Ulkomaisen tietokirjallisuuden suomentaminen, lausunto Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa

Editoitu teksti

Suomi

Kirjallisuuden Seuran huolenpito myös päivän käytännöllisistä tarpeista on epäilemättä oikeutettua, kun ottaa huomioon olevat käytännön olot.

Siksi on hyvä, että seura on työskennellyt oppikirjakirjallisuuden hyväksi, hankkinut apuvälineitä suomen kielen käyttöön oikeudenkäyntikielenä jne. Mutta seuran varojen käyttö nykyään sellaisiin tarkoituksiin ei näytä aiheelliselta, vaikka on toivottavaa, että niitä edelleen edistetään kaikin varsinkin kieltä koskevin taidoin, joita seuralla on käytettävissään.

Nykyään ei seuralta varmaan kaivata myöskään muuta kuin henkistä myötävaikutusta sellaiseen suomenkieliseen lukemistoon, joka voidaan lukea päivänkirjallisuuteen, kuten kansankirjasiin, romaaneihin, novelleihin, kansanomaisiin esityksiin luonnontieteellisistä aiheista, matkakuvauksiin ym.

Myös kirjallisuuden alan käytännön tarpeista huolehtiminen kuuluu maan hallituksen asiaksi siellä, missä yleinen hyvä ja erityiset olot sitä vaativat; ja se on tämän tehtävän myös suomen kielen osalta tunnustanut. Tältä osin seuran myötävaikutus näyttää voitavan rajoittaa siihen, että se antaa siihen kuuluvista tuotteista lausuntonsa, kun sitä vaaditaan hallituksen tai tekijän taholta, ja että hallituksen huomioon suositellaan sellaisia kirjoja, joiden katsotaan sellaisen suosituksen erityisesti ansaitsevan.

Kansantajuisen kirjallisuuden edistäminen jää hyödyttömäksi ponnisteluksi niin kauan kuin sille ei ole yleisöä. Jos taas sellaiselle lukemistolle on olemassa yleisempi tarve, yksityinen kirjakauppakeinottelu ei aikaile sen tyydyttämisessä. Jos seura voi myös sen osalta suorittaa tarkastuksia ja antaa pyydettyjä lausuntoja, olisi sellainen toiminta varmaan erityisen arvokasta. Mutta jos tarkastaminen ulotetaan tyylin ja kielen arviointia pitemmälle, se olisi erittäin arveluttavaa. Se ei muutu muuksi, vaikka seura itse ryhtyisi tämän alan kustantajaksi.

–––

Sitä vastoin ei liene epäilystäkään siitä, että suomalaisen kansalliskirjallisuuden edistämisen kaikissa merkityksissä pitää olla seuran tärkein tavoite, kuten seuran säännöt tunnustavat ja ilmaisevat.

Myöskään varsinaisella kielentutkimuksella, siltä osin kuin se kuuluu seuralle, ei ole muuta tavoitetta. Sillä vaikka sen hyöty koko filologiselle tutkimukselle ei varmaan voi olla seuralle yhdentekevää, täytyy seuralle olla pääasiana kuitenkin kielen säännönmukainen käyttö kirjallisuudessa.

Kotimaista alkuperäiskirjallisuutta ei voi saada aikaan palkkioin ja palkinnoin. Sen syntyä voidaan kuitenkin edistää niin, että seura avustaa sellaisten kirjallisten teosten julkaisemista, joiden arvo on kehityksessä ja edistyksessä. Sillä sellaiset teokset niin sanotusti valloittavat yleisönsä, vaikkakin hitaasti.

Tässä suhteessa täytyy seuran toiminnan kuitenkin jäädä odottelevalle kannalle. Neroja ja lahjakkuuksia ei synny joka päivä; ja kokemus opettaa, että myös niiden kehittyminen liittyy tiettyihin henkisesti vireisiin kausiin kansakuntien historiassa. Sitä vastoin jokaisen ajan jokaiselle kansalle on mahdollista ottaa omaan kirjallisuuteensa niitä nerouden tuotteita, joita muut kansakunnat ovat synnyttäneet. Siten sellaisista teoksista on tullut sivistyneiden yhteistä omaisuutta kaikkien Euroopan sivistyskansojen keskuudessa. Tiedämme millainen vaikutus näillä molemminpuolisilla lainoilla on ollut ajattelutapaan ja pyrintöihin ja miten ne ovat olleet tärkeimpänä tekijänä yleisen eurooppalaisen sivistyksen synnyttämisessä. Eikä niiden vaikutus itse kansalliskirjallisuuksiin ole ollut vähemmän hedelmällistä.

Viimeksi mainitussa suhteessa vaikutusta voidaan pitää kolminkertaisena: se vaikuttaa sivistävästi kotimaisen alkuperäiskirjailijan käsitykseen kaikista luonnon ja historian ilmiöistä ja oloista, hänen kykyynsä ja tapaansa pukea ne sanoiksi, esitykseen ja tyyliin, sekä välittömästi itse kirjakieleen ahtaammassa mielessä, äidinkielen sekä etymologiseen että syntaktiseen kehitykseen. Vieraiden kirjallisuustuotteiden lukeminen alkuperäisinä voi varmasti omalla tavallaan vaikuttaa käsitystapaan: esityksessä ja tyylissä niiden lukeminen voi myös aiheuttaa matkimista, joka tietenkin on aina teennäisempää kuin jos tyylimalli, vaikkapa käännöksenä, tulee kotimaisesta kirjallisuudesta; kielen kannalta on selvää, että tarvitaan käännös, ei pelkkää matkimista.

Mitä niukempaa kirjallisuus on, sitä enemmän sen kirjakieli tarvitsee siten syntynyttä sivistystä. Tiedämme, mikä suuri rooli klassisella kirjallisuudella on ollut nykykansojen kirjakieleen ja kuinka kukoistukseen ehtineet kansalliskirjallisuudet ovat yhä enemmän ja enemmän ottaneet itselleen tämän roolin. Voidaan sanoa, että suomen kieli on vielä täysin tämän kaksinkertaisen sivistyskehityksen ulkopuolella. Olen vuorenvarma, että jos suomenkielinen kirjallisuus ei suostu käymään sitä läpi, se ei koskaan nouse kukoistukseen.

Siinä voi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla mielestäni olla merkittävä ja ratkaiseva osa.

Valittaessa niitä kirjailijoita ja teoksia, jotka siinä voivat tulla kysymykseen, on edessämme runsauden pula. Klassinen, jopa itämainenkin kirjallisuus ja vähintään puolen tusinan verran nykyajan kansalliskirjallisuutta odottavat käännöstä. Mutta seuran ei tarvitse edes valita, vaan se voi jättää valinnan kiinnostuneiden kääntäjien tehtäväksi. On varmaan totta, että hyvä käännöskään ei vaadi vain tietoa vaan myös melkoisen määrän lahjakkuutta. Mutta sitä löytynee kuitenkin yleisemmin kuin kykyä tehdä alkuperäisteoksia, ja lahjakkuutta voidaan tietyssä määrin harjoittelemalla kohentaa.

Uskallan jopa vaatia, että ottaen huomioon suomenkielisen kirjallisuuden niukkuuden jokaisen suomenkielisen kirjoittajan pitäisi aloittaa suomentamalla tunnettuja ulkomaisia esikuvia. Ja vielä yhtenä, melko olennaisena syynä mielipiteelleni pidän sitä, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pitää suunnata erityinen huomionsa kelvolliseen käännöskirjallisuuteen. Jokaiselle aloittelevalle kirjoittajalle merkitsee paljon se, että hänen käännöstoimintansa ei ole vain yksityistä harjoitusta vaan että se voi antaa arvokkaan teoksen kotimaiselle kirjallisuudelle.

–––

Se, mitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran mielestäni tässä suhteessa pitäisi tehdä, voidaan tiivistää seuraavasti:

Seura päättää:

1. Maksaa 50–80 markan per oktaavoarkki palkkion vieraskielisten tunnustettujen teosten käännöksistä suomen kieleen, jotka kuitenkaan eivät ole laajempia kuin 3 osaa [summa puuttuu] arkkia kukin; sillä ehdolla, että käännös on seuran vapaasti käytettävissä.

2. Huolehtii sellaisten käännösten painamisesta ja julkaisemisesta joko seuran kustannuksella tai luovuttamalla julkaisemisen yksityiselle kustantajalle.

Seura vaatii:

1. Että valittavilla teoksilla ei ole vain yleispätevä lukukelpoinen sisältö vaan ne ovat myös ja ennen kaikkea tunnustettuja esityksen ja kielen mestariteoksia.

2. Että käännös toistaa alkuperäisteoksen väärentämättömänä ja lisäksi ennen kaikkea selvällä, vapaalla ja kauniilla kielellä.

Seura asettaa arvion säännöiksi:

1. Vaikka käännöksessä ei esiinny kiistattomia kielivirheitä, siinä voi silti olla riittävästi vapautta kielen käytössä sekä sananmuodostuksen että rakenteen suhteen, kunhan vain jokainen suomen kieltä hallitseva helposti ymmärtää käännöksen.

2. Vaikka vieraiden sanojen ja ilmausten käyttöä tulee välttää siellä missä suomen kielellä on vastaava sanasto, jäykkää puhdasoppisuutta ei silti pidä asettaa arvion pohjaksi, eikä varsinkaan pidä katsoa vääräksi klassisista kielistä yhteisesti johdettujen käsitteiden käyttöä.

Itse arviointitavan suhteen voitaisiin päättää:

sallia kysely käännettävien teosten valinnasta kuin myös käännösnäytteiden jättäminen, mutta jälkimmäisistä lausunto vain jos sitä ei hyväksytä;

joka kerta arvion kyseeseen tullen valita korkeintaan kolme henkilöä lausunnon antajaksi. Jos lausunto ratkeaa myönteisesti, he voisivat toimittaa käännösnäytteen julkaistavaksi johonkin suomenkieliseen sanomalehteen tiedoksi seuran ylimääräisessä kokouksessa päätöksen tekeville jäsenille.

Koska kyseiset palkkiot, siinä tapauksessa että ehdotus menee läpi, voisivat nousta merkittäviin summiin, pitäisi joka vuosi heti vuosipäivän jälkeen pidettävässä kokouksessa määrätä, miten suuri summa sinä vuonna tulee niihin käytettäväksi.

Kyseistä päätöstä ja määräyksiä julkaistaessa voitaisiin mainita myös muutamia kirjannimiä, mutta nimenomaan vain esimerkkeinä siitä, mitä seura tarkoittaa lukemisen arvoisilla ja hyvin kirjoitetuilla teoksilla.

–––

Esim. – Ksenofon (Kyyroksen sotaretki). Plutarkhos Herodotos (Odysseia). Platon (tietyt dialogit).

– Livius, Cicero (tietyt puheet), Vergilius (Eclogae). Horatius (kirjeet).

– Montesquieu, Rousseau (Contrat social), Thiers vel Mignet (vallankumoushistoria), Say (kansantalous), Molière.

– Hume (jokin osa), Fox (puheet), Shakespeare. Sterne (Tristram), W. Scott.

– Raumer (Hohenstauffen). Schlosser (1700-luvun historia), Humboldt. Schiller (runot. Tell).

– Geijer (Ruotsin kansan historia), Franzén. Tegnér. Rouva Lenngren. Mamselli Brehmer (romaaneja). Fryxell (Pakana-aika. Kustaa II Aadolf)