Tervehdys uusille tulokkaille.

Pohjalaiselle osakunnalle omistettuja sanoja.

Ylioppilaaksi tulo on aina täyttänyt entisen koulupojan mielen ilolla, joka on sitä voimakkaampaa ja puhtaampaa, mitä paremmin hän koulusta lähtiessään tuntee, että hän on täyttänyt velvollisuutensa.

Siirtymän merkitys on tunnettu ja tunnustettu. Se on siirtymistä pakosta vapauteen. – Koulussa on läksyjen ja kurin pakko, yliopistossa opintojen vapaus, yhtä lailla niiden kohteen valinnan kuin niiden järjestyksen ja ajoituksenkin määräämisessä; samoin siellä voi väljissä rajoissa päättää myös omasta elämäntavastaan.

Viisaat miehet ovat havainneet tämän äkkinäisen vaihdoksen vaarat ja siksi säätäneet välivaiheen, jossa pakko ja vapaus yhdessä totuttaisivat nuorisoa jälkimmäisen oikeaan käyttämiseen. Aiemmat lukiot eivät tosin liene syntyneet siksi, että hallitsijoiden keskuudessa oli tällaisia näkemyksiä, vaan yksinkertaisesti sitä syystä, että korkeampaa opetusta varten tarvittiin ja voitiin kustantaa vain pieni joukko oppilaitoksia. Mutta niiden olemassaoloa puolustettiin yleisesti mainitulla perusteella. Ja jos nyttemmin tapahtuneella lukioiden ja koulujen yhdistämisellä on jotain merkitystä, niin se on kaiketi siinä oivalluksessa, etteivät koulupakko ja akateeminen vapaus voi nykyään yhdistyä niin, ettei siitä koidu vahinkoa nuorisolle. Nyttemmin – sillä kaikella, mikä ihmiskunnan historiassa on ollut olemassa, on ollut olemassaoloonsa riittävä syy; tämä on perusväite, jonka pätevyyden jokainen ylioppilas oppii oivaltamaan ja myöntämään. Kyseisen esimerkin osalta tarvitsee vain muistuttaa, että koulu ennen alkoi myöhemmin ja eteni hitaammin niin että lukioita täyttivät jo kypsään ikään ehtineet nuoret miehet, joiden tavanmukainen köyhyys sitä paitsi esti heitä seuraamasta opetusta ilman keskeytyksiä. Vapaampi itseopiskelu tuli näin välttämättömäksi. Ja vanhoina aikoina, kun lukiot olivat lähinnä teologisia oppilaitoksia, oppilaita valvoi sama viranomainen, konsistori, jonka ratkaisuista myös heidän tuleva yhteiskunnallinen asemansa ja toimintansakin riippui; siksi myös kuria voitiin lieventää, vaikka opiskelu olikin vapaampaa. Tähän on lisättävä, että silloin vallinnut tapa salli sellaisen elämäntavan, jota nykyään pidettäisiin monessa suhteessa rauhaa häiritsevänä ja sopimattomana.

Ajat ovat muuttuneet. Oppiaineiden lukumäärä on kasvanut, koulunkäynti on siksi aloitettava varhemmin ja sen tulee edetä tiukemmin, mutta sen tulee myös päättyä varhemmin, jotta jäisi aikaa yliopisto-opinnoille. Suora siirtyminen koulusta yliopistoon on siten tullut välttämättömäksi, vaikkei lukioihin myöhemmin juurtunut vallattomuus olisikaan tehnyt niiden lakkauttamista toivottavaksi.

Nyt siis siirrytään koulun pakosta välittömästi akateemiseen vapauteen. – Tämä on vaarallista, sitä ei voi kiistää. Mutta vaarallista ei oikeastaan ole itse tämä siirtyminen, vaan itse vapaus. Sillä vapaus on aina ollut, on ja tulee olemaan ihmiskunnan suurin vaara.

Uusi aika on kuitenkin tuonut tähän helpotusta. Opetusvälineet ovat nyt runsaammat ja paljon paremmat kuin ennen, jos ne valitaan ja niitä käytetään oikein. Viimeksi mainittua voidaan soveltaa myös nykyisiin opetusmenetelmiin, mutta silloin on kuitenkin vielä enemmän korostettava mainittua ehtoa, niiden järkevää valintaa ja viisasta soveltamista. Uutuudenviehätys ja kokemuksen oppien vähättely on nimittäin pilannut paljon, ja erityisesti meidän maassamme vaihtuvat koulujärjestykset ja ylioppilastutkinnon järjestämisen tavat yhdessä oppiaineiden lukuisuuden kanssa ovat aiheuttaneet paljon hengetöntä ulkolukua. Varauksettomamman kiitoksen ansaitsee nykyaikaisen koulun kuri, joka yhdessä ylipäätään sivistyneemmän elämäntavan kanssa on yleisesti vahvistanut koulunuorison hyviä tapoja.

Yliopiston tulee olla tieteellisten opintojen paikka. Tähän ei ole poikkeuksia. Kysymystä terveestä opiskelijaelämästä on siten tarkasteltava vain tältä pohjalta. Jos nuorisossa on tieteellistä ja kirjallista harrastusta, ei ole enää mitään muuta toivomisen varaa. Jos niitä puuttuu, niin se nuoriso kuuluu yliopistoon vain nimellisesti. Kun Franzén laulaa: ”Student, det namnet säger flit”, hän on jo antanut kuoron toistaa ”Sanning, vi helga dig hjärta och röst”. Sillä hän tiesi hyvin, että tiedon harrastus johtaa itsestään ahkeruuteen, eikä ylioppilaalla ole muuta ahkeruutta kuin se, joka perustuu totuuden etsimiseen.

Kaiken kouluopetuksen tulee tehdä juuri tällainen tiedon harrastaminen mahdolliseksi ja valmistaa siihen. Voitaisiin yksinkertaisesti sanoa: koulun tulee antaa oppilaalle kyky ja halu lukemiseen, ellei uuden ajan kouluopetus olisi aiheellisesti lisännyt siihen havaintojen tekemisen halua ja kykyä, havainnonharjoitusta sekä luonnon tutkimista, jotka ovat käyneet sitä tarpeellisemmiksi, mitä enemmän oppilaan nyt on pysyttävä kirjan ääressä. Jos oppilas ei kuitenkaan ole saanut kansakoulusta lukemisen halua ja kykyä, niin hänen opetuksensa on epäonnistunut, olkoon hän oppinut mitä taitoja ja valmiuksia hyvänsä.

Mutta se tieto ja harrastus, jota oppikoulun tulee välittää, on kuitenkin toisenlaista kuin pelkkä lukuhalu, nimittäin halua laajentaa koulun antamia tietoja jatkuvan lukemisen avulla, vaikkakin jo tämä tulos, silloin kun lukuhalu ulottuu tieteelliseen tietoon saakka, muodostaa kunnon kouluopetuksen niin sanotun ulkoisen tunnusmerkin. Jos nimittäin tätä halua ja kykyä sen tyydyttämiseen on, niin se tarkoittaa, että oppilas on jo saavuttanut tietoisuuden siitä, mitä tiede on, siis systemaattista tietoa, todisteluun perustuvaa tietämistä.

Kansakoulu ja porvariskoulukin päättävät oppilaidensa oppikurssin. Sen jatkaminen jossain erityiskoulussa on sattuman varassa. Siksi opetus näissä kouluissa voi ja sen tuleekin tarkoittaa vain tiedon omaksumista traditiona, jonka totuuteen luotetaan. Vain luonnontiedossa ja joissain teknisissä oppiaineissa oppilasta voidaan kehottaa kokeilemaan itse, siksi että hän saisi havainnon avulla varmuuden, mikä ei kuitenkaan ole tieteellistä oivaltamista. Mutta yleisesti hänen tulee niin koulussa kuin myöhemmässä elämässäkin ottaa vastaan tietoa hyvässä uskossa ja niin, että se ainoastaan elämänkokemusten vaikutuksesta voi jossain määrin kypsyttää häntä itsenäiseen vakaumukseen.

Oppikoulussa opetus on sitä vastoin alusta alkaen suunnattu tieteelliseen oivaltamiseen, tieteen perusteiden omaksumiseen, ei sen tulosten. Ei pidä harhautua siitä, että jo kansakoulussa täytyy välittää tiettyjä tieteellisen tiedon erillisiä alkeita, jotta oppilaat oppisivat lukemaan, jotta he oppisivat ymmärtämään sellaista lukemista, joka voi kuulua kansankirjallisuuden alueelle, tai että toisaalta myös oppikoulussa tulee harjoittaa joitain erillisiä taitoja. Opetuksen yleistä suuntautumista näissä kahdessa luonnehtii esittämämme, niiden välinen ero. Ja kuinka paljon molemmissa suhteissa onkaan tehty ja tehdään virheitä, niin oppikoulu on kuitenkin kaikissa maissa ja kaikkina aikoina säilyttänyt tämän luonteensa tieteellisten opintojen perustan laskijana.

Jo tämä yleinen kokemus todistaa, että oppikoulussa omaksuttu tieto jää välttämättä jokseenkin hyödyttömäksi, jos se ei johda itsenäiseen tieteelliseen opiskeluun, ja että toiselta puolen yliopisto-opinnoilla oppikoulussa aloitetun oppikurssin jatkona tulee olla tämä tieteellisen tutkimuksen luonne, jottei myös opiskelijaelämä jäisi samanlaiseksi hukkaan heitetyksi ajaksi ja vaivannäöksi.

Yliopistoon tullessa opiskelijalla tulee olla herännyt tämä näkemys hänelle asetettavista vaatimuksista, ja jokaisen päivän, jonka hän yliopistossa on, tulee lujittaa sitä hänessä.

Mutta mitä se on? Nuorukaisten suuri joukko tulee yliopistoon suorittaakseen virkatutkinnon, mennäkseen valtion palvelukseen ja sitä kautta ansaitakseen toimeentulonsa.

Voidaan tosin kysyä, eivätkö yliopisto-opinnot hyötyisi siitä, jos kaikki virkatutkinnot siirrettäisiin yliopiston ulkopuolelle. Näyttää kiistattomalta, että opintojen suurempi vapaus ja tieteellisyys Saksan yliopistoissa perustuu suurelta osin siihen, ettei niissä ole lainkaan virkatutkintoja ja että tiedekunnan oppiarvon saavuttamiseenkin tähtäävät tutkinnot ovat enemmän tai vähemmän muodon vuoksi (pro forma), mutta pääasia on oppiarvoväittely yhdessä tunnettujen opintojen kanssa.

Opintojen tieteellisyyttä voidaan kuitenkin ylläpitää myös meidän yliopistossamme vallitsevan tutkintojärjestyksen puitteissa, sillä kaikissa tutkinnoissa, ehkä yhtä poikkeusta lukuun ottamatta, ehdottomaksi vaatimukseksi asetetaan tieteellinen suuntautuminen ja ymmärrys. Tämän poikkeuksen muodostaa lääketieteen lisensiaatin tutkinto. Sillä lääketieteen harjoittaminen on lääkintätaitoa, ei vain tiedettä. Siksi tässä tutkinnossa vaaditaan praktiikkaa – ja vanha totuus on, että lääkäri tutkii tautien järjestelmää, mutta hoitaa niiden oireita. Itse asiassa tämä tutkinto kaikista vähiten kuuluu yliopistoon. Muista tutkinnoista voidaan oikeustieteellisen tutkinnon katsoa sallivan vähiten tieteellistä opiskelua. Ei siksi, etteikö ala tarjoaisi siihen runsaasti aihetta, mutta totuus on, että kun tieto laeista ja asetuksista täytyy oppia ulkoläksynä, se on mahdollisimman vaikea läksy ja antaa kovin vähän mahdollisuutta tieteelliseen suhtautumiseen. Jos tämä läksy kuitenkin voitaisiin rajata siihen, että tuleva juristi tietää, mistä hän etsii ja löytää tarvitsemansa lakisäädökset, niin oppilaille pitäisi jäädä riittävästi aikaa omistautua oman valintansa mukaan tutkimaan oikeus- ja lakihistoriaa, systemaattista oikeusoppia tai vertailevaa laintutkimusta jollain tutkinnon laajan alan osa-alueella.

Kukaan ei kiistä, etteikö opintojen vapaus ole yliopistollisten opintojen olennainen tuntomerkki. Mutta jos tämä vapaus rajoitetaan, kuten sanotaan, vapaudeksi valita papin ura, juridinen, lääketieteellinen ura tai valmistava maisterin ura, niin se ei eroa yleisestä elinkeinovapaudesta. Niin ei pidä olla ja uskoakseni jokaisen ylioppilaan tunne kapinoi sitä väittämää vastaan, ettei hänen vapautensa ole sen kummempaa kuin oppipojan tai rengin vapautta. Sellainen tunne on oikeutettu, jos se lähtee tietoisuudesta, että opiskelun vapaus on vapautta pyrkiä tieteelliseen vakaumukseen. Tämä vapaus on vain ylioppilaalla, siis sillä nuorisolla, jolle oppikoulukurssin suorittaminen on tehnyt tieteellisen opiskelun mahdolliseksi.

Mutta inhimillisen tiedon kenttä on rajaton ja sekin alue, jonka tiede on tähän asti kyennyt valloittamaan, on yksittäisen ihmisen kannalta mahdoton hahmottaa. Kun suomalainen ylioppilas astuu yliopiston kirjaston ihaniin saleihin, hän näkee valtavassa kirjamäärässä vain suhteellisen vähäisen kuvan tieteellisen tutkimuksen laajasta valtakunnasta, niistä rauhallisista valloituksista ja verettömistä taisteluista, jotka sen ovat vuosituhansien aikana luoneet. Jokaisen, joka haluaa saada jonkinlaisen osan tästä rikkaasta perinnöstä, tulee siksi rajautua vain johonkin osuuteen. Myös niiden harvojen, jotka voivat omistautua vain tieteen palvelukseen, on noudatettava tätä lakia. Tämä on välttämättömyyden laki, mutta se on myös vapauden, tieteellisen tutkimuksen oma laki. Myös yleisemmän ja laajemman tieteellisen sivistyksen saavuttamiseksi tutkijan on ensin syvennyttävä yhteen kohtaan, josta hän voi saavuttaa lujan pohjan tieteen tulosten itsenäiseen käsittämiseen myös laajemmilla alueilla. Vielä välttämättömämpää tämä on niille, joiden tuleva elämänura vaatii jotain muuta yhteiskunnallista toimintaa kuin puhtaasti tieteellistä.

Siinä nimittäin jokainen ylioppilas on oppipojan ja talonpojan rengin vertainen, että hänen on otsa hiessä syötävä leipänsä ja tällä työllään palveltava isänmaata ja ihmiskuntaa. Hegel sanoo järjen viekkaudeksi sitä, että kun ihminen tavoittelee omaa etuaan, hänen työnsä tulokset kuitenkin hyödyttävät ihmiskuntaa. On silti hyvä, että ihminen tuntee ja tunnustaa tämän järjellisen järjestyksen ymmärtääkseen sen, että omaa etua edistetään sitä varmemmin, mitä paremmin se sopii yhteen yleisen edun kanssa. Erityisesti opiskelijan tulee saavuttaa tämä näkemys, koska hänen tuleva ammattinsa on työskentelyä yleisen palveluksessa, ja hänen tuleva toimeentulonsa riippuu siitä pätevyydestä, jota hän tässä työssä kykenee osoittamaan. Tulevan vitae genuksen [elämänuran] valintaan sisältyy siten myös opiskelujen valitseminen.

Tähän valintaan vaikuttavat monenlaiset seikat. Isänkodista tai muusta varhaisesta ympäristöstä saatu mieltymys tähän tai tuohon ammattiin, samoin yliopiston ensimmäisen toveripiirin tarjoama esimerkki, valitettavasti harvemmin yliopistonopettajien neuvot, mutta usein ja aivan perustellusti on katsottava myös siihen, kuinka kauan opiskelijalla on varaa opiskella yliopistossa. Se, mitä sanotaan taipumukseksi johonkin ammattiin, on juuri tällaisten mieltymysten tulosta. Mutta ylioppilaalla on vain yksi koetinkivi, kun hän ajattelee kutsumustaan tulevalle elämänuralle, nimittäin se tunteeko hän mieltymystä tai ainakin lämmintä kiinnostusta siihen tieteelliseen opiskeluun, joka luo hänen tulevassa tehtävässään vaadittavien tietojen ja taitojen perustan. Jos hänellä on tätä tieteellistä halua, hän voi toivoa tuottavansa kunniaa ammatilleen, jos hänellä ei sitä ole, niin vain suuri omahyväisyys voi varjella häntä siltä tietoisuudelta, että kuka tahansa voisi rutiinilla täyttää hänen paikkansa ja että hän olisi yhteiskunnalle tappiota tuottamatta voinut tarttua kuokkaan.

Käsitystä siitä, että valtion virkamies tarvitsee tieteellisen sivistyksen, ei voi sanoa kovin yleiseksi ja vahvaksi. Yliopiston saamat runsaat määrärahat osoittavat kuitenkin, että tieteellinen sivistys ylipäätään tunnustetaan valtiolle tarpeelliseksi. Jos siis valtion virkamiehillä ei ole tätä käsitystä, niin syytä on etsittävä yliopistosta, sen hengestä, opinnoista ja tutkinnoista. Jos pidetään lujasti kiinni tieteellisen tietämisen vaatimuksesta, niin nuorison on helppo pyrkiä vastaamaan tähän vaatimukseen. Nuorisoa ei nimittäin ole vaikea saada vakuuttuneeksi tieteellisen sivistyksen arvosta kaikille kansoille. Nuorison maailma on ihanteiden maailma ja siinä elettyä elämää ruokkii vahva usko ideoiden, ajattelun mahtiin.

Antiikin aikana filosofia käsitti lähes kaiken tieteellisen tiedon. Sen opiskeluun kohdistuvat siten myös Ciceron tunnetut sanat: ”Quid est enim, per deos, spectabilius sapientia? Quid praestantius? Quid melius? Quid homine dignius?” [Sillä mikä, kautta jumalten, on komeampaa kuin viisaus? Mikä oivallisempaa? Mikä parempaa? Mikä ihmiselle soveliaampaa?] Tähän perustuu myös Platonin ohje, että hänen ideaalivaltiossaan filosofien tulee olla lainsäätäjiä ja hallitsijoita, mitä oppia tietämättömyys on pitänyt hourailuna. Platon panee Sokrateen kysymään: ”Mitä sitten? kuuluuko tähän olemukseen epätotuuden rakastaminen – vai päinvastoin sen vihaaminen. Mutta minä ajattelen että siellä missä totuus johtaa, emme sano, että pahojen joukko seuraa sen jäljessä.” On ollut aikoja ja yhteiskunnallisia tilanteita, joissa yksinomaan vanha tapa on johdattanut kansoja. Mutta sitä mukaa kuin sivistys jonkin kansan keskuudessa lisääntyy, niin myös valtionhallinnossa tieteellisestä ymmärryksestä tulee välttämätön ehto. Oman aikamme historia tarjoaakin tässä mielessä opettavaisia esimerkkejä, ja me, jotka ikävä kyllä tuhlaamme niin paljon kallista aikaa, katsomme hämmästellen niitä eteviä valtiomiehiä, jotka ovat samalla kyenneet saavuttamaan arvostetun paikan myös tieteessä ja kirjallisuudessa.

Elämänuran valinta liittyy esitetyssä merkityksessä opiskelujen vapauteen. Mutta valitettavasti tämän valinnan ja tieteellisen harrastuksen välinen yhteys on usein heikko, jollei olematon. Tilanne on se, että opiskelija kyselee vanhemmilta tovereiltaan tutkinnon vaatimuksista ja oppikirjoista. Niin alkaa tutkintoon lukeminen, sarja läksyjä, jotka suoritetaan runsaimmin tai vähemmin kiitosäänin ja suurimmalta osaltaan unohdetaan saman tien. Valmistunut ylioppilas ei siten vie mukanaan yliopistosta minkäänlaista tieteellistä harrastusta. Kaikki tieteellinen kirjallisuus on tulevalle virkamiehelle suljettu kirja.

Voidaan esittää monenlaisia selityksiä siihen asiantilaan, että meidän maassamme tieteellinen kirjailijantyö on niin harvinaista. Meillä on kuitenkin oikeustieteellinen, kasvatustieteellinen ja lääketieteellinen aikakauskirja, kirjallisuuslehti ja erinäisiä teologisten aikakauslehtien yritelmiä. Toimituksen ulkopuolisten avustajien joukko on näissä kaikissa ollut vähäinen, tilausten määrä riittää harvoin kattamaan painokulut. Edes pääkaupungissa ei ole ainoatakaan kirjakauppaa, jossa olisi saatavilla ulkomaista kirjallisuutta. Ja tieteellinen teos tai aikakauslehti jonkun muun kuin asianomaisen professorin pöydällä lienee harvinainen koristus. Kuinka paljolti nämä vähemmän ilahduttavat seikat sitten voidaankin katsoa historiallisesti vallitsevista olosuhteistamme johtuviksi – niin totta kuitenkin on, ettei kirjallinen ja tieteellinen harrastus ole niin yleistä kuin se meidän sivistyslaitoksemme huomioon ottaen voisi ja sen pitäisi olla.

Yliopisto-opintojen kauniita puolia on maisterinarvon suorittavien suuri joukko. Fyysis-matemaattisen osaston kandidaatintutkinto on tosin sekin harvoin poikkeuksin valmistava virkatutkinto tuleville lääkäreille. Mutta filologis-historiallisessa osastossa tämä tutkinto enimmäkseen on sen jalon nuoruuden pyrkimyksen päämäärä, jossa tavoitellaan laakeriseppelettä ilman sen pitemmälle menevää laskelmointia. Ei ole muun yliopistonuorison vähättelyä, jos sanomme, että tätä tietä kasvatetaan maan parhaat henkiset voimat. Kotimainen kirjallisuus tarjoaa tästä todisteen. Suurin osa näistä nuorista miehistä tosin päätynee raastavalle koulumestarinuralle, koska se on ainoa leipäpuu, joka on tarjolla ilman uutta monivuotista tutkintokurssia, mihin heillä taas ei ole aikaa eikä varaa. Sillä valtion palveluksessa, papin virkoja lukuun ottamatta, yleinen tieteellinen sivistys ei ole mikään meriitti. Mutta koulunopettaja, jos kukaan, tarvitsee tuekseen ja lohdutuksekseen jatkuvaa tieteellistä harrastusta, jonka tosin kandidaatin tutkinnon oppiaineiden suuri määrä ja opiskelun epävapaus usein tappavat. Onneksi tutkintopakosta on vähitellen tehty myönnytyksiä.

Mikään yksittäinen tiede ei ole niin erillään, etteikö todellinen tieto siinä edellytä tietoja joissakin lähitieteissä. Päinvastoin: mitä syvemmälle tunkeutuu yhdelle inhimillisen tiedon alalle, sitä enemmän tuntee tarvetta laajentaa näkemystään niin laajaksi tieteelliseksi yleissivistykseksi kuin mahdollista.

Tällaista lujaa uskoa tieteellisen tiedon mahtiin yliopistoissa ei aina ole. Sen merkitys yhteiskunnalle aliarvioidaan, kun tulevaa virkamiestä vaaditaan lukemaan kaikkia mahdollisia aineita, joiden voi katsoa kuuluvan hänen tulevaan ammattiinsa, mutta häneltä ei vaadita itsenäistä tieteellistä tietoa jollain tämän tietojen moninaisuuden alueella. Vastaavanlaisia vaatimuksia on asetettu myös filosofisessa tiedekunnassa harjoitettaville opinnoille, vaikka ne eivät aina olekaan jonkin käytännöllisen tarpeen määrittämiä. Ei uskota, että se, jolla on todellinen näkemys jossain tieteessä, on tämän kautta hankkinut sekä halun että kyvyn laajentaa tietämystään tuon alueen ulkopuolelle, ja tästä syystä yliopistossa on pyritty varustamaan oppilas kaikella sillä tiedolla, jota hänen katsotaan tulevalla elämänurallaan tarvitsevan. Tämä tieto jää hänelle silloin usein koko elämän varaksi, mutta varasto alkaa nopeasti huveta, koska tutkintoläksyjä ei kartuteta vaan ne unohdetaan.

Tällainen luottamuksen puute tieteen voimaan opiskelijan mielessä merkitsee myös akateemisen vapauden merkityksen ja arvon kieltämistä. Sillä tämän vapauden ydin on vapaus tiedon maailmassa, riippumattomuus kaikesta tieteellisestä auktoriteetista ja kyky itsenäiseen tieteelliseen vakaumukseen. ”Korkeakoulu”, sanoo Geijer1 ”on se opetuksen tyyssija, jossa tieteen vapaakirje saatetaan voimaan. Sen sisältönä on totuuden vapaus.” Omantunnonvapaus, vapaa vakaumus, on itse asiassa kaiken vapauden juuri. Mutta ylioppilaan kansakunta on kutsunut siitä ensi sijassa huolehtimaan, koska hänen älyllinen kasvatuksensa on antanut hänelle välineet, joilla hän voi kohottaa vakaumuksensa tieteelliselle perustalle. Jos tätä ei aloiteta yliopistossa niin että opiskelija jollain tieteenalalla saavuttaa jonkinlaisen itsenäisen näkemyksen, niin kypsemmällä iällä tällainen tieteellinen harrastus harvemmin herää eikä silloin ole kykyä sen tyydyttämiseen.

Mutta tämä vapaus ei ole todellista, jollei se ilmene työssä ja toiminnassa. Opiskelu on toki toimintaa. Mutta se ei todista edes tieteellistä mielenlaatua, vielä vähemmän tieteellistä vakaumusta. Ja nyt on kysymys siitä toiminnasta, jossa viimeksi mainittu ilmenee. Vakaumus voi olla kuinka itsenäinen ja kuinka vakavaan tieteelliseen tutkimukseen perustuva tahansa, mutta sen sisältämä vapaus on kuitenkin vain negatiivista vapautta, vapautta jostakin, riippumattomuutta auktoriteetin kahleesta, tai ehkä vallitsevista ennakkoluuloista, kansanomaisista tai näennäisesti tieteellisistä. Vasta kun vakaumus pystyy näyttämään voimansa toiminnassa, se osoittaa järjellisen oikeutuksensa ja antaa yksilölle tietoisuuden siitä, että hänen henkensä vapaus on valtaa vapauden maailmassa, ihmiskunnan historiassa.

Puhtaasti tieteellisessä työssä toiminta on vakaumuksen julkituomista, niin että se asetetaan toisten arvioitavaksi ja se saavuttaa tunnustuksen tai ei saa. Tieteessä ei päde consensus gentium [kaikkien yksimielisyys]. Tieteellinen näkemys voi vaatia vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja, jotta se tulisi yleisesti vallitsevaksi. Toisaalta se voi olla mielipide, josta sanotaan, että se on tosi vain omalle ajalleen. Mutta joka tapauksessa useiden tieteenharjoittajien on hyväksyttävä se ja sisällytettävä se omaan näkemykseensä, jotta se kaikkia niitä teitä pitkin, joiden kautta tieteen tulokset liittyvät yleiseen sivistykseen, pääsisi vallitsevaksi inhimillisessä yhteiselämässä. Mikään tutkimus ei ole vaikeampaa kuin se, joka pyrkii osoittamaan tämän ideoiden vaikutuksen, esittämään inhimillisen kulttuurin historiaa. Ilmeistä on kuitenkin, että kaikki tieto olisi arvotonta, jos se palvelisi pelkästään yksilön tyydytystä. Tämä ei kiellä sitä, että yksilöllä on oikeus iloita totuuden tietämisestä. Mutta hän ei voi tietää, että hänen tietonsa on totta, jollei hän tiedä, että se on yleispätevää.

Ylioppilaselämässä jonkin tuotteen julkaiseminen painettuna voi tulla kysymykseen vain poikkeustapauksissa, koska ylioppilaan tieteellinen näkemys ei ole vielä siihen riittävän kypsä. Mutta jos opintoja hallitsee tosi tieteellinen mieli, niin vakaumus kyllä etsii tiensä päästä esille niin suullisesti kuin kirjallisestikin yksityisessä kanssakäymisessä sekä osastojen ja tiedekuntien kokoontumisissa. Aiemmat latinankieliset väittelyharjoitukset olivat varmaan eläneet aikansa ja niiden täytyi hävitä. Mutta niiden paikkaa ei ole vielä täytetty. Pelkkä kirjallisten tutkielmien ääneen lukeminen on kuulijoille väsyttävää, erityisesti niissä piireissä, joissa kyseinen aine ei kuulu kaikille yhteisiin opintoihin. Väittelymuodolla sitä vastoin on se etu, että se antaa mahdollisuuden laajempaan osallistumiseen ja se on valaisevampi myös niille, jotka eivät ole erityisesti opiskelleet kyseistä tiedettä. Tällöin on vain muistettava, että samoin kuin seuraelämässä, tärkeintä ei ole se, että ilmaistu näkemys osoittautuu kiistämättömäksi, vaan se, että ylipäätään on mahdollisuus ilmaista mielipiteitä, samansuuntaisia tai toisistaan poikkeavia.

Jos yhteisessä ylioppilaselämässä ei käydä minkäänlaista tieteellistä keskustelua, niin tämä on huono merkki. Nuoreen mieleen ei nimittäin kuulu vakaumuksen kätkeminen vakan alle. Ja tieteelliseen vakaumukseen kuuluu sisäinen voima, joka innostaa ja kannustaa tuomaan asiaansa esille. Kypsän tiedemiehen on syytä olla varovainen asiansa julkituomisessa, sillä hän tietää, kuinka paljon huolellista tutkimusta jokaisen todellisen totuudenjyvän esiin tuominen vaatii. Mutta totuutta etsivän nuorison yhteiselämässä tällainen varovaisuus ei ole luonnollista eikä toivottavaa. Siihen pätee: sydämen kyllyydestä suu puhuu.

Tuoreelle ylioppilaalle onkin suunnaton onni päästä toveripiiriin, jossa vallitsee tieteellinen ja kirjallinen keskustelu. Jos hän onnistuu liittymään läheisemmin vanhempiin tovereihin, joiden piirissä puheenaiheena ovat tieteelliset kysymykset, hänen tiensä yliopistolla on turvattu, ja päinvastoin hän voi katsoa joutuneensa huonoon seuraan, jos nämä kysymykset on jätetty päivittäisten puheenaiheiden ulkopuolelle.

Filosofia ja historia kuuluvat kansalliskirjallisuuteen ja niillä on erityinen roolinsa myös yliopisto-opinnoissa. Ennen muuta nämä tieteet tarjoavat yleisinhimillisesti kiinnostavia keskustelunaiheita. Ne myös yhdistävät tieteelliset opinnot kansalliskirjallisuuden tutkimiseen ylipäänsä ja erityisesti kaunokirjallisuuteen. Eikä tarvitse todistaa, että kiinnostus näitä tieteitä kohtaan ulottuu myös filosofisen tiedekunnan ulkopuolelle.

Jos teologilla tai juristilla ei ole tietoa filosofiasta ja historiasta, häneltä täytyy puuttua tieteellistä näkemystä myös ammatillistenkin tietojensa suhteen. Vaikeampaa on puolustaa näiden tieteiden paikkaa koko filosofisessa tiedekunnassa, siis meidän yliopistossamme tähän tiedekuntaan myös kuuluvan niin sanotun fyysis-matemaattisen osaston kohdalla. Nykyaikaisen luonnontieteen edustajat kehuvat usein oman tietämisensä paremmuutta verrattuna filosofisiin oppeihin, tarkoittaen tässä erityisesti saksalaista luonnonfilosofiaa. Mutta ihmishengen tarve periaatteelliseen ja systemaattiseen tietoon on kuitenkin niin vahva, että myös luonnontutkimus palaa yhä uudelleen kosmogonioihin ja syntyteorioihin, joiden rakentelussa se jättää niin kutsutun eksaktin tutkimuksen perustan ja kaiken logiikan vastaisesti siirtyy näkyvistä vaikutuksista oletettuihin syihin, jotka ovat täysin aistikokemuksen tuolla puolen. Viime kädessä tämä tiede kuitenkin etsii luonnon järjellistä järjestystä, sääntöä, lakia, ajatusta, jonka mahtia vähäisinkin kasvi omassa tyypissään todistaa. Luonnontieteilijä myös unohtaa helposti, että hän elää ja vaikuttaa yhteiskunnassa, jonka käsittäminen on hänen tieteensä ulkopuolella. Oikea on koko maailmankaikkeudessa olemassa vain tällä pienellä maapallollamme ihmishengen luomuksena yhteiskunnan järjestyksessä ja ihmiskunnan historiassa.

Kaunokirjallisuus ei sovellu keskustelun aiheeksi. Mutta sen ääntä ei tule ylioppilaselämästä milloinkaan puuttua. Mikään tiede ei kykene runon tavoin kohottamaan tunnelmaa ja johdattamaan nuorta mieltä siihen, mitä se eniten rakastaa, ihanteeseen. Runoilija korkeimmassa ilmenemisessään on kaikkina aikoina tietämisen syvämielisin tulkitsija eikä totuus tunkeudu vakaumukseen missään muussa muodossa yhtä vastaansanomattomasti kuin runon muodossa.

Kaunokirjallisuus ja sen historia voi toki estetiikan yhteydessä kuulua tutkintolukujen piiriin. Mutta tässä ei nyt ole kysymys siitä, eikä myöskään siitä, että historian ja filosofian pitäisi olla pakollisia aineita tutkinnossa. Sillä niiden suhteen ilmenee kaikkein selvimmin, että jokainen, joka tavoittelee näkemystä jostain tieteestä, joutuu urallaan kohtaamaan mainitut alat. Jokaisella tieteellä on historiansa, joka liittyy yleiseen kulttuurihistoriaan, ja jokainen tiede kantaa eri kehitysvaiheissaan merkkejä sen ajan filosofisista teorioista. Mutta yhdessä runouden kanssa ne osallistuvat myös ideaalin esittämiseen, nimittäin esittämällä idean toteutumista totuuden ja oikeuden maailmassa. Filosofian tulee olla järjestelmien järjestelmä, tieteiden tiede, ja historian taas oppi ihmiskunnan edistymisestä kohti jalostuneen ihmiskunnan yhteiselämää, siis olemassa olevan oikean esittämistä sanan varsinaisessa merkityksessä, Schillerin syvällisten sanojen mukaisesti: ”Die Weltgeschichte ist das Weltgericht” [”Maailmanhistoria on maailmantuomio.”] Nuoriso kiinnostuu luonnostaan historian sankareista, myöhemmin myös tiettyjen merkittävien kansakuntien elämästä ja urotöistä, ja lopuksi sivistyksen karttuessa ihmiskunnan yhteisistä kohtaloista ja niiden aatteellisista päämääristä. Filosofialla ei ole puolellaan tätä etua, että se kiinnostaisi nuoria yhtä itsestään selvästi kuin historia. Kiinnostuksen herääminen sen sisältöä kohtaan perustuu johonkin ulkoiseen tai sisäiseen virikkeeseen. Edellisen tuottaa jo voimakas tieteellisen tutkimuksen halu, jälkimmäinen liittyy tieteen oman kehityksen tiettyihin vaiheisiin. Koska tämä tiede voi ainoastaan luoda järjestelmällisyyttä ja selkeyttä siihen tietoon, joka jo on olemassa, niin sen edistyminen riippuu ihmiskunnan kulttuurin yleisestä kehityksestä, ja filosofisen tutkimuksen harrastus on voimakas ja yleistä vain silloin, kun siirrytään yhdestä kulttuurivaiheesta toiseen. Mutta koska kaiken todellisen filosofian on oltava idealistista, se ei minään aikana lakkaa vetämästä puoleensa korkeammalle virittyneitä mieliä. Anselmuksen kuuluisa antiteesi: Si Deus est, unde malun? Si malum, quis Deus? [Jos Jumala on olemassa, mistä on peräisin paha? Jos pahaa on olemassa, kuka on Jumala?] vaivaa jokaisen ajattelevan ihmisen mieltä ja vaatii ratkaisua. Vaikka kaikki tutkimus johtaakin lopulta myöntämään, ettei ihminen kykene käsittämään olioiden alkuperää ja lopullista päämäärää, eikä hänelle lopulta jää muuta neuvoa kuin polvistua ja rukoilla, niin ihmishengen arvon mukaista on silti, että tämänkin tunnustamisen tulee perustua näkemykseen, ei vain tylsyyteen ja ajatuksettomuuteen. Etenkin käytännölliseksi filosofiaksi nimitetyn alueen, oikeus- ja yhteiskuntaopin, tehtävä on tyydyttää jokaisen tieteellisesti sivistyneen tuntemaa tiedon tarvetta. Tässä kohdassa filosofia liittyy erääseen meidän aikamme tärkeimpään asiaan, jonka täytyy koskettaa myös nuorisoa ja jonka suhteen se ei voi olla antamatta runsaasti puheenaiheita ylioppilaiden keskusteluihin. Filosofia ei tosin voi perustella oppejaan vain vetoamalla historian todistukseen vaan oppien omaan sisäisen yhteyteen. Tämä ei kuitenkaan kumoa sitä, että historian opetukset tarjoavat erään kriteerin filosofisen yhteiskuntateorian totuudellisuuden arviointiin. Ja kääntäen historiallisesta esimerkistä tulee oppilause siten, että se yhdistetään muihin historian opetuksiin ja tässä yhteydessään siitä tulee todistusvoimainen. Näin kumpikin näistä tieteistä johtaa toiseensa.

Tieteellinen tieto liittyy tässä kansalaissivistykseen. Tieteellisesti sivistyneelle on nimittäin yhtä arvotonta kuin yhteiskunnalle turmiollista, jos hän tyytyy vain päivälehtien tarjoamaan yhteiskunnalliseen ja poliittiseen opetukseen, joka usein on niin tietämätöntä, pinnallista, puoluekiihkon sokeuttamaa ja jopa tarkoituksellisesti harhaanjohtavaa.

Ei todistaisi kovin korkeaa käsitystä tieteellisen sivistyksen merkityksestä kansakunnan kulttuurille, jos pidettäisiin riittävänä, että tieteellä on edustajansa yliopistoissa. Näiden tehtävä opetuslaitoksina osoittaakin niiden tarkoituksen olevan, että tieteellinen sivistys leviäisi niistä mahdollisimman laajalle. Mutta niin tärkeää kuin siksi onkin, että yliopistosta lähtevillä säilyy halu ja kyky jatkaa tieteellisiä opintoja, niin yhtä välttämätöntä on, että he samalla ovat oppineet harrastamaan kirjallisuutta sanan varsinaisessa merkityksessä, siis kansalliskirjallisuutta. Kaikissa tieteissä näkyy toki jälkiä siitä uudistuksesta, joka 1500-luvulta lähtien eurooppalaisten kansojen yleisessä sivistyksessä on tapahtunut. Tämän sivistyksen tärkein tulos on kuitenkin kansalliskirjallisuus. Se on niin tärkeä, että se, joka ei ole siihen perehtynyt ei myöskään tunne ja tiedä, mitä tämä sivistys sisältää, ja on siksi kyvytön vaikuttamaan sen kehittymiseen ja leviämiseen kansakunnassa. Voidaanpa perustellusti väittää, ettei virkamieskään ilman tätä tietämystä toimi virassaan sen hengen johdattamana, joka kuuluu nykyaikaan.

Tässä suhteessa meidän yliopistostamme puuttuu paljon, ehkä enemmän kuin jokunen vuosikymmen sitten, jolloin saksalaisessa ja ruotsalaisessa kirjallisuudessa tapahtunut tavaton nousu herätti vilkasta mielenkiintoa myös meidän syrjäisillä seuduillamme.

Näitä vapaita ja vapaaehtoisia opintoja yliopistollinen yhteiselämä voi ja sen pitää tukea. Tämän vaikutuksen muodot voivat vaihdella, mutta eniten vaikutusta sillä on, jos se johtaa keskusteluun, väitteisiin ja vastaväitteisiin – mieluiten joltain merkittävältä kirjoittajalta otettujen lainausten tai otteiden pohjalta. Myös pelkkä ääneen lukeminen, jos se sisältää yleviä ajatuksia kauniissa muodossa, voi johdattaa monen nuoren ylioppilaan ottamaan ensimmäiset askeleet tähän hänelle vieraaseen kirjallisuuteen tutustumiseksi. Yhdenkään ylioppilaan ei siten pitäisi olla vailla paria tämän alueen kirjaa. Aikaa niiden hyödyntämiseen ei puutu koskaan, jos siihen käytetään edes osa niistä monista tunneista, jotka muuten tutkintoluvun väsyttäminä käytetään ikävystyneeseen pyörimiseen tai porukoissa, joihin kuuluvilla tovereilla yleensä aina on runsaasti aikaa. On hyvä, että sellaisia teoksia on yleisessä ylioppilaskirjastossa, mutta se ei riitä. Niitä tulee olla aina esillä, saatavana, jokaisen opiskelijan huoneessa, ja niiden tulee seurata häntä rakkaana perintönä yliopistosta. Nykyään saa parhaimpienkin teosten painoksia niin edulliseen hintaan, ettei sen luulisi ylittävän yhdenkään ylioppilaan varoja, eikä kenenkään ylioppilaan tarvitse jäädä vaille tunnetta siitä, miten ilahduttavaa seurustelu ihmiskunnan suurten henkien kanssa on. Catolla on tähän sopiva sisällyksekäs lause: ”numquam se minus otiosum esse, quam cum otiosus, nec minus solus, quam cum solus esset.” [(Hän sanoi että) ei koskaan ole vähemmän joutilas kuin silloin, kun on joutilas, eikä vähemmän yksinäinen kuin silloin, kun on yksin.]

Nuorison kirjallisissa harjoituksissa pääpaino on pantava muotoon, jäsentelyyn, tyyliin ja kieleen. Myös tältä kannalta katsoen kaunokirjalliset yritelmät sopivat ylioppilaselämään. Mutta ne myös tyydyttävät nuoren mielen jalon pyrkimyksen, jonka perustan Schiller esittää sanoessaan taiteesta:

”Die ihrem keuschen Dienste leben

Versucht kein niedrer Trieb, bleibt kein Geschick

Wie unter heilige Gewalt gegeben

Empfangen sie das reine Geisterleben”

Kaikki koulua käyneet nuoret ovat oppineet, että kotimainen kirjallisuus on jokaisessa maassa tärkein kansan sivistysväline, sillä runous on nuorison tärkeintä kirjallisuutta, sen ylevimpien ajatusten ja tunteiden ruokkija. Mutta ylioppilas voi oivaltaa myös sen, että näin pitää olla, että kansalliskirjallisuus on yhtä aikaa kansanhengen työn jaloin hedelmä ja tämän hengen, kansallishengen, tärkein ylläpitäjä. Antiikin kansojen esimerkeistä hän on oppinut, miten kansalliskirjallisuus elää ja vaikuttaa ihmiskunnassa vuosisatoja ja -tuhansia kansan oman historiallisen olemassaolon jälkeenkin. Hän tietää, kuinka vähäinen merkitys kreikkalaisten valtiollisella toiminnalla oli verrattuna siihen suunnattomaan vaikutukseen, joka heidän kirjallisuudellaan on ihmiskunnan yleiseen kehitykseen ja sivistykseen ollut. Ja tämä sivistävä vaikutus ilmenee nimenomaan kolmella alueella: Kreikan filosofisessa, historiallisessa ja runollisessa kirjallisuudessa, kun taas antiikin tieteellä muutoin on vain vähäistä historiallista merkitystä. Kaikki kansat eivät tietenkään voi toivoa saavansa kirjallisuutensa avulla yhtä kuolemattoman aseman. Kuitenkin tämä on jokaiselle kansalle se tie, jolla se on kutsuttu antamaan oman roponsa ihmiskunnan sivistysaarteisiin.

Meidän aikamme ruokkii myös kuvataiteiden harrastusta erinomaisten jäljitelmien avulla. Olisi toivottavaa, että ylioppilaskirjasto voisi hankkia tällaisia teoksia lainattavaksi osakuntien kokoontumisiin, ja että niitä esiteltäisiin jonkun vanhemman, taidehistoriaa erityisesti opiskelleen johdolla. Ilman tällaisia virikkeitä ja taiteen merkityksen ymmärtämistä ei opita myöskään oikealla tavalla arvostamaan viriävää kotimaista taidetta.

Ylioppilaslaulu on kauan ollut ylioppilaiden yhteiselämän kaunein koriste sekä yhdysside yliopistonuorison ja suuren yleisön välillä. Valitettavaa on, että laulua koulussa niin usein laiminlyödään, niin että harjoitukset vaativat yliopistossa aikaa, mikä usein haittaa opintoja. Yhtä valitettavaa on, että läksytaakka tekee koulupojalle lähes mahdottomaksi opetella soittamaan jotain instrumenttia. Ja silti, puhumatta lainkaan harjoittelun lahjoittamasta musiikillisesta sivistyksestä, on myös siveellisesti arvokasta, jos nuorukainen saa soittimestaan uskollisen ystävän, jonka seurassa hän ei tunne tarvetta huvituksiin ja joka varjelee häntä alhaisilta kiusauksilta. Kun hän jättää opiskelijanhuoneensa, tämä ystävä tekee hänestä tervetulleen vieraan maamme sivistyneisiin perhekoteihin, ja näin se jatkaa suojelevaa vaikutustaan.

Nykyajan kirjallisuudessa suurimman alan ovat ottaneet kaksi nykyisessä muodossaan uutta elementtiä, sanomalehtikirjallisuus sekä romaanit. Molemmat kuuluvat aikaamme, myös hyvässä merkityksessä, ja etenkin sanomalehtien suuri vaikutus yleiseen sivistykseen ja yhteiskunnan tilaan on tunnettu asia. Mutta molemmat ovat myös tuottavimpia kirjallisuudenaloja ja siksi niistä on aina tullut taloudellisen keinottelun kohteita, eikä silloin juuri piitata keinoista vaan ainoastaan päämäärästä, suuren voiton tavoittelusta. Jatkoromaanien avulla päivälehdet ovat yhdistäneet molemmat asiat. Ajattelevat arvioijat kaikissa Euroopan maissa valittavat yhteen ääneen siitä, miten voimakkaasti tämä on syrjäyttänyt kaiken paremman lukemisen, minkä vuoksi kirjallisuus viime vuosikymmeninä onkin käynyt yhä köyhemmäksi. Sitä tärkeämpää onkin, että sivistyneen nuorison keskuudessa ylläpidetään ja elvytetään tuttavuutta ja rakkautta suurten kulttuurimaiden klassiseen kirjallisuuteen. On toki välttämätöntä, että jokainen ylioppilas seuraa myös päiväntapahtumia ja päiväjärjestykseen kuuluvia poliittisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Mutta vielä välttämättömämpää on, että kaikessa tässä erotetaan totuus epätotuudesta ja jotenkin järkevästi sekä maltillisesti osataan arvioida oppeja ja ilmiöitä. On jo vaikeaa saavuttaa väärien tai turhanpäiväisten uutisten keskellä tietoa asioiden todellisesta tilasta. Vähäisempikin kokemus riittää opettamaan, että on syytä epäillä ensimmäisiä uutisia ja odotettava tietoa useammalta taholta. Ajattelevan henkilön on syytä viivytellä kannanottonsa kanssa sitäkin enemmän. Poliittisen liberalismin sanakirja on äkkiä opittu eikä sen käyttö eri kansojen pyrkimysten ja tapahtumien yleisenä mittapuuna vaadi meidän aikanamme minkäänlaista tietoa. Etenkin nuorison korvaan sen sanavarasto kuulostaa kauniilta, niin kuin pitääkin. Mutta jos halutaan oppia tuntemaan kansan aiempi historia, sen nykyinen sivistystaso sekä valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot, niin siihen tarvitaan vakavia opintoja. Ja kuitenkin kaikki oman aikamme historian järkevä arviointi edellyttää tällaista tietoa. Tieteellisesti sivistyneelle pitäisi olla selvä, ettei mikään yhteiskunnallinen pyrkimys menesty ja kestä, jollei se rakennu historian pohjalle. Kansan tietoa ja tapaa ei voida muuttaa silmänräpäyksessä vaan se reagoi ennemmin tai myöhemmin jokaista pakotettua muotoa vastaan. Vain lainmukainen yhteiskunnallinen kehitys kantaa hyvää hedelmää. Etenkin vähäisempien ja riippuvaisempien kansojen tulee asettaa historiallisten oikeutettujen instituutioiden säilyttäminen etusijalle ja niiden kehittäminen edelleen toiselle tilalle. Siellä missä tietoisuus ja tavat ovat korkealla tasolla, ne tuottavat tätä kehitystä kuin kypsiä hedelmiä. Ylioppilaan ensisijainen tulevaisuuden tehtävä on tällä tavoin edistää tätä kehitystä oman kansan keskuudessa. Tässä mielessä ylioppilaselämä voi saada aikaan paljon hyvää. Etenkin politiikasta puhuminen voi saada vähemmän löyhän muodon, jos tarjolla on käännöksiä suuremmista, paremmin voimin toimitetuista poliittisista lehdistä samoin kuin tunnettujen tiedemiesten laatimia erityishistorioita ja lentokirjasia, sillä nämä eivät nykyään kauaa viivyttele tarjotessaan ajan tapahtumiin kypsempää valaistusta.

Ylioppilas, joka ei edes puhtaasti tieteellisissä kysymyksissä saa jurare in verba magistrii [vannoa opettajan sanoihin], saa vielä vähemmän antaa päivälehtikirjoitusten määrätä mielipidettään. Kaikkein tärkeintä tämä on kaikessa, mikä koskee omaa maata. Sillä keneltä maa sitten voisi odottaa ennakkoluulotonta ja oivaltavaa arviointia, ellei sen tieteellisesti sivistyneiltä miehiltä? Mutta tähän kuuluu kirjatieto ja kokemus, jota nuorisolla ei ole. Se tuntee ensinnäkin sangen vähän omaa maataan – kotipitäjänsä ja koulukaupunkinsa päällisin puolin, harvoin enempää. Arvioinnin ja ymmärtämisen halun itsensä tulee olla vahva kannustin tarvittavan tiedon hankkimiseen. Jos ylioppilas nyt ottaa sanomalehtikirjallisuuden ainoaksi oppimestarikseen, niin hän ei vain jättäydy aiemmin esitettyjen mielipiteiden vangiksi vaan kuten aina, ne myös vievät häneltä halun etsiä todellista tietoa ja näkemystä. Tämä koskee myös itse yliopiston järjestelyä ja sen toimintaa. Vuosisadat ovat käyttäneet siihen parasta ymmärrystään enemmän tai vähemmän menestyksellisesti, eikä ole kovinkaan luultavaa, että joku kaksikymmenvuotias nuorukainen ymmärtäisi asian paremmin. Tässä suositeltava alistuminen voi toki joskus tuntua raskaalta. Mutta: ”Nuorukainen! Mitä enemmän arvoa sinulla on, sitä enemmän vaatimattomuus on kunniasi ja koristuksesi”.

Tämä ei estä kuitenkaan ottamasta kyseisiä asioita keskustelunaiheiksi ylioppilaiden seuraelämässä, varsinkin kun siinä tavallisesti pääsee kuuluville jonkun vanhemman ja ymmärtäväisemmän ääni. Toivoa vain sopii, että mielipiteitä tarkastellaan teoreettisina kokeina, ilman käytännön pätevyyden vaatimusta. Tämän tunnustaminen estää myös poliittisen tai yhteiskunnallisen puoluelaitoksen synnyn, mikä on kaiken vakavan opiskelun vihollinen. Nuorisolle on luonnollista yhtyä innokkaasti oppeihin ja pyrkimyksiin samoin kuin se, että koetetaan vakuuttaa toveripiirissä toisiakin niiden totuudesta ja arvosta. Mutta jos niistä tehdään Credo [uskontunnustus], jonka tunnustaminen erottaa hyvät pahoista, niin se on tuomittavaa suvaitsemattomuutta – sitä ei voi yhdistää vakavaan totuudenetsintään.

Oman maan tuntemusta haittaa se, että ylioppilaat niin harvoin kesälomiensa aikana lähtevät vaelluksille omassa maassa. Esimerkiksi Saksassa ylioppilaita tapaa loma-aikoina kaikilla teillä ja poluilla. Meidän maamme harva asutus, pitkät välimatkat ja valitettavasti useimpien ylioppilaiden köyhyys ovat tietenkin vaikeita esteitä. Kulkuyhteydet ovat nykyään kuitenkin parantuneet niin, että muutamassa päivässä voi vähäisin kustannuksin matkustaa 40-50 peninkulmaa paikkakunnalta toiselle. Ilman ennakkovalmisteluja vaellukset eivät tosin kovin paljon tietoa tarjoa. Mutta maamme kirjallisuudella on tarjottavanaan jo jonkinmoinen määrä tilastollista materiaalia ja paikalliskuvauksia, joihin tutustuminen voi antaa vaeltajalle pohjaa havaintojen ja muistiinpanojen tekoon. Näin hankittu tieto tarjoaa paljon lähtökohtia tiedon välittämiseen sekä keskustelemiseen. Muutenkin sielu ja mieli saavat tällaisesta vaelluksesta kaksinkertaisen hyödyn siksi, että niillä on samalla jokin tietoja kartuttava tarkoitus. Ne ovat myös hyvä keino vapautua ahtaasta nurkkapatrioottisuudesta.

Etenkin romaanit ovat lukemista, josta on aihetta varottaa, koska ne ovat yhtä houkuttelevia kuin ajattelua tappavia ja kaikkea vakavaa työhalua häiritseviä. Ja kuitenkin myös romaani tarjoaa runsaita sivistyksen ja jalon nautinnon aarteita. Ensi sijalla tässä ovat epäilemättä englantilaiset romaanit. Jolla on hyllyssään Scottin ja Dickensin teokset, ja ehkä vielä jokunen nide Bulweria ja Thackerayta, saa niistä hyvät ystävät koko elämäksi. Tähän vielä lisäksi käytännön neuvo: jos käyttää muutaman päivän englannin kieliopin muoto-oppiin ja sitten lukee romaania hyvän käännöksen kanssa, oppii lukemaan kieltä tarvitsematta paljoakaan sanakirjaa. Probatum est. [Kokemusta on.] Nyttemmin myös englantilainen romaanikirjallisuus pursuaa surkeita tuotteita. Ranskalaisesta ja saksalaisesta kirjallisuudesta on myös syytä lukea jotain näytteeksi niiden parhaista tuotteista. Mutta harvemmin ne houkuttelevat lukemaan uudelleen. Se, joka ei ymmärrä ylenkatsoa sanomalehtien jatkoromaaneja, voi yhtä hyvin lähteä yliopistosta.

Tärkeintä ylioppilaalle on ja tuleekin kuitenkin olla tieto oman kansakunnan historiallisesta kehityksestä ja sen henkisistä pyrkimyksistä. Kansan henki elää kirkkainta ja jalointa elämäänsä sen kansalliskirjallisuudessa. Nuori mieli on erityisen avoin ottamaan vaikutteita tästä kansallishengen ilmentymisestä. Se juuri kykenee nuoressa mielessä herättämään ja ruokkimaan isänmaallista hehkua ja luomaan ihanteita elämän tulevaa toimintaa varten. Mihin ylioppilaan mieli ja pyrkimykset sitten tähtäävätkin, tieteelliseen tai kirjalliseen toimintaan, pelkälle virkamiesuralle tai jopa ammatinharjoittamiseen, niin hän havaitsee olevansa määrätty isänmaan palvelukseen ja eri päämäärät yhdistyvät uhrautuvassa työssä isänmaan hyvinvoinnin ja kunnian puolesta.

Mutta mitä on Suomen kansan kansalliskirjallisuus? Vieras voisi ehkä sanoa, että sellaista ei ole. Hän näkee Ruotsin kirjallisuuden huoletta omivan meidän maamme ruotsinkielisen kirjallisuuden tuotteet. Suomalaista kirjallisuutta hän ei tunne, koska se on vielä niin nuorta, ettei se ole ehtinyt saada tunnustusta oman maamme ulkopuolella.

Yleisen kirjallisuushistorian näkökulmasta tällainen käsitys on kiistatta oikeutettu. Suomen kansan historia on vuosisadat ollut riippuvuuden, ei itsenäisyyden historiaa. Harvassa ovat ne kansat, jotka eivät olisi käyneet tätä kuuliaisuuden koulua. Se, että näin vähäinen kansa kuin suomalaiset silti on säilynyt kansallista olemassaoloa varten, riittää perusteluksi torjumaan kaiken epäilyn, mihin kansallisen elämän nykyiset puutteet voisivat antaa aihetta.

Meille tilanne näyttäytyykin erilaisena kuin vieraalle. Me voimme pitää omanamme ja lukea kunniaksemme kaiken sen, millä suomalainen mies on kirjallisuutta ja tiedettä rikastuttanut. Niin kauan kuin Suomi oli yhdistetty Ruotsiin, ruotsalainen kirjallisuus yleisesti ottaen ruokki meidän sivistystämme ja myös meidän isänmaallisuuttamme. Ja se, mikä hengen maailmassa on ollut, jatkaa elämäänsä vaikutuksissaan. Mikään kansa ei voi irtautua menneestä historiastaan. Mutta kun tuo aika on mennyt ohi, tilanne on kuitenkin toisenlainen. Ruotsin kirjallisuus on meille yhä läheinen, mutta meidän isänmaallisuutemme kannalta sillä on merkitystä vain silloin kun se koskettelee mennyttä Ruotsin aikaa, sen historiaa ja Suomen silloisia oloja. Se, mitä Suomessa tuon ajan jälkeen on kirjoitettu ja runoiltu, on ruotsalaisesta kieliasusta huolimatta sitä vastoin saanut yhä enemmän suomalaisen leiman. Jos Ruotsin kirjallisuus omii itselleen sen parhaan osan, ei se meitä liikuta. Me tiedämme, ettei se olisi voinut syntyä muualla kuin tässä maanääressä eikä sitä missään voida ymmärtää eikä se missään voi vaikuttaa niin kuin täällä.

Mutta kansamme suurelle enemmistölle myös tämä kirjallisuus on kätketty aarre. Tämän ristiriidan ratkaisemiseksi me tällä hetkellä taistelemme. On päivänselvä totuus, että jollain muulla kuin kansan kielellä kirjoitettu kirjallisuus ei vielä ole kansalliskirjallisuutta, samoin kuin se, että ilman kansalliskirjallisuutta mikään kansa ei voi kohota nykyaikaisen sivistyksen tasolle. Kuten jo sanoimme: uusi aika eroaa keskiajasta ensi sijassa juuri kansalliskirjallisuuksien synnyn kautta.

Nuorisoon ei tarvitse valaa rohkeutta ja luottamusta. Se on kansan rohkeus ja luottamus. Mitä enemmän isänmaamme puolesta on työtä tehtävänä, sitä rikkaampi on nuorison tulevaisuus. Viime vuosikymmenet ovat lahjoittaneet ruotsinkieliselle kirjallisuudellemme kuolemattomia runoja, joiden kaiku on kiirinyt myös ruotsalaisen kielialueen ulkopuolelle. Samaan aikaan on päivänvaloon astunut suomalainen kansalliseepoksemme, josta suorituksesta Rosenkranz2 sanoo:

Se on niin erinomainen, että on todella kunnioitettava sellaisen kansan neroutta, joka on luonut näin rikkaan fantasian. Kuvaus on täysin objektiivista, sävyltään puhtaasti eeppistä, siinä ei ole Ossianin laulujen kaltaisia aavemaisia piirteitä, vaan yksilöllisyyden voimalla kuvattua tervettä todellisuutta kaikissa yksityiskohdissaan. Balttilaisen Pohjolan maisemaa, metsiä ja puita, eläimiä ja ihmisiä ei missään ole kuvattu niin plastisen selkeästi ja yhtä kirkkain värein. Pohjoisen ihmisen omintakeinen sielunelämä, jossa vähäpätöiseen kohdistuva tunne yhdistyy suuren ja ennen kokemattoman tavoitteluun, kuvastuu tämän runon henkilöissä ja seikkailuissa kaikilta puoliltaan.

Kalevalaa seurasivat kuolemattoman kauniit lyyriset kansanlaulut. Ja kansanrunon jäljissä suomenkielinen kirjallisuus on raivannut tietään läpi esteiden ja pakkotoimienkin. Jo muutamassa vuodessa siitä on tullut niin laajaa, että tuskin mikään kansa on vastaavissa oloissa kirjallisuudellaan osoittanut samanlaista henkensä joustavuutta. Koska suuria runoilijoita ei kasva nipuittain, suomalainen kirjallisuus on luovan runouden suhteen meidän ruotsinkielistä kirjallisuuttamme köyhempi, mutta silti nuori suomalainen kirjallisuus on rinnan jälkimmäisen kanssa tarjonnut isänmaan historiaan käsityskykynsä ja taiteellisen muotonsa puolesta uutta uraa luovia teoksia. Kaikki tämä yhdessä ei ole mitään masentavaa köyhyyttä. Ylioppilaan kirjahyllyn kannalta se on enemmän kuin paljon. Pitäköön nuori polvi huolen siitä, että se kykenee sitä kartuttamaan. Käyttäköön ja rakastakoon se sillä välin tätä kirjallisuutta, niin ruotsin- kuin suomenkielistäkin, sillä kumpaakaan ei voi sivuuttaa. Ja se, joka tuntee kykenevänsä kartuttamaan tätä perintöä, seuratkoon taipumustaan. Kaikki kelvollinen tulee tuottamaan hedelmää maamme yleiselle sivistykselle. Mutta älköön kukaan puoluemielen johdattamana yrittäkö turhaan painaa pimeyteen sitä kansaa, jonka sitkeät uhraukset ovat suoneet hänelle itselleen pääsyn sivistyksen valoon.

Schelling3 sanoo:

In einem wissenschaftlichen Verein haben alle Mitglieder Natur der Sache nach einen Zweck: es soll auf Akademien Nichts gelten als die Wissenschaft, und kein anderer Unterschied seyn, als welchen das Talent und die Bildung macht. Menschen, die bloss da sind, um sich auf anderer Weise geltend zu machen, durch Verschwendung, mit einem Wort privilegirte Müssiggänger, wie es in der bürgerlichen Gesellschaft giebt – sollen hier nicht geduldet, und wer seinen Fleiss und seine auf die Wissenschaft gerichtete Absicht nicht beweisen kann, soll entfernt werden. [Tieteellisessä yhteisössä sen kaikilla jäsenillä on asian oman luonteen vuoksi yksi ainoa päämäärä: Akatemiassa pätee ainoastaan tiede, eikä siinä ole muita kuin kyvykkyydestä ja sivistyksestä johtuvia eroja. Henkilöitä, jotka ovat siellä päteäkseen jollain muulla tavalla, jotka tuhlaavat ja käyttävät hyödyttömästi aikaansa huvituksiin, siis sellaisia tyhjäntoimittajia, joita porvarillisessa yhteiskunnassa esiintyy – ei täällä pidä suvaita, ja se, joka ei kykene osoittamaan ahkeruuttaan ja tieteeseen suuntautuvaa mielenlaatuaan, tulee täältä erottaa.]

Ja hän lisää:

Wenn die Wissenschaft allein regiert, alle Geister nur für diese in Besitz genommen sind, so werden von selbst keine andere Missleitungen der so edlen und herrlichen, am Ende doch vorzüglich auf Beschäftigung mit Ideen gerichteten Triebe der Jugend statt finden können. [Kun tiede yksin vallitsee ja kaikki henget ovat vain sille omistautuneita, niin on selvää, ettei nuoriso voi löytää sen tilalle mitään muuta yhtä jaloa ja ihanaa, ja lopulta kuitenkin ylivertaista tietä aatteisiin suuntautuvissa pyrkimyksissään.]

Opiskelevalla nuorisolla, joka todella rakastaa tiedettä ja kirjallisuutta, on tässä rakkaudessa todellakin riittävästi ohjetta yliopistoelämäänsä varten. Sillä tätä rakkautta ei ole olemassa, jollei se osoita olemassaoloaan ankarassa työssä. Todellista tieteellistä ymmärrystä ei koskaan saavuteta mukavasti. Kokemus ei ainoastaan osoita, että ensimmäinen perehtyminen tieteeseen vaatii suurimmat ponnistelut, vaan myös sen, että syvempää näkemystä ei saavuteta, jollei siihen jossain opiskelun vaiheessa käytetä kaikkia ruumiin ja sielun voimia. Sellainen vaihe vaatii tietyn määrän eristäytymistä ja paljon öljyä lamppuun. Ei ole yhdentekevää sekään, mikä vuorokaudenaika käytetään opiskeluun. Iltatyöskentely voi olla arvokasta luovuuden kannalta. Silloin lepää päivän muista huolista, ja ruumiin sekä sielun rentoutuminen päivän vaivojen jälkeen antaa mielikuvitukselle vapaammin tilaa. Mutta mieli ottaa silloin vaikutelmia vastaan heikommin eikä pohtiva ajattelu ole yhtä varmaa. Siksi yötyö vaatiikin aina korjaavaa lukemista päivänvalossa, sen jälkeen kun on levännyt. Yliopisto-opintoihin, jotka ovat lähinnä uusintamista ja mieleen painamista, päteekin vanha sanonta: aamuhetki kullan kallis. Myöskään opiskelijalle ei ole vähäarvoinen asia, jos hänellä jo lounasaikaan mennessä on suuri osa päivän työstä tehtynä. Tästä näkökulmasta katsoen nykyinen, yön päiväksi muuttava päiväjärjestys on turmiollinen. Mutta ei ole myöskään sanottua, että hänen elämänjärjestyksensä tulee olla sama kuin useimmiten laiskan muotimaailman. Hän on työläinen ja päivätyöläisen esimerkki on siten hänelle terveellinen. Sitten kun tällainen ankaran ponnistelun kausi on antanut hänelle kyvyn liikkua vapaammin tieteen alueella, voi noudattaa ohjetta nulla dies sine line [ei päivääkään ilman kirjoitettua riviä], mikä tavallisesti on kypsän tutkijan ohjenuora.

Cicero kirjoittaa Ateenassa opiskelevalle pojalleen: ”Kun sinä olet päässyt ikään kuin sivistyksen tapulipaikalle, niin olisi kaikkein häpeällisintä palata sieltä tyhjin käsin.”

Uhrautuva työ on kaiken elämän onnen yksinkertainen salaisuus. Kaksi meille rakasta runoilijaa kuvaa seuraavissa riveissä sen kaksinkertaista hedelmää

Umbär var Cato’s visa lära

På det du intet må umbära

Franzén

Spörj, om de lärt sig att allt försaka,

Innan, som han, de vant sig att all förmå!

Runeberg

Ja kun Schiller on vastannut kysymykseen ”Wer harrte liebend bey mir aus?” seuraavasti: ”Du, die du alle Wunden heilest, der Freundschaft zarte leise Hand”, niin hän lisää

Und du, die gern sich mit ihr gattet,

Wie sie der Seele Sturm beschwört,

Beschäftigung, die nie ermattet,

Die langsam schafft, doch nie Zerstört,

Die zu dem Bau der Ewigkeiten

Zwar Sandkorn nur für Sandkorn reicht,

Doch von der grossen Schuld der Zeiten

Minuten, Tage, Jahre streicht.

Ruumiillinen heikkous ja sairaalloisuus voivat vaatia varovaisuutta. Mutta tavalliselle terveelle nuorelle ei mikään opiskelun ponnistus ole 18 ikävuoden jälkeen vaarallinen. Aikaa raittiissa ilmassa liikkumiseen jää aina sille, joka päivällä klo 12 aikaan on tehnyt jo kuuden seitsemän tunnin työn. Huoneen hyvä ilmanvaihto ja tupakansavun vähäisyys, tai mieluiten sen puuttuminen, pitävät huolen lopusta. Huolellisesti johdettu ja tiukan kurinalainen voimistelu voi olla hyödyllistä. Siinä tapauksessa olisi kuitenkin toivottavaa, että yliopisto antaisi määrärahat tarvittavaa opastusta varten ja varaisi sen vain opiskelijanuorisolle niin että tähän asiaan voitaisiin varata riittävä määrä tunteja sopivaan aikaan.

Jokainen itseään kunnioittava yhteisö pitää keskuudessaan ankaraa kuria. Tässä suhteessa ylioppilaselämä Suomen yliopistossa lienee ollut kaikkina aikoina puutteellista. Syynä on ollut osaksi osakunta- ja muinoin kansakuntajako, osittain väärät käsitykset yksilönvapauden luonteesta.

Koulutoveruus, joka jatkuu osakunnassa, tekee ylioppilaasta toverinsa käytöksen suhteen lahjotun tuomarin. Tämä ei kuitenkaan häiritse niinkään hänen näkemystään ja arvostelukykyään kuin hänen moraalista rohkeuttaan. Hänen sydämensä estää häntä tuomitsemasta kaikkine vikoineenkin rakkaaksi käynyttä toveria. Vaikka oikeaan aikaan sovellettu consilium abeundi [poistumiskehotus] olisi monen nuorukaisen pelastus, vanhat koulutoverit eivät mielellään sellaiseen ryhdy. Vielä vähemmän kukaan heistä haluaa nostaa tällaista asiaa esille. Sellaisten seniorien valinta, joiden tehtävä ja velvollisuus olisi tehdä aloite tällaisessa asiassa, on aina kohdannut selkeää vastarintaa, myös silloin kun kysymys on koskenut koko ylioppilaskuntaa. Näin siksi, että tällä tavoin on uskottu säilytettävän vapaus ja itsenäisyys sekä osakuntien sisällä että niiden välisissä suhteissa.

Mutta vapaus on järkeä ja siveellisyyttä. Mitään muuta vapautta ei ole olemassa. Järki ihmisten yhteiselämässä, niin kuin tieteessäkin, on systeemi, laki, järjellinen järjestys; tämän järjestyksen vapaa seuraaminen on siveellisyyttä. Julkisessa yhteiskunnassa yksilön vapaus on yhteiskunnan jäsenten säätämän lain noudattamista. Mutta sellainen järjestys, joka pitäisi laatia uudelleen jokaisen yhteiskunnan jäsenen astuessa siihen, olisi pysyvä epäjärjestys, anarkia. Astuessaan yhteiskuntaan yksilö hyväksyy vallitsevan järjestyksen, ja hän säätää lakia saman järjestyksen mukaisesti, jos nimittäin jonkin lain uudistaminen katsotaan yhteiskunnassa tarpeelliseksi. Yleisesti voidaan kuitenkin sanoa, että vapaus on sitä suurempaa, mitä harvemmin uudistuksiin ryhdytään. Tapa perittynä siveellisenä tottumuksena on nimittäin vapaaehtoisempaa kuin se lainkuuliaisuus, joka nojautuu pelkkään järkeilyyn tai kenties pelkkään enemmistön tahtoon alistumiseen. Edes kaikkein demokraattisimmassa valtiosäännössä ei asian luonteen vuoksi ole päästy pitemmälle kuin siihen että yhteiskunnan jäsenet säätävät lain ja valitsevat sen toimeenpanijat. Eikä kai kukaan epäile, etteikö näin turvata yksilönvapautta, vaikka sekä lainsäädäntö että vaali tapahtuukin välillisesti edustajien toimesta. Kun yhteisön keskuudessa on erilaisia mielipiteitä, ei päätöksen tekemiseksi ole muuta keinoa kuin enemmistön mielipide. On toki osoitus yhteiskunnan jäsenten sivistyneisyydestä, jos tässä otetaan mahdollisuuksien mukaan huomioon myös vähemmistön mielipiteet. Mutta se, joka kieltäytyy alistu­masta enemmistön päätöksiin, osoittaa näin kypsymättömyytensä kaikkeen yhteiskunnalliseen elämään.

Ylioppilaiden itsensä harjoittama kuri auttaa vahvasti jokaista opiskelijaa pitämään huolta ylioppilaskunnan maineesta ja muistuttaa häntä joka hetki omassa käyttäytymisessään pitämään sitä yllä.

Koulun merkitys oppilaan kasvattamisessa ymmärretään tavallisesti väärin. Vaaditaan, että sen tulee ottaa perheen paikka ja juurruttaa oppilaaseen moraalinen mielenlaatu, mikä ei kuitenkaan ole sen tehtävä, eikä se koskaan siihen pysty, jollei korkeintaan internaattina, ja silloinkin asia on erittäin epävarma. Totuus on, että koulun tulee kasvattaa yhteiskuntaan, lain ja tavan vaatimusten noudattamiseen. Oppilaalle pitää riittää motiiviksi, että hän tottelee yleistä järjestystä, joka on olemassa yhteiseksi parhaaksi. Mutta jo koulussa muistutus siitä, että jokaisen kouluun kuuluvan tulee kantaa huolta sen hyvästä maineesta, on tepsivä keino ylläpitää hyviä tapoja myös koulun ulkopuolella; oppilas saavuttaa näin tietoisuuden, että hän itse kykenee toimimaan yleisen puolesta. Sitä tärkeämpää on tällaisen tietoisuuden ylläpitäminen yliopistossa.

Opiskelun vapaus on itse asiassa epävapautta, jos se ilmenee suunnitelmattomana, moneen suuntaan hajoavana lukemisena, ja tahdottomana riippuvuutena ulkoisista olosuhteista. Samoin ylioppilaan valta päättää omasta elämäntavastaan on vapaan valinnan ja määräämisen vastakohta, jos sen normina ei ole järjellinen järjestys. Ihminen on kaksinkertaisesti riippuvainen omista vieteistään ja taipumuksistaan, luonnollisista ja lapsuudesta periytyvistä, jotka molemmat hän on omaksunut tahdottomasti, samoin kuin ympäristöstä ja vallitsevista olosuhteista, jotka vaikuttavat hänen toimintaansa edullisesti tai haitallisesti. Tästä riippuvuudesta hän voi vapautua vain asettamalla toimintatavalleen järjellisen, yleispätevän, oman vakaumuksen määräämän päämäärän.

Tätä vapautumista ylioppilas ei toteuta vain omassa yksityisessä elämässään, mitä jo koulupoika jossain määrin tekee, vaan myös siinä yhteisössä, jossa hän elää. Ja tähän perustuu akateeminen vapaus suhteessa opiskelijan toimintatapaan ja elämään.

Jos täysi-ikäisyyden saavuttaneella ylioppilaalla on poliittisia oikeuksia tai kunnallisia tai muita yhteiskunnallisia oikeuksia, se on asia sinänsä. Ylioppilaana hän kuuluu tähän erityiseen, julkisesti tunnustettuun akateemiseen yhteisöön oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Tässä yhteiskunnassa hän on lain ja tavan säätäjä. Eikä tämä ole mikään pieni tehtävä. Hyvä tapa periytyy sukupolvesta toiseen niin kuin huonokin.

Ylioppilaan, joka ajattelee oikein tämän asemansa, tulee tuntea, että hänen hartioillaan lepää raskas vastuu. Keneltä isänmaa odottaa tulevaisuuttaan, jollei ensi sijassa sivistyneimmiltä pojiltaan. Meidän suomalaisen isänmaamme tälle toivolle asettama suuri arvo näkyy niissä varsin suurissa uhrauksissa, joita se on tehnyt ja yhä joka päivä tekee tieteellisen sivistyksen hyväksi. Vakuuttuakseen tästä suomalaisen ylioppilaan tarvitsee vain katsella ympärilleen luentosaleissa ja muissa rakennuksissa, joissa säilytetään yliopiston kokoelmia tai jotka palvelevat nuorison harjoituksia. Täällä käyvä vieras ilmaisee joskus hämmästystään moittimalla sitä ylellisyyttä jota niin köyhä maa kuin Suomi on tuhlannut yliopistonsa rakennuksiin. Siihen on aihetta, jos tämä tuhlaus on mennyt opettajilta ja opiskelijoilta hukkaan. Mutta jos oleskelu näissä valoisissa, komeissa, sivistykselle pyhitetyissä saleissa joka päivä muistuttaa heitä yliopiston merkityksestä isänmaalle ja heidän velvollisuuksistaan sitä kohtaan, ja jos se kohottaa nuoren ylioppilaan mielen ja halun pois kaikesta mikä elämässä on alhaista, kulut eivät ole menneet hukkaan. Yliopiston vuotuiset tulot ovat pitkään olleet noin kuudestoista osa valtion kaikista tuloista4. Tämä on enemmän kuin vastaava osuus useimmissa maissa. Jo ajatuksen tästä pitäisi herkistää ylioppilaan sydän – nöyräksi sitä kansaa kohtaan, joka vaivoin hankitusta päivittäisestä leivästään säästää miljoonan hänen kasvattamisekseen. Mutta samalla sen tulee herättää hänessä onnen tunne siitä, että hänet on kutsuttu keräämään näiden Suomen kansan uhrausten hedelmiä ja tuottamaan nämä hedelmät takaisin tälle kansalle, isänmaallisen sydämen lyöntien lämmössä kypsyneinä.

Vahva isänmaallinen henki voi tehdä kaikesta kasvatuksesta hyvää ja korvata monia rajallisen opetuksen puutteita, sen on monien valtioiden ja kerran myös Ruotsin esimerkki osoittanut5.

Niin, isänmaanrakkaus on se tunne, jonka tulee kannatella ja jalostaa kaikkia ihmisen pyrkimyksiä, tuoda lisää voimaa ponnisteluihin ja antaa päämäärälle se yleispätevä muoto, joka tekee sen oikeutetuksi. Nuorisoa ei tästä tarvitse juurikaan muistuttaa, sillä sen katse ei vielä ole ylittänyt isänmaan rajoja, jotka sulkevat sisäpuolelleen kaiken, mikä sille on maan päällä tärkeää, ja nuori sydän tarvitsee tällaista rakkautta.

Meidän aikamme on osittain suosinut kahta teoriaa, jotka on asetettu isänmaallisuuden oikeuttamisen vastakohdaksi ja joita on kutsuttu kosmopoliittisuudeksi sekä persoonallisuuden oikeudeksi. Molemmat kantavat humanismin leimaa ja siksi ne ovat omiaan innoittamaan omia kannattajiaan. Mutta näistä opeista tulee vääriä, jos ne asetetaan kansakuntien ja valtion oikeutuksen vastakohdiksi.

Yleisen ihmisoikeuden kunnioittaminen ja yleinen ihmisrakkaus ovat kristillisen kulttuurin jalo hedelmä. Mutta historia ei tunne mitään muuta yleisinhimillistä kulttuuria kuin sen, jota kannattelevat erilliset kansakunnat. Jos yleiseltä kulttuurilta riistetään tämä muoto, se muuttuu yhtä sisällyksettömäksi kuin muodottomaksikin. Intoilua tämän kuvitellun puhtaan inhimillisen kulttuurin puolesta onkin oikeutetuksi kutsuttu ”löyhän” kosmopoliittisuuden nimellä. Oppi on syntynyt 18. vuosisadan humaanisista pyrkimyksistä, joista toisaalta on seurannut runsas niin julkinen kuin yksityinenkin vuorovaikutus sivistyneiden kansojen kesken. Mutta näiden, kansojen kohonneen sivistyksen oikeuttamien vaatimusten ohella, kosmopoliittisuus on saarnannut kuviteltua korkeampaa humaanisuuttaan, jonka ehdoksi sanotaan kaikkien kansallisten erojen hävittäminen. Viimeksi ovat sosialistit omaksuneet tämän opin, tehdäkseen ihmiskunnan onnelliseksi yhden maailmantasavallan kautta, ja katoliset äärimontanistit taas ovat kannattaneet mainittua oppia omista näkökohdistaan. Näiden molempien ilmiöiden pitäisi riittää tämän kosmopoliittisuuden hävittämiseksi.

Oppi persoonallisuuden oikeudesta on lähellä sosialismia, vaikka sen tunnustajat eivät ole tästä tietoisia. Yksilö tulee kehittää täyteen ihmisyyteen, tämä lause on opin ydin. Valtion ja yhteiskunnan tulee olla ainoastaan välineitä tähän yksilön kehittymiseen, joka siten on historian lopullinen päämäärä. Jäljelle jää vain kysymys: mitä todellinen ihmisyys on? Tässä nousee siis jälleen kysymys yleisinhimillisestä kulttuurista in abstracto [teoriassa]. Hankalasta tilanteesta on koetettu päästä vaatimalla inhimillisten taipumusten vapaata kehittämistä, koska sillä tavoin arvellaan todellisen ihmisyyden toteutuvan, varsinkin jos vielä pedagogien tapaan lisätään sana ”harmonista” kehittämistä. Mutta kun kehittäminen tulee kuitenkin aloittaa kasvatuksesta, on välttämätöntä tietää, mitä mainitut taipumukset ovat? Tähän kysymykseen vastaaminen tarjoaa avoimen kentän kaikenlaisille haihatteluille. Joka tapauksessa kehityksen vapautta rajoitetaan arveluttavalla tavalla, jos se tapahtuu valmiiksi järjestetyissä yhteiskunnallisissa oloissa, koulujen ja muiden pienimpiä yksityiskohtiaan myöten säädeltyjen välineiden avulla. Itse asiassa on melkeinpä naurettavaa puhua taipumusten vapaasta harmonisesta kehittämisestä lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen tietä.

On selvää, että vaikka nämä opit ovat sekoittaneet monen arviointikykyä, ne eivät ole kyenneet vaikuttamaan valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään. Valtio valtiomahtina puolustaa omaa olemassaoloaan ja sillä on tähän voimaa, koska kansan kansallistietoisuus antaa sille tämän voiman. Sivistyneet kansat tunnustavat tehtäväkseen omaksua ja kehittää yleistä inhimillistä sivistystä, koska niiden oman olemassaolon säilyminen riippuu tästä. Kansakunnalla on oikeus itsenäiseen historialliseen olemassaoloon siinä määrin kuin se on tämän sivistyksen edustaja. Mutta mikään kansakunta ei kyseenalaista oikeuttaan ja puolusta omaa olemassaoloaan koko muuta ihmiskuntaa vastaan. Ja jokaisella kansakunnalla on tämä oikeus, koska yleinen inhimillinen sivistys on ollut olemassa, on, ja tulee olemaan vain tässä kansallisen sivistyksen muodossa. Samaten kristityt kansat tunnustavat yksilön ihmisarvon ja tämä tunnustaminen määrittää yhteiskunnan instituutioita. Mutta minkään kansan keskuudessa ei kyseenalaisteta yksilön velvollisuutta antaa henkensä kansakunnan olemassaolon puolustamiseksi. Sillä vain valtiossa, kansakunnan lain ja tavan kokonaisuudessa, yksilö voi nauttia tätä tunnustusta, mutta laki ja tapa taas ovat olemassa siksi, että kansakunta elää ja säilyy kansakuntana, sillä on historia, menneisyys ja tulevaisuus.

Tämä on todellisuuden tuomio mainituista opeista. Isänmaallisuus tunnustaa tämän tuomion oikeudenmukaisuuden. Tiede on aina Aristoteleesta lähtien osoittanut oppien perusteettomuuden, keskiajan lopulta lähtien entistä selvemmin ja kirkkaammin, sitä mukaa kuin Euroopan nykyinen valtiollinen elämä on muodostunut kansallistietoisuuden perustalle – tai tarkemmin: sitä mukaa kuin kansakunnat itse ovat historiallisesti muotoutuneet.

Todisteet tässä esitetyn puolesta ovat tarjolla ennen muuta ylioppilaalle. Hänet on hänen kansansa kutsunut tieteelliseen sivistykseen, siis osalliseksi yleisinhimillisestä sivistyksestä sen korkeimmassa muodossa. Ylläpitämällä sivistyslaitoksia, jotka häntä tähän johdattavat, valtio antaa yksilön oikeudelle, ihmisarvolle, sen korkeimman tunnustuksen. Mutta hänen kansansa on ennen kaikkia muita poikiaan kutsunut hänet ylläpitämään tätä sivistystä ja sen mukana kansakunnan oikeutta elää kansakuntien joukossa. Hänen isänmaallisuutensa tulee olemaan osoitus siitä, että hän on tietoinen tästä tehtävästään.

Todellisuus on se, mikä on läsnä olevaa. Yksilön niin kuin kansojenkin elämässä nykyhetki sulkee sisäänsä menneisyyden ja tulevaisuuden. Jos se kuluu ilman työtä ja toimintaa, niin menneisyys on hyödytöntä ja tulevaisuus hukassa. Mikään tunne ei isänmaallisuuden tunnetta helpommin voi jäädä tyhjäksi innostukseksi, koska mikään tunne ei ole korkeampi eikä samalla luonnollisempi, yleisempi ja helpommin herätettävissä. Se jää tyhjäksi, jos sen todistaminen tapahtuu ainoastaan unelmien hämärässä maailmassa, kun taas nykyhetki täytetään tyhjillä sanoilla ja mielenosoituksilla. Mutta se ylioppilas, joka isänmaallisuudestaan ammentaa voiman ankaraan, uhrautuvaan työhön tämänhetkisen yhteiskunnallisen asemansa asettamien velvollisuuksien täyttämiseksi, kohottaa näin tämän tunteen järjelliseksi vakaumukseksi ja siveelliseksi tahdoksi, jotka antavat takeet isänmaata ja ihmiskuntaa hyödyttävästä miehuuden elämästä. Nämä ylioppilaat ovat isänmaan nuorison kukka, juuri heihin tämä isänmaa asettaa tulevaisuuden toiveensa.

Siitäpä nyt tie menevi,

Ura uusi urkenevi

Laajemmille laulajoille

Runsahammille runoille

Nuorisossa nousevassa

Kansassa kasuavassa.

• 1. Läroverksfrågan (1838–39). Viimeinen artikkeli.
• 2. Geschichte der Poesie
• 3. Vorlesungen über die Methode des Academischen Studium
• 4. Mukaan on luettu tilapäinen määräraha sekä yliopiston omien rahastojen tuotto.
• 5. Geijer, mt., toinen artikkeli