1. Siveysoppi. Kertaus kevätlukukausi 1857

 

Hyvät herrat. Minulle on ilo nähdä herrat jälleen täällä yhteen kokoontuneena.

Toivon, että herrat tulevat saamaan näistä kokoontumisistamme jotain rakentavaa.

Olen ottanut selvää siitä, miten viime lukukauden työskentelymme sujui ja todennut yleisen arvion sellaiseksi, että alussa oli huomattavia vaikeuksia esitetyn ymmärtämisessä, mutta luentojen loppua kohti mentäessä nämä vaikeudet on voitettu.

Puutteellinen kyky tehdä itseään selväksi on vaikuttanut varmaankin osaltaan, mutta pysyvä syy on kaiken ankaran, systemaattisen esityksen omassa luonteessa. Alku on vaikeaa ja täytyy odottaa, kunnes se jatkossa saa selityksensä. Kärsivällisyys – lukeminen – sitkeys.

Kertaan nyt lyhyesti edellisen lukukauden kurssin lähinnä siksi, että aiemmin käsitelty pysyisi mielessä. Teen sen siitä syystä vapaan esityksen muodossa ja esityksen puutteet pantakoon tottumuksen puutteen tilille. Mutta harjoituksen avulla minun täytyy voittaa sekin.

Lähdemme yksinkertaisesti seuraavasta lauseesta: järjellinen tahto on oikeus.

Se on helppo ymmärtää ja se osoittaa itsensä todeksi, jos muistamme, että tahto ei ole vain jokin arvelu, mielikuva tai ajatus vaan teko, toimintaa.

Siksi lause voidaan selittää myös näin: Järjellinen toiminta on oikeus.

Jos toisaalta muistamme, että oikeus on todellisuus yhteiskunnassa ja maailmanhistoriassa, niin lauseemme avautuu yksinkertaisesti: järjellinen toiminta on oikean tekemistä.

–––

Tästä lauseesta lähdemme ensin analyyttisesti taaksepäin järkeilläksemme, mitä olemme oppineet tahdosta sellaisenaan. Lause sisältää sen, että tahto on toimintaa, mutta järkevää toimintaa – ei siis pelkkää toimintaa vaan myös järjellistä tietämistä.

Onkin itsestään selvää, että kaiken tahtomisen tulee olla tietoista, että toimivan subjektin tulee tietää, mitä hän tahtoo. Tämä tahtomisen ja tietämisen ykseys on annettuna jokaisessa tahdon momentissa.

Mutta tarkoituksena, tarkoitettuna päätöksenä tahto on myös eri asia kuin itse tekoon sisältyvä tahtominen.

Tämä ei ole vain ajallinen ero niin että tarkoitus ym. on ensin, tekeminen sen seurausta. Ero on myös siinä, miten tietäminen eroaa teosta.

Itse asiassa aikomus jne. ei ole todellinen tarkoitus vaan teossa sen momenttina. Se tarkoittaa, että tahto on itse asiassa aina teossa ja myös sen momentit kuuluvat tekoon.

Kun tahto sitä vastoin liikkuu vain ihmisen sisimmässä, eikä siirry toimintaan, se on tietämisen momentti.

Mutta itse tahdonilmauksessa toimiva tahto sisältää tämän erottelun sisäisen ja ulkoisen, päätöksen ja teon välillä.

Tämä sisäinen on subjekti – tahtova – mielivaltana, vapaana valintana määritysten välillä. Minä – minä.

Olemme koettaneet käsittää, kuinka tämä vapaa valinta on vapaa vain sen kautta, että se ei tee päätöstä.

Päätöksessään se on sattumanvarainen – siinä mielessä mielivaltainen. Sisältö, määritys on annettua.

–––

Mielivallassa tahto erottuu minäksi ja määritykseksi.

Ennen tätä erottautumista molemmat lankeavat yhteen vaihtuvissa määrityksissä. Tahto on mielihyvän ja mielipahan vaihtelua.

Ja tämä määritysten vaihtelu kumpuaa määrittämättömästä.

–––

Saamme siten tahdon kehitykseen seuraavat momentit.

Määreetön tahto – jätettynä, yleinen itsetunne.

Siirtyminen tästä tahdonmääritysten vaihteluun, jolloin tahto on mielihyvän ja mielipahan vaihtuvia tunteita. Vietti ja sen tyydyttäminen.

Tässä vaihtelussa itsensä käsittävä yleinen tahto on abstraktinen itsetietoisuus, tahto, mielivalta, vapaa valinta liberum arbitrium.

Tänä yleisyytenä tahto eroaa tahdon vaihtuvien määritysten yleisyydestä.

Se ei ole enää viettiä vaan halua, määritys jonkin yleisen käsitteen alla käsitettynä. Vietti-halu.

Kun tahto ilmenee viettien vaihtelussa mielihyvän ja mielipahan tunteena, se suhtautuu välittömästi aistilliseen – elää havainnossa ulkoisesta objektista, joka herättää vietin – tai ruumiin tarpeiden tunteessa.

Halun käsittämisessä toimivat puolestaan mielikuvituskyky sekä harkinta – ne ovat yleisiä viettejä haluun. Kuva halun kohteesta – yleinen. Tai harkintaa ajatellen jokin yleinen piirre tai yleinen ominaisuus jne. Ja itse halu, mielihyvä yleisenä mihinkään erityiseen objektin katsomatta.

Tässä abstraktissa itsetietoisuudessa nousee tietoisuus vapaudesta vapaana valintana. Siis vaatimus vapaudesta vapauden, vapaan tahdon käsitteenä.

Tämän vaatimuksen voimme sanoa vaikuttavan tiedostamattomana jo siinä, kun tahto irtautuu sitoutumisestaan viettiin. (Mielipaha.) Tässä se on tietoinen.

Jatkossa asia etenee niin, että tahto kuitenkin tietää olevansa epävapaa, eikä se vastaa tietoista vaatimusta – käsitettään. Vapaa vain silloin kun ei tahdo – se on määreettömyyttä. Mutta määritys satunnaista, pakottavaa, sokeaa välttämättömyyttä.

Vapautuminen tapahtuu määrityksissään niiden järjellisen ykseyden kautta. Tahto etenee määrityksissään niiden järjellisen ykseyden mukaisesti – toimii järjellisessä maailmanjärjestyksessä.

Tahto tahtovana liittyy siten jälleen määritykseen aivan kuin vietissäkin – mutta itsetietoisena, tietoisena vapaudestaan ja järjellisyydestään.

 

2. Siveysoppi. Kertaus. Kevätlukukausi 1857

 

Koetin viimeksi luoda yleiskatsauksen tahdon psykologisiin momentteihin. Ne ovat seuraavat: määreetön itsetunto

Elämän, olemassaolon halu ylipäänsä, määrätyistä vieteistä lähtevät mielihyvän ja mielipahan tunteet.

Mielivalta – vapaa valinta.

Tahto, joka on reflektoitunut itseensä vaihtuvissa määrityksissä olevana yleisenä on vapautta sulkea pois kaikki määrittyminen. Tässä määritys on yleinen halu.

Järjellinen tahto.

Tahto, joka etenee määrityksissään niiden objektiivisen, järjellisen yhtenäisyyden mukaisesti, järjellisissä teoissa, ja tietää oman vapautensa tässä etenemisessä. Esimerkiksi isänmaanrakkaus. Vietti rakkautena tähän maahan, kylään jne.

Siksi pyrkimys pysyä täällä – mielihyvä-mielipaha.

Halu rakkautena mielikuvituksen maalailemaan tuhansien järvien maahan – tai harkinnan kautta hahmotettavat instituutiot, lait, tavat – toiminnassa mielivaltainen valinta saada tyydytys tästä tai tuosta. Rakastaa tätä kaikkea, mutta oletettujen syiden nojalla hylätä tämä tai tuo, tai pitää siitä kiinni yhtä mielivaltaisesti, tai järjellisenä toimintana isänmaan palveluksessa – historiallisen kehityksen mukaisesti – yksilön yhteiskunnallisen aseman rajaamana, kyky – velvollisuuden hetkellinen toteuttaminen, jota säätelee sen järjellinen yhteys menneeseen ja tulevaan. Tässä vietti ja halu ovat mukana.

Mielivallassa vapaus tulee tietoiseksi vaatimuksesta, käsitteestä – jossa järjellinen tahto on toteutuneena. Myös sen täytyy perustua oivallukseen omasta valinnasta. Henkinen maailmanjärjestys on kuitenkin ihmisen tietämisen ja tahtomisen tekoa.

–––

Siksi sanoimme: mielivalta = tahdon käsite

Järjellinen tahto = idea

Järjellinen toiminta prosessina. Mutta järjellisen toiminnan täsmällistä sisältöä ei ole sanottu julki. Tämä sisältö, oikea, tässä oikeuden käsitteen vaatimuksena.

–––

Siis: järjellisen tahdon tulee olla. Oikeuden määritelmänä väite voidaan siten kääntää näin: oikeus on järjellinen tahto – tarkoituksena – järjellisen tahdon oikeus

tai järjellinen tahto oikeutena

Vapaasta tahdosta

–––

Tässä Hegelin määritelmä: oikeus on vapaa tahto, joka tahtoo itseään.

Siveysoppi on yleisesti oppi oikean ideasta, oikeasta todellisena.

Mutta sen ensimmäinen osa, abstrakti oikeusoppi on oppi oikeuden käsitteestä välittömyydessään.

tai koska oikeuden käsite on vapaa tahto, todellisuus vapaana ja järjellisenä – niin abstrakti oikeusoppi on oppi oikeasta persoonallisuuden oikeutena.

Oikeuden lähtökohta, ensimmäinen määritelmä ei ole mitään muuta kuin edellä esitetty: vapaa tahto on oikeus, vapaus on oikea, jonka pitää olla. Mutta vapaus oikeutena on persoonallisuus.

Ihminen on persoona sen nojalla, että hän tietää ja toimii järjenmukaisesti, on järjellinen ja vapaa. Myös hänen mahdollisuutensa voidaan määrittää: yksilö – subjekti – persoona. Itsetunne, abstrakti tietoisuus. Järjellinen itsetietoisuus. Tähän sisältyvät aiemmat momentit – mutta myös niissä edellytettyinä niin että ihmisen yksilöllisyys hengen vapauden ja järjellisyyden kantajana on eri asia kuin eläimen tai kasvin yksilöllisyys.

Abstraktinen oikeusoppi oppi persoonallisuuden oikeudesta on siten välittömästi oppi persoonan oikeudesta ja siinä on kolme momenttia

a) oikeustietoisuuden oikeus

b) ruumiillisen vapauden oikeus

c) työn oikeus

 

3.

 

Abstraktinen oikeusoppi on oppi persoonallisuuden oikeudesta.

Sen ensimmäinen osa on oppi persoonan oikeudesta

Määritelmä. Nimittäin a) Oikeustietoisuus, persoonan oikeus toteuttaa oikeaa, olla persoona.

Tämä ensimmäinen oikean määritys on välittömästi annettuna seuraavassa: tahto järjellisenä on oikeus, ja lähemmin sisältää vaatimuksen oikeasta määrityksenään. Siksi myös oikean oikeus vallita persoonan tekemisissä, ja tämä on

b) ruumiillinen vapaus – koska tahdon määritys on ihmisen toiminta sielun ja ruumiin ykseytenä ja koska oikeustietoisuuden oikeus sisältää myös persoonan oikeuden suhteessa oikeudettomaan. Ihmisen oikeus suhteessa luontoon, joka välittyy ruumiin kautta oikeutena oikeudettomaan esineeseen. Siis ruumiillinen vapaus. Määritelmä. Persoonan oikeus olla oikeutettu omassa ruumiissaan, oikeaa toteuttavana niin suhteessa ruumiiseen, sen ylläpitämiseen jne. myös kaikki muu luonnollinen vietti on oikeudetonta.

kolmanneksi c) työn oikeus

Määritelmä. Persoonan oikeus alistaa esineet valtaansa ja toiminnallaan toteuttaa oikeuttaan niihin. Tämä lausuu julki molemmat edelliset merkitykset, että persoonan oikeus on oikeutta, valtaa oikeudettomiin esineisiin. Oikeutettuna persoona alistaa ne omalla vapaalla toiminnallaan.

–––

Siirrymme nyt abstraktisen oikeusopin toiseen osastoon:

Omistusoikeus. Emme määrittele omistusoikeutta yleisesti sen enempää kuin persoonankaan oikeutta. Se saa määritelmänsä momenttiensa kautta.

Alkeiskurssin alaosastot ovat välitön omistusoikeus – sopimus – oikeus ja vääryys. Me asetamme tämän tilalle jaottelun persoonan oikeus – omistusoikeus – oikeus ja vääryys.

Omistusoikeutta käsittelemme seuraavissa kolmessa kappaleessa: välitön omistusoikeus -sopimus – omistusoikeuden purkautuminen.

1. Välittömän omistusoikeuden perustana on

a) haltuunotto

b) käyttö

c) luovutus

Siirtyminen omistusoikeuteen tapahtuu niin, että työn oikeus on persoonan oikeuden julkilausumista oikeutena oikeudettomaan esineeseen. Persoonan oikeus tulee näin omaisuutena objektiiviseksi.

Huom. Persoonan oikeus on oikeaa puhtaana abstraktiona, välittömässä käsitteessään. Omistusoikeus on sama asia määrättynä, objektivoituneena.

Omistusoikeus = dominium. Haltuunotto Occupatio

Haltuunotossa on seuraavat momentit

1) tarttuminen in manu [ruumiillinen]

2) muokkaaminen

3) merkitseminen

Huom. Jus primi occupantis [Ensimmäisen valtaajan oikeus]. Tässä ei ole kysymys erilaisista oikeuksista. Ei kuulu tähän. Samoin nautinta.

Olennainen momentti on muovaaminen. Muovaaminen on työn tulos esineissä, muoto jonka ihminen niille antaa ja joka merkitsee ne omaisuudeksi.

Tämä tulee alkeiskurssissa korjata. Tässä kohden myös poikkeamme Hegelistä. Määritelmä. Muokkaaminen on sitä, että ihminen (työllään) antaa esineelle jonkin muodon.

Ruumiin muokkaaminen on antropologinen momentti eikä kuulu tähän.

Muoto lausuu julki esineen tarkoituksen ja antaa sille henkisen leiman, joka on enemmän kuin esine vain luonnollisena. Muodon kautta tahto siirtyy esineeseen. Esineen muoto ilmaisee jo sen tehtävän ja sen, mitä tahto esineessä haluaa.

Tämä on tahdon siirtymistä tavaraan = omaisuus. Ihmisen ruumis ei ole tavara – sitä leimaa ylipäänsä henkinen tarkoitus – se on ihmishengen inhimillinen muoto. Esineellä voi olla monenlaisia eri muotoja ja tehtäviä.

Merkitseminen on siis merkki siitä, että esineestä on muokkaamisen nojalla tullut omaisuutta.

–––

b. Käyttö, käyttäminen Usus fructus. Omaisuuden tarkoitus tehdään todelliseksi. Muutos alkeiskurssiin.

Substanssi – satunnaisuus -tehtävän kannalta olennainen, satunnainen arvo. Esineiden suhteellinen vastaavuus niiden tarkoituksen kanssa.

Yleinen arvo on tarjonnasta ja kysynnästä riippuva hinta. Kun arvo erotetaan esineestä sinänsä, esineestä tulee luovutuskelpoinen.

c) luovuttaminen on tahdon irtautumista esineestä

Ei vain derelictio vaan myös abalienatio, toiselle luovuttaminen ja tunnustaminen.

 

4. Siveysoppi. Kertaus kevätlukukausi 1857

 

Luovuttamisesta sanoimme, että se ei varsinaisesti ole esineen antamista pois vaan sen luovuttamista omaisuutena, minkä kautta omistusoikeus saa korkeamman merkityksen, koska se on toisten tunnustama. Huom. Vapaa käyttöoikeus – käyttää tai luovuttaa pois – Esimerkki. Sääntöperintötilat. Tämä on siirtymä

Sopimukseen (Pactum). Välitetty omistusoikeus. Määritelmä. Kahden persoonan yhteinen tahto tekee esineen omaisuudeksi.

Momentit 1) tahto lausutaan julki 2) yhteinen, yhdenmukainen 3) koskee oikeudetonta esinettä.

Huom. Muutettava alkeiskurssissa. Vapaa -sana on tarpeeton, sillä persoona on vapaata tahtoa. Sopimus ei päde holhouksenalaisiin, heikkomielisiin jne., ja tätä koskevat porvarillisen lainsäädännön määräykset kuuluvat luonnonpuoleen ja ovat antropologisia momentteja. Tässä on kysymys vain yleisestä käsitteestä, joka edellyttää, että sopimuksentekijä tietää mitä tahtoo ja tahtoo mitä tietää. Sopimus on sen huomioonottamista, että se koskee esinettä, oikeudetonta asiaa, ja että se on mielivaltaisen vapaa ja sisältää oman purkautumisensa siemenen.

Sopimukseen pääseminen stipulaatio, omaisuuden luovuttaminen prestaatio.

Sopimus tehdään sanallisten sopimusmääräysten, stipulaatioiden, ei vain luovuttamisen kautta. Tämä kuuluu tahdon järjellisyyteen ja lisää sopimisen vapautta. Kirjallinen sopimus, todistajat, lainhuuto jne., porvarillinen laki. Tämän korkeamman laillisuuden puuttuminen persoonan oikeuden tasolla – henkilökohtainen vapaus ja omistusoikeus on yleisesti ottaen perusta abstraktin oikeuden kumoutumisessa vääryydeksi.

Sopimusta tulee pitää korkeampana omaisuuden hankkimisen muotona kuin haltuunottoa ja muokkaamista. Muokkaamisen, käytön ja luovuttamisen perusta on tai sen tulee olla sopimuksessa, joka juuri antaa oikeuden kaikkeen tähän.

Jaottelu on poikkeava, nimittäin:

a) lahjasopimus (unilaterale)

b) vaihtosopimus (bilaterale)

c) yhtiösopimus (societas)

Koko oppi omistusoikeudesta perustuu sitä vastoin seuraavaan jaotteluun: välitön (modus originarius adquirendi)

Välillinen sopimus (Modus derivativus)

Omistusoikeuden lakkaaminen (johon Pactum accessorium)

I. Persoonan oikeus

A) oikeustietoisuus

B) ruumiillinen vapaus

C) työn oikeus

 

II Omistusoikeus

A) Originarius

a) occupatio

b) ususfructus

c) abalienatio

B) Derivativus

a) unilaterale

b) bilaterale

c) societas

C) Omistusoikeuden lakkaaminen

 

III Oikeus ja vääryys

 

Unilaterale tarkoittaa yksipuolista suoritusta – vain yksi osapuoli, yksi esine. Lahja, lahjoitus, jossa myös sopimusmääräys on yksipuolinen. Lainasopimus on molemminpuolinen – omistusoikeus on lainanantajalla mutta hallussapito ja käyttö on annettu määräaikaisesti lainanottajalle.

Katso luennot XVII ja XVIII

 

5. Kertaus

Palaamme vielä sopimuksen määritelmään. Huom. Kirjoitetaan.

Sopimus, ks. sivu 1

a) Lahjasopimus. Alkeiskurssi

1. lahjoitus alkeiskurssissa epäselvästi, positiivisemmin: Lainanantaja luovuttaa sekä hallussapidon että käytön. Vastaanottaja tunnustaa.

2) laina, jossa lainanantaja luovuttaa pelkän käyttöoikeuden. Lainanottaja tunnustaa se käyttämällä esinettä lainanantajan suostumuksella.

3) talletus, jossa vain esine luovutetaan, mutta niin, että vastaanottaja sitoutuu tunnustamaan. Tästä siirtymä.

Huom. Toisen omistusoikeuden tunnustaminen on yhteisen tahdon ilmaisemista, jolloin omistuksella on tämä yhteisen tahdon leima.

b) vaihtosopimus, alkeiskurssi. Huom. ”ja niin ollen molempien tahto” jätetään pois

1) vaihto, osto alkeiskurssi

2) vuokra ”jossa molemmat määrittävät käyttämisen arvon ja toinen luovuttaa käyttöoikeuden, toinen sen arvon eli vuokran.”

3) työpalkka. Molemmat määräävät toisen sopimuspuolen työn arvon ja työntekijä luovuttaa tämän tuotteen, työnantaja sen sovitun arvon.

Tässä jaottelussa on luovuttajan puolelta merkillepantava selvä laskeutuminen 1) omistuksesta 2) käyttöön ja lopulta 3) muokkaamiseen. Työpalkka on itse asiassa ainoa sopimus, jossa kysymys on muokkaamisesta – ja siten omaisuuden tuottamisesta ja sen arvosta. Geneettinen kehittely olisi päinvastainen. Kauppaa (ostamista) on kuitenkin pidettävä täydellisimpänä vaihtosopimuksena – kun taas seuraavissa muodoissa se purkautuu niin että työpalkka ei oikeastaan koske esinettä vaan pelkkää muokkaamista. – Huom. Ei kehityksen muodossa. Hegelin esitys on ulkoisesti samanlainen. Siirtymä on siinä, että yhtiösopimuksen päämäärä on yhteisessä muodossa, yhteenliittymässä omaisuuden hankkimiseksi.

c) societas, yhtiösopimus – sen olemme määritelleet sopimukseksi, jonka nojalla sopimuspuolten tahto tekee esineen yhteiseksi omaisuudeksi. Vaihtosopimus koskee kahta asiaa, joista molemminpuolisen luovuttamisen ja haltuunoton kautta tulee omaisuutta – toisen ja toisen. Yhtiösopimuksessa sitä vastoin esine jää luovuttajalle ja molemmat tahdot sulautuvat yhdeksi, minkä muodon itse sopimus määrää. Societas – universitas.

–––

Omistusoikeus ei ole vain omistamisen muotoa, valtaa oikeudettomaan esineeseen. Se on persoonallisuuden oikeuden toteuttamista. Persoonan oikeus esineisiin ja sen välityksellä persoonan oikeus toista persoonaa kohtaan. Kun abstraktinen oikeusoppi kiteytyy käskyyn ”Ole persoona” – niin tämä sisältää myös käskyt: Hanki omaisuutta! Tee sopimuksia! Hanki itsellesi oikeuksia toisiin persooniin nähden! Aineellinen riippumattomuus on nimittäin hyvin arvokas asia. – Oikeus luovuttaa omaisuutta ja tehdä sopimuksia on myös porvarillisessa laissa samaa kuin täysivaltaisuus. Kaikki ovat henkilökohtaisen vapauden attribuutteja.

–––

Tämä on henkilökohtaisen vapauden ehto. Mutta sitä ei voi toteuttaa vain abstraktisen oikeuden tasolla. Omaisuus on hankittu ja sopimus tehty. Mutta sopimuksen määräyksissä tahtojen tulee olla yhdenmukaiset. Tämä jättää loputtomasti tulkinnanvaraa siitä, ilmaiseeko sopimus todella tämän tai tuon sopijapuolen tietämisen ja tahdon. Sopimuksella tarkoitetaan tätä tai tuota asiaa – siihen ja siihen määrään asti jne.

Tämä osoittaa, että jokainen sopimus sisältää oman purkautumisensa siemenen. Tämä siemen on jo siinä, että sopimus on luonteeltaan mielivaltainen – sillä ei ole mitään määrättyä muotoa eikä sen tulkinnoille mitään määrättyä ratkaisua. Siksi sanomme, että

Sopimuksen purkautuminen on sopimusta koskevan opin kolmas momentti. Määrättyä siirtymää yhtiösopimuksesta ei ole – vain siten että omistuksen yhteisyys vaatii eniten tulkintaa. Tahdon ja omaisuuden jatkuva yhteisyys on kaiken aikaa alistettu tulkinnoille. Pactum accessorium (Caution) on sopimus, jossa purkautuminen on jo edellytettynä. Määritelmä alkeiskurssissa. Se ei varsinaisesti enää ole sopimus omaisuudesta vaan sopimus sopimuksen kestosta – ja sikäli kuin se koskee omaisuutta (pantti), se edellyttää itseään loputtomiin.

–––

Sopimuksen nojalla on siis säädetty persoonan oikeus – oikeusmääritys yleensä. Tulkinnassa vastakkaiset mielipiteet ovat oikea ja väärä.

 

6. Siveysoppi, kertaus kevätlukukausi 1857

 

Vääryys on sitä, että persoona haluaa oikeutta persoonan oikeutena, siis omana, luuloteltuna oikeutenaan, jolla on oikean leima. Tällainen oikean määrääminen on petos. Määrittely alkeiskurssista, ”vain” -sana pois. Huomautukseen ”tarkoitus”.

Sanomme siis: tällä tasolla ei ole kysymys aikomuksesta tai tarkoituksesta, hyvästä tai pahasta tahdosta. Persoona määrää, mikä on oikein, tunnustamalla oikean muodot. Mutta juuri siksi, että oikea on persoonan ratkaisua, sitä minkä hän julistaa oikeaksi, se on vääryyttä. Kun siis henkilön tulkinta, vääryys, käy oikeudesta siksi, että se saa oikeuden muodon, oikeus on vain näennäistä ja kun persoona haluaa tätä näennäistä oikeutta, se on petos. Petos on siis oikean määrittely niin että määrääminen näyttää oikealta, ja määrittely saattaa itsensä voimaan oikeana sillä, että se näyttää olevan oikeutta. Tämän määrityksen vastapainoksi ei ole mitään muuta, lopullista oikeutta, vaan oikeus on tässä tapauksessa siirtynyt tähän määritykseen, harhakuvaksi, jonka tässä osoitetaan olevan oikeutta.

Mutta se, mikä tekee vääryydestä oikeuden on persoonallinen tahto, sellaisenaan. Henkilö sanoo: mikään muu ei ole oikeus kuin se, minkä minä oikeutena saatan voimaan. Oikealle ei ole muuta normia kuin minun tahtoni määräys. Petoksessa tämä määritys myös esiintyy pätevyyden vaatimuksin siksi, että mitään muuta ratkaisijaa ei ole. Mutta pohjimmiltaan tässä kielletään kaikki muu oikeus kuin persoonan tahto. Tämä oikeuden kieltäminen on rikos ja henkilökohtainen tahto on mielivaltaa (liberum arbitrium).

Alkeiskurssin määrittely ”konstituoi” jne. muutetaan: asettaa itsensä oikeaksi.

Koko abstraktinen oikeusoppi on sen vapaan tahdon kehittelyä, jonka pitää olla. Tahto, joka tahtoo itseään, omaa vapauttaan, on oikeus. Abstraktin oikeusopin määritykset ovat siksi tahdon vapauden määrityksiä – sen määrittelyä, mitä vapaa tahto on. Vapaus on sitä, että on tietoinen oikeasta, ja että itsellä on oikeus muovata ja luovuttaa omaisuutta, tehdä sopimuksia. Tätä on tahdon vapaus tällä tasolla, persoonallisuuden oikeutta. Kun rikoksessa henkilökohtainen tahto asettaa itsensä ja kieltää kaikki nämä muodot, se kieltää myös oman vapautensa. Ei ole vain niin, että rikollinen kieltää toisten persoonien oikeudet – hän kieltää oman järjellisen vapautensa niissä järjellisissä määrityksissä, joihin vapaus ylipäätään sisältyy.

Persoonallisuuden oikeus saa siis rikoksessa äärimmäisen muotonsa. Rikoksessahan vain persoonan oikeus nimittäin pätee oikeana – se, mitä hän tahtoo, on oikeus. Mutta persoonallisuuden oikeuden kehittyminen on näin johtanut sen itsensä kumoamiseen niin että sen korkein muoto on sen tuho. Olennaista tässä on se, että rikoksessa persoonan tahto kumoaa oman vapautensa, oman yleisen, objektiivisen persoonan oikeutensa ja asettaa sen sijaan oikeutensa tämän yksittäisen henkilön oikeutena.

Kaikissa abstraktisen oikeusopin määrityksissä on nimittäin ollut kysymys persoonallisuuden oikeudesta kaikkien henkilöiden, jokaisen henkilön oikeutena. Mutta sopimuksen tulkinnassa ja vääryyden kohdalla persoonan oikeus muuttuu tämän yksittäisen ihmisen oikeudeksi – tai toisin sanoen vasta tässä nousee kysymys persoonasta ei vain oikeutettuna vaan myös oikeutta määräävänä. Tutkimme ja selvittelemme, mitä oikeus on, mutta tutkimuksemme johtaa siihen, että kysymyksessä oikean todellisuudesta persoona viime kädessä ratkaisee oikean ja väärän, vaikka samalla juuri tämä ratkaisu osoittautuu vääryydeksi. Huom. Toistettu.

Rikos järjellisen vapauden kumoamisena on pakkoa vapauden sijaan, väkivaltaa oikeuden sijaan.

Persoona on se, joka määrittää oikeuden pakoksi ja väkivallaksi – ja persoonan oikeus tapahtuu siten rikoksessa, mutta pakon kautta se jälleen kumotaan. Pakottamisessa rikollinen kohtaa sen, mitä hän pitää oikeana. Voisi sanoa: persoonan oikeus tulee tunnustaa myös siinä äärimmäisyydessä, jossa henkilö asettaa vääryyden oikeudeksi.

Tässä rikoksen luonteessa on myös yhteiskunnan rangaistusoikeuden perusta, mutta sellaisenaan se ei kuulu vielä tähän kohtaan. Pakko rikosta vastaan on sen sijaan tällä tasolla yhden henkilön tahto, kosto. Kun siis rikollinen oman lakinsa mukaisesti kärsii pakottamisesta, tämä on oikeuden muodollista palauttamista – sillä se on vääryyden kieltämistä, kieltämisen kieltämistä. Mutta koska tämä vääryyden kumoaminen taaskin on vain yhden persoonan tahto, se on uusi vääryys ja uutta väkivaltaa, joka tulee pakon kautta kumota ja niin edelleen, loputtomiin. Tämä ei ole vain oikeuden toteutumisen historia yhteiskunnan siteiden ulkopuolella, vaan myös abstraktisen oikeuden luonne, persoonan oikeus äärimmäisine seurauksineen.

Tästä opimme, että oikeus abstraktisen oikeuden muodossa ei voi toteutua – järjellisellä tahdolla eli vapaudella ei tässä muodossa vielä ole sitä sisältöä, joka sen täytyy saada ollakseen todella vapaa. Tämä ei kuitenkaan kiistä käsiteltyjen muotojen, persoonan oikeuden ja omistusoikeuden järjellisyyttä. Ne vain asetetaan omalle paikalleen, vapauden abstraktis-yleisiksi muodoiksi, jotka vasta oikeuden kehityksen korkeammalla tasolla saavat määrätyn sisällön. Sinänsä ne eivät toteuta vapautta ja oikeutta.

Mutta vääryys kuuluu abstraktin oikeuden määrityksiin. Onko siis vääryyskin eräs oikean kehityksen järjellinen muoto? Sitä ei voi kieltää – jos kehittely muutoin on oikein. Jo yleinen, ulkoinen tarkastelu opettaa, että koska lopullista ratkaisua ei ole, abstraktin oikeuden määritykset johtavat sovellutuksissaan väistämättä vääryyteen. Mutta tämä tarkoittaa myös, että koska oikean täytyy olla, myös vääryyden täytyy olla oikeuden kehityksen välttämätön momentti. Oikea ei tosin toteudu vääryyden kautta – muutoin kuin muodollisesti, kun se vääryyden kieltämisessä palautetaan. Mutta oikeuden kieltäminen ja kieltämisen kieltäminen on oikeuden kehittelyn välttämätön momentti. Positiivista tässä on se, että henkilökohtainen tahto vääryydessä reflektoi itseään, oikean ja väärän ratkaisijana. Näin se muuttuu subjektiksi, subjektiiviseksi tahdoksi. Abstraktinen oikeusoppi kuuluu moraaliin. Teoreettinen velvollisuusoppi. Tämä korkeampi kehittely, johon vääryys johtaa.

 

7. Siveysoppi. Kertaus. Kevätlukukausi 1857

 

Hyvät herrat. Olemme aiemmin oppineet, että abstraktiseksi oikeusopiksi kutsumamme siveysopin osa juontaa juurensa Roomasta ja Rooman siviilioikeuden ankaran käsitteellisestä luonteesta. Tämän lain logiikka kumpuaa siitä, että laki muovattiin oikeusoppineiden työnä. Herrat tietävät, että roomalaiset asianajajat olivat valtakunnan oppineimpia ja kyvykkäimpiä miehiä, filosofisesti sivistyneitä ja koulutettuja kaunopuhujia. Asianajajuus oli myös tie valtion korkeimpiin virkoihin.

Jotta se, mitä tästä asiasta on aiemmin puhuttu, ei jäisi täysin unohduksiin, esittelemme lyhyesti roomalaisen oikeuden keskeisiä aiheeseemme liittyviä piirteitä.

Mitä henkilökohtaiseen vapauteen sinänsä, persoonan oikeuteen, tulee, niin tätä käsitettä ei pakanakansoilla ollut eikä sitä voinutkaan olla. Vasta kristinusko opetti kaikkien ihmisten tasavertaisuutta Jumalan edessä – yleistä ihmisarvoa ja ihmisoikeutta.

Roomalainen oikeus ymmärtää henkilökohtaisella oikeudella samaa kuin kansalaisoikeudella. Siihen kuului kolme määritystä eli Status: 1. libertas, 2. civitas, 3. familia [vapaus, kansalaisuus, perhe]. Se, jolla oli nämä statukset, oli persoona. Myöhemmin tämän jus civilen [yksityisoikeuden, roomalaisen oikeuden] määrityksen lisäksi jus gentium [kansojen oikeus] tunnusti tosin persoonallisuuden myös Rooman kansalaisuuden ulkopuolella, mutta sen ominaisuudet jäivät epämääräisiksi.

Historiallisesti persoonallisuus tunnustettiin vasta kristinuskon hengessä – siis itse asiassa vasta maaorjuuden hävitessä Euroopan sivistyneistä maista – mikä lopullisesti tapahtui vasta viime vuosisadalla.

Abstraktiin oikeusoppiin kuuluvalla omistusoikeudella on roomalaisessa oikeudessa kaksi kategoriaa:

I Jura in re – II Obligatio

Edellinen on oikeus, joka kiinnittyy määrättyyn esineeseen. Toinen on oikeus suhteessa toiseen henkilöön.

Kolmas kategoria, perheoikeus – ei kuulu tähän.

 

I

Dominium. Omistusoikeus haltuunoton kautta. Sen perustana voi olla usucapio (nautinta), Occupatio [valtaaminen], Nova species (muokkaaminen) adjudicatio sekä lopulta traditio ja accessio.

Jura in re aliena samoilla perusteilla tai sopimuksen nojalla vastaa pelkkää dominiumia, ei täytenä omistusoikeutena vaan esimerkiksi päivätyöverona tai muuten maahan perustuvana.

 

II

Obligatio oli oikeus suhteessa persoonaan – vanhempina aikoina yksinkertaisesti sellaisenaan – sittemmin persoonan koko varallisuutta kohtaan. Sen saantotapana oli Contractus, sopimus.

Delicta, loukkaus

Meidän jaottelumme on siis:

välitön omistusoikeus

sopimus

oikeus ja vääryys

Sitoumusten tarkempi jaottelu, nimittäin:

osapuolten Verborum, velvoitesopimus, josta seuraa suoritus.

Re contracta velvoite molemminpuolisena, depositum, commendatum pignus, josta seuraa välittömästi velvoite

Consensu contrata obligatio (Pacta bilateralia) [vaihtosopimus]

Emtio Venditio [kauppa]

Locatio Conductio [vuokrasopimus]

Mandatum – täysivaltainen Societas

Varsinaisten sopimusten lisäksi tulevat vaihto ja lahja. Edellinen – quorum appellatioenes nullae. Jälkimmäinen kuuluu varsinaiseen Pactaan, johon myös pacta accessoria [vakuus, lisäsopimus].

Ylipäätään tämä alakohtainen jaottelu ei ole meille kovin tärkeä. Pääasia on mainittu pääkohtien jaottelu Dominiumin suhteen – sopimus – contractus – delicta.

Viimeksi mainittujen suhteen jokainen loukkaus johti siviilijuttuun – velvoite loukkaajan puolella. Tiedämme, että esimerkiksi skandinaavien vanhassa lainsäädännössä jopa henkirikos oli yksityinen loukkaus, joka sovitettiin sakoilla sukulaisille ja asianosaisille.

Myös Hegel liittää vääryyden ja rikoksen siihen, mitä voisimme kutsua yksityisoikeudeksi, vaikkakin toisessa merkityksessä, nimittäin niin, että vääryys sinänsä on henkilökohtainen oikeus, mutta tietysti myös sen kieltäminen henkilökohtainen kosto.

–––

Tässä muodossa tämä oppi on pääpiirteiltään pysynyt meidän päiviimme saakka. Myös Kant, jonka pohjalta oppikirjat viimeisen puolen vuosisadan aikana on tehty, ja joka puolestaan varsin vähän poikkeaa lähimmistä edeltäjistään, wolffilaisesta koulukunnasta, jaottelee

Esineoikeus

Henkilökohtainen oikeus

Esineellis-henkilökohtainen

jossa esineoikeus = omistusoikeus haltuunoton kautta (jus in re contra qvemlibet possessorem)

henkilökohtainen = sopimus

esineellis-henkilökohtainen = roomalaisten perheoikeus

Delictum ei Kantilla kuulu yksityisoikeuteen, joksi hän tätä oikeusopin osaa kutsuu. Hän sanoo, että loukkaus ei synnytä mitään uutta oikeutta vaan antaa ainoastaan loukatulle oikeuden oman oikeutensa palauttamiseen.

Muutoin Kant jaottelee oikeusopissaan: oikeusoppi/yksityis­oikeus/julkisoikeus

1) valtio-oikeus

2) kansainoikeus

3) maailmankansalaisoikeus

sekä käsittelee erikseen velvollisuusoppia (moraali).

Huom. Kant, s. 100

Sitä, mitä roomalaiset kutsuivat ja vielä Kant kutsuu yksityisoikeudeksi, ovat toiset kutsuneet luonnonoikeudeksi sisällön ollessa suurin piirtein sama. On nimittäin katsottu, että nämä oikeusmääritykset kuuluvat luonnontilaan ja edeltävät kaikkea yhteiskuntajärjestystä, minkä vuoksi niitä on kutsuttu myös yleisiksi ihmisoikeuksiksi. Niin myös Fichten luonnonoikeus.

Mainitsimme, että ennen Kantia oppi henkilökohtaisesta vapaudesta kuului luonnonoikeuteen. Hän liittää tämän opin valtio-oikeuteen. Fichte sitä vastoin tunnustaa persoonan ja persoonan vapauden viime kädessä kaiken oikeuden perustaksi. Hän ei kuitenkaan tarkoita sitä sellaisenaan, vaan ainoastaan ruumiillinen vapaus voi olla oikeusmääritys – koska vain ruumiissa vapaus on todellinen ja siinä sitä voidaan loukata. Meidän käsityksemme on pääasiassa sama, koska oikeustietoisuuden oikeutta, siellä missä sitä on, ei ihmiseltä voi viedä. Mutta se ei siksi ole yhtään vähemmän todellinen oikeusmääritys – joka täytyy tunnustaa kaikessa oikeuden tunnustamisessa – ja kaikkien muiden oikeusmääritysten edellytys. Itse asiassa se tunnustetaan mahdollisuuksissa, esimerkiksi lapsen kasvatuksessa oikeustietoisuuteen ja kaikessa, mitä abstraktisti kutsutaan yleiseksi ihmisarvoksi.

–––

Siksi ihmetellään helposti, että abstraktisen oikeusopin määräykset ovat jo vuosituhansia vanhoja – ja että teräväjärkisimmätkään tutkimukset ovat niitä vain kovin vähän muuttaneet. Mutta itse asiassa se ei ole kovinkaan ihmeellistä, vaikkemme voi kieltääkään roomalaisten oikeusoppineiden erinomaisista tietämystä. Abstraktinen oikeusoppi on muodoiltaan niukka, juuri abstraktisuutensa vuoksi. Se sisältää todellakin yleiset ihmisoikeudet niin, että kysymys on ihmisestä sinänsä suhteessa oikeudettomiin, luonnollisiin asioihin. Se ei käsittele ihmishengen siveellistä ydintä, moraalia, eikä ihmishengen objektiivista ilmenemistä yhteiskunnassa ja historiassa, joten se ei sano sanaakaan siitä, mitä ihmisestä on tullut kulttuurissa ja sen välityksellä. Siksi tässä tieteessä ei voi näkyä myöskään mitään mainittavampaa kehitystä. Kehitys on lähinnä vain muodollista systematisointia. Ja jo roomalaisen oikeuden järjestelmä kertoo niin suuresta teräväjärkisyydestä, että myöhemmät käsitykset eivät juurikaan voi kohota sen yläpuolelle.

Uuden ajan ajattelutavalla on kuitenkin se etu, että se löytää erillisten muotojen välisen täsmällisen yhteyden. Herroille on selvää, ettei Hegel ole ensimmäinen, joka on etsinyt tätä yhteyttä. Kant teki sitä omalla tavallaan, ulkoisin perustein systematisoiden. Mutta erityisesti Fichten tutkimukset tällä alalla ovat merkittäviä ja niissä on pohjaa myös Hegelin käsitykselle.

Hegelin käsitystä onkin ihailtava sen sisäisen käsitteellisen ykseyden vuoksi. Tarkastelemme lähtökohtaa: Oikea on tahtoa joka tahtoo itseään – ja siirtymää moraaliin, velvollisuusoppiin tämän tahtomisen ilmauksesta persoonallisessa tahdossa, joka todella tekee itsensä oikeaksi, tässä tapauksessa seurauksena vääryydestä. Tämä siirtymän syvä merkitys on se, että vääryyden täytyy olla, se on momentti oikeuden kehityksessä, jotta moraalisuus valintana pahan ja hyvän välillä voisi tapahtua.

Edelleen tämä käsitys sopimuksesta välittömän omistusoikeuden välttämättömänä kehittelynä – sopimuksen vääryys.

Ylipäätään koko abstrakti oikeusoppi ei ole joukko koottuja luonnonoikeuden tai yksityisoikeuden määräyksiä vaan määrityksiä, joissa tahdon vapaus tulee julki ja toteutuu järjellisen tahdon olemassaolon omana muotona, järjen ja vapauden määritelmiin edeten. Tämä on suuri edistysaskel.

 

8. Siveysoppi. Kertaus. kevätlukukausi 1857

 

Hyvät herrat. Olemme saaneet loppuun abstraktisen oikeusopin. Sen meille antamat oikean muodot ovat täysin päteviä. Henkilökohtainen vapaus saa niissä tunnustuksensa niin että niiden ulkopuolella ei ole vapautta. Mutta toisaalta olemme oppineet, että vaikka nämä muodot ovat välttämättömiä vapauden toteutumiselle, oikeudelle, vapaus oikeutena ei kuitenkaan tule niissä todelliseksi, vaan muuttuu vääryydeksi.

Ihminen persoonana, omaa vapauttaan ja järjellisyyttään tahtovana on ehdottomasti oikeutettu. Hän saattaa oikeutuksensa voimaan suhteessa luontoon, oikeudettomaan esineeseen. Hänen tulee saada tälle oikeudelleen myös toisten ihmisten kunnioitus ja tunnustus. Mutta tämä kaikki on vain vaatimusta – se, mitä hän itse asiassa saattaa oikeutenaan voimaan ja jonka toiset tunnustavat riippuu hänestä ja noista toisista. Tämä ratkaisun mielivaltaisuus tekee oikeudesta vääryyttä – tai päinvastoin tekee vääryydestä oikeuden erään määrityksen. Selvitys-persoona-omistaminen-sopimus.

Emme sanoneet, että vääryys voi tässä astua oikeuden paikalle, vaan että oikeuden tulee olla vääryyttä. Oikean muoto on olemassa oleva oikeus, mutta sisällön satunnaisuus on vääryys, jolloin tämä satunnaisuus (vääryys) on yksi uusi, järjellinen ja välttämätön oikean muoto.

Vääryydessä henkilökohtainen tahto ratkaisee oikean. Tai: henkilökohtainen tahto sellaisenaan on oikeus – ja tämä on se, joka on vääryys.

Vääryydessä henkilökohtainen tahto reflektoituu siten itseensä oikean määrääjänä. Persoonan käsite tarkoittaa oikeutta tietää ja tahtoa oikeaa, mikä tuodaan julki oikeustietoisuuden oikeudessa. Mutta tämä ei vielä sano, mitä on se oikea, joka tulee tietää ja jota tulee tahtoa. Sanotaan, että mikään muu ei ole oikeus kuin persoona, mutta se on persoona järjellisesti tahtovana, järjellisten oikeusmääritysten jatkumona. Nämä määritykset kehittyvät abstraktissa opissa oikeuden käsitteestä, toisin sanoen tahdon vapauden ja järjellisyyden käsitteestä. Mutta ne ilmenevät yleisenä – tahdon vapauden idean järjellisinä seurauksina – eikä henkilökohtaisen tahdon omana työnä. Vasta vääryydessä tuodaan esille, että henkilökohtainen tahto määrää oikean.

Abstraktinen oikeus yleisesti persoonallisuuden oikeus. Välittömänä: ”persoonan tulee olla”. Rikoksessa: ”oikean tulee olla, persoonan oikeuttajana.”

Tämä persoonallisuuden esiintyminen oikeutettuna muodostaa henkilökohtaisen tahdon itsereflektion. Itseensä reflektoituneena emme kutsu tahtoa enää persoonaksi vaan subjektiksi. Ja oppia, joka esittää oikean itseensä reflektoituneena tahtona, eikä siis henkilön, vaan subjektin oikeutena, kutsumme nimellä moraali eli teoreettinen velvollisuusoppi.

Esitys ”Alkeiskurssista”.

Huom. Oikeusmäärityksenä henkilökohtainen tahto on vääryys – rikos. Sillä jos oikealle ei ole muuta normia kuin persoonan abstraktinen oikeus, oikea on lakannut olemasta. Mutta koska kaikki oikeus siten on vääryyttä, tämä on oikeutettu oikean määrittymisen yhtenä momenttina. Abstraktisessa oikeudessa vääryys esiintyy oikeusmuotojen sisältönä – määräysten tulkinta – alentaen oikeusmääräykset vain täksi muodoksi. Tahto tulee siinä tietoiseksi itsestään oikean määrääjänä. Tämä on tahdon itsereflektiota – ja siinä tietoisuudessa tahto ei ole persoona vaan subjekti. Jatko s. 7.

Myös ulkoisesti tarkasteltuna on helppo ymmärtää, ettei voida puhua velvollisuudesta ja moraalisista sitoumuksista ennen kuin on olemassa valinta oikean ja väärän välillä.

Subjektin käsite sisältää tämän valinnanvapauden, mikä osoittaa, että subjektiivinen tahto vastaa tahdon psykologisessa kehityksessä sitä tasoa, jota kutsuimme mielivallan tasoksi – liberum arbitrium. Mutta psykologian näkökulmasta kysymys ei ole lainkaan tahdon sisällöstä. Mielivalta on tahtoa, joka määrittää itseään abstraktista itsetietoisuudestaan käsin. Siinä on kysymys vain tästä muodosta – määreettömästä ja määrätystä tahdosta. Tässä tahto sitä vastoin käsitetään sisällön määräämiseksi tai oikeammin sisällön määräämiseksi omasta itsestään käsin. Tahto ei itsessään eroa määreettömyyden ja määrityksen suhteen vaan se on määräävä – vapaa ja oikeutettu, mutta se määrää itseään ennalta annetun, määräämisen objektiivisen normin mukaan. Subjekti esiintyy vapaana tietyssä teossa, mutta asettaa itselleen sen normiksi esimerkiksi hyvän ja oikean käsitteen, oikeudenmukaisuuden, hyväntahtoisuuden jne., joiden mukaan tuo määrätty teko saa muotonsa.

Oikeuden yleisessä kehittelyssä tällä siirtymällä on vielä sekin merkitys, että vasta tässä oikea käsitetään oikeanmukaisena toimintana. Abstraktinen oikeusoppi esittää oikeuden muodot. Mutta oikea toiminnassa tulee esille vasta opissa vääryydestä – eikä tässä puhuta mitään siitä, että toiminnan tulee olla. Oikeusmuodot voidaan tietää. Jos hankitaan omaisuutta, tehdään sopimuksia jne., sen täytyy tapahtua näissä muodoissa, mutta ei ole ollenkaan sanottua, hankkiiko henkilö omaisuutta jne. Subjektin käsitteeseen sitä vastoin kuuluu, että subjekti ryhtyy toimintaan ja oikea saa todellisuutensa toiminnassa.

 

Hyvät herrat. Olemme oppineet oivaltamaan että subjektin oikeus on korkeampi oikeuden muoto kuin persoonan oikeus.

Luokaamme vielä silmäys taaksepäin tähän kehittelyymme, tahdon ja oikean määritelmiimme.

Kun tahto käsitetään psykologisessa kehittelyssä. mielihyvän ja mielipahan itseensä reflektoituneena välittömänä vaihteluna, joka tietää itsensä tässä vaihtelussa pysyvänä, yleisenä, niin se on tahdon käsite.

Käsitteessään tahto on määreetön, itsensä kanssa identtinen, tahto mahdollisuutena tai mahtina ilmetä määrityksenä, jonain tiettynä tahdonilmauksena. Tätä on tahto mielivaltana, liberum arbitrium. Sanomme, että se on tahdon käsite, koska vasta tässä tahto esiintyy vapaana tahtona, vapautena tehdä ja olla tekemättä.

Mutta tällä tasolla ei silti ole todellista tahdon vapautta. Vapaa valinta ei ole vapautta vaan ainoastaan sen vaatimista (käsite). Se minkä välillä tahto tapahtuu, määritys, tahdon määrätty sisältö, on nimittäin jotain annettua ja satunnaista, ei tahdon omaa työtä. Tahto valitsee vapaasti mutta minkä tahansa se valitseekin, se valitsee jonkin annetun sisällön. Tätä sisältöä sanoimme haluksi. Halun tyydyttämisessä ihminen on ainoastaan muodollisesti vapaa. Hän voi valita halujen välillä ja määrätä tyydyttämisen asteen. Mutta mitä hän silloin tahtoo, se on vapauden este. Psykologian näkökulmasta todistus on siinä, että ihminen on tässä joutunut toisensa poissulkevien halujen ristiriitaan jolloin myös niiden tyydyttyminen on satunnaista.

Kuinka mielikuvitus yleistää halut ja kuinka ymmärrys tavoittaa niissä olennaisen ja yleisen – sen tutkiminen veisi meidät liian pitkälle takaisin päin. Tässä on kyse dialektiikasta, joka johtaa mielivallasta järjelliseen tahtoon. Tehdessään olennaisesta, yleisestä, ajatellusta ja järjellisestä tahtonsa sisällön, ihminen jättää mielivaltaisen, subjektiivisen toiminnan ja kohoaa tahdon määritysten objektiiviseen kokonaisuuteen. Järjellinen tahto ei vaadi vapaata valintaa vaan järjellistä ykseyttä ja tietää olevansa vapaa oman järjellisyytensä kautta. Määräykset, määrätty tahtominen on pelkästään järjelliseen oivallukseen perustuvana hengen omaa työtä. Tässä on siis todellinen vapaus, tahdon idea.

Mitä sitten ovat nämä järjelliset määritykset ja järjellinen kokonaisuus, ykseys. Tässä siitä esitetään vain vaatimus. Tämän vaatimuksen myötä jätämme kuitenkin psykologian alueen.

Tahdon määritykset järjellisenä järjestelmänä – se on oikeus. Sen vaatiminen on oikeuden käsite. Oikeusopin tehtävä on siis kehittää tämä järjellisten määritysten järjestelmä, jossa tahto tietää oman vapautensa.

Niissä ei kuitenkaan lausuta julki, että ne ovat vapaan tahdon omia määrityksiä. Ne ovat oikean määritelmiä vapaan tahdon todellisuudelle – mutta ne eivät ilmene tahdon omina määrityksinä. Esimerkiksi sopimus = omistusoikeus kahden persoonan oikeutuksen määrittämänä. Siinä ei sanota, että sopimus sinänsä, oikeusmäärityksenä, on tahdon tekoa. Vasta vääryydessä sanotaan, että se, mitä persoona tekee ja mitä tahto tahtoo on oikeus. Oikean käsite oli järjellisten, objektiivisten ja yleispätevien määritysten vaatimus. Tämä vaatimus on täytetty. Oikeuden käsite on kehitelty sellaisiksi määrityksiksi. Mutta tulos on, että oikea on vääryys eli positiivisesti käsitettynä: objektiivinen ykseys sisältyy objektiivisena ja järjellisenä subjektiiviseen ratkaisuun, ja tahto vapaana valintana oikean ja väärän välillä on objektiivisen kehittelyn välttämätön momentti.

Tämä on nyt subjektin oikeuden merkitys. Persoonan oikeus, järjellisten määritysten järjestelmä on sen kehittelyä, mitä tahdon idea sisältää. Tässä kokonaisuudessa etenevänä määrättynä tahtomisena tahto on järjellinen, sillä on järjellinen vapaus. Mutta kokonaisuus vaatii täydentyäkseen, että tahto vapaana valintana määrittää itseään. Järjellinen ykseys alentuu pelkäksi järjelliseksi muodoksi ja tarvitsee sisältönsä suhteen tahdon subjektiivista ratkaisua.

Myös tämä pohdinta koskee kuitenkin vain muotoa. Tässä ei voi olla kysymys tahdosta valintana annetun sisällön välillä, vaan tahdon tulee määrätä oikeasta ja väärästä ja siten antaa itselleen sisältö. Oikeus ja vääryys eivät ole a ja b, joista tahto voi valita toisen ja torjua toisen, vaan oikeus on tuntematon, joka subjektin tulee tuoda päivänvaloon.

Subjektin oikeus on siten todellakin korkeampi kuin persoonan. Persoonan oikeus on olemassa niissä muodoissa, jotka abstraktinen oikeusoppi esittää, mutta subjektin oikeus on määrätä omasta itsestään käsin, mitä oikea on. Abstraktin oikeusopin määritysten voidaan sanoa olevan persoonan käsitteen, persoonallisuuden kehittelyä, mutta se on meidän kehittelyämme, meille, eikä se ole persoonan itsekehitykseksi määrättyä. Tässä se on sitä vastoin julki lausuttu periaate, että oikeaa on vain se, jonka subjekti tietää ja haluaa olevan oikea. Oikeusmääritysten nimenomainen merkitys on olla tätä subjektin tahtomista ja tietämistä.

–––

Huom. Tähän siis johtaa abstraktinen oikeusoppi. Sen määritykset ovat tahdon omia, vapautta persoonan oikeutena. Vapaus on siten niissä todellinen.

Tämä subjektin tietäminen ja tahtominen oikeana on teko.

Teko on tahdon ilmaus tai määritys. Subjekti määrittää teossa itseään, mutta määritys suuntautuu myös ulkomaailmaan, subjekti ilmaisee siinä itseään ja vaikuttaa ulospäin. Teko tahdonilmauksena on ulkoisen maailman ilmiö, jota aiemmin ei ole ollut. Mutta tähän ilmiöön kuuluu teko ja se muodostuu siitä, mitä subjekti on tietänyt ja tahtonut.

Tahdon määrityksen olemme aiemmin todenneet olevan tahdonilmaus. Tietäminen on hengen sisäistä määrittymistä. Tahtomisella sitä vastoin on olemassaolonsa ulkoisessa maailmassa. Myös persoonan oikeuden luonne on siinä, että se siirtyy ulkoiseen esineeseen ja tekee sen omaisuudeksi. Siksi ei tarvitse ensin todistaa, että myös tahtova subjekti on tahtomista vain esittäytymällä ulkomaailmassa. Tämä tahdon ilmaus on nyt positiivisesti olemassa oleva, kaikista muista erillinen yksilöllinen tosiasia. Mutta sen merkitys tekona ei riipu sen suhteesta mihinkään muuhun olemassa olevaan, vaan sen suhteeseen subjektiin subjektin tietämisen ja tahtomisen ilmauksena. Tämä antaa sille toiminnan leiman.

Ihminen voi ajattelemattomasti aiheuttaa tämän tai tuon muutoksen ulkoisessa maailmassa. Sitä ei kuitenkaan kutsuta varsinaiseksi teoksi, toiminnaksi. Sellainen ajattelematon tekeminen ei ole järjellisen ihmisen arvoista eikä sitä käsitellä tässä. Toimenpide, jolla on tietty tarkoitus ja päämäärä, jota ihminen tietää ja haluaa – se on teko.

Mutta teko ei sisällä vain muodollista tietämistä ja tahtomista vaan subjektin täytyy myös teossaan tietää oikea ja väärä, tahtoa ja tietää tekemisensä oikeana tai vääränä. – Sillä tämä on meidän käsityksemme subjektista, että se määrittää oikean ja väärän. Teko edellyttää siten myös oikeustietoisuutta, ja tämä subjektin tietäminen ja tahtominen teossa tekee siitä teon.

Meidän ei pidä unohtaa, että tässä on koko ajan kysymys subjektin toiminnasta oikean määrittämisenä.

Siksi alkeiskurssin § 46 ”valtana toteuttaa” jne. Subjektin tekeminen = subjektin tahto. Tahto sisältää tietämisen. Siksi voimme hyväksyä edellä esitetyn teon määritelmän. Tahtomisena subjektin tekeminen on tahdonilmausta.

Välittömästi oikea on teossa sitä, että se on mitä se on, subjektin tietämisen ja tahtomisen ilmauksena. Sitä on oikea subjektin oikeutena. Tätä teon luonnetta kutsumme nyt imputaatioksi, syyntakeisuudeksi tai syylliseksi katsomiseksi.

Syyntakeisuus on se, joka tuo subjektin tekemiseen ja ylipäänsä kaikkeen tahtomiseen moraalin. Vasta syyntakeisuuden ja toiminnan moraalisuuden myötä astumme varsinaisesti hengen objektiiviseen maailmaan. Toki jo tahdon ilmeneminen ulkoisessa esineessä, esineen muokkaaminen ja omistuksen olemassaolo ovat jotain muuta kuin luontoa, ne ovat hengen objektiivista maailmaa. Muokattu esine kertoo jo tarkoituksestaan ja päämäärästään. Sopimuksen kohteena se edustaa myös oikeusmääritystä – lahja, osto jne. Mutta tämä seikka, että esineellä on oikeaan ja väärään liittyvä tarkoitus, ei ilmene siitä itsestään. Vapaa teko sitä vastoin aina sisältää oikean tai väärän ilmaisemisen. Toimivan ihmisen ilmeet, liikkeet, sanat, tekoa edeltävät ja sitä seuraavat teot, asiaan liittyvät moninaiset suhteet antavat teolle aina johonkin päämäärään tai tarkoitukseen liittyvän luonteen, ja henkisyys ilmenee teossa juuri tässä täsmällisessä oikean tai väärän merkityksessä. Vasta syyntakeisessa moraalisessa teossa ilmenee siten hengen objektiivisuus, jota kutsumme hengen maailmaksi, todellisessa luonteessaan oikean todellisuutena, ulkomaailmana, joka on oikean todellisuus. Emmekä voi etsiä oikeaa ja hengen objektiivista maailmaa mistään muualta kuin ihmisten teoista.

 

9. Siveysoppi. Kevätlukukausi 1857

 

Hyvät herrat. Siirrymme oppiin syyksiluettavuudesta, imputaatiosta.

Käsityksemme teon merkityksestä ja syyksiluettavuudesta lähtee siitä, että se koskee koko sitä velvollisuusopin osaa, jota alkeiskurssissa kutsutaan subjektin oikeudeksi ja jota voitaisiin myös kutsua opiksi syylliseksi katsomisesta tai pelkästään syyksiluettavuudeksi. Mitä syyksiluettavuus ja teko oikeastaan ovat, ilmenee vasta tästä subjektin oikeuden koko kehittelystä.

Subjekti on vapaa tahto oikean määrääjänä. Tämä määrääminen on samalla kertaa tahdon itsensä määritystä ja tahdon ilmaus, teko. Abstraktina mielivaltana (psykologisesti) tahto on määreetön, pelkkä mahdollisuus valita annettujen määritysten välillä. Subjektina tahto on joka hetki jokin määritys, määrätty tahtominen, tahdonilmaus – mutta se tietää määrityksen olevan sen omaa työtä.

Tahdonilmaus, teko, on siten välittömästi vapaata itsemääräämistä, vapaaehtoinen teko.

Alkeiskurssissa sanotaan ”Subjektin oikeudesta ” jne. ”teossa vapaaehtoinen”.

§ Ilmaus, että vapaaehtoisuus on subjektin oikeus, tarkoittaa koko tämän osaston käsitystä

subjektin oikeudesta.

Se tarkoittaa, että subjektin oikeus on toimia vapaasti ilman pakkoa – mutta se on myös velvollisuus. Tai teko on luonteeltaan subjektin tekemisen vapaaehtoinen sisältö. Vain teon vapaaehtoinen sisältö voidaan lukea subjektin syyksi – ja subjekti voi katsoa sen omaksi syykseen – se on subjektin oikeus. Mutta se, että subjekti kaikessa tekemisessään vapaasti määrittää itseään ja ja näkee jotain, joka on sen vapaaehtoista syytä – se on subjektin velvollisuus.

Huom. pykälään 48 ”ei-vapaaehtoiset teot”.

On kiistatonta, että ihmistä voidaan pakottaa ruumiillisella väkivallalla, tai esimerkiksi hänen kätensä voidaan tehdä jonkun toisen työkaluksi. Mutta jollei ajatella tätä puhtaasti ruumiillista väkivaltaa, jota ei edes voi pitää yksilön tekona, yksilöä ei voi ajatella pakotettavan, jos hän ei pelkurimaisesti roiku elämässä kiinni. Niin sanottu olosuhteiden pakko ei kuulu tähän. Tahto ilmenee ruumiin ja sen elinten välityksellä, ja ihmisellä on täysi valta asettaa ne palvelukseensa tai ei. Velvollisuutemme ei ole tehdä jotain ajatuksetonta ja tahdotonta – vaan kaiken tekemisen tulee olla syylliseksi katsottavaa.

Mutta koska teko on ruumiillista tekemistä joka tapahtuu ulkoisessa, aistein havaittavassa maailmassa, ei-vapaaehtoinen liittyy siihen itsemääräämisen lisäksi. Näin ei vain voi tapahtua, vaan niin täytyy tapahtua, sillä ulkoisena, aistittavana tapauksena teko on luonnonvälttämättömyyden alainen. Tämä ei-vapaaehtoinen ei liity itsemääräämiseen. Subjekti tunnustaa teossa vain oman tietämisensä ja tahtomisensa – siis kuten aiemmin on esitetty, subjektin tekemistä on vain se teko, jonka hän on tiennyt ja jota hän on tahtonut. Vain se voidaan katsoa subjektin syyksi, ja se on oikein, mutta subjektin velvollisuus on myös tekemisessään tietää ja tahtoa jotain luonnonvälttämättömyydestä riippumatonta.

Tämä tietäminen ja tahtominen on aikomus – nimittäin tietäminen tahdonilmauksessa, teossa.

§ 49. Selitys. Ei pidä esim. ymmärtää niin että tapahtunutta vahinkoa ei lainkaan voitaisi katsoa syyksi, vaan sitä ei voida katsoa syyksi aiottuna, sillä se, mitä ei ole aiottu tai mitä ei ole voitu aikoa, ei kuulu tekoon aiottuna. Sen sijaan se katsotaan syyksi tuottamuksena.

Mikä siis jää aikomuksen ulkopuolelle – teon luonnonvälttämättömyyspuoli – on tapaturma.

Onko tapaturma katsottava syyksi? Voimme käsittää sen vain syyksi katsottavan aikomuksen negatiivisena puolena. Aikomus luetaan syyksi, sen negaatiota, tapaturmaa ei lueta. Tämä negatiivisuus ilmenee myös siinä, että aikomus on oikeus ja velvollisuus – tapaturma ei ole kumpaakaan. Se muodostaa vain negatiivisen dialektiikan siirryttäessä aikomuksesta tuottamukseen.

Aikomus ei nimittäin riitä teon tietämiseksi ja tahtomiseksi. Se sisältää vain tämän yksilöllisen teon tietämisen ja tahtomisen sellaisenaan. Yksilöllisellä on loputtomasti määrityksiä, ja teko rajoittuu näin tekemisen minimiin, jolloin se taas on loputtomiin avoin kaikenlaiselle satunnaiselle, vahingolle. Mutta juuri tämä loputon yhteys, jossa teko on tekemisen muihin määreisiin, antaa teolle sen perustan. Satunnaista ei olisi, sillä ei olisi perustaa, jos tekoa ei olisi. Ks. esim. huomautus pykälään 49. Teko on siis enemmän kuin aikomus ja ilmenee näennäisesti satunnaisena, niin että aikomuksen (propositum) ohella myös tuottamus (culpa) kuuluu tekoon ja on syyksi katsottava.

Tuottamuksessa tulee jälleen esiin oikeus ja velvollisuus – oikeus olla tunnustamatta mitään tekoon liittyvää satunnaista ja epävapaata – velvollisuus tietää ja tahtoa kaikki, mikä tekoon liittyy.

 

10. Siveysoppi. Kevätlukukausi 1857

 

Hyvät herrat. Esitimme viimeksi nopean yleiskatsauksen syyksiluettavuuden päämomentteihin: vapaaehtoinen teko, aiottu teko ja tarkoituksellinen teko.

Sanoimme: subjekti tahtona määrää, mikä on oikein.

Subjektiivinen tahto on itseensä reflektoitunut persoonallinen. Persoona on välittömänä oikeustietoisuuden oikeus, se että tahto on oikeutettu eikä oikeudeton – sen on tiedettävä oikea ja haluttava sitä. Mutta tästä puuttuvat vielä kaikki muut oikeusmääräykset, sen esittäminen, mikä oikea on, muuta kuin että persoonan on oikein tietää ja tahtoa oikeaa – joka siis edelleen jää tarkemmin määrittelemättä. Mutta vääryydessä tahto tunnustetaan oikeuden määrääjänä, joka antaa itse itselleen sisällön, oikeusmääräykset.

Persoona on sitä, että tahto tietää oikean ja haluaa sitä – se on oikean muoto.

Subjekti on sitä, että tahto määrää, mikä on oikein – se on oikea sisältönä.

Jälkimmäiseen käsitykseen tahdosta, tai käsitykseen omasta itsestään, tahto pääsee vääryyden tietämisen kautta. Subjektiivisuus perustuu tähän tietoisuuteen, että tahtoa ei voi käsittää itseään määräävänä suhteessa oikeaan ilman valintaa oikean ja väärän välillä.

Tähän määritykseen kuuluu edelleen, että tässä ei ole kysymys siitä, mitä subjekti vain toivoo, haluaa jne. Se on psykologista tarkastelua. Tässä on kysymys oikeuden määrityksestä subjektin tekemisissä. Ylipäätään oikea on ulkoinen tosiasia, persoona tässä ruumiissa, omistusoikeus = tahto tässä asiassa, vääryys, petos ja rikos, ei vain mielteenä vaan tekemisenä. Subjektin määrääminen on toki itsemääräämistä, mutta itsemääräämistä subjektin tekemisissä, ja koska kyse on oikean ja väärän määräämisestä tekemisessä, se on teko. Esineen muokkaaminen ja sen luovuttaminen sopimuksessa on ulkoista tekemistä. Esine saa muokkaamisen kautta tehtävän, joka sen tulee toteuttaa jne. Mutta esineellä ei sinänsä ole oikean ja väärän luonnetta. Ihmisen teoilla sitä vastoin on tämä luonne. Ihmisen teossa tulee julki tarkoitus, päämäärä suhteessa oikeaan. Kiväärin lataamiseen ja sen laukaisemiseen sisältyy muokkaamista ja käyttöä. Jos sitä tarkastellaan ilman päämäärää, siinä ei ole muuta. Mutta jos ajatellaan tarkoitusta ja päämäärää, toimenpide saa oikean tai väärän teon luonteen. Juuri tämä tekee tuosta ilmiöstä teon. Tahto, joka asettaa tekoon tämän merkityksen, on subjekti.

Teolla on myös laillinen puolensa – mutta siitä ei tässä ole kysymys. Se on myös tässä suhteessa sitä, miksi subjekti sen tekee. Se riippuu subjektin päätöksestä, joka myös määrää, tapahtuuko teko lain mukaan vai sen vastaisesti. Ilman tätä päätöstä se olisi pelkkä luonnonilmiö, ei oikea eikä väärä. Tämä on mielivallan (liberum arbitrium) objektiivinen merkitys.

–––

Kaikki teko on vapaaehtoista – se sisältyy teon käsitteeseen. Ei voi edes kuvitella olennaisesti epävapaata tekoa. Sellaiseksi kutsuttu ei siten perustu subjektin päätökseen, itsemääräämiseen, eikä mihinkään subjektin tekemiseen. Tekemiseen kuuluva satunnainen, jota voisi kutsua myös ei-vapaaehtoiseksi, on sitä vain näennäisesti. Kaikki subjektin tekeminen on vapaaehtoista, tekoa. Subjektin oikeus ja velvollisuus on tunnustaa se sellaisenaan ja ottaa se syykseen. Teko on syyksiluettava asia.

Mainittu näennäisyys ilmenee teossa niin, että ulkoisena ilmiönä se liittyy lukemattomin tavoin toisiin ilmiöihin sekä tässä hetkessä että seurauksineen tulevaisuudessa.

Nämä loputtomat kytkennät eivät kuulu subjektin tietämiseen ja tahtomiseen, siihen itsemääräämiseen joka tekee subjektin aikaansaannoksesta teon. Loputtomat kytkennät eivät olisi loputtomia, jos ne voitaisiin tiedossa koota yhteen, koska silloin ne olisivat täsmällisesti rajatut ja ne olisivat äärellisiä. Yksittäisellä asialla on loputtomasti niin sanottuja tuntomerkkejä – joiden kautta se loputtomiin eroaa muista yksittäisistä asioista – ja teko on eräs tällainen yksittäinen ilmiö. Mitä subjekti siinä tietää ja tahtoo, on jonkin tällaisten määritysten joukon kokonaisuus – mielle tai kuva siitä. Vain oman mielteensä sisällön subjekti tunnustaa omakseen, aikomuksekseen. Vain silloin sen tekeminen on varsinainen teko.

Näin siis aikomus on teossa syylliseksi katsottava, kun taas muu subjektin tekemiseen sisältyvä näyttäisi olevan satunnaista – vahinkoa. Vahinko, casus, on siis vain negatiivinen, ei aiottu asia.

Mutta myös satunnainen perustuu tekoon. Jos subjekti ei olisi toiminut, näitä äärettömän monia yhteyksiä ei olisi. Teko on eräs uusi ilmiö, joka syntyy luonnonjärjestyksen ja yleisen moraalisen maailmanjärjestyksen piiriin. Kaikki, mitä siitä syntyy, on teon seurausta. Subjekti on saanut sen aikaan. Se ei siis ole vahinko, vaan tuottamus. Subjektin tulee myöntää kaiken sen liittyvän tekoon – se kaikki on syyksi katsottava. Subjekti määrää itsensä vapaasti, eikä voi tunnustaa tekemisekseen mitään epävapaata.

Onko siis vahinko vain näennäistä? Kyllä, pidämme kiinni siitä, että se, mikä teossa on tapaturmaista, on vain näennäisesti sattumanvaraista. Mitä muuta se on, siihen kysymykseen palaamme pian.

Mutta subjektin tulee määrätä itseään vapaasti. Subjektin tulee nähdä sen moninaiset seuraamukset. Loputtomana syyn ja seurauksen ketjuna ne eivät kuitenkaan voi sisältyä subjektin tietämiseen. Kaikkea läsnäolevaa ei voi nähdä, tulevaa ei voi ennustaa.

Tällä teon kaksinaisuudella on perustansa jo itse aikomuksessa, joka on teon pohjana. Mitä ajatus on siinä tavoitellut, mitä subjekti siitä täsmällisesti tietää ja tahtoo, itse aikomus on jotain sattumanvaraista. Se on mielle asiasta, joka subjektilla on ja jonka sisältöä se tahtoo, luovan mielikuvituksen synnyttämä kuva – ja siitä muodostuva kokonaisuus on sattumanvarainen. Sekä aikomus että tuottamus kuuluvat tekoon – edellinen satunnaisena tietämisessä ja tahtomisessa, jälkimmäinen yhtä sattumanvaraisesti poissuljettuna. Suhteessa subjektiin molemmat puolet ovat siis yhtä sattumanvaraisia. Äärettömän monet kytkennät ovat jo aikomuksessa, eli toisin sanoen se on itsessään loputtomiin määriteltävissä. Subjekti tunnustaa siksi teossa vain sen yleisen luonteen, jonka kannalta sekä aikomuksen että tuottamuksen sisältö on epäolennaista. Tämä olennaisen tietäminen ja tahtominen, teon karakterisointi, on subjektin tarkoitus – ja juuri se on syyksi katsottava. Vasta tarkoituksessa teko saa nimen ja määrätyn luonteen, hyvän tai pahan. Tarkemmin hahmotettuna tarkoitus julkituo teon päämäärän – siitä myöhemmin.

Yleisesti myönnetään, että pelkät aikomukset ovat hyödyttömiä, subjektiivisesti ja objektiivisesti. Silloin aikomuksella tarkoitetaan pelkkää arvelua, kaikenlaista mielikuvituksen leikkiä siitä, mitä pitäisi tehdä. Tämä ei ole tahtomista ja tekoa lainkaan, vain tietoa ja kuvitelmia. Mutta itse asiassa aikomus myös teossa on hyödytön ja yhdentekevä. Siitä on tultava täsmällinen tarkoitus – teolla tulee olla päämäärä, joka yhdistää sen järjellisesti olemassa olevaan objektiivisuuteen.

–––

Oppi teosta ja syyksiluettavuudesta on jo varhain kehitetty hyvin täydelliseen muotoon. Oletan, että herrat jakavat kiinnostukseni oppia tuntemaan, miten terävästi jo Aristoteles tämän asian käsitti. Magnorum Moralium II, Nikomakhoksen etiikka jne., ad Eudemium VII.

Hän erottelee ensin vapaaehtoisen ja ei-vapaaehtoisen ja liittää jälkimmäiseen, luonnonvälttämättömyys, väkivalta ja harhautuminen sekä kolmanneksi jälkimmäisen, jonka edellinen on aiheuttanut hulluudessa tms. Samalla kertaa vapaaehtoisia ja ei-vapaaehtoisia ovat teot, jotka tapahtuvat ulkoisesta pakottamisesta tai intohimosta.

Kaikkeen tähän sisältyy jo Aristoteleella kysymys, onko ihminen syypää tekemisiinsä vai ei. Vain luonnonvälttämättömyys ja väkivalta voi kumota vapaaehtoisuuden. Tietämättömyys ulkoisista olosuhteista liittyy aikomukseen eikä kumoa vapaaehtoisuutta. Intohimo, kiihtynyt mielentila kuuluu samaan kategoriaan. Hulluudella on niin monia asteita, että niistä ei voi sanoa mitään yleistä. On kuitenkin myönnettävä, että se voi valitettavasti mennä niin pitkälle, että ihminen on eläin ja kaikki syyntakeisuus lakkaa.

Aristoteles puhuu vapaaehtoisuudesta myös eläinten ja lasten kohdalla. Huomamme, että kysymys on teon vapaaehtoisuudesta, joka sisältää syylliseksi katsomisen, ei siis pelkän tekemisen vapaaehtoisuudesta. Eläin on tietenkin syypää tekemisiinsä, eli sen sielu on liikuttaja – primum movens. Mutta eläinsielu on vaisto, välitöntä viettiä ilman vapaata valintaa. Eläimellä voidaan myöntää olevan jopa mielikuvitusvoima, se voi kuvitella, mitä tulee seuraamaan, mutta se ei luo vapaasta vaan ainoastaan jäljentää kuvan siitä mitä on ollut siihen mitä tulee tapahtumaan. Vielä vähemmän voidaan olettaa, että eläimellä olisi ajattelukyvyn kategorioita eli että se kykenisi sisällön ja muodon, syyn ja seurauksen jne. erottelemisen avulla luomaan järjestyneitä mielteitä tulevasta, sellaisina kuin ne sisältyvät aikomukseen. Ja kääntäen voidaan päätellä, että jollei ole aikomusta, silloin puuttuu myös vapaaehtoisuus.

Onkin tarpeetonta selvitellä kaikkea tätä. Kyky luoda ulkoiseen maailmaan uusi ilmiö, joka kantaa järjellisyyden, moraalisen maailmanjärjestyksen leimaa, on ihmisen yksinomainen etuoikeus. Ja sellaisen toiminnan vapaaehtoisuudesta me tässä puhumme. Juristien määritelmä libera causa facti [vapaa perimmäinen syy] on siten oikea – sillä causa facti ei ole vain perimmäinen syy, niin kuin eläinsielunkin voi sanoa olevan syyllinen eläimen vapaaseen liikkumiseen. Aristoteles taas on väärässä, kun hän sanoo, että eläin ja lapsi voivat toimia vapaaehtoisesti vaikkakaan eivät tarkoituksellisesti. – Lapsen varhaisin henkinen kehitys on kokemukselle lähes tavoittamattomissa. Jo varhain lapsessa kuitenkin nähdään selviä vapaaehtoisuuden ja aikomuksen ilmauksia.

Aristoteleen mukaan aikomuksen erottaa pelkästään vapaaehtoisesta teosta pohtiminen, siitä seuraava valinta ja lopulta pyrkimys toteuttaa teossa se mihin pyritään ja mitä halutaan. Hänen järkeilynsä tässä kohden on yhtä valaisevaa kuin naiiviakin. Välitän sen Michelet’n käännöksen pohjalta, s. 44.

Kohta sisältää: aikomus edellyttää tarkoitusta ja päämäärää järjellisenä perustanaan, mutta itsessään se sisältää vain mielteen harvemmista tai useammista ulkoisista seikoista. Pohtiminen on aikomuksen teoreettinen käsitys toimenpiteen monenlaisista määrityksistä ja suhteista sekä se valitseminen, mitä niistä aikomukseen sisällytetään. Lääkäri esimerkiksi vertailee erilaisia lääkintäkeinoja eli niiden näkyviä ominaisuuksia. Se on vain teoriaa ilman tahtomista. Mutta hän päättää käyttää yhtä keinoa ja käyttää sitä. Hänen aikomukseensa kuuluu silloin tieto tuon keinon ominaisuuksista ja niiden vaikutuksista, sellaisina kuin hän ne mielessään kokoaa yhteen – mitä hän välineestä tietää ja mitä hän siltä tahtoo tässä määrätyssä tapauksessa. Mutta päämäärä on jo aikomuksen ulkopuolella – se kuuluu tarkoitukseen.

Tässä meillä on juridiikassa tärkeä teoria aikomuksesta tai tarkoituksesta, vahingosta ja tuottamuksesta. Huom. vääryys, petos ja rikos.

Aristoteles erottaa vahingon ja tuottamuksen määrittelemällä eli onko syyn alkuperä toimijan ulkopuolella vai toimijassa. Michelet kääntää sen prinsiipiksi – syyn alkusyyksi. Mutta tämä valaisee asiaa vain sikäli, että sen, mikä teossa on aikomusta, tulee katsoa aiheuttavan sen, mikä siinä on satunnaista – kun taas vahingossa määräävänä on vain sattumanvaraisuuden luonne. Aristoteles ajattelee, että se, mikä tekee teon ei-vapaaehtoiseksi (pakko, erehdys) on myös toimijan ulkopuolinen, mutta teon sisällä aikomus on kuitenkin siihen, että väkivalta ja erehdys ovat tapahtuneet.

Aristoteles myös erottaa tarkoituksen aikomuksesta, vaikkakaan ei siinä tarkoituksessa kuin me sen teemme. Hänen mukaansa tarkoitukselle leimallista on motiivi, syy miksi jotain on tapahtunut – ja kun hän erottaa tästä vielä päämäärän, niin voi tarkoittaa vain lähintä päämäärää ja lopullista päämäärää.

 

11. Siveysoppi. Kevätlukukausi 1857

 

Veisi liian pitkään tarkastella koko syyllisyysopin kehitystä aikojen myötä. Opin suuri merkitys rikoslainsäädännölle ja sen soveltamiselle on edesauttanut sen teräväjärkistä muokkaamista kaikkina aikoina, ja tarkentumisensa myötä se on saanut erilaisia ilmauksia eri maiden lainsäädännössä. Käymme läpi sen, mikä asian kannalta on välttämätöntä.

Ensin on huomattava, että laissa kysymys näistä määräyksistä nousee vasta suhteessa tekoihin, jotka ovat kiellettyjä, ja ylipäänsä kysymyksessä vääryydestä.

Yhteiskunnassa on sellaisia vääryyttä koskevia määräyksiä, jotka eivät kuulu vääryyden abstraktin käsitteen piiriin. Ne eivät ole siviilivääryyttä, petosta tai rikosta ja väkivaltaa vaan jotain moraalista pahaa, jossa esimerkki voi olla turmiollinen, yleiseksi parhaaksi säädettyjen määräysten laiminlyömistä tai tiettyjen määräysten vastaisia tekoja. Siksi on kiistatonta, että syyllisyyden määräämisen korvauksen ja rangaistuksen suhteen tulee perustua yhteiskunnan lainsäädäntöön.

Laillisen syylliseksi katsomisen määritykset ovat tapaturma casus, aiheuttaminen culpa ja tarkoituksellinen teko dolus etc. Esitetyistä syistä johtuen näiden kehittely on ollut useimmiten oikeusoppineiden tutkimusaihe.

Aristoteles erottelee näin:

Aiheutetussa vahingossa

1. erehdyksestä, laiminlyönti

a) ennalta arvaamaton casus

b) aiottu, mutta ilman pahaa tarkoitusta culpa

2. ymmärryksellä mutta ilman varsinaista tarkoitusta (kiihtymyksessä dolus indirectus)

3. pahalla tarkoituksella dolus directus

Oikeusoppineet ovat hahmottaneet eri tavoin näitä yleisiä määrityksiä siviilivääryyden, petoksen ja rikoksen suhteen:

Roomalainen oikeus tekee siviilivääryydessä erottelun casus culpa ja dolus, mutta rikoksessa ainoastaan casus–dolus. Petos on luonteeltaan aina dolus. Ja vielä erotetaan culpa lata – non intelligere quod omnes intelligent culpa levis [”laaja-alainen tuottamus” – olla ymmärtämättä sitä, minkä kaikki tajuavat ”lievä tuottamus”], mikä perustuu ymmärryksen erilaiseen laatuun.

Kaikki myöhempien aikojen oikeusoppineet ja lait ovat sitä vastoin myös rikoksen suhteen omaksuneet nämä kolme astetta.

Tapaturmassa ei ole oikeastaan mitään erimielisyyttä. Se ymmärretään yleisesti tekoon sisältyväksi sattumanvaraisuudeksi, joka ei kuulu aikomukseen. Meillä voimassaoleva laki määrää kuitenkin hengenmenetykseen tai ruumiinvammaan johtaneesta tapaturmasta (onnettomuudesta) tapaturmasakon. Esimerkkinä tapauksesta, jossa näin ei ole: jos äiti on maannut lapsensa kuoliaaksi.

Jos vahinkoa sattuu omaisuudelle – niin sitä ei korvaa esim. yhtiölle vahingon aiheuttanut osakas – tai osuus ja pantti – vaan korvataan yhteisesti.

Näitä lain määräyksiä erityisissä tapauksissa ei voi perustella filosofisesti. Olemme oppineet, että tarkasti ottaen casus on näennäinen, sattuma, jota ei pidä olla. Mutta se ilmenee tällaisena näennäisyytenä myös todellisuudessa. On armahduksen asia, missä määrin katsotaan, että subjekti olisi voinut toteuttaa sitä, miten pitää olla.

–––

Culpa. Tuottamus on yleisesti määritelty riittävän ymmärryksen puutteessa tehdyksi aikaansaannokseksi. Defectus rectitudinis actionis quoad intellectum vincibilis – siis sattumanvaraisen voittamisen tunnustaminen. Tämä määritelmä oli jo ennen Kantia (wolffilaisilla) (ks. Aristoteles). Kant ei kumma kyllä ole erityisesti tutkinut syyllisyyden teoriaa. Fichten tavoin hän jäi tutkimuksessaan lähinnä yleiseen – tahdon vapaus – siveysopin korkein periaate jne. – Fichtellä on ensimmäinen selvä viittaus oikeusopin ja moraalin yhteyteen, jonka Hegel niin terävästi osoitti. Fichte myöntää, että oikeuskäskyt eivät toteudu ilman hyvää tarkoitusta, hyvää tahtoa. Hän ei kuitenkaan selvitä asiaa yksityiskohtaisesti vaan tutkii sen sijaan, mitä omatunto ja moraalinen velvollisuus ovat.

Mutta vielä näiden jälkeenkin esim. Krug ja muutkin kannattavat wolffilaisten ulkoista käsitystä syyllisyydestä.

Jo siviilioikeuden kohdalla esitetty tuottamuksen määritelmä osoittautuu kuitenkin riittämättömäksi. Esimerkiksi omaisuuden menetyksen kohdalla tuottamus ei johdu vain tietämättömyydestä vaan myös huolimattomuudesta – esimerkiksi palvelijan suhde herransa omaisuuteen. Laki puhuu huolimattomuudesta tai välinpitämättömyydestä esim. puhuessaan ”huolimattomuudesta tai tuottamuksesta”. Kysymys ei ole tarkoituksesta, vaan tottumattomuudesta ja huonoista tavoista johtuvasta laiminlyönnistä, joka voi koskea myös omaa omaisuutta.

Vielä selvemmin tämä näkyy tuottamuksellisen rikoksen kohdalla. Oikeusoppineet ovat koettaneet parantaa asiaa. Lainaamme esimerkin vuoksi Feuerbachin määritelmää.

Hän määrittelee culpan: ”tahdon lainvastainen määrittyminen tekoon tai tekemättä jättämiseen, josta luonnon järjestyksen mukaan subjektin aikomuksen vastaisesti on seurannut oikeudenloukkaus”. Hän selittää asiaa. Jos ei käytetä sanaa ”lainvastainen”, tästä saadaan casuksen määritelmä.

Filosofisesti tarkasteltuna tämä määritelmä on monin tavoin puutteellinen. Tuottamusta on myös ilman tahdon lainvastaista määrittymistä. Arvioitaessa subjektin tekoa tuottamukselliseksi on yhdentekevää, onko teko kielletty laissa vai ei. Vahinkoa voidaan tuottaa myös laissa sallituilla teoilla. Esim. vuoden 1734 laissa ”kuolemantuottamus leikittäessä ja pilailtaessa (varomattomuus)”.

Feuerbach tarkoittaa itse asiassa sitä, että kun esimerkiksi poliisimääräysten vastainen teko, jolla on aiottu aiheuttaa vahinkoa, aiheuttaa sellaisen oikeudenloukkauksen, joka ei ole ollut subjektin tarkoitus, se on tuottamuksellinen. Tässä asiassa useimmat porvarillisen lain määräykset ovat samalla kannalla. Meidän laissamme tuottamuksellinen tappo on esim. se jos ladattu kivääri jätetään paikkaan, jossa lapset ja muut voivat tehdä sillä vahinkoa, jos sillä ammuskellaan siellä, missä liikkuu ihmisiä, tai jos joku kaadetaan kumoon ilman mitään varoitusta, toisen puutarhassa, kadulla tms., tai jos tönäistään tai lyödään toista niin että hän kaatuu ja menettää sen seurauksena henkensä. Samoin siviililaissa on esim. holhoojaa, valvojaa, yhtiömiestä, pantinhaltijaa ym. varten määräyksiä, joiden huomiotta jättäminen tietämättömyyden tai huolimattomuuden vuoksi voi suuntautua toisten oikeuksia vastaan. Mutta selvää on, että laki ei voi koskaan tyhjentävästi luetella niitä moninaisia seikkoja, joita tekoon ja sen seurauksiin voi liittyä – eli toisin sanoen: koskaan ei voi laatia niin paljoa määräyksiä ja varotoimenpiteitä, että ne pystyisivät torjumaan kaikki teosta aiheutuvat vahingolliset tai edes lainvastaiset seuraukset.

Lain edessä tapahtuvan syyksiluettavuuden suhteen meidän on siis lähdettävä siitä, että teon, joka aiheuttaa oikeudenloukkauksen, täytyy yleisesti ottaen olla laissa ennakoitu ja mahdollisuuden vuoksi siinä kielletty. Samoin on myönnettävä, että Feuerbachin määritelmä, joka sisältää tällaisen vaatimuksen, on kaikissa sellaisissa tapauksissa pätevä. Mutta toisaalta on kiistatta olemassa tekoja, joita laissa ei mainita, ja jotka voivat johtaa oikeuden loukkauksiin siksi, että ei olla tietoisia seurauksista tai kevytmielisesti jätetään ajattelematta niitä. Myös näin syntyvän oikeudenloukkauksen tulee kuitenkin olla lain edessä syyksi katsottava. Mikään laki ei esimerkiksi voi määritellä kaikkea, mikä on varomattomuutta leikeissä tai pilailussa, sillä se, mikä yhdessä tapauksessa on varomatonta, ei ole sitä toisessa – jolloin kysymys tuottamuksesta jää väistämättä tuomarin harkintaan. Vaikeutena ei ole erottaa tuottamusta ja pahaa tarkoitusta vaan tuottamusta ja vahinkoa.

Mutta Feuerbachin määritelmä on riittävä myös tavallisen laillisen syyllisyyden kannalta, kunhan vain oletetaan, että teon aikomukseen ei ole tiedon eikä tahdon osalta sisältynyt mitään lainvastaista – sillä siinä tapauksessa teon aikomus on dolus ja sen seuraus dolus indirectus.

Feuerbach jatkaa culpan tarkemmalla määrittelemisellä, jossa hän tosiasiassa sekoittaa sen ja doluksen (s.77 αα kun taas sivulla 78 ββ) – on oikea, joskaan ei tyhjentävä selitys, koska se koskee vain aikomukseen sisältyvää tietoa.

Äsken mainittu syyllisyyden laji, dolus indirectus, on oikeusoppineilla culpan ja doluksen välittävä momentti.

Dolus indirectus kuten dolus ylipäätäänkin edellyttää toimijalta pahaa tahtoa – animus nocendi. Tässä ei siis ole kysymys vain aikomuksesta ja sen seurauksista teossa, vaan täsmällisestä tarkoituksesta, toisin sanoen teon käsittämisestä jostakin yleisestä näkökulmasta, joka tuo ilmi olennaisen, mitä subjekti teossaan tietää ja tahtoo. Jo aikomukseenkin kuuluu, että subjekti luo itselleen kuvan, mielteen teosta ja sen ulkoisista puitteista, ja että hän haluaa tekoa. Mutta tarkoitus on sitä, että subjekti tietää ja tahtoo tämän tekonsa oikeana tai vääränä, ja tämä tarkoittaa, että subjekti käsittää teon olennaisen sisällön jonkin yleisen käsitteen kautta, joka luonnehtii teon suhdetta oikeaan. Teko on hyväntekeväisyyttä, oikeudenmukaisuutta jne., tai kosto, varastaminen jne.

Dolus, paha tarkoitus, on sellainen tarkoitus, joka luonnehtii teon vääräksi. Subjekti tietää ja tahtoo teon sellaisena. Tämä doluksen tulkinta, paha tarkoitus, on yhteinen kaikille oikeusoppineille.

Mutta sanotaan: teko voidaan vielä eritellä siihen, mikä on välittömästi aikomuksessa ja siihen, mitä teosta välillisesti seuraa. Subjekti ryhtyy tekoon tietoisena, että hän tekee väärin, mutta teko johtaakin toiseen vääryyteen – suurempaan kuin oli tarkoitus. Esimerkiksi rankaisemiseksi tarkoitettu lyönti johtaakin kuolemaan. Tätä kutsutaan nimellä dolus indirectus.

Ero, joka tässä vielä tehdään teon perusteen ja seurauksen välillä, on jo edellä esitetty aikomuksen ja sattumanvaraisen ero, niin että molemmat määrittyvät joko hyväksi tai pahaksi. Tarkoitus ei nimittäin tee aikomusta tarpeettomaksi. Aikomuksessa tulee näkyä tietyn täsmällisen teon yleinen luonne – teon in concreto tulee olla sellainen, että se voidaan luokitella jonkin yleisen käsitteen alle. Hyväntekeväisyytenä ei voi pitää esimerkiksi tekoa, jossa ryöstän joltakulta hänen omaisuuttaan. Ero on siinä, että tarkoitus määrää, mitä seikkoja subjekti teon aikomukseensa sisällyttää. Se on teon välitön sisältö. Jos se on sellainen, että teolla täytyy katsoa olevan paha tarkoitus, teko on dolus. Jos teosta seuraa jokin vielä suurempi vääryys, teko on – dolus indirectus. Ks. Aristoteles. Feuerbach kutsuu tätä culpa dolo determinata, sivu 96. Meidän laissamme suurin osa siitä, jota suhteessa rikokseen kutsutaan tuottamukselliseksi, on tämän tyyppistä.

 

12. Siveysoppi. Kevätlukukausi 1857

 

Hyvät herrat. Moraalissa eli velvollisuusopissa ei ole mitään kysymystä, josta olisi kiistelty yhtä paljon ja jota olisi myös käsitelty oppineemmin ja terävämmin kuin kysymystä syylliseksi katsomisesta. Miten mielivaltaisesti siveysopin eri osat kuitenkin liittyvät toisiinsa, huomataan siitäkin, että filosofit ovat poikkeuksetta sisällyttäneet tämän asian abstraktiin oikeusoppiin, ei moraaliin, lukuun ottamatta niitä, jotka ovat sivuuttaneet kysymyksen kokonaan ja jättäneet sen oikeusoppineille. Nämä ovat luonnollisesti tarkastelleet kysymystä lähinnä lain näkökulmasta ja etsineet vain yleisiä määritelmiä laillisen syyksiluettavuuden eri muodoille, mutta nämä muodot ovat sitten puolestaan vaikuttaneet lainsäädäntöön ja erityisesti lainkäyttöön.

Syyllisyysopin historiallisen kehityksen tarkastelu osoittaa selkeästi, että juridinen ja filosofinen käsitys eivät tässä asiassa käy täysin yksiin.

Myös juridiseen käsitykseen pätee, että syylliseksi voidaan katsoa vain subjekti, joka on vapaasti ryhtynyt tekoon. Ilman tätä vapautta ei syyntakeisuutta, toiminnan moraalisuutta, velvollisuutta tai hyvettä voi lainkaan olla olemassa. Siksi ei voi olla epäilystäkään siitä, etteikö oppi syylliseksi katsomisesta kuulu moraaliin eli velvollisuusoppiin. Päinvastoin se antaa lähimmän määritelmän sille, mitä moraalinen toiminta, teko, on.

Mutta välittömästi moraalissa on kysymys vain teosta subjektin itsemääräämisenä, siitä mikä subjektin toiminnassa muodostaa varsinaisen teon, ei teon erityisestä sisällöstä. Se, mitä tässä opetetaan vapaaehtoisuudesta, aikomuksesta ja teon tarkoituksesta, ei siis liity mihinkään määrättyyn sisältöön, jonka nojalla teko on hyvä tai paha, eikä siihen, tuleeko esimerkiksi oikeudenmukaisuuden, ihmisrakkauden, lainkuuliaisuuden tai hyvän tavan nojalla määrätä teko oikeaksi tai vääräksi, hyväksi tai pahaksi.

Olemme siis sanoneet, että teon momentit ovat: 1) se on vapaaehtoinen 2) se sisältää aikomuksen, 3) se tuo julki tarkoituksen.

Näiden momenttien välisistä siirtymistä olemme puhuneet. Kaiken spekulatiivisen kehittelyn tavoin kysymys on siitä, että jokainen seuraava momentti aina lausuu julki edellisen sisällön. Se on määritelmän määrittelyä ja alkuperäisen määrittelyn yhä kehittyneempi määritelmä, tässä tapauksessa määriteltävänä on subjektin oikeus, moraalisuus.

Sanoimme, että teko on aina vapaaehtoinen. Emme voi edes puhua ulkoisen pakon aiheuttamasta epävapaasta teosta. Voitaneen sanoa, että täysin mielipuolen tai kuumesairaan tekeminen on epävapaata, vaikka edes tämä ei ole tarkka ilmaus. Sellaisen ihmisen teot ovat sittenkin yksilön omaa päätöstä ja sisältävät vieläpä aikomuksen – niistä vain puuttuu tiedon ja tahdon järjellinen ykseys. Edellisen toiminta on säännötöntä ja sekavaa, jälkimmäinen sisällyttää tekoon jotain muuta kuin mitä tieto siitä sisältää. Voimmepa sanoa, että vapaaehtoisuus tunnustetaan siten, että riehuja alistetaan ulkoiseen pakkoon, jota pidetään oikeutettuna. Hänen tekemisistään puuttuu järjellinen oivallus, minkä vuoksi myöskään laki ei tunnusta hänen tekoaan esimerkiksi vaatimalla hengen hengestä.

Aikomus puolestaan on se, mitä subjekti teossa tietää ja tahtoo, siis mielikuva teosta juuri sinä määreiden kokonaisuutena, joka tekee siitä erään muista erillisen ilmiön.

Tässä on nyt kysymys teon sisäisestä jakautumisesta. Se ei jakaudu vapaaehtoiseen ja epävapaaseen. Se on täysin vapaaehtoinen. Tähän perustuu kaikki syylliseksi katsominen. Muutoin tekeminen tai toimenpide ei ole teko. Mutta se on jakautunut – se jakautuu aikomukseen ja ei-aiottuun. Subjekti tunnustaa teossa ainoastaan oman tietämisensä ja tahtomisensa.

Ulkoisena ilmiönä teko liittyy ajassa ja paikassa lukemattomin tavoin muihin ilmiöihin. Ne kaikki eivät sisälly aikomukseen, eivätkä äärettömyydessään voikaan kaikki sisältyä. Se, mikä teossa ei ole aikomusta, on satunnaista, ja subjekti tunnustaa sen ainoastaan vahinkona.

Mutta tämän sattumanvaraisuuden totesimme näennäiseksi. Teko on vapaaehtoinen. Subjektin päätös ryhtyä tekoon asettaa teon maailmaan uutena ilmiönä. Ilman tätä päätöstä ja aikomusta ei olisi olemassa mitään siitä, mitä sanotaan satunnaiseksi. Se on siis seurausta tietämisestä ja tahdosta, jonka aikomus lausuu julki. Subjektin täytyy siten tunnustaa tuottamus myös tänä seurauksena tai näiden tekojen seurauksena.

Subjektin täytyy toisin sanoen arvioida seurauksia ja ottaa ne huomioon tietämisessään sekä tahdossaan. Erillisinä, äärettömän moninaisina seikkoina niitä ei voi sisällyttää tietämiseen ja tahtomiseen. Subjekti tietää ja tahtoo teossa sitä, mikä tuolle teolle on olennaista ja jonka alle kaikki nämä erityispiirteet sijoittuvat. Teko saa siten nimen ja määrityksen, jonka subjekti sille tietämisessään ja tahtomisessaan suo. Se on tarkoitus.

Jos vertaamme tätä juridiseen syyksilukemisen teoriaan, huomaamme, että mikään syyksiluettavuuden muoto ei saa merkitystään ilman että katsotaan teon tarkoitusta. Dolus directus versus indirectus [paha tai ei-paha tarkoitus], se on tarkoitus. Myös tuottamuksessa täytyy katsoa välittömän teon tarkoitusta, sillä se paha, joka siitä oikeudenloukkauksena seuraa, on dolus indirectus ja siksi se negatiivisena ei ole paha tarkoitus. Myöskään vahingossa ei ole kysymys pahasta tarkoituksesta. Ainoastaan tapaturma ja tuottamus voidaan erottaa toisistaan sen suhteen, millainen ymmärrys teosta ja sen seurauksista niihin sisältyy. Aristoteleella tämä on otaksuttu ja ei-otaksuttu seuraus, vaikka myös tämä on juridisen syyllisyyden kannalta häilyvä asia, minkä vuoksi juristit liittävät lainvastaisuuden vain välittömään tekoon – joka ilman pahaa tarkoitusta taas tuottaa oikeudenloukkauksen culpa.

Edelleen havaitsemme, että kaikissa näissä määrityksissä edellytetään enempää kuin muodollista tarkoitusta – nimittäin pahaa tai ei-pahaa tarkoitusta. Tämä käsitys edeltää oppia syyksiluettavuudesta.

Olennaisen käsittäminen tarkoituksessa edellyttää toki jo teon määrittelyä oikeaksi tai vääräksi. Hyväntekeväisyys, oikeamielisyys, toisaalta kosto, varkaus jne., ovat tällaisia tarkoituksen laatuja. Tekoon kuulukin olennaisena, että sillä on jokin tällainen laatu. Subjekti on itseensä reflektoituvaa tahtoa, joka määrää oikeasta, tahtoa valtana määrätä oikeasta ja väärästä. Mutta mikä tässä on oikeaa ja mikä väärää? Subjektin määrääminen, nimittäin subjektin määrittäminen teossa, siihen sisältyvässä tietämisessä ja tahtomisessa. Teolla tulee olla tarkoitus, sen tulee sisältää tieto ja tahto oikeasta ja väärästä, mutta tämä tarkoituksen huomioon ottaminen sisältää myös pahan. Teko katsotaan syylliseksi tarkoituksena – joka tietämisenä ja tahtomisena koskee oikeaa.

Filosofinen syylliseksikatsomisoppi ei siten vielä puhu hyvästä tai pahasta tarkoituksesta eikä määritä tarkoitusta toiseksi tai toiseksi. Tarkoitus sisältää vain vaatimuksen siitä, että teon tulee olla subjektin tarkoituksellisesti määrittämä – oikea tai väärä.

Tätä vaatimusta kehitellään seuraavassa opissa moraalisesti hyvästä ja pahasta. Mutta se on enemmän kuin mitä juridinen syyllisyysteoria edellyttää. Silloin ei nimittäin riitä, että määritellään teon hyvä tai paha tarkoitus subjektiivisena mielipiteenä tai käsityksenä hyvästä ja pahasta.

On oikein sanoa, että tarkoitusta ei voi tuomita, siis subjektiivisen määrityksen mielessä. Lainkäyttö katsookin teon tarkoitusta siitä, mikä teossa on ilmeistä. Juridisen syylliseksi katsomisen kannalta teon hyvyys tai pahuus ei puolestaan riipu subjektin todistelusta oikeasta ja väärästä vaan positiivisesti oikeasta, lain ja tavan mukaan oikeasta.

Mitä siis on paha tarkoitus, dolus, lain edessä? Lain ja tavan mukaan väärä teko. Jos teko on sellainen, sille edellytetään paha tarkoitus. Tällainen tulee itse asiassa myös juridisen syylliseksi katsomisen olla. Se vain erottaa tarkoituksen toiminnan seurauksista. Teon, joka on lain ja tavan mukaan väärä – seuraukset katsotaan olevan vain dolus indirectus.

–––

1734 laissa murha on tarkoituksellinen ja varkain tehty teko, josta raskauttava kuolemanrangaistus. Muutoin tappo merkitsee henkeä hengestä. Myös dolus indirectus – lyönti kivellä, kepillä jne., myös kädellä äkkiarvaamatta – heittäminen virtaan tai kaataminen nurin – myös harhaisku aseella – henkirangaistus joka tapauksessa.

Tuottamus edellyttää myös tekoa, joka lain ja tavan mukaan on väärä – mutta sillä tavoin, että voidaan ajatella subjektin tarkoituksena olleen tehdä hyvää (lain ja tavan mukaista), vaikka tuloksena onkin ollut pahaa (laiton teko).

 

13. Siveysoppi. Kevätlukukausi 1857

 

Hyvät herrat. Moraalisen vastuullisuuden ja juridisen syyksiluettavuuden teorian välillä tekemämme ero perustuu asian luontoon. Juridinen syyksiluettavuus voi olettaa pahan tarkoituksen tai sen puuttumisen, ja jälkimmäisessä tapauksessa huolimattomuuden ja tuottamuksen, tai niiden puuttumisen vain tekojen perusteella, niin että teot joko ovat lakien ja tavan vastaisia tai eivät ole. Välittömän oikeudenloukkauksen täytyy siis aina katsoa olevan dolus directus, ja sellaisen teon seurauksena tapahtuva teko on dolus indirectus. Edelleen oikeudenloukkaus, joka on vain mahdollisten seurauksiensa vuoksi laissa kielletty tai vallitsevan tavan torjuma, on culpa (tuottamus), ja jos oikeudenloukkaus tapahtuu sellaisen teon johdosta, joka ei ole lain tai tavan kieltämä, kyseessä on casus, tapaturma. Tämä perustuu siihen, että juridisessa syyllisyysopissa kysymys on ulkoisesta syylliseksi asettamisesta, toisten arviosta siitä, mikä toimijan tieto ja tahto on ollut, ja tältä pohjalta voidaan arvioida vain teon suhdetta yhteiskuntajärjestykseen, vallitsevaan lakiin ja tapaan. Tällaiselle arviolle ei voi olla muuta perustetta kuin että jokaisen yhteiskunnan jäsenen oletetaan tuntevan laki ja tapa. Subjektin sisin jää vieraan katseelta salatuksi; mitä siellä tapahtuu tai tapahtui, voidaan päätellä vain teosta, ja yhteiskunta voi teossa etsiä vain omaa lakiaan ja tapaansa.

Voisi arvella, että jos rikollinen itse tunnustaa, niin se antaa syylliseksi katsomiselle toisenlaisen perustan. Mutta tunnustus on vain yksi todistuskeino muiden joukossa. Jos muut seikat tekevät sen uskottavaksi, se voi valottaa teon luonnetta, mutta se ei voi muuttaa syylliseksi katsomisen yleisiä perusteita, siis sitä, että syyllisyys etsitään teosta. Jos teon ilmeinen luonne nimittäin sotii tunnustusta vastaan, tunnustus ei ole pätevä, olkoon se sitten syytetylle eduksi tai haitaksi.

Moraalisessa syyllisyydessä tilanne on täysin toinen. Siinä ei ole lainkaan kysymys toisten arviosta vaan subjektin omasta tunnustuksesta ja teon yleisestä luonteesta sinänsä ja itselleen. Oppi vapaaehtoisuudesta, aikomuksesta ja tarkoituksesta on oppi teosta ja sen momenteista – ja koska tahto subjektina on vapaata toimintaa, myös oppi subjektista vapaana toimijana. Tämä oppi esittää subjektin taistelussa ja ristiriidassa objektiivisuuden kanssa. Subjekti toimii, mutta sen toiminta uhkaa luonnonvälttämättömyyttä ja toisten subjektien mielivaltaista vaikutusta. Kun subjekti on suorittanut teon, teko maailmassa olemassa olevana uutena asiana on siirtynyt pois subjektin vallasta. Ulkoisena ilmiönä teko on alistettu luonnon laille ja toisten ihmisten mielivallalle, jotka voivat antaa sille kokonaan toisen suunnan kuin mikä subjektinen tieto ja tahto oli. Subjekti, jonka käsite sisältää vaatimuksen siitä rajattomasta vapaudesta, että teon tulee olla vain sen vapaata työtä ja määritystä, sanoo, että tekoa on vain se: vapaaehtoisuus, aikomus, tarkoitus. Se, mitä kyseisessä ilmiössä näiden lisäksi on, ei kuulu tekoon eikä subjektin vapauteen. Tapaturmassa tämä sisäinen ja ulkoinen näkyvät ilmiössä. – Mutta ulkoinen tuhoaa teon vapauden. Subjekti ei tunnusta sitä ulkoisena vaan tarkastelee sitä oman tahtonsa kannalta kuin tuottamusta. Subjekti sivuuttaa kaikki tekemisensä yhteydet ja seuraukset. Se kokoaa ne tarkoitukseksi. Teko on tarkoitus. Ilman tätä syylliseksi katsomista, joka ei tunne mitään rajoja, ei ole subjektin vapautta eikä moraalisuutta. Jos subjekti ei teossa tunnusta tietoaan ja tahtoaan kokonaisuudessaan, ei ole mitään rajaa vapauden ja välttämättömyyden välillä. Subjekti voi määrittää itsensä vapaasti – siinä on teon moraali. Jos se on riippuvaista jostain muusta kuin subjektista, se ei ole moraalista.

–––

Tarkoituksessa subjekti antaa teolle sen yleisen luonteen. Tämä luonteen tulee näkyä teossa. Juuri sen subjekti tekemisessään tunnustaa omaksi teokseen. Mutta teossa ei myöskään saa ilmetä mitään muuta kuin tämä luonne. Sen tulee siis vastata luonnettaan, sen tulee olla keino tarkoituksen toteuttamiseksi päämääränä.

Vielä tällä tasolla teko jakautuu yleiseen luonteeseen ja siihen ulkoiseen hahmoon, jossa sen tulee ilmetä. Näiden vaadittu ykseys tekee yleisestä päämäärän ja ulkoisesta teon välineen. Oppi tästä on oppi moraalisesti oikeasta – subjektin vapaudesta ja oikeudesta.

Tarkoitus teon luonnehtijana ei ilmene teon yleisessä luonteessa, vaan jossain tietyssä muodossa. Tämä määrätty yleisen muoto on se, jonka subjekti koettaa teossa toteuttaa, ja se on siten teon päämäärä. Teon tarkoitus on hyväntekeväisyys, kosto tms. mutta sen toteuttaminen teossa on subjektiivista, subjektin tapa tietää tuo yleinen, yleinen subjektin tietona ja tahtona. Tässä muodossa yleinen on päämäärä, jolle teko määrättynä ulkoisena ilmiönä on väline.

Teon yleinen merkitys on olla subjektin määritystä oikeasta ja väärästä. Tämä määräytyminen tulee julki tarkoituksessa. Mutta tarkoituksessa oikealla ja väärällä ei ole objektiivisen, yleispätevän, sinänsä ja itselleen pätevän merkitystä vaan ne ovat subjektin käsitystä oikeasta ja väärästä. Käsityksenä teon olennaisesta sisällöstä tarkoitus sisältää vaatimuksen järjellisyydestä ja yleispätevyyden vaatimuksen – mutta oikea ei vielä ole siinä sellaisenaan määrättyä. Tarkoitus on vielä teoreettisesti reflektion, käytännöllisesti subjektiivisuuden tasolla.

Ja se ilmenee teossa tässä subjektiivisessa, refleksion muodossa. Yleinen on siksi teossa partikulaarista subjektin tietämisenä ja tahtomisena yleisestä. Toisin sanoen tarkoitus on teon päämäärä, subjektin tarkoituksena, yleinen tässä subjektiivisessa muodossa. Tämä määrätty tarkoitus tulee siis vastuunalaisuuden tilalle ja vasta teossa syntyy oikean ja väärän välinen ero.

Alkeiskurssi § 54. ”Mutta etc. ensin objektiivinen, meille, meidän tarkastelullemme vaatimuksena jne. – mutta lähemmin subjektiivisena, subjektille, vaatimuksena subjektin tarkoituksen toteutumisesta teossa. Tämä vaatimus tarkoituksen toteutumisesta teossa tässä määrätyssä subjektiivisessa muodossa on teon päämäärä”. Koska jne. tarpeetonta.

Huomautus koskee esitettyä objektiivista puolta ja tulee selitetyksi vasta myöhempänä.

Lähinnä seuraavassa pääasia on käsittää, kuinka oikea esiintyy moraalisena oikeana ja moraalisena velvollisuutena. Kun myönnetään, että tarkoitus sisältää viittauksen oikeaan ja väärään, teko saa jommankumman luonteen, eikä tässä ole vielä ilmaistu, että oikean tulee olla ja ei-oikean ei tule olla. Tarkoituksen oikeus on vain se, että subjekti tunnustaa, mikä teossa on sen tarkoitus – oikean ja väärän suhteen. Vaatimus teon yleisestä, järjellisestä käsittämisestä, tarkoituksesta, sisältää niin oikean kuin vääränkin ja pätee niiden suhteen.

Määrättäessä moraalisesti oikeaa ja väärää tekoa meillä on siis lähtökohtana vain tämä subjektiivinen käsitys siitä, minkä subjektin teoissa tulee olla, ja jota olemme kutsuneet toiminnan päämääräksi.

Kaikella moraalisesti oikealla ja hyvällä on tämä yleinen pitämisen tuntomerkki. Ensimmäinen pitäminen on nyt tämä subjektin täysin subjektiivinen päämäärä.

Oikean ja väärän erottaminen tämän päämäärän suhteen on täysin subjektiivinen ja mielivaltainen – subjektin välitön hyvä ja paha – onnellisuus ja onnettomuus.

 

14. Siveysoppi. Kevätlukukausi 1857

14 & 15

 

Hyvät herrat. Totesin viimeksi esityksemme vaikeutena olevan se, että teon ja syylliseksi katsomisen teoriasta, siis opista tahdosta subjektina tai opista siitä, mitä sanotaan tahdon moraaliseksi vapaudeksi, johdetaan varsinainen velvollisuusoppi. Siis oppi siitä, mitä ihmisen moraalin näkökulmasta pitää tehdä ja mitä ei pidä, oppi siitä, mitä kutsutaan moraaliseksi oikeaksi ihmisen toiminnassa.

Herrat tietävät, että eri filosofit ovat käsittäneet eri tavoin ns. moraaliprinsiipit. Itse moraalikäskyistä, moraalisesti oikeasta ja väärästä, käsitykset eivät ole eronneet toisistaan yhtä paljon, vaikka erilainen käsitys prinsiipistä vaikuttaa välttämättä tähänkin puoleen. Erilaisia käsityksiä on sen sijaan ollut itse prinsiipistä, siitä miksi moraalisesti oikean tulee ylipäätään olla olemassa, miksi moraalisia velvollisuuksia ja sitoumuksia on olemassa, ja mikä tekee tämän tai tuon velvollisuuden noudattamisen sitovaksi. Tämän periaatteen käsittämiseen puolestaan perustuu se, tuleeko moraalinen velvollisuus ylipäätään oivalletuksi ja todistetuksi vai ei.

Palaamme myöhemmin näiden erilaisten periaatteiden kritiikkiin. Tässä käsittelen sitä vain esimerkinomaisesti kysymyksen paremmaksi valaisemiseksi.

Kristinuskon vastaus kysymykseen, mikä velvoittaa ihmisen tekemään oikeaa, on Jumalan käsky ja määräys. – Tämä siinä merkityksessä, että käsky ja määräys sinänsä ja itsessään selittävät, miksi pitää tehdä oikeaa. Mutta käskyn noudattaminen ei sinänsä ole siveellisesti arvokasta – silloinkaan jos sen taustalla on vapaa valinta tehdä tai olla tekemättä. Siveellisyys riippuu tässä tapauksessa tekemisen motiiveista, ja uskonto lisääkin, että käskyjen noudattamisen tulee tapahtua rakkaudesta Jumalaan. Käsky on siis oikeastaan vain sen selittämistä, miksi jokin on oikein ja jokin toinen väärin. Vasta määräys, että motiivina tulee olla rakkaus, selittää mihin toiminnan siveellisyys perustuu eli milloin teko on siveellinen ja milloin ei.

Uskonnollinen tunne ja mielle tyytyvät tähän. Mutta vastaamatta on vielä kaksinkertainen ”miksi”. Miksi käskyn nimittäin pitää olla? Ja toisaalta, miksi rakkauden, siis motiivin, pitää olla? Voimme kääntää tämän näin: miksi oikean tulee olla, ja miksi oikean tulee olla moraalista, siis että sillä on jokin motiivi toimijan sisimmässä.

Ensimmäiseen kysymykseen olemme vastanneet. Tahdon tulee olla vapaa. Sen vapaus on järjellisyyttä, järjellistä tahtomista. Sitä on oikea. Oikea on siis predikaatti vapaan tahdon määritelmässä. Vapaa tahto (tahdon vapaus) on oikeus. Tämä oli siveysopin lähtökohta. Mutta predikaatin merkityksen kehittelyssä on käynyt ilmi, että tietty oikea on tahdon omaa määritystä, sitä, minkä tahto määrää olevan oikein. Tässä ei siis ole kysymys motiivista suhteessa johonkin annettuun oikeuskäskyyn. Sanotaan: motiivi on oikea; oikea ei ole mitään muuta kuin se, mitä subjekti tietää ja tahtoo. Tässä on siis vastaus kysymykseen: miksi motiivin tulee olla, miksi oikean tulee olla moraalista.

–––

Kun siis ryhdymme tarkastelemaan subjektin oikeaa, kysymykseen on jo implisiittinen vastaus. Mutta koska tämä oikeus välittömänä on syylliseksi katsomista, jonka momenteissa subjektiivisesti määritellyn teon muodollinen luonne selvitetään, huomaamme että oppi syylliseksi katsomisesta ei vastaa kysymykseen eksplisiittisesti. Oivallamme, että oikeaan vapaana määrittämisenä kuuluu, että sen ainoa perusta on subjektin tiedossa ja tahdossa, siinä että se on vapaaehtoista, subjektin aikomusta ja sen tarkoitukseen sisältyvää, ja subjektin oikeus on, ettei se määrityksessään tunnusta mitään muuta. Mutta kysymys ei ollut aikomuksen ja tarkoituksen sisällöstä sinänsä. Mainittu kehittely on osoittanut, että vapaaehtoisen aikomuksen ja tarkoituksen tulee olla, mutta ei sitä, että aikomuksen tai tarkoituksen tulee sisällöltään olla oikein, siis hyvää. Sitä ei ole tässä lausuttu julki. Vasta siirtymä syylliseksi katsomisen opista johtaa meidät tämän sisällön vaatimiseen – mutta tämän vaatimisen ei sanota sisältävän oikeaa vaan onnellisuuden.

Se, mikä vasta tässä siirtymisessä muodostaa siirtymisen muodosta sisältöön, ilmenee seuraavassa.

Tarkoituksessa subjekti käsittää teossa olennaisen, sen mikä tulee toteuttaa ja ottaa vain sen vastuulleen. Mutta tämä olennainen on jokin abstrakti yleisyys, jota sellaisenaan ei voi toteuttaa ja siirtää käytäntöön. Ihminen voi tahtoa kostoa, hyväsydämisyyttä, armeliaisuutta, oikeudenmukaisuutta, omaa etua ylipäätään, mutta hän ei tahdo sitä määrätyssä teossa vaan haluaa jotain tästä yleisestä ja olennaisesta määrätyssä muodossa. Tätä määrättyä muotoa, jossa subjekti haluaa yleisen ja olennaisen, kutsumme nyt teon päämääräksi. Sellainen tarkoitus antaa teolle määrätyt rajat, täsmällisen tavoitteen ja lopetuksen. Tämä määrätty tarkoitus on siis se, joka teossa tulee toteuttaa. Se ei ole edellytetty yleinen tarkoitus kuten armeliaisuus yleensä, sellaisena kuin ihmiset sen käsittävät tai filosofit määrittelevät, vaan jokin yleinen määritys, jonka subjekti itse antaa teolleen, subjektin yleinen (esim. sen armeliaisuus). Tämä tarkoittaa, että päämäärän tulee olla jotain kokonaan subjektiivista, yleistä, mutta subjektiivisesti määrättyä. Tarkoituksessa on siten tämä siirtyminen muodosta sisältöön – yleinen, olennainen – ja tarkoituksessa päämääränä sisältö on määritetty lähemmin, se on subjektiivisesti yleinen olennainen, sellainen yleinen, joka tulee toteuttaa määrätyssä teossa – mutta vain subjektiivisesti yleinen.

Mitä tämän sisällön merkitykseen sitten tulee, niin sen käsittämiseksi meillä on vain se, mitä olemme esittäneet.

Päämäärä on subjektiivisuus teon yleisenä päämääränä – se, että yleinen on subjektiivisesti yleinen.

Ylipäänsä tämä määritelmä sisältää moraalisen oikean ylipäänsä, sillä se on vain subjektin määräämää oikeaa.

Mutta välittömänä päämäärän määrittely on itse tämä subjektiivisuus ja sitä voimme päämääränä kutsua onnellisuudeksi – siihen sisältyvä täydellisyys – kunnia.

Tapa erityisesti on sitä, että subjektiivisuus, subjektiivinen tahtominen päämääränä toteutuu teossa – tyydytys, onnellisuus.

§ 56. Määritelmä. Subjektiivisen tahdon toteutuminen teossa on jne.

 

15.

 

Hyvät herrat. Meidän piti käsittää siirtyminen subjektin tahdossa muodosta sisältöön. Se tapahtuu niin, että tahtominen, teko saa jonkin päämäärän. Tämän päämäärän totesimme olevan subjektiivinen määrittäminen sellaisenaan = subjektiivisuus. Subjektiivisuutta päämääränä kutsutte ylipäänsä onnellisuudeksi (päämääränä – sillä tämä päämäärä on vain se, että subjekti tietää itsensä ja vain itsensä toiminnassa, subjektilla on siinä itsetietoisuutensa ja sellainen tietoisuus, että subjektilla juuri teossa on se, mitä se pitää ja haluaa tyydytyksenä, nautintona, onnena, onnellisuutena.) Jaottelemme siis A) onnellisuus päämääränä

1) onnellisuus, 2) täydellisyys – jne.

Meidän on kehiteltävä edelleen onnellisuuden sisältöä. Kun subjekti tahtoo vain itseään päämääränä, se on subjektin tahtomista sellaisena kuin se välittömästi on. Kun subjekti irrottaa tahtonsa sisällön itsestään, tämä sisältö on halu. Tai kun subjekti teossa haluaa vain itseään, se on intelligenssinä joka hetki jokin mielle, arvelu tai mielipide, tahtona puolestaan jokin halu. Kuten aiemmin totesimme halusta, emme tarkoita sillä vain aistillista halua, vaan kaikkea tahdon sisältöä, ja se pätee myös nyt. Kaikki, mistä kasvatuksen tai muiden vaikutteiden kautta on tullut ihmiselle mielihyvää ja tahtomista on halu, kun se käsitetään vain tänä annettuna subjektiivisena haluna, joka toteutetaan, tyydytetään ryhtymällä toimintaan. Halu saada ajanvietettä, esteettistä nautintoa, omaisuutta, toisten tunnustusta jne., jopa anteliaisuuden nautintoa, oikeamielisyyden

tietoisuutta, hyvää omaatuntoa ylipäätään, kun kaikki tämä käsitetään vain annettuna haluna, joka vaatii tyydytystä.

Alkeiskurssin § 56:n määritelmä on oikea – jos sanotaan, että halu on vain vaatimus päämäärän toteuttamisesta (sisäisen ja ulkoisen yhdenmukaisuudesta) tahdon sisältönä – tässä on yhdentekevää, mikä on se, joka pitää toteuttaa.

Mutta pykälässä 57. Huomautuksen järkeily ei ole kohdallaan. Olisi virheellistä pitää onnellisuutta korkeimpana tai ainoana moraaliperiaatteena. Herrat tietävät, että eräät etiikan opettajat ovat niin tehneet. Tarkastelemme ensi kerralla näitä ns. eudaimonistisia moraalijärjestelmiä. Muistutan herroja, että siveysopin psykologisessa johdatuksessa huomautin vastustavani Hegelin tapaa ottaa onnellisuuden käsite psykologiassa siksi lähtökohdaksi, josta halun psykologinen dialektiikka saisi alkunsa. Se ei ole oikein. Psykologisessa prosessissa on vain tarkasteltava prosessia sellaisenaan, ei sen kohdetta tai päämäärää. Psykologisessa tarkastelussa on siksi tässä kyse vain mielivallasta, vapautena liberum arbitriumina. Sen valinnassa halu on annettua ja sen tyydyttämisessä vapaus kumoutuu – josta syystä tahto siirtyy pyyteessä olennaiseen ja edelleen järjelliseen ykseyteen jne. Tässä sitä vastoin on kysymys päämäärästä ja sen toteutumisesta teossa.

Edelleen on väärin, että pykälässä puhutaan haluun vajoamisesta sekä mielihyvän ja mielipahan vaihtelusta. Sillä tavoin määrittymiseen vajonnut tahto on vain itsetuntoa ja määrättynä välitön, reflektoimaton vietti – siis psykologinen momentti. Halu on sinänsä ja itselleen yleinen, mielletty, valittu, suhteessa viettiin välitön yksilöllinen havainto ja tunne.

Sanommekin siksi, että tahdon tarkempi sisältö onnellisuus päämääränään tulee halun sattumanvaraiseksi sisällöksi. Onnellisuus on vain tämä sisällön yleinen määritys olla vain subjektiivinen ja sellaisena teossa toteutuva. Onnellisuuden kannalta voi olla samantekevää, mitä ihminen tekee ja saa aikaan, kunhan määritys (se, mitä) on hänen sisimmästään ja toteutuu hänen tahtonaan. Dialektiikka on nyt se, että tästä halun määrätystä sisällöstä, kun halu siirtyy vapaasti toteutumiseensa, tulee jotain objektiivisesti annettua, subjektia vahvempi intohimo, joka ilmenee kuin luonnonvoimana ilman subjektin sisimmästä otetun subjektiivisuuden leimaa. Tai siitä tulee vain vastustamaton tottumus tai pahe, jolla on sama objektiivisesti ulkopuolelta annetun leima.

Tästä seuraa, että onnellisuuden ollessa päämäärä halulle on välttämätön antaa oikea mitta kohtuullistamaan sitä – ei minkään ulkoa otetun moraaliprinsiipin mukaan, vaan onnellisuuden oman käsitteen pohjalta, jotta onnellisuus päämääränä voitaisiin toteuttaa ja saavuttaa toiminnassa se tyydytys, jota kutsumme onnellisuudeksi.

Voimme siis antaa § 57:lle seuraavan muodon: ”Onnellisuudella päämääränä on ääretön moninaisuus välineitä. Nämä välineet ovat tahtovan subjektin vaihtuvia määrityksiä, jotka sellaisinaan, määrätyltä sisällöltään ovat päämäärästä riippumattomia haluja. Tämä tulee toteuttaa ainoastaan siten, että nuo halut kuuluvat subjektin sisimpään ja sellaisina tulevat teossa esiin. Mutta koska väline tällöin on jotain päämäärän kannalta välittömästi annettua, eikä päämäärän määrittämää, sillä on myös subjektista riippumaton objektiivinen sisältö, halu, joka intohimona pääsee vallalle onnellisuuteen katsomatta. Sen toteutumiseksi subjektin täytyy siten hallita halua, antaa sille oikean aika ja mitta. Tämä halun hallitseminen on subjektin velvollisuus ja tyydytyksenä, onnellisuutena, subjektin oikeus”.

–––

Emme saa siis epäröidä julistaa onnellisuutta, tyydytystä oikeutetuksi momentiksi kaikessa ihmistoiminnassa – kunhan se on vain momentti. On sitä paitsi turhaa kiistää tällaista oikeutusta, sillä kaikkein vähiten tyydytystä voidaan sulkea pois ihmisen tietoisuudesta moraalisesti kiitettävän teon yhteydessä. Kysymys on vain siitä, mikä halu ja mikä pyrkimys kussakin teossa vallitsee; tyydytystä pyrkimysten menestymisestä ei voi kieltää. Mutta siveellisyys vaatii ensi sijassa kaikkien egoististen pyrkimysten uhraamista – tämä on yleinen, tunnustettu oppi. Todellakin, mutta myös onnellisuus vaatii uhrausta – juuri sen olemme koettaneet oppia oivaltamaan. Vain se, että emme ole vaatineet uhrautumaan minkään muun tarkoituksen kuin onnellisuuden itsensä vuoksi. Itse uhraamisen suomaa tyydytystä ihmiseltä ei voi riistää, eikä hän voi kiistää sitä itseltään.

Onnellisuus päämääränä käsitetään siis moraalisen pyrkimyksen lähtökohdaksi, siksi mistä teko saa sisältönsä ja siitä tulee moraalinen tai ei-moraalinen. Moraalisuus on tässä ainoastaan sitä, että onnellisuus päämääränä tulee toteuttaa. Se on moraalista, se on velvollisuus. Mutta velvollisuutena moraalinen määrittää itsensä tarkemmin niin, että päämäärän tulee määrittää keinot ja että tahdon tulee hallita haluja.

Muutoin tässä on vielä yhdentekevää, mistä halusta tai haluista on kysymys, tai niiden suhteellisesti suuremmasta tai pienemmästä oikeutuksesta. Niiden kaikkien tulee vain olla tahdon alaisuudessa niin että subjekti niiden tyydyttämisessä tietää oman mahtinsa, tietää tämän tekemisestään saamansa tyydytyksen ja alentaa sen vain välineeksi onnellisuudelle päämääränä, ja siinä tyydytys on onnellisuutta.

Herrat oivaltavat helposti, että myöhempi kehittely alentaa puolestaan tämänkin päämäärän pelkästään momentiksi.

 

16. Siveysoppi. Kevätlukukausi 1857

 

Hyvät herrat. Onnellisuudella moraalisena määrityksenä emme ymmärrä ainoastaan aistillisen mielihyvän tunnetta viettien tyydyttämisessä. Onnellisuus on tietoinen päämäärä ja siten yleinen, yleinen suhteessa päämäärän toteuttamisen keinoihin, eikä, kuten vietin tyydyttämisessä, vain tämä yksilöllinen tunne. Onnellisuuteen pyrkimiseen sisältyy erottelua, harkintaa, päätös, tarkoitus, asetettu päämäärä, joka tulee toteuttaa ei vain yhdessä teossa vaan myös jossain toisessa, kaikissa subjektin teoissa. Tässä ei sitä paitsi ole kysymys erityisistä keinoista, tavoista ja erilaisista teistä, joiden kautta ihminen voi etsiä onnellisuuttaan. Niitä on loputtomasti ja niiden luetteleminen on empiirinen asia, joka voidaan toteuttaa enemmän tai vähemmän kattavasti. Voidaan siis luokitella ja järjestää inhimillisiä taipumuksia, haluja ja intohimoja, jakaa ne hyviin ja huonoihin, pohtia, mitkä niistä ovat korkeampia ja mitkä alempia, ja minkä tyydyttäminen tulee asettaa jonkin toisen edelle. Tällainen tutkimus on tietysti kiinnostavaa ja se voi olla opettavaistakin. Mutta pelkkänä halujen luokitteluna se kuuluu empiiriseen psykologiaan – oppina hyvistä ja huonoista taipumuksista, ja silloin edellytetään jo koko velvollisuusoppia, eikä vain sitä vaan yhteiskuntateoriaa, siveysoppia ylipäätään. Eihän voi ratkaista kumpi, rakkaus vai viha, pitää sinänsä asettaa etusijalle. Ratkaisu voidaan tehdä suhteessa yksilön tyydytykseen ja silloin voidaan kai sanoa, että rakkaus toisiin ihmisiin tuottaa pelkkänä taipumuksena enemmän onnellisuutta, mutta jos ajatellaan taipumusten tyydyttämistä, niin löydämme ihmisiä jotka ovat onnellisia tyydyttäessään vihaansa. Jos niistä puhutaan moraalisen hyvän ja pahan kannalta, täytynee ihmisten yhteiselämän suhteen sanoa, että rakkaus on hyvä, viha huono taipumus. Mutta jos tulee kysymys jostain tietystä teosta, niin se voi olla tuomittava vaikkapa rakkaudestakin tehtynä – ja jos taas taipumusta ei liitetä persoonaan vaan moraaliseen hyvään ja pahaan sinänsä, niin viha pahaa kohtaan on yhtä aiheellista kuin rakkaus hyvään. Tällä olemme tahtoneet sanoa vain, että tämän tyyppinen tutkimus perustuu moniin paremmin tai huonommin valittuihin näkökulmiin eikä niistä ole kysymys tässä, kun käsittelemme onnellisuutta yleensä teon päämääränä. – On kuitenkin muistettava, että kun onnellisuus päämääränä on teon määrätty sisältö, keino sen toteuttamiseen kussakin teossa on halu, johon kuuluu yhtä hyvin aistillinen halu kuin kasvatuksen juurruttama taipumus, yhteiskuntaelämässä herännyt tarve sekä ajattelevaan ihmiseen hänen omien älyllisten ja siveellisten pyrkimystensä kautta juurtunut mielenlaatu ja tavat. Kaikki tämä on annettua tahtomisen ja tietämisen sisältöä, jonka ilmenemistä toiminnassa tarkastellaan tässä vain päämääränä olevan onnellisuuden näkökulmasta, niitä ei siis tarkastella sinänsä.

Onnellisuuden määritelmämme onkin siten yleinen ja abstrakti: subjektiivisuuden – subjektiivisen tahdon toteutuminen teossa, niin että siinä ei ole mitään, mikä ei ole subjektin tietämistä ja tahtomista, subjektin sisältä tulevaa ja ulkoisessa teossa objektivoituvaa. Tämä tietoisuus on meille tyydytys, onnellisuus.

Kun siis käymme tarkastelemaan moraalijärjestelmiä, jotka pitävät onnellisuutta prinsiippinä tai kaiken ihmisen toiminnan korkeimpana periaatteena niin huomaamme, että niissä ei ole kysymys onnellisuudesta sinänsä ja itselleen vaan tästä tai tuosta tavasta toteuttaa onnellisuutta päämääränä.

Hyvät herrat. Ajan voittamiseksi – sanelen § 54.

Asia voidaan käsittää myös suhteessa objektiivisuuden äärettömyyteen ja vaikeuteen löytää siitä paikkaa toiminnalle.

–––

Mutta tämä ei johda subjektin vapaaseen määrittämiseen, josta tässä on kysymys. Subjekti määrittää tarkoituksensa omasta itsestään ja ryhtyy niihin itsestään lähtien.

Huom. Halut ja intressit eivät ole rajattavissa, ne liittyvät toisiinsa ja ovat loputtomiin jaoteltavissa.

Sanellaan § 55

Tätä on spekulatiivisuus: käsittää olemassa oleva, positiivinen loputtomassa kehityskulussa.

–––

Onnellisuus ja täydellisyys on subjektiivista tietoisuutta siksi, että motiivi on olemassa vain subjektille. Huom. Mutta itse pyrkimys ylipäätään toimia järjellisesti ja hallita halut sellaisinaan – egoismi – se on moraalisessa toiminnassa objektiivinen.

Huom. Määrätty motiivi on toisille epämääräinen.

Herrat tietävät yleisestä historiasta, että kreikkalainen filosofia tarjoaa monia tähän asiaan liittyviä järjestelmiä. Etiikka tai moraali tuli kreikkalaisessa filosofiassa pohdiskelun kohteeksi vasta Sokrateen ajoista lähtien. Aiemmin oli uskonoppi – oikeastaan kultti – ja tavat – valtionkansalaisen moraali, joka kumpuaa ihmisen omasta vakaumuksesta. Tämä oppi oli se, mikä Sokrateella oli varsinaisesti uutta ja tällainen moraalioppi oli uusi jumaluus, jonka hän asetti vanhojen rinnalle.

Ajan historialliset sattumukset edesauttoivat näitä oppeja sikäli että uskonto ja valtiollinen elämä rappeutuivat saaden ihmiset etsimään toimintansa sääntöjä omasta itsestään.

Järjestelmiä, jotka asettavat onnellisuuden prinsiipiksi, ovat Aristippoksen ja kyreneläisen koulun oppi sekä Epikuroksen oppi.

Molemmissa pätee itsestäänselvyytenä, että onnellisuuden tulee olla määräävä asia, mutta ne käsittävät sen hieman eri tavoin. Kyrenelaiset opettavat, että nautintoa (ήδονη) pitää etsiä sinänsä, mutta se ei kuitenkaan ole eläimellinen ja harkitsematon nautinto vaan viisauden ja järjen avulla valittu. Epikuroksen opista on tosin erilaisia tulkintoja, mutta hän hyväksyy tämän vain sikäli, että ihmisen ei tule olla halujen tai pelkojen ohjaama, vaan hän säilyttää mielenrauhan (άταραξία), joka on kaiken onnellisuuden huippu.

Tähän voi osittain liittää myös kyynikkojen koulukunnan ja erityisesti sen perustajan Aristippoksen opit. On kieltäydyttävä onnellisuuden vuoksi, koska se on onnellinen olotila vailla tarpeita. Sanoimme osittain siksi, että tässä ei täysin vapauduta kaikesta velvollisuuksien täyttämisestä. Myös hyve on olemassa. Epikuroksen järjestelmästä voidaan sitä vastoin sanoa, että myös hyveen yleinen harjoittaminen on sen periaatteen vastaista – sillä siitä seuraa levottomuutta ja vaivannäköä, jotka ovat ristiriidassa tämän opin korkeimman hyvän (onnen) kanssa.

Voitaisiin sanoa, että tämä kehitys on luonnollinen, koska näin nousee kysymys oikean harjoittamisen motiivista, ja tämä motiivi tarjoutuu lähinnä ihmisen sisimmästä, hänen subjektiivisesta vapaudestaan. Mutta vaikka jo antiikin ajattelijat osin kohosivat tämän onnellisuusopin yläpuolelle, voidaan silti helposti nähdä, että vasta kristinuskon oppi saattoi luoda tietoisuuden ihmisen korkeammasta tarkoituksesta ja siveellisestä ihmisarvosta, joka on kaiken elämän onnen ja epäonnen yläpuolella. Huomaamme kuitenkin, että yksipuolinen näkemys ihmisluonnon ja tämän maallisen elämän turmiollisuudesta sekä toden humaanisuuden sijoittaminen vasta elämän tuolle puolen sai aikaan sen, että nämä ylevät käsitykset vasta myöhään pääsivät moraalissa vallalle. Päinvastoin näemme, että kristillisten filosofien oikeus- ja siveysoppien moraalinen puoli oli miltei Kantiin saakka onnellisuusoppia sen jossain muodossa. Ei liene edes tarpeen tämän vuoksi siteerata jotain tiettyä järjestelmää. Useasti on todettu se kiistaton seikka, että vaikka kristinuskon moraali motivoidaankin ikuisella autuudella – eikä rakkaudella Jumalaan – niin myös se on onnellisuusoppia. Tässä mielessä myös keskiajan eettiset opit kantavat tätä leimaa. Uudemmalla ajalla, kun filosofia irtautui teologiasta, hyveen palkitseminen asetettiin ihmisen tämänhetkisen sisäisen ja ulkoisen elämän motiiviksi. Englantilaiset ja ranskalaiset filosofit olivat varhain ja ovat pääasiallisesti vieläkin tällä kannalla. Englantilaiset filosofit Lockesta uuden ajan skottilaiseen kouluun – Reid, Ferguson, Stewart – käsittävät kuitenkin onnellisuuden pikemmin mukana vaikuttavaksi motiiviksi, kun taas oikean perusta on jumalallisissa tai yhteiskunnallisissa laeissa, tai myötäsyntyisissä taipumuksissa hyväntahtoisuuteen ja yhteisöllisyyteen. Ranskalaisessa filosofiassa onnellisuus sitä vastoin on omaa etua, hyvin ymmärretty itsekkyys esitetään ainoana oikean ja väärän määrääjänä – näin siis (1600-luvulla) Malebranche ja Pascal – vaikka kristillisen lain näkökulmasta onnellisuus on motivoivan jumalallisen lain seurausta. Mutta 1700-luvulla Voltaire ja erityisen johdonmukaisesti Helvetius opettivat, että hyvin käsitetty oma etu ei ole vain motiivi vaan se antaa myös säännön. Myös Saksassa huomaamme vielä idealistisesti spekuloivalla Leibnizilla onnellisuuden – oman ja toisten – olevan korkein hyvä, kuitenkin siinä merkityksessä, että hyve on onnellisuutta. Wolffilaisuus, joka muodollisesti rakentui Leibnizin opeille, samaisti moraalisen täydellisyyden ja onnellisuuden moraalisen pyrkimyksen määränpäänä.

Vasta Kant mursi tämän käsityksen – ja kuulun madame Staëlin tavoin voisi sanoa, että vaikka Kantilla ei olisi mitään muuta ansiota kuin se, että hän poisti siveysopista onnellisuuden korkeimpana päämääränä ja motiivina asettaen sen tilalle sinänsä ja itselleen oikean, mielihyvään ja mielipahaan katsomatta – niin tämä olisi riittävän suuri ansio tekemään hänen nimensä kuolemattomaksi.

Kaikki nämä eivät ole eudaimonistisia – tarkkaan ottaen vain ne, jotka asettavat onnellisuuden lopulliseksi päämääräksi – tai toisessa muodossa ainoaksi motiiviksi. Näin käsittelemämme ranskalaiset.

Tämä riittää osoittamaan kuinka vaatimus onnellisuudesta väistämättä liittyy kysymykseen oikeasta.

Sen me tunnustamme. Ja siksi onnellisuus on lähtökohta – ensimmäinen päämäärä.

 

17. Siveysoppi. Kevätlukukausi 1857

 

Hyvät herrat. Onnellisuus vaatii toteutuakseen halujen hallitsemista, ei minkään muun päämäärän kuin onnellisuuden itsensä vuoksi. Onnellisuus on tietenkin teon sisällöllinen määritys, mutta se on vielä täysin abstraktinen, muodon ensimmäinen siirtyminen sisältöön – ts. teon muodollinen puoli, syyksi katsominen, lähempi tarkoitus, se että subjekti tunnustaa teossa tietämisensä ja tahtomisensa yleisenä määrityksenä – ja teossa toteutettuna päämääränä tämä on onnellisuus. Mutta huomaamme, että jos teolla ei ole mitään muuta sisältöä, kuin että se on lähtöisin subjektin tietämisestä ja tahtomisesta, se olisi vain teko yleensä. Teossa täytyy siksi toteutua, mitä siinä vaaditaan. Se saa sisältönsä subjektista. Tämä subjektiivinen sisältö on halu. Mutta halu kääntyy vastakohdakseen. Se on subjektille jotain annettua, objektiivista, luontoon tai sivistykseen tai niihin molempiin – yleisiin objektiivisiin voimiin kuuluvaa. Onnellisuus ei siinä toteudu. Mutta se voidaan toteuttaa. Teolla ei ole muuta päämäärää. Se on siten vain pitämistä, jonkin toteuttamisen vaatimusta, joka lähemmin tarkasteltuna pitää sisällään sen, että halu tulee välineenä alistaa päämäärälle, onnellisuudelle. Onnellisuus jää tämän vaatimuksen momentiksi – se on äärettömiin jatkuva prosessi.

Mutta halujen hallitsemiseksi ja alistamiseksi subjektilla on vain tietonsa ja tahtonsa. Onnellisuuteen päämääränä kuuluu, että subjektin teon tulee olla vain sen omaa tietämistä ja tahtoa. Subjektin pitää siksi saattaa järkensä voimaan halun sisällössä, tietää ja tahtoa järjellisesti. Tämä on nyt lähemmin määritelty päämäärä. Mutta subjekti ei vain järjellisesti käsitä halujaan ja tee itsessään päätöksiä niiden suhteen vaan tämän järjellisen ymmärryksen ja tahtonsa avulla hän antaa halujen ilmentyä toiminnassa. Ymmärrys ja tahto tulevat todellisiksi itse toiminnassa ja siksi myös toiminnan objektiivinen kokonaisuus ulkoisessa maailmassa edellyttää tätä. Tätä ymmärrystä ja tahtoa päämääränä kutsumme täydellisyydeksi – onnellisuuden seuraavaksi, kehittyneemmäksi muodoksi.

Esimerkiksi isänmaanrakkaus on ihmisen sisimmässä elävä toiminnanhalu. Mutta se voi olla fanaattista ja sulkea pois perherakkauden tai yleisen inhimillisyyden. Voidaan sanoa: isänmaanrakkauden ei tule olla onnellisuuden väline. Miksei? Mitä korkeampia ja jalompia halut ja ajatukset ovat, sitä suurempaa tyydytystä niiden toteuttaminen toiminnassa tuottaa. Mutta myös nämä halut, joita fanaattinen isänmaanrakkaus loukkaa, ovat onnellisuuden välineitä. Niiden torjuminen on sellaisen halun pakkoa, joka kylläkin kuuluu subjektin sisälle, mutta joka tässä muodossa ei silti ole subjektin, sen oman tietämisen ja tahtomisen tekoa vaan jotain välittömästi annettua. Se vaikuttaa paatoksen tavoin – subjekti on siinä passiivinen. Teko, jossa se ilmenee, ei siksi sinänsä ja itsessään suo onnellisuutta, päinvastoin se vie subjektilta onnellisuuden, jonka toiset teot voisivat suoda. Siksi subjekti ryntääkin sokeasti toiminnan maailmaan – esimerkiksi palvelee despoottia tai kumoaa yhteiskuntajärjestystä – tuottaa hävitystä ja tuhoa ja kasaa subjektille lisää onnettomuutta – kaikki siksi, että se vaikuttaa annettuna haluna. Tai päinvastoin: isänmaanrakkaus on veltto ja löyhä taipumus. Se on aina ristiriidassa muiden taipumusten kanssa – mutta joutuu väistymään, tai toimintaan ryhtyessään jää voimattomaksi ja hyödyttömäksi. Se on onnettomuuden toinen puoli – koska taipumus oli tässä muodossa annettuna.

Olen valinnut tarkoituksella tämän esimerkin – se voi olla herroille valaisevampaa kuin puhua aistillisten halujen välisestä ristiriidasta, joka antaisi helpommin ymmärrettävän esimerkin.

Voidaan pohdiskella moneen suuntaan, millaista oikean isänmaanrakkauden tulee olla ja kuinka sen tulee ilmetä. Oikean määrityksensä se saa siveysopissa, yhteiskuntaopissa ja valtio-opissa. Mutta tässä on kysymys siitä subjektissa olevana välittömänä haluna – tavallisesti tunteena – ja siksi kyse on yhtä lailla siitä, miten ja millä tavoin se on subjektin omassa sisimmässä kasvanut, luonnon antamista vaikutteista, tottumuksen voimasta, kasvatuksen, yhteiskuntaelämän, oman harkinnan ja harjoituksen kautta. Se on kuitenkin välttämättä muodoltaan myös yksi halu muiden joukossa ja sitä se on juuri suhteessa onnellisuuteen päämääränä.

Sillä toiminnan hetkellä ihmisen sisin siirtyy halun voimasta ulkoisen maailman objektiivisuuteen. Täytyy olla paatosta, jotta muuttaisi sisäisen ulkoiseksi ja antaisi tiedolle sekä tahdolle ulkoisen todellisuuden. Ihmisen täytyy toimia mieluusti ja halukkaasti, jotta toiminta olisi hänen työtään, ei vain koneen toimintaa. Isänmaan puolesta taisteleva ei seiso, mieti ja punnitse velvollisuuksia keskenään vaan toimii yhä ponnekkaammin omasta halustaan – ja se on hänen ilonsa. Se, joka työskentelee ja ponnistelee jonkin asian puolesta, ei pakota itseään siihen, vaan hän saa siitä tyydytyksensä. Laupeuden työtä tekevällä täytyy siksi olla säälin tunne myötä. Jokaisessa teossa tahto vaikuttaa itse teon hetkellä tämän halun muodossa, sitä selvemmin, mitä tärkeämpi tuo teko subjektin tietoisuudessa on. Todistus tästä on se, että toiminta tapahtuu mieluusti, halukkaasti ja se suo tyydytyksen. Fichte sanookin hyvin, että ihmisen tulee syödä ja juoda Jumalan kunniaksi, siinä mielessä, että myös se tulee tehdä velvollisuudentuntoisesti – ruumiin ylläpitämiseksi ja korkeampien päämäärien vuoksi. Mutta täytyy olla myös ruokahalua, ja mitä enemmän, sen parempi, sillä myös ruokahalu on Jumalalle kunniaksi.

Ei tule harhautua siinä, että velvollisuus vaatii uhrauksia. Teko, jonka vuoksi toisten tekojen tulee väistyä, antaa kuitenkin suuremman tyydytyksen kuin nuo toiset.

–––

Halua pitää siis olla – ja kaiken tekemisen tulee siirtyä subjektin sisältä ulkoiseen tässä välittömässä muodossa. Mutta kuten sanottu, ymmärryksen ja vahvan tahdonvoiman tulee hallita haluja. Esimerkissämme romanttisesta ja veltosta isänmaanrakkaudesta puuttuu järjellinen oivallus ja tahto.

Täydellisyys – sanaa käytetään yleensä siinä merkityksessä, että se tarkoittaa siveellistä täydellisyyttä, elämää jossa kaikki paha on julistettu pannaan. Tarkemmin katsottuna tämä mielikuva täydellisestä olennosta on mielikuva sellaisesta intelligenssistä, jonka ajattelu ja tahto ovat järjellisesti kehittyneitä, ja jolla ei ole edes mahdollisuutta, että nämä asiat olisivat toisin, sillä sellainen mahdollisuus, joka on todellisuuden kannalta yhdentekevä, on tyhjä. Tässä on nyt kysymys juuri sellaisesta täydellisyydestä. Mutta se ilmenee pitämisenä, ideaalina johon ihmisen tulee pyrkiä. Miksi? Vain voidakseen toteuttaa onnellisuuden päämääränä. Sellainen täydellisyys olisi toisin sanoen korkeinta onnellisuutta, valtaa halujen yli, joka asettaa itsensä niiden tilalle ja kumoaa kokonaan halun sinällään.

Tässä siirtymässä onnellisuus ilmenee sellaisena kuin se on, pitämisen vaatimuksena.

Alkeiskurssin § 58. Halujen hallitseminen on sitä, että subjekti saattaa halussaan voimaan vain oman tietonsa ja tahtonsa ja että halu sisältää näin järjellisen oivalluksen ja tahdon, siis täydellisyyden vaatimuksen. Täydellisyys on siten onnellisuutta pitämisen vaatimuksena. Koska sillä, mitä subjekti tällä tavoin järjellisesti tunnustaa ja tahtoo, tulee toiminnassa olla objektiivinen todellisuus, tämä edellyttää myös järjellistä oivallusta ulkoisen maailman, luonnon olioiden ja hengen ilmiöiden ykseydestä, sekä lujaa tahtoa teon toteuttamiseen.

§ 59. Esitys ei tosin ole pääasiansa suhteen virheellinen, mutta kuten § 57 se on yksipuolinen ja hajanainen. Ulkoiseen toimintaan toki pätee empiirisesti se, että siinä päämäärä voidaan tai ei voida toteuttaa. Mutta täydellisyydessä ja onnellisuudessa ylipäänsä on kysymys itse asiassa subjektin tietoisuudesta ja itsetietoisuudesta – mitä subjekti teossa tietää ja tahtoo. Siksi on oikeampaa ymmärtää asia näin: täydellisyys on ja pysyy pitämisenä. Mutta että subjekti on se, joka omasta sisimmästään asettaa täydellisyyden päämääräksi niin että toiminnan päämäärä on subjektin vapaata tietämistä ja tahtomista, ja että tietoisuus tästä on subjektin itsetietoisuutta toiminnassa, sen itsetunnustusta. Siksi voimme ilmaista tämän seuraavasti:

–––

”Mutta” itse päämäärä on subjektin vapaata työtä, ja muodostaa teon puhtaasti subjektiivisen puolen. Tässä, päämäärässä, subjektilla on vain oma tietonsa ja tahtonsa, oma itsetunnustuksensa vapaana ja järkevänä subjektina. Tämä tunnustus toteutuneena on teossa toteutuva onnellisuus.

Huom. Kunnia = tämä merkitys voidaan jättää pois.

§ 60. Tämä subjektin tunnustaminen toiminnassa on sen oikeus, jonka nojalla se toiminnassa sulkee pois muut subjektit ja sillä on oikeus tunnustukseen suhteessa niihin.

–––

Tarkastelumme tulos on siis tämä: vasta pyrkimällä onnellisuuteen ja kiinnittämällä onnellisuutensa täydellisyyteen, järjelliseen tietämiseen ja tahtomiseen, ihminen asettaa tekemisilleen jonkin päämäärän, tekee niistä toimintaa, ja toimimalla tällaisen päämäärän hyväksi hän hankkii tunnustuksen oikeudelleen toimia ylipäänsä – tehdä ja olla tekemättä.

Pinnalta katsoen voidaan järkeillä sitä ja tätä ihmisen oikeudesta tulla tunnustetuksi järjellisenä – teoissaan. Tämä tunnustus sisältyy jo persoonan käsitteeseen ”oikeustietoisuuden oikeudessa” – mutta meille, meidän tarkastelussamme se ei ole itsetietoisuuden muodossa – subjektille – mahdollisuudet – ennen kaikkea toimintaa – vain olemassaolonsa nojalla ihmisellä on oikeus tunnustukseen järjellisesti tietävänä ja tahtovana persoonana. Mutta vasta järjellisessä toiminnassaan hän nauttii tätä tunnustusta, osoittaa järjellisyytensä ja vasta niissä hänellä on tietoisuus tästä tunnustuksesta, järjellisyydestään itselleen objektivoituneena.

Mutta tässä oli kysymys myös siitä, miten ihminen päätyy toimintaan? Kuinka hänen toimintansa tulee järjelliseksi? Vastauksemme oli: onnellisuuden halun kautta. Emme kuitenkaan käsitä sitä vain yhdeksi haluksi muiden halujen joukossa vaan puhtaaksi subjektiivisuudeksi, joka tietää itsensä ja tekee oman itsensä päämääräkseen. Ja edelleen: tämä minän ulkoistuminen, sen oma objektivoituminen on järjen, tietämisen ja tahtomisen objektivoitumista. Tämä sisältää (onnellisuuden halussa) subjektin tietoisuuden itsestään, omasta puhtaasta muodostaan päämääränä.

–––

Meidän on vielä luotava silmäys taaksepäin, jotta voisimme tarkemmin selvittää velvollisuuden ja hyveen käsitteitä sekä oppia eri velvollisuuksista ja hyveistä, jotka esittämistämme määrityksistä kumpuavat.

 

18. Siveysoppi. Kevätlukukausi 1857

 

Hyvät herrat. Olemme nimenneet nyt tutkimamme siveysopin osan velvollisuusopiksi, ja tarkemmin teoreettiseksi velvollisuusopiksi, emmekä silti ole tähän asti paljoakaan puhuneet velvollisuudesta sellaisenaan.

Syy on siinä, että olemme tähän asti tarkastelleet moraalia, joko moraalisesti oikeaa tai puhtaasti syylliseksi katsomisen muotoja, kaikkein abstrakteinta ja muodollisinta sisältöä, onnellisuutta lähtökohtana ja ikään kuin siemenenä moraaliseen toimintaan ja velvollisuuteen.

Abstraktissa oikeusopissa jokainen oikeusmääritys esiintyy jonkin ihmisen oikeuden määrityksenä. Persoonan oikeudessa oikeustietoisuus, ruumiillinen vapaus ja työ ovat yleisiä ihmisoikeuksia. Samoin omistusoikeus, muokkaaminen, käyttö ja luovuttaminen ihmisen oikeutena oikeudettomaan esineeseen, sopimus ylipäänsä, lahja, kauppa, yhtiösopimus ihmisten välisten oikeuksien määrityksinä; vieläpä omistusoikeuden purkautuminen sekä oppi oikeasta ja väärästä kuuluvat nekin tähän samaan – persoonan oikeutena ratkaista oikeasta ja väärästä. Kaikki tämä on persoonan oikeuden ja oikeuksien esittämistä, ja jos samalla tunnustamme, että ihmisen velvollisuus on saattaa oikeutensa voimaan näissä muodoissa, toteuttaa persoonaansa, olla oikeustietoinen, hankkia ja hallita omaisuutta, luoda omistusoikeus sopimuksen nojalla, ja vihdoin itse ratkaista oikeasta ja väärästä, niin tämä tunnustaminen on ulkoista tarkastelua.

Syy on siinä, että persoona on tahto vaatimuksena oikeasta, järjellisten oikeusmääritysten järjestelmänä, niin että persoonan tulee olla tämä järjestelmä. – Siksi on suorastaan epätarkkaa sanoa tässä, että persoonalla on nämä ja nämä oikeudet. Sanomme, että persoona on nämä oikeusmääritykset, tämä oikeuksien kehittely. Ne ovat persoonallisuuden määrittelyn predikaatteja.

Siksi huomaamme, että vielä velvollisuusoppiin siirryttäessä subjektin käsite pitää sisällään sen, että subjekti on oikeutettu, ja että tahto on oikeutettu, ei velvoitettu. Ero on kuitenkin siinä, että subjekti on itseensä reflektoitunutta tahtoa – ei vai psykologisesti itsetietoista, vaan itsetietoista myös suhteessa oikeaan, niin että se tietää itsensä oikeutettuna. Tämä ei vain ole vain yksi oikeusmääritys, vaan sillä on oikeus, oikeutus, lähinnä oikeutus ratkaista oikeasta ja väärästä. Koko syylliseksi katsomisen opilla on siksi tämä muoto, että se ei opeta, mistä subjekti teoissaan on velvollinen vastaamaan vaan minkä subjekti teoissaan itse tunnustaa, minkä se tekemisessään on oikeutettu tunnustamaan syykseen, nimittäin aikomuksen, tuottamuksen, tarkoituksen, eikä muuta. Ulkoisen tarkastelun kannalta on tässä kuitenkin vielä todettava, että subjektilla tulee tekemisessään olla aikomus ja tarkoitus, se on subjektin velvollisuus – kuitenkin sillä erolla, että tämä määritys, myös oikeudeksi käsitettynä, on subjektin omaa työtä. Subjekti itse ottaa itsestään tämän oikeutuksen, on itse oman oikeutensa perusta, jonka vuoksi tämä käsitys ilman muuta ilmenee velvollisuutena. Voihan nimittäin olla paljon ulkoisia oikeusmääräyksiä, joihin ihmisen teot eivät lainkaan liity, koska ne tapahtuvat aivan toisella taholla. Hän ei siksi ole sidottu noihin määräyksiin ja ne voivat antaa hänelle oikeuksia, joita hän ei koskaan tule käyttämään. Mutta oikeudet, jotka ihminen ottaa sisimmästään, hän asettaa samalla itseään sitoviksi oikeusmääräyksiksi.

Mutta vasta samalla kun subjekti asettaa tekemiselleen päämäärän, lausutaan tämän tekeminen tämän päämäärän toteuttamisena julki velvollisuutena. Päämäärä on jokin pitäminen, subjektille – sen perusta on subjekti ja se pätee vain subjektille. Ihminen ei voi ottaa sisimmästään sääntöjä muille kuin itselleen. Velvollisuusopin määräysten luonne on toki se, että ne pätevät moraalisena oikeana yleisesti, kaikille ihmisille, mutta ne eivät päde ihmiselle, joka ei ole ottanut niitä omasta sisimmästään. Ne eivät moraalisina päde sille, joka ei itsessään tunnusta moraalista velvoitusta. Velvollisuuden perusta on se, että subjekti tunnustaa velvoituksen.

Velvollisuusopissa oikeusmääräys käsitetään siis siten, että se esiintyy velvollisuutena, mutta ulkoisesti tarkasteltuna se on myös subjektin oikeus. Määritelmä alkeiskurssin § 44. Lisäys on muutettava näin: Oikeus on oikea vapaan tahdon vaatimuksena oikean todellisuudesta.

Velvollisuus on oikea oikean vaatimuksena vapaan tahdon järjellisyydestä.

–––

Velvollisuus on teossa teoreettinen, subjektin tietoisuus oikeasta. Käytännöllisen velvollisuuden tahtominen toiminnassa on hyve.

Subjektin tahto on teko, ei vain arvelu tai kuvitelma, että jotain pitäisi tehdä ja tapahtua, vaan tekemisessä toimiva, todellinen tahto. Tahtoa, joka näin toiminnassa haluaa velvollisuutta, velvollisuuden käskyjen lisäksi, kutsumme hyveeksi. Voimme siksi sanoa yksinkertaisesti: velvollisuuden täyttäminen on hyve, ja jätämme tässä sikseen pohdinnat paremmista tai heikommista kyvyistämme tähän velvollisuuden täyttämiseen. Hyve on keskitie, mikä perustuu siihen että enemmän tai vähemmän ovat halun vallassa, ei subjektin.

Mitä lopulta oppiin eri velvollisuuksista ja hyveistä tulee, niin niitä varten emme voi esittää mitään muuta järjestelmää kuin moraalin peruskäsitteiden järjestelmän.

Tavallisesti erotellaan ihmisen velvollisuudet itseään ja velvollisuudet muita ihmisiä kohtaan. Tähän on lisätty, kuten herrat tietävät, velvollisuudet Jumalaa kohtaan. Mutta velvollisuusopissa tämä momentti on torjuttu sillä perusteella, että ihminen ei voi harjoittaa velvollisuutta Jumalaa kohtaan muutoin kuin tottelemalla Jumalan tahtoa, täyttämällä velvollisuutensa yleensä. Fichtehän on jopa huomauttanut, että ihmisellä ei itse asiassa voi olla velvollisuuksia myöskään itseään kohtaan, koska niiden täyttäminen on väline suhteessa velvollisuuksien täyttämiseen toisia kohtaan. Tästä emme kuitenkaan ole samaa mieltä. Onnellisuus on päämäärä oman itsensä vuoksi samoin kuin täydellisyys ja itsen tunnustaminenkin. Näiden momenttien alla meillä siis on ne velvollisuudet, joita kutsuttiin ihmisen velvollisuuksiksi itseään kohtaan.

Mitä erityisiin velvollisuuksiin tulee, niin koetamme vain yhden yleisen kategorian puitteissa koota yhteen kuhunkin momenttiin kuuluvat velvollisuudet. Olemme oppineet oivaltamaan, että teon täsmällinen sisältö on halujen ja taipumusten – ja että velvollisuus ylipäätään viittaa tähän sisältöön välineenä moraalisen päämäärän toteutumiselle. Ei ole vaikea nähdä, että velvollisuuksien määrä ja laajuus kasvaa inhimillisen kehityksen myötä, niin yksilön kuin lajinkin kohdalla. Huom. Se, mitä ihmisellä on luonnostaan aistillisina haluina, siis kasvatuksen ja yhteiskuntaelämän välittämien taipumusten ulkopuolella, se kaikki on moraalisen päämäärän kohteena, ja kaikki se on todellisuutta, kun päämäärää teossa toteutetaan.

 

19.

 

Hyvät herrat. Oppi onnellisuudesta päämääränä johdatti meidät seuraavaan tulokseen.

Asettamalla täydellisyyden päämääräkseen subjekti lausuu julki, mitä onnellisuus on, pitämisenä, jatkuva toteuttamisen prosessi. Tämä ilmenee lähemmin siinä, että ulkoinen luonto ja annettu hengen maailma ovat kumpikin tietämisen ja tahtomisen äärettömyys, jota subjekti ei voi hallita. Täydellisyys tietämisessä ja tahtomisessa on siten ideaali, jota kohti ihminen pyrkii. Teko on jo ulkoisen maailman pakottavuuden vuoksi epätäydellinen. Päämäärä toteutuu siinä tai sitten ei toteudu.

Subjekti käsittää siten vapautensa tässä prosessissa, oman onnellisuutensa siinä, että päämäärä on aina kuitenkin subjektin vapaasti asettama. Subjektin vapaus on siinä, että subjektilla on tämä valta määrätä teon päämäärä, antaa sille tarkoitus, tehtävä, joka puolestaan antaa teolle sen luonteen. Tässä on subjektin onnellisuus, joka moraalisena on itsetietoisuutta, mutta tarkemmin katsottuna tietoisuutta siitä, että itse on toiminnassa tunnustettu, vapaasti toimiva subjekti – ja koska tämä ulkomaailman toiminnassa suoma tunnustus on myös toisten subjektien antama – se on subjektiivisen tietoisuuden tunnustaminen ylipäänsä.

Katso muutos § 59 ja 60.

Pyrkimys täydellisyyteen, pyrkimyksenä joka hetki parempaan ja täydellisempään on myös empiirisen tarkastelijan näkökulmasta kannustin, joka saa ihmisen toimintaan. Tämän jatkumon ei voi katsoa kuuluvan objektiiviseen, henkiseen maailmanjärjestykseen sellaisenaan; sillä täytyy olettaa, että ikuisuuden näkökulmasta, sub aeternitatis specie, Jumalan edessä jokainen ajankohta ihmiskunnan historiassa sellaisena kuin sen tulee olla on yhtä täydellinen kuin kaikki muutkin. Täydellisyyteen pyrkiminen kuuluu toimivaan subjektiin ja sen juuret ovat pyrkimyksessä onnellisuuteen, se on tämän kehittyneempi muoto. Onnellisuutta se ei anna vaan jatkuvan rauhattomuuden ja ristiriidan, menestymisen ja vastoinkäymisten vaihtelun. Juuri sen kautta kehitys hengen objektiivisessa maailmassa ja maailmanhistoriassa kuitenkin on olemassa – samoin kuin tuleva onnellisuus. Tyydytys on tietoisuutta, että subjekti on se, joka on kehityksen lähtökohta ja joka päämäärän kautta antaa sille suunnan. Huom. Yhtä hyvin aistilliset halut kuin sosiaaliset, kasvatuksen kautta syntyneet taipumukset ovat objektiivisesti annettuja. – Ne johdattavat tietenkin tekemiseen – mutta tekoja niistä tulee vasta kun ihminen antaa niille päämäärän – järjen ja vapaan tahdon avulla.

Myös luonnon olosuhteet ja maailmanhistorian tilanne ovat ihmisen ulkopuolelta annettuja. Mutta ne kokevat muutoksia kun hän asettaa ne vastaamaan sisintään, mikä tapahtuu siten, että hän antaa sille päämäärän.

Näin syntyy tekemiseen moraali – ja se on se, joka muuttaa maailman menoa.

–––

Tässä, tässä tietoisuudessa ihminen tunnustetaan moraaliseksi persoonaksi. Sanomme: teot, tekemisen moraalinen tietoisuus, itsetunnustus, objektiivisesti pätevänä, niissä subjekti tunnustetaan moraaliseksi. Kutsumme tätä subjektin vastavuoroista tunnustamista niiden toiminnassa yhteiseksi parhaaksi.

Yhteinen paras on nyt uusi päämäärä, joka astuu onnellisuuden sijaan. Subjektin tulee toiminnassaan toteuttaa yleistä hyvää, koska se on onnellisuuden toteuttamista tunnustuksena.

Välittömänä tämä subjektin toisilta subjekteilta saama tunnustus on negatiivinen, passiivinen suhde niihin niiden teoissa / niiden aktiivinen rooli. Tämä negatiivinen tunnustus on oikeamielisyys – § 61 määritelmä: oikeamielisyys = subjekti tunnustaa toiset subjektit niiden teoissa.

Mutta myös subjektin tulee teoissaan saada toisten tunnustus, nimittäin niissä teoissa joiden päämäärä on yleinen hyvä. Sitä on hyväntahtoisuus: subjekti tunnustaa toiset subjektit niiden teoissa ja saa niissä itse tunnustuksen.

Oikeamielisyys edellyttää teolta päämäärää, joka ei ole sen negatiivisempi kuin muidenkaan tekojen – negatiivisesta päämäärästä emme nimittäin voi puhua. Teolla tulee tässäkin olla positiivinen sisältö – ja se on tämä: päämäärä on asetettava sellaiseksi että sen kautta muiden subjektien järjellisyys – tarkemmin moraalisuus – voi niiden teoissa päästä voimaan. Mutta negatiivinen on juuri siinä, että toisten teot tällä tavoin määrittävät ja rajoittavat omaa toimintaa.

Sen, joka on oikeamielinen ja oikeudenmukainen, tulee vain suoda jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu. Hänen teollaan voi olla mikä erityinen päämäärä hyvänsä. Hänen tulee vain oivaltaa, että tämä päämäärä ei loukkaa toisten teoilleen asettamia päämääriä. Moraaliset päämäärät eivät sulje pois toisiaan. Onnellisuuden tulee olla kaikessa toiminnassa päämääränä – kuten sanoimme, viime kädessä se on toiminnan tyydytys moraalisena tunnustuksena. Siten myös oikeamielisyys sisältyy tekoon päämääränä niin että se tulee ottaa huomioon kaikessa ihmisen tekemisessä – mutta tämä päämäärä sisältää mainitun negatiivisen suhteen toisten tekoihin – kun taas positiivinen on siinä, että se on toisten subjektien moraalisuuden tunnustamista.

Oikeamielisyyteen voidaan pakottaa lain ja yhteiskuntajärjestyksen avulla – tämä on selvää. Mutta porvarillinen järjestys ulottuu enemmän tai vähemmän myös päämääränä olevan onnellisuuden ehtoihin – erityisesti kasvatusta koskevien lakien kohdalla, mutta myös laeissa, jotka kieltävät elämän tarpeettoman vaarantamisen, omaisuuden asiattoman käytön jne. Mutta tässä ei ole kysymys lain velvoitteista. Sielläkin, missä lakia ei ole, tapa on vastaava ulkoinen side. Oikeamielisyys moraalisena päämääränä on vapaa päätös, joka vapauttaa lain käskyistä – ja velvollisuutena se rinnastuu muihin moraalisiin velvollisuuksiin.

Huom. Lisäys – oikeuskäsky.

Myös rajoitus

”Ei vastaavia hyveitä”.

–––

Hyväntahtoisuuden velvollisuuteen kuuluu samoin myös toisten tekojen huomioonottaminen. Hyväntahtoisuus on esimerkiksi osanottoa toisten tekemisiin, iloihin ja suruihin. Mutta niihin liittyy se positiivinen, että toiminnan päämäärä ei ole vain olla loukkaamatta toisten moraalia, vaan myös täsmällinen moraalinen tunnustus. Hyväntahtoisuuden ja hyvien tekojen kautta ihminen ei vain vältä loukkaamasta lähimmäistään vaan antaa tälle tukensa ja alistaa omat tekemisensä positiivisesti sille tunnustukselle, jonka hän vapaasta tahdostaan heille suo.

Tähän kristillinen moraali.

 

20.

 

Hyvät herrat. Herrat muistavat, että kuten aiemmin todettiin, Kant erotellessaan ihmisen velvollisuudet itseään kohtaan ja toisia kohtaan vaatii, että hänellä on itseään kohtaan yleisenä velvollisuutena pyrkimys täydellisyyteen, toisia kohtaan velvollisuus edistää heidän onnellisuuttaan. Kantin todistelu lyhyesti esitettynä:

Onnellisuuden halu on ihmisen luonnollinen vietti. Se ei voi olla velvollisuus, sillä velvollisuus on ”suostumista vastentahtoisesti toteutettavaan päämäärään”.

Toisten täydellisyyttä taas ei kukaan voi vaatia. ”Sillä täydellisyys on siinä, että ihminen itse pystyy asettamaan itselleen päämäärän oman velvollisuuden käsitteensä mukaan”.

Tämä todistelu ei ole sitova, minkä huomaamme seuraavasta:

Pelkkä halujen tyydyttäminen ei tuo onnellisuutta, sillä halu on objektiivisesti annettu eikä subjektin itse asettama päämäärä. Se on objektiivinen, subjektia hallitseva intohimo. Onnellisuus sitä vastoin on tyydytystä subjektin päämäärän toteutumisesta, subjektin oma asettamus – välittömänä tämä vapaus juuri on subjektiivisuus. Kant ymmärtääkin onnellisuuden väärin. Se on tai sen itse asiassa pitää olla päämäärä, vapaus halujen pakosta. Samaten on väärä käsitys velvollisuudesta, että se vain pakottaa ihmisen tekemään jotain vasten tahtoaan. Hyvä ei sen vuoksi ole vähemmän velvollisuus, vaikka sen harjoittamista tukevat hyvät taipumukset. Hegel siteeraa Schilleriä ”mit Abscheu zu thun, wie die Pflicht gebeut” [”tee inhoten, mitä velvollisuus vaatii”].

Schillerin sitaatti on distikonista A. ”Gerne dien´ ich den Freunden, doch thue ich es leider mit Neigung. Und so wurmt es mir oft, dass ich nicht tugendhaft genug bin”. [”Palvelen mielellään ystäviäni, mutta teen sen valitettavasti halusta. Siksi usein mietinkin, etten ole tarpeeksi hyveellinen”.]

”Da ist kein anderer Rath, du musst suchen sie zu verachten Und mit Abscheu alsdann thun, wie die Pflicht dir gebeut.” [”Ei ole muuta neuvoa kuin koettaa halveksia heitä ja tehdä inhoten, mitä velvollisuus sinulta vaatii.”]

Kantin ansiota siitä, että hän kumosi onnellisuuden halujen tyydyttämisen merkityksessä moraalin prinsiippinä, tämä ei vähennä. Siihen voimme lisätä ainoastaan sen, että halujen tyydyttämisen tulee väistyä onnellisuuden tieltä subjektin vapaana päämääränä, ja edelleen moraalisen vapauden itsensä tieltä – ihmisen vapaus on asettaa tekoihin hänen oma lakinsa. Tämä laki on välittömänä itse tämä vapaus – edelleen täydellisyys, lopulta moraalisen vapauden tunnustaminen. Huom.

Mitä taas tulee Kantin oppiin velvollisuuksista muita kohtaan, niin myönnämme kernaasti, että niiden yleinen päämäärä on toisten onnellisuus – yleinen hyvä – mutta myönnämme myös, että siihen kuuluu yleinen täydellisyys – myös tämän pyrkimyksen tunnustamisen merkityksessä sekä oikeudenmukaisuuden että hyväntahtoisuuden velvollisuuksien harjoittamisessa. Kant esittää myös toisten ”moraalisen hyvinvoinnin” päämääränä niin, ettei esimerkiksi esimerkin tai opetuksen kautta pidä johdattaa toisia tekoihin, jotka jättävät huonon omantunnon.

–––

Sitä vastoin huomaamme, että Kantilla oikeudenmukaisuuden velvollisuudet puuttuvat moraalista kokonaan. Syytä tähän ei ole selvästi ilmoitettu. Yleinen syy on, että ne ovat ”oikeusvelvollisuuksina” kirjattuna myös ulkoiseen lakiin, eivätkä ne ole vain sisäisen lain ”pakkoon” (die Nöthigung) perustuvia.

Meille näiden velvollisuuksien oikeutus on siinä, että ne muodostavat välittömän molemminpuolisen moraalisen tunnustuksen. Määrittelimme oikeamielisyyden niin, että subjekti tunnustaa toiset subjektit niiden teoissa.

Voidaan toki sanoa, että hyväntahtoisuuden velvollisuus sisältää jo oikeamielisyyden velvollisuudet niin että esimerkiksi oman omaisuuden uhraaminen toisten vuoksi edellyttää jo toisten omaisuudesta pidättäytymistä. Mutta ihminen ei ole vain sidottu oikeamielisyyteen, jossa kysymys ei ole hyväntahtoisuuden velvollisuuksista – eikä voikaan olla, kuten suhteessa yleiseen, omaisuuteen tms. – vaan nämä molemmat ovat jo käsitteellisesti eri asioita niin että ankara oikeudenmukaisuus itse asiassa koettelee enemmänkin ihmisen moraalia kuin hyväntahtoisuuden velvollisuuksia. Meidän ei toki tule olettaa, että hyväntahtoisuuden harjoittaminen näin olisi mielivaltaisempaa, enemmän ihmisen omista mielihaluista riippuvaista kuin oikeamielisyys. Mutta sen harjoittaminen vaatii kuitenkin enemmän jatkuvaa tarkkaavaisuutta ja negatiivisen luonteensa vuoksi siinä on vähemmän kysymys taipumuksesta kuin hyväntahtoisuuden velvollisuuksissa. Oikeudenmukaisuuden harjoittamisessa ihminen ei koskaan yllä edes siihen, mitä ulkoinen laki ja tapa tiukkaan ottaen häneltä vaativat. Hyväntahtoisuuden harjoittamisessa hänellä ei ole tällaista annettua mittapuuta tekojaan varten ja siksi hän voi helpommin katsoa täyttäneensä velvollisuuden käskyt. Tässä ei kuitenkaan ole luonnollisestikaan kysymys oikeudenmukaisuudesta lain käskyjen mukaan vaan oikeudenmukaisuudesta moraalisena periaatteena, joka vapauttaa laista moraalisen tunnustuksen vuoksi.

Abstrakti oikeusoppi antaa näiden tekojen ulkoisen normin. Se opettaa, että persoonallisuuden olemassaolo on näissä muodoissa. Tässä nuo määräykset saatetaan voimaan toiminnassa, koska myös subjekti tämän kautta saa moraalisen olemassaolonsa tunnustuksen. Abstraktin oikeusopin määräyksinä ne pätevät ainoastaan henkilökohtaisen vapauden yleisinä muotoina – ja moraalista toimintaa koskevina ne vasta tulevat sovelletuiksi toimintaan. Esimerkiksi oppi omistusoikeudesta on oppi eräästä muodosta, jossa henkilökohtainen vapaus ilmenee. Yhteiskunnassa tällä vapaudella on myös tässä muodossa pysyvä olemassaolo. Mutta yhteiskunnassa sitä ei tunnusteta ainoastaan yhteiskunnan jäsenten tietämisessä vaan heidän teoissaan, heidän jokahetkisessä työssään ja toimessaan. Tämä heidän tekemisensä puolestaan ei perustu siihen, että kaikilla ihmisillä joka hetki on oikeusopin määritykset ja porvarillisen lain säädökset silmiensä edessä, vaan siihen, että he moraalisesta velvollisuudentunnostaan pidättäytyvät kaikesta, mikä saattaisi loukata toisten omistusoikeutta – sen säännön mukaan, joka heille sanoo, että jos jokin teko toisten tekemänä loukkaisi heidän omaa oikeuttaan, se myös heidän tekemänään loukkaa toisia. Ilman tätä moraalista oikeudenmukaisuuden velvoitetta oikeudenmukaisuutta ei yhteiskunnassa olisi.

Huom. Hyväntahtoisuuden velvollisuuden täyttämättä jättäminen on siten vain moraalin puutteellisuudesta johtuva laiminlyönti (defectus moralis) – ja jos se tapahtuu vastoin parempaa tietoa, se on virhe, synti (peccatum). Oikeudenmukaisuuden velvollisuuden noudattamatta jättäminen on sitä vastoin samalla rikos (delictum), se ei ole vain toisten moraalin tunnustamisen laiminlyönti vaan myös sen positiivinen loukkaaminen.

Moraalinen velvollisuus lieventää myös ankaraa oikeudenmukaisuutta summum jus summum injuria [lain kirjaimellinen soveltaminen on suurta epäoikeudenmukaisuutta] niin että oikeudenmukaisuus muuttuu kohtuul­li­suu­deksi. Kohtuullisuutta ei tule pitää yhtäläisenä hyvän­tah­toi­suuden velvollisuudelle vaan oikeudenmukaisuuden velvollisuuden kehit­tymiselle – se on korkeampaa moraalista oikeudenmukaisuutta kuin mitä laki voi edellyttää.

Kant huomauttaa velvollisuuksista toisia kohtaan, jotka hänellä ovat vain hyväntahtoisuuden velvollisuuksia – rakkauden velvollisuuksista milteipä lähimmäisen halveksunnan velvollisuuteen – että ihmisen on viime kädessä saatava vapaasti päättää, mitä toisten onnellisuus on ja mikä voi heitä todella hyödyttää tai vahingoittaa.

On selvää, että tämä edellyttää kaikessa hyväntahtoisuuden velvollisuuksien harjoittamista. Ihmisen tulee osoittaa hyväntekeväisyyttä, kiitollisuutta, myötätuntoa (sympatia) ihmisille, mutta hänellä on ehdoton oikeus osoittaa kaikkea tätä oman ymmärryksensä ja vakaumuksensa mukaan. Se että ymmärryksen tulee olla järjellinen, ei tässä rajaa asiaa mitenkään. Ihmisen tulee omassa toiminnassaan osoittaa tunnustavansa toisten moraalinen vapaus, mutta tehdä samalla oma moraalinen vapautensa tunnustetuksi. Jälkimmäinen merkitsee tässä jälleen eroavaisuutta oikeudenmukaisuuden velvollisuuksiin nähden. Oikeudenmukaisessa toiminnassa ei ilmene oma moraalisuus. Se on toisten kannalta samantekevä kunhan teko ei loukkaa oikeuden­mukaisuutta, toisten oikeuksia. Hyväntahtoisuuden harjoittamisessa toiminta kertoo subjektin sisimmästä, tuo julki moraalisen mielenlaadun ja saa sille toisten tunnustuksen.

Tämä toiminnan luonne subjektin moraalisuuden ilmaisijana sisältää myös vaatimuksen sen johtamisesta korkeimmasta moraalisesta vapaudesta. Ja oikeastaan tämä vaatimus toiminnan moraalisesta vapaudesta muodostaa yleisen hyvän opin kolmannen momentin, ja sen korkein ilmaus on pelkkä hätäoikeus – ylipäänsä ihmisen velvollisuus asettaa moraalinsa ja moraalisen vapautensa toisia kohtaan olevien velvollisuuksien yläpuolelle. Tässä on raja hyväntekeväisyyden uhrautuvaisuudelle – ja se ilmenee hyväntahtoisuuden velvollisuuksissa ylipäänsä kiertämättömänä velvollisuutena määrätä siitä, mikä on toisten todellinen hyvä.

 

21.

 

Hyvät herrat. Jos katsomme, mihin olemme päätyneet opissa yleisestä hyvästä, niin huomaamme, että negatiivisessa moraalisessa tunnustuksessa, oikeudenmukaisuudessa päämääränä, teko ei lausu julki sitä moraalista totuutta, joka tulee tunnustaa. Subjektin tulee tunnustaa toisten moraalinen vapaus heidän teoissaan, toimia niin, ettei loukkaa heidän moraalista vapauttaan, mutta tässä toimintatavassa ei ilmene toiminnan moraalisuus.

Subjektin tulee kunnioittaa toisten moraalisuutta heidän teoissaan – siis heidän vapauttaan toimia omien päämääriensä hyväksi – ja kunnioittaa sitä vain negatiivisesti niin ettei loukkaa heidän vapauttaan. Mutta sellaisessa toimintatavassa ei käy ilmi, tapahtuuko se moraalisesta velvollisuudentunnosta vai ei – siis lain pakosta. Myöskään moraalisuus ei ilmene niissä teoissa, joita tulee kunnioittaa – toisten subjektien teoissa.

Huom. Esittämäämme esimerkkiin lisätään omistusoikeutta koskien, että sitä ei kunnioiteta abstraktisti vaan omistajan toiminnan vapautena, ei oikeusmääräysten tai lain vuoksi vaan koska omistaja on vapaa subjekti, jolla on oikeus toteuttaa omia päämääriään silloin kun ne eivät loukkaa toisia – siis suhteessa omaisuuteen.

Mutta moraalisuus tässä tunnustuksessa on vain asian käsitteessä. Se ilmenee oikeudenmukaisuuden velvollisuuksien täyttämisessä, ei teossa. Tämä näyttäytyy kokemukselle niin, että teon moraalisuutta ei voi ratkaista oikeudenmukaisuuden velvoitteiden täyttämisen pohjalta, se on niiden kannalta samantekevä. Kun päämäärä on ainoastaan se, ettei loukkaa toisia heidän toiminnassaan, niin tämän negatiivisen päämäärän toteuttaminen ei ilmennä teon moraalia, sitä että päämäärä todella on olemassa. – Moraalisen tunnustuksen kannalta yleisen hyvän täytyy kuitenkin olla olemassa moraalisen päämäärän tunnustamisessa toiminnassa. Sitä tunnustusta subjekti osoittaa ja nauttii hyväntahtoisuuden velvollisuuksien harjoittamisessa.

Huomataan helposti, että hyväntahtoisessa teossa näkyy moraalisen toiminnan luonne – se näyttäytyy ilman muuta subjektin sisimmästä lähtevänä, omana vapaana tahtona, jolla on vapaasti asetettu päämäärä. Subjektin moraalisuus tekee siten siinä ilman muuta itsensä tunnustetuksi. – Vaikeampaa on ratkaista, tunnustetaanko siinä myös muiden subjektien moraalisuus. Voidaan esimerkiksi osoittaa hyväntekeväisyyttä moraalisesti kehnoa ihmistä, vajaamielistä, idioottia kohtaan. Tällainen toiminta ei kuitenkaan merkitse, että sellainen ihminen tunnustettaisiin moraaliseksi subjektiksi vaan hänessä tunnustetaan ihminen, ihmisarvo, mahdollisuus, persoonallisuus. Mutta tämä ulkoinen muoto, antaminen, ei ole se, joka määrää toiminnan luonteen. Antaminen voi olla vain oikeudenmukaisuudesta tai kohtuudesta lähtevää. Hyväntahtoisuuden tekoja ovat vain ne, jotka kumpuavat hyväntahtoisuudesta ja myötätunnosta, sympatiaa lähimmäistä kohtaan moraalisena subjektina, joka oman elämänsä puitteissa toimii omien päämääriensä puolesta – onnellisuuden, täydellisyyden, oikeudenmukaisuuden, hyväntahtoisuuden (kiitollisuuden). Myötätuntoa voi ja pitääkin olla myös verraten moraalitonta ihmistä kohtaan, sillä syvällekin langenneessa on vielä jäljellä jokin moraalinen päämäärä, tai ylipäätään katumus ja sen kautta moraalinen mielenlaatu. Vain sellaiset teot, jotka ilmentävät tätä lähimmäisen moraalin tunnustamista, ilmaisevat siten toimivan subjektin moraalista tarkoitusta. Ne kantavat niin sanotusti todellisen ihmisrakkauden leimaa.

–––

Ja kuitenkin hyväntahtoisuuden teot sisältävät toisaalta juuri lähimmäisen moraalisuuden kieltämisen. Niiden yleinen luonne on uhraus: subjekti tekee toimintansa toisten päämäärien välikappaleeksi – alistaa tekonsa lähimmäistensä teoille. – Hyväntahtoinen ja myötätuntoinen teko ottaa tietenkin aina huomioon lähimmäisen toivomukset ja pyrkimykset. Mutta yksikään ihminen ei tunne itseään velvoitetuksi edistämään myötätunnollaan toisten moraalittomia pyrkimyksiä. Kuka ratkaisee nyt tässä näiden pyrkimysten moraalisuudesta tai moraalittomuudesta? Kiistämättä se, joka hyväntahdon teoillaan tukee niitä. Mutta kun minä siten hyvää tahtovalla teollani korotan itseni lähimmäisten tekojen moraaliseksi tuomariksi, niin tämä teko itse asiassa sisältää hänen moraalisen vapautensa kieltämisen – vapauden asettaa teolle omia päämääriään. En tosin loukkaa tätä vapautta – en riko oikeudenmukaisuutta, mutta kieltäydyn tukemasta sitä, tunnustamasta sitä hyväntahtoisen teon kautta. Ja itse tämä kieltäytyminen lausuu kuitenkin julki oman moraalisen vapauteni, ei hyväntahdon tekona, sillä senhän minä laiminlyön, vaan tekona, jossa on käsitys hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä, ja jossa päämääränä on hyvä ja oikea.

Tämä on varsin yksinkertaista. Hyväntahtoisuuden velvollisuuksille on määrätty raja. Sitä ei määrää subjektin onnellisuus päämääränä, eikä myöskään oikeudenmukaisuus – sillä sitä ei välttämättä loukkaa lähimmäisen päämäärä, jonka subjekti arvioi – eikä myöskään hyväntahtoisuus itsessään päämääränä, vaan toimijan vakaumus jostain korkeammasta velvollisuudesta kuin hyväntahtoisuus – ts. lähimmäisen moraalinen tunnustaminen toiminnassa. Tämä korkeampi velvollisuus on oman toiminnan alistaminen ainoastaan oikealle päämääränä – ja tämä päämäärä on siten myös yhteisen parhaan tunnustamisen yläpuolella.

Näin tulemme yhteisen hyvän opin kolmanteen momenttiin, joka itse asiassa vaatii tämän pämäärän kumoamista ja sen alistamista subjektin korkeammalle päämäärälle, oikean toteuttamiselle sinänsä ja itsessään.

Hyväntahtoisuuden velvollisuuksien kohdalla meidän on pidettävä kiinni subjektin vapaudesta myös olla ylipäätään harjoittamatta niitä. Siirtymän ankara spekulatiivinen sisältö on: subjektin tulee toiminnassaan tunnustaa toisten subjektien moraalinen vapaus. Mutta subjektin tulee tehdä tämä ottaen huomioon vain sen mitä lähimmäisen moraalisuudessa ja moraalisessa vapaudessa tunnustetaan. Sellaisena ei tunnusteta vain sitä muodollista, (itsetunnustamisessa vaadittua), että ainoastaan toiminnan päämäärä tulee olla ihmisen vapaasti asettama, vaan tältä päämäärältä vaaditaan myös sisältöä – moraalisesti oikeaa – jonka suhteen hän itse on ainoa tuomari. Näin hän kieltää toisen ihmisen vapauden asettaa päämäärä eli kieltäytyy tunnustamasta sitä omassa teossaan.

Sanoimme: tämä on opissa onnellisuudesta päämääränä siirtymä kolmanteen momenttiin, subjektin tunnustamiseen. Mutta se oli tunnustus, tai oikeammin pelkkä vaatimus subjektin muodollisesta vapaudesta nähdä toiminnassaan ainoastaan omat vapaat päämääränsä. Tässä vaaditaan myös tunnustamista, mutta tunnustusta subjektin vapaudelle määrätä toiminnassa oikeasta ja väärästä, ratkaista siitä niin omassa kuin toistenkin toiminnassa, moraalin maailmassa ylipäätään – sanalla sanoen tunnustusta olla oikean ja väärän korkein tuomari. Tätä on moraalinen vapaus ja se tulee tunnustaa.

Huom. Vasta tässä palaamme siis nimenomaisesti subjektin määritelmässä esitettyyn: tahto tietoisena itsestään valtana tehdä oikeaa ja väärää. – Tämä abstrakti määritelmä on kuitenkin hieman eri asia kuin se kehittely, johon nyt olemme päätyneet. Tässä subjekti ei nimittäin enää ole vain abstraktinen valta valita vapaasti, vaan valta määrätä siitä, mikä on oikein, kuitenkin sillä lisämäärityksellä, että tämän oikean tulee olla toiminnan päämäärä – korkein velvollisuus. Lisäämme, että edeltäneessä kehittelyssä onnellisuudesta ja yhteisestä parhaasta toiminnan päämääränä ratkaisevaa on se, että mikä on oikeaa ja mikä väärää, lankeaa yhteen itse kehittelyn kanssa niin että päämäärä ilman muuta on oikea. Päämäärä sitä vastoin edellyttää tässä sellaista ratkaisua subjektilta, joka reflektoi itseään, tietää itsensä olevan tämä ratkaisun valta. Herrat voivat tästä huomata, että hätäoikeus ei ole oikein osuva nimitys tämän opin kolmannelle momentille. Mutta kun tutkimme lähemmin saavuttamaamme tulosta – niin sen mukaan subjektin moraaliseen vapauteen kuuluu ratkaista vapaasti oikeasta, eikä sen tule tässä ratkaisemisessa katsoa toisten subjektien moraalista vapautta, vaan päinvastoin kieltää se kysymyksessä subjektin omista teoista. Itse tämä vapaus ratkaista on subjektin korkein oikeus ja velvollisuus, ja sen ilmaus on tässä hätäoikeus eli subjektin oikeus sivuuttaa kaikki muut velvollisuudet säilyttääkseen tämän korkeimman oikeutensa ja täyttääkseen korkeimman velvollisuutensa. Hätäoikeuden huippu on hätävarjelu, joka antaa subjektille oikeuden riistää lähimmäisen hengen säilyttääkseen omansa.

Huom. Alkeiskurssista § 61, 62, 63 – ”Onnellisuus”, ”Tyydytys”.

§ 61. ”näkee moraalisen vapautensa tunnustettuna”.

§ 62 ”Huom. sivulla 2, että subjekti teoissaan tunnustaa toisten subjektien oikeuden – moraalisen vapauden. Hyväntahtoisuuden velvollisuuksien täyttämisessä itse teko saa tämän tunnustamisen leiman, mutta ilmaisee yhtälailla toimivan subjektin moraalista vapautta, moraalista

tarkoitusta. Tämän kautta hyväntahtoisuuden velvollisuuksien noudattaminen saa subjektille korkeamman merkityksen ja suo tyydytystä”.

§ 63. Mutta hyväntahtoisuus, jonka harjoittamiseen subjekti toiminnassaan alistaa toisten subjektien moraalisen vapauden, edellyttää, että subjekti itse ratkaisee, toteuttaako heidän tekojensa päämäärä tätä vapautta. Subjektin ei nimittäin pidä tehdä vapauttaan toisten moraalittomien päämäärien välikappaleeksi. Tämän subjektin oikeuden ja velvollisuuden asettaa oma moraalinen vapautensa oikeudenmukaisuuden ja hyväntahtoisuuden velvollisuuksien yläpuolelle, korkein ilmaus on hätäoikeus.

Kaikkeen tähän pitää lopulta muistuttaa, että vaikka subjektilla on tämä velvollisuus asettaa moraalinen vapautensa muita kohtaan olevien velvollisuuksien yläpuolelle, tämä ei kumoa oikeudenmukaisuuden ja hyväntahtoisuuden velvollisuuksien pätevyyttä. Vaikka tämän vapauden päämääränä on oikea, koska tämä oikea on subjektin oikea, se minkä subjekti määrää oikeaksi, sanottu velvollisuus yleisesti ottaen merkitsee välineiden pyhittämistä päämäärän nimissä. Siksi olemme sanoneet: hyväntahtoisuudella on raja – tämä piste – jossa velvollisuus tulee voimaan. Hätäoikeus ja hätävarjelu ovatkin siksi vain hetkellinen oikeus ja velvollisuus.

Mutta tämä ei rajoita sitä yleistä tilannetta, että hyväntahtoisuuden harjoittaminen sisältää subjektin ratkaisun oikeasta – tai väärästä myös muiden tekojen päämääränä – ja siten velvollisuuden tehdä oikea päämääräksi, joka on oikea subjektin oman ratkaisun nojalla.

 

22.

 

Hyvät herrat. Ihminen ei voi asettaa toisten ihmisten hyvää tekojensa ohjenuoraksi. Hänen velvollisuutensa on toimia yhteisen parhaan edun puolesta, mutta hänen täytyy aina säilyttää itsellään oikeus ratkaista, mitä yhteinen paras on, ja hänen on myös myönnettävä, että joidenkin ihmisten edun samoin kuin hänen oman onnellisuutensa tulee väistyä velvollisuuden tieltä tehdä sinänsä ja itsessään oikeaa.

Voidaan kysyä: mitä muuta vielä on se oikea, jonka toteuttaminen on ihmisen velvollisuus, kuin ihmisen velvollisuudet itseään ja toisia kohtaan – työ omaksi tyydytykseksi, täydellisyys, moraalinen tunnustus ja edelleen oikeudenmukaisuuden sekä hyväntahtoisuuden harjoittaminen? Huomautamme ensiksikin, ettei tässä tarvitse oikeastaan olla kysymys uusista velvollisuuksista, vaan toiminnan päämäärästä kaikkien velvollisuuksien täyttämisessä ylipäätään. Velvollisuuksissa*** yhteinen hyvä päämääränä – oikeudenmukaisuuden ja hyväntahtoisuuden velvollisuuksien täyttämisessä on myös ihmisen tyydytys ja moraalinen tunnustus. Niiden täyttäminen myös edellyttää pyrkimystä ymmärrykseen ja hyvään tahtoon – tai, myös tätä pyrkimystä tulee edistää juuri velvollisuuden harjoittamisen kautta. Samoin voimme oivaltaa, että jos toiminnalle asetetaan jokin uusi päämäärä, se ei kumoa velvollisuutta edistää yleistä hyvää. Vaatimus tästä korkeimmasta päämäärästä ilmeneekin siinä, että subjektin, jonka pitäisi hyväntahtoisuuden velvollisuuksien harjoittamisessa alistaa omat tekonsa toisten subjektien päämäärille, ja tehdä heidän päämääriensä toteuttaminen oman toimintansa päämääräksi – hänen pitää puolestaan määritellä toisten teoissa se päämäärä, jonka välineeksi hänen oma tekonsa asettuu. Tämän määräämisen normi taas ei voi olla yhteinen paras, sillä yhteinen paras on oikeudenmukaisuutta ja hyväntahtoisuutta, jolloin palattaisiin samaan vaatimukseen. Sen sijaan itse tämä vaatimus asettaa toiminnalle uuden päämäärän, jonka toteuttaminen toteuttaa myös yleisen hyvän määrittämällä hyväntahtoisuuden velvoitukset – pitääkö nimittäin subjektin tehdä toimintansa toisten subjektien päämäärän välikappaleeksi ja jos niin koska. Tätä päämäärää, jota subjektin tulee palvella, jonka tulee olla toisten subjektien tekojen päämäärä ja jonka subjekti samalla asettaa toimintansa päämääräksi – siis kaikkien subjektien tekojen päämääräksi, päämääräksi ylipäätään, siitä käytämme nimitystä hyvä.

Mitä tarkoitamme tässä hyvällä? Herrat tietänevät, että kysymys korkeimmasta hyvästä on moraalisten järjestelmien keskeinen tutkimuskohde ja myös erimielisyyksien aiheuttaja. On helppo oivaltaa, että ihmisen tulee teoissaan pyrkiä johonkin tällaiseen päämäärään – tai tarkemmin, asettaa niihin yksi korkein päämäärä, jolle kaikki muu alistetaan. Mielikuvaan korkeimmasta hyvästä sinänsä ja itsessään oikeana, jota tulee tehdä, on kuitenkin yhdistetty mielikuva päämäärästä, joka johtaa ihmisen suurimpaan mahdolliseen tyydytykseen ja onnellisuuteen.

Hegel määrittelee hyvän ”toteutuneeksi vapaudeksi, maailman absoluuttiseksi lopputarkoitukseksi”. Tämä määritelmä ei tietenkään jätä enää mitään muuta, joka sen rinnalle voitaisiin päämääränä asettaa, sillä tämän absoluuttisen päämäärän tulee sisältää kaikki erilliset päämäärät. Kysymys on vain siitä, mikä tämä absoluuttinen päämäärä on? Hegel vastaa: toteutunut vapaus. Tämä on se, mitä olemme kutsuneet oikean ideaksi. Oikean käsite kehitettynä oikean todellisuudeksi. Mutta sellaisenaan tämä päämäärä on oletus, sillä moraalinen tarkastelu ei sellaisenaan johda tähän käsitykseen korkeimmasta. Oikean todellisuus on moraalin tasolla ylipäätään pitämistä, ja siksi se tulee sellaisena myös määritellä.

Hegel ei siksi jääkään esitettyyn määritelmään. Myöhemmin hän toteaa, että hyvä on subjektin velvollisuus sellaisenaan, sinänsä ja itselleen; ja velvollisuuden sisällön, määrätyn päämäärän, ratkaisee subjektin omatunto – mutta tämän sisällön, päämäärän antaa vasta siveellisyys.

Tämä selittää vielä jäljellä olevaa velvollisuusopin kehittelyä. Pidämme kiinni siitä, mikä lähinnä on annettu hyvän käsitettä silmälläpitäen, siirtymässä hyväntahtoisuuden velvollisuuksien teoriasta. Olemme sanoneet: subjektin velvollisuus on torjua hyväntahtoisuuden velvollisuudet – tekojensa alistaminen toisten subjektien päämäärille – ja määrätä itse päämäärästä – säilyttää moraalinen vapautensa ratkaista toiminnan päämäärä. Tämä on yleisen hyvän opin kolmas momentti, sillä siihen subjekti perustaa kaikkien subjektien korkeimman hyvän.

Mutta näin ei ainoastaan aseteta ratkaisun vapautta velvollisuudeksi, vaan tämä ratkaisu on velvollisuus, koska yleisellä hyvällä päämääränä on raja, jossa siitä tulee riittämätön toiminnan määräämiseen ja koska sen yläpuolella täytyy olla päämäärä, joka subjektin tulee vapaasti, toisten subjektien päämääristä riippumatta teoissaan toteuttaa. Tämä päämäärä on siis velvollisuus määrätä sinänsä ja itsessään oikea – mutta vain edellytettynä, vaadittuna oikeana, oikean ideaalina johon pyritään – tämä on se, mitä nimitämme hyväksi.

Tämän ideaalisuutensa vuoksi moraalinen hyvä on avoin erilaisille tulkinnoille. On itse asiassa helpompi käsittää ideaalinen oikea ihmisen tehtäväksi kuin ihmiskunnan – tai maailman absoluuttiseksi loppupäämääräksi. Ihmisen tulee täyttää tehtävänsä, olla todellinen ihminen – tätä ei kumoa se, että hän etsii omaa onneaan ja edistää toisten hyvinvointia, yleistä hyvää. Tähän kuuluvat velvollisuudet eivät nimittäin anna riittävää oikean normia ihmisen teoissa. Ihminen voi saada tyydytystä teoissaan niiden erilaisesta sisällöstä riippumatta; täydellisyydellä on loputon määrä asteita; oikeudenmukaisuutta joka ei loukkaa toisia, ihminen voi harjoittaa ilman, että tämä erityisesti määrää hänen tekojensa sisältöä, hyväntahtoisuutta hän voi osoittaa lukemattomilla eri tavoilla. Jäljelle jää tässä siis oikeastaan kysymys – mitä hänen tulee kunakin hetkenä elämässään tehdä ja olla tekemättä, jotta hän täyttäisi velvollisuutensa. Voimme tietää, että kaikki esittämämme on velvollisuutta – mutta se sanoo tämän kaiken vain yleisenä päämääränä ja me olemme kuitenkin tässä hetkessä, joka hetki neuvottomia sen suhteen, mitä pitäisi tehdä. Voidaan esittää monia erillisiä velvollisuuksia, jotka alistetaan yleisille päämäärille – onnellisuus – oikeudenmukaisuus, hyväntahtoisuus – mutta näin ei päästä sen pitemmälle. Kuitenkin nimittäin kysytään: mitä on tehtävä tänä hetkenä, mitä velvollisuuksia tulee noudattaa, millä tavalla, missä muodossa, mikä on teon täsmällinen sisältö. Esimerkiksi hyväntahtoisuus vai oikeudenmukaisuus – tai hyväntahtoisuus hyväntekeväisyytenä vai hyvien neuvojen antamisena, myötätuntoisuutena – tai hyväntekeväisyys ketä kohtaan, millä tavoin, kuinka paljon jne. Sanalla sanoen: meiltä puuttuu vielä kokonaan määrätty toiminnan sääntö kutakin hetkeä varten kaikissa eri tilanteissa.

Jos turvaudumme kokemukseen, huomaamme helposti, että ihmisen tekemistä määräävät joka hetki itse asiassa annetut olosuhteet – hän elää tässä ajassa, kuuluu tähän kansakuntaan, tähän yhteiskunnalliseen asemaan, hänellä on tämä erityinen ammatti jne. Mutta kaikesta tästä ei vielä ollut kysymys. Eikä kaikesta tästä voi teoreettisessa velvollisuusopissa ollakaan kyse. Se nimittäin opettaa, mitä sellaista, jota on, ei pidä olla. Tässä ei edes käsitellä, mikä mainituissa ihmisten vallitsevissa olosuhteissa on siveellisesti oikein. Se esiintyy vain vaatimuksena, yleisenä, pitämisenä, oikeana sinänsä ja hyvänä, jonka tulee antaa sääntö kaikkien moraalisten velvollisuuksien todelliselle, täsmälliselle harjoittamiselle, ja sitä voimme kutsua velvollisuuden yleisiksi muodoiksi, määrätyksi sisällöksi. Tarkoitus on siis osoittaa, että moraali asettaa kyllä yleisiä vaatimuksia ihmisen toimintatavalle ja yleisiä sääntöjä velvollisuuksien noudattamiselle, siis velvollisuuden teorian, mutta lähemmin tarkasteltuna velvollisuuksien käytännön harjoittamisen sisältö moraalin tasolla näyttäytyy ideaalisena päämääränä, joka on hyvä.

Tähän siirtymään sisältyy kuitenkin se positiivinen – että oikean sinänsä ja itselleen tulee määrätä ihmisen tekoja, ja velvollisuuksien harjoittamisen myötä väistyy velvollisuuksien vastaavuus subjektin erityisten taipumusten kanssa. Emme voi edes antaa hyvän harjoittamiselle sellaisenaan jonkin hyveen nimeä, tai esittää sitä jonkin määrätyn velvollisuuden alla. Velvollisuus on tässä vain yleinen velvoite tehdä oikeaa oikean itsensä vuoksi, ja hyve on yleinen pyrkimys tähän – sitä, ettei anna minkään muun kuin tämän määrätä tekoja.

 

23.

 

Hyvät herrat. Hyvä on kaiken inhimillisen toiminnan lopullinen päämäärä. Olemme sanoneet: kaikissa niissä päämäärissä, jotka muutoin rakentavat toimintaa, jää vielä tarkemmin määrittelemättä, milloin tämän tai tuon tulee olla päämäärä, ja millä tavoin päämäärä tulee toteuttaa. Tämän subjekti kokoaa lopullisessa päämäärässä, hyvässä, jonka tulee kaikessa toiminnassa olla määräävänä, ihmisen toiminnan yleinen tarkoitus. Se on sinänsä ja itsessään oikea ideaalina, se minkä toteuttamiseen ihmisen kaikki toiminta tähtää – mitä kutsutaan myös totuuden ja oikeuden toteuttamiseksi maan päällä.

Ei nimittäin riitä, että ihminen täyttää annettujen velvollisuuksien vaatimukset itsensä ja toisten suhteen. Se ei riitä, koska niitä ei voi täyttää, ellei hänen toimiaan ohjaa jokin korkeampi laki, joka luo tekoihin järjellisen ykseyden. Tämä korkeampi laki on totuuden ja oikeuden toteutuminen maan päällä. Ihminen ei voi täyttää paikkaansa vallitsevissa olosuhteissa, jollei hän kehitä juuri noita olosuhteita, vie niitä eteenpäin ihmisen hengen uutena ilmauksena ja sen olemassaolon uutena muotona. Tämä päämäärä määrää kaikkea toimintaa ja antaa ihmisen toimintatavalle yleisen luonteen ja kokonaishahmon.

Voisimme myös ilmaista tämän näin. Jos ihminen etsisi vain omaa onnellisuuttaan ja yleistä hyvää, eli jos kaikki ihmiset etsisivät vain sitä, niin tällä onnellisuudella ja hyvällä itsellään ei olisi mitään normia ja mittaa. Subjekti asettaa uuden päämäärän lähinnä toisten subjektien tekojen suhteen – arvioidakseen, milloin hyväntahtoisuuden velvollisuuksia tulee täyttää – ja siten ylipäätään määrätäkseen mitä yleisen hyvän tulee olla. Vaatimalla sitä, hyvää päämääränä toisten subjektien teoissa subjekti asettaa sen lopulliseksi päämääräksi myös omille teoilleen ja määrittää siis myös omaa onnellisuuttaan.

Ihmisen tulee siis asettaa hyvä, sinänsä ja itselleen oikea toimintansa päämääräksi. Mutta hyvä on kaikkien subjektien ja heidän kaikkien tekojensa yleinen päämäärä. Ideaalisuutensa vuoksi se on aina läsnäolevan tuolla puolen, tavoittamattomana päämääränä, jota voidaan toiminnassa toteuttaa ainoastaan suhteellisesti. Mutta toisaalta hyvällä ei ole mitään muuta todellisuutta kuin tämä, subjektien teoissa. Mitä sen lisäksi on, hyvä ideaalina, se on itse asiassa vain tämän teon jälkeisissä loputtomissa teoissa edellytetty oikea, hyvän loputon tulevaisuus läsnäolevan jälkeen. Mutta tämä äärettömyys muuttuu taas omassa järjestyksessään läsnäolevaksi – hyvän suhteelliseksi todellisuudeksi. Hyvä päämääränä on siis samalla tavoin todellinen läsnäolevassa kuin tulevassakin, se on joka hetki toteutettu päämäärä. Ja kun subjektin toiminta on tätä samaa hyvän toteutumisen prosessia, hyvä ei ole vain päämäärä vaan toteutunut päämäärä.

Tämä dialektiikka ilmaisee subjektin suhdetta hengen maailmaan ja moraalin maailmaan ylipäänsä. Objektiivisesti käsitettynä oikea toteutuu jatkuvana ilmentymien sarjana. Mutta ikuisuuden näkökulmasta, sub aeternitatis specie, kuten Spinoza sanoo, oikean tulee olla maailmanhistorian jokaisessa hetkessä yhtä lailla toteutuneena – eikä vain olla taliter qualiter [jotenkuten], vaan todellinen oikea, sellaisena kuin sen pitää olla. Mutta se on puolestaan myös voima, joka kumoaa tämänhetkisen ilmennyksensä ja antaa omalle todellisuudelleen taas jonkin uuden muodon. Mitä oikean takana, oikean todellisen olemassaolon lisäksi on, se on tämä subjektin ideaali, josta puhuimme.

Suhteessa tähän oikean todellisuuteen subjekti käsittää päämääränsä. Jos oikea on joka hetki todellinen, niin myös ideaali, hyvä, on todellisena ja täysin toteutuneena ainoastaan subjektin toiminnassa, ja subjekti teosta toiseen siirtyvänä hyvän toteuttamisena on yhdessä teossa sitä mitä se on kaikissa – se on oikea itse, oikean oma todellisuus sekä tässä teossa olemassa olevana että valtana antaa toisessa teossa oikealle jokin uusi todellisuuden muoto.

Maailmanhistorian läpäisevä oikea on tämä itsensä kanssa identtinen substanssi, jolla on todellisuutensa ja täsmällinen olemassaolonsa yhden ihmisen tietämisessä ja tahtomisessa ja jonka siirtyminen todellisuudessaan joka hetki johonkin uuteen muotoon tapahtuu yhden ihmisen päätöksen ja teon kautta.

Tämä näkemys selvittää, mitä inhimillinen vapaus ja ihmisen vapaus ylipäätään ovat.

Ihmisen tekojen täsmällinen sisältö samoin kuin materiaali, josta ne tehdään, on hänen haluissaan ja taipumuksissaan. Niitä ovat hänelle annetut luontoperäiset aistilliset taipumukset (luonnollisten viettien kehittelyä), sosiaaliset taipumukset sekä kasvatuksen ja vallitsevaan yhteiskunnalliseen elämään osallistumisen synnyttämät pyrkimykset. Toiminnassa ihminen muokkaa tätä materiaalia päämääriensä mukaan. Ja niin kauan kuin päämäärä pysyy annettujen olosuhteiden puitteissa, velvollisuuksissa itseä ja muita kohtaan, tämä muokkaaminenkin on annettua, siihen on ennalta määrätyt säännöt. Voimme ajatella asian näin: ei tarvita mitään yleistä inhimillistä kehitystä tai maailmanhistoriallista edistystä määräämään ihmisen velvollisuuksia itseään ja toisia kohtaan. Ne voivat sinänsä säilyä muuttumattomina ikuisesti, sukupolvesta toiseen – eikä vain yleisen muotonsa suhteen vaan jopa pienimpiä yksityiskohtiaan myöten. – jotka puolestaan jokin muuttumaton tapa osoittaisi niin että velvollisuuksien täyttäminen olisi muuttumaton luonnonjärjestys. Sanomme: velvollisuuksien määrittämisessä ei ole mitään, mikä olisi ristiriidassa tämän kanssa. Ja näihin päämäärin rajoittunut inhimillinen toiminta olisi kuin luonnon elämää – epävapaata luonnonvälttämättömyyttä. Voisimme toki ajatella tässä yhteydessä jonkinlaista vapaata valintaa, niin että subjektin olisi mahdollista olla noudattamatta annettua järjestystä. Mutta puhumme tässä velvollisuudesta ja moraalisesta toiminnasta, sen luonteesta, edellyttäen, että ihminen seuraisi annettua moraalista järjestystä, koska halujen välitön herruus toiselta puolen on yhtä epävapaata luonnonpakkoa. Niin olisi asia myös silloin, sanokaamme, jos mainituksi päämääräksi ei tulisikaan hyvä, sinänsä ja itselleen oikea toiminnan päämääränä. Sillä sen myötä toiminnassa on kehitystä ja edistystä. Ihminen ei vain kierrä kehää muuttumattomissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa muuttumattomien tapojen ja siten muuttumattoman toiminnan järjestyksen mukaisesti, vaan hänen toimintansa tulee toteuttaa oikeaa uusissa muodoissa, hänen tulee tehdä maailmanhistorian töitä. Tämä antaa hänen kaikelle velvollisuuksien noudattamiselleen uuden hengen – sillä kaikki velvollisuudet saavat tätä kautta tarkemman määrityksensä, jotka eivät ainoastaan ole erilaisia eri aikoina, eri kansakunnissa, erilaissa yhteiskunnallisissa oloissa, erilaissa ammateissa, vaan myös joka hetki yksilön elämässä. Jokaisen ihmisen koko moraalinen tehtävä ja vaellus on jotain uutta, jota ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan. Mutta juuri tässä velvollisuusopin kehittelyn kohdassa syntyy se dialektiikka, jota äsken koetimme seurata.

Maailmanhistorian kehityksen sanomme myös seuraavan omaa, ikuista järjen lakiaan: se perustuu joka hetki johonkin edelliseen. Se, mitä kutsuimme ihmisen toiminnan materiaaliksi, halut ja taipumukset, ovat jo maailmanhistorian työtä, samoin koko sosiaalinen todellisuus, niin myös kasvatuksen ja sosiaalisen yhteiselämän muokkaamat aistilliset taipumukset. Ja nyt myös oikean, sellaisena kuin se historiassa toteutuu, on tultava korkeimmaksi päämääräksi ja annettava tälle materiaalille oma muotonsa. Missä on silloin moraalinen vapaus?

Vastaus on yksinkertainen: Maailmanhistoria on tarkemmin sanoen inhimillisessä tahtomisessa ja tietämisessä, sen olemassaolo ja todellisuus on ihmisen toiminnassa. Mitä tahansa historia on ollut, ja mitä ihminen onkaan menneestä omaksunut – historian seuraavaa hetkeä ei ole, jollei ihminen niin ilmoita, ja minkä muodon historia seuraavana hetkenä omaksuukin, se on ihmisen päätöksen tulosta – sillä vain hänen toiminnassaan se on olemassa. Ja jos tämä hetki on järjellisessä yhteydessä menneeseen, niin inhimillinen tieto on se, joka on tämän järjellisen yhteyden oivaltanut ja ihmistahto on antanut sille olemassaolon toiminnan maailmassa. Siksi sanomme: subjekti, joka asettaa hyvän toimintansa päämääräksi ja toteuttaa sitä, tietää tekojensa olevan toteutunutta oikeaa. Tämä tietäminen omatunto.

Alkeiskurssi § 66. Täytyy ilmaista tällä tavoin muodollisesti ja näillä termeillä. Yhteiskuntaelämästä, maailmanhistoriasta jne. johon olemme selitykseksi viitanneet, ei tässä ole kysymys. Hyvä, totuus ja oikea asettuvat sinänsä ihmisen toiminnan korkeimman päämäärän – hän tietää, että hänen omatuntonsa antaa siihen normin – olevan tietoinen siitä. Omatunto on tietoinen siitä, että hyvä on toiminnassa todellista.

–––

Olemme korostaneet erityisesti sitä, että suuri enemmistö niin Hegelin kannattajista kuin vastustajistakin on pitänyt oikeutta hänen järjestelmässään luonnonvälttämättömyyden voimana, jonka kehityksessä maailmanhistoriassa ihminen on pelkkä läpihuutojuttu, ikään kuin astia, jossa prosessi tapahtuu ja joka heitetään sitten pois. Mielestäni tämä käsitys on järjestelmän hengen suhteen virheellinen. Mutta kiistatonta on, ettei Hegel ole riittävästi korostanut subjektiivista vapautta, ja kuten herrat huomaavat, hän on käsittänyt koko opin moraalista muodollisemmin, niin että subjekti ei lainkaan tavoita todellista moraalista vapautta, eikä hänellä edes valtio-opissa ole yksilöllistä vapautta – vain teoria, tietäminen, joka kohoaa maailmanhistorian pakon yläpuolelle. Sellaiseen tulokseen me emme voi päätyä, jos pysymme käsityksessämme hyvästä päämääränä ja subjektin suhteesta siihen.

 

24.

 

Kertaus opista hyvästä päämääränä

 

Hyvät herrat. Herrat huomaavat, että teoreettinen velvollisuusoppi kokonaisuudessaan pyrkii määrittämään ihmisen moraalista vapautta – hänen vapauttaan ja oikeuttaan itse ratkaista oikeasta ja väärästä, määrätä itse velvollisuuksista, jotka hänen osallaan ovat. Velvollisuutta ei ylipäätään ole ilman ihmisen omaa tunnustusta. Vain se on velvollisuus, jonka ihminen itselleen asettaa. Toiset voivat pitää tätä tai tuota yksilön velvollisuutena, yksilö myös itse voi alistua toisten mielipiteille ja vaatimuksille, ja ylipäätään lain ja tavan alle. Mutta jollei hän täytä lain ja tavan käskyjä sekä velvollisuudentunnon vaatimuksia, niin tämä vaatimus on hänelle vain ulkoinen pakko, johon hän annetuissa olosuhteissa alistuu, mutta joista hän voi toisissa olosuhteissa sanoutua irti. Jos hän sitä vastoin itse tunnustaa velvollisuuden sinänsä ja itselleen oikeana, niin tämä tunnustaminen velvoittaa häntä noudattamaan velvollisuutta; hän tietää olevansa sidottu siihen ja hän tietää, että poikkeaminen siitä on poikkeamista sinänsä ja itselleen oikeasta. Hän tietää, että mitkään ulkoiset seikat ja olosuhteet eivät vapauta häntä tästä sitoumuksesta. Tämä hänen tietoisuutensa on omatunto.

Velvollisuusoppi lähtee subjektin käsitteestä, tahtona mahtina ratkaista oikeasta ja väärästä. Tämä on moraalisuuden abstrakti käsite, moraalinen vapaus, joka on velvollisuuden lähde.

1. Lähinnä tämä vapaus esiintyi subjektin muodollisena vapautena hänen tekemisissään, siten että hän tunnustaa niissä ainoastaan oman tahtonsa – ja viime kädessä hänen tarkoituksessaan, tekemisen olennaisessa ja yleisessä sisällössä, jonka kautta se on subjektin teko.

2. a). Tämän vapautensa subjekti asettaa toiminnan päämääräksi = onnellisuus – jonka huippu on subjektin tunnustaminen – ei nimittäin vain se, että subjekti tunnustaa toiminnassa oman tarkoituksensa vaan myös toisten tunnustus subjektin vapaudelle antaa teolle päämäärä.

Tämä on moraalisen vapauden tunnustaminen teon sisällössä, ei vain sen muodossa. Subjekti itse määrää velvollisuuden – velvollisuudet itseään kohtaan – mikään muu mahti ei voi niitä määrätä – tämä tunnustetaan.

2. b) Yhteinen paras on tämä molemminpuolinen tunnustaminen. Velvollisuus on tämä tunnustaminen.

Jo onnellisuuden kehittelyssä – ihmisen velvollisuudet itseään kohtaan – täydellisyys esiintyy subjektin pyrkimysten objektiivisena, edellytettynä ideaalina.

Tässä yleinen hyvä ylipäätään on objektiivinen, annettu vaatimus. Subjekti ei määrää, mitä on oikeudenmukaisuus ja mitä on hyväntahtoisuus? Tunnustamisen yleinen vaatimus esiintyy toisten subjektien vaatimuksena subjektille.

Mutta kehittelyn tulos osoittaa, että määrääminen itse asiassa on subjektin asia. Subjekti määrää, mitä yhteinen paras on, ja määrää velvollisuutensa toisia kohtaan. Tässä on yleinen etu moraalisena, kaikkien moraalisena vapautena. Siis moraalinen vapaus toiminnan sisällössä edelleen kehitettynä. Kaikki velvollisuus on subjektin vapaata määrittämistä.

2. c) Tämä vapaus subjektilla on sen nojalla, että se kaikessa toiminnassaan asettaa sinänsä ja itselleen oikean, hyvän päämääräkseen.

Hyvä on myös ideaali, pitäminen, jota subjekti edellyttää.

Kuinka moraalinen vapaus on tällä edellytyksellä mahdollinen. Näyttää kuin tässä huippupisteessä kaikki subjektin määräysvalta menetettäisiin – sillä sinänsä ja itselleen oikean täytyy olla jotain objektiivista eikä subjektin ratkaisusta riippuvaista.

Laajemmin, koska kertaus on osoittanut, että tämä ei ollut selvää – etenkin niille jotka tärkeämpien asioiden vuoksi eivät olleet paikalla.

Ks. edellinen vihko.

–––

Tämä kaikkien tekojen korkein tai yleinen päämäärä on siten myös subjektin oma vapaa asettamus. Subjekti määrää todella, mitä oikea ylipäänsä on omissa ja toisten teoissa – niin pitkälle kuin nämä subjektia määrittävät. Tällä moraalisen vapauden tasolla subjektin itsemäärääminen lankeaa siis yhteen oikean kanssa.

–––

Omantunnon teoriassa meidän on ylipäätään todettava, että tässä ei ole kyse omastatunnosta vain tietämisenä, tietoisuutena oikeasta ja väärästä – vaan moraalisesta itsetietoisuudesta toiminnan määrääjänä, siis tahdosta itsetietoisena voimana ratkaista toiminnassa mikä on oikein.

Ajattelen oikeaa – tiedän että tämä on oikein, tämä väärin – se ei ole omaatuntoa. Mutta kun toimin ja tiedän, että tekoni on oikea – eikä siitä voi olla muuta tuomiota, eikä mikään muu kuin minun tietoisuuteni voi määrätä, mikä teossa on oikea ja velvollisuus – tämä subjektin tietoisuus omasta absoluuttisesta ratkaisuvallastaan – tämä moraalisen vapauden tietoisuus itsestään on omatunto.

Omatunto on välittömänä moraalinen tunne, reflektoimaton määrittely siitä, mikä on velvollisuus. Moraalisena tunteena omassatunnossa ei ole mitään ristiriitaista. Sen ratkaisun oikeellisuudesta ei ole epäilystä. Se, mitä tämä tunne käskee, on oikein.

Tässä poikkeamme edellisestä kehittelystä ja tarkastelemme omaatuntoa sinänsä. Välittömänä se on vain hyvä omatunto, viattomuuden tila, annettu tietoisuus oikeasta toiminnassa. Kyse ei ole nyt sen historiallisesta olemassaolosta. Se on omantunnon käsite: sen ratkaisu ja sen määritys on oikea eikä moraalinen tunne ole mitään muuta.

Mutta tämä tunne on vain tunnetta oikeasta yleensä, että oikean tulee olla, ja että se todella on, koska omatunto sen sellaiseksi määrittää.

Teoissaan subjekti on kuitenkin sarja oikean määrityksiä.

 

25.

 

Hyvät herrat. Oppi pahan alkuperästä ja sen järjellisestä välttämättömyydestä on etenkin kristittyjen kansojen keskuudessa ollut syvällisten tutkimusten kohde. Nämä tutkimukset ovat kuitenkin yleensä tapahtuneet filosofisen järjestelmän ulkopuolella.

Herrat tietävät, että itämainen maailmankatsomus rakentuu dualismille, joka näkee maailman hyvän ja pahan voimien kesken jaettuna. Myös kristillinen maailmankatsomus on usein jäänyt tällaiseen dualismiin, vaikka kristinuskon tunnusmerkki onkin pahan voittaminen ja sovittaminen. Niin teologia kuin useimmiten filosofiakin on antanut pahalle itsenäisen olemassaolon, jonain mielivaltaisesti ja satunnaisesti maailmaan syntyneenä, joka ei ole kuulunut Jumalan maailmansuunnitelmaan – tai joka filosofisesti käsitettynä on hengen maailman järjellisen kehityksen ulkopuolella.

Emme tässä kysele erityisesti, kuinka paha on tullut maailmaan. Meidän tehtävämme on yleisesti esittää, mitä oikea on. Ja tältä pohjalta nousee eteemme myös oikean kieltäminen, vääryys. Vastaus kysymykseen: mikä? sisältää siis vastauksen kysymyksiin kuinka ja miksi.

Näin abstraktinen oikeusoppi. Oikeus on – persoonan oikeus ja omistusoikeus. Mutta oikeus on myös vääryys, toisin sanoen oikeus muuttuu vääryydeksi, koska se ei abstraktina voi päästä voimaan eikä sitä voi lähemmin määrittää. Sopimus, omistusoikeuden tunnustaminen on välttämätön määritys. Sopimus on täysin vapaa. Niin tulee olla. Mutta silloin se on myös alistettu mielivaltaiselle tulkinnalle. Yksi tulkinta on oikea, kaikki muut vääriä. Ja vääryys, abstraktina vääryytenä, on tämä negaatio sen muodoissa: siviilivääryys, petos, rikos. Tämä on teoreettisesti pahan mahdollisuus. Siinä on erotettu

malum physicum [fyysinen paha]

malum metaphysicum [metafyysinen paha]

malum morale [moraalinen paha]

Tässä malum metaphysicum

Voimme vetää tästä kehittelystä sen johtopäätöksen, että subjektin vapauden – moraalisen vapauden ehtona on tämä pahan mahdollisuus. Sanomme: abstraktinen oikea on tai sen tulee olla ilman vääryyttä, jolloin siitä tulee oikeaa luonnon järjestyksessä, ei moraalisesti ja siveellisesti oikeaa – oikeutta vapaasta tahdosta ja itseään kehittävän hengen maailmaan kuuluvana.

Mutta tämä on ulkokohtaista tarkastelua. Kysymyksessä oikeasta ja väärästä, mahtina tulkita ja tehdä tätä tai tuota tahto reflektoi itseään ja siitä tulee subjekti. Tämän kertoo nopea kertaus tarkastelumme kulkuun.

Velvollisuusopissa voi olla kysymys vain siitä, mikä on velvollisuus – moraalisesti oikea. Ylipäätään subjektiivinen vapaus on velvollisuus. Tämä sen kehitys antaa velvollisuuden eri kategoriat – onnellisuus – yhteinen paras – hyvä. Ulkoinen reflektio voi lisätä tähän – se ja se ei ole velvollisuus, ei ole moraalisesti oikein. Mutta kehittely ei kuulu tähän negatiiviseen määrittelyyn.

Kehittely pitää kuitenkin sisällään kaikkien näiden velvollisuuksien kumoutumisen. Onnellisuus sellaisenaan väistyy päämääränä täydellisyyden tieltä – tämä subjektin tunnustamisen tieltä. Onnellisuus yleensä yleisen hyvän tieltä, oikeudenmukaisuus hyväntahtoisuuden tieltä – hyväntahtoisuus päämääränä moraalisen vapauden tieltä – yleinen hyvä ylipäätään hyvän tieltä. Kaikki velvollisuuksien täyttäminen väistyy omantunnon tieltä toteutuneena oikeana – kehitelty moraalinen vapaus.

Vasta tässä palaamme jälleen käsitteenmukaisesti vääryyteen, moraalisena vääryytenä, pahaan – joka kuuluu moraaliseen vapauteen.

Tai se, mikä siirtymässä velvollisuusoppiin ilmenee ulkoisesti tarkasteltuna – että subjektiivisen vapauden, moraalisen oikean ehto on pahan mahdollisuus, se todetaan tässä itse subjektiivisen vapauden kehittelyssä, mutta siten, että vääryyden mahdollisuus toiminnassa, moraalinen paha, kuuluu moraaliseen vapauteen, moraaliseen oikeaan.

Vakava seuraus on todellakin se, että ihmisen tulee tehdä pahaa ja hänellä tulee olla huono omatunto. Muutenhan ei ole moraalista vapautta, oikeaa velvollisuutena – omatunto ei voi vapaasta tahdosta määrätä mikä on oikein, eikä se näin voi olla hyvä omatunto.

On vaikea oivaltaa, mikä tässä kehittelyssä on sitovaa. Kun sivuutamme tavanmukaisen, velvollisuudet itseä ja toisia kohtaan – asian käsittäminen on vaikeaa siksi, että tässä siirrymme puhtaasti spekulatiiviseen.

§ 67 – ”Omatunto on toteutunut subjektiivinen tahto – subjektiivinen, moraalinen vapaus oikeana”. – – Välittömänä omatunto on subjektin tietoisuus itsestään tänä toiminnan vapautena, jonka subjekti tietää omaksi vapaaksi määrityksekseen ja siten oikeaksi. Omatunto on sellaisenaan välittömänä hyvä omatunto. Moraalinen tunne”.

§ 68 – – ”subjektin tietoisuutena itsestään moraalisesti vapaana, tästä tietoisuudesta kussakin yksittäisessä teossa.” Siten itseensä reflektoituneena omatunto on subjektin tietoisuutta itsestään valtana ryhtyä toimintaan, ja jokaisessa teossaan (missä teossa hyvänsä) se tietää moraalisen vapautensa todellisena. Tämän teon satunnaisuus sinänsä suhteessa moraaliseen vapauteen tekee siitä pahan teon, ja omatunto subjektina tuossa teossa, moraalisesta vapaudestaan tietoinen, on huono omatunto. Subjekti nimittäin on tuon teon kautta alentanut vapautensa johonkin objektiivisen maailmanjärjestyksen kannalta satunnaiseen järjellisesti oikean sijaan.

Tiedämmekö nyt, mitä paha toiminnassa on? Kyllä, moraalisesti paha on sattumanvarainen, se mikä teon sisällössä ei ole järjellisesti välttämätöntä. Huom. suhteessa subjektiin ja sen moraaliseen vapauteen.

Objektiivisessa maailmanhistoriassa ei ole satunnaisuutta – paha ja hyvä eivät ole maailmanhistoriassa sellaisinaan – vaan aina suhteessa toimivaan subjektiin. Maailmanjärjestyksessä myös paha johtaa hyvään päämäärään – objektiiviseen sovitukseen.

 

26.

 

Hyvät herrat. Jatkamme suoraan deduktiotamme omantunnon teoriasta. Teemme sen ilmaisemalla täsmällisin käsittein seuraavat muutokset.

Alkeiskurssin § 69. Subjekti on myös huonon omantunnon mielessä tietoinen moraalisesta vapaudestaan toiminnassa. Mutta pahan teon sattumanvaraisuus, siitä puuttuva järjellinen yhteys muihin tekoihin tekee tämän tietoisuuden muodolliseksi. Omantunnon tulee olla tietoinen moraalisesta vapaudesta toteutuneena oikeana – ja järjellisenä, mutta satunnainen on järjetöntä, jo sinänsä muotonsa vuoksi väärää. Huonona omanatuntona subjekti tietää, ettei sen moraalinen vapaus vastaa sen käsitettä ja pyrkii toteuttamaan moraalisen vapautensa toiminnassa, joka kumoaa toiminnan satunnaisuuden. Toiminnan satunnaisuuden kumoaminen on sitä, että teko asetetaan järjelliseen, objektiiviseen yhteyteen muiden tekojen kanssa. Omatunto tietoisuutena moraalisen vapauden toteutumisesta tekojen järjellisessä järjestelmässä on siveellinen omatunto ja tämä moraalisen vapauden todellisuus on siveellinen oikea.

Järkeilemme hiukan. Kun ihminen sivuuttaa itsensä, omat halunsa, taipumuksensa ja onnellisuutensa sekä toisten ihmisten yleisen hyvän ajattelemisen ja tekee sinänsä ja itselleen oikeasta itselleen päämäärän, se on hänelle ideaali.

Hänen täytyy omasta itsestään lähtien määrittää, mikä on oikein – muutoin hänellä ei ole mitään velvollisuutta, moraalista velvoitusta. Mutta hänellä ei ole oikean määritelmää sisimmässään. Kun hän pyrkii siihen ideaalina, hän oppii vain oivaltamaan, että oikean ei vain pidä olla vaan että se on maan päällä todellisena.

Omatunto toiminnassa on oikea – toteutunut oikea. Mutta omatunto on silloin vain muodollinen; teolle ei tässä ole muuta lakia kuin se, että ihmisellä on siinä hyvä omatunto. Yksi saa hyvän omantunnon yhdestä asiasta, toinen toisesta. Onnellisuus suo hyvän omantunnon. Oikeudenmukaisuus suo sen, hyväntahtoisuus suo sen. Mutta kun onnellisuus on päämäärä, pitäisi oikeudenmukaisuuden ehkä olla sitä kun se on – hyväntahtoisuutta. Tämä on kaikki satunnaista. Minkään ei pidä olla hyvän ulkopuolella. Mutta hyvä on kaikkein sattumanvaraisin. Subjektin hyvä, mitä subjekti sillä tarkoittaa. Se on paha.

Subjekti ei tee pahaa pahan vuoksi. Paha on hänelle väline johonkin hänen hyväänsä – omaansa tai muiden.

Mutta miksi paha tulee vasta tässä esille, eikä esimerkiksi opissa hyvästä päämääränä. Koska paha ei ole positiivinen ilman jonkinlaista hyvän astetta. Paha ei myöskään ole päämäärä. Se ei myöskään ole teossa todellinen millekään muulle kuin tekijän omalletunnolle. Ajattelen, mikä on oikein ja mikä väärin – mutta moraalisesti paha on se tietoisuus, joka toimijalla itsellään teossaan on. Kukaan muu ei tiedä sitä todellisena. Moraalinen paha lähtee moraalisen hyvän tavoin subjektin omasta sisimmästä.

Ja edelleen omantunnon täytyy tulla huonoksi. Muutoin ei voi edetä velvollisuuksien ja hyveiden välillä haparoinnista hyveelliseen elämään. Ei riitä, että hyvä ja paha ovat esillä kuin kaksi kuvaa, joista ihminen ojennuksekseen jäljentää itselleen kuvan hyvästä, mutta ei pahan kuvaa. Hänen tekonsa eivät sillä tavoin tule todella hyviksi, kuten eivät todella pahoiksikaan – hyvä on silloin ideaali, ja toiminnassa on jokin määrä hyvää. Oikea ei toteudu maailmanhistoriassa. Mutta pahan kumoamisesta hän saa täsmällisen siirtymän teosta toiseen. – Pitääkö hänen silloin jälleen tehdä pahaa uutta siirtymää varten? Ei, sillä hän tietää nyt, että paha on järjellisen yhteyden sattumanvaraista puuttumista. Huono omatunto on johdattanut hänet tekojen kokonaisuuteen ja varoittanut lankeamasta uudestaan.

Lopulta, mitä tämä merkitsee meidän tieteelliselle tarkastelullemme. Sitä, että moraalinen vapaus sellaiseen muuttuu pahaksi. Tässä on kaiken velvollisuuden lähde, mutta sinänsä käsitettynä se on itselleen olemassa olevassa pahan todellisuudessa. Samoin moraalisesta vapaudesta tulee todellinen, kun se on sidottu järjelliseen etenemiseen teosta toiseen. Silloin sen vapaus on järjen omaa – objektiivisissa, yleispätevissä määrityksissä etenemistä.

Sellainen on kehno hyvä omatunto, joka on olemassa vain tässä teossa ja siitä aivan riippumatta jälleen jossain toisessa teossa – sillä näiden tekojen välissä on tilaa huonolle omalletunnolle. Todella hyvä omatunto on se, jonka todellisuus on koko elämän töissä ja toimissa.

Kuten abstraktissa oikeusopissa päädyimme tulokseen, että subjektin tulee ratkaista oikeasta ja väärästä, niin tulemme tässä siihen tulokseen, että moraalinen vapaus on edistymistä oikeusmääräysten objektiivisessa järjestelmässä. Palaamme subjektiivisesta – tahto subjektina – objektiiviseen, objektiivisesti oikeaan. Mutta siinä on subjektiivinen ratkaisu, moraalinen vapaus sisällytettynä. Oikea ei tässä ole abstraktinen vaan todellinen ja konkreettinen – se on objektiivisen hengen työtä, mutta se on olemassa subjektin ratkaisuissa toiminnassa. Moraalisen vapauden tulee olla. Ihmisen toiminnassa ratkaisee vain ihminen itse, ja hän antaa oikealle todellisuuden. Mutta vapauden hän saa vain siten, että hänen ratkaisunsa on objektiivinen, yleispätevä, järjellinen.

Siirtymä § 70 alussa.

Olisimme voineet sanoa: subjekti pyrkii kumoamaan huonon omantunnon mielipahan.

Mutta se ei perustele siirtymää. Moraalinen subjekti on itsetietoinen henki oikean vapaana ratkaisijana.

 

27.

 

Hyvät herrat. Olemme oppineet, mitä moraali tai velvollisuusoppi Hegelin oikeusfilosofian järjestelmässä on. Se on oppi subjektin (ei persoonallisuuden) oikeudesta – ja subjekti on tahtoa oikeuden määrittäjänä, toisin sanoen tietoista tahtoa määrätä oikea, mitä oikea ja väärä ovat, ja sitä kautta määrätä itseään toimintaan ja oikean toteuttamiseen.

Subjekti määrää itsensä toimintaan. Silloin erotetaan teko, teon sisältö, subjektin siihen sijoittama oikeasta, ja toisaalta oikea miellettynä oikeutena, ideaalina, objektiivisesti oikeana joka toiminnan kautta tulee toteuttaa. Subjekti tietää, mitä oikean objektiivisesti tulee olla ja sijoittaa tämän oikean tekoon, pyrkii sen toteuttamiseen.

Tämä subjektin määrääminen oikeasta ja väärästä toiminnassa on oikeus, subjektiivisen vapauden oikeus; se, että toiminnan sisällön tulee kuitenkin vastata edellytettyä, objektiivista oikeaa ja olla sen määräämää, on velvollisuus.

Tämä jälkimmäinen momentti muodostaa tästä dialektisen liikkeen – toiminnan vastaavuuden tai ei-vastaavuuden oikean kanssa. Siksi kutsumme tätä oppia velvollisuusopiksi – ja teoreettiseksi, koska toiminnan normina oleva objektiivinen oikea on subjektin edellyttämä, subjektin teoria siitä, mitä oikea on.

Pinnallisesti tarkastellen voisi sanoa: abstraktinen oikeusoppi esittää kylläkin oikean objektiivisia, yleispäteviä muotoja. Mutta viime kädessä myös nämä muodot, vaikkakin oikeuskäsitteestä kehiteltyinä, ovat pelkkää teoriaa, spekulaatiota, ja sellaisena ajattelevan ja tahtovan subjektin luoma normi oikealle. Tällä ulkokohtaisella järkeilyllä onkin se merkitys, että mainitut oikeusmääritykset ovat abstraktia teoriaa ja että oikean todellisuudelle vaaditaan myös subjektin toimintaa, ei siis vain abstraktia lainmukaisuutta – oikeusnormit, lait – vaan myös moraalisuutta. Subjektin tietämistä ja tahtomista, moraalista tarkoitusta ja päämäärää toiminnassa.

Tämä toiminnan moraalisuus on sen teorian varsinainen kohde, jota kutsutaan moraaliksi, siveysopiksi, hyveopiksi tai velvollisuusopiksi.

Antiikissa etiikalla tarkoitettiin sitä, mitä myöhemmin on kutsuttu moraaliksi, kuitenkin niin, että kysymys oli lähinnä toiminnan periaatteiden tutkimisesta. Aristoteles erotti tästä politiikan. Myös stoalaisilla etiikka oli moraalia kuten herrat voivat todeta Ciceron Velvollisuuksista-teoksesta. Roomalaisten oikeusoppi oli heidän laeissaan. Ja niinkin myöhään kuin Spinozalla etiikka eroaa täysin oikeusopista, vaikka hänen etiikkansa pääkohde onkin tietämisen ja toiminnan viimekätisten perustojen tutkiminen.

Ensimmäinen tuntemani ajattelija, joka erotti oikeusopin ja moraalin, oli saksalainen filosofi Thomasius (k. 1728) – vaikka hänen oikeusoppinsa onkin ”Jus nature & gentium”. Koska oikeusoppi sisältää kaiken lainsäädännön periaatteet, se tarkoitti oppia niistä velvollisuuksista, joiden täyttämiseen ihminen voidaan pakottaa, erotuksena moraalista oppina velvollisuuksista, joiden täyttämistä määrää ainoastaan omatunto – tai järki, ns. järjen periaate, kuten Kant ja hänen seuraajansa sen ilmaisivat.

Kantin tutkimukset tällä alueella ovat erittäin tärkeitä, koska kukaan ei ennen häntä ollut syvällisemmin tutkinut oikeusopin ja moraalin eroa.

Tunnettu: toimi niin, että tahtosi maksiimi voisi joka hetki toimia samalla yleisen lainsäädännön periaatteena”. Tämän oletuksen perusta on se, että se on vain muodollinen – ja se, että ilman tällaista imperatiivia ei oikealle ja väärälle, oikean olemassaololle ylipäätään ole mitään järjellistä perustaa.

Kantin näkemyksestä molempien tahtojen erosta viittaamme sivulle 222 ja edelleen.

–––

Tästä voidaan sanoa, että se on pääpiirteissään hyväksyttävissä ja itse asiassa tässä lausutaan olennainen velvollisuusopin suhteesta oikeusoppiin.

Mutta herrat lienevät oivaltaneet, kuinka tämä tarkastelu itse asiassa menee asian ulkopuolelle, se on sellaista reflektointia sisällöllä, joka ei milloinkaan voi johtaa sitovaan todisteluun – kuten ei ole vaikea oivaltaa myöskään velvollisuusopin syvempää merkitystä, kun se esitetään oikeuskäsitteen yleisen kehittelyn välttämättömänä osana. Kantin systeemistä voidaan kysyä, miksi hyveopin, ja miksi päämäärän, joka samalla on velvollisuus, ylipäätään tulee olla. Eikä siihen saa muuta vastausta kuin että ihmisellä empiirisenä tosiasiana on sellaisia velvoitteita, jotka eivät seuraa pakottavista käskyistä. Meillä on tähän toinen selitys: nämä yleiset määräykset, jotka luovat pohjan pakkokäskyille, eivät ole todellisia, jos moraalin käskyjä, hyveoppia ei ole olemassa. Ne hajoavat vääryydeksi – oikea ei näissä muodoissa voi toteutua, jollei siihen tule lisäksi moraalinen mielenlaatu, oikea tarkoituksena ja päämääränä.

 

 

28.

 

Hyvät herrat. Mainitsin viimeksi, että herrojen ei pidä odottaa teoreettiseksi velvollisuusopiksi kutsumaltamme tieteeltä enempää kuin se pystyy antamaan – eikä se ole todellakaan vähän, jos olemme sen avulla kyenneet vakuuttumaan, että ihmisen moraalinen vapaus, hänen vapautensa määrätä, mikä on moraalisesti oikea ja mikä on velvollisuus, on absoluuttinen, vailla minkäänlaista rajoitusta.

Tämän todistaminen on käsityksemme mukaan teoreettisen velvollisuusopin päätarkoitus, koska tämän oivaltamisesta riippuu, onko olemassa mitään velvollisuuksien teoriaa. Omatunto antaa ihmiselle käytännössä tämän vakaumuksen, kokemusperäisenä, sillä omatunto ei salli mitään selittelyjä mahdollisesta kykenemättömyydestä, jotta se tietäisi mikä on oikein, eikä myöskään mitään epävapautta sen määräämiseksi toiminnassa. Moraalin tehtävä on osoittaa teoreettisesti, että näin on, käsittää tämän vapauden yhteys toisaalta annettuihin haluihin ja taipumuksiin, toisaalta annettuun henkiseen maailmanjärjestykseen.

Vain tätä kautta moraali voi myös määritellä erityiset velvollisuudet. Nämä määritelmät lähtevät, kuten olemme nähneet, moraalisen vapauden käsittämisestä sen eri muodoissa tai momenteissa. Tai tarkemmin: velvollisuuksien määrittelyt ovat tämän vapauden omia määrittelyjä sen siirtyessä momentista toiseen. Onnellisuuden velvollisuudet ovat sitä siirryttäessä subjektiivisen tahdon muodollisesta vapaudesta tarkoituksessa sen konkreettiseen vapauteen (suhteessa teon sisältöön) subjektin ulkoisessa tunnustuksessa. Velvollisuudet yleisen hyvän puolesta päämääränä kuuluvat siirtymään tästä tunnustamisesta moraaliseen vapauteen (vapaus määritellä kaikki velvollisuus), ja lopulta velvollisuudet sinänsä ja itselleen, velvollisuus tehdä hyvää ja sinänsä ja itselleen oikeaa kuuluvat siirtymään moraalisesta vapaudesta omaantuntoon.

Tässä kehittelyssä on lisäksi muistettava, että moraalisen vapauden momentit tarkasteluna niiden velvollisuuksien puitteissa, joissa ne ilmenevät, ovat itse juuri noiden velvollisuuksien huippu, mutta suhteessa jatkokehittelyyn ne ilmaisevat vaatimuksen vapauden toteuttamisesta. Subjektin tunnustus on siten sen tunnustamista, että subjekti vapaasti määrää teon päämääräksi todellisen onnellisuuden. Subjekti saa tästä tunnustuksesta tyydytyksen, joka ei puutu mistään sen teosta. Mutta toisten pitää tehdä tunnustus todelliseksi. Näin tapahtuu oikeudenmukaisuuden ja hyväntahtoisuuden velvollisuuksissa. Oikeudenmukaisuuden velvollisuudet sinällään eivät puolestaan toteuta yleistä hyvää; summum jus summa injuria [lain kirjaimellinen soveltaminen on suurta epäoikeudenmukaisuutta]. Hyväntahtoisuuden velvollisuuksilla on myös rajansa. Mutta kaikkien muuttumaton hyvä on se, että jokainen ihminen vapaasti määrittää tekonsa, velvollisuutensa myös suhteessa toisiin. Sellainen velvollisuuden määrittely tulee toteuttaa. Se tapahtuu tekemällä hyvä kaiken toiminnan päämääräksi – mutta tämäkin todellisuus jää ideaalin rajojen sisälle siihen asti kunnes subjekti käsittää itse moraalisen vapauden hyvän todellisuudeksi. Näyttääkin siltä, kuin myös oppi hyvästä pitäisi jakaa kolmeen momenttiin, ja että omatunto hyvän todellisuutena olisi kolmas momentti. Hyvän dialektiikassa erottuukin tosiasiassa helposti kolme momenttia. Sen välitön olemassaolo velvollisuuden mukaisessa toiminnassa; teko sen todellisuuden yhtenä asteena, sen lisäksi olemassa olevien lukemattomien asteiden vastakohtana – sekä hyvän immanenssi, täydellinen läsnäolo jokaisessa asteessa. Subjektiivisen sijoittaminen hyvän todellisuuteen omassatunnossa olisi aivan oma oppinsa, sillä moraalissa ei enää ole objektiivisuutta pitämisenä – kuten onnellisuus, yhteinen paras, hyvä. Jatkokehittely tapahtuu kokonaan subjektiivisen alueella – moraalinen vapaus sinänsä – omatunto.

Oppi omastatunnosta on puolestaan oppi syylliseksi katsomisesta – mutta ei vain muodollista syyksiluettavuutta sen suhteen, mikä subjektin tieto ja tahto on ollut, vaan teon sisällön, sen oikean ja väärän suhteen – siten syyksiluettavuuden ja velvollisuuden ykseys – velvollisuuden syyksiluettavuus.

Tässä opissa kysymys on vain siitä, mitä omatunto on, eikä siitä minkä omatunto määrää oikeaksi tai vääräksi, ilman että omatunto määrää mikä on oikein ja väärin, ja tämän peruuttamatta.

Abstraktinen oikeusoppi asettaa oikean määritykset – mutta ne ovat yleisiä abstrakteja muotoja. Se päättyy viittauksella velvollisuusoppiin – oikean tulkitseminen kussakin erityisessä tapauksessa on subjektin asia. Velvollisuusoppi antaa ohjeet tätä tulkintaa varten – oikealle kussakin erityisessä tapauksessa – mutta myös ne ovat yleisiä. Tieteen tulee käsittää yleinen ja järjellinen. Käytännöllinen siveysoppi määrää edelleen, mikä yhteiskunnan laissa ja tavassa on oikea, mutta siinäkin kyse on yleisistä siveellisistä periaatteista. Kunkin ihmisen yksilöllistä elämää varten tiede ei voi antaa yksityiskohtaisia ohjeita. Yksilön tulee elää niin, että tieteen yleiset määräykset pääsevät hänen elämässään voimaan – tämän kautta elämästä tulee järjellinen kokonaisuus. Näihin yleisiin määrityksiin kuuluu se, että omantunnon tulee ratkaista oikeasta ja väärästä toiminnassa. Tämän ihminen asettaa ohjenuorakseen vapaaehtoisesti – ilman tieteellistä tutkimusta. Mutta tiede oikeuttaa tämän omantunnon korkeimman oikeuden. Omantunnon tutkimus osoittaa edelleen, miten omatunto suhtautuu myös kysymykseen siitä, mikä on oikein.

–––

Omatunto on välittömänä subjektiivisen tahdon, subjektin tietoisuutta itsestään toteutuneena oikeana. Tämä tietoisuus subjektilla on toiminnassa, jossa hyvä päämääränä toteutetaan. Tätä välittömyyttä kutsumme omantunnon moraaliseksi tunteeksi.

Ihminen tekee oikein, täyttää velvollisuutensa. Hän tietää toiminnassaan olevansa yhtä oikean kanssa – sillä toiminnassa hän on tässä hetkessä ja toiminta on oikea todellisena. Hän on toiminnassaan tahtomista – tietoisuutta itsestään tahtovana. Tämä tietoisuus – tahdon itsetietoisuus toiminnassa on omatunto, välitön todistus siitä, että oikea on todellinen ja että se on subjektin työtä.

Moraalinen tunne on ainoastaan hyvä omatunto, omatunto viattomuuden tilassa, jossa ei ole mitään sekaannusta oikean ja väärän välillä.

Omallatunnolla ei tule ymmärtää vain tietoa oikeasta ja väärästä. Omatunto puhuu vasta kun ihminen toimii – etsii ja lankeaa. Omatunto ei myöskään ole vain abstraktia itsetietoisuutta – se on tahto itsetietoisena – subjekti – eikä sekään abstraktina, vaan tahto, joka toiminnassa tietää olevansa olemassa, todellinen vapaana tahtona – toteutunut oikea.

Tämä on toteutunut oikea – ja oikean idean sanoimme olevan koko siveysopin lopputulos, oikeuden käsitteen sisällöllinen kehittely, järjellisten määritysten järjestelmä, jossa tahdolla on järjellinen vapautensa. Tämä idea selkenee omassatunnossa. Omatunto ennakoi kehittelyn ja tahto tietää järjellisen vapautensa tässä yhdessä teossa ilmenevänä.

Kutsumme tätä moraalisen tunteen tasoksi, koska subjektin tietoisuus itsestään lankeaa yhteen teon kanssa. Omatunto on tämä teko, tietämistä ja tahtomista läsnäolevassa.

Mutta omatunto on myös jokin toinen teko, tekojen prosessi ylipäätään. Tämä negatiivisuus kuuluu yleensä kaikkeen välittömyyden tasoon – se, että omatunto on tässä toiminnassa, sisältää jo negatiivisen suhteen muihin tekoihin omantunnon asettamuksina.

Omantunnon ratkaisu myös vaatii tekojen sarjaa määrittääkseen ihmisen tekojen järjellisen ykseyden.

Omatunto on siksi myös toisessa teossa, tietoisuutta tahdon olemassaolosta oikean todellisuutena myös jossain toisessa teossa, ja jälleen uudessa teossa.

Omatunto yleisenä tietoisuutena eroaakin siksi olemassaolostaan tässä tai tuossa teossa. Tätä on omantunnon itsereflektio. Omatunto itseensä reflektoituneena on subjektin yleinen tietäminen itsestään mahtina toteuttaa oikeaa määräämällä vapaasti, mikä teossa on oikein.

Mikä on oikein? Mitä subjekti, joka sellaisena määrittää? Mitään korkeampaa ratkaisua ei ole. Olemme aiemmin sanoneet, että sinänsä ja itselleen oikea, hyvä, on päämäärä. Mutta subjekti on teoissaan toteutunut oikea. Omatunto on tietoisuus tästä – subjektin itsetietoisuus – ja subjektilla on tämä tietoisuus missä hyvänsä sen teossa. Teon sisältö suhteessa oikeaan on siten samantekevä. Vain subjektin itsetietoisuus toiminnassa on se, mitä vaaditaan. Mutta teko, jossa on vain tämä tietoisuus, on paha. Omatunto on siinä subjektin tietoisuutena itsestään oikean korkeimpana ratkaisijana – mutta oikea ei ole päämäärä vaan subjektin tietoisuus oikeasta. Omatunto on siinä, mutta suhteessa oikeaan ja itseensä negatiivisena – huono omatunto.

Omantunnon abstraktinen toteutuminen teossa on paha – se on ainoa määritelmä, jonka pahalle voimme antaa.

Moraalinen vapaus omanatuntona, subjektin tietoisuutena vapaudestaan määrätä oikeasta on moraalinen lopputulos – vapauden κατ’ έξοχήν. Mutta tämä vapaus toiminnan sisällöksi abstraktisti käsitettynä on paha.

Emme tarkoita, että subjekti voi hylätä hyvän päämääränä ja asettaa oman ratkaisuoikeutensa päämääräksi, sillä subjektin täytyy tehdä niin. Omaantuntoon kuuluu tietoisuus hyvästä ja pahasta. Moraalin moraali on se, että ihmisen tulee edistyä tässä tietoisuudessa – sillä muutoin hän ei ole moraalinen subjekti.

Kehittely jatkuu niin, että omatunto huonona omanatuntona oppii tuntemaan itsensä – siis sen, että sen olemassaolo toiminnassa ei ole toteutunut oikea (omantunnon käsitteen mukaan) vaan että abstraktinen omatunto päämääränä tekee teosta sattumanvaraisen ja epävapaan. Järjelliseksi teon tekee subjektin kaiken tekemisen järjellinen ykseys. Omatunto subjektin tietoisuutena itsestään tänä järjellisenä ykseytenä on siveellinen omatunto – ja oppi siitä on oppi siveellisesti oikeasta – käytännöllinen siveysoppi.