Tiede on systemaattista tietämistä, järjestelmän muotoon saatettua tietoa. Tämä käsitys tieteestä on niin vanha ja sen oikeellisuus niin kiistaton, että lauseesta on tullut aksiooma. Jokaisella sivistyneellä ihmisellä on jokin käsitys siitä, mitä tiede tässä merkityksessä on ja mitä sen tulee olla.
Kukaan ajatteleva ihminen ei kai halua väittää, että tiede voisi olla joukko empiirisiä kokeita vailla minkäänlaista systematisointia ja pyrkimystä selittää sekä käsittää niitä. Uteliasta tietenkin kiinnostaa tietää, mikä jokin asia on ja kokea, millä tavoin se on olemassa, mutta äärettömän paljon tärkeämpää on tietää, mikä paikka tuolla asialla maailmassa on ja ymmärtää kyseisen asian aiheuttava lainalaisuus, ilmiön olemassaolon perusteet ja sen tarkoitus. Järjellinen tietäminen, joka erottaa ihmisen kaikista muista luoduista, ei siis ole tietoisuutta olioista ja siitä, mitä tapahtuu, vaan se on olemassa olevan ja tapahtuvan olemuksen, syyn ja tarkoituksen käsittämistä.
Eri asia on sitten, että jokaisen tieteen materiaali on ensin vaivalloisesti koottava ennen kuin se voidaan saattaa tieteen muotoon. Mutta tuo muoto olisi jokseenkin samantekevä, jollei se itse sinällään laajentaisi ja kohottaisi tietämistämme. Jos systeemi on vain ulkoinen järjestys, joka ei lisää ymmärrystä, se ei ansaitse tätä nimeä. Se on silloin vain mekaaninen apuneuvo asioiden oppimiseksi ja muistamiseksi. Jos sitä vastoin järjestelmä on sen kehittelyä, minkä tutkija näkee tieteensä kohteessa käsitteellisenä ja järjellisenä, siis itse asian käsitteen kehittelyä, niin silloin se samalla määrää, mitä tiedon kohde, asia, on, nimittäin mitä se on ajatuksen, järjellisen käsittämisen kannalta. Ja jokainen ymmärtää, ettei tieteessä voi olla kysymys mistään muunlaisesta kuin ajatuksellisesta ymmärtämisestä.
Kaikki inhimillinen tieto pyrkii siten systemaattiseen muotoon, jotta se tämän kautta olisi järjellistä oivallusta. Kaikki tieteellinen tutkimus pyrkii tähän päämäärään. Sitähän tieteellinen tutkimus varsinaisesti juuri on. Voidaanko silloin sanoa, että kun päämäärä on kerran saavutettu ja järjestelmä valmis, niin tutkimus on tehnyt työnsä loppuun? Ei, sillä tietämisessä, ihmissielun puhtaasti henkisessä toiminnassa, täytyy aina ilmetä hengen olemus, johon ei kuulu pelkästään läsnäoleva, vaan myös menneisyys ja tulevaisuus. Jokaisella ajalla on oma järjestelmänsä ja omat järjestelmänsä, ja sillä on niissä sen totuus. Täydellistä, kaikkina aikakausina pätevää järjestelmää ei ole eikä ihminen tule sellaista koskaan saavuttamaan. Se olisi tieteen kuolema, sillä täydellinen tieto lopettaisi ihmiskunnan henkisen elämän ylipäänsä. Tiede on elämää, ei kuollut kirjain painotuotteissa, eikä myöskään muistiin painettu sana, vaan se on itse tuota jatkuvaa hengen työtä, käsittämistä ja systematisointia. Ihmishengen olemassaolo ei ole koskaan paikallaan oloa. Sitä ei ole myöskään tieteessä ja järjestelmissä.
–––
Jos olen onnistunut näillä muutamilla sanoilla osoittamaan, mikä merkitys järjestelmällä inhimillisessä tietämisessä on, niin lienee ilman muuta paikallaan huomauttaa, että tästä tietämisestä puuttuu jotain hyvin olennaista, jos eri tieteet vaikka täydellisinäkin olisivat erillään toisistaan, ilman vastavuoroista yhdyssidettä – jos olisi olemassa monia tiedon järjestelmiä, mutta koko tältä moninaisuudelta puuttuisi yksi järjestelmä – jos sanalla sanoen inhimillisen tiedon kokonaisuudessa ei olisi minkäänlaista tieteellistä ykseyttä.
Tai kuinka merkityksetön kukin eri tiede sinällään olisi, jos sillä ei olisi yhteyttä inhimillisen tiedon muille alueille. Jos otetaan esimerkiksi toisaalta fysiikka ja toiselta puolen oikeusoppi, niin kuinka näitä tieteitä voitaisiin harjoittaa toisistaan riippumatta? Kysymys ei ole siitä, mitä tieteiden harjoittaminen erikseen merkitsee tiedemiehen kannalta. Kysymyksissä oikeasta ja väärästä fyysikko voi tyytyä samaan tietoon, joka ihmisillä yleensäkin on, tai ilman minkäänlaista näkemystä tyytyä vallitsevaan lakiin ja tapaan. Oikeusoppinut voi yhtä hyvin tyytyä siihen luontoa koskevaan tietoon, joka koulussa opetetaan. Kysymys on siitä, onko mikään tiede tämän nimen arvoinen, jos se ei sisällä tietoisuutta suhteestaan muihin tieteisiin? Enkä tarkoita tällä myöskään eri tieteiden käytännöllistä merkitystä siinä mielessä, että ihminen tarvitsee toimeentulonsa vuoksi tietoa luonnosta, ja korkeampien henkisten tarpeidensa vuoksi tietoa siitä, mitä oikea on. Tarkoitan tieteiden keskinäisen yhteyden puhtaasti teoreettista merkitystä. Äskeisessä esimerkissä pysyäkseni väitän yksinkertaisesti, että se, mitä fysiikka on, tämän tieteenalan järjestelmä määräytyy siitä, mitä oikeusoppi on, sen järjestelmästä, ja päinvastoin. Tämä väite voi monen mielestä tuntua vieraalta. Mutta pikainenkin tarkastelu osoittaa, että siinä on varma totuus, kunhan vain muistetaan, että tässä on kysymys yleisistä käsitteistä. Sillä yleiset käsitteet, luonto, materia, ja henki voidaan käsittää ainoastaan suhteessa toisiinsa, luonnonlait suhteessa vapauden lakeihin. Mutta hengen vapauden käsite, vapaa tahto, määrää oikeusopin järjestelmän, luonnonlakien ja materian käsite fysiikan.
Esimerkkejä voitaisiin ottaa monia ja ne voitaisiin valita lähempääkin, ellei tässä olisi etua juuri siitä, että kokoamme yhteen kaikkein etäisimmät asiat. Ilman mitään esimerkkejäkin voitaneen myöntää, että vaatimus kaiken inhimillisen tiedon ykseydestä, tieteiden yleisestä järjestelmästä ei tieteen näkökulmasta ole vähemmän tärkeä kuin mitä se yleisen sivistyksen näkökulmasta ylipäätään on väistämätön.
Tieteiden järjestelmä on siten tiedettä tieteistä, tieteiden tiedettä. Tämä nimi ei sisällä minkäänlaista vaatimusta, se vain kuvaa yksinkertaisesti tämän tieteen luonnetta; sen kohteena on tieteellinen muoto, tiede, järjestelmä yleensä. Sen annettuna materiaalina ja tiedon kohteena on kaikki eri tieteet, tämä tiede itse mukaan luettuna, ja siksi myös sen oma järjestelmä on niiden myötä muutoksenalainen, sen historia osoittaa samaa tieteellisen tiedon edistymistä kuin eri tieteetkin. Se on vähitellen, tutkimuksen jatkuessa, päätynyt käsitykseen omista prinsiipeistään. Se ei enää spekuloi kaikenlaista alkuaineista, niin kuin ei astronomiakaan enää ole astrologiaa eikä kemia alkemiaa. Mutta sen arvo enempää kuin muidenkaan tieteiden arvo ei vähene siitä, että niiden luonne sivistyksen etenemisen myötä on muuttunut toisenlaiseksi.
Turhaan yrittäisimme pyyhkiä pois maailmanhistorian lehdiltä niiden ajattelijoiden nimiä, joita ihmiskunta on eri aikoina kunnioittanut viisainaan ja opettajinaan, ja yhtä turhaa olisi poistaa ihmisrinnasta pyrkimystä asioiden järjelliseen käsittämiseen. Ja niin kauan kuin tätä pyrkimystä on, niin kauan on myös filosofiaa.
Äskettäin on sanottu, että ihmisen älyllisyydessä erityistä ei ole tietoisuus olioista ja ilmiöistä, se tietoisuus on myös eläimillä. Myöskään olioiden ja ilmiöiden hyödyllisyyden tai vahingollisuuden tietäminen ei ole mikään ihmisen etuoikeus. Eläimet ovat siinä usein hänen opettajiaan. Mutta kaikkien asioiden sisäisen yhteenkuuluvuuden ymmärtäminen luonnon ja hengen elämässä, ja kaiken läsnäolevaisen kokoaminen yhteenkuuluvaksi kokonaisuudeksi, järjelliseksi maailmanjärjestykseksi tässä hengessä, jota yksikään silmä ei ole tilassa nähnyt, mutta jonka olemassaolo ja toiminta on kuitenkin kaikkein varmin tosiasia – se on inhimillisen intelligenssin varsinainen työ, siinä on hänen elämänsä ajattelevana olentona, ja siinä hän on vailla vertaistaan maan päällä. Kaikki todelliset tieteelliset pyrkimykset ilmaisevat tätä ihmiselle ominaista luonnetta. Kaikki tiede viittaa siihen ja edellyttää kaikkien tieteiden ykseyttä, edellyttää tuota samaa äsken mainittua tietämystä kaiken ykseydestä, järjellisestä maailmanjärjestyksestä. Tämä tieteen lausuma vaatimus on enemmän tai vähemmän tietoisena jokaisen ihmisen rinnassa. Asioiden järjestyksen käsittäminen on jokaisen oikein kehittyneen ihmissielun kiertämätön halu. Ihmisen vallassa ei ole luopua tästä ajatuksen työstä, sillä sellaisen luopumisen kautta hän kieltäisi itsensä, ihmisarvonsa, kieltäisi sen, mikä antaa hänelle hänen paikkansa luomakunnan ketjussa.
Historia todistaa runsaasti siitä, mitä filosofia on inhimillisessä kulttuurissa merkinnyt ja vaikuttanut. Mutta jokapäiväinen kokemuskin asiaankuuluvasti tarkasteltuna osoittaa, että ajatuksen maailmassa liikkuessaan jokainen sivilisoituneisiin kansoihin kuuluva ihminen lainaa tietämisensä tästä tieteestä. Yleisimmät käsitteet kuten käsite, arvostelma, oikea, hyve, tiede, taide – materia, elämä, organismi, sielu, havainto, ymmärrys, järki, tahto jne. ovat saaneet täsmällisen merkityksensä spekulaation vuosisataisen läpikotaisen työn kautta, ja jälkeen päin tämä merkitys on levinnyt myös yleiseen ajattelutapaan. Se vain ei liity mihinkään erityiseen koulukuntaan vaan lainaa määritelmänsä erilaisten suuntausten järjestelmistä. Ilman suurta erehtymisen vaaraa voidaan kuitenkin väittää, että meidän maamme herrat ja rouvat ovat enimmäkseen Kantin kannattajia.
On kuitenkin selvää, että tämän populaarifilosofian ja inhimillisen tiedon sekä toiminnan peruskäsitteiden systemaattisen määrittelyn välillä täytyy olla jokin ero. Spekulaation, joka tapahtuu vain näiden käsitteiden puitteissa, tulee alistua sellaiseen ajattelun kuriin, jota ei jokapäiväisessä ajattelussa voi samassa mielessä olla. Siinä menetellään pikemmin synonyymisanakirjan tapaan. Yksi sana selitetään toisen avulla, tämä kolmannen ja tämä taas neljännen. Mutta sitten ketju katkeaa ja ensimmäistä sanaa käytetäänkin selittämään neljättä ja jos halutaan selittää pitemmälle, joudutaan kulkemaan uudelleen samaa kehää. Sitä paitsi yksikään noista selityksistä ei vaadi todistusta, että se on ainoa ja oikea. Tieteessä ei voida sallia tällaista kehää eikä selittämistä ilman todisteita. Jokainen määritelmä johtaa tieteessä johonkin uuteen käsitteeseen, joka taas täytyy selvittää, ja selvityksen tulee sisältää oman oikeellisuutensa todistus. Tämä käsitteiden sisäinen ykseys muodostaa myös tieteiden järjestelmän systeemin, ja sen tutkimisen tulee liikkua tässä käsitemaailmassa.
–––
Joku voisi säälivästi arvella, että kovin autio on tämä käsitteen ja abstraktioiden maailma, ja että ihmismielen siihen kaivautuessaan täytyy olla alttiimpi erehdyksille kuin konsanaan. Kuinka helposti voikaan tapahtua erehdys, kun on kysymys abstraktien käsitteiden välisestä yhteydestä, siis ilmiöistä joita ei voi tavoittaa aistein tai millään muullakaan kuin ajatuksen omilla keinoilla. Luomakunnan pienimpiä asioita varten ihminen on keksinyt mikroskoopin, kaukaisinta varten teleskoopin ja molempien avulla hän nyt näkee sellaista, mitä ihmissilmä ei ennen nähnyt. Ajatuksen maailmassa tapahtuvaa tutkimusta varten ei ole vastaavia apuvälineitä. Siinä havainnoiva silmä ja näkö, jonka avulla nähdään, on samaa ajattelua kuin myös havainnoinnin kohde. Ajattelu tarkastelee itseään ja on itse myös tämän tutkimisen väline. Erehdykset ovat siten hyvinkin mahdollisia, mutta tiede on myös mahdollisuuksiensa mukaan ehkäissyt niitä sen oivaltamisen ja tunnustamisen kautta, että todellinen on järjellistä.
Todellinen on järjellistä? Katsotaanpa, mitä tämä meidän tieteessämme tarkoittaa.
Voimme puhua siitä, minkä pitää olla suhteessa ihmisen tekemiseen ja toimintaan. Mutta olisi järjetöntä puhua siitä, minkä pitää olla, kun kyse on luomakunnasta. Tämä ei koske ainoastaan luonnon muuttumattomia lakeja, mikä on helppo ymmärtää, vaan myös hengen elämää historiassa, jossa tapahtumien laki on alistettu samalle kehitykselle kuin sen toteuttajakin, ihmiskunta. Yksinkertainen uskonto kieltää peukaloimasta Luojan töitä. Tiede on samaa mieltä, sen perusteella että järki ei ole yksilön kyky vaan olevaisen ikuinen laki. Uskonto vaatii kärsivällisyyttä Luojan koettelemuksissa. Tiede, joka kaikessa tapahtumisessa tunnustaa järjellisen suunnitelman, ei voi vetäytyä miehekkäästä toiminnasta annetuissa olosuhteissa tyhjien toiveiden velttoon lepäilyyn.
Olemassa oleva on siten kaikkialla spekulaation yläpuolella sen kontrollina. Spekulaation tehtävä on käsittää ja selvittää järjellinen ykseys siinä mitä on, ei rakentaa uusia mielikuvitusmaailmoja. Oikeutetusti se vaatii, että kaiken kehittelyn ja todistelun tulee järjestelmän puitteissa olla sisäistä, käsitteen suhdetta käsitteeseen, mutta se ei voi koskaan kieltää historian todistusta järjellisyydestä kieltämättä järkeä itseään.
Tieteiden järjestelmän tutkijalle avautuu tässä laaja kenttä. Inhimillinen tieto ei ole vain nykyisen kehittelyn työtä, vaan myös historiaa. Tai paremmin: se on joka hetki etenemistä historiallisesti annetusta uuteen kehitysvaiheeseen. Tieteiden järjestelmän esityksessä on siksi käsitteelliseen yhteyteen perustuvan todistelun lisäksi katsottava taaksepäin tieteen vaiheisiin ja koetettava etsiä järjellisyyttä niiden kehityksessä. On yhtä helppoa kuin yksinkertaistakin, että kääpiö jättiläisen harteilla korostaa nykyisyyden etevämmyyttä entiseen verrattuna, mutta sellainen menettely osoittaa ainoastaan itserakkautta eikä se tuota tieteelle yhtään mitään. Sellainen ei kuulu järjelliseen tarkastelutapaan. Sen velvollisuus on koettaa etsiä järjellistä perustetta myös siihen, mitä nykyajan näkökulmasta voidaan pitää tieteen erehdyksenä, ja miten tuo perusta on tehnyt myös nämä erehdykset yleisen kehityksen vaiheiksi. Sellainen tarkastelutapa auttaa välttämään virheiden toistamista paljon paremmin kuin ylimielinen arvostelu.
Oppi tieteiden järjestelmästä ei tässä tutkimuksessa ole kuitenkaan sama asia kuin kirjallisuushistoria. Sen alueeseen kuuluvat vain tieteiden peruskäsitteet, prinsiipit tai niin kutsutut johtavat ideat.
Mutta myös tällöin kenttä on lavea ja on perusteltua epäillä, voiko ihmisen vähäinen kyky koskaan sitä käsittää. Lähemmin tarkasteltuna jokainen tiede tarjoaa kuitenkin harjoittajalleen työn, joka ylittää yksilön voimat. Ja kuitenkin siihen on ryhdyttävä, ei siinä toivossa, että se voitaisiin viedä täysin loppuun, vaan nöyrin aikomuksin suorittaa jokin pieni osa siitä työstä, jossa menneet vuosisadat ovat uurastaneet ja joka tulee jättämään myös tuleville polville rajattoman toimintakentän.
–––
Siinä on tutkijan tehtävä tässä tieteessä. Yliopistonopettajan työn tulee langeta yksiin sen kanssa. Tietoa etsivän johdattaminen itsenäiseen tutkimiseen ja oivaltamiseen on hänen tekemistään osalliseksi tutkimustyössä, hän ottamistaan mukaan etsijäksi tiedon valtakunnassa.
Jokaisessa tieteessä aloittelijan on kuitenkin hyvässä uskossa otettava vastaan opastus tielle, joka hänellä on oivallukseen pääsemiseksi edessään, eikä sellaista opastusta voi puuttua myöskään tieteiden järjestelmän tutkimisesta. Jos olen onnistunut antamaan käsityksen tämän tieteen luonteesta, ei liene odottamatonta kuulla, että johdatus sen opiskeluun on sama asia kuin johdatus akateemiseen opiskeluun ylipäänsä. Oppi tieteiden sisäisestä ykseydestä tarjoaa itsestään selvästi tämän sovellutuksen, jota vieraalla nimellä kutsutaan hodegetiikaksi eli johdattamisen tieteeksi. Me voimme, kuten sanottua kääntää tämän nimellä Oppi akateemisesta opiskelusta.
Spekulatiivisten järjestelmien kehittelyssä ja todistelussa on tähän sovellutukseen kiinnitetty verraten vähän huomiota. Olen kuitenkin ajatellut, että siitä voisi tulla erityisen hedelmällinen. Jos nimittäin ajattelemme tieteiden ykseyttä, joka ei olisi esitetty jonkin ulkoisen ennalta annetun kaavan mukaan, vaan johdettu kunkin tieteen peruskäsitteistä niin että kunkin tieteen prinsiipin kehittely johdattaa samalla käsitteellisesti naapuritieteeseen, ja siten tieteellinen tieto järjestyy tieteiden järjestelmäksi, jossa jokainen osa muodostaa erään momentin, yhden tämän yleisen tieteellisen tietämyksen kehitysvaiheen. Ja jos edelleen oletamme, että tässä tutkimuksessa voidaan osoittaa tieteiden vastaava historiallinen kehitys, tämä kehityksen vastavuoroinen vaikutus niiden harjoittamiseen ja inhimilliseen kulttuuriin yleensä, ja mielletään lopuksi edellinen puoli, käsitteellinen kehittely akateemisen opiskelun järjestykseksi sovellettuna, jälkimmäinen eli historiallinen kehitys taas kunkin tieteen tutkimisen merkitykseen ja arvoon viittaavana sekä tehtävän vaikeuden ja liian itseluottamuksen vaaroista varoittavana – niin silloin meillä on myös käsitys siitä, mitä johdatus akateemiseen opiskeluun tarkoittamassamme mielessä voi olla. Ja vähäisemmilläkin taidoilla suoritettuna sellainen johdatus joka tapauksessa pyrkii vastustamaan tieteiden eriytymistä toisistaan. Toivonkin tämän johdatuksen tuottavan hedelmää ennen muuta siten, että se asettaa tieteen päämäärän korkealle ja tekee tiedonetsijän mielen vastaavasti nöyräksi.
–––
Minä myönnän, että ikävuosieni ja elämänkokemukseni perusteella luonnollisesti epäilen omia kykyjäni päästä kovinkaan pitkälle tässä laajassa tieteessä, joka minulla on edustettavana, mutta minulle on kuitenkin lohduttavaa ajatella, että sen esitteleminen antaa paljon aihetta muistuttaa tämän yliopiston nuorisoa siitä, miten tiedonrakkaus on tyhjä sana, ellei halu ja kyky uhrautuvaan työhön ja ponnisteluun todista sen todellisuutta. Eivätkä siihen ole kutsutut ainoastaan ne, jotka omistautuvat tieteelliselle työlle, vaan myös ne, jotka muissa erilaisissa tehtävissä omistautuvat isänmaan palvelukseen. Eikä rakkautta tähän isänmaahan, jolle nuori sydän aina avoimena sykkii, voi kuitenkaan todistaa pelkällä lämpimällä tunteella, van myös se on työtä ja itsensä uhraamista. Ainoastaan heikot sielut, kevytmieliset tai mukavuudenhaluiset voivat etsiä tyhjää pakopaikkaa siitä, että he lykkäävät työn ja uhrautumisen johonkin tulevaan aikaan, jolloin siihen ei olekaan halua eikä voimia, koska niitä ei nuoruusvuosina ole ruokittu ja vahvistettu. Nuorena on osoitettava rakkautensa tiedon ja isänmaan asioihin tässä ja nyt, tässä elämän vaiheessa, tässä tehtävässä on etsittävä tietoa tuota tehtävää varten. Minun tehtäväni ei ole kehottaa tähän ainoastaan lämpimän sydämen vaan myös esimerkin oikeudella.
