Mikkelissä 27.9.1867
Suuresti kunnioitettu veli!
Kertomuksestani havaitaan, että satotulokset läänissä ovat liiankin surkeat, ja voidaan pitää varmana, että ne ovat kehnommat kuin olen antanut ymmärtää. Suuresta huudosta ei ole mitään apua, se vain pelästyttää ihmisiä ja herättää avuntarvitsijoissa vaatimisen henkeä sekä tuudittaa heidät uskomaan avun saapumiseen. Jos edellisinä vuosina olisi huudettu hädästä vähemmän ja annettu apua vähemmän, olisimme paljon rikkaampia ja kansa vähemmän unteloa.
Jos aiotaan nostaa meteli jonkun eukon nälkäkuolemasta – tämä lääni tarvitsee miljoonia, ja sysätäkseni vastuun pois omilta harteiltani minä toimin kuten moni muu kuvernööri on toiminut ja ehkä parhaillaan toimii – maalaan kaiken mitä synkimmin värein ja tilaan tänne paljon rahaa. Jos en olisi pitänyt täysin oikeana periaatettani, että avunanto saa aikaan apatiaa ja laiskuutta ja vain ankara nälkäkuuri pakottaa rahvaan pitämään huolen asioistaan ja säästämään, olisin kyllä pian kasvattanut kruununmakasiineilta otetun velan muutamaan kymmeneen tuhanteen tynnyriin. Toivon, että nyt ankaraksi yltyvä nälkäkuuri opettaa monia asioita, ja jos näin käy, ei haittaa, vaikka muutamia kymmeniä vetelyksiä kuoleekin nälkään.
On täysin selvää, että puute yltyy äärimmäisen ankaraksi läänissä ja etenkin itäosassa, jossa kauniisti kasvaneista kevätkylvöistä saadaan sadoksi pelkkiä akanoita. Pahimmaksi käy kuitenkin kevään kylvösiemenen puute, jota vielä tuntuvasti pahensi tämän kuun 25. päivän vastaisena yönä sattunut ankara halla, kun kaikki vielä korjaamaton kaura vaurioitui. Kevätviljojen itävyydestä ei arviota voida kovin nopeasti esittää; sen puinti ei tapahdu ennen kuin loka- ja marraskuussa. Monelle muullekin käynee kuitenkin samoin kuin minulle tarkastellessani omaa ohrapeltoani, jonka en uskonut kärsineen hallasta, mutta ohran on kuitenkin havaittu menettäneen itämiskykynsä.
Viljan maahantuojilta ei näytä olevan paljon odotettavissa; vastauksia tätä tuontia harjoittavilta maaseudun asukkailta ei ole kuitenkaan vielä saapunut. Rahaa puuttuu, yritteliäisyyttä puuttuu, siinäpä läänin tuontikauppiaiden tilanne. Olen kuitenkin kehottanut kauppiaita sekä tuomaan viljaa maahan että käymään vaihtokauppaa rahvaan kanssa ottamalla vastaan kaikkea, mitä tarjotaan, mutta luullakseni kehotusta tuskin noudatetaan.
Vielä on mahdotonta laskeskella, miten pahaksi viljapula käy, kun puitu on vasta hieman ruista, mutta ei lainkaan kevätviljoja; puute riippuu lisäksi siitä, miten paljon korvikejauhoja rahvas käyttää. Saadakseni talonpojat noudattamaan suurempaa säästäväisyyttä ja varautumaan pitkäjänteisemmin sekä keräämään jäkälää olen kokouksissa, joita olen pitänyt niissä läänin osissa, joissa olen käynyt, nimenomaisesti sanonut, ettei kruunulta saada lainkaan apua ja että makasiineista otetut lainat on maksettava, samaa saarnaan läänin muissa osissa, joihin ylihuomenna lähden.
Kaikkia hätäaputöitä on mielestäni lykättävä mahdollisimman pitkälle. Mitä aikaisemmin niihin ryhdytään, sitä syvemmälle juurrutetaan taas ajatusta ”kyllä ruunu elättää”, vaikeutena on vain sopivien työkohteiden löytäminen. Jäkäläviljelmät olisivat soveliaimpia tai pikemminkin hyödyllisimpiä, mutta kuinkapa niitä voidaan saada aikaan ilman edeltäviä tutkimuksia, eikä niihin liene aikaa.
Keisarillisen senaatin kirjelmiä vastaan minun on esitettävä se huomautus, ettei niiden tarkoituksesta saa kunnolla selvää. Saattaisi päätellä, ”että rahaa on viljalti, sen kuin käytätte sitä”, tai niistä voisi ehkä etsiä esiin myös ajatuksen: ”antakaamme käskyjä suojataksemme oman selkäpuolemme”. Niinpä valtiovaraintoimituskunnan kirjelmä oli sangen välttämätön.
Lokakuun lopussa tai marraskuun alussa toivon voivani saapua Helsinkiin käydäkseni suullisia keskusteluja edellä mainituista asioista.
Täydellistä kunnioitustani vakuuttaen minulla on kunnia edelleenkin olla
Suuresti kunnioitetun veljen
nöyrä palvelija
T. S. Thilén
