S:t Petersburger Zeitung -lehden numerossa 123 on luettavissa artikkeli, joka alkoi seuraavin sanoin:

”Suomen rahanuudistusta ja sen vaikutusta maan rahaoloihin, josta jo aikaisemmin meille tulleitten ilmoitusten perusteella emme voineet antaa parasta ennustetta, arvioidaan vastaavassa tarkoituksessa Helsingfors Tidningar -lehdessä.”

Tätä johdantoa seuraa yhteenveto Helsingfors Tidningar -lehden numerossa ilmoitetuista vääristä ja harhaanjohtavista tiedoista, jotka koskivat pankin valuutan vähentymistä ja rahankiertoa maassa lokakuusta 1865 lähtien, jotka tiedot antoivat aiheen oikaisuun Allmänna Tidningen -lehden numerossa.

Pietarin lehti lainaa ”Rev. Zeit.” – Revalsche Zeitung -lehteä. Voidaan olettaa, että tiedot, paitsi että ne ovat kiertäneet muissa Venäjän lehdissä, ovat myöskin tulleet ulkomaisiin lehtiin paikkakunnilla, joilla on jotakin mielenkiintoa Suomen rahaoloja kohtaan.

Helsingfors Tidningar ei siis yksinään voi ottaa syytä niskoilleen kyseisestä maan rahaolojen huonoon valoon saattamisesta. Mutta esimerkin pitäisi kuitenkin olla opettavainen sen suhteen, mitä hedelmiä saattaa olla kevytmieli­sellä menettelyllä sekä tietojen välittämisessä että niiden arvostelussa.

Maan johtavien lehtien omaksuman menetelmän huomioon ottaen ei voida edes pitää merkillisenä, että lehti ei ole kiinnittänyt pienintäkään huomiota ilmoitettuihin oikaisuihin eikä edes oikaissut vääriä tietojaan. Menetelmä muodostuu siitä, että täysin tarkistamatta välitetään kuulopuheita tai omia arveluita hallituksen tekemisistä, maan tilasta ja sen tapahtumista jne. aikomuksen ollessa jo ennalta antaa tilaisuus korjata tietoja – kuka sen sitten suvaitseekin tehdä. Tällainen menettely on anteeksiantamatonta. Sillä sanomalehden toimituksen ensimmäisen velvollisuuden pitää toki olla mahdollisuuksien mukaan vakuuttautua ilmoittamiensa tietojen oikeellisuudesta ja totuudenmukaisuudesta. Jos se ei ole sille mahdollista, voi se valita joko asiasta vaikenemisen tai tiedon esittämisen epävarmana arveluna tai todistamattomana huhuna, varoittaen lukijoita luottamasta siihen ennen kuin voidaan saada tarkempaa tietoa. Useimmissa tapauksissa ei voida katsoa olevan kenenkään muun kuin lehdistön itsensä velvollisuus selvittää totuus ja ilmoittaa oikaisuista. Vaatimaton ei kuitenkaan ole niiden tapausten määrä, joissa kyseiset toimitukset eivät ole välittäneet etsiä tietoa julkistetuista alkuperäisistä asiakirjoista eivätkä edes omilta aikaisemmilta palstoiltaan. Usein senkaltaiset tiedonannot voivat olla merkitykseltään niin vähäpätöisiä, että niiden totuus tai epätotuus on samantekevää. Mutta kun ne käsittelevät maan tärkeitä asioita, on täysi oikeus vaatia heiltä harkintaa ja tunnontarkkuutta.

S:t Petersburger Zeitung -lehden artikkelin osalta riittää valistaa, että Suomen Pankilla on pyörein luvuin 15,5 miljoonaa valuuttaa 20,5:ttä miljoonaa liikkeelle laskettua seteliä vastaan ja että se on rahanuudistuksesta lähtien laskenut yleiseen liikkeeseen yli 2 miljoonaa metallirahana, samoin kuin että niin kauan kuin ankarien vuosien aiheuttamaa viljantuontia ei tasapainota maan vienti, tekevät rahanuudistus ja parikurssi välttämättä välimaksut pienemmiksi kuin jos ne pitäisi maksaa 30 % alle parikurssin olevalla rahalla.

Ei pitäisi olla odottamatonta, että niin pitkään kestäneet kadot kuin ne, joista Suomi on kärsinyt, ovat saaneet aikaan velkaantumista. Ei ole ainuttakaan maata Euroopassa, joka olisi niin riippumaton sadoistaan, että kadon aiheuttama viljantuonti voitaisiin kattaa saman vuoden viennillä. Missä on rikkautta, siellä voidaan kuitenkin välttää ulkomaille velkaantumista. Missä sitä puuttuu, siellä on tehtävä velkaa, ja maksu on jaettava usealle vuodelle.

Suomella oli ankara kato vuonna 1856. Samoin 1862. Vuodet 1863–65 ovat antaneet vain huonot sadot, osittain on ollut katoja.

Seurauksena niistä suurista tappioista, jotka maan teollisuus kärsi vuosien 1854–56 sodan takia, viimeksi mainitun vuoden kadosta ja vuoden 1857 rahakriisistä lainasi Suomen Pankki vuonna 1859 6 miljoonaa markkaa käyttöpääomansa vahvistamiseksi. Samaan aikaan otettiin 10 miljoonan valtionlaina, jolla rakennettiin rautatie. Myös 1862 otettiin ulkomainen 16 miljoonan kuoletuslaina. Mutta se otettiin vain ennestään olemassa olevien kotimaisten irtisanottavien lainojen muuntamista varten. Velka oli suurimmaksi osaksi syntynyt sotakustannusten kattamiseksi, vähäisempi osa rautatien valmiiksi rakentamiseksi. Sen jälkeen on maahan perustettu yksityinen maanviljelyspankki, Suomen Hypoteekkiyhdistys, ottanut vuonna 1865 ulkomaisen 12 miljoonan markan kuoletuslainan. Kaikki nämä tiedot koskevat lainojen nimellisarvoja.

Sanottu osoittaa, että vain pankin 6 miljoonan laina ja Hypoteekkiyhdistyksen 12 miljoonan laina muodostavat maan asukkaitten, siis maanviljelyksen, manufaktuuriteollisuuden, kaupan ja merenkulun, velan ulkomaille. Luultavaa on, että jokin osa tästä velasta on otettu suoranaisesti leipäviljan hankkimiseksi. Mutta varmaa on, että suurin osa on käytetty kyseisten elinkeinojen kohentamiseen, ja tuo rahamäärä on siksi sijoitettuna maan kiinteässä ja liikepääomassa.

Pääasia on kuitenkin kysymys: ovatko lainaamalla maahan hankitut rahat pysyneet maassa vai eivät? Tähän voidaan vastata. Ensiksikin sekä sotatarpeet että rautatiemateriaali täytyi merkittävältä osin hankkia ulkomailta; toiseksi vuodesta 185 lähtien on muuan yksityispankki, Yhdyspankki, kerännyt miljoonia talletuksina, ja Hypoteekkiyhdistys on maan sisällä saanut lainatuksi 10 miljoonaa markkaa; kolmanneksi Hypoteekkiyhdistyksen ottamasta ulkomaanlainasta on Suomen Pankissa ja kierrossa 7 miljoonaa metallivaluuttana.