Tämän johdosta herra Snellman lausui seuraavaa: On pakko ihmetellä, että armollista esitystä käsitellään tällä tavoin, ikään kuin hallituksen velvollisuus olisi hädän sattuessa ruokkia väestö, ja ikään kuin olisi edustuslaitoksen puolelta erityinen armo, että se ojentaa edes yhden sormen auttaakseen hallitusta tässä asiassa. Sanon vain: sellainen tapa käsittää asia on hämmästyttävä, voitaisiin sanoa enemmänkin: se on sopimaton. Ei maata siksi kuormiteta veroilla, että milloin minkin paikkakunnan väestöä ylläpidettäisiin niiden tuotolla, vaan ainoastaan tavallisten valtion tarpeitten täyttämiseksi. Kun siis hallitus pyytää säädyiltä, että niistä pankin varoista, joita ne yksinään saavat käyttää, voitaisiin hädän hetkellä antaa hallitukselle tuo vähäinen laina, niin paitsi että pidän edustuslaitoksen velvollisuutena myöntää se, katson myöskin kohtuulliseksi, että nälänhädän uhatessa hallitus saisi lisäksi valtuudet nostaa edellisen vuoden pankkivoiton käytettäväksi hädän poistamiseen ilman takaisinmaksuvelvollisuutta ja ainoastaan sitä vastaan, että niiden käytöstä luvataan tehdä selvitys.
Sääty, jota kysymys lähinnä koskee, on hylännyt esityksen, hylännyt sen sillä perusteella, että sääty on katsonut, ettei tilallinen rahvas tulevaisuudessa tarvitse mitään valtion tukea. Jos minulla olisi kunnia kuulua tuohon kunnianarvoiseen säätyyn, niin olisin kysynyt: ketkä ovat niitä, jotka kadon satuttua ovat kokoontuneet pitäjänkokouksiin pyytämään yksittäisille kunnille lainoja, tuhansia mattoja jauhoja, kymmeniä tuhansia markkoja? Ketkä ovat piirittäneet kuvernöörejä aloitteilla ja valtuuskunnilla saadakseen sellaista avustusta? Ketkä ovat, kun kuvernöörit eivät ole luvanneet puoltaa kaikkea, mitä on vaadittu, lähettäneet keisarilliselle senaatille valituskirjelmiään, joissa vaaditaan näitä runsaita määrärahoja? Ketkä ovat lähettäneet asiamiehiään Helsinkiin esittämään valituksia keisarillisen senaatin jäsenille ja kenraalikuvernöörille? Ketkä ovat lisäksi lähettäneet kirjoituksiaan ja edustajiaan Pietariin saadakseen valittaa Hänen Majesteetilleen siitä, että sen kummemmin kuvernöörit kuin senaattikaan eivät ole avustaneet heitä sillä tavoin kuin heidän mielestään olisi pitänyt? ketkä? Niin, juuri tilallinen rahvas, kunnianarvoisan talonpoikaissäädyn edustajat.
Muuten pyydän saada tällä kohden oikaista erään varsin yleisen virheen. Näköjään uskotaan, että tilalliselle rahvaalle on annettu suuria jauholainoja. Niin ei kuitenkaan ole. Vuoden 1862 hätäaputoimia en tällä hetkellä tarkemmin muista, ehkä silloin lainattiin runsaammin, mutta ainakin siitä lähtien ovat lainat kyseistä tarkoitusta varten olleet aika vähäisiä, valitettavasti pienempiä kuin esimerkiksi vuoden 1867 ankara hätä olisi vaatinut. Sellaisia lainoja on huolellisesti vältetty, niin ettei niitä ole vuoden 1862 jälkeen ollut kuin muutamia tuhansia mattoja jauhoja. Milloin lainoja sitten on annettu? Silloin, kun on ollut puutetta kylvösiemenestä, kun täydellinen kato on tuhonnut sadon, tai halla turmellut viljan itävyyden, kun jossakin läänissä tai jollakin paikkakunnalla ei ole voitu kylvää peltoja kylvösiemenen puutteen takia, silloin kuvernöörit ovat antaneet, mikäli mahdollista, arvioida kylvösiemenen tarpeen ja puoltaneet lainanantoa.
On helppo selittää, miksi hallitus, jos mahdollisuus auttaa on olemassa, ei halua ottaa vastuulleen sitä, että pellot jäävät kylvämättä ja siten tuottamuksellisesti saada aikaan hädän ja kurjuuden jatkumista. Juuri tällaisia lainoja tilallinen rahvas on pääasiallisesti saanut, lainaa kylvösiemeneksi, ei leipään. Mutta kun tämän rahvaan edustajat nyt julistavat, että nämä lainat ovat olleet turmiollisia ja että niitä ei tulevaisuudessa tarvita, niin voitakoon sitten toivoa, ettei se enää koskaan pyydä hallitukselta mitään avustusta, ei penniäkään, ei jyvääkään. Mikään ei voisi olla onnellisempaa, ja hallitukselle tämä julistus on epäilemättä mieluisa.
Tässä maassa on kuitenkin tilallisen rahvaan lisäksi toinenkin maalaisväestö. Me tiedämme sen: suuri osa heistä asuu kurjissa hökkeleissä ja saa palkkaa, joka tuskin antaa heille vaatteet päälle, ja heidän lapsensa ovat puoliksi alasti kesät talvet. Että näiden pitäisi voida säästää jotakin pahan päivän varalle, sitä ei kukaan voi odottaa tai vaatia. Kun nyt hädän hetki tulee, kieltävät tilalliset heiltä kaiken työn ja jopa sanovat irti pestatut työläisensä, ja näille kansanjoukoille, miehille, naisille ja lapsille jää vain maantie ja kerjuu. Näyttää siltä, että heille ei ole sydäntä eikä heille omisteta ajatusta. Ainakaan en ole sanomalehtien selostuksista huomannut ainoankaan äänen puhuvan siitä, että nämä ihmiset ovat olemassa. Hallitus, siitä olen vakuuttunut, maan hallitus ei koskaan unohda heitä; vaan kun tilallinen rahvas kieltää heiltä työn ja elatuksen, on hallitus aina tarjoutuva antamaan heille kummatkin, ojentamaan heille palasen leipää, pelastaakseen heidät, jos mahdollista, nälänhädästä. Tämän hallituksen velvollisuuden ovat maamme todelliset aristokraatit, maata omistavat talonpojat, kokonaan unohtaneet, kun he ovat julistaneet, ettei hallitus lainkaan tarvitse hätäapuvaroja. Jos ei ole tarvetta hätäapuun tilallisten laskuun, niin tarvetta on kadon sattuessa ainakin tämän suuren onnettomien joukon kohdalla. Edustuslaitoksen ei siksi pitäisi kieltäytyä tukemasta hallituksen pelastustoimia nälänhädän uhatessa näiden talonpoikien työläisiä ja heidän lapsiaan. Ainoastaan tämän kunnianarvoisan säädyn enemmistö on äänellään tunnustanut tuon velvollisuuden, kun se ei ole vaatinut mitään korkoa tuolta vähäiseltä pankin ennakolta, jota hallitus pyytää hädän hetkeä varten. Mainitsen tämän tuntien todellista ja syvää arvostusta säädyn jalomielistä ja oikeudenmukaista ajattelutapaa kohtaan. Syytä olisi siis pitää kiinni tästä päätöksestä eikä poiketa siitä. Mutta kun seurauksena olisi, että armollinen esitys tulisi hylätyksi kysymyksen rauetessa, rohkenen kunnioittavimmin esittää, että kunnianarvoisa ritaristo ja aateli luopuisi äänestyspäätöksestään ja yhtyisi valiokunnan mietintöön, kuitenkin ilmoittaen, että on ritariston ja aatelin ajattelutavan vastaista, että hallitusta tuetaan niin kitsaasti sen pelastaessa ihmishenkiä.
Pyydän vielä saada lisätä muutaman sanan, jotta ei luultaisi, kun tieto tästä edustuslaitoksen päätöksestä voi päästä maan rajojen ulkopuolelle, että kaikki kiitollisuus niitä kohtaan, jotka ovat antaneet meille apuaan hädän hetkellä, olisi unohdettu. Olen kyllä kuullut sanottavan, että kunnianarvoisassa talonpoikaissäädyssä jokin edustaja olisi ilmaissut kiitoksensa hallituksen toimista, mutta kukaan ei ole todistanut siitä, että olisi muistettu omien maanmiesten uhrauksia ja niitä muukalaisia, jotka niin runsailla avustuksilla ovat vaikuttaneet hädän lievittämiseksi. Mutta tätä muisteltaessa tulisi myös muistaa, että toisen apua ei ansaitse se, joka itse ei halua tehdä mitään tulevien onnettomuuden päivien kohtaamiseksi. Pyydän saada sanoa, että en usko tämän kunnianarvoisan säädyn niin nopeasti unohtavan menneisyyttä, en myöskään Suomen kansan.
– –
Herra Snellman: Alistun nöyrästi säädyn päätökseen. Pyydän vain saada huomauttaa, että olen nimenomaan sanonut, että katovuosien nälkää näkevien unohtaminen muiden säätyjen päätöksessä on hämmästyttänyt minua. Mitään varsinaista moitetta en ole sillä tarkoittanut.
