaiken määreen kieltona, mutta sillä määreellä, että se on itsessään määrätty, siispä samantekevä näihin negeerattuihin mielteisiin nähden. Nämä esiintyvät, eksistoivat kumminkin negeerattuina, vaikkeivät ne määrääkään olennaista miellettä. Mutta koska tämä yleinen ajatteleminen on prosessi, on se itse kussakin negeeratussa välittömässä mielteessä tämän prosessin yksittäinen momentti, ja näin siis se on yhtä monta erillistä momenttia kuin negeerattua miellettäkin. Kielletty välitön mielle määrää siis tosiasiallisesti momenttien eroavaisuuden. Siksi tämä ajatteleminen on seuraava ristiriita: se on olennainen; se on itsessään määrätty mielle. Toisaalta taas sitä määräävät kielletyt välittömät mielteet. Kyseinen olennaisen mielteen ristiriita on ilmiö. Kaiken määreen negaationa se on ilmiön laki, määreen erottamana (jossain määreessä) se on ilmiö. Mutta itse kukin määre on vuorostaan itsessään kumottujen määrättyjen mielteiden prosessia, samaa yleistä ajattelemista. Määre ja yleinen ajatteleminen eroavat toisistaan siten vain siinä, että jälkimmäinen on ykseytenä sitä, mitä edellinen on moninkertaisena yleisenä ajattelemisena. Niinpä yleinen ajatteleminen on ajatusta sisältönä, määre sitä samaa muotona. Niiden suhde toisiinsa on olennainen, koska muoto on manifestoitunut sisältö. Voimana ja ilmauksena tarkasteltuina on niiden dialektiikka näiden käsitteiden dialektiikkaa; sen tuloksena on molempien ilmaistua muotoykseyttä, sisäisen ja ulkoisen yhdentekevänä erona. Ulkoinen ei ole pelkkää manifestaatiota; sillä sisäinen, yleinen ajatteleminen, on vain muotoa, määrettä ulkoisen ohella, ja yleisen siirtyminen määreeksi on liikettä määreestä määreeseen.

Kun helposti oivalletaan, että yleinen ajatteleminen kumottujen määreiden prosessina on Minä, abstrakti subjekti, ja määre on sen manifestaatiota määrätyssä mielteessä, niin esitetty tulos sisältää seuraavaa: määrätyllä ajatuksella ei ole yleistä ajattelemista ulkopuolellaan voimana, kykynä, vaan se on itse tätä voimaa, elävää, liikkuvaista ajatusta. Sellaisena on ajatus todellisuutta, todellista ajatusta. Se välittömyys, joka tähän käsityskantaan vielä sisältyy ja erottaa ajatuksen todellisena käsitteestä, tulee seuraavassa luvussa tarkastelun kohteeksi.

 

 

Kolmas luku. Todellisuus

 

§ 74

Todellisuus on hahmottoman olemuksen (refleksion) ja ryhdittömän, katoavaisen eksistenssin (ilmiön), määreitä vailla olevan pysyväisyyden sekä pysyväisyyttä vailla olevan määreen ykseyttä. Mutta tämä ykseys on vielä sikäli välitön, että – kun sen momentit ovat toistensa kanssa identtisiä muotomääreitä, sisäistä ja ulkoista – todellisuus on näiden identiteettinä muotoa; se on ainoastaan eksistoivaa olennaisena, refleksion aktina; mutta todellisuus ei sellaisena ole toteuttanut itseään, tai toisin sanoin: muotoa ei ole ilmaistu elävänä, olennaisena muotona.

Voiman ja ilmauksen suhteeseen sisältyy kylläkin se, että olemus ja eksistenssi, sisältö ja muoto ovat toisiaan edellyttäviä, ja että kumpikin samalla on kumottu edellytys. Mutta kun siten kumpikin on toisen kanssa identtistä muotoa, sisäistä eräänä ulkoisena, lankeavat nämä käsitteet yhteen todellisuuden tässä yhdessä käsitteessä, tänä yhtenä muotona, edellisten identtisyyttä. Nyt ei tässä tule ilmaistuksi se, että se on itsessään liikkuvainen, refleksiota actuksena. Vain välittömästi se sisältää tämän momentin, koska olemus on ikäänkuin laskeutunut alas eksistenssiin. Selvää lienee, että sisältö on vain muotoa, mutta ei se, että muoto on sisältöä, tekee itse itsensä sisällöksi.

 

 

A. Muodollinen todellisuus

 

§ 75

Todellisuus on välittömästi näitä olennaisuuden ja eksistenssin, sisäisen ja ulkoisen momentteja. Kyseisenä välittömyytenä todellisuus on vain mahdollisuutta, todelliseksi tulemisen mahdollisuutta. Mahdollisuus on todellisuutta identtisenä muotona. Mahdollisuutena, sinä mikä saattaa olla todellista, on sillä vastassaan se todellisuus, joka on todellista; se eroaa tästä. Mutta mahdollisuus pelkkänä mahdollisuutena on muuan välittömyys; se on mahdollisuutena eksistoiva, todellinen mahdollisuus. Todellisuus puolestaan on mahdollisuudesta eroavana todellisuutena välitöntä, annettua todellisuutta, jolla ei ole perustettaan missään ”toisessa”; siksi se on satunnaista todellisuutta. Satunnaista on se, mikä voi olla; se on siis myös vain mahdollisuus. Kumpikin puoli on näin siis mahdollisuuden ja todellisuuden ykseyttä.

Todellisuus on olennaisena muotona on itsensä kanssa identtinen, itsessään-reflektoitunut muoto, muotomääreiden identtisyyttä. Mutta tänä identtisyytenä se on vain eräs muoto; se on vain potentia muoto muotomääreiden totaalisuutena. Se on mahdollisuutta, mutta eksistoivaa mahdollisuutta, eräänä muotona; se on eräs eksistoiva. Todellisuus taas muotojen välittömänä totaalisuutena on ei-minkään edellyttämää, perustetta vailla olevaa todellisuutta. Se on muotojen satunnaista yhteenliittymistä. Mahdollisuus on sisäinen ulkoisena; todellisuus on ulkoinen sisäisenä. Muodollinen mahdollisuus on eksistoiva (muoto), joka on itsensä kanssa identtinen. Siksi siihen sisältyy seuraavaa: kaikki – itsensä kanssa identtisenä – on mahdollista. Itse sana ”kaikki” kattaa kaiken eksistoivan. Mutta eksistoiva on itsensä kanssa ristiriitaista, ja voidaan siksi yhtä hyvällä syyllä sanoa, että kaikki on mahdotonta. Samaten satunnainen on välitöntä välttämättömyyttä; se on annettu todellisuus. Sillä se, mikä on välttämätöntä, on välittömästi annettua, sitä, millä ei ole perustettaan jossakin.

 

 

B. Reaalinen todellisuus

 

§ 76

Todellinen mahdollisuus on reaalista (eksistoivaa) mahdollisuutta. Se on yhteenveto siitä todellisuudesta, jonka kautta todellisuus on reaalista todellisuutta. Tämä todellisuuden yhteenveto mahdollisuutena on todellisuus ehtoina; se on kaiken todellisuuden yhteenveto, reaaliset ehdot yhden todellisuuden todellisuudelle. Mutta todellinen ehtoina ei ole välitöntä todellisuutta – sellaisena se olisi vain muodollista mahdollisuutta – vaan todellisena sillä on toinen todellisuus mahdollisuutenaan. Tämä ehdollisuus on molemminpuolinen, ja reaalisesti todellinen on, reaalisesti mahdollisen ehtoina, oma mahdollisuutensa sekä päinvastoin. Todellisuus tänä ehdon ja ehdollisen ykseytenä on absoluuttista todellisuutta, ehdotonta, välttämätöntä.

Pinnallisemmaltakin kannalta katsoen on helppo oivaltaa, että mahdollisuus sellaisena, mikä voi tulla todelliseksi, edellyttää todellisuutta mahdollisuutenaan, mahdollisuuden mahdollisuutta. Näin asia käsitetäänkin silloin, kun tehdään ratkaisu, onko jokin seikka, tapahtuma mahdollinen vai eikö se ole mahdollinen. Sillä tämän mahdollisuuden mittapuu otetaan todellisuudesta; kyse on vain siitä, voiko todellinen vielä kerran olla todellista. Että jokin on mahdollista, merkitsee siksi sitä, että todellinen on mahdollista. Mahdottomuuksien valtakunta on se, mikä sijaitsee todellisuuden ulkopuolella; se peittää niin muodoin sen alan, jota on luultu mahdollisuuden alueeksi. Ja itse mahdollisuuden käsitteen suhteen myönnettäneen vielä helpommin, että se edellyttää todellisuuden käsitettä, ja päinvastoin.

 

 

C. Välttämättömyys, absoluuttinen todellisuus

 

§ 77

Välttämättömyys absoluuttisena todellisuutena on reaalisen mahdollisuuden ja reaalisen todellisuuden ykseyttä. Välttämättömyys on sitä, että toinen näistä määreistä siirtyy toiseksi. Se on todellisuutta prosessina, siirtymää mahdollisuudesta todellisuuteen; tai oikeammin: mahdollisuudesta todellisuuteen siirtymistä sekä samalla todellisuuden kumoamista ja mahdollisuuden paluuta itseensä. Välttämättömyys on tämä prosessi ja edellyttää sellaisena prosessin momentteja; mutta nämä momentit ovat samoin vain prosessin kautta, ts. prosessi on niiden edellytys. Prosessi itse on se identtisyys, jonka kautta yksi momentti siirtyy toiseksi. Se on itsensä kanssa identtinen todellisuus. Mutta kun todellisuus itsessään-reflektoituneena on oma mahdollisuutensa, on välttämättömyys prosessina suhdetta näiden sen omien momenttien välillä. Ja koska tämä suhde on todellisuuden suhdetta omaan itseensä, on se absoluuttinen suhde.

Välttämättömyyden kategoria on koko logiikan tärkeimpiä määreitä. Välittömänä välttämättömyytenä se on satunnaisuutta (ks. § 75, huom.). Hegel esittää välttämättömyyden kolme momenttia seuraavin nimityksin: ehto, seikka ja toiminta. Tässä on todellisuus, olemuksen ja eksistenssin ykseys, lakannut olemasta eräs muoto, välitön todellisuus. Tässä on kaksi muotoa, kaksi todellista, joista yksi edellyttää toista ja samalla on itsessään määrätty muodostamaan edellyttävän ja edellytyksen kumoavan prosessin. Näin siis muoto on elävä muoto, vaikka vielä kumpainenkin muoto on yhtä välitön – sikäli kuin kumpaakaan ei ole ilmaistu toimivana – ja prosessi on vain niiden välitöntä identtisyyttä. Mutta johtuen siitä, että toiminta on ikään kuin sidottu ehdon muodostavaan todellisuuteen, on tällä se määre, että se on liikkeelle panevaa. Välttämättömyys on siis yksi muoto muotojen totaalisuutena, joka itsessään-reflektoituneena on oma mahdollisuutensa, realisoi itsensä totaaliseksi todellisuudeksi, antaa muotona itselleen oman sisältönsä.

 

 

 

a) Substantiaalisuussuhde

 

§ 78

Tämä välttämättömyyden prosessi on absoluuttinen suhde, koska se on todellisen suhdetta itseensä omana mahdollisuutenaan ja todellisuutenaan. Absoluuttinen mahdollisuus on substanssi. Mutta tämä on oman todellisuutensa edellytyksenä prosessia, siirtymää tähän todellisuuteen. Mahdollisuus on itsessään reflektoitunut todellisuus. Tämä on realisoitua todellisuutta; se on aksidenssien moninaisuutta substanssin manifestaatioina. Sillä koska todellisuus on mahdollisuuden omaa todellisuutta, on todellisuus itsessään todellisuuden totaalisuutta ehtona, mahdollista todellisuutta. Substanssi on siis aksidenssinsa läpäisevää mahdollisuutta; mutta samalla se on aksidenssien negaatiota, itsensä itsensä varaan saattavaa substanssia. Substanssin immanenssi aksidenssissa näet kumoaa tämän aksidenssin ja tekee sen kaikeksi todellisuudeksi. Substanssi toteuttaa tämän negatiivisuuden kautta oman itsensä kaikkena todellisuutena; se aikaansaa, asettaa todellisuutensa. Substanssin ja aksidenssin suhde on näin syyn ja vaikutuksen suhdetta.

Spinozan käsityksen mukaan substanssi tosin on mainitun laisessa suhteessa attribuutteihinsa, mutta hänen kantansaoli ulkoista ajattelemista, joten attribuutitkin olivat satunnaisia, mielivaltaisesti oletettuja. Tässä on kyse ajatuksesta substanssina. Reaalista mahdollisuutta kutsuttiin todellisen reaalisten ehtojen yhteenvedoksi. Kun edelleen todellinen käsitettiin itsessään omaksi mahdollisuudekseen, näiksi ehdoiksi, niin todellisuus – yksi muoto – on itsessään muotojen moninaisuutta ehtoina, mahdollisuutena. Tämä muodostaa todellisuuden aksidentiaalisuuden. Mahdollisuus taasen on jokaisessa muodossa immanentti mahdollisuus, ja mahdollisuutena se on aikaansaapaa; se on sitä, mikä tekee todellisuudesta aksidenssin. Se on edelleen, koska todellisuus molemminpuolisesti on ehto, aksidenssien totaalisuutta. Niinpä se on aksidenssien totaalisuus syynä, joka saa itsensä aikaan jokaisessa aksidenssissa, vaikutuksena.

 

b) Kausaalisuussuhde

 

§ 79

Substanssi on syy; aksidenssi vaikutus. Syynä substanssi on aksidensseissa itseään manifestoiva substanssi. Siksi se päätyy totaalisuutena jokaiseen aksidenssiin, tekee tämän omaksi todellisuudekseen, vaikutuksekseen, niin ettei vaikutus sisällä mitään muuta kuin syynsä. Vaikutus on itsessään vain mahdollisuutta olla syyn manifestaatio. Siksi se edellyttää syytä sinä, jonka kautta se tulee todelliseksi. Syy taasen on syy, alkuperäinen seikka vasta sitten kun se pääsee vaikutukseensa. Vaikutuksensa ulkopuolella se on vain mahdollinen syy, abstrakti mahdollisuus. Niin muodoin syy edellyttää itse vaikutusta, ja tämä on syyn syy. Kumpikin on vaikuttava ja niiden tosi suhde on vuorovaikutus.

Syyn ja vaikutuksen suhde on samaa dialektista luontoa kuin voiman ja ilmauksen suhde. Mutta tämä jälkimmäinen on sisällön ja muodon suhdetta olemuksena ja eksistenssinä. Tässä myös syy on eksistoiva syy, todellisuutta. Mutta se on todellisuutta muotojen totaalisuutena, aikaansaaden itsensä jokaisessa muodossa. Tai: syy ja vaikutus ovat todellisen kaksi puolta: että se on vain muotoa ja kuitenkin se sisältää sellaisena kaiken todellisuuden. Äärellinen syy on pelkästään eräs muoto, joka aikaansaa toisen ja on itse kolmannen aikaansaama, sekä niin edelleen äärettömiin. Jokainen todellisuus, jokainen seikka on vuoroin syynä ja vaikutuksena. Mutta äärellisessäkin tämä on vuorovaikutusta. Valo on syy, näkeminen vaikutusta; mutta vaikkakin näkeminen ei ole valon materiaalinen peruste, on se silti syynä siihen, että valo nähdään; ja kun valoa jota ei nähdä, ei ylimalkaan ole, niin näkeminen itse asiassa on valon olemisen syy. Mutta tavallisesti tässä tehdään seuraava ero: valo on olemassa, vaikka minä en sitä näe, mutta silloin se edellyttää, että sen näkevät toiset, joku näkevä ylipäätänsä.

 

c) Vuorovaikutus

 

§ 80

Syy ja vaikutus eivät ole välittömiä edellytyksiä, jotka ulkoinen refleksio käsittäisi toisiinsa vaikuttaviksi. Syy on vaikutuksen kanssa identtinen, siirtyy siksi, toteuttaa itsensä siinä. Vaikutus syyn edellytyksenä, syyn syynä, on itse syy. Niin muodoin se on syynä – syyn ulkopuolella – kumottu; se on syy todellisena, vaikutus. Syyn päätyminen vaikutukseen on sen yhdistymistä itsensä kanssa. Syy on todellinen syy sen nojalla, että se kieltää itsensä, jakautuu itsenäisiksi todellisuuksiksi (syiksi), mutta samalla kumoaa nämä itsenäisinä. Tämän prosessin tuloksena on itse prosessi, kehitelty välttämättömyys, joka samassa aktissa on eroavaisuutta itsenäisten todellisten kesken, mutta on näissä eroavissa samaa itsensä kanssa identtistä ykseyttä. Mutta näin siis ei välttämättömyys ole välttämättömyyttä, vaan se on itsensä varaan saatettua, eri todellisissa, määreessä itsensä kanssa identtistä yleistä, vapautta.

 

Tämä syyn ja vaikutuksen identtisyys on myös olemisen ja olemuksen ilmaistu identtisyys. Jo välitön todellisuus on välittömänä tätä identtisyyttä; määreenä se on muotoa. Välttämättömyys on määreen suhdetta itsensä puitteissa, yleisyytenä (kaikki todellisuus, potentialiter [mahdollisuuden mukaan]) ja määreenä (eräs todellinen). Substanssi ja aksidenssi ovat tämä suhde. Substanssi, yleinen mahdollisuutena (totaalisen todellisuuden mahdollisuus), on aikaansaapa, se on syy; määre on vaikutus. Mutta kausaalisuhteessa on ilmaistu, että määre (vaikutus) on saman tien yleisyyttä (syy). Tämä määreessä immanentti yleisyys, olemuksen ja olemisen ykseys, on käsite.

Huom. Todellisuus on ilmiöissä immanenttia olemusta. Ilmiö on tämän olemuksen immanenssin ansiosta todellisuutta; se ei enää ole ilmiö. Se on sisältö, yleinen – muotona – eräässä määreessä. Muoto on täten määrätty olennaisena, ei pelkkänä ulkoisena muotona, kaikkena todellisuutena. Mutta muoto ei vielä ole osoittanut, miten se itsestään käsin kehittää kaiken todellisuuden; sitä ei vielä ole sellaisena ilmaistu. Se on todellisuutta idussaan, todellisuutta potentia, ei actu. Oppi todellisuudesta on tätä muodon kehittelyä tosi todellisuudeksi.

Välitön todellisuus on muoto, jolla on se määre, että se itsessään sisältää olemuksen, on liikkuvaista muotoa; sillä on siis se määre, että se on kyky (potestas), kehityksen mahdollisuus. Se sulkee sellaisena pois sen todellisuuden, joka ei pelkästään ole mahdollinen, vaan todellinen. Mutta molemmat ovat välittömiä. Mahdollisuus on, sillä on siksi todellisuutta – todellisuus on välittömästi annettua, välitöntä välttämättömyyttä, mutta yhtä välittömästi se on satunnaisuutta, mahdollisuutta. Kaikki nämä käsitteet siirtyvät välittöminä otettuina välittömästi toinen toisikseen. Välitön mahdollisuus, jonka ulkopuolella ei ole mitään, mikä sitä välittäisi, on ikään kuin ainoa todellisuus. Välitön todellisuus on annettu, välttämätön; mutta välittömästi annettu, välttämättömyys, jolla ei ole perustettaan ”jossakin”, on perustetta vailla; se on satunnainen, ei-annettu. Muodollinen todellisuus ja mahdollisuus ovat sen tähden identtisiä. Ne ovat todellista mahdollisuutta, mahdollista todellisuutta ja sellaisena reaalista todellisuutta.

Mitä reaaliseen todellisuuteen tulee, riippuu olennainen sen käsittämisestä, että reaalisen todellisuuden sisältämät mahdollisuuden ja todellisuuden käsitteet ovat kumpikin todellisia: että siis reaalinen mahdollisuus on yksi todellinen toisen mahdollisuutena, ehtona toisen todellisen todellisuudelle; että siis reaalisesti todellinen on todellisuuksien, muotojen toinen-toisensa-ulkopuolellaoloa. Edelleen: että myös tällä mahdollisuudella on ehto sille, että se on todellinen, ja näin siis molemmat todelliset edellyttävät molemminpuolisesti toisiaan. Mutta sen kautta kumpikin on mahdollisuutensa mahdollisuus ja siten oma mahdollisuutensa. Tämä mahdollisuus on absoluuttinen; mutta se on myös absoluuttista todellisuutta, koska se on sitä todellisuutta, joka itse on oma mahdollisuutensa, ja näin se on välttämättömyyttä.

Välttämättömyys on yksi muoto muotojen totaalisuutena, todellisuus omana mahdollisuutenaan ja näin siis kaiken todellisuuden yhteenvetona. Tässä on kaikki todellisuus esiintynyt yhdessä muodossa ituna, mahdollisuutena. Tämä on välttämättömyyden käsite, välttämättömyys välittömyydessään. Välttämättömyys on todellisen suhdetta itseensä, mahdollisuutena (kaikkena todellisuutena potentia) ja todellisuutena (realisoituna todellisuutena), substanssina ja aksidenssina. Substanssi on itsessään samaa todellisuutta kuin aksidenssi ja se tekee tämän immanenssinsa kautta aksidenssista aksidenssin. Sillä substanssi, kun se on immanenttina siinä, mikä on todellista, on mahdollista totaalisuutta, ja todellinen on – tänä mahdollisuutena – siirtymää toiseen ja taas toiseen todellisuuteen; se on katoavaa, se on aksidenssia. Substanssi on itsessään todellinen aksidenssien totaalisuutena, ja manifestoituu, tekee itsensä todelliseksi näissä; sen tähden se on vaikuttava, aikaansaapa syy; aksidenssi on sen tuote, vaikutus. Koska syy taasen edellyttää vaikutustaan, ja tämä niin muodoin on syyn syy, syntyy ikään kuin kaksi vuorovaikutuksessa olevaa substanssia. Mutta itse asiassa vaikutus on manifestoitu syy, ja siten itsenäisenä substanssina kumottu. Syy on syy vaikutuksen nojalla, sen kautta että se päätyy vaikutukseen, mutta kieltää siinä aktissa, missä se on syy, vaikutuksen edellytettynä, itsenäisenä substanssina; se on sen kautta, että se kieltää itsensä, tulee vaikutukseksi, ja kumoaa tämän negaationsa; näin se on itsensä kanssa identtinen. Tämän kehittelyn nojalla on aksidenssi substanssin kanssa identtinen. Substanssi on aksidenssi prosessina. Siten on myös se mahdollisuuden ja todellisuuden identtisyys, jota välttämättömyys välittömästi on, ilmaistu prosessina, ja muoto on ilmaistu itsestään käsin kehittyvänä, kehkeyttävänä muotojen totaalisuutena, kaikkena todellisuutena, koska kaikki muoto on samaa identtistä prosessia. Tämä prosessi on määreessä oleva itsensä kanssa identtinen yleinen, käsite.

Mielle, määrätty ajatus eksistoivana, on prosessi, välitys, välittömänä, määrättynä ajatuksena (ks. sivu 295), mutta se on siten vain näiden momenttien – välityksen ja välittömyyden, yleisyyden ja määreen – välitön yhteenveto. Sen tähden se itsessään jakautuu näihin yleisen ajattelemisen ja määreen momentteihin. Mielle sisällön ja muodon, sisäisen ja ulkoisen ykseytenä on näiden momenttiensa kehiteltyä ykseyttä, mutta tätä ykseyttä se on määrättynä ajatuksena, muotona (ks. sivu 307). Tämä ykseys on ajatuksen todellisuutta, mutta se on määrätty ajatus todellisena, elävänä ajatuksena. Tämä on siksi todellinen ajatus siirtymänä määreestä määreeseen, idussaan, potentialiter [mahdollisuuden mukaan]. Itse tämä elävien liikkuvien ajatusten prosessi ei ole vielä esittäytynyt tarkastelullemme. Määtätty ajatus, mielle on sen takia vielä todellisena jakaantunut mainittuihin yleisyyden ja määreen momentteihin, mutta siten, että toinen todellinen ajatus mahdollisuutena, ehtona, on liikkeellepaneva, toinen on edellyttävä, ehdollinen (reaalinen mahdollisuus ja todellisuus). Tämä dialektiikka sisältyy välittömästi määrättyyn mielteeseen todellisena; sillä kun tämä on yksi määre kaikkena määreenä idussaan (potentia), jakaantuu se itsessään kahteen momenttiin, nimittäin: itseensä määreiden totaalisuutena potentia, sekä itseensä actu yhtenä määreenä. Määreiden totaalisuus, todellisena, ei ole pelkkä muodollinen mahdollisuus, ulkopuolella-oleva sarja, joka mahdollisuutenaan taasen edellyttää sitä määrettä, jonka ulkopuolella se on. Tässä esiintyvät äärellinen ja ääretön, mutta molemmat määreenä, todellisuutena. Kun nyt määre on määreitten totaalisuuden, ehtonsa (mahdollisuutensa) edellyttämä, on tämän ehto (mahdollisuus), ja kun jokainen määre on sama edellytys, niin määre kaikkena määreenä on tätä siirtymää ehdosta ehdolliseen; se on määrettä (todellisuutta) ja itselleen-edellytetty yleisyys (oma mahdollisuutensa). Sen sijaan että se olisi itsessään jakaantunut mahdollisuuteen (äärettömään määräämisen kykyyn) ja todellisuuteen (eksistoivaan määreeseen) – (muodollista todellisuutta) – tai olisi toisiaan edellyttävien määreiden toinen-toistensa-ulkopuolellaoloa yhtenä määreenä ja kaikkena määreenä (reaalista todellisuutta), on mielle mielteiden totaalisuus, joka edellyttää omaa itseään mahdollisuutenaan, samana totaalisuutena potentialiter (absoluuttista todellisuutta). Absoluuttisessa suhteessa, vuorovaikutuksena, on ilmaistu se, että molemmat nämä momentit, mielteiden totaalisuus mahdollisuutena ja todellisuutena, yleisyytenä ja määreenä, ovat kummatkin yleisyyden ja määreen, manifestoivan kyvyn ja manifestoidun tuotteen identtisyyttä.

 

Loppuhuomautus

Olemus on refleksio, määreiden negaation prosessia; se on refleksioakti välittömänä, määreen perusteena olevana. Tämä välittömyys tekee olemuksen olemiseksi, eksistenssiksi, mutta itsensä kumoavaksi, liikkuvaksi olemiseksi, ilmiöksi. Itse tämä liikkuvaisuus muodostaa olennaisen ilmiössä; ilmiön välittömyys on sen olemista. Mutta tämä liikkuvuus on itsensä kaltaista, pysyvää, ja välitön ilmiö on katoava, vaihteleva; edellinen on muuttumatonta yleisyyttä (sisältöä), jälkimmäinen vaihtuvaa määrettä (muotoa). Yleinen taas on määreen negaatiota; se on siis itse määre: ja vaihtuvainen määre on liikkuva (olemus), jota vastoin liikkuvaisuus, itsekseen otettuna (pysyvänä yleisyytenä), on lepoa, itsensä kanssa identtistä välitöntä (olemista). Tämä olemuksen ja olemisen ykseys on todellisuus. Todellisuus on siirtymää määreestä määreeseen, mutta ei välitöntä siirtymää, vaan yleisen siirtymää määreeseen, minkä kautta yleinen itse (itsessään) tulee määrätyksi ja määre sellaisenaan (yleisen negaationa) kumotaan, tulee yleisen kanssa identtiseksi määreeksi.

Tai: olemus kumottujen määreiden prosessina on ajatus ajattelemisen aktina. Määrätyn ajatuksen, mielteen perusteena ajattelu on negaatioiden prosessi, yleistä ajattelemista, Minä; ja miellettä edellyttävänä yleisyytenä se itse on mielle, määrätty ajatus. Ajatuksen tosi olemus, sen todellisuus on siksi yleisen ajattelemisen siirtymää määrätyksi ajatukseksi; mutta tämä siirtymä tekee yleisestä ajattelemisesta toisen määrätyn ajatuksen; saman tien se kumotaan jonakin ”toisena”, koska itse kukin määrätty ajatus on toisen kanssa identtinen, samaa identtistä yleistä ajattelemista, prosessia. Tämä yleisen ajattelemisen immanenssi määrätyssä ajatuksessa on ajatus totuudessaan käsitteenä; se on ajatteleva, cogitans.

 

Huom. Toisen vihon mukana seuraa yhteinen nimiölehti. [Toinen vihko jäi ilmestymättä.]

 

 

Vertailu