... tähän senaattori Snellman ilmaisi käsityksensä kirjallisesti, tällä tavoin – Teatteritaloyhtiö on nauttinut kuoletusrahastosta saatua kolmenkymmenen tuhannen hopearuplan lainaa, sekä toista, kahdenkymmenenviiden tuhannen lainaa valtion varoista. Edellyttäen, että tuleva yhtiö, joka lunastaa teatteritalon konkurssipesän, ottaa asiakseen kunnostaa talon ja sisustaa sen draamallisia näytäntöjä varten, rohkenen alamaisimmin puoltaa valtion varojen myöntämistä sille lainana tyydyttävää vakuutta vastaan mainitun kahdenkymmenenviidentuhannen ruplan eli sadantuhannen markan verran. Yhtiöllä on oikeus hankkia itselleen lisää lainaa kuoletusrahastosta, kuitenkin edellyttäen, että jos valtionlainan vakuudeksi tarjotaan teatteritalon kiinnitystä, ei se ennestään saa olla rasitettu suuremmalla summalla kuin kolmellakymmenellätuhannella ruplalla eli sadalla kahdellakymmenellätuhannella markalla. Muilta osin ottaen huomioon sen, että yhtiöllä ei rakennusaikana voi olla omaisuudestaan mitään tuloja, saanen Hänen Keisarillisen Majesteettinsa korkeaa ratkaisua varten jättää harkittavaksi, voitaisiinko valtionlaina myöntää korottomana viiden vuoden ajaksi. Tämän jälkeen siitä tulisi maksaa korkoa neljä prosenttia, ja pääoman takaisinmaksu tapahtuisi yhdennestätoista vuodesta lähtien kymmenen vuoden ajan, vuosittain 10 000 markkaa. Mutta kun hakemuksessa näkyy edellytettävän, että mainitun lainan lisäksi tarvittaisiin vielä valtionavustus talon kuntoonpanoa varten, katson velvollisuuteni olevan olla puoltamatta mitään sellaista lisäystä. Nykyinen yhtiö on jo saanut valtion varoista lahjana 15 000 hopearuplaa, jotka nyt ovat menneet savuna ilmaan. Sikäli kuin pystyn arvioimaan, on tämä seurausta hallinnon ajattelemattomuudesta, kun omaisuuden vakuuttaminen on laiminlyöty, ja tulipalon vaaraan ei ole riittävästi varauduttu. Jos vielä annettaisiin yksi sellainen lahja lisää, saisi se varmasti moitteita veronmaksajilta. Sitä paitsi ei valtiontalous sille koituneitten suurten ylimääräisten menojen seurauksena ole sellaisessa tilassa, että kymmeniätuhansia markkoja voitaisiin lahjoitella. Päinvastoin, varsinkin niin kauan kuin kysymys sodasta ja rauhasta on ratkaisematta, ja kun on otettava huomioon, että lähes puolet valtion tuloista voi jäädä saamatta kauppasaarron ja kaupan estymisen takia, on moni teatterirakennusta paljon hyödyllisempi hanke jouduttu varmojen varojen puutteessa lykkäämään epämääräiseen tulevaisuuteen. Aikana, jolloin ongelmana on löytää varoja sen hädän lievittämiseksi, jonka kadot ovat saaneet aikaan maan pohjoisosien rahvaan keskuudessa, on myös pidettävä vähemmän sopivana käyttää vähäisiä varoja teatteritalon rakentamiseen. En tällä kohden jätä huomioon ottamatta, että kansallisteatterin ylläpitoon osallistumisen voidaan tietyissä oloissa katsoa kuuluvan valtion tarpeisiin. Mutta tämä tarkoittaa siinä tapauksessa kotimaista näyttämöä, ei sitä ympäröiviä seiniä.
Nyt ei yhtiö ole sitoutunut edes ylläpitämään näyttämöä. Tuki, jonka se selittää olevan tarpeen, tarkoittaa vain ja ainoastaan rakennuksen pystyttämistä ja sisustamista. Mutta silloinkin, kun kotimaisen näyttämön ylläpitäminen voi tulla kysymykseen, täytyy minun pitää oikeimpana, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa jättäisi säätyjen ratkaistavaksi, onko se maan kannalta tarve, ja kuinka suureksi osaksi sitä on ylläpidettävä yleisillä varoilla. Säädyillehän valtion tulo- ja menoarviosta päättäminen täytyy muutaman vuoden kuluessa luovuttaakin, Hänen Keisarillisen Majesteettinsa armollisten lupausten seurauksena.
Helsingin kaupungilla on tälläkin hetkellä teatteritalo, jonka salonki lienee paljon mukavampi ja tyylikkäämpi kuin ne joissa näyttämötaiteen suurimmat mestariteokset on aikanaan tuotu päivänvaloon. Jos pääkaupunki tarvitsee vielä toisen teatteritalon – ja se on katsottu tarpeelliseksi, koska sellaisen raunio on valitettavasti olemassa – niin se pitäisi saada aikaan pienemmin kustannuksin kuin mitä yhtiön enemmistö olettaa. Muuan asiantunteva ja käytännöllinen yhtiön johtokunnan jäsen onkin yhtiökokouksen pöytäkirjan mukaan sanonut, että talo voitaisiin rakentaa, kunhan yhtiö vain saisi nauttia tähänastisia viidenkymmenentuhannen ruplan eli kahdensadantuhannen markan lainoja.
Soittokunnan ylläpitoa varten armollisesti myönnetyn kahdentoistatuhannen markan määrärahan jatkumista haluan alamaisimmin puoltaa, ottaen huomioon, että sellaisen soittokunnan olemassaolo pääkaupungissa vaikuttaa olennaisesti säveltaiteen harjoittamiseen koko maassa ja erityisesti oppilaitoksissa.
