Herra Snellman: En voi omasta puolestani esiintyä puhuakseni Hänen Majesteettinsa armollisia esityksiä vastaan, koska useimmissa esitysten käsittelemissä kysymyksissä minulla on ollut tilaisuus alamaisimmin esittää ajatukseni Hänen Majesteetilleen. Ja heti kun Hänen Majesteettinsa on tehnyt asiassa armollisen päätöksensä, on se minulle laki. Armollista esitystä vastaan esitetyt perusteet ovat, voin sanoa, vanha tarina, ne on myös esitetty Hänen Majesteetilleen armollisesti arvioitaviksi, mutta Hänen Majesteettinsa ei ole katsonut aiheelliseksi ottaa niitä huomioon. Hänen Majesteettinsa on tässä kysymyksessä, kuten myös kysymyksessä vientitullista, armollisimmin hyväksynyt periaatteeksi, että tämänkaltaiset verot tulee mahdollisuuksien mukaan poistaa. On sanottu, että tämä rautatehtaisiin kohdistuva vero on maavero, joka on ollut olemassa pitkään. Maavero, meidän maaverojemme kaltainen, on muuttumaton. Sitä ei ole asetettu tuotannolle eikä se vaihtele sen mukana. Maakorko on muuttumaton, riippumaton maan viljelemisestä ja sen sadosta. Näin ei ole kyseisen veron laita, se kasvaa tuotannon määrän mukaan ja lasketaan tuon määrän mukaisesti. Historia tosin opettaa, että hallitus on aikojen alusta lähtien esittänyt tämän veron syyksi sen, että kuten maa on ollut kruunun omaisuutta, samoin on myös malmisuonten, vesiputousten ym. katsottava kuuluvan valtiolle. Niinpä on katsottu, että samalla tavoin kuin maan käyttämisestä suoritetaan vuokra, jonka muodostaa maavero, niin myös malmisuonen käyttämisestä pitäisi maksaa vuokraa. Mutta tämä on rajoitettu tiettyyn korvaukseen kippunnalta [170 kg] vuoresta otettua malmia. Samanlainen vero on myös sahausvero, sillä se maksetaan tuotannon määrän mukaan. Lähes samanlainen on myllyvero, jonka alkuperä on todennäköisesti siinä, että vesiputousten on katsottu kuuluvan kruunulle. Samoihin perusteisiin voidaan katsoa nojaavan myös sahaveron, niin kauan kuin oli olemassa vain vesisahoja. On mainittu, että sahausmaksu itse asiassa on nykyään verrattavissa vientitulliin. Mitä taas myllyveroon tulee, ei sitäkään voi pitää järkiperäisenä, koska ei juuri ole järkevää, että ulkomaisia jauhoja annetaan tuoda maahan tullitta ja verotetaan oman viljamme jalostusta. Siksi toivonkin, että nämä verot teollisuuden parasta ajatellen poistetaan ja niille etsitään korvausta luonnollisemmilla tavoilla. Nyt kyseenalaiseksi asetettu vero on, kuten minulla on ollut kunnia mainita, perustunut omistusoikeuteen, joka kruunulla on katsottu olevan malmisuoniin. Mutta kuten valiokunnan mietinnössä osoitetaan, on kruunu vähitellen luopunut tästä omistusoikeudestaan ja pidättänyt itselleen vain jalometallien omistusoikeuden. Muuten on kruunu luopunut omistusoikeudestaan malmisuoniin, ei vain yksityisen maalla vaan myös kruunun omalla maalla, kruunun ylijäämämailla, jopa kruununtiloilla ja kruununpuustelleilla. Siten on tämän veron historiallinen perusta poistunut, sillä maavero se ei koskaan ole ollut sanan oikeassa merkityksessä, vaan se on aina ollut tuotantoon kohdistuva vero, vaikka se on alkujaan asetettu niille, joilla on ollut käyttöoikeus malmisuoniin. Miten vähän aihetta on pitää tätä veroa maaverona, nähdään siitä, että kaikki rannikoillamme sijaitsevat rautatehtaat perustuvat tai ne on perustettu enemmän tai vähemmän ruotsalaisen rautamalmin varaan. Aina vuodesta 1809 lähtien on malmi näitä ruukkeja varten tuotu suureksi osaksi vieraista maista. Täällä ei suinkaan ole voitu asettaa maaveroa Ruotsista ostetulle malmille. Valitettavasti ovat meidän malmisuonemme osoittautuneet niin vähän kannattaviksi, että niiden käsittely on vähitellen lopetettu. Vaikka nyt puheena oleva esitys on lähinnä saanut aiheensa masuuninomistajien anomusesityksestä, ovat he samalla esittäneet masuuneja koskevan veron poistamisen myös ulkomaisen takkiraudan tuontitullin poistamista, koska nykyään merkittävä osa myös kankirautalaitostemme tarvitsemasta takkiraudasta tuodaan ulkomailta. Ulkomaista takkirautaa koskevaa veroa ei yhtään sen enempää voi kutsua maaveroksi kuin ulkomaisen takkiraudan tai ulkomaisen malmin jalostusta koskevaa veroa. Maavero on sitä paitsi jotain pysyvää, jotain maahan kiinnitettyä, mutta tällaista veroa maksetaan yhtenä päivänä, toisena ei. Rautaruukki voidaan rakentaa yhtenä päivänä ja sen toiminta voidaan lakkauttaa toisena päivänä. Asioitten ollessa nykyisellään voidaan masuuni rakentaa Helsinkiin ja malmi hankkia Ruotsista. Se rakennetaan yksityisen tai kaupungin maalle, ja tuottaja maksaa vero tuotantonsa määrän mukaan. Kuinka sellaista veroa voitaisiin kutsua maaveroksi? Rautaruukki lakkautetaan huomenna ja muutetaan rautamanufaktuuriverstaaksi, sokeri- tai tupakkatehtaaksi tai miksi tahansa teollisuuslaitokseksi, ja silloin vero katoaa. Katsoisin puhuneeni tarpeeksi osoittaakseni, että tässä ei kysymyksessä ole maavero, ja että tämä vero ei koskaan ole ollut luonnoltaan sellainen, joskin samanlaiset perusteet ovat antaneet aihetta sen käyttöönottoon. Nyttemmin ei edes ole enää tuota perustetta, vaan vero asetetaan ulkomaisen raaka-aineen käsittelylle. Mitä tulee tuon veron luontoon tuotantoverona, niin olen hiljattain sanonut, että se asetetaan puhtaana tuotantoverona maan rajojen sisällä kulutettavalle tavaralle, mutta se muuttuu maassa kulutettavaa tavaraa koskevaksi kulutusveroksi, koska tehtaanomistajat nykyoloissa enemmän tai vähemmän antavat kuluttajien maksaa veron. Tämä johtuu siitä, että suojatullit varmistavat rautatehtaitten omistajille kotimaisen myynnin. Tätä järjestelmää, että toisaalta asetetaan tuotannolle vero ja toisaalta suositaan sitä suojatullilla, on minun omasta puolestani pidettävä tuomittavana. Tällaista harjoitetaan suuressa mittakaavassa Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa. Siellä on asetettu tuotannolle kohtuuttomia veroja, koska veroja on ollut pakko korottaa sisällissodan jälkeen. Mutta tämä tuotannon verottaminen ei ole ollut pohjoisvaltioiden teollisuudenharjoittajille raskasta. He ovat ymmärtäneet muuttaa veron kulutusveroksi siten, että he korkean tuontitullin seurauksena yksinään toimittavat etelävaltioihin tavaroitaan, koska niissä teollisuus yleensä on tarkoittanut vain maanviljelystuotteita, tupakkaa, sokeria jne. Tästä huolimatta on tämä järjestelmä käynyt niin rasittavaksi, että uusimmat tiedot kertovat valtion tulojen, kuten myös valtion velkojen maksun, joka aiemmin oli jatkunut ripeänä, nyt äkkiä vähentyneen, ja joka hetki odotetaan, että puhkeaa vaikea teollisuuskriisi, joka syöksee koko maan suuriin taloudellisiin vaikeuksiin. Tämä järjestelmä on siis siellä näyttävä kestämättömyytensä, eikä meillä ole varaa sitä kokeilla. Sen vuoksi toivon, että rautalaitoksemme vapautetaan tästä verosta, joka on, kuten yksi puhujista on osoittanut, itse asiassa varsin merkittävä, koska se on 2 % tuotannon arvosta ja tuloverona 20 %. Valtion tulonlähteenä tämä vero on itse asiassa mitätön, koska se tuottaa noin 40 000 markkaa vuodessa. Toivon kuitenkin, että kun se on poistettu, niin voidaan rautatehtaiden toiminnan jatkuvuutta vaarantamatta ja tekemättä rautatehtaille vääryyttä, niin kuin tapahtuisi, jos vero säilytettäisiin, alentaa rautatehtaiden tällä hetkellä nauttimaa suojatullia. Tätä onkin valmisteltu, ja sikäli kuin en ymmärrä väärin tämän esityksen aiheena olevaa selostusta, on siitä alamaisimmin ilmoitettu Hänen Majesteetilleen, jolloin tämä asia on mainittu yhtenä perusteena veron poistamiselle. Tunnustan, että niin kauan kuin se säilytetään, voivat rautatehtaiden omistajat syystäkin sanoa: ”Meitä yksinään verotetaan tuotannosta, joka kulutetaan maan rajojen sisällä. Jos meiltä otetaan pois suojatulli ja säilytetään vero, tehdään meitä kohtaan suurta vääryyttä.” Voidaan kysyä: ”Miksi ylipäänsä pitää olla suojatulleja?” Raudan kaltaisen maalle välttämättömän artikkelin kohdalla sellainen ei suinkaan ole toivottava, mutta tällaisissa asioissa on otettava huomioon nykyinen pysyvä asiaintila ja edettävä varovaisesti, jotta ei saatettaisi perikatoon meillä nyt olevaa teollisuutta. Sekin mielipide on esitetty, joskaan ei tässä tilaisuudessa, että jonkin muun elinkeinon synty maassamme maanviljelyksen rinnalle olisi sille haitaksi. Omasta puolestani olen päinvastaista mieltä. Mikään ei olisi maamme kannalta toivottavampaa kuin että voisi syntyä monia muita elinkeinoja maanviljelyksen ohella, että maassamme olisi kymmenen virstan välein pikku kauppaloita, jossa olisi jotain manufaktuuriteollisuutta ja joiden väestö ostaisi maanviljelyksen tuotteita. Yhtäältä voidaan sanoa sen edellyttävän, että maanviljelijä elää vauraasti, niin että hän pystyy ostamaan manufaktuuriteollisuuden tuotteita. Mutta toisaalta voidaan lisätä, että maassa on myös oltava joku, joka kuluttaa maanviljelyksen tuotteita. Manufaktuuri- ja maatalouselinkeinojen edistys on tässä keskinäisessä riippuvuudessa. Siksi katson, että pitäisi noudattaa suurinta mahdollista varovaisuutta, jotta ei saatettaisi perikatoon maassamme nyt olevaa vähäistä manufaktuuriteollisuutta. Näihin esittämiini perusteisiin nojaten saanen kunnioittaen esittää, että sääty hyväksyisi valiokunnan kannattaman esityksen.