Herra Snellman: Rohkenen kunnioittavimmin ehdottaa, että ritaristo ja aateli hyväksyisi valiokunnan mietinnön muutoksitta. Minulla on jo ollut kunnia asiasta aikaisemmin keskusteltaessa viitata siihen, että viime valtiopäiville esitetyn, Pietarin–Riihimäen radan rakentamista koskevan Hänen Majesteettinsa Keisarin armollisen ehdotuksen johdosta säädyt eivät missään tapauksessa olisi ryhtyneet takaamaan mitään 18 miljoonan lisäksi otettavien lainojen vuotuismaksuja, kun taas hallitus sitoutui yrittämään hankkia muut tarkoitukseen tarvittavat varat. Nämä 4 miljoonaa, jotka otettiin lainana rautatien rakentamiseksi, on otettu kokonaan hallituksen laskuun ja sen riskillä. Valtiovarainvaliokunta, joka muutenkin, sikäli kuin pystyn arvioimaan, on esityksessään toiminut sekä valtioviisaasti että valtiontaloudellisesti oikein, on menetellyt erittäin hyväntahtoisesti pitämällä kohtuullisena sitä, että säädyt olisivat tulleet hallituksen avuksi, mitä tulee tämän 4 miljoonan markan lainan takaisinmaksuun, ainakin osittain, koska se kuitenkin on käytetty tuottavaan tarkoitukseen ja maalle hyödylliseen hankkeeseen. Valiokunta on samoin valtiontaloudellisesta näkökulmasta menetellyt ehdotuksessaan täydelleen oikein todetessaan olevan väärin, että seteleitä laskee liikkeelle joku muu kuin siihen oikeutetut pankit, vaikkapa sitten hallitus, niin kuin tapahtui näiden 4 miljoonan lainan obligaatioiden kohdalla; sillä kaikki näytettäessä lunastettavat arvopaperit ovat seteleitä. Valiokunta on siksi varsin hyvää harkintaa osoittaen esittänyt toivomuksen, että jäljellä oleva määrä, tai vaikkapa tasasumma 2 miljoonaa, muunnettaisiin kuoletuslainaksi. Tämän valiokunnan ehdotuksen rohkenen siksi katsoa ansaitsevan tulla joka suhteessa hyväksytyksi. Pyydän saada lisätä, että on huomautettu, että koko Suomelle lankeava osa rautatien tuloista on siirretty yleiseen valtionrahastoon, eikä lainkaan siitä 11. pääotsikon eli paloviinaveron otsikon alle, johon kuitenkin on viety 18 miljoonan lainan korko. Sinne se kyllä on valtion tulo- ja menoarviossa pantu, mutta täysin väärin ja vailla oikeutusta. Sillä selvää on, että osa rautatien tuloista pitäisi viedä paloviinaveron hyväksi, suhteessa siihen osuuteen, joka tästä verosta on mennyt rautatielainan kuoletuksiin. Tämä seikka antaa vielä yhden aiheen hyväksyä valtiovarainvaliokunnan esitys, koska koko Suomen valtiolle lankeava osuus Riihimäen–Pietarin radan tuloista viedään ilman muuta 11. pääotsikon hyväksi.

On uudelleen ehdotettu, että kulkulaitosrahaston tuloista käytettäisiin jonkin verran niiden 10 miljoonan korvaamiseen, jolla Venäjän valtakunnanrahasto on rahoittanut kyseistä radanrakennusta. Olen eräässä yhteydessä ilmaissut vakaan käsitykseni, että nämä kaksi ja puoli miljoonaa ruplaa on annettu Venäjälle koituvien suurten ja olennaisten etujen vuoksi. Se on niin vähäinen summa, että ne edut, joita keisarikunta saa kaupalleen ja keisarinkaupunki puolustukselleen ja kulutukselleen, painavat vaa’assa huomattavasti enemmän kuin tämä vähäinen uhraus. Voidaan sanoa, että keisarikunta on tällä tavoin saanut tämän radan hyvin kohtuulliseen hintaan, ja keisarikunnan etu on myöskin, että sen kanssa yhteydessä oleva rautatieverkko laajenee yhä enemmän ja enemmän, sillä siten kasvavat myös edut, joita se saa antamastaan ennakosta. Jos nyt joitakin varoja käytetään tämän ennakon takaisinmaksuun, vaikka sitten muuntamalla se kuoletuslainaksi, vähentäisi se luonnollisesti rautateiden laajentamisvaroja, ja rohkenen katsoa, ettei sellainen takaisinmaksu ole millään tapaa tarpeen. Nämä rahat ovat sitä paitsi varsin edullisia, niin kauan kuin Riihimäen–Pietarin rata ei anna täyttä korkoa pääomalle, eikä ole mitään väärää siinä, että myös keisarikunta antaa niiden olla lainassa näin vähäisellä korolla, koska myöskään Suomi ei nauti rautatiehen sijoittamastaan pääomasta suurempaa korkoa. Jos radasta saatava tulo kerran kasvaa niin suureksi, että se antaa 5–6 prosenttia sijoitetulle pääomalle, niin nostettakoon silloin esiin kysymys tämän lainan muuntamisesta, ellei Venäjän hallituksen puolelta katsota, että olisi syytä antaa se kokonaan lahjaksi, jotta näin edistettäisiin Suomen rautatieverkon laajentumista ja lisättäisiin omia etuja. Ja vaikka ehkä Suomen puolella ei toivottaisi, että niin tapahtuisi, niin itse kuitenkin toivon, tunnustaen ne todella suuret edut, joita keisarikunta nauttii tästä radasta sekä Helsingin–Hämeenlinnan radasta, että Venäjän osapuoli luopuisi osuudestaan kohtuullisin ehdoin.

– –

Herra Snellman: Mitä tulee siihen, mitä herra Molander on sanonut, pyydän saada mainita, että puheeni tarkoitus ei ollut lainkaan moittia valtiovarainhallintoa, vaan ainoastaan puoltaa valtiovarainvaliokunnan mietintöä, eikä myöskään huomautus, joka koski sitä, että yleinen valtionrahasto on ottanut kokonaan haltuunsa rautatien tulot, merkitse moitetta, vaan ainoastaan ottaa esiin virheellisen menettelyn. Uskallan näet edelleenkin pitää kiinni siitä, että menettely oli väärä. Sen pääotsikon alle, josta 18 miljoonan lainan vuotuismaksut menevät, siis paloviinaveron pääotsikon alle, olisi luonnollisesti pitänyt viedä myös tästä lainasta koituneet tulot. Siitä ei kuitenkaan ole erityisemmin aihetta puhua. Mitä tulee siihen osaan 4 miljoonan lainasta, joka vuonna 1873 mahdollisesti vielä on takaisin maksamatta, niin toivon valtiovarainhallinnon pitävän kunnia-asianaan, että se on mahdollisimman pieni. Mitä enemmän säädyt ottavat harteilleen uusia veroja maan kulkuyhteyksistä huolehtiakseen, sitä enemmän myös valtiovarainhallinnon pitäisi huolehtia siinä omasta panoksestaan, koska myös menneinä aikoina valtiolla on ollut tilaisuus antaa sellaisia panoksia, ja varsin merkittäviäkin, jopa vaikeina hätävuosinakin. Se, että on ollut mahdollista sillä tavoin antaa varoja käytettäviksi maamme kulkuyhteyksiin ja yleishyödyllisiin hankkeisiin, on osoitus siitä, että valtion tulot ovat riittävät. Ja asia on todella niin, että jos Jumala vain antaa hyviä vuosia, tai ainakin kohtalaiset vuodet jatkuvat, niin valtion tulot kasvavat usean otsikon kohdalla niin merkittävästi, että viisaalla taloudenpidolla, jota mieluusti tunnustan aina harjoitetun, täytyy varoja olla kyseiseen tarkoitukseen käytettäväksi.

– –

Herra Snellman: Rohkenen kunnioittavimmin ehdottaa, että kunnianarvoisa sääty ei hyväksyisi sellaista esitystä kuin on ehdotettu, nimittäin että anottaisiin seuraavaksi kokoontuville säädyille esitystä niiden varojen takaisinmaksusta, jotka keisarikunta on lainannut rautatien rakentamista varten. Heti, kun keisari olisi tehnyt sellaisen armollisen esityksen, olisivat säädyt sitoutuneet joka tapauksessa ryhtymään toimiin varojen hankkimiseksi kustannusten kattamiseen, sillä sellaisen esityksen anominen on lupaus, ja mielestäni sellaiseen sitoutuminen olisi nyt mitä suurimmassa määrin uskallettua.