Vuoden 1877 valtiopäivillä esillä olleet ehdotukset sekä varojen hankkimiskeinot niitä varten, lausunnot valtiopäivillä 3. ja 4.12.1877

Tietoka dokumentista

Tietoa
3.12.1877
Pvm kommentti: 
Myös 4.12.1877
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Herra Snellman, J. V.: Olen kiinnostuneena kuunnellut herra Molanderin puheenvuoroja valtiovarainvaliokunnan mietinnön käsittelyssä sekä lauantaina että tänään. En voi sanoa muuta kuin että olen havainnut ne hyvin harkituiksi ja että olisin valmis kannattamaan niitä. Mutta on kuitenkin eräs asia, jota sekä herra Molander että herra von Alfthan ovat käsitelleet, ja sen yhteydessä haluaisin esittää pienen vastalauseen. On nimittäin katsottu, että myyntiä valtion metsistä ei pitäisi tapahtua hintaan, jota pidetään liian halpana, vaan tulisi odottaa tulevia parempia aikoja ja silloin myydä parempaan hintaan. Tämä on metsähallituksen vanha oppi. Mutta tiedetään, niin kuin myös herra von Alfthan on erityisesti korostanut, että suurin osa kruunun metsistä sijaitsee Oulun läänissä, Lapin rajan tuntumassa. Uskoisin kokemuksen olevan, että honkapuut ovat siellä jo 150 vuoden iässä ja ehkä aikaisemminkin sydänlahoja. On myös niin, että metsä kasvaa siellä hitaammin, vuorirenkaat ovat ohuemmat, ja kestää kauemmin ennen kuin puut kasvavat niin suuriksi, että niistä saadaan kunnollista sahatavaraa, jota kannatta korjata ja kuljettaa. Englantilaisiksi lankuiksi kelpaavaa sahatavaraa varten vaaditaan puilta varsin korkea ikä. Laskettakoon miten halutaan, mitä tulee oikean ikään, jolloin puut ovat kypsiä ja alkavat käydä ylikypsiksi ja joutua sydänlahon hyökkäyksen kohteeksi. Mutta jos meidän metsähallituksemmekin sanoo, että metsistä voidaan vuosittain ottaa 1 000 000 kypsää runkoa, niin en voi tulla mihinkään muuhun johtopäätökseen kuin että jos metsähallitus jonakin vuonna jättää ottamatta nuo kypsät rungot, niin silloin käy niin, että sama lukumäärä runkoja joutuu sydänlahon hyökkäyksen kohteeksi, ja näin tapahtuu koko ajan. Vaikka joinakin vuosina myytäisiin vähemmän kuin miljoona runkoa, lienee laskelma silti virheellinen. Jos puu jätetään paikalleen useana vuonna, niin häviön riskistä tulee luonnollisesti yhä suurempi. Näin ollen, kun on kysymys odottamisesta, kunnes saadaan parempi hinta, olisi minun mielestäni laskettava, kattaako tuo parempi hinta nuo syntyneet tappiot ja antaako tämä parempi hinta vielä jotain voittoa. Tämän lisäksi on toinenkin seikka. Ei ole monia, jotka spekuloivat kruunun siellä sijaitsevien metsien puutavaralla, heidän lukunsa on hyvin rajallinen. Luonnollista on, että kun suhdanteet ovat huonot, niin he eivät voi tarjota samaa hintaa kuin niiden ollessa hyvät. Mutta he ovat välttämättömän riippuvaiset kruunun metsistä. Jos he siis, kun valtio katsoo jonakin vuonna metsän hinnan laskeneen liiaksi ja kieltäytyy myymästä, antavat laitoksensa seisoa ja lopettavat toimintansa noiksi vuosiksi, niin riippuu siis noista arvioista, paljonko olisi saatava kuutiojalalta, voivatko nuo laitokset säilyä vai ei. Mutta jos ei ole sahoja, niin valtio ei saa metsistään mitään. Siksi mielestäni – ja minulla on ollut aihetta vuosi toisensa jälkeen ajatella tätä ja vuosi toisensa jälkeen kuulla asiasta keskusteltavan, voimatta tulla muuhun vakaumukseen – ei ole oikein, että harjoitetaan sellaista taloudenpitoa kruunun metsissä noilla pohjoisilla seuduilla. Asia on toisin ja olisi toisin, jos kruunu omistaisi metsiä maamme eteläisissä osissa. Siellä metsä kasvaa nopeammin, rungot tulevat nopeammin paksummiksi, ne säilyvät pitempään, niin että tervettä ja hyvää sahatavaraa voidaan saada 150 tai 200 vuoden ja ehkä 250 vuoden ikäisestäkin puusta. En uskalla ilmoittaa mitään tiettyä ikärajaa. Olen näyttelyissä nähnyt leikkauksia hyvin vanhoista puista, joissa ei ole merkkiäkään sydänlahosta. Asia olisi toisin, jos kruunun metsät olisivat eteläisessä Suomessa. Mutta vain lounaisessa Suomessa kruunu omistaa jonkin verran metsiä.

Tämän varauksen minä olen halunnut tehdä. Tunnustan kaiken valtiovarainvaliokunnan näkemän vaivan, ei ainoastaan sen laatiessa tätä mietintöä vaan myös mietintöä valtion tuloista ja menoista. En myöskään halua ottaa nimiini mitään arviota tuon työn laadusta, vaan haluan mielelläni tunnustaa sen olevan kaikella tapaa ansiokas. Uskon kuitenkin, että huomautuksia voidaan tehdä. Ja olen vakaasti sitä mieltä, että sellainen ei tuo esitys ole edes nyt esillä olevassa mietinnössä, että säädyt voisivat hyväksyessään valtiovarainvaliokunnan laskelman yleisen valtionrahaston budjetista tehdä päätöksiä jne. niin kuin mietinnössä ehdotetaan. Sellainen hyväksyminen ei ole paikallaan. Sillä onhan luultavaa, että tämän mietinnön on lukenut läpi suurempi joukko valtiopäiväedustajia kuin edellisen, ja siten myös varmasti useampi on voinut muodostaa käsityksen siitä, mitä tämä mietintö sisältää, kuin koskien edellistä mietintöä, josta luullakseni aika harva on tullut muodostaneeksi oman käsityksen. Mutta kuitenkin lienee vielä hyvin pieni niiden lukumäärä, jotka ovat arvioineet tätä mietintöä niin tarkoin, että he voisivat sen allekirjoittaa ja hyväksyä. Omasta puolestani en voi allekirjoittaa valiokunnan laskelmien oikeellisuutta, vaikka en myöskään katso tarpeelliseksi tehdä mitään erityisiä huomautuksia enkä edes halua kiistää niiden oikeellisuutta. Mutta katsoisin omasta puolestani riittäväksi, ja esitän myös kunnianarvoisalle säädylle, että voitaisiin sanoa: että säädyt, tutustuttuaan valiokunnan budjettiesitykseen tai budjettilaskelmaan tutustumisen jälkeen, päättävät niin ja niin. Silloin ei ehkä olisi sanottu enempää kuin mitä hyvällä omallatunnolla voidaan sanoa.

 

[4.12.1877]

Herra Snellman, J. V.: On noussut esiin kysymys, pitäisikö säätyjen antaa panoksensa vankiloitten rakentamiseen ja miten paljon, vai pitäisikö tästä huolehtiminen antaa hallituksen asiaksi ja rakennukset kustantaa valtion varoista. Omasta puolestani pidän, jos niin saan sanoa, eriskummallisena, että säädyt, jotka jo ovat vuosien 1863–1864 valtiopäivien päätöksellä saaneet aikaan rikoslain muutoksen ja saaneet sen aikaan lupaamalla varoja vankilarakennuksiin, alkavat nyt keskustella, pitäisikö säätyjen kunnioittaa lupauksiaan vai ei, siis pitäisikö säätyjen tuottamuksesta noiden lievempien lakien, jotka ovat kauan odottaneet voimaanpanoaan, olla vielä vuosikymmenen ajan tai pitempäänkin edelleen tyhjä sana. Ei ollut pelkästään virhelaskelman syytä, että vankiloitten rakentamiseen ei voitu ryhtyä niillä rahoilla, jotka säädyt olivat vuonna 1863 osoittaneet tätä tarkoitusta varten. Suurempia tuloja toivottiin saatavan paitsi paloviinaverosta myös suostunnasta, ja tämä vankilamääräraha osoitettiin juuri paloviinaveron kohdalle. Kuten kaikki tietävät, saivat katovuodet aikaan sen, että kun kotitarvepoltto lakkautettiin ja tehdaspoltto aloitettiin, oli jälkimmäinen alussa hyvin vähäistä, niin ettei vero korvannut valtiolle edes valvontakustannuksia. Tämä asiaintila sai vuoden 1867 valtiopäivillä aikaan sen, että säätyjen puolesta asialle ei voitu tehdä mitään. Vuonna 1872 olivat asiat jo muuttuneet paljon. Kuitenkaan ei paloviinavero vielä ollut noussut sellaiseen määrään, että säädyt olisivat katsoneet voivansa osoittaa noita menoja tästä verosta, vaan myönsivät varoja yleisestä suostunnasta hätäkeinona, jotta vankilauudistus ei enää viivästyisi lisää.

Omasta puolestani rohkenen siis katsoa, että säädyt ovat jo kauan sitten sitoutuneet, antaneet siitä sanansa, että vankilauudistus ei viivästy, sikäli kuin se säädyistä riippuu. Ja kun nyt käytettävissä on runsaasti varoja tuon lupauksen täyttämiseksi, niin rohkenen omasta puolestani katsoa, ettei tästä asiasta pitäisi olla mitään epäilystä. Voidaan tietysti laskea, että valtiolla on varaa kustantaa vankilat. Sellaiset tulevaisuutta koskevat laskelmat, mitä valtiontalouteen tulee, ovat kuitenkin kovin vaikeita, koska valtion tulot maassamme ovat suureksi osaksi riippuvaiset tullituloista, ja kuten kokemus osoittaa, ne voivat vaihdella hyvin paljon. Nyt tullitulot antavat kaikkine niihin liittyvine erineen 12 miljoonaa. Oli aika, jolloin ne eivät antaneet enempää kuin viisi miljoonaa. Kun sellaisia vaihteluita voi tapahtua, ovat valtiontaloutta koskevat tulevaisuuden laskelmat kovin epävarmoja. Totta on, että myös paloviinavero on altis samoille vaihteluille. Pari ankaraa vuotta vähentää sitä suuresti. Mutta säädyt voivat kuitenkin laskea varojensa olevan valtion varoihin verrattuna paljon vakaammat. Voidaan kyllä huomauttaa, että jokin muu voidaan jättää tekemättä, jokin valtion meno säästää, mutta tästä on vaikea päättää tuntematta asioita tarkemmin. Mutta olkoon niin. Kovin avokätisesti on hallitus kuitenkin ottanut maksaakseen säätyjen velkoja. Kun Riihimäen–Pietarin radan rakentamisesta päätettiin, ja säädyt myönsivät määrärahoja rautatielainan vuotuismaksuihin, niin paloviinaveron tuolloin antamat tulot eivät kuitenkaan olisi tehneet mahdolliseksi ottaa tuota lainaa. Hänen Majesteettinsa katsoi asian kiireelliseksi, koska rautatietöitten aloittamista voitiin pitää hätäaputyönä ja koska tuohon aikaan maassa oli suuri rahan puute ja sellaisen lainan hankkiminen voisi vaikuttaa koko meidän taloudellista tilaamme parantavasti. Juuri tässä yhteydessä lakkautettiin ruotupataljoonat ja tehtiin mahdolliseksi rautatielainan korkojen maksaminen sotilasrahastosta. Mistään takaisinmaksusta ei ollut puhetta, sillä Hänen Majesteettinsa katsoi tämän maksun tapahtuvan maassa vallitsevan hädän helpottamiseksi. Säädyt eivät siten voineet olla velvoitettuja maksamaan takaisin tätä rautatielainan korkoa. Myöskään ei sellaista velvoitetta ole säädyille asetettu. Mutta kuitenkin on Hänen Majesteettinsa määräyksestä, edellytän keisarillisen senaatin esityksestä, yleinen valtionrahasto ottanut maksaakseen takaisin tämän sotilasrahastosta maksetun kahden miljoonan ennakon. Sillä tavoin ovat paloviinaverosta saadut varat voineet tulla kulkulaitosrahaston hyväksi, ja voidaan sanoa, että määräraha tästä rahastosta vankiloita varten, samalla kun sillä täytettäisiin säätyjen antama lupaus, olisi vain korvaus osasta tuon säätyjen takaamana otetun rautatielainan korkoa. Se olisi näin ollen hyvinkin kohtuullista.

Huomaan, että täällä on tehty ehdotus antaa paloviinaverosta miljoonan määräraha tai ehkä vain osa siitä, ja loput suostuntarahastosta. Yhtyisin tähän päätökseen, jos se yksinkertaisesti kuuluisi niin, että miljoona paloviinaverosta eikä miltään osin suostunnasta. On ehkä julkeaa sanoa näin, mutta en voi jättää sanomattakaan, että säädyt ovat menetelleet ja menettelevät hyvin periaatteettomasti, nimittäin siinä, että kun säädyillä on käytettävissä varoja ilman suoranaista kansan verottamista, nimittäin sellaisia varoja kuin paloviinavero, joka on vapaaehtoisesti maksettava vero, niin silti säädyt valtiopäivillä toisensa jälkeen panevat kansan kannettavaksi uusia veroja, korottavat yleistä suostuntaa, korottavat karta sigillata -maksua, ja niin kuin nyt esitetään, että säädyt antavat aihetta asettaa maksettavaksi merenkulkumaksuja jne., kaikki veronlisäyksiä, jotka maamme on kannettava, kaikki tämä ilman että se olisi pakon sanelemaa, täysin mielivaltaisesti. Ei ole sanottu, että säästössä olevilla varoilla rakennettaisiin rautateitä; se on päinvastoin mielestäni periaatteessa väärin. Sillä rautateitä rakennetaan niistä tulevaisuudessa kauan aikaa saatavan hyödyn takia, ja kaikissa maissa on siksi katsottu välttämättömäksi antaa tuleville polville osuutensa kustannuksista, koska juuri he varsinaisesti kantavat sellaisten hankkeitten hedelmät. Jos nyt seurauksena säätyjen sellaisesta menettelystä asettaa maallemme muita veroja, ja siten säästää paloviinaveron tuottoa, on tällä kertaa varoja, niin käytettäköön ne sitten suoraan rautateitten rakentamiseen, niin pitkälle kuin ne riittävät. Mutta että tällä tavoin tehtäisiin paloviinaverosta pyhiä varoja, joita ei saa käyttää mihinkään muuhun tarkoitukseen, se olisi hyvin epäviisasta. Sillä mainittua menettelyä lisätä kansan veroja, vaikka rahoja olisi, jatkettaisiin antamalla osan vankiloitten määrärahoista rasittaa yleistä suostuntaa, jonka suorittamiseen eivät osallistu vain maamme varakkaat, vaan moni, josta voidaan sanoa, että hän suostuntaveroa maksaessaan maksaa jokapäiväisestä leivästään. Tietääkseni on myös vain viiden viime vuoden osalta päätetty, että paloviinaveron ylijäämä, jota jää siitä nyt osoitettujen määrärahojen lisäksi, menee kulkulaitosrahastoon. Mutta sellaista päätöstä ei ole tehty tulevien viiden vuoden osalta eikä senkään vertaa ikiajoiksi, niin ettei paloviinaveroon koskaan saisi kajota muita tarkoituksia varten. Omasta puolestani rohkenen siksi kunnioittavimmin esittää, että kunnianarvoisa ritaristo ja aateli päättäisivät esiin nostetun ehdotuksen mukaisesti myöntää yhden miljoonan määrärahan vankilarakennuksia varten, mutta siten, että ne menisivät vain paloviinaverosta, niin että se, minkä valiokunta on nyt tätä tarkoitusta varten vienyt suostuntavaroihin, pyyhittäisiin sieltä pois.

– –

Herra Snellman, J. V.: On kyllä surullista, että joutuu viemään kunnianarvoisan säädyn aikaa kumoamalla kaikenlaisia perättömiä väitteitä. Jättäisin ne mielelläni sikseen. Mutta koska pelkään, että niitä ehkä pidettäisiin perusteltuina ja että ne rasittaisivat asiaa, jonka puolesta olen puhunut, niin katson minun olevan pakko käyttää muutama sana niiden raivaamiseksi pois tieltä.

Herra Mechelin on suvainnut väittää, että minun mielipiteeni ovat kovin vanhanaikaisia. Voi olla niin. Mutta sanomaansa hän ei ole esittänyt siitä todisteita. Hän on väittänyt, mikäli ymmärsin häntä oikein, että olisin katsonut edellisten valtiopäivien päätösten sitovan säätyjä ehdottomasti. Mitään sellaista minä en ole sanonut. Olen ainoastaan sanonut olevan toivottavaa, että säätyjen päätökset eivät horjahtele valtiopäiviltä toisille. Jos tulevat valtiopäivät tekevät muutoksia, niin ei niiden koskaan pidä olla muunlaisia kuin että niillä korjataan edellisten valtiopäivien tekemiä ilmeisiä virheitä. Olen tässä yksittäisessä tapauksessa tuonut ilmi, että säädyillä on sitoumus, koska säätyjen ottaessa asiakseen antaa varoja vankilauudistukseen annettiin myös nuo nyt julkistamista odottavat lait. En ole myöskään erään toisen puhujan tavoin lukenut pelkästään säätyjen syyksi, että ne ovat luvanneet mitä eivät ole kyenneet täyttämään. En ole edes millään tapaa laskenut sitä niiden syyksi. Kun tuota lupausta ei voitu täyttää aivan lähimmässä tulevaisuudessa, mutta se voidaan nykyään vaivatta lunastaa, niin olen katsonut tämän olevan säätyjen velvollisuus. En myöskään ole, niin kuin herra Mechelin sanoo, väittänyt, että eri veroja pitäisi käyttää eri tarkoituksiin, enkä ole tuntenut erityistä mieltymystä sellaista kohtaan. Sellaista en ole sanonut enkä ole vaatinut sellaista. Olen ainoastaan vaatinut, että kun säädyillä on käytettävissä välillisestä verosta, siis aksiisista, saatavia varoja, niin säätyjen ei pidä panna maan asukkaille uusia varoja säästämällä näitä varoja. Totta kyllä on, että osa paloviinan tuotannosta tarvitaan teollisuutta varten, muta tuo osuus on aika vähäinen. Tuotannon suuri osa menee paloviinan ryyppäämiseen. Tällöin maksettava vero on vapaaehtoinen lisävero. Se on vapaaehtoinen niin kuin ryyppääminenkin. Voidaan sanoa, että kumpikin on välttämätön, mutta riippuu kuitenkin siitä, juodaanko enemmän tai vähemmän, hillitäänkö tuota tapaa vai annetaanko sen vapaasti temmeltää. En väitä, että kohtuullinen paloviinan nauttiminen olisi ehdottoman tuomittava tapa, mutta väitän se olevan tapa, jota ilman ihminen voi olla; ja siksi, jos joku haluaa siitä nauttia, niin hän ottaa vapaaehtoisesti maksaakseen tuon veron. Kun nyt sellaisia rahoja on käytettävissä, niin katson olevan periaatteessa väärin, että maksettavaksi pannaan uusia veroja, niin kuin säädyt ovat tehneet, lisänneet suostuntaa, saaneet aikaan merenkulkumaksun perimisen ja nyt ovat korottamassa karta sigillata -maksua. En ole myöskään, niin kuin herra Mechelin sanoo, jos olen ymmärtänyt häntä oikein, vaatinut ettei rautatielainaa pitäisi ottaa. Sanoin vain, kun oli esillä rautateitten rakentaminen, että jos nyt tulisi kyseeseen lainanotto, niin minä olisin vastustanut sitä. Vain siksi, että nyt oli olemassa ylimääräisiä säästöjä, minä ehdotin niiden käyttämistä rautateitten rakentamiseen.

Myös herra Schaumania on huvittanut lisätä tähän liittyvä syytös muitten joukkoon. Hän on nimittäin sanonut, että puoltaessani rautateitten rakentamista en tiennyt varoille muuta käyttöä. Päinvastoin: sanoin jo silloin, että jos ne herrat, jotka vaativat, että uusia rautateitä ei lainkaan rakennettaisi, olisivat ehdottaneet jotain muuta hyödyllistä käyttöä, niin en suinkaan olisi ollut ainakaan kannattamatta sellaista, ja aloitin puheenvuoroni nimenomaan sanomalla, että minä tarkoitin juuri tuota vankilalaitoksen menoerää in petto [salaista], ja että palaisin siihen myöhemmin. Herra Schaumanilla ei siis, sikäli kuin ymmärsin oikein hänen sanansa, ollut väitteeseensä mitään aihetta.

Vapaaherra von Troil on ottanut asian ikään kuin minä olisin sanonut, että säädyillä on velkoja maksettavana sotilasrahastoon. Olen nimenomaan sanonut, että Hänen Majesteettinsa ei vaatinut mitään takaisinmaksua, mutta että sotilasrahasto on maksanut korkoja, jotka säädyt olisivat olleet velvolliset maksamaan, ja jotka, mikäli rautatien rakentaminen olisi viivästynyt, säädyt olisivat joutuneet maksamaan. Jos rautatien rakentamista olisi lykätty, kunnes kulkulaitosrahastossa olisi ollut riittävästi varoja lainan vuotuismaksujen maksamiseen, olisivat säädyt maksaneet nämä korot. Haluan nyt lisätä, että katson tämän Hänen Majesteettinsa armollisen päätöksen olleen onni, koska rautatien rakentaminen saattoi tämän päätöksen seurauksena alkaa. Mutta sen takia on myös käynyt niin, että kun yleinen valtionrahasto nyttemmin on maksanut takaisin sotilasrahastoon nuo varat, on säädyillä nyt asevelvollisuudesta päätettäessä käytettävissään nuo miljoonat sotilasrahastossa. Ne sisältyvät niihin säästöihin, jotka sotilasrahastolla nyt on asevelvollisuuden ensimmäisiä kustannuksia varten. Näin vähenevät säädyille asevelvollisuudesta koituvat kustannukset, ja myös sen johdosta, että säätyjen ei ole tarvinnut maksaa mainittuja korkoja kulkulaitosrahastosta, on säädyillä nyt vastaava määrä varoja tässä rahastossa. Myös muuten olisi toki ollut kohtuullista nostaa esiin kysymys siitä, että säädyt myöntäisivät asevelvollisuuden kustannuksiin osan niistä varoista, jotka nyt voidaan käyttää rautateihin ja muihin tarpeisiin. Minä puhuin kyllä hyvin lämpimästi rautateitten puolesta, jotta rahat eivät olisi maanneet käyttämättöminä, ja kannatan nytkin Pohjanmaan rautatien rakentamista. Mutta ajasta, jolloin rautateitten rakentaminen aloitetaan, ei tietääkseni ole päätetty mitään. En ole vaatinut minkään tietyn ajankohdan määräämistä, vaan uskoakseni olen esittänyt toivomuksen, että tämä jätettäisiin hallitukselle, samalla kuin ilmaisin sen toiveeni, että mikäli määräraha ei osoittautuisi riittäväksi, niin hallitus voisi antaa käyttörahastoista ennakkoa töitten loppuun saattamiseksi. Mutta kuten sanottu, töitten aloittamisen määräajasta en ole puhunut. En myöskään ole ollut läsnä, kun sääty päätti tätä koskevasta määrärahasta, joten tällä kohden olen täysin syytön. Toivon, että tällä puheenvuorollani olen voinut ainakin kääntää pois kaikki esittämääni ehdotukseen kohdistuvat, minua vastaan tehtyjen huomautusten aiheuttamat haittavaikutukset. Otan itselleni vapauden pitää kiinni tästä ehdotuksesta ja toivon sen saavan kannatusta, jotta säädyt voisivat tehdä mahdolliseksi vankilauudistuksen toteuttamisen. Jakaako riittävän moni kunnianarvoisassa säädyssä tämän mielipiteeni, että kun rahoja on, ei maalle pidä panna uusia veroja, ja siksi on samaa mieltä kanssani siitä, että vankilamäärärahan tulee kokonaan mennä paloviinaverosta eikä yleisestä suostunnasta, ja siis aksiisista, jonka maksaminen on vapaaehtoista, eikä välittömästä verosta, joka pannaan myös verrattain varattomille ja jolla tarpeettomasti rasitetaan kaikkia, jakaako kunnianarvoisa sääty tämän mielipiteeni, sitä minun täytyy ehkä epäillä. Katson kuitenkin täyttäneeni velvollisuuteni, kun olen lausunut sen julki.

– –

Herra Snellman, J. V.: Sen johdosta, mitä vapaaherra von Troil viimeksi sanoi, pyydän saada selittää ja tunnustaa, että en pysty dokumenteilla kumoamaan hänen väitettään, jonka mukaan säädyt olisivat korvanneet sotilasrahastolle kyseisen summan. Mutta koska unohduksen vuoksi jätin virkistämättä muistiani tässä asiassa, niin jätän sen sikseen. Mainitsen kuitenkin, että otin tästä selvää. En myöskään voi ymmärtää, miksi yleinen valtionrahasto maksoi sotilasrahastolle, jos säädyt olivat jo korvanneet summan sotilasrahastolle. Vapaaherra von Troil on viitannut samaan todistajaan jolta olen yksityisesti kysynyt neuvoa. Mahdollista kuitenkin on, että olen tällä kohden erehtynyt.

Pyydän saada käyttää tilaisuutta hyväkseni esittääkseni vielä yhden sydämiin vetoavan perusteen esitykseni puolesta, nimittäin sen, että kun säädyt vuonna 1872 veivät vankilamäärärahan suostuntaan, tapahtui tämä pakkotilanteessa., koska paloviinaveron varoja ei ollut käytettävissä, ja koska säädyt silloin pitivät vankilauudistusta niin huolenpidon arvoisena asiana, etteivät ne halunneet jättää sitä kokonaan huomiota vaille. Nyt tuota pakkoa ei enää ole. Palautettakoon siis määräraha oikealle paikalleen, paloviinaveron kohdalle. Enempiin todisteluihin ja väittelyihin ryhtymistä pidän tarpeettomana ja myöskin taitamattomana, varsinkin kun on samantekevää, vaikka kuinka monta kertaa yrittäisin selittää, mitä eroa on aksiisilla, välillisellä verolla, sellaisella kuin paloviinavero, ja välittömällä verolla, pakkoverolla, sellaisella kuin yleinen suostunta. Kaiku vastaa kuitenkin aina, että tämä vero on hyvä tähän tarkoitukseen ja tuo vero tuohon, nimittäin että tämä olisi minun väitteeni, ja sitä ei voi auttaa. Sama kaiku kuuluu jälleen.

 

 

Vertailu