SPANSKA FLUGAN Sectio ultima 1841

Tietoka dokumentista

Tietoa
31.12.1840
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

[viimeinen osa]

 

Akateemisia teoksia

 

Kevätlukukausi 1839 ei todellakaan ollut hedelmätön ”documenta eruditionis” [opinnäytteiden] suhteen. Käsittelemme tässä ainoastaan niitä, jotka on julkaistu osoittamaan kirjoittajiensa pätevyyttä yliopiston opettajanvirkoihin. Niiltä on myös syytä odottaa enemmän kuin pro gradu- tai pro exercitio -tutkielmilta; vaikka totta puhuen on sekin kelvollinen, mitä akateemisiin väitöskirjoihin sisältyy, varsinkin meillä useimmiten niin omalta ajaltaan kuin jälkimaailmaltakin kätkössä. Onhan tunnettu ja tunnustettu seikka, ettei useimpia näistä töistä yliopistossa lueta ensimmäistä sivua pitemmälle. Omassa maassa yliopiston ulkopuolella lukijoita on vielä vähemmän, maan rajojen ulkopuolella ei lainkaan, ellei tilauksesta. Tietoisuus tästä lienee syynä myös siihen, ettei näitä väitöskirjoja sen paremmin aiheensa kuin käsittelynsä puolesta ole juuri suunnattu tiedettä edistämään, vaan ne todistavat pikemmin pyrkimyksestä jotenkin kunnialla selviytyä hankalasta asiasta. Tämä tilanne sekä muiden tieteellisten tuotteiden puuttuminen maastamme onkin herättänyt Spanska Fluganin julkaisijassa toiveen olla jollain tavalla hyödyksi kiinnittämällä huomiota näihin töihin. Ja jos julkaisija tässä vihkossa rajoittuukin pelkkään ilmoittamiseen, se johtuu joko siitä, että aiheet ovat kaukana hänen omista opinnoistaan tai siitä, ettei hänellä ole käytettävissään arvioimiseen tarvittavia kirjallisia apuvälineitä.

 

 

Dissertatio Academica, in geographica plantarum per partem, provinciae Casanensis distributione illustranda, periculum sistens, quam cencurae offert. Joh. Ernst Adhem. Wirzen, Philos. Mag., Medic. Licent. etc. 129 sivua. [Akateeminen väitöskirja Kazanin seudun kasvimaantieteellisen jakautuman kokeelliseksi selvittämiseksi]

 

Tekijän käsittelemä noin sadan neliöpeninkulman laajuinen alue on tasankoa jolla sen vuoksi, kuten tekijä muistuttaa, vallitsee kaikkialla sama ilmasto ja kasvien erilaisen jakautumisen syynä voi olla vain erilainen maaperä. Tekijä luettelee joukon kasveja, jotka viihtyvät hiekassa (joka ”kaunistaa jokien rantoja”), savessa, mustassa mullassa, metsissä, pelloilla, niityillä jne. Sitten esitetään eri taulukoissa Knorrin mittaamat ilmapuntarihavainnot maan korkeuden merenpinnasta määrittelemiseksi, mittaukset vuorokauden korkeimmista ja alimmista lämpötiloista, vuosien 1828–33 keskilämpötilat, joka kuukauden keskilämpötila sekä erityisten mittaushetkien keskilämpötilat vuoden ajalta ja vielä kolme muuta, Bronnerin ja Sjestjakovin mittaamaa lämpötilasarjaa. Näihin tekijä lisää omat mittauksensa maanpinnan lämpötilasta, kaikkiaan 7 (lue seitsemän) kappaletta. Teos päättyy luetteloon tekijän vuosina 1833–35 Kazanin seudulta keräämistä kasveista, niiden kukkimisajoista, kasvupaikan laadusta, joskus myös kasvupaikan nimestä.

On luonnollista, ettei tämän kirjoittaja voi lausua mielipidettään teoksen tasosta. On nimittäin kohtuullista kysyä: kuka tuomitsee? Mutta juuri siksi teos tuntuu sopivan huonosti akateemiseksi opinnäytteeksi. Ei todellakaan olisi vaikeaa tehdä, omassa huoneessaan neljän seinän sisällä, samanlainen ”periculum” [tutkimusmatka] jollekin Etelämeren saarelle, riskeeraamatta paljoakaan kritiikin suhteen, ja poikkeamatta edes suuresti totuudesta, vaikka täydellisyyteen ei pääsisikään. Parhaassa tapauksessakin on tekijä osoittautunut pelkäksi keräilijäksi. Valitettavasti luonnonhistorian tutkijaa ei meidän yliopistossamme voida miksikään muuksi tehdäkään. Sillä kuten eläinopin tutkija on täällä vertailevan anatomian ja fysiologian opiskeluun tarvittavaa opastusta ja kokoelmia vailla, yhtä lailla oman onnensa nojassa näiden seikkojen suhteen on myös kasviopin tutkija. Ja kuitenkin nämä opinnot ovat tieteen nykyisellä tasolla täysin välttämättömiä. Kokoelman arvioiminen taas on sen määrittelemistä, mitä siitä puuttuu. Mutta vaikka tämä onkin akateemisen opinnäytteen arvioimisen tavallinen muoto, on tekijä sen suhteen varmassa turvassa. Kun hän on valinnut aiheensa niin kuin on valinnut, hän voi odottaa vain – hiljaisuutta, jonka hän kuitenkin voi kenenkään estämättä tulkita hyväksynnäksi, sillä vanhan säännön mukaan vaikeneminen on myöntymisen merkki.

 

 

Commentationis de Hannibale, pars prior, indolem ejus a scriptoribus infamatam vindicatura, quam P. P. Phil. Mag. Fridericus Cygnaeus, etc. 132 sivua. [Ensimmäinen osa fil. maist. Fredrik Cygnaeuksen julkisesti esittämästä Hannibalia koskevasta tutkimuksesta, joka pyrkii varjelemaan kirjailijoiden huonoon maineeseen saattamaa Hannibalin luonnonlahjakkuutta]

 

Teos tarjoaa heti ensi lukemisella kolme levähdys- ja käännekohtaa, ts. se jakautuu kolmeen eri osaan. Ensimmäinen ulottuu sivulle 35. Sen sisältö on monipuolinen ja vaikea käsitellä lyhyesti. Tämä jakso käsittää johdannon, joka käsittelee yleisesti sitä, miten vaikeaa on kuvata sellaisen miehen luonnetta, jonka vaikutus on niin suuri kuin Hannibalin kirjoittajan mukaan on. Vaikeudet näyttävät tässä vain kasvavan, koska saamme kiittää lähes yksinomaan roomalaisia, Hannibalin vihollisia, niistä tiedoista joita meillä hänestä on. Johdannon lisäksi tämä osa sisältää yleisen arvion sankarin inhimillisestä arvosta sekä sen kehittelyn ja moraalisessa mielessä myös sen puolustuksen, mikä on yhtälailla Hannibalin koko elämän kiinnekohta kuin avain sen käsittämiseen, nimittäin hänen perityn vihansa Roomaa kohtaan.

Toinen osa, sivut 36–77, tutkii ja arvioi yleisesti roomalaisten historioitsijoiden luonnetta sotaisen Rooman olemassaolon eri kausina, sekä erityisesti niitä kirjoittajia, jotka ovat käsitelleet Hannibalin aikaa tai nimenomaan hänen elämäänsä ja toimintaansa. Tekijä jakaa roomalaisten historiankirjoituksen kolmeen kauteen: tosi (veri), kaunis (pulchri) ja häpeällinen (turpium). Ensimmäinen kausi käsittää pelkkien annaalien ajan ja sen erityispiirteenä muihin jaksoihin verrattuna kirjoittaja pitää totuudenmukaisuutta, vaikka hän muistuttaakin, että myös annaalit ”quamquam satis sicci et exsangues, multae ostentationis sine dubio non erant expertes” [vaikka ne ovatkin kyllin kuivia ja kalvakkaita, ei niistä epäilemättä puutu runsasta mahtailua]. Tähän kauteen kuuluvat myös Cato, Pictor ja Piso. Toiseen vaiheeseen luetaan ne, jotka ovat kaunistelleet historiaa sen periaatteen johtamina, että sillä täytyy olla ”runollinen” korostus, tai kuten Quintilianus sanoo ja kirjoittajakin esittää, että historia on kirjoitettava ”ad narrandum non ad probandum” – ”ad memoriam posteritatis et ingenii famam:” – ”Ideoque et verbis remotioribus & liberioribus figuris narrandi taedium evitat” [kerrottavaksi, ei todistettavaksi – jälkipolvien muistettavaksi ja nerouden maineeksi – ja siksi se välttää kerronnan tylsistyttävyyden melko harvinaisilla sanoilla ja melko vapailla sanakuvioilla]. Osin kaunistelu johtuu myös lähteiden puutteesta. Tämän vaiheen aloittivat Naevius ja Ennius, minkä tekijä päättelee jo heidän käyttämästään runomuodosta, ja sen etevimpänä edustajana hän pitää Liviusta. Kolmannen vaiheen katsotaan sisältävän enemmän kritiikkiä, mutta käyttävän tätä kaiken häpeällisen etsimiseen, sikäli kuin alhainen imartelu sellaista sallii. Vaikka Tacitus kuuluukin tähän viimeiseen vaiheeseen, hän eroaa joukosta seuraavasti: ”Rumusculi maledici, historiolae aulicae, opprobria atque nefanda, quos Tacitus non sine indignatione proponit, voluptate quadam jam afficere videntur alios in narrando.” [Herjaavia huhuja, hovijuoruja sekä jumalattomia solvauksia, joita Tacitus paheksuen tuo esiin: nämä näyttävät saavan aikaan toisissa jonkinlaisen kertomisen himon.] Tähän kuuluvat Appianus ja Vellejus Paterculus. Tekijä sanoo tästä ajanjaksosta: ”Blandiendum erat subjectissime – ut viveretur” [oli imarreltava äärimmäisen alamaisella tavalla – pysyäkseen hengissä]. Niistä, jotka kirjoittivat kreikaksi, mutta Rooman vallan alaisuudessa, tekijä sijoittaa toiseen vaiheeseen Diodorus Siculuksen ja Dionysius Halikarnassolaisen, mutta Polybiuksen hän asettaa siitä erilleen, samoin kuin Plutarkhoksen kolmannesta vaiheesta. Näitä molempia hän luonnehtii seikkaperäisemmin. Laajimmin käsitellään tässä osassa kuitenkin Liviusta ja Tacitusta. Tekijä luonnehtii edellisen historiankirjoitusta eeppiseksi, jälkimmäisen traagiseksi ja asettaa edellisen Rooman eeppisten runoilijoiden, jälkimmäisen sen traagisten runoilijoiden rinnalle. Sivuilla 78–82 sovelletaan koko tätä ajatuskulkua Hannibalin elämäkertoihin.

Kolmas osa, sivulta 82 loppuun, keskittyy tutkimaan eri kirjailijoiden kertomuksia eräistä Hannibalin elämän tosiasioista, joita on pidetty todisteina hänen luonnettaan arvioitaessa. Ne käsittelevät esimerkiksi roomalaisten lähetystöä Hannibalin luo ennen sodan puhkeamista sekä Saguntin tuhoamista. Edelleen tekijä koettaa yleisesti kumota kirjoittajien Hannibaliin kohdistamat syytökset kunnioituksen puutteesta, typeryydestä, ahneudesta ja uskottomuudesta.

Jos sanomme tätä osaa teoksen parhaaksi, teemme näin vain siksi, että teoksella on nimi, jonka lähes yksinomaan tämä osa oikeuttaa. – Ensimmäisessä on mielestämme useita, vain kaukaisesti asiaan liittyviä poikkeamia. Toinen osa taas on, kuten lyhyt yleiskatsauksemmekin osoittaa, opus sinänsä. Sen tarpeellisuudesta tässä emme ole samaa mieltä tekijän kanssa. Jo se seikka, että Polybius, Plutarkhos ja Livius, kaksi ensin mainittua yleisesti ja viimemainittu Hannibalin suhteen, tekevät poikkeuksen kirjoittajan teoriasta, osoittaa mielestämme sen soveltumattomuutta, ainakin sen nykyisessä muodossa. Vielä paremmin tämä pätee Liviuksen ja Tacituksen vertailuun, jälkimmäinen on myös tavallaan poikkeus eikä muuten, kuten tunnettua, ole lainkaan käsitellyt Hannibalin historiaa. – Emme kuitenkaan pitäisi tätä osaa turhana, päinvastoin sen ajatus on nerokas. Emme myöskään moiti laajuudesta, vaan päinvastoin olisimme toivoneet tarkempaa esitystä, jos tämä osa olisi säästetty omaksi tutkielmakseen.

Tekijä on kuitenkin esittänyt sen tässä. Kyseessä on pikemmin ingenio kuin indulgere genio [lahjakkuuden kuin suojelushengen seuraaminen], minkä hyväntahtoinen lukija suonee anteeksi.

Asiantuntijoille teos tarjoaa monia kiistakysymyksiä. Esimerkiksi sivun 84 oletus, jossa tekijä pitää Polybiuksen kertomusta Hannibalista pelkkänä roomalaisten pilkkaamisena, on liian rohkea ollakseen jättämättä väitettä epätodennäköiseksi. Ei voi myöskään välttyä huomaamasta tekijän ja hänen sankarinsa samanmielisyyttä vihassa roomalaisia kohtaan, niin että sivun 23 kauniin ja syvällisen antiteesin loppuosaa voisi joltisellakin syyllä soveltaa kirjailijaan itseensäkin: ”Abundant ubique scriptores antiqui objurgationibus, ante omnia praetendentes, Hannibalem promissis non fidem reddidisse. Una tamen in re omnes consentiunt, eum vel magis praestitisse, quam pollicitus est. Jusjurandum hoc fuit, quo odium in Romanos susciperet, quod numquam exstingueretur.” [Kaikkialla antiikin kirjailijoilla on runsaasti moitittavaa, ja ennen kaikkea he sanovat syyksi sen, että Hannibal ei pitänyt lupaustaan. Yhdessä asiassa he kuitenkin ovat yhtä mieltä: hän oli suorittanut jopa enemmän kuin oli luvannut. Kyseessä oli vala, jolla hän ryhtyi koskaan sammumattomaan vihanpitoon roomalaisia vastaan.] Tekijän kieli ja tyyli ovat, sikäli kuin tämän kirjoittaja kykenee arvioimaan, erinomaisen kauniita, poikkeuksena jotkut tarpeettoman svetisistiset kuvat. – Se vähä, mitä olemme esittäneet, riittänee osoittamaan, että pidämme työtä akateemisen kirjallisuutemme parhaaseen päähän kuuluvana, vaikkei olekaan epäoikeudenmukaista sanoa sen olevan pikemmin saarna kuin ankaran tieteellinen tutkimus.

 

 

Valda afhandlingar öfver vigten och värdet af de klassiska Studierna, samt öfver Undervisnings-väsendet. Öfversatta och med Anmärkningar utgifna af D:r Nils Abr. Gylden, Adjunct i Grek. och Rom. Litterat. i Finland. 1:sta Häftet. H:fors G. O. Wasenius 1839. 150 sivua. [Valittuja tutkielmia klas­sisten opintojen tärkeydestä ja arvosta sekä opetuslaitoksesta, kirjoittanut tri Nils Abr. Gylden, Kreikan ja Rooman kirjallisuuden apulainen Suomessa.]

 

Tämä vihko sisältää neljä eri tutkielmaa, yksi Hegeliltä, kaksi Thierschiltä ja yksi Friedemanilta. Kaksi ensimmäistä ovat mielenkiintoinen osoitus filosofisen ajattelijan ja kielentutkijan erilaisesta tavasta puolustaa kantojaan. Hegelin todistelu perustuu sivistyksen yleisen luonteen ja olemuksen selvittämiseen. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö hän tarkastelisi sivistystä suhteessa kansalaisten erilaisiin tarpeisiin ja velvollisuuksiin ja juuri näissä olemassa olevana. Thiersch esittää ja kumoaa väitteet, joita klassisia opintoja vastaan voidaan esittää. Hän koettaa osoittaa näiden välttämättömyyden ei vain tiedemiehelle, vaan myös yhteiskunnan erilaisille virkamiehille. Tutkielmasta tulee niin laaja, ettei se anna aihetta vain uusille vastaväitteille, vaan myös uusille perusteille kumottujen väitteiden puolustamiseksi; Hegelin tutkimus taas käsittää asian olennaisuudessaan ja yleisyydessään sekä sivuuttaa kaikki subjektiiviset ja satunnaiset mielipiteet ja kannanotot. Hegelin tutkielma on muuten yhteenveto useammista eri tilaisuuksissa pidetyistä puheista ja vaikuttaa siksi paikoitellen katkonaiselta. Asiayhteyden huomioon ottaen se sisältää jopa ilmeisiä epäjohdonmukaisuuksia, kuten sivulla 36: ”Mutta koululla on myös välitön suhde moraalisen luonteen kasvattamiseen; tämän vielä tärkeämmän puolen kehittely tässä veisi minulta kuitenkin liian kauan.” ja sivulla 38: ”Käsittelen erittäin tärkeää asiaa – nimittäin koulun ja koulusivistyksen suhdetta ihmisen moraaliseen sivistykseen ylipäänsä.” Se sisältää myös monia lukio-opetukseen ja kurinpitoon liittyviä seikkoja.

Thierschin jälkimmäinen artikkeli on yksinomaan poleeminen, se on suunnattu erään tietyn henkilön mielipiteitä vastaan, mutta kääntäjä ei kuitenkaan kerro tämän nimeä. Artikkelin tekeekin merkittäväksi vain sen ankaruus – ja katkerat henkilökohtaiset hyökkäykset. Viimeinen kirjoitus, Friedemanin, on otsikoitu: Tulkintamenetelmästä, mutta se ei sisällä mitään tätä otsikkoa vastaavaa. Se on yhteenveto eri oppineiden ja koulumiesten kannanotoista siihen, millä asteella tulkintaa kouluissa ja lukioissa sekä lukion eri luokilla tulee harjoittaa.

Käännös on yleisesti ottaen sujuvaa. Heikointa se on vihkon alussa, jossa siellä täällä esiintyy jopa vääriä ilmauksia. Niinpä sivulla 8 sanotaan: ” – som känner ödets hårdhet, men derigenom icke drifves från friheten öfver den samt från måttan” [joka tuntee kohtalon kovuuden, mutta ei silti luovu vapaudestaan sen yli eikä kohtuullisuudesta] sekä alempana: ”Uti ett sådant element, då vi deri bosätte oss, händer det icke blott, – – utan detsamma är äfven ett eget ämne, genom hvilket vi rikta oss och bereda vår bättre substans;” [Kun asetumme tällaiseen elementtiin, ei tapahdu vain, – – vaan se on myös oma aineensa, johon suuntaudumme ja kehitämme omaa substanssiamme paremmaksi] tai sivulla 13: ”att återfinna oss sjelfve, men oss efter andens sanna (?) allmänna väsende” [löytääksemme itsemme, mutta hengen toden (?) yleisen olemuksen mukaisesti] ja sivulla 27: ”undervisningen af kunskaper” [tietojen opettaminen] jne. Kääntäjän usein käyttämä infinitiivimuoto ”att måsta” [täytyä] on tyrmistyttävä. Kääntäjä käyttää myös sanaa ”Obotbart” [ei-parannettavissa oleva] sanan ”obotlig” sijasta. – Hän kirjoittaa myös ”gälde”, ett ”fällt”.

Kääntäjän ”Huomautukset” koostuvat sitaateista ja ruotsinkieliselle lukijalle tarpeellisista lisätiedoista. Niistä, jotka sisältävät kääntäjän omia kannanottoja tutkielmien aiheista, kannattaa mainita erityisesti nootti 5 (sivu 14).

Herra G. esittää nootissa seuraavat kysymykset: onko kieli syntynyt ihmisten sopimuksen kautta vai onko korkein olento suoraan antanut ihmisille tämän lahjan, sekä vakuuttaa, että ”uudempi kielentutkimus” on vastannut niihin kieltävästi ja asettunut ”sille kannalle, että kieltä täytyy ennen muuta tarkastella ihmiselle suodun korkeamman henkisen luonnon niin kutsuttujen kielielinten välittämänä luomuksena”. Tästä kielen alkuperästä hän päättelee (tietenkin johdonmukaisesti), että myös kielen muotojen perustaa tulee etsiä ”ihmisen intelligentistä luonnosta”.

Herra G. siirtyy tästä selvittämään ajattelun luonnetta ja kielen riippuvuutta siitä. Tätä selvitystä voi tarkastella erityisesti seuraavien Hegelin sanojen selityksenä: ”Kieliopin sisältönä ovat nimittäin kategoriat, ymmärryksen omat tuotteet ja määritykset: siinä alkaa ymmärrys siis itse oppia” – Ja miten Herra G. selityksessään onnistuu, voidaan nähdä seuraavasta katkelmasta: ”Jos tarkastelemme ihmisen ajattelua, niin huomaamme, että se perustuu olennaisesti siihen, että erilaiset mielteet asetetaan toistensa yhteyteen.” Kun esimerkiksi mielteet ”lintu” ja ”lentävä” yhdistyvät tietoisuudessa, syntyy ajatus ”lintu lentää”. Edelleen muistutetaan että ajatteluun vaaditaan välttämättä jotain, mistä ajattelemme (subjekti) ja että ajattelemme siitä jotain (predikaatti)”, mutta että ”kaikki ajattelu ei kuitenkaan perustu vain subjektin ja predikaatin yhdistämiseen”, vaan erilaiset mielteet voidaan yhdistää ”moniin muihinkin suhteisiin, sekä toisiinsa, että itse ajattelevaan ihmiseen.” ”Filosofia opettaakin, että kuinka tahansa mielteet tulevatkin tietoisuuteen, niiden liittyminen yhteydeksi on aina ymmärryksen työtä, jonka välineinä ovat kategorioiksi kutsutut yleiset käsitteet. Kielitiede taas opettaa, että itse mielteitä nimetään kielessä omilla sanoilla, joita kutsutaan sisältösanoiksi, mutta mielteiden yhdistymistä toisiinsa joko pelkillä päätteillä, kielimuodoilla, tai omilla sanoilla, muotosanoilla. Tästä seuraa välittömästi, että kielimuotojen tehtävä on nimetä kategorioita” – tästä (???) seuraa myös se, että Hegel on oikeassa sanoessaan kategorioiden ”muodostavan kieliopin varsinaisen sisällön.” . Tätä selvennetään esimerkillä ”Eläin kuolee nälkään”, jossa latinan ablativus casus ja ruotsin kielen prepositio af ”ilmaisevat vaikuttavan syyn kategoriaa” – – Kirjoittaja ei tätä kommentoi, mutta saanee anteeksi hämmästyksensä, jonka hän koki nähdessään Hegeliä tällä tavoin selitettävän ja perusteltavan, ja uteliaisuutensa, jolla hän haluaisi oppia tuntemaan ”uudemman kielitieteen kategorioita”.

Tästä perusteiden selvittämisestä herra G. siirtyy vanhaan Strelingiin, jota moititaan paljonkin, mutta jonka perusvirheeksi sanotaan sitä, että se ”kääntää” kielimuodot sen sijaan että ”tutkisi kategorioita”, joita ne ”ilmaisevat”. – Kukaan ei kai kiellä Strelingin kieliopin puutteita, mutta vaikeampaa on löytää toista ruotsinkielistä latinan kielioppia, jossa välttämättömän ulkoluvun huomioon ottaen yhdistyvät sen suppeus ja vasta-alkajalle sopivat ”ulkoiset aputuntomerkit”. – Streling ei myöskään aina käännä, minkä todistaa parhaiten herra G:n esittämään esimerkkiin sisältyvä selitys, joka selvästi on lainattu Strelingistä, synteettisen ablatiivin ensimmäisestä säännöstä. Jos Streling olisi käyttänyt ilmaisuja ”kategoria”, syy jne., niin kategorian käsite jäisi oppilaan mielessä aivan yhtä summittaisen käsittämisen varaan kuin syynkin käsite, vaikka hr G. pitääkin ”kummallisena”, ettei kymmenen vuoden ikäinen poika ”ymmärtäisi”, mitä ”peruste”, ”syy”, ”tarkoitus” merkitsevät. Siitä, mitä näillä ilmauksilla ”tarkoitetaan” on kai myös hänellä vain oma käsityksensä.

Nämä käännökset todistavat herra G:n suurta intoa, jonka kirjoittaja tuntee ja jolle hän on aina antanut tunnustusta. – Jotta tämä into johtaisi hyvään tulokseen, olisi hyödyllistä seurata Hegelin sääntöä, jota herra G itse ylistää: ”Asettaa vanha uuteen suhteeseen kokonaisuuden kanssa ja siten säilyttää olennaista yhtä lailla kuin muuttaa ja uudistaa sitä.”

 

Eräs ajankohtainen kysymys

 

Viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana isänmaassamme on ollut erityisen vilkasta liikehdintää uskonnollisella saralla. Asia ei sinänsä ole mitenkään uusi, ei edes meillä. Päinvastoin täältä, kuten muistakaan protestanttisista maista, ei koskaan ole puuttunut hurskaita kiihkoilijoita, joiden syntistä kirkkoa vastaan suuntaama kiihko on ilmentynyt enemmän tai vähemmän pahana lahkolaisuutena. Mielestämme tässä kiihkossa on ollut merkillepantavaa se, että nämä intoilijat ovat katsoneet muodostavansa todellisen kirkon, uskovien yhteisön, vastapainoksi vallitsevalle, valtion vahvistamalle kirkolle, jonka he ovat julistaneet rappeutuneen ja poikenneen alkuperäisestä opistaan ja tavoistaan. Näin on laita myös nykyisten niin kutsuttujen ”heränneiden” kohdalla, mitä ei kukaan heidän oppeihinsa tutustunut voi epäillä.

Tällainen separatismi ei ole satunnaista, mikä näkyy jo sen alituisesta esiintymisestä yhä uudessa muodossa. Sillä on päinvastoin perustansa protestanttisuudessa, joka olemassaoloaan puolustaakseen asetti opin: ”kirkko on ensi sijassa uskon ja pyhän hengen yhteisö uskovien sydämessä”, riippumaton ”ulkoisesta järjestyksestä ja tavasta”. On helppo nähdä, mitä tästä seuraa, jos tarkastellaan vain sitä, mikä koskee ”sydäntä”, so. kirkon yksityistä subjektia kristillisenä seurakuntana. Sen sijaan, että muiden protestanttisten oppien tavoin protestoisi kaikkea hengellistä sortoa vastaan, tämä oppi muuttuu silloin protestiksi kaikkea vallitsevaa kirkkoa vastaan. Näiden liikkeiden lopputulos kirkon sisällä on siksi kaikkina aikoina ollut joko se, että into on jäähtynyt ja kadonnut, tai että separatismista on todella tullut uusi kirkko.

Kun uskonpuhdistus kääntyi vastustamaan sitä, mitä se katolisessa kirkossa piti epäkohtana, uskonpuhdistuksen kannattajien julistaminen kerettiläisiksi oli yhtä johdonmukaista ja asian luontoon perustuvaa kuin se, että he pyrkivät muodostamaan oman kirkon ja saamaan sille ulkoisen vahvistuksen, tunnustetun aseman. Se joka asettuu sen kirkon ulkopuolelle, johon hän de facto kuuluu, asettuu kristillisen seurakunnan ulkopuolelle. Päästäkseen sen piiriin takaisin hänen täytyy liittyä johonkin toiseen tunnustettuun kirkkoon. Kirkkona protestanttisuus ei uskonasioissa hyväksynyt mitään muuta auktoriteettia kuin Raamatun ja hylkäsi kaikki ihmisten keksinnöt. Mutta siitä tuli tälle kirkolle uskontunnustus, jonka hyväksyminen oli myös sen tunnustamista kirkkona. Tämä uskontunnustus oli kuitenkin liian yleinen erottaakseen uuden kirkon katolisesta. Tunnustuskirjat syntyivätkin sen vuoksi tämän peruslähtökohdan edelleen kehittämiseksi. Ne määräsivät kristinuskon jokaisen pääkohdan suhteen sen, mikä oli Raamatun sanaa ja mikä oli siitä ihmisten lisänä erotettava. Suhteessa Raamattuun tällaisen selvityksen täytyy kuitenkin aina olla ihmisten keksintöä. Mutta kun ne asettivat Raamatun ainoaksi uskonohjeeksi ja järjen subjektiivisen vakaumuksen merkityksessä (”sydän”) kirjoitusten ainoaksi mittapuuksi, niin ne tunnustivat myös henkisen vapauden. Suhteessaan Jumalaan ihminen jätettiin itsensä, oman sisimpänsä varaan.

Mainittu tunnustaminen luo pohjaa jatkuvalle protestille protestanttisuuden sisällä. Sen väärinymmärretty sovellutus on monille protestanttisen kirkon sisällä esiintyneille lahkolaisille suuntauksille ellei ainoa syy, niin ainakin niiden varsinainen voima. On nimittäin yhtä helppoa sivuuttaa protestanttisuuden pääperiaatteen jompikumpi puoli. Milloin on korostettu subjektin oikeutta ja siten jouduttu rationalistiseen skepsikseen, milloin taas pidetty kiinni sanan auktoriteetista ja siten vajottu yhtä subjektiiviseen mystiikkaan. Molemmat mielipiteet ovat aivan yhtä satunnaisia ja mielivaltaisia.

Vaikka Raamattu julistetaankin uskonnollisen tietämisen korkeimmaksi säännöksi, niin Raamattu sellaisenaan ei kuitenkaan ole kuollutta, vaan elävää sanaa, nimittäin subjektin tietämisessä ja vakaumuksessa, sen hengellisessä elämässä elävää. Samoin subjekti toisaalta elää vain sanasta, Jumalan elävästä sanasta. Tämän subjektin ja objektin molemminpuolisen edellyttämisen väärinymmärtäminen johtaa kaksinkertaiseen erehdykseen. Jos nimittäin katsotaan subjektin sinänsä ratkaisevan vapaasti Raamatun (ilmoitetun sanan, objektiivisuuden) totuudesta, niin sen ratkaisu on satunnainen ja siten satunnaisesta (ennakkoluuloista, taipumuksista, pyyteistä) riippuvainen ja sellaisena epävapaa. Jos taas Raamattu, ilmoitettu sana, tehdään subjektin harkinnasta ja vakaumuksesta riippumattomaksi, niin silloin itse Raamattu ei viittaa mihinkään, se on vain satunnaista tietämisen sisältöä. Puutumme tässä vain jälkimmäiseen puoleen. Kokemukselle se ilmenee seuraavasti: Raamattu, Jumalan sana, katsotaan sisäiseksi voimaksi joka saa aikaan ymmärrystä ja hyvää tahtoa ilman mitään subjektin panosta, ja tätä kutsutaan Pyhän Hengen vaikutukseksi subjektiin. Jos jätetään huomiotta sekin, että itse tämä oletus on mielivaltainen, niin joka tapauksessa on tunnustettava, että siten kaikki käsitykset Raamatun totuudesta ovat yhtä oikeutettuja ja että sen opeilla voidaan siten puolustaa myös mitä tahansa toimintaa.

Tämä lähtökohtahan kieltää kaiken subjektiivisuuden ja siten Raamatun tai Pyhän Hengen vaikutuksen täytyy olla sama kaikissa ihmisissä. Mutta silloin ei mikään sen paremmin kristityn tietämisessä kuin hänen toiminnassakaan ole hänen omaa työtään. Hyvä ja paha ovat yhtä oikeutettuja, koska mitään syyntakeisuutta ei ole olemassakaan. Siksi mainittua väitettä rajoitetaankin siten, että tietty taipumus subjektin puolelta katsotaan välttämättömäksi; ihmisen tulee vastaanottaa Raamatun sana ja opit Raamatun hengen mukaisella mielenlaadulla, hänen on siis täytynyt kokea ellei kääntymystä niin ainakin herätys synnin unesta, luonnollisesta sieluntilastaan. Näin olemmekin tavoittaneet uuden, olennaisen kohdan tässä tutkimuksessamme.

Viimeksi mainittua väitettä vastaan ei olisi mitään sanomista, jos se rajoittuisi vain vaatimaan, että Pyhän Raamatun ymmärtämiseksi tarvitaan niin kutsutun hengenravinnon tarvetta ja sen tarpeen tuntemista. Mutta tässä edellytetäänkin jo kaikkea sitä, minkä pitäisi olla vasta Raamatun sisällä vaikuttavan Hengen työn tulosta. Edellytetään yhtä tai useampia armonjärjestyksen vaiheita, eikä vain tietämisenä, vaan subjektin kokemina ja sanan varsinaisessa merkityksessä läpikäyminä, ennen kuin hän voi ymmärtää Raamatun oppeja ja vastaanottaa Pyhän Hengen vaikutusta.

Armon järjestys on yleensä eräänlainen väline, jota käytetään tietämättä, mikä se on tai millainen se on. Sitä, että se oppina jo sisältää tai sen pitäisi sisältää itse Raamatun tärkeimmät opit, ei juuri ajatella. Vielä vähemmän otetaan huomioon, että se on ihmisen pyrkimystä käsittää noita oppeja ja siten joukko niitä ihmisten keksimiä lisiä, joista edellä on puhuttu. Toinen ottaa sen hyvässä uskossa vastaan toiselta (kuten me kaikki luterilaisessa seurakunnassa kasvatetut olemme tehneet), mutta unohtaa, että sanan vaikutuksen subjektiin tulee alkaa jo samalla. Tämän armonjärjestysopin, niin kuin kaiken Tunnustuskirjoihimme sisältyvän opin tarkoitushan on sisältää Jumalan ”puhdasta, väärentämätöntä sanaa”. Voidaan toki olettaa, että Pyhä Henki on vaikuttanut jo ennen tämän opin historiallista opettamista ja noudattamista. Mutta koska tämä vaikutus ihmisessä on olemassa juuri siinä sieluntilassa, joka muodostaa armon järjestyksen vaiheet, oletus johtaa vain kiertotietä samaan pisteeseen.

Mitä armonjärjestykseen sinänsä tulee, niin tämän opin suurta arvoa sekä psykologisesti totena että Raamatun mukaisena ei voida kiistää, vaikka myös luterilaisen kirkon sisällä on erilaisia mielipiteitä sen eri vaiheiden keskinäisistä eroista ja järjestyksestä. Mutta nämä vaiheet, kuten kaikki hengen elämän momentit, ovat luonteeltaan sellaisia, että ne voidaan elää yhtä hyvin silmänräpäyksessä kuin vuosikymmenien aikana. Ajatuksellisesti voidaan tietysti asettaa yksi tai toinen vaihe siksi tasoksi, jossa ihmismieli on valmis ottamaan vastaan Jumalan Hengen vaikutuksen sanan kautta, mutta hengen elämässä nämä vaiheet ovat erottamattomasti yhtä. Sen vuoksi on yhtä järjetöntä erottaa ajallisesti esim. armoa kääntymyksestä tai tätä parannuksesta (pelkkänä mielenlaatuna), kuin subjektin jonkin teon suhteen yrittää ratkaista, missä tietäminen lakkaa ja tahtominen alkaa, tai päinvastoin, jos kyse on harkinnasta jälkikäteen. Sillä mainitut vaiheet eivät ole pelkkiä mielenliikkeitä, affekteja ilon ja surun tavoin, vaan ne nimeävät järjellisen hengen vapaita tekoja.

Jos näin on, niin itseään nimenomaisesti heränneiksi kutsuvat erehtyvät ensinnäkin määrätessään armonjärjestyksen jokaiselle vaiheelle erityisen ajan, toiseksi sijoittaessaan Sanan elävöittävän vaikutuksen subjektiin johonkin tiettyyn ajankohtaan ja kolmanneksi sijoittaessaan koko heräämistapahtuman määrättyyn vaiheeseen ihmisen elämässä.

Näistä mielivaltaisista määritelmistä seuraa mielestämme paljon muutakin virheellistä heidän käsityksessään kristinuskosta; kaikki se pohjautuu mielivaltaan ja subjektiivisiin mielipiteisiin sekä osoittaa, ettei subjektin oikeutta voi kiistää joutumatta hakoteille. Sillä kaiken subjektin osuuden ehdoton kieltäminen johtaa, vaikkakin tietämättään, vastakohtaansa, pelkkään mielivaltaan, koska itse tämä hylkääminen on mielivaltaista. Käsittelemme vain muutamia näistä virheellisistä mielipiteistä. Tärkeimpiä niistä on halveksunta kaikkea inhimillistä sivistystä kohtaan, jota he itsessään vahvistavat Uuden testamentin pakanallista viisautta arvostelevilla väitteillä. He siis hylkäävät kristinuskon hedelmät tullakseen kristinuskoon ja siinä pysyäkseen. Edelleen he halveksivat kaikkia kristittyjä, jotka eivät heidän tapaansa ole käyneet läpi armon järjestystä tiettyjen päivien, viikkojen tai kuukausien aikana. He tekevät varmuutensa omasta armontilastaan totuudeksi, oivallukseksi jumalallisen armon luonteesta. Tähän on vielä lisättävä heidän halveksuntansa kaikkia muita inhimillisiä siteitä paitsi uskonnollista veljeyttä kohtaan, mistä syystä he eivät epäröi esittää mitä tuhoisimpia vaatimuksia aviopuolisoiden keskinäisiä suhteita, vanhempien ja lasten suhdetta tai isännän ja palvelijoiden suhdetta koskevissa kysymyksissä. Sillä he eivät näissäkään asioissa tunnusta mitään yhteistä heidän merkityksessään kääntymykseen tulleiden ja kääntymättömien välillä.

On tarpeetonta jatkaa tätä luetteloa. Äärimmäisyydet korjaavat itsensä, vain tosi ja hyödyllinen jää jäljelle. Tässä mielessä suhtaudumme tähän kirkon sisäiseen liikkeeseen myönteisesti. Se todistaa henkisen tarpeen heräämisestä ja mielenkiinnosta, joka suuntautuu pitemmälle kuin pelkkiin päivänkysymyksiin. Sellaisen täytyy ennemmin tai myöhemmin tuottaa hyvää satoa.

Tämä liike ei meidän maassamme, kuten ei muissakaan protestanttisissa maissa, ole vailla vankkaa perustaa. Sen lähempi selvittäminen koskettelisi ehkä liian arkoja asioita. Joka tapauksessa on myönnettävä, että eurooppalainen kristikunta on ristiriidassa, jonka ratkaiseminen on välttämätöntä. Sivistyneistön keskuudesta puuttuu tavallisesti uskonnollinen vakaumus kokonaan. Missä määrin tämä koskee myös protestanttista papistoa, jääköön lukijan ratkaistavaksi. Meidän maassamme on kansan valistamisesta huolehdittu huonommin kuin ajan vaatimukset edellyttäisivät; yksi opettaja montaa tuhatta oppilasta kohti kuuluu kristinuskon leviämisen vaiheeseen, mutta maassa, jossa se on vallinnut puoli vuosituhatta, tämä ei riitä. Kun samalla ajatellaan, kuinka paljon on niin vähillä keinoilla saatu aikaan, täytyy ihmetellen tunnustaa sanan mahti ja yksilön kykyjen vähäisyys.

 

Niin ilahduttavaa kuin Spanska Fluganille onkin tulla huomatuksi, vaikkapa vain ”saada kuulla kunniansa”, mikä todistaa myös, että jotakuta ”kirvelee”, niin yhtä loukkaavaa sille on ollut huomata, että se sekoitetaan julkaisijaansa ja kirjoittajaansa. Lehti on nimittäin aivan varma siitä, että tämä on jättänyt hänet täysin oman onnensa nojaan, maailmaan musteentuhlaajia suututtamaan. – Niinpä kärpäsemme odotti, ettei sen avoimesti ilmoittamia tarkoituksia sekoitettaisi mihinkään sen julkaisijan ”erityisiin” ”tarkoituksiin” tai ”syihin”. Mutta sellaista näyttää maailman meno olevan. Jokainen on aivan liian otettu omasta erinomaisuudestaan ollakseen näkemättä pienimmässäkin moitteessa henkilökohtaisia ”tarkoitusperiä”, ”katkeruutta”, ”vihamielisyyttä”; sellaisen oletuksen avulla on ”helppo selittää” tämä moite eikä tarvitse huolehtia moititun asian puolustamisesta, vielä vähemmän sen minkäänlaisesta korjaamisesta. Macte virtute estote [onneksi olkoon teille], oi tarkoitusperien ja mielenlaatujen tarkastajat. Spanska Flugan jatkaa arvioimalla kirjoituksia ja tunnustaa itsensä vikapääksi aina, jos hänen katsotaan esiintyneen ihmistä vastaan eikä asiaa. Tähän on kuitenkin tehtävä se kohtuullinen rajoitus, että tämä katsominen ei saa perustua ”tarkoitusperien” avulla selittämiseen.

 

Yllä olevat muutamat sanat on lupa ottaa myös yleisesti, ei ainoastaan johdatuksena seuraavaan

 

 

Sanomalehtikatsaukseen

 

Syynä siihen, että lähes kaikki sanomalehtikirjallisuus tässä maassa on niin latteaa ja mitäänsanomatonta, on asianomaisten lehtien selvästi osoittama ja avoimesti puolustama oman intressin ja tämän seurauksena oman värin puute. Emme vaadi, että jokaisen lehden pitäisi ehdottomasti olla luonteeltaan poliittinen, kirjallinen, taloudellinen jne. Päinvastoin katsomme, että kun sanomalehdellä on niin pieni lukijakunta kuin se meidän oloissamme voi odottaa saavansa, sen aihepiirin tulee olla mahdollisimman laaja (ja mikä tärkeää, palstatilan tulee olla sitä vastaava). Mutta kysymys on kannanotosta, riippumatta aiheesta, jonka yhteydessä se tulee esiin, kannanotosta tietyn elämänkatsomuksen puolesta, tietyn koulukunnan puolesta tieteessä tai taiteessa, tietyn taloudellisen teorian puolesta jne. – Näemme hengessämme ne väristykset tai sen kopean naurahduksen, joiden kera moni lukija ottanee vastaan sanat ”koulukunta”, ”teoria”. Ja kukapa heitä sellaisesta kieltäisi. He ovat joko samaa tyyppiä kuin englantilainen, joka ei tiedä puhuneensa koko ikänsä proosaa, tai sen lajin kosmopoliitteja, joiden luurankona on valistus, omantunnonvapaus, mutta jotka ymmärtävät sillä vain valistusta yleensä ja jotka sen vuoksi saarnaavat suuren yleisön hyväksi pelkkää epäselvän ja epämääräisen sekasotkua. – Ja jos onkin kiistatonta, ettei totuutta voi vangita mihinkään määrättyyn muotoon, vaan se on elävä totuus, jatkuva prosessi, niin toisaalta on yhtä kiistatonta, että se jokaisena hetkenä ajassa on jokin määrätty muoto, ja joka ei koeta saada sitä sellaisena vallitsemaan, ei työskentele totuuden valtakunnan puolesta maan päällä. Sanomalehdistö on tietämisen vakituinen sotaväki ja huuto sitä vastaan on yhtä järjetöntä kuin sanomalehdistön usein yhtä järjetön väärinkäyttö. – Tämä väärinkäyttö on myös silmäänpistävintä siellä, mistä selkeä linja puuttuu. Jollei sitä ole, on parasta rajoittua ponnistelemaan tilastolaitoksen, kirjaluetteloiden, uutuuslistojen ym. parissa. – Sanomalehden julkaiseminen vain siksi, että saataisiin paikka tällaiselle sattumanvaraiselle rihkamalle, on yhtä ajattelematonta ja hyödytöntä kuin tehdä lehdestä viemäri kaikelle, mitä sattumalta voidaan kaataa sisään ja, yleisön kyllästykseksi, lykätä ulos. – Lukija huomaa varmasti, että tästä on luonnollista siirtyä ensimmäiseksi – –

 

 

MORGONBLADETIIN, VUOSIKERTA 1839

 

Koska Morgonbladet ylistää tätä tapaansa tarjota tilaa sille, mitä lehti kutsuu erilaisiksi mielipiteiksi. Tämä ei kuitenkaan sano mitään siitä, missä määrin nämä makupalat ovat täysin ”raakoja”, tai niin hyvin sulatettuja, ettei Simsonin hyvällä vatsalla ole niissä enää mitään tekemistä eikä mitään mitä käyttää hyväkseen. Tämä epävarmuus tekee asian ”araksi kosketella” ja siksi aloitammekin lehden omista tuotteista ja ensimmäiseksi omin käsin lainatuista kirjallisista tuotteista. Jota huvittaa löytää jotain sellaista vuoden 1839 Morgonbladetista, yrittäköön poimia ne numerot, joissa aarteita on! Tämän kirjoittaja toisti manööverin kaksi kertaa, koska luuli löytöjensä vähyyden olevan hänen omansa, ei toimituksen virhe. Hän uskaltaa myös epäillä, onko sekään vähä juuri ”kiiteltyä”. – Tällaisen säännön seuraaja löytää täältä sekä liian paljon että liian vähän. Numeroissa 7 ja 8 on kaksi mahtavasti otsikoitua artikkelia: ”Katsaus saksalaiseen filosofiaan vuonna 1838” ja ”Katsaus saksalaiseen teologiaan vuonna 1838 (Kirjallisuutta, selityksiä)”. Nämä artikkelit ovat arvokkaita luetteloina, katsauksina mainittujen tieteiden alalla vuoden aikana ilmestyneeseen kirjallisuuteen ja siinä suhteessa ne ovat parasta, mitä toimitus on koskaan tarjonnut. Selvittääkseen tieteen nykyistä tilaa ja kehitystä ne ovat liian suppeita. – Toimittaja esittää niukan ja pikaisen arvion omana viisautenaan, mutta olkoon menneeksi. Ihmettelemme todella sitä meidän maassamme esiintyvää oppia ja ymmärrystä, josta nämä kaksi numeroa kertovat. – Mutta sitten, kurjuuksien kurjuus! Joitakin kirjailmoituksia, yhteensä 15–20 eri kirjoitusta: väittääkö Morgonbladet vakavissaan, että siinä ovat uusimman kirjallisuuden kiitellyt tuotteet? Mutta lehti jopa arvostelee omin päin (ks. nro 21). Tässä Morgonbladet näyttää kiitävän eteenpäin ”kokonaisella rikkaiden ajatusten kuormalla lastattuna.” – ”Asian selvittämiseksi (?) paremmin on paikallaan esittää taustalla olevan realismin ja nominalismin ristiriidan historiallis-spekulatiivinen kehitys. Luonnon ja hengen ero johtaa siten absoluuttisen ja äärettömän eroon”, edelleen – ”ja lopulta identiteettiin tai yhteisyyteen (eikö ykseyteen?)” jne. – Arvosteltavan kirjan liitteen tarkoituksen sanotaan olevan ”korjata juuriaan myöten se suuri vahinko, jonka ajatuksen kevytmielinen käsittely on filosofialle aiheuttanut”. Tähän hoitokeinoon luottaen lienee myös Morgonbladet kelpuuttanut näin sekavan ja köykäisen arvostelun, joka antaa yhtä vähän käsitystä kirjan sisällöstä kuin sen tasostakaan. – Vika, joka Morgonbladetilla muuten on yhteinen kaupallisten lehtien kanssa ylipäänsä, on sen suuri halu pikemmin loistaa kuin valaista. Niinpä mainitaan nimiä ja henkilöitä ohne weiteres [ilman sen kummempia], ikään kuin parhaina tuttavina, vaikka varmasti edes joka sadas lukija ei tiedä eikä voi tietää niistä mitään, esimerkiksi ”Hammer-Purgstall julkaisee lähiaikoina mongolien historian” ja monta muuta. – On vielä muistettava pari lehteen lähetettyä artikkelia Suomen muinaismuistoista ja yliopistossa väitelleiden luettelo; olisi kai maailman kohtuuttomin asia kiistää toimittajan halu ja harrastus. – Mutta on aivan yhtä perusteetonta odottaa näin kehnoilla resursseilla mitään yleisön tunnustusta kirjallisessa mielessä. – Siinä ei auta edes esiintyminen puoliksi tiedemiehenä, puoliksi novellistina. – Ompelupöytäjuttujen ylivertainen paljous tekee Morgonbladetista nykyään pelkän arkipäiväisen yleislehden. Sen novellit ovat yleensä melko hyvin valittuja, mikä onkin ainoa, jota joltisellakin syyllä voidaan niiden kiitokseksi sanoa. – Käännöksiltä voisi kuitenkin siellä täällä edellyttää suurempaa tarkkuutta, esimerkiksi numerossa 71 julkaistussa Jean Paulin novellissa sanotaan: ”J det hela gäller hos qvinnorna den anmäkningen öfver (über, tässä yhtä kuin fram-om, mera än) mankönet etc.;” ja samalla palstalla: ”Under det de arbeta” (mahtoikohan alkutekstissä olla weil?), edelleen samassa paikassa ”sitt-arbeten;”, seuraavalla palstalla ”fortspridande” ja ”Likväl är dock naturen helt säkert mera passande för följande nytta;”, edelleen: ”vind vexling”, ”Teologit” (pitäisi olla teleologit), ”dem, som står bakom mig”. Kääntäjä kirjoittaa myös ”dumm” – erittäin sointuvaa, ilman että sana kuitenkaan kadottaa merkitystään. Tällaiset tuotteet osoittavat vastustamatonta halua jäljitellä vuoden 1838 Borgå Tidningiä.

Eniten mielenkiintoa (joskin osin pelkästä suuttumuksesta johtuvaa) Morgonbladetin kirjoituksista herättävät varmasti ne, jotka koskevat ylioppilastutkintoa. ”Vastaus Borgå Tidningin toimittajan kirjoitukseen” (nro 70 ja siitä eteenpäin) todistelee kyllä vakavissaan, mutta takertuu aivan liiaksi yksittäisiin henkilöihin ja pikkuasioihin ollakseen uskottava. – Kirjoitus ”Lehtori Boreniuksen kommentin johdosta” (nro 45 ja seur.) on vakuuttelussaan yhtä rohkea ja heikko kuin pikkuasioissa rohkea ja vahva. Se näyttää olevan suunnattu suurelle yleisölle, jolla ei voi olla asiasta mitään näkemystä. Onhan helppo nähdä, kuinka vähän vakuuttavia H. N:n pateettiset sanonnat ”moraalisesta rohkeudesta” ovat. Kontrollilaitos on sinänsä välttämätön paha. Jos kaikki riippuisi siitä, olisivat virkavalat tyhjiä seremonioita ja omatunto yleisissä asioissa tarpeeton asia. – Herra N:n teorian mukaan pitäisi kaikki yliopiston nykyiset tutkinnot delegoida jollekin uudelle, yliopistoa valvovalle viranomaiselle jne. loputtomiin. Sen mukaan pitäisi edelleen kaikki yliopiston opettajat, joiden toimintaa ei alisteta tällaiseen kontrolliin, ilman sen kummempia erottaa tai esim. filosofisen tiedekunnan kandidaatit määrätä uuteen filosofiseen kuulusteluun muissa tiedekunnissa jne. – Erityisen outoa on nähdä kaksi kokonaista sanomalehden numeroa täysin avoimesti varattavan pelkille henkilökohtaisuuksille, niin kuin asia on osastossa nro 2. Kirjoittaja odotti todella näkevänsä näissä vielä jaottelun a), b), c) jne. Mitä itse asiaan tulee, niin on kiistatonta, että ylioppilastutkinnon vastaanottajien tiheä vaihtuminen aiheuttaa suurta vaihtelua arvostelussa. Tähän liittyy se tosiseikka, että epäolennaisista läksyistä on milloin yhdessä, milloin toisessa aineessa tullut pääasia. – Ei voi kieltää, etteikö tämä ole epäkohta, mutta tällaisia epäkohtia syntyy mielestämme helpoimmin silloin, kun tutkinnon vastaanottajat vaihtuvat usein. On myönnettävä, että tämä on ylläpitänyt ”ylioppilastehtaita” yliopiston piirissä, vaikka niiden turmiollinen vaikutus on jo kauan ollut selvä asia. – Tämä pätee erityisesti siveellisessä mielessä ja perustuu siihen, että nuorukaiset, jotka oleskelevat Helsingissä ylioppilastutkintoon valmistautumassa, ovat ensinnäkin vailla mitään valvontaa ja toiseksi he ovat läksyjä lukevia herroja, jotka etsivät vapaaherrojen (ylioppilaiden) seuraa ja saavuttaakseen tämän tarkoituksen saavat useimmiten tyytyä ylioppilaskunnan sisällä vähiten arvostettuun seurapiiriin.

Ja tämän tärkeän kotimaisen kysymyksen käsittelyn kautta onkin perusteltua siirtyä

 

 

BORGÅ TIDNINGIIN, VUOSI 1839,

 

jonka pyrkimys kertoa erityisesti kotimaan asioista ja yhtä kiitettävä pyrkimys valistaa on merkillepantavaa kaikkialla tässä vuosikerrassa. – Spanska Flugan on iloinen nähdessään, että toimittaja on vapaaehtoisesti jättänyt novellistin uran, eikä vain tuon edellisessä vuosikerrassa harjoittamansa kaltaisen, jota tämän kirjoittaja silloin moitti, vaan jättänyt kokonaan tämän hätäravinnon laihoille veljilleen. – Borgå Tidningistä on siten tullut yksi niistä maamme lehdistä, joista näkyy toimituksen työskentelevän ja suunnittelevan. – Toki lehdessä on kirjoituksia, joiden julkaisemiselle on vaikea löytää muuta syytä kuin tuo meidän lehdissämme tavallinen: sivut on saatava täyteen, mutta sellaisia artikkeleita on verraten vähän. – Samoin voi huomata, että osastot ”kaikenlaista” ja ”sekalaisia ilmoituksia” ovat paisuneet kasvannaisiksi asti, mutta se ylivoimaisen hyvä, mitä lehdellä on tarjota, kehottaa kohtuullisuuteen vaatimuksissa. Sitä omaa intressiä, jonka kirjoittaja usein on asettanut onnistuneen lehden julkaisemisen ehdoksi, ei tässäkään tapauksessa sanan varsinaisessa merkityksessä ole. Jokin sellainen, vieläpä kaikkein jalointa laatua, pilkistää kuitenkin toimittajan pyrkimyksessä osoittaa, mitä kelvollista ja kiitettävää isänmaassamme on niin entisajoilta periytyvissä instituutioissa kuin tämän päivän ilmiöissäkin.

Kirjoittaja ei punastu myöntäessään, että päivälehdissämme silloin tällöin esiintyvien runonvärssyjen joukossa ovat hänen mieleensä erityisesti puhtautensa ja melodisuutensa vuoksi jääneet Borgå Tidningissä allekirjoituksella -na julkaistut säkeet.

Borgå Tidningin esiintyminen edellä mainitussa ylioppilastutkintokiistassa kärsii riidan kiihkeydestä. – Ettei toimittaja kuitenkaan ole julkaissut useampia asiasta lähetettyjä kirjoituksia, todistaa maltista, jota Morgonbladetilta puuttuu. Kun riita on niin yksinomaisesti henkilöiden välinen kuin tämä ja kun sillä asiaa lähemmin tuntevien kannalta on niin monta äärimmäisen huonoa puolta, ei se voi kiinnostaa sitä yleisöä, jota varten Borgå Tidning näyttää työskentelevän. – On hyvin perusteltua esittää anteeksipyynnöksi paljon puhuttu ja ilkuttu ”sekasotku”. – On nimittäin ollut aikoja, jolloin jo ylioppilastutkinnon ajankohdan määräämisellä näyttää halutun yksinomaan väsyttää ja hämmentää tutkintoon saapuvia; samoin on esimerkkejä siitä, että kuulustelutapa on ollut kaikkea muuta kuin rauhalliseen kokeeseen kuuluva; kuulustelu on ollut muodoltaan enemmän oikean käytöksen harjoitusta kuin tutkinnon vastaanottajan pyrkimystä päästä selville siitä, mitä tutkittava tietää ja osaa. – Lehtori B. on joka tapauksessa oikeassa siinä, että esitetyt yksittäiset esimerkit eivät todista mitään. – Jokaista, joka kokemuksesta tietää, kuinka paljon tutkinnossa riippuu vain parin päivän edeltävästä valmistautumisesta, tällainen todistelutapa vakuuttaa vielä vähemmän. – Jokainen, joka asiaa vähänkin tuntee, myöntää myös sen, että kaikki maan julkisista oppilaitoksista yliopistoon siirtyneet oppilaat ovat perustiedoissa selvästi niiden lukion sivuuttaneiden edellä, joita yksi tai useampi maisteri Helsingissä harjoittaa ylioppilastutkinnon manöövereihin. – Kirjoittaja on seitsemän vuoden aikana antanut 40–50 nuorukaiselle todistuksen ylioppilastutkintoa varten, ja heistä vain yksi (joka tietojensa perusteellisuuden suhteen oli aivan erinomainen) on hylätty, ja sen vuoksi hän uskaltaa vedota myös omaan kokemukseensa. – Kiistaan osallistuneiden esittämä todistelu on ollut vain satunnaisten seikkojen esittämistä, eikä näiden todistelujen arvioimiseksi siten ole mitään muuta keinoa kuin esittää lisää tällaisia seikkoja. – Molemmilla puolilla kaikki jää pelkäksi vakuutteluksi siitä, että asia on näin.

Me siirrymme tästä

 

 

HELSINGFORS TIDNINGARIIN, VUOSI 1839

 

Koska tässä mielestämme on vaivan arvoista vain vakuuttua siitä, että ennen niin eloisa eikä lainkaan mielenkiinnoton adjutantti alkaa jo olla vanhapoika. Hänellä on nykyään melkein pelkkiä päivän uutisia, joilla hän koettaa saavuttaa suosiota, ja vaikenemalla erityisesti musiikista ja teatterista hän osoittaa, ettei hän enää luota silmiinsä ja korviinsa. Hänellä ei ole muotiuutisia daameille, rakkauskertomuksia on vähän ja hän näyttää jopa epäkohteliaalta ojentaessaan esim. tutun etusormensa Ole Bullia kohti (ks. nro 37). Paperin ja formaatin vaihtelu osoittaa sekin, että vanha lyö laimin ulkomuotoaan. Samoin huomaa, että adjutanttia on toisinaan petkutettu. Niinpä suomalaisten laivojen lästiluvut ovat ainakin Uudenkaarlepyyn kohdalla ilmeisen virheellisiä. Yksi seikka on hänelle kuitenkin kiitokseksi mainittava: hän on nyttemmin täysin luopunut uudesta ranskalaisesta koulukunnasta eikä enää kuvaile hirtettyjä, hukkuneita ym. Adjutantista riippumattomat syyt ovat tehneet

etusivun vähemmän loisteliaaksi kuin aiemmin, vaikka monet sitä varmaankin yhä lukevat ihastuneina, siinä tapauksessa että ”Simson” ei onnistu korvaamaan ”kerrotaan”-sanontaa omalla muotoilullaan ”ei virallisesti ilmoi­tettu”.

 

 

 

 

Vertailu