Vuoden 1788 sodan syistä, esitelmä Suomen Tiedeseuran vuosijuhlassa 29.4.1870

Editoitu teksti

Suomi

Ruotsin kirjallisuudella on viime vuosikymmenien aikana ollut esitettävänään lähinnä todisteita niiden nerojen katoamisesta, jotka tekivät vuosisadan ensi puoliskosta erään sen loistokauden.

Runoudella on siinä edustajia nyt tuskin lainkaan, sillä myös harvat tuolta ajalta enää elossa olevat äänet ovat vaienneet. Kaunopuheisuutta ei nähtävästi nykyään juuri tunnusteta taiteeksi, taiteellisten näkemyksen ja harkinnan johdattamaksi nerontuotteeksi. Vain eräät historian alueella ilmestyneet teokset osoittavat, ettei historiankirjoitus ole kuollut, vaikkei näistäkään teoksista mikään ole kyennyt tekemään todella suurta vaikutusta.

Sitä vastoin viime vuosikymmeninä on julkaistu runsaasti julkisista ja yksityisistä arkistoista koottuja historiallisia asiakirjoja. Erityisesti Kustaa III:n tähän asti hämärä hallitusaika on saanut sekä tarkoituksellista että sattumanvaraista valaistusta lukuisista julkaistuista käsikirjoituksista.

Täytyy hieman ihmetellä, ettei kuluneen lähes sadan vuoden aikana ole vielä kirjoitettu Ruotsin historiaa Kustaa III:n ajalta, varsinkin kun vertaa asiantilaa muiden maiden kirjallisuudessa, joissa 1700-luvun historiaa ja vieläkin enemmän Ranskan vallankumouksesta Pariisin rauhaan ja Wienin sopimuksiin ulottuvaa aikaa on tutkittu ja käsitelty hyvin perinpohjaisesti. On toki totta, että historiaa ei kirjoiteta ennen kuin toimivien henkilöiden ja puolueiden kannustimina olleet intohimot ja intressit ovat laantuneet. Mutta uusi aika kulkee nopeammin kuin sen edeltäjät; kaikki mikä äsken kosketti ihmiskuntaa, antaa yhä nopeammin tilaa uusille pyrkimyksille. Tämä aika tarjoaa myös historiantutkimukselle niin monenlaisia apuvälineitä ja lisävoimia, että totuus voidaan tuoda päivänvaloon paljon nopeammin kuin minään edeltävänä aikana.

Mikä tahansa onkin ollut syynä siihen, että Ruotsin kirjallisuus on tässä asiassa jäänyt jälkeen, niin ainakaan syitä ei voi etsiä kyseisten tapahtumien omasta mielenkiinnottomuudesta. Päinvastoin vuosien 1772 ja 1809 välinen aika sisältää enemmän kuin runsaasti vivahteita ja mielenkiintoisia tapahtumia. Etenkin Kustaa III:n persoonallisuudella ja hallituksella on tuo kiehtova voima, jonka nerous kansakunnan kohtaloita johtaessaan niille suo.

Ruotsin palautunut arvovalta Euroopassa, kuningasvallan aseman palauttaminen Ruotsissa, kustavilainen aika kirjallisuuden kautena ja kustavilainen aika kansakunnan ajattelussa ja tavoissa – todistavat vaikutuksesta, joka nerokuninkaalla saattoi olla.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa, ettei kaitselmus ole jättänyt ihmiskunnan kohtaloita kenenkään yksilön, ei edes nerokkaimmankaan, käsiin. Sellainen käsi on aina oman ajanhenkensä ja kansanhenkensä palvelija. Mutta hänen nerokkuutensa ilmenee kyvyssä, jolla tuo yksilö käsittää, mitä aikakausi ja kansakunta vaativat, ja tämä on se voima, jolla hän vaikuttaa. Kukaan ei kieltäne, että Kustaa III oli ruotsalainen, että hän ymmärsi kansakuntansa kiihkeimmän halun, päästä pois vapaudenajan alennustilasta. Myös hänen mieltymyksensä ulkoiseen loistoon ja seuraelämän iloihin oli aidosti ruotsalaista – vaikka hänen omaan runoilijanluonteeseensa kuuluikin näiden huvien jalostaminen taiteen kautta, ja vaikka hän toisaalta olikin sidottu niihin ahtaisiin hovitapoihin, jotka Versailles’sta levittäytyivät yli Euroopan.

Käytettävissäni oleva lyhyt aika sallii kosketella vain yhtä Kustaa III:n rikkaan toiminnan puolta, ulkopolitiikkaa, ja siinä paneudun erityisesti vain vuoden 1788 sotaan.

 

Kaikki tiedämme, miten raskaiden syytösten pilvet ovat tarkkailijan näkökulmasta varjostaneet kolmannen Kustaan kuvaa historiassa. Mitä enemmän lukee sitä, mitä aikalaiset ja myöhemmin tulleet ovat hänestä kirjoittaneet, sitä enemmän hämmästelee häneen kohdistuvan poliittisen vihan valtavaa määrää. Hänen muistoaan raskauttaneista syytöksistä ankarimpia on ollut se, että hän aloitti 1788 sodan kevytmielisen kunnianhimonsa tyydyttämiseksi, hillitäkseen Ruotsin kansassa rauhan aikana kasvanutta tyytymättömyyttä, kätkeäkseen uusiin sotavelkoihin oman tuhlaavaisen hovinpitonsa, päästäkseen yksinvaltaan jne. Kouluajoista saakka olemme oppineet tähän tulkintaan.

Kysymys näiden syytösten aiheellisuudesta tai aiheettomuudesta on historian kannalta tärkeä, koska se osuu Kustaa III:n historiallisen tehtävän ytimeen.

Kiistaton tosiasia on, että Ruotsin asema Euroopassa juuri ennen hänen aikaansa oli säälin, vieläpä pilkan kohteena. Samoin on kiistatonta, että Kustaa III palautti valtakunnalleen edes heijastuksen sen aiemmasta arvovallasta. Mutta jollei tätä asiantilaa ole voitukaan suoranaisesti kieltää, niin on kieltäydytty tunnustamasta, että muutos oli siihen tähtäävän tarkoituksellisen, harkitun ja sitkeän pyrkimyksen tulos. Tai paremmin; tästä asiantilasta on puuttunut riittäviä historiallisia todisteita, ja kenttä on siksi jäänyt vapaaksi pahantahtoisille tulkinnoille.

Kustaa oli tarpeeksi valtiomies pitääkseen lähimmän ympäristönsäkin tietämättömyydessä silloin kun kyseessä oli isänmaan onni tai onnettomuus. Tästä on aiheutunut väärinkäsityksiä myös jalomielisille isänmaanystäville. Hän jätti elämän ilman että hän oli oikeuttanut itseään muutoin kuin poismenollaan.

Kunnia sen kokoamisesta, mitä tutkimus nyttemmin on kuninkaan oikeuttamiseksi tuonut päivänvaloon, kuuluu jalomieliselle runoilija von Beskowille, joka oikeamielisen lämmöllä on asettunut oikaisemaan suuren persoonan loukattua muistoa, ja samalla poikkeuksellisen hienotunteisesti torjunut ei vain harhaanjohdetut vaan myös vihamieliset moitteet. Hänen Ruotsin Akatemian julkaisuissa ilmestynyt neliosainen teoksensa ”Om Gustaf III såsom konung och menniska” on kaunein muisto, jonka Akatemia on perustajalleen osoittanut.1

Kustaa III oli hallinnut 17 vuotta, kun hän aloitti sodan Venäjää vastaan, ensimmäisen ja ainoan sotansa. Ja kuitenkin käy ilmi, että tätä sotaa oli valmisteltu koko sitä edeltävän rauhan ajan, jopa niin, että Kustaa otti sen vastaan perintönä kruununsa myötä.

19. elokuuta 1772 tapahtui merkillinen vallankumous, joka teki lopun vapaudenajasta. Mahtava puolue- ja valtiopäiväjohtaja Axel Fersen vanhempi sanoo siitä vasta nyt julkaistuissa niin kutsutuissa ”Historiallisissa kirjoituksissaan” näin:

Tällä tavoin päättyi säätyjen demokraattinen valta 51 vuoden epävakaan ja levottoman olemassaolonsa jälkeen. Tuona aikana rajaton valta oli köyhän ja vähän valistuneen kansan käsissä sellaisen valtaistuimen ympärillä, jota hallitsivat Kaarle XII:n jälkeisen ajan hallitsijoiden kaikki paheet ja heikkoudet yhdessä kauaskantoisten monarkkisten pyrkimysten kanssa – eikä se voinut muulla tavoin päättyä. Ei voinut odottaa, että kansakunta näkisi mielivallan ja kaiken vieraan vaikutuksen, jonka edessä se polvistui, tuhoutuvan ilman verenvuodatusta. Se, että näin ei onneksi tapahtunut, on katsottava osittain Kustaa III:n mielenlaadun ansioksi, osittain se johtui siitä, että kansakunta oli kyllästynyt niin sanottuun vapauteen ja että sen oli helppo alistua. On perusteltua olettaa, että vapaus, jonka olemassaolo on yhden krenatöörikomppanian varassa, ei ole kaipaamisen arvoista.

Vain pari kuukautta tämän päivän jälkeen koottiin pieni 16 000 miehen armeija Norjan rajalle. Samainen Fersen, joka kymmenkunta vuotta aiemmin oli ollut päällikkönä Ruotsin surkeassa sodassa Fredrik II:ta vastaan ja joka silloin kirjoitti: ”Jumala suokoon armeijallemme rauhan! Se on ainoa tila, joka sille ja meidän onnettomalle isänmaallemme sopii.”2 – kertoo nyt selvästi hämmästellen, miten nopeasti Kustaa III sai sotajoukkonsa jaloilleen, kuinka hyvin järjestetty puolustuslaitos oli ja kuinka innostavaa oli kuninkaan oma toiminta ja into, kun hän ”oli läsnä kaikkialla, ratsasti kyytihevosilla, eikä kuljettanut mukanaan sen enempää keittiötä kuin vaunujakaan”.

Koko yleisö siis tiesi, että Tanska uhkasi Norjan puolelta. Fersen tietää myös, että oli ajateltu puolustautua Venäjää vastaan Suomessa ja Fredrik II:ta vastaan Ruotsin Pommerissa. Hän mainitsee myös, että viimeksi mainittu kirjoitti leskikuningattarelle ”tulisia kirjeitä” ja selitti, että hänellä oli sitoumuksia Venäjän kanssa ja niiden vuoksi hän hyökkäisi Ruotsin kimppuun heti kun keisarinna sitä vaatisi. Tämän verran Kustaa näyttää kertoneen neuvostolleen, jossa puolustussuunnitelmaa käsiteltiin. Mutta mitään tarkempaa tietoa ei edes Fersenillä näytä olleen – ellei hän sitten kaihtanut kirjaamasta muistiin sellaisia seikkoja, joita hänen oma poliittinen toimintansa on ollut aiheuttamassa. Hän kuittaakin koko asian muutamalla rivillä. Ei ole kovinkaan kummallista, että muut tuolta ajalta muistelmiaan kirjoittaneet ovat tienneet asioiden oikeasta laidasta vieläkin vähemmän.

Tämä on tullut täysin päivänvaloon vasta meidän päivinämme. Kirjeet, joista Fersen oli kuullut, mutta jotka olivat Fredrik II:lta sekä hänen veljeltään, prinssi Henrikiltä ja osoitetut niin heidän sisarelleen Lovisa Ulrikalle kuin Kustaalle itselleenkin, olivat kätkössä eräässä käärössä ulkoministeriön arkistossa Tukholmassa vuoteen 1843 saakka, jolloin kreivi Manderström painatti ne, tosin ainoastaan 40 kappaleen painoksena. Laajemmin tunnetuiksi ne tulivat vasta von Beskowin välittämien otteiden ja jäljennösten kautta. Sen jälkeen myös Fersenin kirjoitusten julkaisija on painattanut osan niistä.

On tunnettua, että Uudenkaupungin rauhansopimukseen sisältyi pykälä (7.), jonka nojalla Venäjä suostui takuuseen Ruotsin vuoden 1720 valtiomuodon säilymisestä. ”Suostui” on oikea sana, sillä se on samalla kertaa surullista ja koomista: Venäjän neuvottelijat olivat vastahakoisia, ruotsalaiset taas halukkaita – hankkimaan Ruotsin vapaudelle tämän suojan. Samoin on tunnettua, että takuut maksoivat paljon rahaa, jonka myönsivät vapaudenajan valtiopäivät.

Preussilla puolestaan oli 1764 tehty ja 1769 uudistettu sopimus Venäjän kanssa, jossa se takasi Venäjän takuut. Jos takuu antaisi keisarinnalle aiheen miehittää Suomi, Fredrik II valloittaisi Ruotsin Pommerin.

Eikä tässä kyllin. Vain päivää viimeksi mainitun sopimuksen jälkeen tehtiin Venäjän ja Tanskan välillä toinen sopimus, jossa sovittiin, että kaikki sellaiset Ruotsin hallitusmuodon muutokset, jotka rajoittaisivat säätyjen valtaa, tulkittaisiin Ruotsin taholta tulevaksi hyökkäykseksi molempia sopimuspuolia vastaan, eikä Venäjä solmisi rauhaa ilman että se turvaisi Tanskalle ne valloitukset, joita tämä valtakunta mahdollisesti olisi tehnyt ”Norjan puolella”.

Myös tämä sopimus julkistettiin vasta 1863.

Huomaamme, että Ruotsia uhkasi kaikin tavoin ensimmäinen jako.

Kun Kustaa III isänsä kuoleman jälkeen 1771 Pariisista palatessaan vieraili Berliinissä, hän näyttää saaneen vihiä tästä asiantilasta. Mutta vasta 1772 vallankumouksen jälkeen Fredrik II (ja prinssi Henrik hänen asiallaan) puhuivat avoimesti ja ilmoittivat myös Venäjän kanssa tehdyn sopimuksen sanamuodon. Tämä tapahtui äsken mainitussa perheen keskinäisessä kirjeenvaihdossa. Ruotsin kansa oli tietämätön Ruotsin yllä leijuvasta vaarasta. Kustaa III kantoi taakan tästä tietoisuudesta niin sanotusti yksin.

Emme tilan puutteen vuoksi käsittele niitä poliittisia seikkoja, jotka Kustaan rohkeuden ohella torjuivat vaaran hetkeksi. Kannattaa joka suhteessa pitää mielessä vuosiluku 1772.

Nyttemmin voidaan pitää kiistattomana historiallisena totuutena, että tämä vaara määräsi Kustaa III:n ulkopolitiikkaa aina Värälän rauhaan saakka. Hänen päämääränsä oli koko ajan sama: Ruotsin itsenäisyys, mutta hänen keinonsa sen turvaamiseksi jakautuivat kahteen selvästi erilaiseen vaiheeseen.

Ensimmäisessä vaiheessa, joka kesti vuoteen 1784, hän yritti saavuttaa mahtavimman naapurinsa ystävyyden tai ainakin puolueettomuuden. Hän vieraili Pietarissa 1777, hän tapasi keisarinnan Haminassa 1783. Heikon, mutta mainituissa olosuhteissa silti vaarallisen Tanskan hän koetti tehdä vaarattomaksi valtaamalla Norjan. Sitkeästi ja salassa hän työskenteli päämääränsä puolesta monien vuosien ajan. Hänen uskottuja avustajiaan olivat ulkoministeri, runoilija Creutz, kenraaliamiraali Trolle, joka johti Karlskronaa sekä Toll, joka lopulta oli kenttämarsalkka, mutta tuolloin vain eversti, ja joka huolehti armeijan varustelusta. Myöhemmin myös sota-asioiden valtiosihteeri Carlsson oli luotettujen piirissä. Myös nämä suunnitelmat ovat tulleet päivänvaloon vasta kun hänen kirjeenvaihtonsa kolmen ensiksi mainitun kanssa on julkistettu.

Yleisesti on sitä vastoin tiedetty, että kuningas jo 1771 solmi liitto- ja avustussopimuksen Ranskan kanssa, mutta vähemmän tunnettua on, että myös tämä sopimus oli hänen oma henkilökohtainen saavutuksensa. Samoin tiedetään, että hän saamillaan varoilla rakennutti suuremman sotalaivaston kuin Ruotsilla on koskaan aiemmin tai sen jälkeen ollut, samoin kuin saaristonlaivaston josta ratkaisevalla hetkellä tuli hänen paras tukensa, saattoi valmiiksi valtakunnan linnoitukset, etenkin Viaporin, ja saattoi myös maa-armeijansa sotavalmiuteen. Kaikki tämä vei aikaa.

Vuonna 1783 kaikki oli kuitenkin valmiina. Laivasto saartaisi Kööpenhaminan, kuningas itse nousisi sen suojaamana sotajoukon kera maihin Sjellannissa, kaksi pienempää osastoa koottaisiin Norjan rajalle. Kaikki riippui mainitun Haminan kokouksen tuloksista – muttei kuitenkaan kaikki. Odotettiin sotaa Venäjän ja Turkin välillä Krimin hallinnan johdosta. Sen puhkeamista myös kuningas tahtoi vielä odottaa – mutta se jäi puhkeamatta ja myös Trolle halusi lisäaikaa seuraavaan vuoteen vahvistaakseen edelleen laivastoa. Kuningas matkusti Italiaan. Sieltä jatkui hänen kirjeenvaihtonsa mainittujen suunnitelmaan osallistuneiden kanssa. Sotavalmistelut jatkuivat valtaneuvoston ja muiden asiaankuuluvien hallituskomissioiden tietämättä.

Mitä mainitussa kuuluisassa kohtaamisessa sanottiin ja päätettiin, sitä ei kukaan tiedä. Varmaa on vain, että Kustaa III kirjoitti sen jälkeen Trollelle ja Tollille luottavaisia kirjeitä. Arveluttava merkki oli kuitenkin, että pian sen jälkeen huhut suunnitelmista Norjan suhteen alkoivat kiertää Tukholmassa ja Ruotsissa. Niiden uskottiin olevan lähtöisin Venäjän lähettiläältä. Beskow näyttää olevan sitä mieltä, että kuningas oli antanut sokaista itsensä – tai oikeammin, seurannut tässä omaa mieltymystään. Miten sen kanssa onkin, hän näyttää pian huomanneen erehdyksensä. Mutta Kustaa III ei koskaan lakannut ihailemasta suurta keisarinnaa, hänen neroaan, hänen majesteettisuuttaan, hänen valloittavuuttaan – ja tällä ihailulla oli suuri osuus kuninkaan haihatteleviin poliittisiin suunnitelmiin vuoden 1790 jälkeen.

Matkallaan Italiaan hän oli tavannut keisari Josef II Itävallassa. Eräässä kirjeessä keisarinna Katariinalle hän kysyi, mitä keisari Josef on kirjoittanut Hagan kreivistä, Kustaan matkansa ajaksi ottamasta incognito-tittelistä.

Tähän hän sai todella merkillisen vastauskirjeen, joka v. Beskowin käännöksen mukaan sisälsi muun muassa seuraavaa:

Koska en ole saanut Hänen Majesteetiltaan Keisarilta ainuttakaan kirjettä hänen Italiaan matkustamisensa jälkeen, en voi tyydyttää Teidän Majesteettinne uteliaisuutta sen suhteen, mitä tämä hallitsija ajattelee Hagan kreivistä. Olen kuitenkin varma, etteivät ansiot jää huomaamatta tämän perusteellisen neron tarkkanäköisyydeltä, joka alati askartelee hyödyllisten asioiden parissa eikä suhtaudu kevytmielisyyteen mitenkään muutoin kuin arvioivana ja syvämietteisenä tarkkailijana. – Sanotaan, että Teidän Majesteettinne tekee salaisia valmisteluja Norjan valloittamiseksi. En usko siitä sanaakaan, enkä myöskään huhua, joka uhkaa minua hyökkäyksellä Suomeen, jossa Teidän Majesteettinne sanotaan aikovan tuhota heikot varuskuntani ja marssia suoraan Pietariin – arvatenkin illalliselle. – Koska en pane mitään painoa sille, mitä sanotaan seurakeskusteluissa, joissa sanonnan kaunistamiseksi annetaan usein enemmän tilaa mielikuvituksen lennolle kuin mahdollisuudelle ja todellisuudelle, niin sanon vain täysin yksinkertaisesti jokaiselle, joka sen haluaa kuulla, että kumpaisestakaan ei tule mitään.

Yhtä kärkevää vastausta lienee harvoin kenellekään annettu. Paljon vähäpätöisemmänkin ihmisen kuin hallitsijan täytyy sellaisen jälkeen ajatella, että siinä on sanottu asia kerrasta poikki. Kuningas sai kirjeen Venetsiassa 10. toukokuuta 1784. Hän on merkinnyt siihen: ”vastattu 11. päivänä”. Vastauksen sisältöä ei tunneta. Kirjeenvaihto kuitenkin päättyi tähän, Värälän rauhaan asti.

Lähes samaan aikaan joutui hallinto Tanskassa hovivallankaappauksen kautta nuoren kruununprinssin käsiin. Kuolema tempaisi pois amiraali Trollen. Odotettu Turkin-sota ei syttynyt. Kustaa III lopetti sotavarustelut, mutta ei valmistautumistaan tulevaisuuden varalle. Tärkeintä siinä oli päätös lähteä heti uudelleen Pariisiin, missä hänen onnistui solmia puolustusliitto ja hankkia lisää rahallista tukea.

 

Tästä hetkestä alkoi Kustaan politiikan toinen vaihe. Saatu kokemus vakuutti hänet siitä, että hänen oli aloitettava vaikeimmasta, turvattava Ruotsin riippumattomuus mahtavammasta ja vaarallisimmasta naapurista. Mutta Fredrik II ja hänen politiikkansa eli yhä, ja hanke vaati turvallisuutta Tanskan puolelta. Oli pakko pitää silmällä tulevaisuutta.

Merkillistä kyllä samana vuonna 1784 alkoi levitä puheita Suomen itsenäisyyssuunnitelmista. Kuningas lähetti silloin Tukholmassa oleskelleen Sprengtportenin Hollantiin sotapalvelukseen. Myös silloinen Venäjän lähettiläs kutsuttiin pyynnöstä takaisin, vaikka kuningas tämän vaihdoksen myötä joutuikin ojasta allikkoon. Vieras vaikutus näkyi vahvana jo vuoden 1786 valtiopäivillä, joiden kokemukset näyttävät kypsyttäneen sotasuunnitelmat lopullisesti.

Tässä mielessä voidaan sanoa, että sodan taustalla olivat sisäiset asiat. Mutta tällöin ei tule unohtaa, että ne riippuivat ulkoisista. Anjalan miesten ajattelutapa ja toiminta ovat antaneet tästä todisteen, joka tekee kaiken muun todistelun turhaksi. He ja heidän kannattajansa Ruotsissa kutsuivat itseään ”patriooteiksi”, Ruotsin vapauden todellisiksi ystäviksi, ja sen palauttamiseksi he hakivat apua Ruotsin vihollisilta. Tämä kauhea punainen lanka kulkee läpi Kustaa III:n koko hallitusajan aina vuoteen 1790. Hänen täytyi estää näiltä isänmaanystäviltä tämä tuki, sillä siitä riippui Ruotsin itsenäisyys. Niin kauan kuin hän säilytti näennäisen ystävyyden keisarinnan kanssa – vuodesta 1772 huolimatta – hän sulki heiltä tien. Mutta nyt oli jäljellä vain yksi keino – sota ja Uudenkaupungin sopimuksen rikkominen. Lisäksi vain sota saattaisi kohottaa valtakunnan siitä alentavasta asemasta, johon edelliset surkeat sodat olivat sen pakottaneet. Jos voitaisiin saada takaisin joitain Ruotsin menettämiä alueita, niin tällainen hyvitys vahvistaisi sen itsenäisyyttä. Viimeksi mainitussa suhteessa Kustaa III:n toiveet olivat ehkä liioiteltuja, vaikka rauhanneuvottelut osoittavat niiden rajoittuneen vain vuoden 1743 rajojen palauttamiseen.

Kaikissa näissä asioissa Kustaa oli tosi ruotsalainen ja Ruotsin kansa tiesi sen.

Kuninkaan vihollisten kauan toistamiin väitteisiin, jotka von Beskow perusteellisesti kumoaa, kuului myös se, että kansa olisi suhtautunut vihamielisesti Kustaa III:een ja hänen hallitukseensa Tätä asiaa tarkastellaan tässä vain sodan aikana vallinneen yleisen mielialan kannalta.

Kukaan ei ole voinut kieltää, että vuoden 1772 vallankumoukseen suhtauduttiin ihastuneesti ja että Kustaa III varhaisina hallitusvuosinaan oli kansansa ihailun ja kiintymyksen kohde. Myöhemmin seurasi kylläkin patrioottien innokkaasti ruokkimaa tyytymättömyyttä. Mutta voidaan kysyä, kuinka paljon sitä oli muualla kuin heidän puheissaan ja kirjoituksissaan. Yksi varma tosiasia on, että kotitarvepolton kieltäminen katkeroitti aatelia ja talonpoikia. Salapolton ja salakapakoinnin vainoaminen oli toisinaan mieliä kuohuttavaa. Sitä vastoin kaupunkien porvaristo kannatti rahansäännöstelyä ja sitä kaupalle annettua voimakasta suojaa, joka nosti sen Amerikan sodan aikana ennennäkemättömään kukoistukseen. Edelleen puhuttiin huonosta taloudenhoidosta. Beskow sitä vastoin osoittaa numeroin, että vuodesta 1772 vuoteen 1778 valtion menot laskivat neljäsosalla – ulkomaisten avustusten käyttö luultavasti poisluettuna. Puheet Kustaa III:n despoottisuudesta voidaan huoleti jättää sikseen myös vuoden 1789 jälkeen. Historiasta on vaikea löytää lempeämpää hallitsijaa kuin Kustaa III.

Kuinka laajaa tyytymättömyys sitten onkaan ollut, niin ainakaan sodan puhkeamisen jälkeen siitä ei näy kansan suuressa joukossa merkkiäkään. Gjörvell muistuttaa, että kun kuningas Norjan vastaisten suunnitelmiensa aikaan antoi esittää oopperansa ”Kustaa Vaasa”, yleisön innostus nousi huippuunsa ruotsalaisten ja tanskalaisten taistelukohtauksissa. Yleisö huusi kuorossa ”iskekää, iskekää, näyttäkää niille!” Oli vaikea saada statisteja esittämään tanskalaisia. Sama kirjailija kertoo, että kun sotajoukkoja laivattiin Suomeen 1788, sotilaat ja pääkaupungin väestö olivat täynnä sotaista intoa. Tieto Suursaaren taistelusta, joka ensin näytti suuremmalta voitolta kuin miksi se myöhemmin osoittautui, otettiin koko maassa vastaan myrskyisästi iloiten. Kun upseerit jättivät armeijan ja kun Anjalan miesten hankkeet tulivat tunnetuiksi, syntyi yleinen katkeruus, joka puhkesi väkivaltaisiksi ilmiöiksi myös täällä Suomessa. Yleisesti tiedetään, että kun Kustaa syksyllä palasi Ruotsiin torjuakseen tanskalaisten hyökkäyksen Bohusläänissä, kansa hänen kehotuksestaan virtasi lippujen alle ja puolustukselle annettiin isänmaallisina lahjoina elintarvikkeita, rahaa, hevosia ja ajoneuvoja. Mutta yhtä varmaa on sekin, että Kustaa III oli henkilökohtaisesti mitä suurimman suosion kohteena sekä maaseudulla että kaupungissa. Hän saattoi vetää pois Tukholmasta viimeisenkin sotilaansa ja jättää kaupungin valvonnan porvariskaartille, joka 2½ vuoden ajan oli sen ainoa varusväki. Ajan oloon nähden korkea suostuntavero, jonka säädyt 1789 hyväksyivät sodankäyntiä varten, osoittaa myös, miten vähän säädyissä kannatettiin Anjalan miesten väitteitä tämän Kustaan hankkeen turmiollisuudesta. Mutta suurin todistus kansan tuesta kuninkaalleen oli kuitenkin ”Vakuuskirja”, jonka hän saattoi voimaan huolimatta aatelin vastalauseista ja isänmaanystävien sitkeistä ponnisteluista myös aatelittomien säätyjen keskuudessa. Valitettavaa, mutta taustalla olivat asioiden pakon antamat hyvät syyt. Sotilaskaappaus se ei suinkaan ollut. Voidaan päinvastoin sanoa, että sen tarkoitus oli pikemmin antaa kuninkaalle valta niskuroivan armeijan – tai tarkemmin ottaen armeijan johdon yli. Hänen tässä välttämättä käyttämillään väkivaltaisilla keinoilla ei ollut mitään muuta sotilaallista tukea kuin Tukholman aseistettu porvarikaarti. Ja voitaneen olettaa, että juuri sodan, valtakunnan itsenäisyyden vuoksi kansa antoi halukkaasti lisää valtaa kuninkaalle.

Tiedämme kuinka paljon mustetta on tuhlattu kysymykseen, hyökkäsikö Ruotsi vai joutuiko se hyökkäyksen kohteeksi, laittoiko Hastfehr liikkeelle valepukuisia kasakoita vai ei. Pikkuasioita nykyään. Hastfehr-tarina vaikuttaa apokryfiseltä. Mutta on olemassa muita, täysin aitoja kuninkaan määräyksiä, joissa hän erittäin tarkoin määrää, ettei pidä hyökätä vaan pitää aiheuttaa hyökkäys. Vuoden 1789 valtiopäivillä hän ei enää yrittänytkään salata, että hän oli ryhtynyt sotaan yleispoliittisista syistä. Nämä syyt ilmoitettiin jo Helsingin julistuksessa 21. heinäkuuta 1788, siinä määrin kuin se oli mahdollista. Mutta sodan alkaessa hänen huolenpitonsa siitä, että hän näyttäisi joutuneen hyökkäyksen kohteeksi, ei perustunut yksinomaan hallitusmuodon harmilliseen ja itse asiassa järjettömään pykälään, joka kielsi hyökkäyssodan ilman säätyjen kuulemista.

”Tanskalaiset pysyvät vaiti, jos he vain voivat sanoa, että Venäjä se oli, joka aloitti vihollisuudet.” Kustaa uskoi tähän, luultavasti erään saamansa lupauksen perusteella, ja edellä mainituissa kirjoituksissaan hän toistuvasti esittää tämän syyn. Pitkän epäröinnin jälkeen hän oli 1787 käynyt Kööpenhaminassa ja keskusteluissaan prinssihallitsijan sekä ministeri Bernstorffin kanssa koettanut varmistua puolueettomuudesta tältä suunnalta. Tilanne oli vaikea, sillä Tanska oli vuonna 1773 solmitussa uudessa, vuoden 1769 sopimuksen korvanneessa sopimuksessa sitoutunut avustamaan Venäjää sodassa Ruotsia vastaan 12 000 miehellä ja laivastolla. Usko siihen, että Venäjän vastaista sotaa seuraisi sota Tanskaa vastaan, näyttää Ruotsissa olleen yleinen. Mutta tiedämme, että Kustaa III halusi tehdä ensiksi mainitusta sodasta yllätyksen ja toivoi sen loppuvan pikaisesti. Taustalla hän luuli, että hän löytäisi keinot Tanskan käsien sitomiseksi. Odotettu ja hänen itsensä edistämä Turkin-sota oli vihdoin alkanut. Fredrik II:n pitkä ja raskas elämä oli päättymässä. Hänen seuraajaansa huoletti itäisen naapurin ylivoima. Jo sodan alkaessa voitiin melko varmasti luottaa niin sanottuun kolmiliittoon Englannin, Preussin ja Hollannin kesken, ja se suuntautuisi ensi sijassa mainittua valtaa vastaan. Tiedämmekin, että Kustaan todellakin oli kiittäminen kahta ensiksi mainittua mahtia Tanskan sodan nopeasta loppumisesta.

Olisiko Kustaan yritys voinut johtaa suurempaan menestykseen, jos kotimainen petos ei olisi häirinnyt sitä alkuvaiheessa, on yhtä mahdoton kysymys ratkaista kuin mikä tahansa muukin mahdollisuus historiassa, koska historiassa ei ole olemassa mitään todellisuuden ylittävää mahdollisuutta. Varmat tosiasiat näyttäisivät kuitenkin todistavan, että hän olisi paremmin menestyessään voinut odottaa tuntuvampaa tukea Englannilta ja Preussilta. Itse sodankäynnistä arvio voitaneen asettaa näin: Kustaa III ei itse ollut mikään suuri sotapäällikkö eikä hänellä ollut päteviä kenraaleja. Se, että sota kuitenkin käytiin kunniakkaasti ja ilman suuria tappioita (Mankel laskee armeijan ja laivaston tappioiksi 1 439 kaatunutta, 1 225 haavoittunutta ja 4 957 vankia), lienee kuitenkin ensi sijassa kuninkaan ansiota. Rohkeana ja hädän hetkellä neuvokkaana hän kykeni vahvistamaan toisten luottamusta ja hänen luja, järkkymätön päätöksensä saattaa sota kunnialliseen loppuun saakka johti päämäärään niin kuin tällainen luja tahto aina tekee. Uudenkaupungin pykälä kumottiin ja Ruotsi tunnustettiin itsenäiseksi valtioksi. Suomessa oli syytä hämmästellä tätä sotaa, jonka aikana vihollinen tuskin astui sen maaperälle. Koko Ruotsin kansa tunsi itsensä jälleen vapaaksi pitkän riippuvaisuuden raskaasta taakasta, kun se tämän sodan jälkeen katsoi taaksepäin vuoteen 1743 ja vielä lähemmäs Pommerin sotaan, jonka lopussa Fredrik II vastasi Ruotsin tekemään rauhanehdotukseen pilkallisesti: ”Olenko käynyt sotaa Ruotsin kanssa?” ja lisäsi ”Puhukaa Bellingin kanssa, hänen luulisi tietävän asiasta”. Belling oli nimittäin se eversti, joka viimeisinä vuosina oli jahdannut ruotsalaiset takaisin Stralsundiin kävelyretkiltä, joita he tekivät linnoituksen ulkopuolelle kesäisin, kun Fredrik tarvitsi sotilaitaan muualla. Kustaa III saattoi toisen Ruotsinsalmen taistelun jälkeen olla varma, ettei hän saisi sellaista vastausta.

 

Ruotsin sisäisestä tilanteesta tietämätön lukija, joka tutkisi vain sen sotahistoriaa tältä ajalta, esittäisi ilman muuta kysymyksen: Miksei Kustaa III heti sodan puhjetessa kääntynyt avoimesti kansan, säätyjen, puoleen? Niin ruotsalainen, niin valtioviisas, niin kaunopuheinen kuningas! Kuinka helppoa hänen olisikaan ollut tempaista mukaansa niin sotaan valmis kansakunta, jos hän olisi esitellyt sille isänmaata kohtaavan vaaran ja omat suunnitelmansa sekä keinonsa sen torjumiseksi.

Historia vastaa: tämä keino oli häneltä kielletty. Hänen täytyi pelätä, että valtiopäivät ojentaisivat viholliselle kätensä Ruotsin kukistamiseksi.

Anarkistinen puolue, jonka hän 1772 oli kukistanut, oli niin vahva, että hänen täytyi vaieta isänmaan itsenäisyyttä uhkaavasta vaarasta, jottei hän antaisi sille aseita käsiin. Fredrik II:n varoituksiin Kustaa vastasi jalosti, että hän seuraisi suuren äidinisänsä esimerkkiä taistelussa maansa puolesta. Fredrik vastasi siihen, että se ei onnistu sellaisen sotajoukon kanssa, joka vihollinen edessä tulee nostamaan kapinalipun. Tämän hän kirjoitti 1773 ja vielä 15 vuotta myöhemmin hänen ennustuksensa kävi toteen!

Ruotsin valtiopäivät eivät tuohon aikaan olleet alkuunkaan Ruotsin kansa. Myös Anjalan miehet vaativat valtiopäiviä, johtajat odottivat valtiopäiviltä rauhaa sekä vuoden 1720 hallitusmuotoa. Vasta heidän ruotsalaisten kannattajiensa ennenkuulumaton sokeus avasi kansan silmät ja Kustaa saattoi, pidettyään tosin ensin kansan kanssa maapäiviä Moran kivillä ja muuallakin, kutsua koolle vuoden 1789 valtiopäivät siinä toivossa, että hän myös niillä tapaisi kansan edustajia. Näin tapahtui. Osa valtiopäivämiehistä oli saanut jopa valtakirjan suostua kaikkeen, mitä kuningas vaati. Mutta myös vastustajat olivat yhä vahvoilla. Heitä oli tunnetusti lähinnä ritaristossa ja aatelissa, mutta vastarintaa ei täysin puuttunut myöskään aatelittomista säädyistä. Eikä vastarinta kohdistunut ainoastaan vakuuskirjaan.

Kuninkaan ehdotuksesta asetettiin salainen valiokunta joka ehdottaisi keinoja hankkia rahaa sodan jatkamiseen. Sille esiteltiin avoimesti valtion kassatilanne ja osoittautui, että valtionvelka oli Kustaan hallituskaudella vähentynyt. Tämä ei, kuten todettu, estänyt väitteitä, että sota johtui talouden romahtamisesta. Kuningas ei mielellään halunnut, että sotaa varten lainattavan rahasumman suuruus ilmoitettaisiin säädyille ja sitä kautta vihollisen tietoon. Mutta hän suostui siihenkin, ja valiokunnan jäsenet lupasivat, että kukin heistä vaikuttaa säädyssään velan takuiden sekä sen korkojen maksamiseen tarvittavan suostunnan hyväksymiseksi. Kuitenkin vain yksi kahdestatoista ritaristoon ja aateliin kuuluvasta piti sanansa. Sääty halusi taata vain kolmasosan velasta ja myöntää varat vain kahdeksi vuodeksi. Vain kuninkaan henkilökohtainen väkivaltainen puuttuminen pakotti säädyn luopumaan tästä kieltäytymisestään. Näyttä selvältä, että se olisi ollut kädenojennus viholliselle – mutta ehkä se ei ollut selvää ritarihuoneen opposition enemmistölle. Huhu siitä oli jo vaikuttanut lainanantajiin Hollannissa.

(Pyydän ohimennen saada mainita, ettei von Beskowin tutkimus vielä ulotu tähän ajankohtaan saakka ja että se vähä, mitä tässä on sanottu, perustuu Wilh. Thamin teokseen ”Konung Gustaf III och Rikets ständer på 1789 års riksdag” [Kuningas Kustaa III ja valtakunnan säädyt vuoden 1789 valtiopäivillä], teos perustuu säätyjen ja valiokuntien pöytäkirjoihin).

Muista tapahtumista, jotka osoittavat, kuinka paljon Anjalan miesten näkemyksillä oli tukea ja kannattajia Ruotsissa, lienee parempi vaieta kuin puhua. Historia on täysin todistanut, että puolueen tunnuslause oli: Ruotsin vapaus ulkomaisen tuen turvin – tai ainakin, myös ulkomaisen tuen turvin.

Mutta yhtä selvä tosiasia on, että sota ja vuoden 1790 rauha lopettivat ainiaaksi toiveet ja yritykset vapaudenajan palauttamisesta. Kustaa III saavutti sodan avulla siis myös tämän päämäärän, joka oli niin sanotusti niiden syiden sisäinen puoli, jotka tekivät sodan välttämättömäksi.

Oletetaan, että jo tuolloin olisi ollut uusi, Ranskan vallankumouksen oppien pohjalta syntynyt oppositio. Ehkä Kustaa III:n päivät päättänyt palkkamurhaaja oli saanut vaikutteita noista opeista – vaikka opposition tärkein johtaja olikin vapaudenajan mies. Todenmukaisesti voidaan sanoa, että teko antoi myös tuon ajan pyrkimyksille viimeisen armoniskun, koska se nosti Ruotsin kansan inhon niitä kohtaan huippuunsa.

Kustaan verinen kuolema ei suinkaan sovittanut puolueen katkeraa vihaa häntä kohtaan. Puolueen voimattomuus teki sen päinvastoin vielä kiihkeämmäksi – vaikka sen kirjalliset vuodatukset saattoivatkin ilmestyä vasta myöhemmin. Meidän aikamme tyynempi ja asioista paremmin selvillä oleva arvio on kuitenkin alkanut jakaa oikeutta niiden kesken, joista on aihetta muistaa ainoastaan tämä vihamielisyys, ja sen kuninkaan, jonka nerokkuus, rohkeus ja aito ruotsalainen sydän muotoilivat uudelleen Ruotsin kohtaloita.

Väkivaltaiset keinot, joihin Kustaa III oli pakotettu turvautumaan, kostautuivat hänen pojalleen ja suvulleen. Ilmeistä kuitenkin on, että niissä vaikeissa poliittisissa tilanteissa, jotka tämän kumouksen lähinnä aiheuttivat, valtakunnan itsenäisyyden turvasi Ruotsin kansan Kustaa III:n johdolla uudelleen virinnyt itsetunto sekä se voima, jonka Ruotsin yhteiskuntajärjestelmä ja sen ulkoinen valtiollinen arvovalta olivat hänen hallituskautenaan jälleen saavuttaneet.

 

 

  • 1. Kirjoittajan kuoleman jälkeen on uudessa niteessä julkaistu hänen käsikirjoituksistaan löytynyt jatko-osan alku, jota ei kuitenkaan vielä liene täällä saatavilla.
  • 2. Kirje on julkaistu ”Handl. ur v. Brickmanska arkivet” -sarjan 2. osassa.

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: