Tässä kokoontuneessa joukossa lienee mukana monia, jotka rakastavat äsken puhuttua kieltä, mutta eivät valitettavasti ole ymmärtäneet puheen sisältöä ja jotka sen takia varmaankin haluavat palauttaa mieleensä, miksi me seisomme tämän haudan ääressä ja kuka sen povessa lepää. Hänen nimensä on Gabriel Rein. Eläessään hän toimi tämän Suomen yliopiston opettajana, hän opetti sen nuorisoa tuntemaan omaa maatansa, tätä rakasta isänmaatamme. Hän oppi tuntemaan sen kansan, miten siitä on tullut se mitä se on ja millaisia kohtaloita se on kokenut. Jalompaa oppimisen ja tietämisen kohdetta ei ole. Mitä merkitystä on isänmaanrakkaudella, ellei ihminen tunne maataan; mitä merkitsee rakkaus kansaa kohtaan, ellei ihminen tiedä, millainen tämä kansa on, mikä on tämä maa, jonka kallioilla, kunnailla ja kivillä me haluamme elämämme elää – tämä laaja maa, jonka piirissä, jonka rajojen sisällä elää satoja tuhansia ihmisiä, joiden käsitykset ja tavat eivät ole täysin samoja kuin omamme, mutta jotka meidän pitäisi myös oppia tuntemaan? Kansa koostuu sangen monista erillisistä yhteisöistä, jotka jokaisen sen keskuudessa elävän valistuneen ja sivistyneen ihmisen pitäisi tarkoin tuntea voidakseen edistää yhteistä hyvää.
Tämä kansa on kehittynyt nykyiselleen monien vaihtelevien ja kovien, hyvin kovien kohtaloiden kautta. Kun oppii tuntemaan ne, oppii rakastamaan kansaa, joka on pystynyt selviytymään tuollaisista kohtaloista ja pystyy yhä katsomaan toiveikkaasti tulevaisuuteen. – Tällaisen tietämyksen Gabriel Rein on tuonut nuorisolle ja levittänyt sitten kaikkien maanmiestensä ulottuville. Jo tästä syystä me voimme kiitollisuutta tuntien olla koolla tässä hänen hautansa ääressä. – Hän käytti parhaat voimansa kootakseen tietoa ja luovuttaakseen sitä muiden haltuun.
Tämän päämäärän hyväksi hän eli ja työskenteli 30–40 vuotta. Ei ole merkillistä, että tällaisen aihepiirin parissa hänen isänmaanrakkautensa kasvoi. Niinpä hänen toimintansa laajeni myös häntä ympäröivän opettajien piirin ulkopuolelle ja hän osallistui koko sielullaan kaikkiin pyrkimyksiin, jotka tähtäsivät kansan, sen itseymmärryksen, sen valistustason kohottamiseen, isänmaanrakkauden nostattamiseen, sen tulevaisuudentoiveiden kasvattamiseen. Hänelle hautakiven pystyttäneen seuran, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, olemassaolon perusteena on tässä hengessä tehtävä työ. Hän kuului hieman yli kolmekymmentä vuotta sitten tämän seuran perustajiin. Näiden vuosien kuluessa hän myös osallistui innokkaasti seuran työhön. Siitä syystä lähinnä juuri tämä seura on kokoontunut hänen hautansa ympärille, pystyttänyt kiven ja kohottanut äänensä lausuakseen muutamia sanoja häntä kunnioittaakseen. Tehtyään työtä maansa hyväksi vielä kuudenkymmenen vuoden iässä hän poistui keskuudestamme. Voin sanoa: tehdessään työtä maansa hyväksi, sillä viimeksi pidettyjen valtiopäivien jäsenenä hän työskenteli innokkaasti siellä esille tulleiden asioiden parissa myös valtiopäivien hajaantumisen jälkeen, ja tuntuu vahvasti siltä, että ylirasitus vaikutti melkoisesti siihen, että hänet kutsuttiin pois aikaisemmin kuin oli aihetta pelätä, kun hänet nähtiin sangen hyvissä voimissa vaikkakin jo korkeaan ikään ehtineenä. Tässä on yleisiä syitä kylliksi hänen muistonsa kunnioittamiseksi Suomessa. Uskon myös ja samaa sanovat monet muut, että tätä muistoa ei pitkiin aikoihin unohdeta. Niillä, jotka elivät hänen lähipiirissään, on runsaasti aihetta muistella häntä kiintymystä tuntien. Harvoin nimittäin kohtaa ihmisen, jonka mielessä olisi enemmän jaloutta, tyyneyttä, ystävällisyyttä ja rehtiyttä. Hän poistui keskuudestamme jättämättä jälkeensä yhtään vihamiestä, elettyään pitkän elämänsä saamatta yhtään vihamiestä; harvasta ihmisestä voidaan näin sanoa. Häntä hautaan saattamaan kokoontui siis vain uskollisia ystäviä; ja aivan samoin kuin silloin moni silmä kyyneltyi sen ääressä, monet nytkin tänne kokoontuneet lähestyvät liikuttuneina hänen hautaansa muistaessaan hänen lähellään viettämiään onnellisia hetkiä ja lähtevät liikuttuneina hänen luotaan.
