Valtiovarainvaliokunnan mietintö kreditiivin myöntämisestä hätäaputoimenpiteisiin katovuosina tai muihin erityistarpeisiin, lausunto valtiopäivillä 16.4.1872

Tietoka dokumentista

Editoitu teksti

Suomi

Herra Snellman: Omasta puolestani saanen nöyrästi yhtyä niihin, jotka puoltavat kreditiivin myöntämistä. On kai jokseenkin yhdentekevää, pitäisikö sille asettaa korko vai ei, jos takaisinmaksu voi tapahtua nopeasti, mutta kun maassamme valitettavasti ja varsin luonnollisista syistä käy välistä niin, että nälkävuosi tuo tullessaan toisen nälkävuoden, ei tarvetta useinkaan poisteta vuoden eikä aina kahdenkaan vuoden määrärahoilla. Takaisinmaksu voi siten viivästyä, ja sellaisissa tapauksissa korko kävisi todella raskaaksi. Muuten on hallituksen pyytämä summa todella vähäinen. Vuonna 1867, kun tuen tarve oli niin kovin suuri, ja leivän hankkimiseksi maahan oli pidettävä kovaa kiirettä, kävi niin, että viiden tai kuuden viikon sisällä oli valtiovaraintoimituskunnan vekselitunnusteita diskontattu pankissa yli kahden miljoonan markan arvosta, mutta vain kolmeksi kuukaudeksi, koska ulkomailta toivottiin saatavan lainaa ja siten voitavan maksaa ennakko. Tunnettua on, että tätä lainaa saatiin 5 ½ miljoonaa ja että se oli täysin riittämätön äärimmäisen hädän estämiseen, ja että kaikki kokoon haalituksi saadut rahatkaan eivät voineet estää väkeä kuolemasta nälkään. Pyydän saada lisätä, että tätä lainaa haettaessa kohtasi hakemusta hymy, joka kuitenkin oli, Jumalan kiitos, hyväntahtoinen. Hallituksen oli onnistunut kerran aikaisemmin hädän hetkellä saada sellainen laina pankkiirifirma Stieglitziltä Pietarista. Nyttemmin se saatiin, kuten tiedetään, Rothschild et Söhne -pankkihuoneelta Frankfurt am Mainista, mutta maallemme myönnettynä hyväntahtoisena palveluksena. Mikään pankkiiri, mikään pankkihuone ei milloinkaan anna lainaa sellaisin ehdoin; ne lainaavat obligaatioita vastaan, jotka ne seuraavana päivänä myyvät, sitoutuakseen jälleen uusiin obligaatiolainoihin ja jälleen myydäkseen nämä obligaatiot, muuntaen siten pääomansa monia kertoja vuoden aikana enemmän tai vähemmän voittoa saaden. Kukaan ei lainaa pääomaa seisovana lainana tiettyä kiinteää korkoa vastaan. Tämän vastauksen sai myös hallituksen asiamies mainitun pankkihuoneen johtajalta, mutta, kuten sanottu, hän hymyili hyväntahtoisesti meidän naiiviudellemme, kun pyysimme sellaista lainaa. Sen seurauksena, mitä myöhemmin on tapahtunut, epäilen, onko tällaista ystävää hädässä taas mahdollista löytää. Mahdollisesti niin voi käydä. Mutta on aina kovin vaikeaa löytää jotakuta toista, jolta saisi sellaisen lainan. Jos siis hallituksella on käytettävissään vain nuo vähäiset miljoona markkaa, niin voin vain valittaa hätää kärsivien ja maamme asemaa, jos meitä rangaistaan ankaralla vuodella. – Herra paronin ja maamarsalkan ja kunnianarvoisan säädyn luvalla pyydän saada nöyrimmin käyttää tilaisuutta hyväkseni pariin lisäykseen. Valtiovaraintoimituskunnan päällikkö on ilmoittanut kunnianarvoisan säädyn pöytäkirjaan opettavaisen tiedon vuosien 1867–68 hätäaputoimista. Siinä on kuitenkin kutsuttu tuota yli 4 miljoonan summaa valtiolle koituneeksi tappioksi. Olisin ehkä yksityistäkin tietä saanut asiasta tarkempaa tietoa, ellen olisi unohtanut pyytää sitä. Mutta pyydän saada käyttää tilaisuutta hyväkseni oikaistakseni tuota ilmaisua. Valtio ei kylläkään ole saanut takaisin noita rahoja, mutta asia ei ole niin, että ne olisivat menneet hukkaan, sillä suurin osa siitä, mikä näin menetettiin, käytettiin yleisiin töihin maassamme, muun muassa niinkin merkittäviin töihin kuin Nerkon kanavatöihin tuhansia markkoja, Lempäälän kanavaan, useisiin koskenperkaustöihin, vesiperäisten soitten kuivatuksiin, maantietöihin jne. Rahat on siis suureksi osaksi käytetty maan hyvinvointiin, tulevaksi hyödyksi. Tällaista ei voi kutsua tappioksi, vaikka rahat eivät palanneetkaan valtiolle sen antamien lainojen takaisinmaksuina. Sellaiset menot saavat niin sanotun tappiosumman kasvamaan suureksi. Mahdollisesti ja varmastikin on tapahtunut myös todellisia menetyksiä, nimittäin antolainauksessa, osin koska lainoja ei ole voitu maksaa takaisin, ja osin koska hallitus on sallinut maksettavan takaisin pienemmän summan kuin mikä itse asiassa annettiin lainaksi. Keisarillinen senaatti päätti tosin vuonna 1865, että kaikki vilja- ja jauholainat olisi maksettava raha-arvoisina sen mukaan, mitä ne todellisuudessa olivat maksaneet valtiolle. Tätä päätöstä rohkenen omasta puolestani pitää täysin oikeutettuna, koska vain sillä tavoin rahvas voidaan saada vieroitetuksi halukkuudestaan hakea hallitukselta hätäapulainaa ja hellyttävillä esityksillään tavallaan pakottaakin se myöntämään sitä, ja totutetuksi säästämään jotain pahan päivän varalle. Sillä jos, niin kuin on tapahtunut, hallitus kylvösiemenen puutteessa antaa lainaksi esimerkiksi tynnyrin ohraa tai tynnyrin ruista, ja velvoittaa lainanottajan maksamaan takaisin tuon tynnyrin in natura [luonnontuotteena] vain parin kapan korolla, ts. jos hallitus antaa lainaksi tynnyrin sen maksaessa 30 markkaa, ja saa takaisinmaksun tynnyrin maksaessa vain 16 tai 18 markkaa – jos sellaista lainajärjestelmää noudatetaan, niin olisi mitä suurinta yksinkertaisuutta, jos se, joka voi saada sellaisen lainan, ei myisi itse hallussaan pitämäänsä viljaa, jos sellaista hänellä on, kolmellakymmenellä markalla ankarana aikana, sekä lainaisi ja maksaisi takaisin tynnyrinsä niiden maksaessa 16 markkaa. Silloin hänen ei myöskään kannattaisi säästää hyvänä vuonna huonomman varalle, koska hän on vakuuttunut, että hän huonompana vuonna voi saada viljaa ja jauhoja samaan hintaan kuin parempana. Osan tappioista katsoisin syntyneen sillä tavoin, että on poikettu vuonna 1865 omaksutusta periaatteesta antaa rahvaan maksaa saamansa tavara siihen hintaan, jonka se on maksanut valtiolle. Myöskään varat, jotka annetaan kuntien köyhäinhoidon tukemiseksi, sairaaloitten rahoittamiseksi jne. eivät ole palanneet valtiolle, mikä on selvää. Mutta tätäkään ei voida varsinaisesti kutsua tappioksi. Tämä tappioista. – Pyydän nöyrimmin saada tehdä vielä yhden lisäyksen. On tapahtunut niin, ainakin Ruotsin sanomalehtien mukaan, että muuan Ruotsin valtiopäivien edustaja, nimeltään Wallenberg, tunnettu henkilö, on tietyssä tilanteessa, joka lienee antanut aihetta puhua tavasta auttaa katovuosina hätää kärsiviä, esittänyt Suomen hallitusta vastaan sen syytöksen, että tuo hallitus olisi menettelyllään estänyt maan kaupanharjoittajia tuomasta maahan viljaa ja näin saanut aikaan, että kansaa kuoli nälkään. Yhtä julkisesti kuin tämä syytös on esitetty, pyydän myös saada julistaa sen olevan epätosi. Hallitus oli äärimmäisen huolehtivainen kaikkina katovuosina tarjotessaan maamme kaupanharjoittajille rahaa, jotta näin vältettäisiin tuonti hallituksen laskuun. Näitä rahoja otettiin halukkaasti vastaan vuonna 1862, ehkä enemmänkin, kuin olisi ollut tarpeen. Mutta kaupanharjoittajamme, jotka osittain isänmaallisuuttaan, mitä en halua asettaa kyseenalaiseksi, mutta myös keinotellakseen, ottivat vastaan rahat ja käyttivät ne osaksi metsän ostoon sahaustoiminnan lisäämiseksi, ja yleensäkin vientiartikkeleitten oston lisäämiseen, mutta myös osaksi antamalla rahvaalle lainoja. Kun äkkiä syntyi kilpailua, niin kävi niin, että varsinkin tukkien hinta nousi huomattavasti. Seuraavana vuonna, tai ainakin 1864, olivat lautojen viennin suhdanteet huonot. Paljolla keinotelleet kärsivät itse asiassa silloin merkittäviä tappioita, ja minulle on täysin luotettavaa tietä kerrottu, että jompanakumpana näistä vuosista, 1864 tai 1865, muuan viipurilainen kauppahuone hävisi viennissä 35 000 hopearuplaa. Tämä kannattaa ehkä mainita myös ajatellen sitä asiaa, josta äskettäin olemme puhuneet, nimittäin sahausmaksua ja sen soveliaisuutta. Ne kaupanharjoittajat, jotka antoivat paljon viljaa lainaksi, ja joiden joukossa oli, se heidän kunniakseen mainittakoon, kauppiaita Oulusta ja Pietarsaaresta kuten myös Kuopiosta, kärsivät suuria tappioita, koska he eivät voineet saada rahvaalta takaisin lainaksi antamiaan varoja, kun vaikeat katovuodet seurasivat toisiaan. Kun sitten vuonna 1867 tarjottiin kaupanharjoittajille varoja, ei juuri kukaan halunnut ottaa niitä vastaan. Vieressäni on mies, joka enemmän kuin moni muu on toiminut noina vuosina hädän lievittämiseksi. Hän voi muiden tuolloin palveluksessa olleiden kuvernöörien tavoin vakuuttaa, miten vaikeaa oli saada kaupanharjoittajia ottamaan lainaa viljan maahantuontia varten. He nimittäin tiesivät, ettei rahvas pystyisi ostamaan sitä, mitä he tuovat maahan, ja että he altistuisivat sellaisessa hankkeessa varmoille tappioille. Siksi oli hallituksen pakko lähes yksinään huolehtia viljan maahantuonnista. Kun nyt esitetään tuollainen syyte kuin tuo Ruotsin valtiopäivillä esitetty, ei menettely juuri ole harkittu eikä edustajan arvon mukainen.

 

 

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: